Hytti Nro 6 (elokuva) - arvoituksellinen matkakuvaus kohtaa venäläisyyden, tuo mieleen Stalkerin

 

Hytti nro 6, 2021. Ohjaus: Juho Kuosmanen. Päähenkilöt: Laura (Seidi Haarla), Ljoha (Juri Borisov), Irina (Dinara Drugarova) ym. Elokuvan kielenä on venäjä (lähes kokonaan).

 

Harvemmin nämä nykyelokuvat ovat saaneet minut liikutuksiin tai saa sielun värähtelemään. Tämä sai. Tätä ennen (viimeisten kymmenen vuoden ajalta) ehkä vain venäläisen Andrei Zvjagintsevin Jelena ja sitä huomattavasti tunnetumpi Leviathan ovat puhutelleet. Muita ei tule nyt mieleen. Ainakin Aku Louhimiehen Tuntemattomasta olen kirjoittanut, mutta se on ensisijaisesti kansakuntamme ikoni.

Kotikaupunkini keskustasta ei enää löydy elokuvateatteria. Piti illan suussa polkea pyörällä etäämmälle kohti syksyn synkeydessä välkehtivää kauppakeskusta. Pikkukiire nosti koleahkossa säässä hien pintaan. Ehdin ajoissa, ja sydän tasaantui hetkessä odotukseen.

Keskisuureen elokuvasaliin oli ilmestynyt kokonaista viisi katsojaa. Mutta elokuva näytettiin. Tunti ja nelkytviis minuuttia sujahti huomaamatta – kuin toisessa olotilassa. Salin pehmoisessa lämmössä olin unohtumattomalla matkalla. Sitten takaisin ulos koleuteen: kädet pyörän sarvissa aatoksiini vajoten reissasin tuota junamatkaa uudelleen - Lauran ja Ljohan kera, jääden lopulta heidän mukanansa harhailemaan hyisenä kohisevan Jäämeren kalliorannoille.

Kotona sain illan rauhoittuessa kirjoittamisen puuskan - jäsentymätöntä tekstiä sivun tai hieman enemmän. Aamun sarastaessa tulvahti toinen puuska: tyhjä sivu täyttyi kuin itsestään. Niistä syntyi tämä säröinen kirjoitus.

…

Elokuva perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin. Mutta vain väljästi. Romaanissa matkattiin Siperiaan, nyt mennään Moskovasta Murmanskiin. Laura on arkeologi ja häntä kiehtovat siellä arvoitukselliset ”petroglyfit” - kalliomaalaukset. Minulla ei ole juuri lainkaan jäänyt muistikuvia romaanista. Se ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Elin tuolloin kiireistä aikaa. Yritin lukea romaania, en voinut kunnolla keskittyä, mikä ei ollut romaanin syytä. Nyt en siis vertaile. Minulle elokuva on itsenäinen luomus.

Olen paljon matkustellut Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja nuo yöjunien matkat ovat tulleet tutuiksi. Siksi elokuvaa katsoessani tuntui kuin olisin palannut menneeseen elämääni. Nostalgisia tuntemuksia nousi mieleen, lukematon määrä hyviä, avuliaita ihmisiä. Mutta samalla – se täytyy todeta - olin helpottunut. Eletty elämäni on enää muistoissa mukana. Tapaamieni ihmisten lämpö on kuin voimavara. Venäläisyys on minullekin näyttänyt parhaimmat puolensa.

Laura viettää alussa iltaa ystävättärensä seurassa, ja sitten myös yötä. Lähtö on haikeaa. Junassa hän huomaa joutuneensa juopon öykkäröijän kanssa samaan hyttiin. Ujon oloinen nuori mies korkkaa pullon asemalta lähdettyä. Kestää aikansa, kun hän rohkaistuu matkakumppaninsa kanssa sananvaihtoon. Siinä vaiheessa puhe on jo sekavaa lähes sammallusta. Laura on vaivautunut mutta kaverin tiuskiessa opettaa kaverille muutaman suomenkielisen fraasin. Hän tuskin hillitsee tuskaisuutensa. Pienen lohdun tuo ilkeä jekku, minkä hän sittemmin aivan elokuvan lopussa saa yllättävänä hetkenä vastaansa. Kun mennään lääppimisen asteelle, siinä vaiheessa Laura saa tarpeekseen. Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Ei löydy muuta vaihtoehtoa eikä Pietarikaan tuo pelastusta. Älykköystävätär Irina osoittaa puhelimessa tunnekylmyytensä. Yhdessä matkataan aivan viimeiseen asti. Tunneskaalat vaihtelevat. Se on sitä venäläisyyden riesaa ja samalla ihanuutta. Ljoha näyttää myös lempeimmän puolensa.

