Eduard Limonov

Kirjailija Eduard Limonov kuoli tiistaina 17. maaliskuuta Moskovassa. Hän oli syntynyt helmikuussa 1943 ja oli kuollessaan 77-vuotias. Nyt hänet on jo haudattukin (uutinen Kommersant-lehdessä). 

Limonov kirjan "Toinen Venäjä" kannessa, vuoden 2015 painos.

Jos kutsuu Limonovia pelkästään kirjailijaksi, niin jotain jää uupumaan. Hän, ei todellakaan jäänyt laakereillaan lepäämään eikä pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Hän oli myös runoilija, esseisti, kansalaisaktivisti, poliitikko ja kai jonkinlainen anarkistikin, suoran toiminnan mies. Ja voi kai häntä pitää myös seikkailijana, koska ehti hän osallistua 90-luvulla myös Balkanin sotaan. Häntä on nimitelty myös fasistiksi, mutta vaikka hän toki saattoi mennä poliittisessa toiminnassaan äärimmäisyyksiin, niin omien tuntemusteni perusteella sitä leimakirvestä en häneen iske. Hän loi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä oman kansallisbolševistisen puolueen, jonka kannattajat järjestivät mielenosoituksia. Sen myötä hän joutui myös virkavallan hampaisiin. Kaikenlaisista joukkomurha-aatteista hän oli kuitenkin kaukana. Poliittisena toimijana hän kokeili ajoittain virkavallan rajoja mutta minä näen hänet ennen kaikkea taiteilijapersoonallisuutena.

Vielä tämän vuoden tammikuussa hän esiintyi TV-ohjelmassa esitellen tuoretta kirjaansa, joka käsittelee hänen elämäänsä liittyviä kuvataiteilijoita.  Hän vaikuttaa keskustelussa pirteältä ja innostuneeltakin. Pian tuon jälkeen hän kuitenkin sairastui eikä siitä enää selvinnyt. Ohjelma on katsottavissa youtubessa, kerron siitä jutun loppupuolella.Tuo ei kuitenkaan ole Limonovin viimeinen teos. Kuulemani mukaan hän ehti kirjoittaa vielä teoksen omista ulkomaan vuosistaan. Uutisen mukaan se julkaistaan postuumisti huhtikuussa.

Tutustuin ensi kerran Limonovin tuotantoon opiskeluvuosinani 80-luvun alussa. Hänen vuonna 1976 New Yorkissa ilmestynyt esikoisromaaninsa osui sattumalta Jyväskylän yliopiston kirjastossa silmiini.  Kiinnostus heräsi ja lainasin teoksen tietämättä kirjailijasta yhtään mitään. Tuolloin olin alkanut kiinnostua venäläisestä emigranttikirjallisuudesta ja tämä romaani oli minulle aivan uudenlaista luettavaa. Olin tottunut neuvostoliittolaiseen sovinnaiseen proosaan, lähinnä klassikkojen asemaan nousseisiin merkkiteoksiin. Nyt edessäni oli jotain aivan muuta - rivoa, seksististä ja alatyylistä tekstiä, joka soljui vuolaana eteenpäin. Ei ollut mikään ihme, että suorastaan ahmin teoksen lävitse. Kielitaitokin samalla monipuolistui.

Limonov oli loikannut vuonna 1974 kuvankauniin vaimonsa Jelena Štšapovan kanssa Neuvostoliitosta länteen. Heitä auttoi siinä vallankumousrunoilija Vladimir Majakovskin leski Lily Brik, joka sattui vielä olemaan hengissä. Tämän ystävätär auttoi nuorta paria New Yorkissa elämisen alkuun. Pian muuton jälkeen pariskunta kuitenkin erosi. Jelenalle avautui ura menestyvänä mallina. Sen jälkeen luuserin oloinen Eduard alkoi olla hänelle lähinnä taakka. Myöhemmin hän avioitui italialaisen aatelismiehen kanssa, näin kotoutuminen onnistui. Aloittelevalle kirjailijalle ero oli raju isku. Hän jäi kuin tyhjän päälle. Onneksi emigranttipiireissä pidettiin yhtä, ihmissuhteita löytyi mutta nekin takkuilivat. Hän pääsi ankarassa selviämiskamppailussa kuitenkin voittajaksi. Turhauman ja irrallisuuden tunnoista syntyi vuonna 1976 romaani Это я — Эдичка (”It’s me – Eddie”). Se oli venäjänkielinen mutta teos käännettiin pian englanniksi. Se on omakuva harhailevasta elämäänsä etsivästä nuoresta miehestä, joka kokeilee kaikkea muodikasta huumeista biseksuaalisiin suhteisiin.  

Läpimurtoromaanin päähenkilö Eddie muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään, samoin romaanista löytyy muitakin tunnistettavia hahmoja, ennen kaikkea myös entinen vaimo Jelena. Jelena muutti myöhemmin miehensä kanssa Italiaan ja kirjoitti 2000-luvulla muistelmansa, jonka otsikossa ”It’s me Jelena” hän hyödynsi ex-miehensä teosta.

Tuosta romaanista lähtien aloin seurata Limonovin uraa. Kehitys ei ollut hohdokas ja elämä oli kai jatkuvaa selviämiskamppailua. Onneksi läpimurtoromaani myi hyvin ja tekijänoikeuspalkkioita juoksi. Sitä ei kuitenkaan ole koskaan suomennettu.

Oikeastaan aluksi Limonov osin unohtui mutta uran seuraaminen jatkui siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitto hajosi ja Limonov palasi syntymämaahansa. Tuota ennen Limonov oli 80-luvulla muuttanut Pariisiin ja saanut vuonna 1987 Ranskan kansalaisuuden. Ja myös Mihail Gorbatšov ehti palauttaa miehelle Neuvostoliiton kansalaisuuden, jonka hän oli menettänyt loikkauksen myötä.

1990-luvulla Limonovin elämässä olikin sitten monenmoisia käänteitä. Ehkä rajuin liike oli lähteä taistelemaan Balkanille Bosnian sotaan serbien riveihin.  Vastassa oli myös katoliset kroaatit, ja koska Limonovilla oli tuolloin vielä Ranskan kansalaisuus, hänen läntiset maanmiehensä eivät katsoneet toimintaa kovin myötämielisesti. Noista Balkanin sodan vuosista voisi kertoa paljon. Tosiasia kai on, että Limonov itse on suurennellut omaa rooliaan. Toisaalta sitä on myös turhan paljon vähätelty. Kyllä hän kai taisi muutaman kerran käyttää asettakin, mutta ei sen vuoksi hänestä pidä tehdä sotasankaria. Arvokasta elämänkokemusta hän kuitenkin sai. Ja kyllä hän siinä samassa pani myös henkensä alttiiksi. Noista vuosista ja monista muistakin 90-luvun kokemuksistaan hän kertoo kirjassaan ”Sankarin anatomia” (Анатомия героя, 1998). Kirjan kuvituksessa hän esiintyy serbijohtaja Radovan Karadžićin kanssa (alla oleva kuva on kuitenkin toisesta teoksesta). Inhorealismiakin löytyy, kun joku Balkanin muslimi pitää kädessään vihollisensa päätä.

Limonov ja Radovan Karadžić, kuva vuodelta 1992 ("Kuolleiden kirja" 2013) 

…

Ennen kuin menen eteenpäin, niin on kerrottava eräästä tärkeästi kirjasta, joka on saatavissa myös suomeksi. Se on ranskalaisen kirjailijan Emmanuel Carrèren elämäkertateos vuodelta 2011:

Emmanuel Carrère, Limonov. Suom. Kristina Haataja. LIKE, Keuruu 2013.

Teos on raikas lukukokemus, oman Limonov-harrastukseni kannalta oikea herkkupala. Merkittävän kirjailijan ja toimittajan uran sittemmin luonut Zahar Prilepin oli Carrerelle teosta valmisteltaessa tärkeä lähde. Hän oli nuorena mukana Limonovin poliittisessa toiminnassa. Suhteesta kehittyi Prilepinin omien sanojen mukaan lähes isällinen. Sen hän toteaa tässä melko tuoreessa keskustelussa.

