 |
| Andrei Tarkovski. kuva: G. Pinhasov 1978 |
Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskista (1932-1986) olen
kirjoittanut jo muutaman tekstin mutta niistä on jo aikaa. Niissä olen
tarkastellut eräitä hänen keskeisimpiä elokuviaan. Aihe on minulle kuitenkin läheinen ja siihen
tuli jälleen tarve palata. Tässä laajassa kirjoituksessani luon henkilökuvaa.
Käsittelen Tarkovskin varhaisvuosia ja hänen aikaansa ennen varsinaista
elokuvauraa. Otan rinnalle käsittelyyn myös Andrein isän runoilija Arseni
Tarkovskin. Samalla vilkaistaan 1800-luvulle Tarkovskien sukuun. Käsittelen
Arsenin ja Andrein elämää limittäin. Tuo hypähtely voi häiritä mutta sellaiseen
tarkasteluun nyt kuitenkin päädyin. Olen
viime aikoina tehnyt jonkinmoista analyysia myös Tarkovskin elokuvasta Andrei Rubljov. Siitä aion kirjoittaa
tämän jälkeen.
On tähän kirjoitukseeni myös konkreettinen tausta. Luin
jokin aika sitten Andrein sisaren Marina Tarkovskajan muistelmateoksen ”Peilin
sirpaleita” (Осколки
зеркала). Minun käyttämäni teos on
vuodelta 2018 (kustantamona Издательство АСТ).
Ensipainos lienee kuitenkin julkaistu jo 1990-luvun lopulla. Sieltä on
avautunut Tarkovskien elämään uusia kiintoisia näkökulmia.
Isä Arseni Tarkovskin (1907-1989) lyriikasta ja
elämänvaiheista kiinnostuin kuultuani hänen runojaan elokuvissa Peili ja Stalker. Hänen elämänsä kulki läpi Neuvostoliiton eri vaiheet. Hän
koki ne kaikki. Lopullinen lähtö tuli hieman ennen järjestelmän romahdusta. Hän
oli viimeisiä venäläisiä runoilijoita, joilla oli vielä elävä kosketuskohta
vuosisadan alun ns. hopeakauden lyriikkaan. Saattoi olla peräti viimeinen. Peili oli elokuva, joka suoraan sanoen
pakotti minut käymään lävitse Arseni Tarkovskin elämänvaiheet. Sieltä löytyy
kiinnostavia yhteyksiä. Andrei oli monessa suhteessa isänsä poika. Heille
elämässä tärkeintä oli selviytyminen. Ainakin Andrei on eri yhteyksissä
maininnut syyllisyydentunnon, jonka oli saanut mukaansa lapsuus- ja nuoruusvuosistaan
kypsyttyään aikuisuuteen. Ymmärrän sen niin, että hän jäi monille läheisille
ihmisille kiitollisuudenvelkaan, joka jäi maksamatta takaisin, kun hän joutuu
rynnimään eteenpäin omaa uraansa edistääkseen. Arseni puolestaan oli niin
henkeen ja vereen luova persoona, että hylkäsi uransa vuoksi jopa oman
perheensä tilanteessa, jolloin lapset Andrei ja Marina olivat aivan pieniä ja
olisivat tarvinneet kipeästi isäänsä.
Andrei Tarkovskin vanhemmat Arseni ja Maria olivat syntyneet
vuonna 1907. He olivat avioituneet vuonna 1928.
Pariskunta asui Moskovassa mutta lapset ovat kuitenkin syntyneet
muualla. Andrei syntyi vuonna vuonna 1932 Volgan rannalla maaseudulla Moskovan
koillispuolella paikassa, jossa asui Marian äiti ja tämän uusi miehensä toimi
lääkärinä. Marina syntyi vuonna 1934 Moskovan lounaispuolella sijaitsevassa
kylässä. Tarkovskit asuivat hyvin ahtaissa oloissa, mutta perheellä oli
maaseudulla kesäpaikkoja, jotka antoivat myös lapsille virikkeellisen
kasvuympäristön. Noita lapsuuden kesäisiä maisemia voimme ihailla jo yllä
mainitsemassani elokuvassa Peili,
johon on heijastettu Andrein omaa elämää.
Perheen lopullinen hajoaminen tapahtui vuonna 1937. Äiti Maria tuntuu ottaneen senkin
ymmärryksellä, vaikka se on ollut todella kova isku. Isä Arseni oli tavannut
Antonina Bohonovan edellisenä vuonna. Äiti Maria oli tajunnut suhteen tilan
eikä asettunut vastahankaan. Hän taisi jopa jouduttaa miehensä ratkaisua
ymmärtäen, että se oli parasta myös miehen uran kannalta. Virallisesti ero tuli
voimaan vuonna 1940 ja samana vuonna Arseni rekisteröi suhteensa uuden
puolisonsa kanssa.
 |
| Arseni Tarkovski 30-luvulla |
 |
| Lapset Andrei ja Marina vuonna 1935 |
Maria Tarkovskajan sydämeen jäi kuitenkin rakkaus eikä hän
ainakaan Marina-tyttären kirjoituksen perusteella kantanut kaunaa. Hän antoi isälle mahdollisuuden tavata
lapsiaan, joilla näin ollen säilyi yhteys isäänsä läpi lapsuuden ja nuoruuden,
läpi elämän. Andrei ei häntä kovin usein voinut tavata, mutta isä ja poika
kävivät suhteellisen tiivistä kirjeenvaihtoa. Isä neuvoi poikaansa ja otti
kantaa asioihin. Poika taas pyysi neuvoa ja kunnioitti vanhempiaan. Peilissä tuo suhde avautuu monine
ristiriitoineen.
Äiti oli kuitenkin se hahmo, joka oli lasten kanssa
konkreettisesti kiinni arjessa. Andrei osoitti jo pienennä taiteellista
lahjakkuutta ja äiti yritti tehdä kaikkensa lastensa eteen, jotta heidän
lahjoilleen tulisi kehitysmahdollisuuksia.
Andrei oli taitava käsistään, hän piirsi ja maalasi. Hän
osoitti musikaalista lahjakkuutta, otti pianotuntejakin. Kaiken tuon ohessa hän
oli tavallinen hulivili, joka vietti aikaansa jalkapallokentillä muiden saman
ikäisten kanssa.
…
Tarkennetaan noita perheen alkuaikojen vaiheita ja taustoja.