Ljohan persoona on kaksijakoinen. Hän on syrjään vetäytyvä, kantaa sisimmässään jotain taakkaa, mutta samalla hänellä on turvansa, mikä häntä kannattelee. Yksinäisyys ja yhteisyys elävät rinnakkain. Siinä ihmisyys on läsnä, yhteisön voima tuo turvan. Ljoha ei tunnu antavan periksi. Eteenpäin jatketaan ja – kuten niukoista lausahduksista ilmenee – pärjäämisen unelma elää, vaikkakin hatarana ja epämääräisenä.

Lauran hahmo on minulle epämääräisempi. Hän on kuplassaan. Moskovan taidepiirit ovat hänet kai imaisseet sisäänsä. Alun lähikuvat luovat idyllin, joka sittemmin paljastuu harhaksi. Sisäistyneen kiinnekohdan ihmisenä olemiselleen hän löytää elokuvan henkisestä kulminaatiosta jäämeren rannalta. Ljoha on mukana. Odottaa etäämpänä, mutta silti hengessä läsnä. Näin tuo juoppo riehuja on johdattanut vierasmaalaisen matkakumppaninsa elämän syvimmän salaisuuden lähteelle.

Syvä inhon ja vastenmielisyyden tunne joutuu ristiriitaiseen mylläkkään. Lopussa löytyy todellinen ystävä, joka on valmis auttamaan pyyteettä, ja pelastamaan ulos ylipääsemättömästä tilanteesta. Rakkauden osoitus elokuvan lopussa saa irvokkaan sävyn. Sillä on taustansa yllä mainitsemassani jekussa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Mietin elokuvan lopussa venäläistä yhteisövoimaa. Käyttäisin tässä sanaa ”yhteisyys”.

Elokuva ei kerro, mitä Ljoha on kokenut, mutta hän osoittaa ihmisyytensä. Paljaaksi ajetun pään perusteella hänellä on kai vankilatausta. Hän on matkalla kauas Murmanskin vaikeisiin olosuhteisiin. Raskas työ odottaa mutta ei se pelkästään kuitenkaan tunnu olleen selitys matkan alkuvaiheen silmittömälle juopottelulle. Hän tahtoo ulos ahdingostaan. Tavoitteena on rikastua, perustaa oma yritys. Bisnestä, bisnestä, toteaa hän Lauran tiuskintaan, muttei pysty tarkentamaan.

…

Elokuvaa katsoessani minulla nousi mieleen Andrei Tarkovskin elokuva Stalker.  Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen runoilijaisästään paljon. On syntynyt erilliset tekstit viidestä eri elokuvasta. Eikä siinä vielä kaikki. Stalkerista olen kahdessa vaiheessa ollut kirjoittamassa – kesken on jäänyt. Arvoituksellinen vyöhyke on ollut aukeamassa, mutta sanani ovat ehtyneet sen kuvatakseni. Nyt tämä Kuosmasen elokuva nosti taas mieleeni tuon ihmismielen syvimmän salaisuuden uumenissaan pitävän paikan.

Vyöhyke! Ljoha saattaa kumppaninsa ”vyöhykkeelle”. Sieltä paljastuu jotain ihmisen syvin olemus. Etäinen näkymätön yhteys ihmislajin vuosituhansia vanhaan menneisyyteen.

Rohkenen todeta: tämä on uusi versio Tarkovskin Stalkerista, ehkä arkipäiväistetty. Siellä Murmanskin koleudessa - kevättalven rospuutossa - ei kukaan uskalla lähteä viemään naista kalliomaalausten luo. Tarvitaan Ljohaa apuun, joka jo ulkoisestikin muistuttaa Tarkovskin elokuvan yksinäistä sankaria. Laura onnistuu hänet löytämään, sitkeys palkitaan. Hänestä tulee se, joka rohkenee saattaa vieraansa ihmiskunnan suurimman salaisuuden äärelle. Se on sitä kuitenkin vain Lauralle. Se on hänen senhetkisen elämänsä suuri käänne. Jää epäselväksi, onko se pettymys, mutta entisensä hän ei enää ole.

Stalkeriin viittaavat myös elokuvan alun tapaamiset Moskovassa. Aivan kuin Tarkovskilla, siellä on tutkija ja kirjallisuuden professori (kirjailija), jotka osoittautuvat kaiken Lauran kokeman rinnalla falskeiksi hahmoiksi.

Elokuva on kuin tutkielma tämän päivän ”Stalkerista”. Elokuva tuo Tarkovskin salaperäisen vyöhykkeen lähemmäksi arkeamme. Elokuva on tuonut avaimen aivojemme sisimmissä syvyyksissä piileksivään ihmisen olennaiseen salaisuuteen, sanoin kuvaamattomaan. Yhteisyys ja vilpitön pyyteettömyys. Rakkaus ei pyydä mitään. Siinä on sen olemus.

