Kajoan nyt kahteen suomalaisen yhteiskunnan toimivuuden
kannalta tärkeään aiheeseen, joista toisesta olen kirjoittanut aiemmin ja sitä toistakin
olen ainakin sivunnut. Ensimmäisen osalta on kyseessä eräänlainen
jälkikirjoitus reilu vuosi sitten kirjoittamaani juttuun. Jälkimmäinen aihe on
puolestaan kiinnostanut jo vuosikymmenet, ja viime vuosien myötä järkytysten
määrä on vain kasvanut.
Molempia asioita yhdistää oikeudenmukaisuuden vaatimus.
Yhteiskuntamme perusta – oikeusvaltio – on koetuksella. Mielivalta ja
mahdollisesti myös korruptio syö yhteiskuntamme perustaa virkamieskuntamme
tuella. Haluan painottaa sanaa ”mahdollisesti”, sillä on hyvä pitää kiinni
suhteellisuuden tajusta. Kissa on
kuitenkin nostettava pöydälle. Olen kuitenkin vain ulkopuolinen tarkkailija.
Kumpaankaan asiaan minulla ei ole omakohtaista tuntumaa esimerkiksi läheisteni
kautta.
Kyse on rakkaudesta omaan isänmaahani. On hätä niiden
puolesta, jotka ovat jääneet tai jäämässä mielivallan jalkoihin. Tuollaisissa
prosesseissa tavallinen heikko ihminen joutuu kohtaamaan oman avuttomuutensa.
Tukea ei heru ilman taistelua. Hieman hengettömästi ilmaisten kehityssuunta on
väärä. Eniten suututtaa, että vuosien myötä mikään ei tunnu muuttuvan. Ongelmat
on tiedostettu mutta karavaani jatkaa kulkuaan. Ehkä kielikuva on väärä, sillä
mitään keidasta ei ole kohdalle odotettavissa.
 |
| Vilnan vanhassa kaupungissa ensilumen aikaan 2011 |
…
Aihe 1: Narkolepsian jälkipeliä
Tässä lähtökohtana on Yleisradion uutinen muutaman päivän
takaa: https://yle.fi/uutiset/3-12667697
. 14-vuotiaana narkolepsiaan sairastunut
Jere vaatii oikeusteitse valtiolta korvauksia. Kyse on suurista summista, ja
ihan syystä. Oikeusistuimen ratkaisulla tulee olemaan suuri vaikutus myös
kuudelle muulle narkolepsiaan lapsena tai nuorena sairastuneelle. Oikeudessa on
kyettävä osoittamaan, että syynä sairastumiseen on Pandemrix-sikainfuenssarokote.
Jere sai rokotteen vuonna 2009. Tuolloin hänellä olisi ollut kaksi vuotta aikaa
tehdä vahinkoilmoitus. Hän sairastui vuonna 2010. Noiden korvausasioiden hoito
ohjattiin tuolloin lääkevahinkovakuutuspoolin ratkaistavaksi. Ymmärrän Jereä
täysin. Nuoren teini-ikäisen on vaikea tehdä nopeaa ratkaisua, kun ei tajua
rajujen väsymyskohtauksien syytä eikä julkinenkaan puoli (kuten esimerkiksi
kouluterveydenhoitaja) ole niistä kiinnostunut. Vaatii paljon, että
teini-ikäinen koulupoika ottaa asian itse esille.
Aiheesta olen kirjoittanut vuosi sitten syyskuussa. Se löytyy
täältä.
Se avaa osaltaan meneillään olevan oikeusjutun taustoja. Kirjoitukseni otsikko
(”Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta”) kertoo
jutun pääasian mutta sivutaanhan siinä toki hieman myös tuolloinkin jo
ajankohtaista koronarokoteasiaa, sillä niihin liittyvistä haitoista ja myös
korvauksista oli alettu pitää ääntä. Pääasia on kuitenkin kerrottu otsikossa.