Arseni Aleksandrovitš Tarkovski syntyi vuonna 1907 Elisavetgradissa eteläisessä Ukrainassa. Kaupunki oli saanut
nimensä perustajastaan Venäjän keisari Elisabethista. Vuonna 1924 kaupunki
nimettiin uudelleen, siellä syntyneen kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin
mukaan, siitä tuli Zinovjevsk.
Sittemmin Zinovjev joutui epäsuosioon ja kaupungista tuli vuonna 1934 Kirovo sen jälkeen, kun Leningradin puoluejohtaja
ja Zinovjevin seuraaja Sergei Kirov oli ammuttu. Viisi vuotta myöhemmin nimi
muuttui Kirovogradiksi ja nykyisin
kaupungista on tullut Kropyvnytskyi
samannimisen näytelmäkirjailijan mukaan. Kaupunki oli ukrainalaisen teatterin
kehto ja myös Arseni pääsi jo pienenä perheessään kirjallisuuden ja lyriikan
pariin. Isänsä kuoleman jälkeen Arseni lähti Moskovaan ja hankkiutui siellä
kirjallisuuden opintoihin tavoitteena runoilijan ura.
Äiti Maria Ivanovna oli syntynyt Moskovassa mutta eli
nuoruutensa muualla. Hänkin saapui Moskovaan opiskelemaan kirjallisuutta ja
pari löysi sen myötä toisensa. Maria oli ollut 20-luvun lopulla lahjakas
kirjoittaja. Häntä jopa kutsuttiin ”hamepukeiseksi Tolstoiksi”, mutta
kirjailijan ura hänelle ei koskaan auennut. Marialle jäi se tyypillinen naisen
osa. Aviomiehen ura oli etusijalla. Häneltä jäi jopa korkeakoulututkinto
lopulta suorittamatta, kun hän halusi seurata miestään. Sittemmin hän otti
huolekseen ja vastuulleen kahden lapsensa kasvatuksen. Perhe eli välillä äärimmäisen niukoissa
oloissa ja lapsiin hän panosti kaikki voimavaransa. Hän työskenteli 30-luvulla
kirjapainossa oikolukijana, mikä käy ilmi myös elokuvasta Peili. Äiti ei enää luonut uutta parisuhdetta.
Arsenillakaan ei ollut helppoa. Hän löysi uuden naisen,
jonka hän myöhemmin 40-luvun lopulla hylkäsi.
Sitten kolmannen kanssa hän eli loppuelämänsä yhdessä. Arseni osallistui
maailmansotaan ja kunnostautui taisteluissa. Hän haavoittui vakavasti muutama
viikko sen jälkeen, kun oli saanut loman ja käynyt tapaamassa lapsiaan. Toinen
jalka jouduttiin amputoimaan ja hengenlähtökin oli lähellä. Onneksi kuolio
saatiin Moskovassa taitavan kirurgin käsissä pysähtymään. Tuolloin uusi vaimo
oli miehelle korvaamaton apu. Hänen ansiostaan mies pääsi Moskovaan hengen
pelastaneeseen leikkaukseen ja hän huolehti miehestä, jotta tämä saattoi
rauhassa toipua ja päästä uudelleen elämän alkuun. Jälkipolvi on tietysti
miettinyt, mikä suhteen lopulta rikkoi.
On katsottu, että yhtenä syynä oli juuri tuo seikka, kun hän jäi
avuttomana vaimonsa vastuulle. Luova persoona tarvitsi henkistä vapautumista.
Se löytyi uuden naissuhteen kautta.
Laitan tähän pienen sivuhuomautuksen. Tarkastellessani täältä kaukaisuudesta runoilija
Tarkovskin elämää ihmettelen jossain määrin miehen sydämen kylmyyttä. Hän jätti
Antonina Bohonovan, joka sitten pian sen jälkeen sairastui vakavasti ja kuoli
(v. 1951). Ehkä tuo juuri on sitä kylmäsydämisyyttä, joka tuossa yhteiskunnassa
vallitsi ja johon myös Andrei Tarkovski hieman viittasi todetessaan kantavansa
syyllisyyttä sydämessään. Siinä ajassa oma ura oli ylitse muiden. Elämästä oli
selviydyttävä, jätettävä oma jälki. Esimerkiksi Arseni oli pikkupojasta lähtien
nähnyt, kuinka ympärillä kuolema kylvi satoaan. Sittemmin yhteiskunnan valvontakoneisto oli
uhkana. Mutta sisäinen pakko ajoi eteenpäin. Toisaalta Andreista tiedetään,
että hän oli ohjaustyössään esimerkiksi lapsinäyttelijöiden kanssa hyvin
empaattinen ja kannustava. Andreinkin syyllisyyden tunteen kohteena lienee
ollut ensi sijaisesti oma äiti. Toki hän tajusi, että ilman monen muunkin
läheisen henkilön tukea hän ei olisi selviytynyt.
Ihme kyllä, amputointi ei miehen urakehitystä häirinnyt.
Arseni Tarkovskista oli kolmekymmentäluvulta lähtien muotoutunut ns. toisen
luokan runoilija, mikä tarkoitti, että oli lyriikan kääntäjä, keskittynyt
Neuvostoliiton eri kansojen lyriikan venäjäntämiseen. Se oli noina hyvin
suosittua ja venäjäntäjät olivat hyvin arvostettu ammattiryhmä.
Poliittisestikin sillä oli painoarvoa.
Työnsä vuoksi Arseni joutui paljon matkustelemaan ja sodan jälkeen hän
teki usein raskaitakin matkoja muun muassa Kaukasiaan. Toimeentulo ei tullut
helpolla mutta hänen työtään arvostettiin.
Omaa lyriikkaa Arseni oli luonut pikkupojasta lähtien ja
yksittäisiä runoja oli toki julkaistu jo 20-luvulta lähtien. Ensimmäinen oma
kokoelma oli valmiina painettavaksi vuonna 1946. Se kuitenkin otettiin painosta
pois, kun poliittinen tilanne maassa kiristyi. Kirjailijat Anna Ahmatova ja
Mihail Zoštšenko joutuivat julkisen hyökkäyksen kohteeksi. Se oli alkulaukaus
ns. kosmopolitismin vastaiselle ideologiselle taistelulle, josta monet
taiteilijat ja kulttuurihahmot joutuivat kärsimään. Siinä virrassa lyriikkaa
alettiin tutkia suurennuslasin kanssa eikä Arseni Tarkovski saanut armoa.