Olen kirjoittanut muutama vuosi sitten kirjoittanut tähän blogiini pari Limonoviin liittyvää kirjoitusta. Valmistelin tekstiä myös tuosta elämäkerrasta mutta se jäi hieman puolitiehen. Ehkä taisin antaa aiheen kypsyä. Seurasin tuolloin Limonovin omaa blogia ja kaipasin sitäkin kautta jotain syvempää tuntumaa kirjailijaan. Sieltä sain idean suomentaa hänen muistokirjoituksensa eteläafrikkalaisesta kansalaisoikeustaistelijasta Nelson Mandelasta. Se on kirjoitettu joulukuussa 2013 ja löytyy täältä.

Toinen mainintani Limonovista liittyy kirjoitukseeni eurasianismin aatetta edistäneestä Aleksandr Duginista. Miehillä oli 90-luvulla aktiivista yhteistyötä. Limonov ja Dugin halusivat molemmat tahollaan tuoda kansallismielistä näkökulmaa poliittiseen toimintaan liberalismin vastapainoksi. Tiet kuitenkin erosivat.  Tuon jälkeen Dugin perusti Geostrategisen tutkimuskeskuksensa, jolle myöhemmin myös Putin antoi tukensa.  Euraasia-aate ei käsittääkseni ollut Limonoville edelleenkään vastenmielinen. Se käy ilmi ainakin hänen vuonna 2003 julkaisemastaan teoksesta ”Toinen Venäjä”, josta keron enemmän alemapana.

Lainaan tähän huhtikuussa 2014 julkaisemastani tekstistä Limonovia koskevan kommenttini. Sen taustatiedot olen saanut Carrèren teoksesta.

Luin syksyllä tuoreen suomennoksen ranskalaisen Emmanuel Carreren kirjoittamasta Kansallisbolševistisen puolueen päähahmon, kirjailija Eduard Limonovin elämäkerrasta. Kirja sivuaa myös Limonovin ja Duginin poliittista yhteistyötä 90-luvun loppupuolella. Molempien kannattajat toimivat samoissa tiloissa. Dugin osasi lumota puheillaan myös Limonovin kannattajia. Tämä vitsaili nimitellen Duginia ”tohtori Göbbelsiksi”, mikä kertoi paitsi Limonovin huumorintajusta myös orastavista ristiriidoista. Sittemmin tuli välirikko. Eron taustalla oli molemminpuolisia syitä. Limonovin kannattajat vierastivat salkku kädessä kulkevia juutalaisvastaisia ortodoksipappeja, joiden mielipiteitä jotkut pitivät lähes fasistisina. Toisaalta duginilaiset eivät voineet sietää Limonovin väkeä: proletaareja, tappelupukareita ja rokkareita. Ristiriita oli ilmeinen, vaikka paljon yhteisiäkin mielenkiinnon kohteita heillä oli, mainittakoon japanilainen Yukio Mishima.

Olen maininnut Limonovin myös tekstissäni Kansallisen yhtenäisyyden päivästä (marraskuu 2013). Se on lyhyt maininta odotettavissa olevasta mielenosoituksesta. Teksti löytyy täältä.

…

Esitän lyhyen katsauksen Limonovin nuoruusvuosiin ennen loikkausta länteen. Tiedot olen kaivanut vanhasta luonnoksestani ja perustuvat Carrèren elämäkertaan.

Eduard eli lapsuutensa ja nuoruusvuotensa Harkovin kaupungissa ennen muuttamistaan Moskovaan. Hän oli pikkurikollinen ja huligaani, joka jopa joutui vankileirille, mutta isän suhteiden ansiosta vain pariksi viikoksi. Hän keskeytti opinnot ja meni töihin. Hän työskenteli 60-luvun alussa rakennustyömaalla ja valimossa. Hän sai siis varhain kosketuksen fyysiseen työhön, minkä hän katsoi myöhemmin ansiokseen toimiessaan omassa bolševistisessa puolueessaan.

Hänen elämässään sattui kaikenlaista. Hän sattui leikkimään partakoneen terällä ja leikkasi vahingossa ranteensa. Hänet vietiin mielisairaalaan, jossa psykiatri lähetti hänet kotiin tajutessaan, että nuorukainen halusi pelkästään herättää huomiota. Eduard ajautui sittemmin kirjallisiin piireihin, alkoi kirjoittaa itsekin runoja ja tapasi Annan. He elivät Harkovissa jonkinlaista boheemielämää, kunnes vuonna 1967 Eduard tunsi kokeneensa kotikaupungissaan kaiken ja muutti Annansa kanssa Moskovaan. He joutuivat asumaan laittomasti, koska pääkaupungissa ei ollut helppoa saada kotipaikkaoikeutta. Kirjalliset piirit kiinnostivat edelleen ja Eduard hakeutui kirjailijaliiton tiloihin runoilija Arseni Tarkovskin runoseminaariin. Toki hän sieltä oppi paljonkin mutta yhtä kaikki Venäjän kirjallisuuden elävät ikonit alkoivat tuntua hänestä vastenmielisiltä. Hän pettyi ja kiukustui. Sen sijaan häntä alkoi kiinnostaa underground. Tosin ei hän sielläkään kaikkia sietänyt. Eniten hän inhosi tulevaa Nobel-palkittua runoilijaa runoilija Joseph Brodskia, ehkä siksi että häntä niin palvottiin.

Annan mielenterveys romahti ja he joutuivat erilleen.  Eduard tapasi tulevan vaimonsa Jelenan – pitkän ja hoikan korkokengissä kulkevan minihametytön. Hän oli Eduardin unelmien täyttymys. Jelenalla oli tuolloin toinen poikaystävä. Eduard ei kuitenkaan antanut periksi. Kerran hän kiihtymyksessään leikkasi ranteensa auki. Tekonsa myötä hän sai Jelenan sydämen. Jelena ihastui Eduardiin, koska hänen kaveripiireissä kukaan ei pystynyt rakastamaan niin villisti ja tinkimättömästi. Seksiin löytyi innostusta ja voimavaroja, he rohkaistuivat kokeilemaan kaikkia mielikuvituksen suomia asentoja. Kiihko oli kuumaa ja he janosivat toistensa seuraa. 

Sitten edellinen tyttöystävä Anna palasi hoidon jälkeen Moskovaan. Eduard huijasi häntä ja lähetti hänet Harkoviin. He eivät enää tavanneet. Suhde Jelenan kanssa jatkui yhä kiihkeämpänä. Jelenalla oli paljon ihailijoita, mutta lopulta hän valitsi Eduardin. He menivät naimisiin. Eduardista oli tullut paikallisten undergroundpiirien sankari. He olivat kuin ”moskovalaisen boheemielämän kuninkaalliset” .

Vuonna 1974 pariskunta onnistui muuttamaan länteen – samana vuonna kuin Eduardin inhoama Aleksandr Solženitsyn. Eduard on todennut itse, että hän pelkästään kyllästyi elämään Moskovassa ja halusi vaihtelua – samalla lailla kuin aikoinaan Harkovissa.

Carrère pitää kohtalonoikkuna sitä, että Limonov ja Aleksandr Solženitsyn muuttivat Venäjältä ja palasivat sinne takaisin samana vuonna.  Solženitsyn oli lännessä keskittynyt kirjoittamiseen, Limonov elämiseen. Nobel-kirjailijan massiivinen Punainen pyörä -teossarja sai Venäjällä torjuvan vastaanoton. Hän luuli palaavansa sankarina mutta Venäjän kansa ei katsonut menneisyyteen. Limonov puolestaan saapui toisenlaisin elkein, katse oli eteenpäin. Kerron hieman tarkemmin Carrèren kuvakieltä käyttäen, millaisin elkein Solženitsyn ja toisaalta Limonov palasivat Venäjälle.

