Jordan B Peterson, 12
uutta elämänohjetta järjestyksen jälkeen. 2021 Suomennos Tero Valkonen, 377
s.
Marraskuussa 2018 julkaisin blogissani kirjoituksen,
johon laitoin otsikoksi ”Taakkana hyvä elämä”. Siinä käsittelen Petersonin
edellistä kirjaa, joka on saanut alaotsikokseen Käsikirja kaaosta vastaan. Sen 12 elämänohjetta eivät olleet mitään
pelkkiä psykologin evästyksiä vaan niistä avautui filosofisia ulottuvuuksia.
Hämmennyksen tilasta autetaan löytämään Tie
- syvempi ote ainutkertaiseen elämäntaipaleeseemme. Sen ohjeet olivat melkeinpä
lumetta, ne avasivat portin pohdintoihin. Teoksen esipuheen laatinut tohtori
Norman Doidge (jonka kerrotaan luoneen The
Brain That Changes itself -nimisen teoksen) tekee heti selväksi, että
kyseessä ei ole mistään abstrakteista psykologin neuvoista ihmissuhdekursseja
samoaville vakioporukalle. Doidge sai minut vakuuttuneeksi, ja tutustuinkin
Petersonin ajatteluun erityisellä vakavuudella. Peterson menee syvälle maailman
perustuksiin lähtien ensimmäisessä ohjeessaan liikkeelle meren pohjalla
elelevien hummereiden aivokemiasta. Romantiikka on kaukana, kun ohjeistetaan
yksilöä ottamaan vahva ote oman elämän biologisesta perustuksesta. Hummereista
meillä on opittavaa, onhan niillä takanaan 350 miljoonan vuoden
kehityshistorian suoma käytännön viisaus. Kirja oli myyntimenestys ympäri
maailman mutta lukiessa tuli selväksi, että kaiken taustalla raaka kova työ ja
sen myötä muotoutunut näkemys.
Todettakoon, että jo tuossa vaiheessa minua alkoi hieman
kiusata hänen yliaktiivinen esiintyminen sosiaalisessa mediassa. Kaiken lisäksi
hän matkusteli paljon kirjaa markkinoidessaan, kävi myös Suomessa. Hän selvisi
väittelyistä kunnialla mutta sai kyllä myös massiivisen vastustajien armeijan,
leimakirveitä heilahteli. Se selveni myös Suomen valtamedian asenteessa.
Lieköhän tuo myllerrys osaltaan aiheuttanut, että on käynyt, mitä tuolloin
jollain tapaa pelkäsin. Mies paloi loppuun. Tämä uusi kirja on syntynyt miehen
toipuessa omasta sairastumisestaan keskellä maailmanlaajuista Covid-19
-pandemiaa.
Haluan todeta, että myötätunto häntä kohtaan ei ollut
hälvennyt. Hänen perhettään, lähinnä tytärtään vaivanneet terveysongelmat
olivat tulleet minulle vuoden 2018 kirjankin myötä tutuiksi. Näin hänet oman
elämänsä taistelijana, vaikka toisaalta koin, että pienempikin sosiaalisen
median näkyvyyden pyrkimys olisi riittänyt. Se tuntui välillä turhalta
julkisuuden haulta. Itse arvostan maailman historiassa eniten niitä moninaisia
tuntemattomia nimettömäksi jääneitä sankareita. Ymmärrän toki, että jotta
nykymaailmassa saisi tärkeäksi kokemansa sanomansa perille, ei siinä
vaikeneminen auta.
Kävi niin, että jo viime vuodesta lähtien kiinnostukseni
seurata Petersonin esiintymisiä huomattavasti laantui, lähes loppui tyystin.
Kunnes sitten kesällä huomasin, että tämä uusin teos on ilmestymässä suomeksi. Päätin
hankkia kirjan tuoreeltaan, paljolti vain uteliaisuuttani.
…
Teos alkaa alkusoitoksi nimetyllä esipuheella. Siinä tekijä
kertoo äkillisestä sairastumisen vyörystä, johon hän ja hänen läheisensä ovat
joutuneet. Kyse ei ole koronasta. Tuo pandemia iski vasta myöhemmin. Ja tekijä
tuo heti selväksi, että kirjan ajatuksia ei pidä yhdistää pandemiaan.