Vaikka venäjäntänä hän niittikin mainetta, niin oman ensikokoelmansa hän sai
lopulta julkaistua vasta 60-luvun alussa.
Tuo 40-luku oli taiteilijalle raakaa aikaa, vaikka aluksi sodan
loppuminen näyttikin vapauttavan ilmapiiriä. Jonkin aikaa Arseni Tarkovskin
kerrotaan kulkeneen itse myrkkyrasia taskussa. Elämään löytyi kuitenkin sisältö
työn, harrastusten ja uuden rakkaussuhteen mukana.
Lapsiaan Arseni tapasi harvoin, mutta kirjeenvaihto varsinkin
Andrein kanssa oli suhteellisen vilkasta. Pikku-Andreille isän lähtö oli ollut
rankka juttu. Pojan kerrotaan lähes jumaloineen isäänsä. Kun jonkinlainen
yhteys kuitenkin säilyi niin ei hän lopulta varttuessaan esikuvaansa hyljännyt.
Andrei kysyi kirjeitse isältään neuvoa ja mielipiteitä. Isä vastasi perehtyen
asioihin suurella sydämellä.
…
Andrei osoitti jo pienenä taiteellista lahjakkuuttaan. Kävin
pari vuotta sitten Pietarissa Andrei Tarkovskin elämään liittyvässä
valokuvanäyttelyssä. Siellä oli esillä myös Andrein lapsuudenaikaisia kuvaamataidontöitä ja myös hänen aikuisena luomiaan maalauksia. Laitan niistä oheen muutaman kuvan.
Hän soitti myös pianoa, mutta kun ei ollut varaa omaan
pianoon, niin soittoharrastus lopulta hiipui. Mutta otollisessa ympäristössä
hänestä olisi muusikkona voinut kehittyä mitä tahansa. 60-luvulta joku työkaveri on muistellut, että
hän osasi soittaa sujuvasti Mozartia ja sitten siirtyä kuin salamaniskusta
jazziin. Hänen musiikillisista taidoistaan kerron alla lisää.
Laitan tähän yhteyteen suoran lainauksen Marina Tarkovskajan
kirjasta. Siinä Andrein pikkusisko kertoo perheen konserttimatkasta 40-luvulla,
todennäköisesti pian sodan päättymisen jälkeen. Se kertoo, miten äiti halusi
ohjata lapsiaan kulttuuriin ja sivistykseen. Omasta itsestään hän ei välittänyt
lainkaan. Hän sijoitti kaikki varansa lapsiin ja kulki itse lähes ryysyissä.
Konsertti pidettiin Moskovan konservatorion
konserttisalissa, joka on myös minulle hyvin läheinen paikka. Marina toteaa,
että tuolloin rakennuksen edustalla ei ollut Pjotr Tšaikovskin muistomerkkiä
eikä sen ympärille istutettuja koivuja. Julkisivusta päähuomio kiinnittyi
rakennukseen.
 |
| Moskovan konservatorion edusta nykyisin. |
”Konservatorio! Tilava
aula, kirkas valaistus, leveät mattojen peittämät valkeat portaat – ja
edessämme avautuu konserttisali.
Alussa vastaan tulivat
tietysti muotokuvat. Me arvuuttelimme vuorotellen kaikkia säveltäjiä, joiden
kuvia oli sijoitettu seinille soikeanmuotoisiin kehyksiin. Vähiten tykkäsin
fetsipäisestä Glinkasta. Hänestä huokui jonkinlaista aatteellista synkkyyttä.
Sen sijaan Schubert pikkuruisissa silmälaseissaan hymähtelevine huulineen
miellytti kovasti, samoin Tšaikovski. Andrein suosikki oli romanttinen Wagner
samettisessa baskerissaan.
Suhteessa lämpiöön
sali tuntui hämärähköltä ja esiintymislavan ylle nousevat valtavat urut saivat
meidät jotenkin epätavalliseen olotilaan. Äitikin oli epätavallisen oloinen
- jotenkin jännittynyt ja
tiukkailmeinen, hän istui suorempana kuin yleensä.
Orkesteri tulee
lavalle ja istuu paikalleen. Muusikot virittävät soittimiaan. Ja aivan
erityisellä ”konservatorioäänellä” julistetaan ensimmäinen ohjelmanumero.
Kapellimestari astuu orkesterin eteen, heilauttaa tahtipuikkoaan…
Ja siten alkaa minun
painajaiseni ja murheeni.
Aluksi kuuntelen
tarkkaavaisesti, sillä muistan, mitä tuosta kappaleesta äiti kertoi matkalla
konservatorioon. Vähitellen huomio alkaa heiketä, äänet kadottavat
merkityksensä. Lakkaan kuulemasta niitä. Alan haukotella ja ajatukset siirtyvät
omiin asioihini – kouluun, kissaamme, mummoon, Olja Metljajevan uusiin kenkiin.
Vilkaisen vaivihkaa
äitiä ja Andreita. He ovat musiikin pauloissa. Andreilla on kulmat kurtussa,
hän lyö oikealla kädellään polveen tahtia.
Minä hätkähdän ja
yritän uudelleen kuunnella. Tuttu teema piristää hiukkasen. Mutta jälleen
muutaman minuutin kuluttua kadotan otteen musiikkiin. Alan tuijottaa kapellimestaria.
On huvittavaa nähdä hänen huitovia käsiään ja äkkiliikkeistä sekaisin mennyttä
tukkaansa.
Käännän katseeni
yleisöön. Oi, tuo 40-luvun lopun moskovalaisyleisö – arvokas jäänne menneestä
moskovalaisesta sivistyneistöstä! Vanhoja paitoja ja puseroita, kuluneita
housuja. Joukossa muutamia nuorempia, joilla yllä gimnastjorka eli
sotilaspusero (ks. myös täältä). Joillakin oli huopikkaat tai
samankaltaiset saappaat. Opiskelijat olivat pukeutuneet ilman mitään viitettä
muodikkuudesta. Konservatorioon ei ollut sopivaa tulla missään erityisessä
silkkisametissa. Meidän ylpeä ja itserakas Andrei ei hävennyt olla siellä
omassa ainokaisessa vapaa-ajan asussaan.