Solženitsyn oli ennen paluuta käytännössä vuosikaudet lähes lukkiutunut omakotitaloonsa, jossa hän kirjoitti 16 tuntia päivässä omaa massiivista bolševikkivallankumouksen syitä valottavaa Punaista pyöräänsä. Kun se oli valmistunut, niin hetki oli koittanut ja suuri patriarkka palasi kotimaahansa – näyttävästi kuin sankari erikoisjunalla Vladivostokista Moskovaan pysähtyen välillä tervehtimään kansaa ja kuuntelemaan sen valituksia. BBC kuvasi kaiken. Solženitsyn sai huomata, että hänen aikansa oli mennyt ohi. Kiinnostus oli siirtynyt muuhun. Hän sai huomata, ettei hänestä oltu kiinnostuneita.  Kansa halusi rikastua ja päästä eroon – Limonovin sanoin – ”bulimiavuosistaan”. Länsimaiset bestsellerit kiinnostivat ja halu rikastua meni kaiken edelle. Tiiliskiviromaaneille ei ollut enää sijaa. Solženitsyn oli kuin aikaansa jämähtänyt ikoni – verrattavissa lähinnä Brežneviin.

Myös Limonov halusi olla voittaja. Hän uskoi, että ura oli vasta lähtemässä varsinaiseen nousuunsa. Hän asui naisystävänsä kanssa vanhassa kerrostalossa. He poseeraavat nahka-asuisina kuin rokkarit. Siitä alkoi ura kansallisbolševistisen puolueen johtajana. Rahasta ei väliä, kunhan tulee kunniaa. Kaikesta oli taisteltava ja vaatimattomasta toiminnasta iti jotain. Näköalattomien nuorten miehen maailmaan tuli jotain valoa. Se oli eräänlaista vastakulttuuria. Kansallisbolševistisen puolueen aluetoimistoja alkoi syntyä sinne tänne. Se oli alakulttuuria, josta ennen pitkää kiinnostuivat myös poliisit. Sitten vankilatkin tulivat tutuiksi. Mutta mies ei luovuttanut. Julkaisutahti oli kiihkeää. Lukijat alkoivat vain olla hukassa.

…

Novellikokoelman kansi

Kerron hieman Limonovin laajasta kirjallisesta tuotannosta. Vuosien myötä yhä keskeisemmän osan saavat esseet ja yhteiskunnalliset tekstit. 90-luvun Venäjällä hän julkaisi aikaisempaa proosatuotantoaan, suurimpana hittinä oli yllä mainittu läpimurtoromaani. Limonovin tyyliä voisi kai kutsua postmodernismiksi. Romaaneissa ja kertomuksissa seikkaili yleensä mies nimeltä Eddie tai Limonov. Oli naisseikkailua ja seksiä. Kiinnostus kuitenkin lopahti lähes alkuunsa. Esimerkiksi vuonna 1995 julkaistu novellikokoelma (itse asiassa se on kolmen pienoisromaanin kokoelma) ”Vieraana tuntemattomassa kaupungissa” (Чужой в незнакомом городе) ilmestyi 30 000 painoksena. Tuo teos oli julkaistu lännessä 1985 ja venäläisellä kustantamolla oli vielä 90-luvulla turhan suuria myyntiodotuksia. Kivaa tuossa kokoelmassa on se, että teksti imee mukaansa. Kirjan voi avata summittaisesti mistä tahansa ja heti pääsee seuraamaan elämän virtaa.

Todettakoon, että pari vuotta aiemmin julkaistussa samaa tyylisuuntaa edustavassa kokoelmassa Смерть сoвременных героев (”Nykysankareiden kuolema”), joka sisältää yhden romaanin ja useita aiemmin lännessä julkaistuja pikkunovelleja, painosluku oli jopa 100 000. Myöhemmin alettiin päätyä korkeintaan muutaman tuhannen normitasoon. Tämä oli kyllä yleinen kehityssuunta Venäjällä. Kansainväliset myyntimenestykset kyllä myivät enemmän.

Myöhemmin 2000-luvulla Limonov otti etäisyyttä fiktiiviseen proosaan. Runoteoksia kyllä ilmestyi mutta niiden ohessa pääpaino 2010-luvulla alkoi jo olla muistelmateoksissa. Esimerkiksi minulla on hankittuna vuonna 2013 ilmestynyt ”Kuolleiden kirja” (Книга мертвых), jossa kirjailija palaa nuoruutensa vuosiin. Myöhemmin ilmestyi kirjalle myös jatko-osa. Hyvää noissa muistelmissa on se, että niissä kirjailija itse on kertojana. Voidaan esimerkiksi lukea tapaamisesta Majakovskin lesken Lily Brikin kanssa Limonovin itsensä kuvaamana. Saadaan kerrontaan hieman toisenlaista syvyyttä kuin kärjistyksistä nauttivien elämäkertakirjoittajien väläytyksissä.

Vladimir Majakovskin leski Lily Brik ja Jelena vuonna 1974 ("Kuolleiden kirjasta")

…

1990-luvulla Limonov keskittyi puoluetoimintaan. Hän kohdisti poliittisen julistuksensa Venäjän syrjäseutujen nuorien miehiin toivoen, että he eivät jäisi toimettomina oleilemaan vaan nousisivat rohkeasti kapinaan rakentamaan uutta Venäjää. Kansallismielisyys oli keskiössä, mutta ”bolševismi” taisi monia etäännyttää. Hänellä oli vankka kannattajajoukkonsa.

Vuosikymmenen lopulla Limonov vangittiin ja hän sai vankilatuomion. Vankeudessa hän kirjoitti kirjan ”Toinen Venäjä” - Drugaja Rossija (Другая Россия), joka julkaistiin vapautumisen jälkeen vuonna 2003. Kyseessä on esseekokoelma tai – kuten hän itse toteaa – ”luentokokoelma”.

Ennen kuin menen tarkemmin tuohon teokseen, lainaan Carréren elämäkertaa ja kerron  sen pohjalta Limonovin vankeusajasta.

Vankilassa ollessaan hän ei kirjoittanut enää itsestään eikä omasta ”riutumisestaan”. Ei ollut enää sellaista narsismia, kuin olisi saattanut päätellä hänen varhaisimmista teoksistaan. Hän kirjoitti tapaamiensa vankien tarinat.

Hän kärsi rangaistuksensa kolmessa eri vankilassa. Huomattavaa on hänen nöyryytensä, kun hänet siirrettiin toiseen vankilaan ja tuotiin selliin, jossa ennestään oli runsaasti miehiä. Huomattuaan, että sängyt olivat varattuja, hän asetti nöyrästi patjansa lattialle. Hän ei kaivannut tai vaatinut itselleen mitään etuoikeuksia. Vankilassa oli oma nokkimisjärjestys.  Hän sai näin vankien keskuudessa arvostusta ja kunnioitusta. Alkoi tulla kommentteja tyyliin ”Vittu, onko sulla 7 000 miestä!”.

Hänellä oli hyvin kurinalainen päiväohjelma. Hän katsoi televisiosta vain uutiset. Muun ajan hän opiskeli ja kirjoitti. Ainoa asia, jota hän pyysi, oli kynä ja paperia. Sen hän sai. Hän heräsi muita aiemmin, jotta sai omaa aikaansa kirjoittamiseen.

Hän pelkäsi, koko ajan, että hänen muistiinpanonsa viedään, siksi hän pyrki kehittämään muistiaan ja käytti siihen omaa tekniikkaansa. Hän sovelsi inhoamansa Aleksandr Solženitsynin menetelmää tämän kärsiessä omaa pakkotyökakkuaan Stalinin leireillä.

Kirja ”Toinen Venäjä” herätti minussa hieman ristiriitaisia tuntoja, mutta julkaisuajankohta on otettava arvioinnissa huomioon. Silloin varsinkin johdantokappaleessa esitetty näky ”tulevaisuuden Venäjästä” tulee siedettävämmäksi. Kyseessä oli provosoiva kuvaus sotilaallisesti leviävästä uudesta Venäjä-aatteesta, jossa Keski-Aasian arojen kansojen keskuuteen levitetään uutta sanomaa ensin soluttautumalla kansan pariin ja sitä tietä uutta aatetta levittämällä. Se on puhdas taisteluhuuto. Limonov kärjistää käyttäen vahvoja mielikuvia. Martin Luther Kingin julistus ”I have a dream” saa uuden, Limonovin mielestä elävämmän sisällön.