Elämässään eksyksiin joutunut Ljoha löytää matkakumppaninsa kautta oman kapean polkunsa kohti oma salaisuuttaan. Se on pitkä polku, mutta matka on alkanut.

Yhteys Lauran ja Ljohan välillä jää elämään. He eivät ehkä enää koskaan tapaa mutta yhteinen matka on jäänyt elämään ja kantaa pitkälle.

…

Mutta en vielä lopeta. Elokuvassa on monia vaiheita, jotka saavat mietteisiin. Ne saattavat olla aivan arkisia kohtauksia.

Kun sanotaan, että venäläiset ovat varkaita. Tässä varkaaksi ja huijariksi osoittautuu suomalainen yksinäinen ”kitaramies”, joka osoittautuu kaiken sielukkuuden keskellä tyhjänpäiväisyyden perikuvaksi. Mielestäni se on yhtäältä teennäisesti toteutettu kohtaus, ehkä elokuvan miinus. Toisaalta se täyttää draaman kokonaisuudessa tehtävänsä. Hahmo on epätodellisen falski, mutta se nostaa esiin Ljohan mustasukkaisuuden tunteet ja on murtamaisillaan tämän sietokyvyn. Kaiken lisäksi Laura tuntuisi kostonhimossaan vain tyytyväisenä hykertelevän.

Tuo vieraaseen ympäristöön eksynyt suomalainen on kuin ilmestys meidän todellisuudestamme.  Ljohalla on juuret syvällä Venäjän maaperässä. Tuon ilmestyksen kohdatessaan hän menee kuin tolaltaan. Minäkin jouduin hämmennyksiin. Ei tuollaisia matkalaisia Venäjällä liiku. Ja jos liikkuisi, niin ei ne jää junasta niitä jollain pikkuasemalla Kuolan niemimaan kupeessa. Kaiken lisäksi mies on täysin kielitaidoton. Olin ymmällä, mieleen jäi vastenmielisyyden särö. Mutta ohjaajalla on tarkoituksensa. Tarina etenee. Ja ennakkoluulotkin saattavat saada huutia. Kohtaus luo kontrastillaan esiin ristiriidan. Ollaan ehkä fyysisesti lähellä mutta samalla aivan eri maailmoissa.

Kun Laura paljastaa Ljohalle suhteensa Irinaan, olisin odottanut, että mies alkaa tiuskia naisen lesboudesta. Mutta ei, hän on vain hiljaa. Se dialogi on syvemmällä, ollaan jossakin sen kaitaisessa, jota voisi kutsua sielujen kumppanuudeksi. Elokuva ei sorru herkuttelemaan venäläisiin kohdistuneilla ennakkoluuloilla.

Elokuvassa on paljon omista kokemuksistani tutuilta vaikuttavia kohtauksia, mutta niissä ei sorruta stereotyyppisiin leimaamisiin. Joka tilanne on aito ja ainutkertainen. Siltä ainakin nyt vaikuttaa.  Puhelinkopin tapahtuma on yksi tutun oloinen tapaus. Junamatkoja olen tehnyt lukemattomia ja elokuvan kuvaus tuntuu tuttuakin tutummalta, toki tämä on tyylitelty juttu, siinä mennään välillä arjen todellisuudesta irvokkuuden asteelle. Mutta se kuuluu fiktioon. Elokuva dokumentoi todellisuutta omalla tavallaan.

Ylipäänsä junamatka Moskovasta Murmanskiin ei ole todellisuudessa tuollainen, että juna jäisi yöksi Petroskoihin, tai pysähtelisi pikkuasemilla. Matka on täynnä arjen mystiikkaa. Tuo arki on siinä kuitenkin enemmän pinnalla, ollaan arjen todellisuudessa kiinni siinä määrin, ettei mihinkään sfääreihin lähdetä liitelemään.

Yö Petroskoissa avaa jotain salaperäistä Ljohasta. Vanha nainen on miehelle enemmän kuin oma äiti. Sen Lauralle todetessaan hänen silmissään välkähtää kyynel ja puheeseen tulee tuonpuoleinen särähdys. Ei yhtään enempää. Se kertoo paljon miehestä. Ja se kertoo elokuvasta: mihinkään sentimentaaliseen tunteiluun ei siinä eksytä.

Ljoha on irti suvustaan -  yksin maailmaan heitetty. Petroskoin ”mummu” on jokin mystinen side johonkin. Sitä ei paljasteta. Mutta auttamisen halu, uskomaton touhukkuus kaikessa kiireessä todentaa, että miehellä on sisimmässään piilossa jokin yhteisyyden tunto.