Sinfonian päätösjyly alkaa kasvaa.
Kapellimestari hypähtää varpailleen ja huitoo yhä voimallisemmin käsillään.
Lopulta hän ottaa yhdellä lavealla liikkeellä äänet nyrkkiinsä ja ne vaimenevat
hetkessä. Hiljaisuus. Aplodeja. Taputan kaikin voimin – kärsimykseni ovat
ohitse.
Andrein suhteen kaikki
oli alusta pitäen toisenlaista. Hänellä oli absoluuttinen korva. Kun hän oli jo
ennen sotaa musiikkikoulun pääsykokeissa, kaikki opettajat riensivät hänen luo.
Hänen musiikin
opettajanaan oli Nina Aleksandrovna Grigorovitš, Nikolai Rubinsteinin oppilas.
Hän ennusti Andreille maineikasta tulevaisuutta. Mutta omaa pianoa äidillä ei
ollut varaa ostaa, hän harjoitteli naapureiden luona ja jätti lähestulkoon
valmistautumatta tunneille. Hän soitti kuulomuistista. ”Oi-voi, siinä meillä
taas yksi tarkkakorva!”, suutahti Nina Aleksandrovna ja teki merkinnän jokaisen
väärin soitetun harjoituskappaleen jälkeen. Kolme pukkia merkitsi, että kaikki
oli alettava alusta.
Jo ensi kerrasta
lähtien Andrei oli konservatorion käynnistä innoissaan. Hänen ei tarvinnut
opetella kuuntelemaan. Kun he äidin kanssa astuivat konsertin jälkeen
ulkoilmaan, hän kääntyi äitiin päin ja kysäisi: ”Äiti, tullaanhan me tänne
vielä uudestaan?”
Kerran, vuonna 1948
kesän lopulla, kun yhtäkkiä syksyn lähestyessä ilma kylmeni, äiti meni
serkkunsa luo kyläilemään. Siellä vaimo ihmetteli, miksei Marialla ollut
sukkia, kun oli jo kylmä. Niin, äiti vastasi verkkaisesti, vanhat ovat kuluneet
eikä uusiin ole varaa. Ostin sen sijaan lapsille sarjaliput konservatorioon. Se
oikeuttaa Beethovenin sinfonioiden esityksiin. Kostja Ivanov johtaa orkesteria!”
 |
| Moskovan konservatorion suuri sali nykyisin |
 |
| Säveltäjien kuvia |
Ja jos mennään vielä lapsuuteen, niin Andrei oli myös varsin
innokas jalkapallon pelaaja. Pojat olivat poikia, vauhtia riitti eikä siinä
sisaren havaintojen mukaan säästetty edes vaatteita.
Vaatteista puheen ollen kerron vielä tapauksenvuodelta 1946.
Se luo myös omalla tavalla perspektiiviä sodan jälkeisiin vuosiin. Isä oli
saanut kirjailijaliitolta jonkin huomionosoituksen palkinnoksi hyvästä työstä.
Hän osti niillä rahoilla pojalle hienon takin. Andrei laittoi takin yllensä
kouluun mutta palasi sieltä järkyttyneenä kotiin. Se oli varastettu.
Kun pikkusisko kertoi, että konservatoriossa Andrei oli
pukeutunut väljään arkiseen vapaa-ajan asuun, niin todettava on, että sittemmin
aikuistuessa Andrein tyyli alkoi muuttua. Myös neuvostoyhteiskunnassa –
varsinkin Moskovassa - alkoi nuorison keskuudessa elää oma alakulttuurinsa –
”stiljagat”. Se oli Amerikoista mallia otettua vaatteilla keikarointia. Heitä
voisi ehkä kärjistetysti rinnastaa nykypäivän hipstereihin. Aivan kuin meillä Suomessa oli nokka pystyssä
kulkevia lättähattuja. Andreista oli tuollainen stiljaga, itsetietoinen omaa egoaan
vaatteilla ja käytöksellään korostava katseiden vangitsija. Tuo tyyli kuului
50-lukuun ja Andreilla sen alkuvuosiin, kun oli aika tehdä tärkeitä
elämänvalintoja.
 |
| Andrei - "stiljaga" 1952 |
…
Mennään välillä Andrein isän sukutaustaan ja kasvuvuosiin. Arseni Tarkovski joutui joskus kertomaan
omasta taustastaan. Hän kertoi näin:
”Olen syntynyt Kirovogradissa
(silloisessa Elisavetgradissa) vuonna 1907 vanhan vallankumouksellisen
perheeseen. Isäni oli Narodnaja volja
-puolueen jäsen, jota tsaarin hallinto vainosi 1880- ja 90-luvulla.”
Tuo oli hyvin suppeasti todettu. Se on sopivan korrekti
kiteytys runoilijan sukutaustasta. Neuvostoyhteiskunnassa valankumouksellinen
tausta katsottiin ansioksi. Narodnaja
volja (”Kansan tahto”) oli anarkistinen vallankumousjärjestö, jonka
toiminta aktivoitui 1870-luvulla ja joka sittemmin onnistui järjestämään keisari
Aleksanteri II:n murhan vuonna 1881. Arsenin isä Aleksandr Karlovitš toimi
kotikaupungissaan opiskeluvuosinaan tuon liikkeen aktiivitoimijana. Aleksanteri
II:n murhan jälkeen tilalle nousi kovemman linjan toimijat. Hallinto tiukensi
otettaan. Sen myötä vuonna 1884
vangittiin myös Aleksandr Karlovitš. Siitä kolmen vuoden kuluttua hänet
karkotettiin viideksi vuodeksi Siperiaan, josta hän vapautui 1892. Lisätään
vielä, että Narodnaja volja -liikkeen
hallintorakenne oli pohjana, kun myöhemmin bolševikit loivat kommunistista
puoluetta.
Aleksandr Karlovitš oli älykäs mies. Hän osasi kahdeksaa
kieltä. Eräässä vaiheessa hän kirjoitti jopa kirjeen kirjailija Victor Hugolle.