Vaimo sairastui, ja tytär. Ja lopulta itse Jordan joutui
romahduksen myötä lääkkeiden liikakäytön ja masennuksen kierteeseen. Hän
menetti oman mielensä hallinnan. Siinä pelastuksen toi ystävien tuki. He saivat
miehen järkiinsä.
Peterson vie ”alkusoittonsa” ensisävelissä lukijansa
helmikuun viidenteen päivään vuonna 2020. Hän herää Moskovassa, sairaalan
teho-osastolla, ahdistuksen tilassa. Hänet oli sidottu sänkyyn, sillä hän oli
yrittänyt irrottaa letkuja kädestään ja lähteä tuosta vieraasta ympäristöstä.
Tuo paikkakunta ei minua yllättänyt, sillä sosiaalista mediaa seuranneena
tiesin, että hän oli joutunut etsimään itselleen hoitoa Venäjältä. Yllätys oli
kuitenkin lähinnä se, kuinka vakavasta tilanteesta oli kysymys.
Mies piti itsensä kasassa – omien sanojensa mukaan ”hädin
tuskin” - pyrkien työskentelemään ja jatkamaan tutkimuksiaan. Ilman perhettään
ja ystäviään hän ei olisi selvinnyt. Häntä auttoi myös vahva motivaatio. Sen
voimalla hän pakotti itsensä tietokoneen ääreen ja keskittymiseen. Katkeruus ei
saanut valtaa. Peterson toteaa (s. 18) uskovansa, että jos ”hän olisi äitynyt esimerkiksi
kaunaiseksi, hän olisi menehtynyt”. Mainita täytyy, että hän käsittelee molemmissa
kirjoissaan kaunaa. Ohje 11 jopa varoittaa siitä avoimesti: Älä salli itsesi muuttua kaunaiseksi,
petolliseksi tai ylimieliseksi. Kaunaan on syynsä mutta sen vallassa
ollessaan joutuu pimeiden voimien vietäväksi. Kaaoksen lohikäärme saa kirjassa
keskeisen painon.
Friedrich Nietzschen filosofiaan liittyvä käsite ressentiment (’vihamielinen kauna’, s.
178) saa myös kirjassa oman osansa. Siinä yhteydessä ilmiöllä on
yhteiskunnallinen merkitys, yhteisön tuhovimma. Ihmiset ovat ideologian
vietävissä. Omahyväinen viha saa vallan ja ”oikeamieliset” päätyvät syvässä
katkeruudessaan ja joukkohysteriassa jopa vainoon ja joukkomurhiin. Petersonilla
on ilmiöön näkökulmansa. Nämä tunteet eivät saa valtaa, jos ihminen on
rehellinen kääntyen ensi sijaisesti itseensä eikä etsi omaan tilaansa syyllistä
muualta. Hän lisää pohdintaansa raamatullisen viittauksen malkasta omassa
silmässä.
Minulle edellisen kirjan vaikuttavinta antia oli nimenomaan
tekijän venäläiseen kulttuuriin ja sen kirjallisuuden klassikoihin kohdistunut
harrastus. Sen tunsin välittömästi yhdistävän minua häneen. Paljolti senkin
ansiosta paneuduin kirjan maailmaan. Nyt olin kyllä hämmentynyt siitä, miten
kanadalainen psykologian professori hakeutuu hoitoon Moskovaan, saa sieltä
avun. Venäjä ei siis olekaan mikään pelkkä vanhan kulttuurinsa varassa pystyssä
pysyvä takapajula. Tällaista välähteli mielessä.
Kirjassa kuitenkin jää tällä kertaa Venäjän käsittely periferiaan.
Dostojevskin Riivaajiin viitataan eräässä
kohdin. Siitä luodaan yhteys Friedrich Nietzschen filosofiaan, jolla tällä
kertaa on minuun erityisen vahva vaikutus. Sen ohella oma päähuomioni keskittyi
ikiaikaisesta mytologiasta ammentaviin tarinoihin. Niistä löytyy punainen lanka
moniin nykyaikanakin tuoreilta tuntuviin lastenkirjallisuuden klassikoihin ja
muun muassa sellaisen julkkiskirjailijan kuin J. K. Rowlingin luomaan maagiseen
Harry Potterin hahmoon. Itse tiedän
vain Potterin nimen, en ole Rowlingin teoksista ollut lainkaan kiinnostunut.
Peterson löytää Rowlingin maailmasta kuitenkin jälkiä esimerkiksi vanhasta
Mesopotamian mytologisesta maailmasta. Se vanha alkuaan suusanallisesti
välittynyt kansanviisaus on tällä kertaa kai minun huomiotani tiukimmin sitova
ydin.