Alla on vapaasti suomentamani katkelma teoksen johdantoluvusta. Siinä hän vielä provosoi ja kärjistää, varsinaisissa esseissään hän siirtyy eri tasolle. Tämä kuitenkin kertoo Limonovin lähtökohdista. Hän oli nähnyt amerikkalaisen ja eurooppalaisen yhteiskunnan karikot. Mielestäni hän etsi uutta vaihtoehtoa.

”Millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa?

Lännessä pidetään nykyisin onnellisena yksitoikkoisen pitkää länsimaisen sivilisaation standardien mukaista elämää. On kevyehköä työtä -  jonkinlaista papereiden pyörittelyyn liittyvää viranhoitoa. Elämä on yhtä katkeamatonta uran luomista, kunnes eläkkeelle siirtymisen myötä se muuttuu harmittomaksi oleiluksi; ja lopuksi kuolema tuo pelastuksen vanhuuden syvään uupumukseen.

Länsivaltiot lannistavat yksilön jättäen hänelle vain yhden sallitun itsenäisen aktiviteetin - naaraiden metsästyksen. Kaikessa muussa länsimainen ihminen on elämässään äärimmäisellä tavalla lakien säätelemä. Hänet on orjuutettu ja kesytetty.

Neuvostoliitossa oli toisenlainen järjestelmä, mutta sielläkin ihmistä orjuutettiin ja hänet taltutettiin. Ylipäänsä nykyihminen on opetettu siihen, että kaikkea ei saa tehdä, että hänen velvollisuutensa on työskennellä kuin höppänä ja sen jälkeen kuolla kapinoimatta pois. Laadukas elämä on kylläisen orjan elämää. Ihanteena on perhe – kahden henkilön parisuhde. Noin ei kuitenkaan saisi olla. Ihmiselle on jo syntymästä lähtien seuranaan kuolema. Siksi hänen elämänsä ei pitäisi olla mikään vetojuhdan tai valjastetun hevosen homma, jossa tämä pyörii sokeana ympyrää nostaen siten joesta vettä ja raahaten sen edelleen kastelukanaviin ja pelloille. On kapinoitava. Meidän […] on luotava toinen elämän malli ja tuotava sitä esille. Ennen kaikkea on kuitenkin luotava uusi kansakunta. Ympärillämme puhutaan koko ajan ”Me olemme venäläisiä”, ”olen venäläinen ”tämä on venäläisiä varten”. Puhuttaessa venäläisistä tarkoitetaan hyvin erilaisia ihmisiä. Näköjään sellaiseksi osoittautuu niin Jeltsin, kuin joku rähjäinen pummi, kasvoiltaan jo sinertäväksi vajonnut alkoholisti tai toisaalta aktiivinen spermaisena siittiösoluna väkkäröivä poliitikko. Jos nuo kerran ovat venäläisiä, niin minä olen joku muu.

Mitä olisi tehtävä? On valikoitava ihmisiä uutta kansakuntaa varten. Kutsuttakoon sitä jollakin toisella nimellä. Olkoot vaikka euraasialaisia tai skyyttejä. Uudessa kansakunnassa ei perustana ole hiusten tai silmien väri, vaan kuuluminen yhteisöömme pohjautuu urhoollisuuteen ja uskollisuuteen.”

Johdannon lopussa on vielä viittaus Martin Luther Kingin lausahdukseen ”I have a dream”. Tuolloin myös Limonovilla oli unelma, mutta hän tekee pesäeron alkuperäiseen puhujaan.

”Mitä mieltä on tehdä vallankumous, jos sen tavoitteena olisi vain saada ministerin paikkoja tai luoda vulgaareja kabinetteja. Meidän on muutettava kaikki. On keksittävä itsellemme Uusi Jumala, mahdollisesti jonkinlainen Tunguskan räjähdys tai rautainen planeetta jäätävässä kosmoksessa. Meidän Jumalamme lahjoittaa meille kuoleman. Ehkäpä Jumalaksemme tulee Kuolema. Näin ollen - kuten Martin Luther Kingillä - myös minulla on oma unelmani. Hänen unelmansa sattui olemaan surkean lattea.”

Kirjassa on 22 esseetä ja niiden myötä Limonov tarkastelee yhteiskunnallista kehitystä, maailmanhistoriaa ja   ennen muuta myös Venäjää ja Neuvostoliittoa sen eri vaiheissaan. Hän kritisoi ankarasti jäykkää byrokratiaansa jähmettynyttä venäläistä yhteiskuntaa, joka jatkaa Neuvostoliiton perintöä. Viittaukset historiaan ja venäläiseen elämäntapaan ovat kirjan hienointa antia. Hänestä on väärin, että yhteiskunnassa ovat vanhukset vallassa. Hän puolustaa nuorisoa, vaatii sille yhteiskunnassa vahvempaa asemaa ja vastustaa pöhöttynyttä valtakulttuuria. Yhteiskunnassa nuoret jämähtävät pitkitettyyn lapsuuteen venytetyn koulutusjärjestelmän kautta. He eivät pääse ilmaisemaan itseään. Vertailukohdaksi voi ottaa Napoleonin, joka oli uransa huipulla jo 30-vuotiaana.  

Perhe-instituutio on Limonovin yksi arvostelun kohde. Se kahlitsee miehen. Kasvatusjärjestelmässä nuorista miehistä tulee jonkinlaisia ”nössöjä”. Vastapainoksi hän nostaa tšetšeeninuoren, joka kypsyy omassa kulttuurissaan varhemmin aikuisuuteen, saa voimakkaamman itsetunnon ja kykenee ottamaan vastuuta. Limonov arvostelee jyrkästi koulutuksen oppisisältöjä. Hän haluaisi tiiviimpää perehdytystä käytännön taitoihin. Alla on vielä lainausta johdannosta. Huomatkaa, että koulutukseen hän vaatii fyysisyyttä mutta ei hän toki halua luovaa kirjoitustakaan unohtaa.

”Nykyisin lapset mätänevät tylsissä kouluissa varustaen heidän aivonsa ja kuormittaen heidän aivojaan ja muistiaan pölyllä, jota kukaan ei tarvitse.”

”Oppivelvollisuuden tulee olla lyhyt ja aivan toisenlainen. Poikia opetetaan käyttämään granaatinheittimiä, hyppäämään laskuvarjolla, istuttamaan puita ja rakentamaan kaupunkeja, teurastamaan lampaita ja sikoja, valmistamaan maukasta ravintoa ja kirjoittamaan runoja.”

Limonov käsittelee historiaa mielenkiintoisella tavalla. Kulttuurissa jämähdettiin liiaksi 1800-luvun kirjailijoiden maailmaan. Bolševistinen vallankumous lähti liikkeelle marginaalien valtaannoususta mutta jämähti hyvin pian byrokratiaansa.  Kiinnostavista lähtökohdista hän etsii myös kommunismin ja kapitalismin taustoja. Tällä kaikella on oma punainen lankansa. Kirja on lopulta poliittinen ohjelmanjulistus mutta se jää omaan abstraktiotasoonsa.

Neljäs luku on saanut mielenkiintoisen otsikon: Kaikki alkoi Kiinasta. Se käsittelee nuorten kapinointia. Kiinassa 60-luvulla valtaan nousivat punakaartilaiset. Sen sytyttämänä myös Länsi-Eurooppaan levisivät opiskelijamellakat, ensin Ranskaan sitten myös muualle. Tuo kapinahenki jatkoi elämäänsä 70-luvulla, syntyi punk-kulttuuri. Limonov julistaa, että nuoriso haluaa toimia omista lähtökohdistaan. Venäjää kuvatessaan hän toteaa, että mikään keskeinen poliittinen liike ei ole osannut Venäjällä vapauttaa nuorisoa omaehtoiseen toimintaan.

Voinen suomalaisesta näkökulmasta lisätä, että meillä tuo kapina johti kummalliseen taistolaisten sinipaitojen esiintuloon.

Erityisen kiinnostavaa ovat luvut kommunismin ja kapitalismin synnystä. Hän palauttaa niiden alkujuuret keskiaikaan. Kun katolinen kirkko lupasi ihmisille kuoleman jälkeen paikan paratiisissa, oli niitä, jotka halusivat maistaa noita iloja jo elinaikanaan. Syntyi ajatus yhteisomistuksesta ja vapaasta rakkaudesta. Liike kasvoi orgioihin. Kirkko ja vallanpitäjät palauttivat kuitenkin järjestyksen.  Rangaistukset kidutuksineen olivat kapinallisille hirveitä.

