Lahti Organ festival 7. – 13.8.2023
Tiistai 8.8. Bach in Swedish, Bach på svenska
Gunnar Idenstam – urut, Lisa Rydberg - viulu
Konsertin ideana oli tulkita Bachin musiikkia ruotsalaisittain, ruotsalaisen kansanmusiikin tyyliin. Se tehtiin niin kuin pitikin, hillitysti: säveltäjämestaria kunnioittaen, kansanmusiikin tyyliä liikoja korostamatta. Gunnar Idenstamin ja Lisa Rydbergin soitanta oli soljuvaa musiikin virtaa. Se koostui kuudesta sarjasta koosteita. Kuhunkin niistä oli upotettu teemoja eri sävellyksistä. Tunnistin tuttuja melodiavirtoja mutta tarkempaan erittelyyn en kuunnellessa kyennyt. Siirtymät toteutettiin hienovaraisesti sulauttaen. Ohjelmaan oli nuo osaset merkitty mutta enpä lopulta osaa sanoa, oliko siitä konsertin aikana hyötyä vai haittaa. Tuohan sisällöstä kertova lehtinen jonkinmoista turvaa, jonka avulla saa ajatukset pidettyä koossa ja voi kuta kuinkin kuvitella, mitä on tulossa, ettei epävarmuus pääse vallalle.
Idenstamia olen ennenkin kuunnellut. Hän on vieraillut
Suomessa suhteellisen usein. En tarkkaan muista, kuinka monta kertaa häntä olen
kuunnellut. Ehkä kertoja on vain kolme tai neljä, mutta hänen musiikkinsa on
jäänyt mieleen. Ensi kerrasta lähtien hän vei mukanaan. Idenstamin olemuksesta
huokuu jokin salaperäisyys. Konserteissa on aina ollut jotain yllätyksellistä. Sen hän on osannut yhdistää myös ulkoisesti
pidättyväiseen esitykseen. Olen joskus ollut Lahden konserttitalossa. Se ei ole
urkumusiikille suotuisa paikka, mutta ei sillä ollut väliä. Kuusankosken
kirkossa sain kokea hänen räväkkyyttään. Pelkkää räiskettä hän ei kuitenkaan
konserteissaan luo. Ne ovat aina olleet syvästi sisäistynyt taidenautinto.
Hänen musiikkinsa on lumonnut tyylipuhtaudellaan, vaikka on heti lisättävä,
että en kykene sitä ammatti-ihmisen tavoin arvioimaan. Yhtä kaikki, sellainen
kuva hänen esiintymisistään on jäänyt. Itseni
kannalta tärkeintä on, että mieli on kirkastunut, levoton sielu on saanut
kaipaamansa sisäisen rauhan, yhteyden jonnekin korkeampaan olemiseen.
Sen sijaan Lisa Rydberg oli minulle aivan uusi tuttavuus.
Hieman ehdin häntä kuunnella Youtuben kautta ennen konserttia, eikä hän niissä
erityistä vaikutusta tehnyt. Nyt sain hänestä kuitenkin aivan toisenlaisen
käsityksen. Hänestä hehkui hillitty rauhaisa säteily. Tyyli oli keveää, jousen
kosketus sykki herkkyyttä. Siinä oli vastapainoa räväkkyyksiin taipuvaiselle urkurille.
Balanssi oli muutaman kerran joutumassa koetukselle mutta aina se palautui
harmoniseen tasapainoonsa. Hillitty ote säilyi.
Tiivis kokonaisuus sai kuulijat mukaansa. Minutkin tuo tyyli
lumosi. Ei tuotu liikaa itseä esille. Annettiin musiikin matkata omalla
painollaan. Soittajien persoona tuli kyllä esiin, mutta se näkyi pienissä eleissä.
…
Viulu on minulle erityisen rakas soitin. Siksikin tarraudun
vielä hieman Rydbergin olemukseen ja hänen soittotyyliinsä. Minut lumosi hento
ja levollisen rauhoittava jousen kosketus viulun kieliin. Itse asiassa soittaja
oli tavallaan kuin toisesta maailmasta. Musiikin olemus sitä kaipasi ja tarvitsi.
Mutta löysin minä viulistista myös syvästi henkilökohtaisen kosketuskohdan.
Enkä malta olla sitä kertomasta.