Tuo vanha perintö elää edelleen kansanperinteessä ja myös
lastenkirjallisuudessa. Lohikäärme on tullut monessa yhteydessä tutuksi. Tähän
pakkaan sekoittuvat myös vanhat Pyhän Yrjön ja Pyhän Patrikin tarinat. Tuolla
kaikella lohikäärmeineen on sidos myös Tolkienin maailmaan. Ja onhan
esimerkiksi Pinokkion sadussakin mukana merenalainen hirviö. Pimeät voimat ovat
tulleet tutuiksi myös muuta kautta. Peterson viittaa useihin hahmoihin: Prinsessa
Ruususen, Leijonakuningas, Punainen kuningatar teoksessa Liisa ihmemaassa, Disneyn elokuvasta tuttu Pieni merenneito jne.
Peterson on toki
noita mytologioita käsitellyt myös edellisessä kirjassaan. Toistoa on, mutta
hän avaa aina uusia näkökulmia. Perusteellisimmin hän paneutuu niihin
varhaisimmassa teoksessaan Maps of
Meaning: The Architecture on Belief (New York: Routledge, 1999). Sitä en
ole lukenut eikä sitä ole myöskään suomennettu. Se on nähtävästi hänen vahvinta
antiaan. Norman Doidge kiteyttää Kahdentoista
elämänohjeen esipuheessa teoksen sisältöä melko kattavasti. Tuskin
kuitenkaan jaksaisin tällä haavaa paneutua alkuperäisteokseen, jos sen käsiini saisin.
Tyydyn mielelläni tämänkertaiseen yhteenvetoon. Uusissa elämänohjeissa Peterson
liittää nuo mytologiat ihmisen itsetiedostamisprosessin alkutaipaleeksi.
Peterson tutkii omaa tietään ja oman ajattelunsa
kehitystietä lähtien ihmiskunnan minätietoisuuden kehityksestä. Itse olen
ymmärtänyt lukemani pohjalta sen liittyvän irtautumiseen pimeästä keskiajasta,
kun taide alkoi saada perspektiiviä ja kun myöhemmin 1600-luvulla
ranskalaisfilosofi Descartes purkaessaan osiin älyllistä epäilyään löysi
lausuman ”Cogito ergo sum” myötä olemassaolonsa varmuuden. Hän käsitteellisti
”minän”. Peterson kuitenkin toteaa sen käsitteellistetyn jo noissa
mytologioissa.
Tarkastellaan alempana asiaa lähemmin. Ensin kuitenkin teen
hieman kokoavaa yhteenvetoa lukukokemuksestani ja uusista elämänohjeista.
Totean heti erään nyt käsiteltävän teoksen vahvuuden, jonka tajusin vasta siinä
vaiheessa, kun yhtäkkiä tulikin tarve etsiä käsiini kirjahyllyni nurkasta kolmen
vuoden takainen 12 elämänohjetta ja
aloinkin sitä lukea kuin uusin silmin. Se sai tuoreemman maun. Kirjat alkoivat
täydentää toisiaan. Se syventää vaikutelmaa myös tästä uudesta kirjasta.
Nimittäin aluksi elämänohjeista ”järjestyksen jälkeen” jäi kaksijakoinen olo.
Edellisessä teoksessa ne tuntuivat osuvan kohdalleen. Yhtälö toimi, ohjeen
arkisen maailman takaa löytyy oma erityinen syvyysulottuvuutensa. Nyt ainakin
ajoittain pintaan jää väkisin puristetun tuntuma. Se ei sinällään kuitenkaan pilaa
kirjaa, koska ymmärtääkseni lukija ei kiinnitä huomiota pelkästään käytännön
ohjeisiin vaan paneutuu filosofisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin.
Ensimmäinen kirja oli minulle vahva lukukokemus. Ymmärsin,
miksi se on saanut monen nuoren elämän suuntaansa etsivän löytämään suuntaa
elämälleen. Tämän jatkoteoksen ohjeet ja niiden näkökulmat eivät aina
välttämättä innosta eivätkä uteliaisuuttani paljoa ruoki. Syy on ehkä
parisuhdeasioissa. Peterson tuntuisi käsittelevän niitä nyt enemmän. Minua ne
vain eivät vain saa syttymään, olkoonkin että ne ruokkivat laajempaa agendaa.