Tuo suunnan vastapainoksi syntyi puritanismi ja sen myötä kapitalismi. Kun sitten Kolumbus palasi aikanaan Amerikan matkaltaan, hän toi Trinidadista epähuomiossa syfiliksen. Se levisi Euroopan länsirannikolle lähes samaan tapaan kuin nykyinen Corona-virus. Syfilis ajoi ihmisiä eristykseen. Uskonnollinen puritanismi sai siitä tuulta purjeisiin. Se taas ruokki yksityisomistusta ja kapitalismia.  Sittemmin tuo kaikki heijastui myös siihen, että ihmisiä pakeni Pohjois-Amerikkaan. Siirtolaiset veivät uuteen maailmaan mukanansa uskonnollisen puritanisminsa.

Maailmassa on ollut monenlaisia mullistuksia, jolloin perustukset ovat järkkyneet. Yksi niistä lähti liikkeelle sukupuolitaudista.

…

Mennään nykyiselle vuosituhannellemme. Vankilasta vapautumisen jälkeen Limonov oli mukana poliittisessa koalitiossa eräiden muiden tunnettujen oppositiopoliitikkojen kanssa. Hän keskittyikin toimimaan laajemmin kuin vain tuomaan esille omaa kansallisbolševistista näkemystä. Tosin koalitio tyrehtyi alkuunsa. Vaikeaa on ollut toimia Putinin Venäjällä.

Vuonna 2012 hän vielä pyrki päästä presidentin vaalien ehdokkaaksi mutta siihen ei keskusvaalilautakunta suostunut. Jonkinlainen sovinnon ele häneltä taisi olla vuonna 2014, kun hän antoi tukensa Krimin liittämiselle osaksi Venäjää. Sen jälkeen Limonov alkoi keskittyä kirjalliseen tuotantoonsa. Vähitellen hän luovutti myös politiikan johtotehtävät muiden käsiin.

….

Ex-vaimo Jelena poseeraa mallina

Limonovin naissuhteita on myös käsiteltävä. Yllä kerroin jo Jelenasta, jonka kanssa mies pääsi lähtemään Neuvostoliitosta. Kaiken kaikkiaan Limonovilla oli kuusi pysyvämpää suhdetta. Hänessä oli erityistä vetovoimaa nuoriin naisiin. Ikäeroa oli kolmessa tapauksessa vähintään 30 vuotta. Tragiikkaakin suhteisiin liittyy. Ensimmäinen tyttöystävä kärsi mielenterveysongelmista. Yhdellä taisi olla huumeongelmia.

Kerron nyt kahdesta viimeisimmästä suhteesta. Ennen vankilareissua - lähes 60-vuotiaana -  hän rakastui 16-vuotiaaseen koulutyttöön Nastjaan. Ikäeroa oli siis yli 40 vuotta. Kaiken lisäksi tyttö näytti 12-vuotiaalta. Vankilassa suhde tiivistyi kirjeenvaihdon myötä.  Oikeastaan Limonov pelkäsi, että tyttö jättää hänet. Hän halusi eräässä vaiheessa jopa kehottaa tyttöä etsimään toisen. Nastja kuitenkin kävi häntä vankilassa tapaamassa eikä halunnut häntä jättää milloinkaan. Hän pyysi saada hankkia heidän yhteiseen asuntoonsa koiran. Limonov suostui todeten, että ”parempi koira kuin toinen mies”.   Enkä malta olla mainitsematta vielä yhtä vankilavuosista elämään jäänyttä Limonovin lausahdusta. Hänen kerrotaan todenneen Nastjalle: ”Kun Muhammed tapasi vaimonsa ensi kerran tämä vielä leikki nukeilla.” Tuo kertoo yhtäältä suurista tunteista mutta vielä enemmän Limonovista itsestään.

Sitten kävi niin, että vankilasta vapauduttuaan Limonov itse jätti Nastjansa. Vuosi taisi olla 2005. Limonov alkoi seurustella näyttelijä Jekaterina Volkovan kanssa. Tässäkin tapauksessa ikäeroa oli runsaasti. Lukemani mukaan naiseen vetosi miehen treenattu kroppa ja vankka fyysinen kunto. Suhteen myötä Limonovista tuli 63-vuotiaana ensi kerran isä. Vuonna 2006 parille syntyi poika, kaksi vuotta myöhemmin tytär. Sitten tuli ero, itse asiassa vaimon ollessa vielä raskaana. Myöhemmin Volkova ei muistellut miestä pahalla. Hän arvosti Limonovin lämmintä suhdetta lapsiin ja totesi, että miehestä ei vain ollut parisuhteeseen. Lisäisin vielä asian toisenkin puolen: ei Volkovan muutkaan parisuhteet ole kauaa kestäneet.

Suhde Volkovan kanssa päättyi vuonna 2008. Sen jälkeen ei hän kai ole ainakaan kiinteitä suhteita luonut. En ole niistä ainakaan löytänyt juttuja.

…

Viimeisinä vuosinaan Limonov oli jo vetäytynyt aktiivisesta poliittisesta toiminnasta mutta kirjalliseen toimintaan löytyi vielä energiaa. Siinäkin tosin katse oli kääntynyt menneisiin vuosiin. Hänelle kai kävi sanoin kuin yleensä Venäjällä käy iäkkäille kirjailijoille ja poliitikoille. Heistä tulee mediaan eräänlaisia mielipideautomaatteja. Se on aikamme harmitonta viihdettä. Kyllä tulee hieman surullinen mieli, kun katsoo netissä ainakin erästä Limonovin esiintymistä yleisötilaisuudessa. Se on aivan hänen elämänsä viime kuukausilta. Miestä seurataan ja kuvataan kuin historiallista muinaisjäännettä. En laita linkkiä.

Yhden linkin laitan.  Youtubessa on tämän vuoden tammikuussa kuvattu TV-keskustelu, jossa hän esittelee siinä uusinta teostaan. Sittemmin hän sairastui helmikuussa eikä siitä enää toipunut. Teos käsittelee hänen elämässään vastaan tulleita tärkeitä kuvataiteilijoita, kuten vaikkapa Andrei Rubljovia tai Vincent van Goghia ja omista aikalaisistaan Andy Warholia, jonka hän taisi myös henkilökohtaisesti tavata. Limonov toteaa, että hän on elämässään ollut hyvin läheisissä kontakteissa kuvataiteilijoihin ja taiteeseen ylipäänsä, joten oli luontevaa kirjoittaa aiheeseen liittyvä teos. Teos ei ole kuitenkaan hänen viimeisensä. Huhtikuussa pitäisi ilmestyä vielä tuoreempi kirja. Sisällöllisesti se liittyy Limonovin ulkomaanvuosiin.  Olkoot jäähyväisteoksia molemmat. Valitettavasti en pääse koronaepidemian vuoksi niihin ainakaan lähiaikoina tutustumaan.

Tässä keskustelussa Limonov on voimissaan, tyypillinen oma eloisa itsensä. Ulkoisesti hän esiintyy kuin nuori poika, raihnainen vanhus jää taustalle. Taiteeseenkin hänellä on oma näkemyksensä. Ja kirjailijan omat muistot tuovat arvokasta lisäväriä.

Keskustelun alussa Limonov kommentoi myös sitä, miksi hän on ottanut etäisyyttä fiktioon. Hänen mukaansa romaanit ovat ”ekaluokkalaisten juttu” ja tarkoitettu ”yksinkertaisen järjenjuoksun omaaville ihmisille”. Tuon kantansa hän kyllä taisi jossain esittää jo lähes parikymmentä vuotta aikaisemmin.  Hän alkoi siis tietoisesti laajentaa kirjoittamisessa perspektiiviään. Runotekstejä hän loi viime vuosinaankin.

Myös kirjailijan huumorintaju pääsee esille. Kantaansa esittäessään hän pyytää samalla toimittajalta anteeksi, sillä tämä itse on romaaneja julkaissut kirjailija. Toimittaja ei hätkähdä vaan kohteliaana toivoo, että hän joskus kasvaa irti omista romaaneistaan. No, tuo episodi vapauttaa kivasti tunnelman ja keskustelusta tulee antoisa.