Vuodentakainen kirjoitukseni käsittelee Päivi Ketolaisen
vasta ilmestynyttä kirjaa nimeltään Piikki,
jossa tekijä kertoo omakohtaisen kuvauksen perheen arjesta, kun oma lapsi
sairastui narkolepsiaan. Lisäksi hän käsittelee avoimesti omaa
viranomaistaisteluaan. Ja myös muut sairastuneet tai heidän omaisensa pääsevät
ääneen. Ketolainen tuo kyllä esille monia seikkoja, jotka osoittavat kansalaisten
avuttomuuden suurta virkamiesjoukkoa vastaan. Lisäksi hän kritisoi kovin
äänenpainoin myös sosiaalisessa mediassa sitä, että korvausasia on ulkoistettu
jollekin vakuutusyhtiöiden ”poolille”. Sehän ja ajaa tosiasiassa lääkeyhtiöiden
intressejä ja toimii niin muodoin tavallisten kansalaisten intressejä vastaan,
heidän kärsimyksiään vähätellen. Ketolainen osoittaa myös suomalaisten
päättäjien avuttomuuden ja suoranaisen passiivisuuden asiain hoidossa. Nimiäkin
hän mainitsee.
Kuuntelin erään nettikeskustelun lokakuulta 2021. Siinä
Ketolainen kertoo, että kirja on myynyt hyvin. Hänen mukaansa se oli tuolloin
jo lähes loppuunmyyty. Tarkistin Adlibriksen kirjakaupasta ja havaitsin, että
kyllä sitä sieltä ainakin vielä saa. Tuossa keskustelussa Ketolainen toteaa,
että kirjan tekoprosessi oli hänellä jonkinlaista puhdistautumista. Hän sai sen
myötä koottua itsensä. Toinen tavoite oli aikaansaada yhteiskuntaan keskustelua
ja ehkä muutostakin, mutta siinä hän on joutunut pettymään. Niin kirjasta kuin
asiastakin on lähinnä vaiettu.
Uskoakseni oikeusjutussa ei ole kovin suuria mahdollisuuksia
läpimenoon. Yleisradion jutusta käy selvästi ilmi, että poolia edustava
lakimies on kannanotossaan ehdottoman luja. Ihmeitä ei tapahdu. Etujansa
puolustaessaan pooli jyrää kansalaisten intressit ja oikeusturvan.
Toivottavasti olen väärässä.
Lisään uutisesta vielä yhden hyvin subjektiivisen kommentin.
Se koskee toimittajan asennetta. Hän on toki ammattitaitoinen ja asiallinen.
Mutta korvauksia vaativan nuoren miehen henkilökuvaa luodessaan olin
havaitsevani ”rivien välistä” jonkinlaista myötäelävää sääliä, josta ei puutu
myöskään pikkuruista ylimielisyyttä. Ei kai vain sekin kerro jotain valtamedian
sitoutuneisuudesta?
Viime vuonna asiaan yritettiin saada oikeutta myös
kansalaisaloitteen kautta (linkki). Se ei
johtanut tulokseen, mutta onneksi voimme tutustua sen perusteluihin.
Aihe 2: lastensuojelu huostaanotot, nimettömät ilmiannot
Olen seurannut lastensuojelun ja huostaanottojen kehitystä
oikeastaan 80-luvulta lähtien. Joskus työsitoumusteni vuoksi hyvin passiivisesti
mutta viime vuosina valveutuneemmin. Silloinkin toki lähinnä sosiaalisessa
mediassa kohtaamieni keskustelujen ja kirjoitusten kautta. Palaan edempänä
omaan kosketuskohtiini näissä asioissa.
Surukseni sain taas netissä eteeni juttua lasten
huostaanotoista. Asia on järkyttävä, mutta tuskin pystyn enää järkyttymään.
Valitettavasti toivottomuus on saanut vallan. Aiheesta on yritetty jo kauan pitää ääntä
mutta päättäjät tuntuvat elävän kuin umpiossa. Nimettömien ilmiantojen ja
lastensuojelun hätiköityjen toimien ongelmat ja suoranaiset
ihmisoikeusrikkomukset tunnetaan, mutta asialle ei ole tehty mitään. Byrokratia
jyllää ja siinä vedotaan vain lainsäädäntöön. Viranomaiset aivan kuin
yrittämällä yrittävät toimia silmät ja korvat kiinni, asianomaisia kuulematta. Nimettömät
ilmiannot otetaan vastaan kuin jonakin jumalallisena käskynä äärimmäiseen
huostaanottotoimeen. Eikä avioerokiistoihin liittyvät vieraannuttamisprosessitkaan
laannu, vaikka sen haitat ja tuhovoima tiedetään. Viranomaistahot saavat
siitäkin vain keinon esimerkiksi lasten isän kyykyttämiseen.
Suosittelen kovasti katsomaan tämän Youtubesta avautuvan keskustelun: https://www.youtube.com/watch?v=e94I16jNQ-0.