Silmät alkavat lukiessa harhailla, vilkuilen sivuja eteenpäin toivoen
vapautuvani noista suhteiden kiemuroista. Esimerkkinä mainitsen yhdeksännen
ohjeen: ”Työskentele hartaasti ja suunnitelmallisesti sen eteen, että
romantiikka säilyy parisuhteessa.” Sen luvun loppuosa minulta on ainakin
toistaiseksi jäänyt lukematta. Alkuosan luin jälkeen päin ja täytyy tunnustaa,
että löysin sieltä kiinnostavaa pohdintaa.
Peterson intoutuu kestävän parisuhteen käsittelyssä ja
perusteluissa tunnevoimaiseen paatokseen. Hän haluaa vakuuttaa, että parisuhde
(avioliitto) tarvitsee luottamuksen, keskinäisen sopimuksen, asioiden
perusteellisen selvittelyn. Siten syntyvät kestävät saavutukset liitossa. Hän
antaa ohjeita, joiden ehdottomuus vaikuttaa minusta ylilyönniltä (esim. se,
että yhdessä asuminen kokeiluluonteisesti ei olisi kestävä pohja, s. 280).
Mutta tavoite on luoda kestävä liitto. Se poikii kestäviä tuloksia, luo
jälkikasvullekin turvaa. Hyvästä, luovasta parisuhteesta ja perheestä säteilee
energiaa, voimaa ja valoa myös työelämään ja vapaa-aikaan. Vielä
isovanhempinakin puolisot saavat nauttia sen tuloksista.
Onhan kirjassa muutakin. Esimerkiksi anonyymeihin kliiniseen työhön perustuviin terapiakuvauksiin
on sinällään kiinnostavaa tutustua, vaikken niiden ongelmiin aina saakaan
syvempää tuntumaa. Mietin, että häiritseeköhän siinä myös se, että asiakkaiden
yksityisyyden suojelemiseksi Peterson on muokannut kuvauksia
tunnistamattomiksi. Olisikohan siinä yhteydessä jotain olennaista menetetty,
koska välillä kuvausta on vaikeahkoa seurata? Ne välittävät kuitenkin omalla
painollaan erään näkökulman todellisuuteemme. Viime kädessä Petersonin
historiallinen ote tuo tässäkin yhteydessä pelastuksen. Hänen avara katsantonsa
auttaa tarkastelemaan arjen ongelmia laajemmin.
Yhtä kaikki, toistan vielä kritiikkini. Ainakin siinä
vaiheessa, kun lukujen päätteeksi pitää tehdä yhteenvetoa ja johtaa
loppukaneetiksi punainen lanka siihen varsinaiseen käsiteltävään
elämänohjeeseen, kirjoittajan kokoava lausahdus ei välttämättä tuo sitä tehoa
ja ahaa-elämystä, mistä edellisen kirjan yhteydessä nautin. Jää vähän latistunut olo. Ei aivan täysin tuntunut
Petersonin idea toimivan mutta se ei liene esteenä sille, etteikö tämäkin teos
nouse kansainväliseksi bestselleriksi nousee.
…
Nyt voin vapain mielin jatkaa käsittelyäni ja keskittyä
vahvuuksiin. Niitä Petersonin ajattelussa on aivan riittävästi. Todettakoon,
että nyt saatan viitata myös kolmen vuoden takaiseen teokseen (12 elämänohjetta). Käsittelen niitä
rinnan.
Peterson selvittelee kirjansa alkusivuilla, mitä otsikkoon
sisältyvä ”järjestyksen jälkeen” tarkoittaa. Hänen molemmat teoksensa
käsittelevät elämää kaaoksen ja järjestyksen ristitulessa. Hän selvittää ikivanhoja
mytologioita myöten, sitä, kuinka luomme todellisuudellemme merkitystä, pyrimme
saamaan sen hallintaamme. Maailmassa on aina odottamatonta ja meidän on sen
läsnä ollessa tarve luoda elämäämme järjestystä. Voidaan kuitenkin mennä liian
pitkälle, jolloin emme rohkene kohtaamaan turvallisuuttamme rikkovaa
tuntematonta kaaoksen voimaa. Tavalla tai toisella välttelemme sitä. Itse
luomamme järjestys ei kykene joustavuuteen. Tuolloin uhkana voi olla jopa
totalitarismi, joka haluaa hallita kaikkea. Edellinen kirja Käsikirja kaaosta vastaan keskittyi
ylenmääräisen kaaoksen seurausten korjaamiseen. Tämä uusi kirja käsittelee
sitä, kuinka liiallisen turvan ja hallinnan vaarat voidaan välttää. ”Meidän
tulee pitää toinen jalka järjestyksen maailmassa ja tavoitella toisella
varovaisesti maailmaa järjestyksen ulkopuolella” (s 20). Olemme rajalla, mutta
uuden pelko on pidettävä hallinnassa. Opimme uutta kaiken aikaa, luomme
merkitystä vaistommekin avulla, pyrimme sopuun, emme kangistu vanhaan.