Tämä ei kuitenkaan siihen reagoinut. 1870-luvun lopun Elisavetgradissa opiskelijaelämään
kuului aikamoista poliittista myllerrystä, samoin tietysti muuallakin Venäjän
alueella. Aleksandr oli myötäili Narodnaja
volja -liikkeeseen kuuluessaan jopa terrorismia. Hänen kaverinsa oli
liittynyt Gromada-liikkeeseen, joka
ajoi Ukrainan itsenäisyyttä ja ennen kaikkea teki työtä ukrainan kielen
puolesta.
 |
| Arsenin isä 80-luvulla, alla hänen kirjoittamansa kirje Victor Hugolle |
Aleksandr Karlovitšille valkeni karkotusvuosien aikana,
että tsaari Aleksanteri II:n murha oli poliittinen virhe. Hän itsekin joutui
sen seurauksista kärsimään. Hänen oli vaikeuksia päästä karkotuksen jälkeen
kiinni normaaliin elämään. Myöhemmin mies sai tuosta toiminnastaan eräänlaisen
palkinnon. Hieman ennen kuolemaansa
vuonna 1923 neuvostohallinnolta varhaiseläkkeen juuri tuon vallankumouksellisen
toiminnan ja poliittisen vainon vuoksi. Tuolloin mies oli jo täysin sokeutunut.
Eläkettä hän ei saanut kauaa nauttia, sillä hän kuoli seuraavana vuonna
62-vuotiaana aivoverenvuotoon.
Tarkovskien sukujuurista voisi ryöpsähtää isokin tarina.
Yhtäältä suvun taustoja on vedetty Kaukasukselle Dagestaniin kulmykkeihin,
jossa eli aikoinaan Tarkovskien ruhtinassuku. Andrei sisar on kuitenkin
selvittänyt, että suvun juuret ovat Puolassa. Toisinaan isä tosin tykkäsi, kun
hänen taustansa liitettiin Kaukasiaan ja jopa Andrei taisi uskoa sen olevan
totta. Eräällä Kaukasien matkallaan Arsenia alettiin kutsua ruhtinaaksi, mistä
tämä ei tuolloin pitänyt, koska tuolloin elettiin 30-luvun vuosia, jolloin
poliittiset vainot saivat ihmiset varuilleen. Arseni taisi kehuskella
kaukasialaisjuuriaan lähinnä vain joskus leikillään.
Sekä Andrein isän että äidin suvussa on kuitenkin aatelista taustaa.
Tarkastelen nyt isä Arsenin sukua. Aleksandr Karlovitšin isoisä Matvei oli se
henkilö, joka sai hankittua suvulle viralliset asiakirjat kuulumisesta aatelissäätyyn.
Taustalla oli tsaari Katariina II:n
vuonna 1785 antama asetus, jonka mukaan Venäjän alueella asuvilla
ukrainalaisilla ja puolalaisilla suvuilla oli mahdollista päästä aatelissäätyyn.
Itse virkamiehenä toiminut Matvei Tarkovski otti nuorena miehenä
elämäntehtäväkseen hankkia suvulle aatelisarvo. Prosessi kesti
sukuselvityksenkin tutkimisen myötä lähes 50 vuotta. Lopullinen päätös
vaakunoineen saatiin vuonna 1952, vuotta ennen Matvein kuolemaa.
Neuvostoliiton oloissa aatelistaustaa ei kuitenkaan pidetty
ansiona. Marina Tarkovskajalle asia
vahvistui vasta aikuisena, kun hän pääsi tutkimaan oman sota-aikana kuolleen isoäitinsä
Maria Danilovnan jäämistöä. Ensin paperit joutuivat Arsenin sisarpuolen haltuun
ja myöhemmin Marinaa alkoi kiinnostaa sukunsa menneisyys.
Tarkovskit olivat siis vaaleita puolalaisia. Sukuun tuli
tummaa sävyä Arsenin äidin Maria Danilovnan kautta, joka oli kotoisin
Kišinjovista Moldovasta.
Andrei Karlovitšin elämä karkotuksen jälkeen lähti vaikeuksista
huolimatta käyntiin. Hänen morsiamensa oli koko kahdeksanvuotisen vangitsemisen
ajan uskollisesti odottanut sulhastaan. Vapautumisen jälkeen he avioituivat.
Aleksandr pääsi töihin pankkiin. Perheeseen syntyi yksi tytär Leonella, jonka
kanssa sittemmin myös Marina Tarkovskaja oli kanssakäymisissä. Häneltä hän sai
myös sittemmin suvun aatelisuuden osoittavat asiapaperit. Leonellan äiti kuitenkin kuoli melko pian.
Aleksandr meni vuonna 1902 uusiin naimisiin moldovalaistaustaisen Maria
Danilovnan kanssa. Heidän perheeseen syntyi ensin Valeri vuonna 1904 ja siitä
kolmen vuoden kuluttua syntyi Arseni. Ohessa on kuva äidistä kahden poikansa
kanssa. Pankaa merkille nuoremman pojan hame. Äidin mielestä pojankin piti
pitää hametta viisivuotiaaksi asti.
 |
| Maria Danilovna kahden poikansa kanssa |
Aleksandr Karlovitš oli hyvin sivistynyt mies ja hän teki
kaikkensa myös lastensa sivistyksen eteen. Esimerkiksi Arseni otti pianotunteja
opettajanaan tunnetun pianistin Heinrich Neuhausin
pianokoulussa. Neuhaus oli syntynyt Elisavetgradissa. Kaupungissa oli myös merkittävä
teatteri.
Lisäksi runoillat olivat suosittuja. Niitä pääsi myös Arseni
kuulemaan. Lyriikka eli 1900-luvun alussa kukoistustaan. Symbolistinen ja
futuristinen runous ja vapaa tajunnanvirta toi vaikuttavia elämyksiä karun
arjen keskelle. Niitä kuullessaan poika sai kipinän runoharrastukseen. Erikseen
on mainittu runoillasta vuonna 1914, jossa tuolloin vasta 7-vuotias Arsenikin
oli läsnä. Siellä esiintyi sellaiset nimekkäät lyyrikot kuin K. Balmont, I.
Severjanin ja F. Sologub. Viimeksi mainittua Arseni kävi vuonna 1926
Leningradissa tapaamassa.
Isällä alkoi kuitenkin tulla terveysongelmia. Näkö alkoi vakavasti
heiketä. Lisäksi vallankumouksen ja sisällissodan vuodet olivat Elisavetgradin
seudulla todella raskaita. Eri poliittiset ryhmät olivat vuorotellen vallassa.