Se käsittelee lastenhuoltoon liittyviä väärinkäytöksiä, siihen liittyvää
business-ajattelua ja suoranaista korruptiota. Se on osuva ajankuvaus, joka
paljastuu yhteiskuntamme kääntöpuoli raadollisuuksineen. Jutun ensiesitys oli tämän
vuoden syyskuussa, joten se on vielä ajankohtainen. En ala sitä nyt yksityiskohtaisemmin setviä. Sen
voi kukin käydä lävitse itsenäisesti.
Yksi keskustelija on entinen lapsiasianvaltuutettu, johon
myös Leena Ketolainen sattui olemaan yhteydessä. Hän on hyvä argumentoimaan ja
pyrkii olemaan ymmärtävä ja sovitteleva ottaessaan vastaan muiden
keskustelijoiden avointa kritiikkiä nykyjärjestelmää vastaan. Hän pyrkii kyllä
dominoimaan, mutta onneksi muut keskustelijat laittavat hänetkin lujille. Oikeastaan
Ketolaisen kuvaus hänestä Piikki-kirjassa
osuu aika lailla kohdalleen.
Itse asiassa käsittelen tuossa yllä jo mainitsemassani blogitekstissäni
myös huostaanottokysymystä. Ketolaisen perhe joutui lapsen oikeuksia
puolustaessaan myös sen ongelman eteen. Laitan siitä suoran lainauksen tämän
juttuni loppuun.
Tätä keskustelua on aiheesta käyty vuosikaudet. Suuri
kritiikki on kohdistunut siihen, että ongelmakysymykset ratkaistaan
hallinto-oikeudessa. Siellä ne eivät oikeastaan etene mihinkään. Kyseessä
saattaa kuitenkin olla jopa korruptio ja vastuullisen virkahenkilökunnan
mielivalta.
Kahteen tuntiin sisältyy monia puolia. Toivottomuuden tunne
kuitenkin jää päällimmäisenä mieleen. Ei tunnu hätään joutunut perhe tai
yksinhuoltaja saavan ymmärrystä. Ihminen voidaan vaikeassa elämäntilanteessa
nimettömien ilmiantojen myötä lyödä maanrakoon. Ja jos viranomainen jää jossain
kohdin altavastaajaksi, niin seuraavassa yhteydessä hän saattaa koston kautta
iskeä takaisin.
Keskustelussa nousee esille lainsäädännön puutteita, joka
mahdollistaa mielivallan. Virkailijat suoranaisesti sanelevat herkässä tilassa
oleville vanhemmille, määräävät ja ryöpyttävät. Inhimillinen suhde on kaukana. Ja
oheisilmiöt seuraavat toistaan, itsemurhatkaan eivät ole harvinaisia. Jääviysseiakat
on unohdettu. Vastaanottavat laitokset saavat neuvotteluoikeudet, he saavat
päättää ja siinä toiminnassa valtio maksaa auliisti. Se on korruptiota.
Paljon huokeammalla selvittäisiin, jos perheitä tuettaisiin vanhalla kodinhoitajaperiaatteella. Mikä ihme meidän yhteiskuntaa vaivaa, kun laitoshoitoa vängätään kuin käärmettä piippuun. Oma perhe on kuitenkin loppujen lopuksi se lapselle turvallisin vaihtoehto.
Havahduin eilen illalla, kun tämä kirjoitukseni vielä odotti
viimeistelyään. Eräs lasten parissa työskentelevä psykologi kertoi hyvin
tuoreesta itsemurhasta. Hän oli järkyttynyt, silmät kyynelissä. Se kehitys,
josta yllä esittelemäni videon loppupuolella keskustellaan, näyttäisi olevan
todellisuutta.
…
Kerron tähän yhteyteen oman kiinnekohtani lasten suojeluun.
Nyt mennään 80-luvun alkupuolelle.
Suoritin noin 40 vuotta sitten siviilipalvelukseni eräässä
lastenkodissa. Sinne tuotiin yllättäen juhannuksen aikoihin kaksi
”pikkutyttöä”, nuorempi vasta puolivuotias, toinen pari-kolme vuotta vanhempi.
Kyseessä oli nopea toimi aikana, jolloin koko Suomi oli keskittynyt keskikesän
juhlan viettoon. Satuin tuolloin olemaan yksin työvorossa. Ja minusta tuli ihan
yllättäen vauvan hoitaja, ilman syvempää kokemusta.