Kun yllä taisin jo kertoa, kuinka nuori Limonov totesi kyllästyneensä Arseni Tarkovskin kirjailijaseminaarissa, niin tässä hän kyllä muistelee sitäkin positiivisessa hengessä. Nuoruuden liioiteltu kärjekkyys oli siis mieheltä jo poissa ja seestyneessä vanhuudessa suhteellisuuden taju näyttää palanneen.

TV-toimittaja sekä kuva Aatamista ja Eevasta

Keskustelussa näytetään 1500-luvulta peräisin olevaa maalausta Aatamista ja Eevasta (taiteilijan nimi jäi minulle epäselväksi).  Kirjassaan Limonov on löytänyt Eevasta vallankumouksellisia piirteitä. Keskustelussa Limonov alkaa kuitenkin puhua omasta äidistään. Hän toteaa alkaneensa vasta myöhemmällä iällä tätä arvostaa. Mistään rakkaudesta ei ole kyse, vaan hän alkoi arvostaa äitinsä pontevuutta ja sitkeyttä. Vallankumouksellista äidissä oli se, että hän teki tatuoinnin vuonna 1936 ollessaan 15-vuotias. Se jos mikä on osoitus vallankumouksellisuudesta. Kyse ei ollut mistään muodista kuin on nykyisin.

Limonov eli elämänsä hyvin määrätietoisesti. Hän on jossain yhteydessä todennut, että jo nuorena jättäessään kotikaupunkinsa hän tunsi sisimmässään oman lahjakkuutensa. Hän ei tyytynyt elämässään tavanomaiseen. Jo läpimurtoromaani oli kova suoritus, ja eräänlaisen hiljaiselon jälkeen hän aloitti Venäjälle palattuaan kaiken kuin nollasta, vaikkakin esitti sankaria. Hän ei jämähtänyt omaan ”postmodernistiseen” proosaansa, hän osasi jättää vanhan taakseen ja suuntautua toisaalle. Balkanille lähtö ei varmasti ollut helppo ratkaisu. Hän toimi välillä henkensäkin uhalla.  Ja sitten oman puolueen perustaminen vaati mieheltä jälleen uutta vaihdetta. Ei hän sitä minkään shown vuoksi tehnyt, vaikka toki oli lännessä oppinut vapaampaan meininkiin. Hän ei halunnut lokeroitua vanhoihin käsitteisiin ja ennakkoluuloihin. Hän etsi uutta näkökulmaa elämään. Hänessä oli vetovoimaa, siksi häneen ihastuttiin. Hän oli älykkö, joka kykeni käsittelemään vaikeitakin kysymyksiä ja olemaan silloinkin ajatuksissaan selkeä. Hän oli elämänsä mittainen mies - mutta ei missään nimessä yhtään suurempi.  

Madeleine Thien vie lukijansa Maon Kiinaan

Madeleine Thien, Do Not Say We Have Nothing. Granta 2016, 473 s.

Johdannoksi:

Käsittelen nyt kanadalaisen kirjailijan Kiina-aiheista romaania.  Kiinaa olen käsitellyt monissa teksteissäni. Laitan niistä muutaman linkin, jotka sivuavat tämän tekstini aihetta eli lähinnä kulttuurivallankumousta ja Tiananmenin verilöylyä kesäkuussa 1989.  Kirjoituksessani Mao vastaan Bach kerron kulttuurivallankumouksen ajan pianisteista, kaksi heistä mainitaan myös alempana tässä kirjoituksessani. Kirjailija Yu Huan teosta Kiina kymmenellä sanalla olen käsitellyt täällä. Hän muistelee siinä omakohtaisesti kulttuurivallankumouksen vuosia ja Tiananmenin tapahtumia. 60-luvulla hän oli toki vielä pikkupoika mutta sekin on mielenkiintoinen vertailukohta. Kolmas tekstini (täällä) käsittelee erästä Kiinan kirjallisuuden klassikkoteosta Matka länteen, joka kertoo apinakuningas Sun Wukongista. Tuo tarina on jo etäisempi mutta myös Thienin romaanissa tehdään monia sattumuksia mukanaan tuomaa matkaa. Ja kyllähän kirjoitukseni lopussa tulevat vastaan myös puhemies Mao, punakaartit ja kulttuurivallankumous. Ainoassa Madeleine Thienin suomennetussa romaanissa Varmuus mainitaan apinakuningas, joten kyllä se kirjailijalle on tuttu. Ehkä joku taitava tutkija jossain päin maailmaa saattaa löytää nyt käsiteltävästä romaanista jotain allegoriaa tuohon klassikkoon.

…

Madeleine Thien on syntynyt Kanadassa mutta hänen vanhempiensa sukujuuret ovat puoliksi Borneossa ja Etelä-Kiinassa. Itse hän on englanninkielinen. Häneltä löytyy yksi suomennettu romaani – Varmuus (WSOY, 2007) . Tapahtumat lähtevät etenemään Kanadasta mutta siinä mennään perheen isän nuoruuden muistojen myötä 40-luvulle brittien miehittämään Pohjois-Borneoon.  Ne aiheuttavat isälle häpeää. Hän ei kuitenkaan kykene salaamaan menneisyyttään perheen tyttäreltä.

Romaanissa Do Not Say We Have Nothing alkuasetelmat ovat kutakuinkin samantapaiset.  On Kanadassa asuva kiinalaistaustainen äiti Ma ja hänen kymmenvuotias tyttärensä Marie (kiinalaisittain Li-ling), joka ei ole oppinut vanhempiensa kieltä mutta tuntuma kiinalaiseen kulttuuriin hän kuitenkin saa kalligrafia-harrastuksen kautta.  Hän on romaanin varsinainen kertoja. Perhe elää järkytyksessä, sillä isä Kai (sukunimi Jiang) on vastikään tehnyt Hong kongissa itsemurhan. Hän oli menestyvä konserttipianisti, jonka opiskeluvuodet Shanghain konservatoriossa sattuivat kulttuurivallankumouksen aikaan. 

Varmuus-romanin takakannessa todetaan, että Madeleine Thienillä on erityisen viehättävä tapa punoa ja kertoa tarinansa.  Se on huolellisesti rakennettua ja monisäkeistä mutta samalla hallittua kerrontaa.   Nuo sanat pätevät myös tähän romaaniin. Tarinassa aivan kuin liu’utaan eteenpäin. Salaperäisyyden tuntu on mukana. Henkilöhahmot elävät hyvin traagisia historian aikoja, mutta romaanissa se ei näy. Nuo henkilöt elävät siinä hetkessä, aikansa ehdoilla. Eivät he voi tajuta, miten jälkeen päin noita vuosia on kuvattu. Juuri se minua Thienin kerronnassa. En ole kovin paljon lukenut näin laajoja romaaneja englanniksi. Voin kuitenkin nyt helpottuneena todeta, että en lukuprosessin aikana tuntenut avuttomuutta. Kyllä kerronta vei eteenpäin. Ajoittaisten kiireiden ja taukojen keskellä janosin takaisin kirjani pariin.

Erityisesti minua kiehtoo romaanissa musiikin läsnäolo. Romaanin tapahtumat ovat paljolti sijoittuneet Shanghain konservatorion maailmaan. Henkilöt ovat klassisen musiikin parissa työskenteleviä tai sitä opiskelevia. Musiikki soi myös ihmisten tajunnassa ja sen Thien pyrkii välittämään. Välillä kerronnassa kyllä on myös päälle liimatun makua mutta eihän kirjailijalta voi liikoja vaatia. 