Yhteenotot olivat verisiä. Tilanne tuntui vähän samalta kuin Kiovassa, jonka
vaiheista on Mihail Bulgakov kuvannut romaanissaan Valkokaarti.
Sitten vuonna 1919 perhe koki vakavan iskun. Arsenin isoveli, isän
silmäterä Valeri sai surmansa vain 15-vuotiaana. Tapahtuman traagisuutta lisää se, että
ruumista ei koskaan löydetty. Tämän vuoksi perhe oli kauan epätietoisuuden
vallassa. Surmaajiksi osoittautuivat anarkistisen Grigorjevin ryhmän jäsenet.
Valeri oli toiminut bolševikkien joukossa. Hänen seuralaisena oli
ollut kommunistijohtaja Grigori Zinovjevin pikkuveli. He molemmat siis katosivat. Todettakoon, että
samoilta seudulta oli kotoisin myös Leo Trotski. Elisavetgrad oli hyvin monikansallinen
paikka. Juutalaisväestö oli merkittävä. Kaupungin juutalaiset ovat eri
vaiheessa kokeneet vainoja.
 |
| Valeri - Arsenin sisällissodassa menehtynyt isoveli |
Sitten vuonna 1923 tapahtui 16-vuotiaan Arsenin elämässä
mullistava elämänvaihe. Hän rakastui noin 15 vuotta itseään vanhempaan naiseen.
Se oli tietysti lähinnä sokeaa ihailua, kuitenkin sen verran syvällistä, että Arsenille siitä naisesta tuli henkinen
seuralainen, ikioma muusa, joka mielessään hän kirjoitti kai vielä 70-lvullakin
hengentuotoksiaan.
Tuo nainen oli Maria Gustavovna Falts. hän oli leskirouva, jonka
mies oli saanut kansalaissodassa surmansa. Hän asui aivan Arsenin kodin
lähellä. Ja hän alkoi järjestää kotonaan kirjallisuusiltoja, johon myös Arseni
sattui menemään. Kaiken lapsuuden
sotaisien vaiheitten jälkeen Arseni koki Maria Faltsin kotona syvällisiä
kulttuurielämyksiä. Jostain syystä myös Maria Falts iski silmänsä Arseniin,
ehkä siksi, että oli hyvin pitkä ja komea nuorukainen. Syntyi rakkaus, jonka
arvelen olleen platoninen. Arsenille naisesta tuli muusa, joka eli läpi elämän
hänen muistoissaan ja innoitti sittemmin herkkiin rakkausrunoihin.
Isän kuoleman jälkeen Arseni päätti lähteä vuonna 1925 Moskovaan
opiskelemaan. Mukaansa hän otti omat jo kirjoittamansa runot. Edessä häämötti
kirjallisuusopinnot ja runoilijan ura.
Maria Faltsin hän tapasi seuraavan kerran Leningradissa vuoden
1926 joulukuussa. Siellä hän kävi tapaamassa symbolisti Fjodor Sologubia, jolle
hän luki omia runojaan. Sologub ei paljoa kehunut mutta kannusti kuitenkin
jatkamaan. Pian tuon jälkeen Sologub kuoli. Maria Falts taisi kuitenkin olla
matkan pääkohde. Nainen kuitenkin
ehdotti, että he eroaisivat lopullisesti. Niin helposti se ei kuitenkaan
käynyt. Vuonna 1928 – kun Arseni ja Maria olivat jo avioituneet – Arseni lähti
vierailemaan syntymäkaupungissaan Zinovjevskissa sukulaisten luona. Siellä hän
tapasi myös Maria Faltsin. Sitten hän saattoi tämän Odessaan. Sen jälkeen he
eivät enää tavanneet. Falts meni myös vielä naimisiin, mutta hänen elämässään
kävi huonosti. Hän menehtyi vuonna 1932 vakavaan sairauteen.
Arseni Tarkovski sai 20-luvulla julkaistua yksittäisiä runoja.
Vuosina 1930-31 hän työskenteli Gudok-lehdessä. Se oli ollut 20-luvulla monen muunkin
kirjailijan henkireikä. Ainakin Mihail Bulgakov ja Juri Oleša työskentelivät
lehdessä jonkin aikaa. Tuolloin Arseni pääsi lukemaan runojaan myös Osip
Mandelštamille.
 |
| Maria ja Arseni - rakastunut nuoripari vuonna 1929 |
Olen aiemmin suomentanut pari Arseni Tarkovskin runoa tänne
blogiini. Liitän tähän oheen toisen niistä. Se on nimeltään Ensimmäiset tapaamisemme. Se on hyvin
herkän eroottishenkistä lyriikkaa. Se on julkaistu vuonna 1962. En kuitenkaan
tiedä, milloin se on kirjoitettu. Tuolloin suomentaessani luulin, että runo oli
kirjoitettu ensimmäiselle vaimolle, Andrein ja Marinan äidille. Nyt kuitenkin
on paljastunut, että runon muusana ja rakkauden todellisena kohteena on
nimenomaan yllä mainittu Maria Falts.
ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME
Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,
kuin taivaallinen ilmestys,
maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä
rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.
Portaita kiersit pää pyörällä
kuin karusellissa, ja johdatit minut
valtakuntaasi läpi kostean syreenin
peilin toiselle puolelle
Yön tullen sain armon lahjan.
Alttarin portit avautuivat,
alastomuutesi loisti pimeässä
hitaasti eteeni kumartuen,
ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”
tietäen, että uskalias
oli siunaukseni: sinä nukuit,
ja syreeni pöydältä taipui
koskettamaan sinisen maailman luomia
sinessä hohtavat luomesi
levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.
Kristallissa joet kuohuivat,
vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat
Ja sinä pidit kristallipalloa
kädessäsi, ja nukuit
valtaistuimellasi
ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.
Sinä heräsit ja teit uudeksi
arkisen kielemme,
puhe virtasi vuolaana voimallaan,
ja sana sinä merkitsi kuningasta.
Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa
tavalliset asiat – vati, kannu – kun
pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,
kuin vartiossa.
Meitä vietiin ties minne
Edessämme aukeni kangastus,
oli ihmeellisiä kaupunkeja,
jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa
ja linnut seurasivat tiellämme,
ja kalat nousivat joesta,
ja taivas aukeni silmiemme edessä…
Kun sitten kohtalo lähti peräämme
mielipuolena veitsi kädessä.