Miksi tuo sijoitus tapahtui? Isä oli vankilassa ja äidin
mieli oli järkkynyt niin paljon, että hänet vietiin hoitolaitokseen.
Isovanhemmat asuivat lähistöllä. He kävivät seuraavina päivinä ja viikkoinakin
siellä katsomassa lapsenlapsiaan. Heille ei tyttöjä kuitenkaan hoitoon suotu
tai luotettu. Siihen lienee ollut omat syynsä. En sitä tuolloin pohtinut.
Jälkeenpäin olen kyllä ymmärtänyt: tyttöjen äiti saattoi olla arvaamaton, eikä
senkään vuoksi isovanhempiin luotettu.
Lapset olivat tuossa hoitopaikassa reilun kuukauden. Isovanhemmat
kävivät siellä ainakin alkuvaiheessa aika tiuhaan. Koin itseni tuolloin
vaivautuneeksi. Tilanne oli painostava, eikä vanhempi tytöistäkään heihin
erityisen riemuisena tainnut reagoida. Kerran isoäiti seurasi silmä tarkkana,
kun olin ruokkimassa puolivuotiasta. Siitä hän teki valituksen, että juotin
tuttipullosta liian kuumaa maitoa, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Ja lastenkodin
vastuulliset työntekijätkin panivat nuo moitteet omaan arvoonsa.
Suurin yllätys tapahtui kerran, kun paikalle ilmestyi
tyttöjen äiti. Hän oli kai karannut paikastaan, jonka käsitimme olevan
suljettu. En ollut tuolloin yksin paikalla, mutta kuitenkin tein jotakin vauvan
kanssa. Tilanne oli hämmentävä, myös isompi tyttö hämmentyi. Pari poliisia tuli
pian paikalle. Heistä toinen sai puhumalla naisen lähtemään heidän mukaansa. Asia
selvisi hyvin rauhanomaisesti. Jälkeenpäin olen ihastellut tuon poliisimiehen
puhetaitoja ja arvostukseni poliisin toimia ja ammattitaitoa kohtaan nousi
kertaheitolla. Ei äiti mitenkään vaaralliselta näyttänyt, mutta olihan se meille
järkytys. Äiti toki ilahtui tyttärensä tavatessaan. Se oli hänen päällimmäinen
tunteensa. Mitään aggressioita ei ollut eikä voimakkaita tunnepurkauksiaankaan.
Mutta täytyy kertoa muutamalla sanalla myös suhdettani
noihin tyttöihin. Puolivuotias oli alusta alkaen todellinen ilopilleri. Tuntui,
että hän vain hymyili. Muuta ei ole jäänyt minun muistiini. Isomman kanssa meni
alussa hyvin, mutta ajan myötä hän hieman vieraantui.
Kerron vielä ensitapaamisen, kun kohtasimme puolivuotiaan
kanssa kahden kesken. Yöhoitaja oli kertonut minulle tilanteen. Ja minun täytyi
nopeasti valmistautua yllättävään tilanteeseen.
Menin aamutuimaan työpaikkaani. Tytöt oli sijoitettu
perähuoneeseen. Vanhempi vielä nukkui. Minun ensimmäinen tehtäväni oli mennä
puolivuotiaan luo ja ruokkia hänet. Hän oli jo hereillä, ja katseli minua
iloisesti jokellellen kuin vanhaa tuttua. Hän nautti kaikesta eikä tuntunut
osaavan vierastaa. Otin hänet syliini ja teimme aamuaskareet. Isosiskokin
heräsi ja seurasi toimiamme. Vauva imi tuttipulloa ahnaasti. Ja sitten
jokelteli iloisesti. Niin tutustuimme. Se oli käsittämätön tilanne.
Pienempi sai sijaiskodin aiemmin. En ollut silloin
työvuorossa, kun hänet noudettiin. Myöhemmin olen kuullut huhuja, että hänelle
olisi käynyt hyvin. Hän siis on saanut kasvaa uudessa kodissa turvallisesti. En
tiedä lainkaan, onko hänellä ollut lapsena yhteys omiin biologisiin vanhempiin.
Luulen että ei ole.
Vanhempikin tyttäristä sai uuden kodin. Siinä minulla oli
oma roolini. Olin häntä saattamassa. Minä olin siihen sopiva, koska tytöllä ei
ollut minuun samanlaista tunnesidettä kuin naispuolisiin työntekijöihin. Hän sai
luoda tunnesiteen siinä samassa uuden äidin kanssa. Se oli herkkä hetki kaikin
puolin. Jännityksessä elettiin. Kaikki sujui niin kuin pitikin. Tyttö otti
sijaisäidin omakseen ja lähdin kotiin.