Minulla mieleen nousi Mona Lisa ja hänen hymynsä. Ja syykin
löytyy. Olen vastikään kahlannut läpi Walter Isaacsonin ja Tero Valkosen
suomentaman laajan elämäkerran Leonardo da Vincistä. Ja sen myötä totta kai
myös tuon maalauksen taustat ovat tulleet tutuksi. Tuo yleisnero taiteilija oli
avioliiton ulkopuolinen lapsi, joka joutui lempeästi hymyilevästä rakastavasta
äidistään jo varhain eroon. Hymy jäi alitajuntaan ja välittyy vielä tuohon taiteilijan
loppukauden helmeen.
Mona Lisan hymy oli läsnä paitsi Lisan huulilla, myös
musiikissa. En kutsuisi sitä äidilliseksi. Se oli lähinnä suojeleva. Enkelin
hahmo keinui läsnä olevana ja näkymättömänä kirkkosalissa, me uinuimme elämän
kehdossa. Menneen maailman voima keinutti hauraan elämämme laivaa tyynessä
suojaisessa maailmankolkassa. Muusikoiden yläpuolella pitkänomaisissa
kapoisissa urkujenkoskettimia muistuttavista ikkunoista pilkisti sinisen kirkas
taivas, kuin myös kirkon takapihan vihreät ilta-auringossa loistavat lehdykät.
Vaahtera siellä taisi jatkaa pitkää elämäänsä. Avaruus ja luontokin tulivat näin
muodoin seuraksemme.
…
Mennään konsertin kulkuun. Alku on kevyttä, vienosti suggeroivaa
tanssia. Ote on vielä rauhaisa. Siihen kuuluu osanen sellosarjasta (C-duuri).
Minulla ei ole siitä mitään muistikuvia, kuten ei myöskään sitä seuraavasta
orkesterisarjasta.
Kun ensiaplodit on annettu, siirryttiin toiseen koosteeseen.
Tahti muuttuu reippaammaksi. Tuli itse asiassa mieleen säkeet vanhasta
koululaulusta: ”Jalka potkee, suksi notkee, sujuilevi sukkelaan…” Mutta tätä ei
olisi kai pitänyt mainita, koska se vie helposti ajatukset harhaan, mutta pää
pointtini on, että oltiin hyvin maallisissa tunnelmissa. D-duuri-orkesterisarjan
Bouree oli ensimmäinen minulle
ennestään tuttu säveljuonne. Sen soidessa aloin jo hehkua.
Sitten kolmannesta koosteesta lähtien oli jo enemmänkin
tuttuja osasia. Neljännessä osiossa tuntui jo kotoisalta, kun mentiin Brandenburgin
konserton maailmaan. Rytmin ja intensiteetin muutokset sävyttivät. Tanssittavuus
alkoi tulla enemmän esiin, hillittynä totta kai. Kiitos tulee siitä viululle. Sävyistä
ja rytmin muutoksista huolimatta hento ja herkkä ote piti pintansa. Ja ”Mona
Lisan hymy” sävytti tunnelmaa antaen alkuvoimansa ja turvansa. Väliin viulisti
itsekin aivan kuin olisi keinunut musiikissa. Lanteet ja helmat heilahtelivat
musiikin vienossa tuulessa. Sen raikkaista hyväilyistä saimme osamme. Teki
mieli lennähtää keinuvaan tanssiin – viulun soidessa ja urkujen koskettimien
luikerrellessa mustien ja valkeiden koskettimien rivistöissä. Bachin maailma oli tullut vieraaksemme kaukaa
satojen vuosien takaa - aivan toisenlainen Bach, mihin olimme jykevistä
urkukappaleista oppineet.
Viulistista on mainittava vielä hiukan. Hienoeleinen
jalanliike säväytti. Hän ikään kuin kykeni kevyellä ”takapotkullaan” luomaan
soittoon hentoa lisärytmiä, mutta se tuli vienoin elein, mikä oli oikeanlainen
vastapaino urkujen jämäkälle rytmille. Itse asiassa – kuten Idenstam mainitsi
orkesterin alussa – tuo koko sarja oli suunniteltu toisenlaisille keveämmille uruille,
ja Ristin kirkon kaltaisten pilliurkujen kanssa tuo konsertti esitettiin ensi
kerran. Sehän ei voinut olla jättämättä jälkeään. Onneksi tuota tasapainoa
kuitenkin haettiin erilaisin elein. Viulu soi koko ajan rauhaisan lempeästi.