1962
Arseni Tarkovski sai nuorena kokea kosketuksen ns.
hopeakauden lyriikkaan. Se oli lyriikan kannalta hohdokasta aikaa. Luomisen
vapautta korostava subjektivistiset suuntaukset olivat vallassa. Oli
symbolismia, akmeismia, futurismia ym. Arseni Tarkovski sai kokea lyriikan
hohdokkuuden. Venäjällä oli ennen vallankumousta poikkeuksellisen rikas
kirjallinen elämä. Sitten vallankumouksen syttyessä hohto vähitellen hiipui.
Aleksandr Blok – Arsenin yksi esikuva - kuoli
yllättäen. Myös toinen symbolisti Valeri
Brjusov menehtyi, kuin myös Nikolai Gumiljov. Vjatšeslav Ivanov, Ivan Bunin ja
monet muut pakenivat länteen. Niin tekivät myös lähinnä kai impressionistinen
Konstantin Balmont ja futuristi Igor Severjanin, joita Arseni oli isänsä kanssa
pikkupoikana kuuntelemassa. Osip Mandelštam
joutui 30-luvulla Stalinin vainojen uhriksi ja katosi sen myötä. Futurismin
uranuurtaja Vladimir Majakovski lähti oman käden kautta, samoin rakkausrunoja
kirjoittava Sergei Jesenin. Fjodor Sologubin Arseni tapasi, mutta tuolloin mies
oli vaikeassa elämäntilanteessa ja kuoli pian tapaamisen jälkeen.
Tuo loistelias aika ikään kuin haihtui pois. Voi
kärjistetysti sanoa, että Arseni Tarkovskin kaltainen nuori runoilija menetti
esikuvansa. Hän alkoi rakentaa lyriikkaansa Neuvostoliiton eri kansojen
lyriikan venäjäntänä. Toki lyriikan maailmaan jäi muutamia näkyviä persoonia,
kuten Boris Pasternak.
Kahteen merkittävään naisrunoilijaan Arseni Tarkovski sai kosketuksen. He olivat Marina Tsvetajeva ja Anna Ahmatova. Tsvetajevan hän
tapasi vuonna 1940. Pian tuon tapaamisen jälkeen tämä teki itsemurhan. Anna
Ahmatovaan hän tutustui 40-luvun lopulla. Tarkovski tuki runoilijatarta, kun
hän joutui maassa julkisen parjauskampanjan kohteeksi. Ystävyys säilyi. Kun Ahmatova kuoli vuonna
1966, Arseni Tarkovski oli kunniavartiossa saattamassa häntä viimeiseen lepoon.
Hän piti myös haudalla muistopuheen.
Elämän loppuvaiheessa Arseni Tarkovski sai tuotannostaan ja elämäntyöstään paljon julkista
tunnustusta. Neuvostoyhteiskunta palkitsi hänet
virallisesti arvostelulla kunniamerkillä.
…
Andrei Tarkovskin nuoruusvuosista ja opinnoista 50-luvulla
voisi kertoa paljon. Tässä on yhdenlainen kokonaisuus. Nuori mies näytti olevan
määrätietoinen
Vuonna 1947 Andrei sairastui tuberkuloosiin ja oli hoidossa
koko talven. Seuraavan vuoden keväällä hän pääsi kotiutumaan sairaalasta.
 |
| Andrein piirros tuberkuloosisairaalan ulkoterassilta |
Andrein luonteenlaadussa alkoi paljastua erikoisia piirteitä.
Yllä jo kerroin hänen uudesta tavastaan pukeutua. Hän alkoi tyylitellä
vaatteilla. Sillä hän sai huomiota itseensä. Toisaalta se oli vain eräänlainen
sivujuonne merkkinä, että nuori mies kulki omaa tietään.
Viimeisinä kouluvuosinaan hän ei keskittynyt opintoihin
lahjakkuutensa vaatimalla tavalla. Sen sijaan hän oli kyllä hyvin aktiivinen
teatterikerholainen. Jo tuolloin hän tapasi henkilön, joka alkoi kannustaa
häntä elokuva-alan opintoihin.
Vuonna 1951 Andrei pääsi koulusta ja edessä olivat pohdinnat
opiskelupaikasta ja pääsykokeet. Hän hakeutui Orientalistiikan instituutin
arabian osastoon. Siellä hän viihtyi huonosti ja keskeytti opintonsa
puolentoistavuoden jälkeen. Hän on myöhemmin kommentoinut elämäkerrassaan tuota
vaihetta todeten hätäilleensä uranvalinnassaan ja ymmärtäneensä liian vähän
elämää. Arabian kielen opinnot alkoivat
tuntua kärsimykseltä. Hän piti sitä outona kielensä, jossa ”kieliopin muotoja
luodaan matemaattisella tavalla”. Hän lisäsi arvoituksellisesti, että
opiskellessaan häneltä katosi kieleen kaikki tunteet. Tuo oli Volkovan mukaan
Tarkovskille tärkeä oivallus. Hän alkoi pyrkiä päinvastaiseen suuntaan löytäen
oman tiensä:
”Kiinnostuin vahvasti
elokuva-alasta ja kirjallisuudesta, ja ennen kaikkea maamme ihmisistä, sen
luonnosta ja elämästä.” Volkova 2017, s. 162-163.
Tuon orientalistiikkavaiheen jälkeen hän kuitenkin
hankkiutui vuonna 1953 äidin vaatimuksesta (!) Siperian taigalle tutkimusretkikuntaan,
jonka tehtävät liittyivät kullankaivuuseen. Siellä hän työskenteli erään tiedon
mukaan seuraavaan kevääseen. Se oli Andreille erittäin myönteinen kokemus ja
vahvisti halua pyrkiä elokuvaohjaajan alalle.
Siperiassa tehtiin maisemakuvausta ja työskenneltiin
vaikeissa oloissa. Todettakoon, että Andrein isoisä Aleksandr Karlovitš
oli aikoinaan karkotuksessa ollessaan
työskennellyt samoilla seuduilla ja tehnyt paikoista omia havaintojaan. Siitä
Andrei ei Paola Volkovan kirjan mukaan ollut itse tietoinen.