Romaanin arvoituksellinen otsikko on suora lainaus kiinankielisen Internationalen englanninnoksesta. Nimi viittaa siis kommunistiseen Kiinaan mutta laulu saa toisen sävyn, kun siihen yhtyvät Tiananmenin kapinoivat opiskelijat. Romaanissa ei kuitenkaan olla kiinni pelkässä 1900-luvun historiassa - eikä pelkässä klassisessa musiikissa. Kyllä sieltä tulee vanha Kiinan kulttuuri myös laajemmin esille, muun muassa klassinen runous. Todettakoon, että sitä kautta sain tiedon romaanin olemassaolosta. Voin tarkentaa. Romaanissa on useita runolainauksia, myös viittaus Tang-kaudella vaikuttaneen Bai Juyin runoon Laulu loputtomasta rakkaudesta. Kun valmistelin kirjoitustani Kiinan perinteisestä runoudesta ja tutustuin runon taustoihin, löytyi netistä viittaus myös tähän romaaniin. Näin kirjoitan tekstissäni Elämäni runoutta II:

”[Runon] taustalla on tarina Tang-dynastian keisarin Xuanzongin lempivaimosta Yang Kui-feista (Yang Guifei). Hänet on ”kanonisoitu” yhdeksi neljästä kiinalaisesta kaunottaresta.  Se on koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta.”

Runo sopii romaanin kohtaloihin. Kaipuu ja suru jäävät, mutta ne on vain painettava taustalle, piiloon arjesta.

…

Isän itsemurha ja yllättävä vierailu avaavat vyyhdin

Romaanin alussa Li-lingin äiti Ma saa yllättäen pitkän kirjeen Kiinasta. Lähettäjänä on isän konservatorion aikaisen - niin ikään vastikään kuolleen - musiikin opettajan vaimo. Tuo opettajan ja oppilaan suhde oli aikoinaan niin läheinen, että siksi vaimo rohkenee pyytää tuntemattomalta naiselta apua. Tämä pyytää, että hän auttaisi Kanadaan saapunutta parikymmenvuotiasta tytärtään Ai-Mingiä elämän alkuun. Pyyntö on luonnollisesti yllätys, mutta Ma tahtoo olla avuksi.

Ai-mingin matka Kanadaan selittyy sillä, että joutuu pakenemaan Kiinasta Tiananmenin verilöylyn jäljiltä. Romaanin vyyhti lähtee sitten purkautumaan Li-lingin ja Ai-mingin ystävystymisen myötä. Tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1990 ja romaanin lopussa ollaan jo vuodessa 2016. Tuona aikana Li-ling on aikuistunut, luonut oman uransa ja siinä sivussa hän on kyennyt jo selvittämään isänsä ja Ai-mingin isän yhteistä taustaa. Myös arvoituksellinen itsemurha saa taustaa ja ainakin osittaisen selityksensä.

Itsemurhan tehneestä Kaista todetaan, että hän on syntyisin maaseudulta mutta adoptoitumisen kautta hän on saanut mahdollisuuden musiikkiopintoihin. Hän on päässyt Shanghain konservatorioon ja sittemmin luonut pianistin uran. Hänen sukuselvityksensä jää niukaksi ja hän on tavallaan juureton. Sen sijaan Ai-mingin isän suku tulee hyvin tutuksi. Kiinassa on toisinaan hyvin kuvaavia etunimiä. Isälle vanhemmat antoivat nimen Sparrow eli ”Varpunen”. Se on yllättävä nimi miehellä, linnun vaatimattoman ulkoisen olemuksen vuoksi. Hänen veljensä ovat ”Lentävä karhu” ja ”Suuri vuori”. Sparrow on lahjakas säveltäjä, joka ei kuitenkaan onnistu saamaan töitään viimeisteltyä. Hänen kymmenen vuotta nuorempi serkkunsa Zhuli on toinen suvun keskeinen musiikkiin omistautunut henkilö. Hän on noin 15-vuotias lahjakas täysin musiikille elävä varhaiskypsä viulisti, josta tulee kulttuurivallankumouksen uhri. Zhuli on myös Kain tapaan joutunut eroon vanhemmistaan ja hän elää Sparrowin vanhempien hoivissa (siitä enemmän alempana).

Li-lingin maailmaan tuo tragiikkaa myös se, että hän menettää hieman alle parikymppisenä äitinsä ja joutuu selviämään elämässä yksin. Samoin side Ai-mingiin katoaa melko pian sen jälkeen, kun tämä oli siirtynyt Kanadasta Yhdysvaltoihin ja joutunut sieltä matkustamaan Kiinaan puolestaan oman äitinsä hautajaisiin. Kuolema on romaanissa läsnä mutta sen henkilöhahmojen kautta tuo yli 450-sivuinen romaani on kuitenkin osoitus elämän janosta ja selviytymisestä. Li-ling on kutsumuksensa kanssa yksin, mutta määrätietoisesti ja periksi antamatta hän elämässään toimii.

Romaanin lopussa tytär on edelleen tapahtuneesta ymmällä, mutta ainakin hän tietää taustaa sille, miksi isä päätyi ratkaisuunsa. Menneisyyden paine saattaa käydä sietämättömäksi. Syyllisyydestä ei pääse eroon vain maasta muuttamalla.

….

Historia on romaanissa läsnä vielä yhdellä tavalla. Romaanissa henkilöillä on jossain kodin kätköissä salaperäinen muistojen kirja. Kyseessä on itse asiassa historiallinen  alluusio. Yhtymäkohtia löytyy vanhaan jo ennen ajanlaskumme alkua julkaistuun historiakirjojen kokoelmaan The Books on Records, kiinalaiselta nimeltään Shiji, suomeksi ”Muistiinmerkintöjä historiasta”. Sen on koonnut historioitsija Sima Qian. Kyseessä on laaja kokoelma kirjoituksia muinaisesta Kiinasta. Se on säilynyt läpi vuosisatojen mutta eri vaiheissa sitä on pitänyt piilotella, koska hallitsijoiden vaihtuessa historiankirjoituskin on saattanut muuttua.

Romaanissa henkilöillä on oma ”Muistojen kirjansa”, joka joudutaan välillä myös konkreettisesti kätkemään lattiapaneeleiden alle. Kokoelmasta löytyy heidän elämäntarinansa aidoimmillaan. Ymmärrän, että tuo ajatus kirjasta on kuvaannollinen. Se saattaa olla pelkästään syvällä muistojen lokerikossa.

Tuo ”Muistojen kirja” tuo romaniin lähes mystisen ulottuvuuden. Ihmisen muistoissa on totuus ja sitä he kantavat mukanaan, joskus se saattaa olla rasite. Siten selittyy varmaan myös Li-lingin isän itsemurha. Toisaalta joskus nuo muistot on vain osattava jättää taakse, jotta ylipäänsä selviäisi elämässä. Niin tekee juuri Ai-ming omalla tavallaan.

”Muistojen kirjan” kautta avautuu Kulttuurivallankumouksen aika ja Shanghain konservatorion tapahtumat. Virallinen kuva tapahtumista on vääristynyt ja yksipuolinen. Tapahtumiin osalliset kantavat sisällään omaa muistoaan ja ehkä myös syyllisyys saattaa painaa ollen läpi elämän kivireen kaltaisena seuralaisena.

…

Romaanissa on erilaisia ulottuvuuksia.

(1)    Se käsittelee Kiinan kansantasavallan lähihistoriaa ruohonjuuritasolta, alkaen maareformista, jatkuen kulttuurivallankumoukseen ja lopulta Pekingiin Tiananmenin eli Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin vuonna 1989.

(2)    Toiseksi kirja on perinteinen sukuromaani, joka kuitenkin on kirjoitettu epäperinteisellä tavalla. Sitä on rinnastettu jopa venäläisiin klassikoihin. Ai-mingin suku tulee tutuksi kolmessa polvessa. Maareformin aikoihin hänen tätinsä ja tämän mies vangitaan ja he joutuvat pakkotyöleirille senkin vuoksi, kun asunnosta löytyy salainen kirjasto. Heillä on pieni tytär Zhuli, joka otetaan kasvatiksi Ai-mingin isovanhempien perheeseen. Yllä jo mainitsin, että hän on todella lahjakas viulisti. Samassa perheessä on siis myös toinen musikaalinen superlahjakkuus, häntä 10 vuotta vanhempi Ai-mingin tuleva isä Sparrow. Kulttuurivallankumouksen kuumat vuodet käyvät heille molemmille kohtalokkaiksi. Sparrowin työmotiivi sammuu ja hän joutuu vaihtamaan uraa. Zhuli on opiskelijana kypsä ja määrätietoinen. Hän elää musiikin maailmassa ja siihen hän oli saanut eväät jo vanhemmiltaan. Sisäinen ei kuitenkaan kestä punakaartilaisten nöyryytystä. Hän on yksi niistä monista, joiden elämä päättyy oman käden kautta. Kain sukujuuret ovat köyhissä talonpojissa. Kulttuurivallankumouksessa hän valitsee myötäilevän tien. Tuo sukuperintö on kuin mystinen maamerkki, joka seuraa ihmisiä. Ihmiset pitävät taustoistaan kiinni, vaikka toisaalta aika ei sitä suosi.