Jousi ei luonut kieliin paineita. Keveyttä tarvittiin urkujen vastapainoksi.
Loppukoosteessa etäännyttiin Bachista. Barokin syke säilyi
mutta nyt korostui ruotsalaisuus. Adolf Fredrik Staren ja Carl Romeriuksen
nimet ohjelmassa olivat minulle vieraita. Aivan loppuun musiikkiin yhtyi kuitenkin
gigue-tanssin sävelet sellosarjasta G-duuri. Ihana päätös – kuin jumalanpalveluksen
vapauttava loppusoitto!
Yhteenvedoksi totean vielä, että Idenstamin ja Rydbergin
luoma musiikki on syväluotaavaa eri ulottuvuuksin. Viulistin herkkä ote pitää
konsertin osaltaan koossa. Rytmissä edetään sulavasti. Poljennot osuvat
paikalleen.
Balanssin ongelmista mainitsin jo alussa. Mutta jos urut
ovatkin välillä ikään kuin ottamassa ylivallan, niin se on vain hetken levoton
pyrähdys. Tasapaino palautuu. Se on vain kokonaisuuteen liittyvää draamaa –
maailmojen kohtaamista. Musiikki todellakin keinuu omassa rytmissään. Pienistä
eleistä välittyy toisaalta musiikin sisäinen villi luonne. Pieni hymyn häive
soittajan suupielessä välittää osaltaan tunnelmaa ja musiikin sykettä.
…
Konsertin virallisen osan päätyttyä tuli selväksi, että niin
helpolla ei yleisö ruotsalaisia vieraitamme päästä. Kukituksen jälkeen meni
hetki sakastissa, kunnes taputukset toivat heidät takaisin. Urkurimestarimme
heitti saamansa keltaisen kukan yleisön joukkoon, sen onnistui nappaamaan eräs
vanhempi rouva, varmasti ilahtuneena, vaikken kasvoista tunteita nähnytkään.
Viulisti istui kulman taakse odottamaan, kun Gunnar nousi pukille ja aloitti
soittonsa. Ne jotka ovat ennen olleet Idenstamin konserteissa, osasivat odottaa
yllätystä. Ristin kirkon valkean kirkkaaseen kirkkotilaan räjähti Abban
musiikki – Dancing queen. Se imi
mukaansa. Aivan kuin Abban kvartetti olisi esittänyt avaruudessa sooloaan
urkujen kera.
Sen loputtua Idenstam otti puheenvuoron. Hän totesi pienen
ilkikurisen sävyn kera halunneensa esittää jotain perinteistä ruotsalaista ja
jatkoi, että seuraavaksi he esittävät vielä yhdessä jotain ”hyvin suomalaista”.
Mitähän se voisi olla, mietin. Muutaman sekunnin odotukseen nousi mieleen monet
erilaiset vaihtoehdot. Mutta jälleen Idenstam yllätti. Ei tullut mitään
kehtolaulun tapaista itkuvirttä, ei tullut tangoakaan. Kirkon atmosfäärissä
räjähti Säkkijärven polkka. Eikä se todellakaan olut mikään hidas versio. Mutta
nytkään ei viulu ruvennut hötkyilemään tai riehumaan. Se soljui sulavassa
liikkeessään urkujen kera. Polkka eteni kiemurrellen kuin raitiovaunu välillä
äkkikäännöksinä. Vauhti oli toki hurja, niin kuin pitikin.
Mutta olen minä ennenkin kuullut tuon kappaleen kirkossa ja
kaiken lisäksi jumalanpalveluksen loppusoittona. Nimittäin muutama vuosi sitten
se soi Karjalaisten liittopäivien juhlajumalanpalveluksessa Kouvolan
keskuskirkossa, silloinkin viululla soitettuna.
Se oli ihana konsertti. Musiikki ei mielestä kadonnut. Hiljaista
oli hämärtyvässä Lahden illassa.
Bachin virrassa kepeästi keinuen, uinuen,
musiikin hyväillessä, sydämen levätessä,
maailmojen avarassa kosketuksessa – läsnäolon hetki…
 |
| Kirkkopihalta Lahdesta |