…
Mennään ihmiskunnan tietoisuuden kehitykseen ja
mytologioiden merkitykseen. Egyptiläisessä mytologiassa järjestyksen jumala
Osiris hajoaa veljensä Setin kanssa käymässään valtataistelussa osiin. Hänen
puolisonsa - alisen maailman kuningatar Isis - etsii miestään, kokoaa
löytämiään palasia vieden ne mukanaan maanpäällisestä valtakunnasta. Hän
onnistuu tulemaan Osiriksen falloksesta raskaaksi ja synnyttää kotonaan alisessa
maailmassa Horuksen, joka vartuttuaan alkaa kaivata isänsä valtakuntaan.
Horuksen vahvin ominaisuus on hänen silmänsä. Hänen symbolinsa on
teräväkatseinen haukka. Hän on tarkkaavaisuuden jumala, koska hänellä oli
paitsi kyky myös halu nähdä tarkasti. Nimenomaan se antaa hänelle rohkeuden,
jonka voimalla Horus syöksee valtaan nousseen setänsä Setin erinäisten
vaiheiden jälkeen vallasta. Set oli repinyt veljenpojaltaan toisen silmän,
mutta se ei Horuksen tahtoa hidastanut. Tärkeää on todeta se, että Horus kävi
taistoon vapaaehtoisesti. Hän halusi kukistaa Pahan.
Horus ottaa kukistetulta Setiltä toisen silmänsä takaisin ja
karkottaa tämän pois valtakunnasta. Urotyöt eivät kuitenkaan jää tähän. Hän
palaa aliseen ”kuolleiden valtakuntaan” etsien Osiriksen palaset. Hän antaa
isälleen Setin itseltään irti repimän silmän. Kiitos poikansa tuo entisaikojen
suuri hahmo näkee taas. He palaavat yhdessä valtakuntaa. Tuo yksittäinen silmä
on egyptiläisessä perinteessä edelleen vahva symboli. Peterson kiteyttää egyptiläisten
näkemyksen: ”…juuri oivalluskyvyn, urheuden ja henkiin herätetyn perinteen
yhdistelmä oli oikea voima johtamaan valtakuntaa” (12 uutta elämänohjetta, s. 134). Faaraon vallan ydin perustui
viisauden ja nuoruuden vastakkainasetteluun. Horus kohtaa haasteen, nousee
kamppailuun, se tuo samalla viisautta.
Vielä vanhempi tarina nousee yllä jo mainitusta mesopotamialaisesta
maailman luomisen myytistä. Siitä kertova Enuma
Eliš on Petersonin mukaan vanhin
tuntemamme sankarimyytti. Kirjoitetussa muodossa sen iäksi on arvioitu
4 000 vuotta, suullisena perintönä se on paljon vanhempi. Tuo on
häkellyttävä seikka. Mesopotamian monijumalaisen mytologian kaaoksen
jumalattaren Tiamatin ja hänen haastajakseen nousevan lapsenlapsensa Mardukin
valtataistelu on rankka kuvaus, mikä avaa lopulta tien kohti monoteismia ja
niin maailman luomiskertomus saa alkunsa. Tämän Peterson käy läpi
perusteellisesti.
Peterson käsittelee Logoksen (”sanan”) käsitettä. Meille se
on tullut vastaan Johanneksen evankeliumin alkulauseesta: ”Alussa oli Sana ja
Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala”. Logos on Jumalan sanaa, joka
Petersonin mukaan tuottaa kaaoksesta järjestystä. Laajemmin käsitettynä, kyse on kielen
kehityksestä, kirjoitus- ja lukutaidosta. Hän kirjoittaa oppimisen
merkityksestä, sen välillä vaivalloisestakin etenemisestä. Oppimisesta nouseva
uusi tieto haastaa aiemman käsityksen. Liu’umme kaaokseen, josta synnymme
ajatuksia kootessamme uudelleen, luomme järjestystä. Tai sekin on mahdollista,
että vajoamme syvemmälle.