Elokuva on todellakin – niin rohkenen väittää – rinnakkaistarina Tarkovskin Stalkerista. Ljoha on kuin Stalker. Pää paljaaksi ajettu, kuin entinen pakkotyövanki, jonka sisin jää arvoitukseksi. Elokuvan lopussa hän palaa kombinaattiin raakaan työhönsä, elämään omaa kasvotonta unelmaansa, jotain sellaista, mikä jokaisella ihmisellä pitää olla sisimmässään, jotta selviäisi arjen yli ja jaksaisi nousta seuraavaan päivään. Kombinaatin koneet jyskäävät, siihen rinnastuu junan jyske Stalkerin rujon perheen vaatimattoman asuinmajan kupeessa.

Laura – niin uskon – pääsee puolestaan irti omista ”petroglyfeistään”, Hetki jäämeren rannalla antaa tuulahduksen ihmiskunnan alkuvoimasta. Se heittää häntä päivä päivältä toisiin kohtaamisiin, jalostaa tai sitten ei, mutta vie eteenpäin, antaa rohkeuden elää. Ljoha ei unohdu koskaan. Sille tapaamiselle oli oma paikkansa hänen elämässään.

Löydämme joka hetkestä ihmisen, lähimmäisen – ja oman itsemme. Joka tapaamisella on merkityksensä, suunta voi kääntyä, tai ehkä vain saamme matkaamme lisää voimaa. Laura ei enää kaipaa Irinaa. Tarrautuminen on osoittautunut taakaksi. Ljoha elää oman elämänsä mahdollisesti katkeraan loppuunsa. Käy miten käy, sen kohtalo määrää. Turvaporttinsa on hänelläkin. Yhteys elämään säilyy, ja kannattelee häntä yli sietämättömän arjen harmauden.

Olen lukenut paljon vankileirikuvauksia. Aina jää miettimään, mikä antaa ihmiselle voiman selviytyä. Elämä vie. Ollaan siellä alkumeren äärellä. Se on jatkuvaa liikettä. Ihmiset muinaisten kalliomaalausten taustalla, karu maa! Mikä voima!

Ja vielä lopuksi: Onneksi elokuva ei vajoa melodramaattisuuteen, ei mielestäni hiukkaakaan.  Se helmasynti olisi pilannut koko tarinan.

Darja (eräs satunnainen kohtaaminen)

Johdannoksi:

Tarkoituksenani on aloittaa uusi tekstisarja lähinnä Venäjästä. Olkoon otsikkona Muistiinmerkintöjä vuosikymmenten takaa. Palaan 80-luvulle ja sitä seuranneisiin vuosiin. Neuvostoliiton kausi Venäjän imperiumin historiassa alkoi vetää loppuhenkosia ja hapuiltiin uuteen aikaan. Muistot ovat kyllä aitoja, mutta kaikkeahan mieli tahtoo värittää. Saatan poiketa välillä 70-luvulla ja tehdä loikkia myös muualle maailmaan.

Ensimmäisessä jutussani eletään 90-lukua ja mennään sensuelliin suuntaan. Varoitan ennakolta. Teksti saattaa herättää sisäisen moraalinvartijan. Mutta on kyse vain pehmeän lempeästä romantiikan kaipuusta. Ja rakkauden huuma ylittää kaikki aikakaudet.

Olen hapuillut muistiani. Tuntuu, kuin tyylissäni ja kuvauksen taustalla olisi ollut jokin joskus lukemani kertomus tai pitempi novelli, ehkä useampi. En viitsi nyt nimetä yhtään. Ollaan Tšehovin tai Turgenevin maailmoissa. Vaikutusta on molemmilla mutta ehkä kuitenkin enemmän ensiksi mainitulla.

Kertomus Darjasta on sarjan ensimmäinen kirjoitus. Annan ajan viedä. Seuraavia sarjan osia tulee, kun on tullakseen. Joka tapauksessa pyrin lyhyehköihin tilannekuvauksiin.

...

Darja

Kesken kiihkeän työrupeaman tarvitsin irtautumista arjesta. Olin kavereiden kanssa liikkeellä. Kohtasin kaupungin keskustassa Darjan. Se oli ensitutustuminen, joka huipentui yhteiseen yöhön. Sen jälkeen hän on jäänyt vain valonsäteeksi muistoihini...