Myöhemmin olen kuullut, että siinä kävi huonommin. Vaikka
perhe oli todella fiksu ja ensitapaamisessa nousi vain lämpöisiä ajatuksia,
niin ristiriidat nousivat kuitenkin pinnalle. En tiedä niistä tarkemmin. Mutta
ei se sijaisvanhemmista ollut todellakaan kiinni. Päinvastoin, olen todella ihaillut heitä, että
he olivat valmiita sitoutumaan ja ottamaan kovia kokeneen lapsen perheeseensä.
Tyttö oli kai jo sen verran kasvanut, että erilaiset yllättävät traumat nousivat
pintaan. Omakin äiti oli hyvin muistissa. En tiedä, miten hänelle on käynyt. Hän
saattoi saada uuden sijoituskodin, tai ehkä hän joutui laitoskierteeseen. Sitä
olen miettinyt, kuinka isomman tytön kannalta rankalta tuntui joutua
pikkusiskosta erilleen. Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut.
Noista vuosista on aika kuitenkin kulunut ja käsittääkseni
käytäntö huostaanotossa on paljon muuttunut. Sen paljastaa myös yllä
linkkaamani keskustelu.
Tuosta siviilipalveluaikaan liittyen kerron vielä hieman
lastenkodista. Siellä asusteli lähinnä teini-ikäisiä. Nuo pikkulapset olivat
poikkeus. Teinien kanssa oli kyllä hankalia ja yllättäviäkin tapahtumia. Oli
myymälävarkauksia, ja puukkokin joskus heilui. Mutta kaikissa nuorissa oli myös
toinen puoli: mukava ja seurallinen. Joidenkin kanssa jopa ystävystyin.
Juttelimme asioista avoimesti. Luulin heidän kypsyvän aikuisuuteen. Ja sittemmin
kuulinkin täysin päinvastaista. Ehkä se ystävyyskin voidaan laittaa
lainausmerkkeihin. Olin vain työläinen, joka välitti, mutta kun palvelukseni
loppui, jätin heidät, enkä voinut pitää yhteyttä. Minäkin siis hylkäsin heidät,
mihin he olivat jo pienempänä tottuneet.
Ja tuohon palveluvuoteen sisältyy paljon keskusteluja muiden
lastenkodeissa työskentelevien kanssa, myös raavaiden miesten kanssa, jotka
toivat naisvaltaiseen hoitotätijoukkoon miehen mallia.
Se oli elämäni rikkaimpia kokemuksia. Tuo kokemus taustana
olen seurannut huostaanottobisneksen kehitystä. Ja voin vain kauhistua.
 |
| Kiinalaista taidetta vuodelta 1924 |
…
Liitän loppuun suoran lainauksen Piikki-tekstistäni. Siinä
mainitaan Maria Syvälän (nykyinen Asunta) vuonna 2013 ilmestynyt kirja. Se on
avannut minulla monia tärkeitä seikkoja lasten suojelusta. Olen seurannut Asunnan
ulostuloja ja hän nostaa edelleen esille aiheeseen liittyviä asioita.
Maria Asunta on nostanut asian esille Facebook-seinällään.
Hänen vuonna 2013 luomastaan kirjasta on maininta yllä.
Kirjassa kerrotaan
myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä
osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.
Oli kyse
murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui
tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän
sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään
lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen -
huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän
nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta
onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan
vanhemmat jatkoivat työtään, miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat
jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti
järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa
kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko
ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.
Jatkan vielä
huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta
kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa
narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on
minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet
minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen
lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä.
Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta
jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.
Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia
lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.
Se on vaikuttava
raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes
byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta
kirjastosta sen löytää.
Lastensuojeluviranomaisten
hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian
listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun
heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat
vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee
pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä.
Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen
kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.
On ensiksikin
aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä,
joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan
suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen
ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka
tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään
hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.
Tuntuisi olevan niin,
että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole.
Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe
pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin
tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on
kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes
pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.
Lisäksi on vielä
oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on
käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei
oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat
asiantuntijat kritikoineet.
Tällaiseen kehitykseen
mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan
saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.
…
Päivitys 5.11.2022
Otsikkoa hieman muutettu