Logos elää noissa ikivanhoissa tarinoissa. Descartes toi
siihen uuden ulottuvuuden. Hän maallisti Logoksen tehden siitä ajattelevan ja
itsestään tietoisen. Se on Petersonin mukaan moderni minuus (12 elämänohjetta, s. 247).
Todetaan, että Raamatun maailma on edelleen Petersonin
keskiössä. Nyt hän käsittelee tarkemmin Vanhan testamentin sankareita -
Abrahamia ja Moosesta, heidän elämänratkaisujaan ja valintojaan. Itse asiassa
Raamattu saa tuon mesopotamialaisen perinteen valossa jollain tapaa uuden
ulottuvuuden. Siitäkin näkee tarinoiden voiman. Kun Mooses johti kansansa
Egyptin orjuudesta vapauteen, niin sen voimasta Yhdysvaltain mustat ovat tavoitelleet
omaa vapauttaan: ”Go down, Moses, way
down in Egypt land/ Tell old Pharaoh/ To let my people go” (12 uutta elämänohjetta, s. 72).
Peterson kertoo omasta kehityksestään 12 elämänohjeessa (ohje 7: tavoittele sitä mikä on
merkityksellistä, s 249). Hän tutustuu Dostojevskiin, kristinuskon
perusteisiin, keskitysleirien todellisuuteen, Solženitsynin maailmaan… Hän
toteaa lähteneensä vuonna 1984 kulkemaan samaa tietä kuin Descartes. Sen hän
tajusi toki vasta myöhemmin. Pinnallinen kristinusko jäi taakse. Avustajakseen hän tarvitsi myös George
Orwellin. Auschwitz, kidutukset, Nürnbergin oikeudenkäynti, ihmisyyden
riistäminen… Hän esittää kysymyksen (s. 250): ”Mitä ihmettä 1900-luvulla itse
asiassa tapahtui?”
Taistelussa kyynisyyttä ja nihilismiä vastaan hän päätyi
kärsimyksen todellisuuteen. Sen todellisuutta ei voi paeta. Hän ymmärsi oman
mahdollisuuden toimia natsien vanginvartijana, lasten kiduttajana. Hän alkoi
ymmärtää, mitä on, kun ”ottaa maailman synnit harteilleen”. Hän havaitsi, että
jokaisella ihmisellä on mittaamaton kyky pahuuteen. Hän löysi hyvyyden pahuuden
kautta. Hyvyyttä on se, mikä estää kidutusta tapahtumasta.
Peterson teki päätelmänsä, meni itseensä. Hän pyrki
välttämään ylimielisyyden. Hän alkoi rakentaa moraalihierarkiaa. Hän ei
ulkoistanut syytöksiä vaan meni aina itseensä. ”Ota huomioon sisimpäsi
murhanhimoisuus ennen kuin uskaltaudut syyttämään muita…”
Hän hylkäsi henkilökohtaisen hyötyperiaatteen. Sen
vastapainoksi hän löysi elämäänsä merkityksen. ”Pelkkä hyötyperiaate tarkoittaa
luurankojen kätkemistä kaappiin” (s 254, 12
elämänohjetta). Se on vastuun välttelemistä. Sen pohjalta toimimiseen ei
liity uskoa, urheutta tai uhrautumista. Siitä on huolellinen tarkkailu pois. Se
että elämässä on merkitystä, on tärkeämpi asia kuin se, että saa mitä haluaa,
”sillä on tyystin mahdollista, ettei ihminen tiedä sen paremmin halujaan kuin
todellisia tarpeitaan”.
Merkitys tarkoittaa, että ihminen on oikeassa paikassa
oikeaan aikaan, asiallisesti tasapainossa kaaoksen ja järjestyksen välissä.
Hyötyperiaate toimii vain hetken tasolla. Se on välitöntä, impulsiivista ja
rajoittunutta. Merkityksellinen sen sijaan on Olemisen sinfoniaa. Hän käyttää
valontäyteistä kuvakieltä:
”Merkitys on lootus, joka pyrkii
järven pohjasta ylös läpi alati kirkkaammaksi käyvän veden, puhkeaa pinnalla
kukkaan ja paljastaa sisältään kultaisen Buddhan, joka on itse täydellisessä
sopusoinnussa niin, että sen jokaisesta sanasta ja eleestä ilmenee jumalallinen
tahto. ” (12 elämänohjetta, s. 255)
Merkitys tarkoittaa Petersonille Tietä. Se viittaa sen myötä samaan, mihin Kiinan historian
klassinen teos, Laotsen Tao te ching.