Se oli kolmen hengen tyttöporukka: kaksi suupalttia, ja Darja myhäili mukana hiljaa vaieten. Hän oli muita myös ulkoisesti hieman pyylevämpi. Poissaolevan oloisena hän piti tyttökavereihinsa parin metrin etäisyyden. Hän ei ollut mikään missityyppi, mutta en sitä kaivannutkaan. Hän kätki sisäänsä jotain salaperäistä. Mieli tarkkaili, teki havaintoja. Otin pienen eleen hänen suuntaan. Hän reagoi. Pian jätimme muut. Hän otti minut käsikynkkään, hymy leveni, silmät kirkastuivat. Heti havaitsin poikkeuksellisen piirteen. Hänellä oli kyky hykerrellä äänettömästi. Tyytyväisyyden olotila paljastuu ja vangitsee mielen.

 Olemus oli - sanoisinko pehmeän hiljainen. Jossain sielun syvyyksissä jotain värähteli. Vaistosin, että tytön sydän oli paikallaan. Havaitsi samaa herkkyyttä, joka olin kokenut venäjän klassikkoteosten naishahmoihin tutustuessani. Lähinnä tulee mieleen Ivan Turgenev. 

 Hän vei minut asunnolleen, joka oli aika keskustassa. Hän asui äitinsä kanssa ja tämä oli juuri nyt datshalla. Darja oli selvästi innostunut. Näkyi tilanteen epätavallisuus. Ehkä hän oli mieltynyt hiljaiseen olemukseeni. Hän tarjosi lasillisen jotain imelää punaista hedelmäviiniä, vain lasillisen. Hän oli vilpittömän oloinen puheissaan. Kimakkuutta ei ollut vähääkään, kuorossa hän olisi ollut matala altto. Puhe oli kuin sielun pohjilta huokuvaa kuiskintaa, syvät tuntemukset paljastuivat. Ja hän piti romanttisesta yhdessäolosta. Se oli huumaavaa ja levollista. Ikään kuin taustalla olisi soinut musiikki, mutta niin hiljaa, ettei se häirinnyt. Kenties keskinäinen vetovoimamme sai sydämemme soimaan.

 Selailimme hänen valokuva-albumiaan. Hän oli vastikään ollut Egyptissä. Oli kuvia siskon häistä, datshasta, äidistä.

 Yö kului kuin unelma, kuin amerikkalaisesta melodraamasta: rakastelimme, halailimme, olimme vain ja hengitimme hiljaa, tunsin kevyen ilmavirran poskipäissäni, hipaisin hiljaa huulillani hänen poskeaan, hän vastasi tuskin havaittavasti. Välillä Darjalle tuli mieleen jokin hauska asia, kuuntelin hymähdellen.

 Keskustelimme uskonnollisista kokemuksista. Darja kävi usein kirkossa. Välillä painauduimme taas toisiimme, kuin hengityksemme tuntien. Välillä nousimme ylös. Hän meni levysoittimen äärelle. Pian hempeä musiikki täytti huoneen. Ihastelimme rauhallista aamuyön maisemaa. Darja pelästyi huomatessaan, että parvekkeen kohdalla olevan puun lehdet olivat alkaneet kellastua. Se oli huono enne, hän sanoi ja meni totiseksi. Minä vaikenin ja painauduin häneen tiiviimmin. Tätä jatkui lähes aamupäivään. Työt odottivat, minun oli mentävä. Hyvästellessämme annoin hänelle lahjan. Darja hykerteli tyytyväisenä. Kun tulin ovesta kadulle, hän vilkutti vielä parvekkeelta.

Sieluuni on jäänyt elämään levoton henki, mutta aina se väistyy ajatellessani Darjaa.

(Päivitetty 8.11.2021)

  

Susia ja ihmisiä

Tässä ulostulossani käsittelen kahta eri asiaa, joita yhdistää otsikossa mainittu ”susi”. Kyse on luonnonsuojelusta, mutta todettava on heti, että luontoon minulla on ulkokohtainen suhde. Se on minulle siis lähinnä ihailun kohde, paikka virkistäytyä. Pysyttäydyn kuitenkin luonnon pariin mennäkseni kaupungin lähistöllä. Metsästystäkin – varsinaisesti susien kaatolupia – käsittelen, mutta siitä keskusteltaessa olen vain pelkkä mitään tietämätön kuuntelija.

Yksi näkökulma jutussani liittyy siihen, että on ilmestynyt huolestuneita viestejä siitä, kuinka sudet ovat tulleet vaarallisen lähelle ihmisasutusta ja saaneet aikaan paitsi pelkoa myös ikävää jälkeä. Keskustelua susien kaatolupien lisäämisestä on nostettu jopa Suomen eduskunnassa.

 

”Susi tulee” on tuttu iskulause ympäri maailman. Turhien uhkakuvien luominen on haitaksi siinä vaiheessa, kun uhkasta tuleekin todellinen. Nytkin susien tuhoista kärsineiden maaseudun ihmisten hätähuutojen vastapainona sosiaalisessa mediassa asian esille nostaminen on saanut osakseen naurua ja pilkkaa. Ollaan tilanteessa, että asiaan saatetaan puuttua liian myöhään.