(3)     Kolmanneksi siinä on myös hieman dekkaria.  Ai-ming jättää Li-lingille hänen sukunsa tarinan, Sen ”mystisen” muistojen kirjan, josta yllä olen jo maininnut. Aikuistuttuaan Li-ling selvittää isänsä kuolemaa ja samalla Kain ja Sparrowin ystävyyden taustaa ja laatua. Yksi arvoitus on myös Ai-mingin salaperäinen katoaminen.

(4)     Neljänneksi romaani on myös kehitystarina. Päähenkilö Li-lingin elämän vaiheita seurataan. Hän kasvaa noin kymmenvuotiasta tyttösestä varhain itsenäiseksi nuoreksi naiseksi. Äidin kuoleman myötä itsenäisyys korostuu. Hän opiskelee matemaatikoksi ja yltää tutkijanakin pitkälle.  Samanaikaisesti hän etsii oman lähimenneisyytensä kirjoittamatonta lehteä.

(5)    On vielä viideskin näkökulma, josta jo yllä mainitsin. Romaanissa soi klassinen musiikki lähes läpikotaisin. Sitä taustaa vasten avautuu kulttuurivallankumouksen tuhovoima. Keskeisimmät sävellykset ovat varmaan Beethovenin pianokonsertto nro 5, lisänimeltään ”Emperor”, ja J.S. Bachin Goldberg-variaatiot (nimenomaan Glen Gouldin esittämänä). Zhuli on jo 15-vuotiaana intohimoisen kiintynyt Maurice Ravelin Tzigane-orkesteriteokseen. Lisäksi hänen sydämessään soi impressionistinen Claude Debussyn musiikki. Sen suosimisen vuoksi joutuu myös konservatorion johtaja punakaartilaisten painostuskampanjan uhriksi ja jopa kidutettavaksi. Hänen hahmonsa taustalta on muuten todellinen historiallinen henkilö He Luting.

Itse asiassa Thienin kerrontatyyli etenee kuin impressionistinen musiikki. Se sykkii, se herkistää, se tempaa mukaansa. Henkilöiden sisäinen maailma avautuu, tai jos ei avaudu niin se jää näkyvän arvoitukselliseksi. Tunteiden alta nousee ihmisen sisäinen maailma lukijalle näkyviin, paljastumatta kuitenkaan välttämättä ulkoisesti. Kuinka ymmällä nuo nuoret ovat tilanteesta, kuinka naivisti he vielä uskovat hyvään, kun ympärillä tuntuu jo kiehuvan lähes mielipuolisesti. Eivät he vielä usko, mihin tilanteet voivat kehittyä. Sitten yhtäkkiä ollaan jo kaaoksessa.

Tosin ajoittain siinä on hieman turhankin romantisoivaa painotusta, mutta siinä mennään yksittäisen nuoren ihmisen tuntoihin, kun oma maailma ja omat unelmat yhtäkkiä sortuvat ja oma elämä ja omat ihanteet menettävät merkityksensä.

…

Nyt palaan niihin kahteen pianistiin, joista johdannossa mainitsin.

Romaanissa esiintyy sivuosassa Shanghain konservatorion suurin tähti – nuori pianisti Yin Chai. Hänellä viitataan epäilemättä samaan henkilöön, josta olen kertonut tekstissäni Mao vastaan Bach. Kyseessä on sittemmin maailman mainetta niittänyt Yin Chengzong. Romaanin Yin Chaista kerrotaan, että hän oli voittanut Moskovan Tšaikovski-kilpailussa toisen palkinnon. Vuonna 1962 jaetun toisen palkinnon noissa kilpailuissa sai 20-vuotias Shanghaissa opiskellut Yin Chengzong. Hän oli lopulta niitä harvoja klassisen musiikin taiteilijoita, jotka osasivat hyödyntää kulttuurivallankumouksen ilmapiirin. Hän myös sovitti pianolle kiinalaista vallankumouksellista musiikkia ja kansan sävelmiä.  Romaanissa kerrotaan, kuinka konservatorion väki ja romaanin päähenkilöt siinä mukaan matkustivat maaseudulle kansan pariin keräämään ja tallentamaan kiinalaista suullista kansanlauluperintöä. Tuossa kerronnassa huokuu kyllä ironista sävyä. Yin Chengzong sai kuitenkin aikanaan toiminnastaan kiitosta ja hänen pianistin uransa jatkoi voittokulkuaan. 

Toinen henkilö on nuori ulkoisesti hentorakenteinen nainen Gu Shengying (1937 – 1967), joka joutui punakaartilaisten tihutöiden ja panettelun uhriksi.  Perheen isä joutui pakkotyöhön ja muu perhe teki nöyryytettynä yhteisen ratkaisun: lukittautui asuntoonsa ja avasi kaasuhanat. Gu oli tuolloin 30-vuotias kansainvälisestikin menestynyt pianistilahjakkuus, monien ylistämä Chopin-tulkki.  En voi millään olla yhdistämättä tuota naista romaanin teini-ikäiseen viulistiin Zhuliin.  Aivan kuin Gun isä, hänenkin vanhempansa olivat pakkotyössä. Zhuli tosin valitsi hirttäytymisen ja teki sen vielä konservatoriossa. Se paikka oli hänelle kaikki kaikessa.

…

Do Not Say We Have Nothing

Yritänpä pohtia, mikä on Thienin kirjan sanoma tähän päivään? Ihmisillä on juurensa eikä niitä voi sulkea pois elämästä. Jiang Kai oli kotoisin maaseudulta, mutta menetti siteensä sukuunsa opiskeluvuosina. Hän jäi kuin irralleen totalitaristisen valtion suojeluksessa. Eikä menestyvä ura konserttipianistinakaan häntä auttanut. Maon Kiina katkaisi ihmisten siteet menneeseen. Sydän ei kuitenkaan antanut periksi, sinne kaikki oli tallentunut. Uhrinsa se kuitenkin vaati, ei välttämättä heti. Vaurio voi olla pitkäkantoinen.

Lopuksi palaan vielä romaanin otsikkoon ja sen alkuperäistekstiin lauluun, jonka me tunnemme Kansainvälisenä. Englanninnos kiinankielisestä Internationalesta kuuluu:

”Arise, slaves, arise! / Do not say that we have nothing, /We shall be the masters of the world!”

Eri kielisissä versioissa on variaatiota. Suomalaisessa versiossa sama on todettu tähän tyyliin: ”Alas lyökää koko vanha maailma ja valta meidän silloin on!”

Käytän sananvapauttani ja mukailen hieman tekstiä:

”Nouskaa orjat, nouskaa! Etteikö meistä muka ole mihinkään! Me rakennamme uuden maailman.”

Kirjan otsikko jää mietityttämään. Internationalea lauletaan Taivaallisen rauhan aukiolla Pekingissä, kun panssarivaunut alkavat lähetä tiukasti yhteen kiinnittynyttä opiskelijajoukkoa. Siinä tuo laulu saa uuden sisällön. Romaanissa laulu esiintyy siis kahdessa yhteydessä. Virallisessa kaanonissa sillä on oma paikkansa vallan pönkittäjänä. Tiananmenilla laulusta paljastuu sen uhkaava sävy. Kommunistijuhlien riemulaulu saa uuden sanoman. Romaanissa panssarivaunut pysähtyvät. Uhka jää ja protestit murretaan.  Mutta ihmisten sydämiin jää jotakin - kauaskantoista.

Kun mennyt murskataan, se on pelottava viesti –  surkastuneiden juurien varassa valta sortuu. Sortuu ihminenkin. Sydämessä ei ole kestävää pohjaa.