Se on ”runsaamman elämän polku”. Tao te
Ching on teos, joka on minut pysäyttänyt arvoituksellisuudellaan. Peterson
ei ainakaan tässä yhteydessä tuota teosta mainitse mutta minä löydän häneltä
Laotsen hengen.
Friedrich Nietzsche tekee minuun tällä kertaa henkilönimistä
ehkä suurimman vaikutuksen. Hän on kai keskeisin filosofi, jonka ajattelu on
alkanut minulle avautua uuden Petersonin teoksen lukemisen myötä. Palatessani
vuoden 2018 teokseen aloin lukea myös Nietzschestä kuin uusin silmin. Hänestä
pitäisi ehkä kirjoittaa oma tekstinsä, niin paljon kiinnostavaa hänen kauttaan
on avautunut. Nyt pyrin vain kiteytykseen.
”Jumala pysyy
kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien
murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka
omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, kuka pyyhkii
meistä tämän veren?” (Lainaus teoksesta Iloinen
tiede)
Nietzsche oli kiihdyksissä ja pettynyt kehitykseen. Kirkon
kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Hän
antaa ymmärtää, että varsinainen pelastusvastuun oli jo vapahtaja täyttänyt
eikä langenneille ihmisyksilöille enää jäänyt tehtävää.
”Jumala on kuollut” on jäänyt soimaan iskulauseena.
Kontekstista irrallaan se saa varsin kieroutuneen sävyn. Petersonin mukaan Nietzsche
toteaa tuon kuitenkin surullisena. Kristinuskon sanoma on ajallamme menettänyt
painonsa, vesittynyt. Syynä on uuden
testamentin perusajatus, jossa Kristuksen lunastavan ristiinnaulitsemisen myötä
ihmisen velvollisuudet vesittyvät.
Vuoden 2018 teoksessa Peterson toteaa Nietzschen ehkä olevan
kaiken aikojen paras kristillisyyden kriitikko ja
tulkitsee tämän mieltäneen Uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian
suurimmaksi rikokseksi (s. 152). Samassa yhteydessä on lainaus filosofin
tekstistä, jossa tämä leimaa uuden testamentin olevan eräänlaista ”maun
rokokoota”, siis huijausta. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty
kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Kun Nietzsche ilmaantui 1800-luvun
lopulla, kristinuskon ratkaisemattomiksi jättämät ongelmat olivat jo muuttuneet
suuriksi.
Peterson kuitenkin puolustaa kristinuskoa (12 elämänohjetta, s 238-246). Kristinusko
on ratkaissut ongelmia, mutta yhteiskuntaan on ilmaantunut uusia ongelmia,
joihin se ei ole kyennyt reagoimaan. Kun kristinusko syntyi ja laajeni, se
pyrki uudistamaan ja ratkaisemaan ongelmia, mihin sillä olikin vastaus: orjien
kohtelu, naisten asema, lapsenmurha prostituutio, vahvemman oikeus ja
mielivalta, naisten ihmisarvo, yhteiskunnan vihollisillakin on ihmisarvo. Petersonin
mukaan kristinusko ei siis epäonnistunut. Päinvastoin:
”Kristillinen
oppi ylevöitti yksittäisen sielun, pani orjan ja herran sekä talonpojan ja
ylhäisen samalle metafyysiselle tasolle Jumalan ja lain edessä. Kristinusko
sanoi painokkaasti, että jopa kuningas oli vain yksi monien joukossa.”
Väite, että pelastusta ei saavuteta vaivannäöllä tai
”työllä”. Sillä oli puutteensa mutta se esti aristokraatteja ja kuninkaita
nousemasta tavallisten ihmisten yläpuolelle.
Petersonin eräänlainen hovipsykologi Carl Jung toteaa Nietzschen
ideoihin viitaten, että Eurooppa ikään kuin havahtui valistuksen aikaan
kristillisestä unesta ja huomasi, että sen tulisi kyseenalaistaa kaikki, mitä
se oli siihen asti pitänyt itsestään selvänä.