Menen kuitenkin tässä vaiheessa alussa lupaamaani toiseen asiaan, jossa susikannan leviäminen nähdään myönteisenä ilmiönä, osana luonnon monimuotoisuutta. Nyt liikutaan kyllä kaukana Suomesta, mutta oman planeettamme tulevaisuus tekee asian meille yhteiseksi.

David Attenborough on BBC:n Avara Luonto tv-dokumentteja katsoneille tuttu nimi. 94-vuotias mies on jättänyt meille kirjallisen testamenttinsa, jossa hän vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Kyseessä on teos, joka herättää ajattelemisen aihetta meille jokaiselle:

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Suomentanut Ilkka Rekiaro. WSOY, 2020, 286 s. (https://www.wsoy.fi/kirja/yksi-elama-yksi-planeetta/9789510456583 )

Kyseessä on rakastetun luontodokumentaristin vetoomus planeettamme puolesta. Teos tutkailee ekologista kehitystä viime vuosisadan aikana ja tekijä vaatii kiireisiä toimia, jotta tuhon suunta voidaan kääntää. Hän puhuu villiinnyttämisestä ja luonnon moninaisuuden palauttamisesta, tavoitteena pelastaa maapallo. Keskeinen käsite on biodiversiteetti, joka määritellään kirjassa seuraavasti:

Näin kustantajan verkkosivulla kiteytetään kirjan ydinsanoma: ”Yksi elämä, yksi planeetta on aikamme tunnetuimman luonnontieteilijän Sir David Attenborough’n näkemys viisaamman tulevaisuuden turvaamiseksi, yhdessä luonnon kanssa.” Teokseen liittyy dokumenttielokuva A Life on Our Planet, jonka videoesittely on nähtävissä täällä.

 Attenborough tuo petonisäkkäiden palautuksesta esimerkkinä Yellowstonen kansallispuiston tapahtumat sen jälkeen, kun sinne palautettiin susia vuonna 1995. Puistossa oleilleet vapitilaumat  pelästyivät susia. Sen johdosta ne alkoivat vaihtaa useammin paikkaa. Siitä seurasi, että puut alkoivat kasvaa siinä määrin, että kuuden vuoden kuluttua ne varjostivat rantavettä, mikä puolestaan tarjosi kaloille suojaisan kokoontumispaikan. Laaksoihin ja niiden laitamille nousi haapa-, paju- ja jättipoppelitiheikköjä. Eläinkunta elpyi:

Metsälintujen, majavien ja biisonien populaatiot kasvoivat. Sudet saalistivat myös kojootteja, joten jänis- ja hiiripopulaatiot elpyivät ja ketut, kärpät ja haukat runsastuivat. Jopa karhukanta kasvoi, koska karhut pääsivät susien kaatamien eläinten haaskoille. Syksyllä karhut söivät marjoja puista ja pensaista, jotka eivät olisi muuten tuottaneet hedelmää. (s. 198)

Attenboroughin päätelmä on, että ”jos Yellowstonen kaltaisessa luonnossa halutaan edistää biodiversiteettiä ja ottaa talteen hiiltä, ekosysteemiin on lisättävä susia”. Kirjassa esitetään , että tuosta kokeilusta otetaan myös Euroopassa oppia. Metsän uudelleenkasvusta lähdetään liikkeelle. Toiveena olisi, että ne olisivat mahdollisimman monimuotoisia ja sitoisivat mahdollisimman paljon hiiltä. Luonnon villiintyminen on hänen mukaansa käytännöllinen vaihtoehto niille, ”jotka ymmärtävät luonnon todellisen arvin ja sen vaikutuksen vakauteen ja hyvinvointiin” (s. 201) .

Toisena esimerkkinä Attenborough tuo Costa Rican puiden istutusprojektin. Maan viranomaiset huolestuivat siitä , että metsien hävityksen johdosta ja päättivät ryhtyä toimiin. Maanomistajille tarjottiin avustuksia kotoperäisten puiden istutukseen. Projektin myötä metsät ovat alueella elpyneet ja nyt kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ne peittävät jo puolet valtion maa-alueesta. ”Nykyisin maan luonnonvaraisten alueiden osuus kansantulosta on merkittävä ja niillä on keskeinen rooli kansallisessa identiteetissä” (s. 201). Tekijä toivoo, että sama saavutettaisiin globaalissa mittakaavassa. Tutkimuksen mukaan ”metsien palautus voisi teoriassa sitoa jopa kaksi kolmannesta aiheuttamistamme ilmakehän päästöistä”. Näin tekijä kiteyttää:

”Maa-alueiden villiinnytys on ulottuvillamme ja se on kiistattoman arvokas asia. Jos loisimme   villiä luontoa eri puolille maailmaa, biodiversiteetti elpyisi ja tekisi sen, mihin se parhaiten pystyy: vakauttaisi planeetan.” (201)

 Attenboroughin kirja vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Hän esittää raakaa faktaa maapallomme luonnon kehityksestä viime vuosisadan aikana. Hän vetoaa, että ryhdyttäisiin vakaviin toimiin alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi ja palauttamiseksi. Hän antaa myös esimerkkejä, miten ihmisten toimin on päästy suotuisaan kehitykseen. Näin ollen kyseessä ei ole mikään maailmanlopun viesti.

Tuonkaltaisten viestien opetukset ovat varmasti myös globaalisti ajattelevien eurooppalaisten vaikuttajien mielissä, mikä on sinällään hieno asia. En kuitenkaan monien muiden kanssa pidä siitä paniikkimielialasta, joka on päässyt jossain määrin vallalle ja herättää samalla nuorissa turhaa tervettä elämää ja kehitystä vahingoittavaa ahdistusta.

Vaikka monien mielestä tämä voi ehkä tuntua liioittelulta, on aiheellista kysyä, uhrataanko Suomi keskisen ja eteläisen Euroopan edessä tuonkaltaisia tavoitteita täyttämään. Kehitystä kyllä ohjataan siihen suuntaan, että varsinkin syrjäseuduilla asuminen tulee Suomessa lähes mahdottomaksi. Osasta aluettamme uhkaa muuttua luonnonsuojelureservaatiksi. Kun hieman googlaa, niin havaitsee, että tästä uhasta on kirjoitettu jo vuosia sitten.

Kirjoitukseni on lähinnä ihmettelyä ja epätietoisuutta. Kummastelen ja kyselen, mihin tätä Suomeamme ollaan viemässä. Tuo luonnon villiinnyttäminen on vain yksi osanen ihmettelyäni. En tiedä mitään hallituksen tai EU-tason tavoitteista ja pyrkimyksistä. Kun Neste päätti investoida uuden jalostamon Hollantiin, niin siinä yhteydessä pääministerimme heitti salaperäiseltä tuntuvan käsitteen ”vihreä siirtymä”, jonka todellinen sisältö on arvoitus.

Halusin kirjoittaa aiheesta jo siinä vaiheessa, kun tuon Attenboroughin kirjan lukaisin, mutta asia jäi pöydälle. Nyt on viime aikoina tullut esiin uutisia susien tuhotöistä ja myös tuttavapiiristäni on noussut esille huolta herättäviä viestejä. Eräs näkemäni video kauhistuttaa: pihapiiriin sijoitettu riistakamera näyttää, kun vierailulle tullut susi tekee häntäänsä heiluttavasta koirasta selvää jälkeä. Etelä-Pohjanmaalta ja muualtakin Länsi-Suomesta on hälyttäviä viestejä ollut susien tunkeutumisesta ihmisten elinalueelle. Pohjois-Karjalassa on lampaiden kasvattaja joutunut vakaviin ongelmiin, kun sudet eivät piittaa niille asetetuista esteistä ja ovat onnistuneet saamaan tuhoa aikaan. Ja aivan tuoreeltaan on tehty myös eduskunnassa aloite, jossa vaaditaan susikannan kannanhoidollisia kaatolupia. Siitä laitoin juttuni alkuun linkin.

Virallisesti asiasta vaietaan ja sosiaalisessa mediassa tietyt piirit vähättelevät ongelmaa, mikä hämmentää ja suututtaakin. Uhista pitäisi keskustella avoimesti ja ottaa huomioon niiden ihmisten huoli jotka tuon uhan kanssa joutuvat konkreettisesti elämään päivittäin. Heidän elinkeinonsa ja myös turvallinen perhe-elämä saattavat olla vaarassa.

Opetusministerimme käytti kerran yleisradion keskustelussa ilmaisua ”paskapuhetta”. Se oli heitto Jussi Halla-aholle. Ei siitä nyt sen enempää, mutta jokainen voi palauttaa muistiinsa, missä yhteydessä tuo kommentti heitettiin. Tuolloisella perussuomalaisten puheenjohtajalla oli aito huoli.

Suomen hallituksessa on siis pyrkimyksiä, joista emme ihan konkreettisesti tiedä. En itse rupea silmiäni kiusaamaan lukeakseni hallituksen ohjelmia ja tavoitteita, josko sieltä tulisi jotain selvemmin esille. Mutta kyllä huolta yritetään kantaa. Tässä eräs esimerkki eduskunnasta. Kansanedustaja kaipaa keskusteluun tervettä kriittisyyttä ja maalaisjärkeä. Hän pelkää, että Suomesta ollaan tekemässä ”EU:n viheralue”.