Peterson päätyy sitten käsittelyssään Dostojevskiin, tarkemmin
Suurinkvisiittori-kuvaukseen romaanissa
Karamazovin veljekset. Siinä kulminoituu sama idea kuin Nietzschellä.
Dostojevskin mukaan järki oli kukistanut kristinuskon. Mutta toisin kuin
Nietzsche, Dostojevski jättää mahdollisuuden. Suurinkvisiittori ei sulje sellin
ovea.
Laitan vielä Nietzschen ”yli-ihmisen” käsitteestä muutaman
sanan. Sillä ei ole mitään tekemistä natsismin kanssa. Nietzsche oli kaukana
antisemitismistä. Se on eräänlainen filosofin luoma ”työväline”. Kun Jumala
kirkko on menettänyt merkityksensä, ympärillämme olisi suuri joukko
yli-ihmisiä, oman moraalinsa rakentajia. Tuo tie vie Nietzschen mukaan umpikujaan.
Jokainen on aivan kuin oma jumalansa. Kärjistetysti monoteismistä palataan
takaisin mesopotamialaiseen Tiamatin ja Mardukin maailmaan.
No, mutta tästähän nousee yhteyksiä nykypäivään –
uusmarksilaisuuteen ja nyt vallalla olevaan woke-kulttuuriin ja intersektionalismiin.
Jacques Derridan kaltaiset uusmarksilaiset ajattelijat ovat
vaarallisia, koska he pyrkivät perustamaan ajattelunsa järkeen. Luovat reduktiotaan
(Marxilla kaikki palautui talousjärjestelmään, Derridalla valtarakennelmaan) pyrkien
sillä tavalla muuttamaan yhteiskunnan perustavanlaatuisia rakenteita. He antavat
mielikuvan, että he hallitsevat kaikkea, heillä on syvä ymmärrys yhteiskunnan
perustuksesta. Peterson puhuu näennäisintellektuelleista. Vastakohtana on
fundamentalistit, joiden hyvä piirre on se, että heillä sentään on suhde transsendenttiin
todellisuuteen. He myöntävät, että heidän ymmärryksensä yläpuolella on
jokin. Tuon myötä tulee myös
jonkinlainen raja sille, missä määrin he ovat oikeutettuja valtaan, missä
määrin he ovat oikeassa. He hyväksyvät rajallisuutensa. (12 uutta elämänohjetta, s. 177.)
Ideologin ymmärrykselle ei kuitenkaan ole rajaa. Hän
selittää teorioillaan kaiken, myös tulevaisuuden. Siinähän on totalitarismin
siemen. Tuolla Peterson haluaa varoittaa ideologioiden ylettömästä vallasta.
Siitä kammottava ilmenemismuoto on yllä mainittu vihamielinen kauna. Kokonainen
ihmisryhmä voidaan tuomita esimerkiksi vanhempien aseman tähden. On
ideologioiden tukemia syyttömiä ja syyllisiä. Tuo vaikuttaa tutulta, kun seuraa
päivittäisiä uutisia. Ihminen tuntuu taantuvan lapsen asteelle. Kaunan tie voi
johtaa suunnattomaan katkeruuteen. Se ajaa ihmiset loukkuun. Se on Petersonin
mukaan seurausta siitä, että vihollisen katsotaan olevan ulkopuolella eikä
sisäpuolella, omassa itsessä (s. 179). Hänen mukaansa ihmisten pitäisi etsiä ”syyllistä”
ensin omasta itsestä. Se avaa mahdollisuuden kasvulle. Tämä pohdiskelu nousee
kirjan kuudennesta ohjeesta: Hylkää
ideologia!
…
Petersonin teos kaikista poliittisistakin ulottuvuuksista huolimatta on ennen kaikkea avain itsetutkiskeluun. Se on tarkoitettu luettavaksi hiljaisina hetkinä, kun on yksin itsensä kanssa - tai kaksin, seuranaan vain oma mahdollisuuksien minä. Itse luen aktiivisimmen varhaisaamun hetkinä. Olemme oman elämämme rakentajia, nousemme aamuun uudistuneina. Opetellaan heittäytymistä uuteen, paneudutaan, tehdään elämästämme tosi. Ihmiskunnan historia on hyvä koulu. Sieltä löytyy esikuvia, joille henkilökohtainen hyöty ei ole merkinnyt mitään. Elämän tarkoitus on syvemmällä.