Eräs kaverini esittämä kommentti on selkeä. Suomessa on pitkän ajan kuluessa onnistuttu karkottamaan susi kauemmas asuma-alueelta. Sekä ihmiset että sudet ovat ottaneet haltuunsa omat reviirinsä. Kantaa on pyritty hoitamaan ja ihmisten turvallista elämää suojelemaan. Nyt tuo työ ikään kuin haluttaisiin vesittää. Menneiden sukupolviemme työtä ja kansanviisautta ei pitäisi vähätellä sinisilmäisen maailmanhalailun vuoksi. Suomalaiset ovat vuosisatoja oppineet elämään yhdessä villin luonnon kanssa. Se on viisautta. Tyhmentymiskehitystä ei saa päästää valloilleen.

Keskieurooppalaisessa perinteessä (kuten Grimmin veljesten sadussa Hannu ja Kerttu) metsä on pelottava asia, siellä vaanii todellisia uhkia. Suomalaisessa perinteessä metsä on pyhä paikka, sitä kunnioitetaan mutta myös hallitaan.

Muutama sananen myös metsänhoidosta. Olen samaa mieltä siitä, että avohakkuissa on menty liiallissuuksiin, Siitä on minunkin silmiini tullut ikäviä esimerkkejä. Mutta kyllä suomalaisessa metsänhoitotaloudessa hallitaan myös toisenlainen käytäntö. Taito on hallussa. Tämä koskee myös metsäpalojen ennakointia. On osattu ennakolta varautua, ja palot saadaan hallintaan paljon paremmin kuin muualla maailmassa.

Kun edellinen USA:n presidentti Donald Trump kehui Suomessa käydessään suomalaista metsänhoitoa. Suomessa pätevätkin ihmiset muuttuivat ”hörhöiksi” ja alkoivat nauraa retostelemaan typerillä ”haravajutuilla”. Oltiin sokeina mukana globaalissa agendassa. Trump haluttiin asiassa kuin asiassa saattaa huonoon valoon. Kansa naureskeli mukana ja globaali eliitti pääsi tavoitteeseensa. Tuolloin Suomen olisi pitänyt ruveta kylmän viileästi markkinoimaan Yhdysvalloissa oma metsänhoitotaitoamme ja metsänhoitokoneita. Näin olisi Suomen kauppatase tykännyt.

Virallisesti vedotaan Euroopan unionin vastuulliseen toimintaan. Toisaalta päätöksenteko on siirtymässä yhä enemmän pois Suomesta, keskittymässä globaalien toimijoiden käsiin. Mihin on unohtunut subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jota vielä reilut perikymmentä vuotta sitten EU:sta puhuttaessa innolla hehkutettiin.  Kammottavana esimerkkinä kierosta päätöksenteosta ovat valkoposkihanhet. Tuhojen aiheuttamia tukia saa byrokratian rattaissa yrittää anella. Kaasutykit saavat laulaa. Viittaan Kouvolan Sanomien kirjoitukseen 16.9.2021, jossa kerrotaan, kun maanviljelijä on saanut viranomaisilta luvan hätistää hänen elinkeinoaan kiusaavia hanhia.

Päätän kirjoitukseni tähän. Susista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä päädyin byrokratian valtaan. Näin tällä kertaa. 

...

Päivitys 2.11.2021

Eilen pian juttuni julkaisun jälkeen näin uutisen, jonka mukaan hallitus kaavailee suden kannanhoidollisia kaatolupia 20 kappaletta. Se on sinällään positiivinen asia. Vainusin kuitenkin uutisesta anteeksipyytelevän selittelyn makua. Olisiko niin, että oltaisiin päätymässä kompromissiratkaisuun, koska osassa hallituspuolueita ollaan kaatoja vastaan? Kyseessä on siis vasta ministeriön esitys. Odotellaan lopullista päätöstä. Tässä se osa teksti-TV:n uutisesta, joka saa mietteisiin:

”Ministeriön mukaan metsästyksen avulla pyritään vähentämään susikantaan liittyviä sosiaalisia konflikteja ja edistämään suden hyväksyttävyyttä niin, että suden suojelutaso voidaan turvata.

EU:n luontodirektiivin mukaan susi on Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella tiukasti suojeltu laji, mutta tästä voidaan poiketa, jos metsästykselle asetetaan selkeä tavoite ja osoitetaan, ettei muuta tyydyttävää ratkaisua ole.”

…