Eräs retkikunnan jäsen on tehnyt tuosta matkasta
päiväkirjaa. Hän on kuvannut Andreita hinteläksi ja oikein liikkuvaiseksi nuorukaiseksi,
joka kiinnitti ominaislaatuisuudellaan muiden huomiota. Vuorilla ja rinteillä
työskennellessään hän toimi pelottomasti, korkean paikan kammoa ei ollut. Hän
oli sivistynyt ja monipuolisuudesta kertoi sekin, että hän osasi soittaa
kitaraa. Hän siis oli yhtäältä seurallinen mutta kuitenkin hän oli sisäänpäin
kääntynyt pitäen etäisyyttä muihin seurueen jäseniin. Päiväkirjassaan tuo
henkilö kuvaa hetkiä eräällä jyrkällä vuorenrinteellä, jossa Andrei osoitti
poikkeuksellista rohkeutta. Hänellä oli jalassaan hienot muodikkaat
paksupohjaiset kengät, jotka olivat kuin tehdyt tuollaiseen maastoon. Niidenkin
ansiosta hän pystyi kiipeämään rinnettä pitkin vuoren huipulle. Päiväkirjan
mukaan Andreilla oli myös hieno kamera, jolla hän kuvasi seutua osaten valita
kuvakulmansa. (Volkova 2017.)
Tuolloinhan elettiin Iosif Stalinin kuoleman jälkeistä
aikaa. Vankiloissa ja pakkotyölaitoksissa oli julistettu yleinen armahdus,
jonka myötä monet kriminaalivangit olivat päässeet vapaaksi. Arkielämästä tuli
sen takia levottomampaa ja turvattomampaa. Sen sai kokea myös Andrei, sillä hän
joutui ryöstetyksi ja hän menetti sekä kameran että nuo hienot ”länsimaiset
retkeilykengät”.
Kerron vielä yhdestä muistosta, joka on jäänyt elämään
Andrein Siperian retkestä. Syyskuussa Turuhanskissa ryhmällä oli hetki
rentoutua ja he kävivät siellä saunomassa. Paikkakunnalla oli meneillään
paikallisvaalit ja ryhmäläiset menivät saunan jälkeen keskustaan seuraamaan
vaalitouhua. Niiden yhteydessä oli tapana järjestää iltamat ja koota kyläläisiä
tanssimaan. Tapahtuma oli pienessä puurakennuksessa. Orkesteria ei ollut,
oltiin levysoittimen varassa, mutta nurkasta löytyi piano. Andrei vinkkasi
tapahtuman juontajalle, jutteli hänen kanssaan hetken. Sitten tämä ilmoitti
juhlavasti, että ”seuraavaksi esiintyy vieras Moskovasta Andrei Tarkovski”. Se
yllätti täysin myös retkikunnan jäsenet.
Andrei meni pianon ääreen ja piti noin puolen tunnin konsertin.
Kappaleet olivat tuon ajan tunnettuja iskelmä ja viihdesävelmiä täysin
improvisaatiopohjalta. Kukaan ei kuitenkaan mennyt tanssimaan, kaikki
kuuntelivat innostuneena korvat höröllä.
Siperian matka oli kai Tarkovskille se varsinainen suuri
elämänkoulu, jonka myötä hän päätti hakea elokuvainstituuttiin. Ja hänet
valittiinkin lopulta ohjaaja Mihail Rommin luokalle. Samaan ryhmään pääsi myös
sittemmin myös kirjailijana mainetta niittänyt Vasili Šukšin. Hän oli lyhyesti sanoen
alkoholin käyttöön ehdollistunut ”renttu” ja kansanmies. Andrei oli miehen
vastakohta – pukeutumiseensa paneutunut tyyliniekka. Heitä yhdisti kuitenkin
eräs seikka: molemmat olivat lahjakkuuksia. Instituutin johdon taholta
annettiin ymmärtää, että heitä ei kannata valita, koska toinen on ”bandiitti”
ja toinen ”keikari”. Mihail Romm sai kuitenkin päättää itse ryhmästään ja hän valitsi
molemmat. Kokeneena pedagogina hän kertoo tajunneensa, että jos ryhmässä on
kaksi hyvin erilaista persoonallisuutta ja lisäksi neroa, niin se tietää vain
hyvää ryhmän opiskelumotivaatiolle.
Pääsykoetilanteesta olen lukenut erään yksityiskohdan liittyen kirjallisuustenttiin. Teemaksi oli annettu Leo Tolstoin Sota ja rauha. Ennen suullista tenttiä kaikki pyrkijät olivat ennen tenttiä suurin piirtein nenä kiinni kirjassa. Tarkovskilla ei ollut kirjaa, hän vain odotti vuoroaan kylmän viileänä.
Tarkovskin ryhmän jäseniä on kuvattu tarkoin. Tämän
kirjoituksen kannalta olennaista on se, että tyhmässä oli myös Tarkovskin ensimmäinen
aviopuoliso: virolaissyntyinen Irma Rauš. Andrei rakastui häneen villisti ja
teki kaikkensa saadakseen naisen taipumaan. Nainen suhtautui avioliittoon
kylmäkiskoisesti. Lopulta heidät vihittiin vuonna 1957. Siitä muutaman vuoden
kuluttua perheeseen syntyi poika, joka sai Andrein isän nimen. Avioliitto kesti
virallisesti vuoteen 1970, mutta käytännössä suhde väljähtyi 60-luvun puolivälissä.
Tarkovski koki tuolloin uuden kiihkeän suhteen.
Nuo Andrein rakastumiset tuovat mieleen hänen isänsä intohimosta Maria Faltsiin. Andrein sisar Marina kertoo muistelmissaan, että jo kouluvuosina Andrei oli rakastunut palavasti johonkin neitoon. Palavuus Andrein tapauksessa tarkoittaa kyllä vahvoja tunteita ja ehdottomuutta. Isän ja pojan mielenlaaduissa oli paljon yhteistä ja se näkyi myös naisasioissa.
Andrei pääsi toteuttamaan itseään ryhmän yhteisissä
harjoitustöissä. Ernest Hemingwayn
kertomukseen pohjautuva Tappajat (Убийцы)
oli yhteistyöelokuva. Diplomityötä hän valmisti lyhytelokuvan Jyrä ja viulu (Каток и скрипка). Näissä opiskeluajan töissä on
jo nähtävissä merkkejä Tarkovskin tyylistä. Diplomityö valmistui vuonna 1961 ja
samana vuonna hän sai mahdollisuuden ohjata ensimmäisen varsinaisen elokuvansa Ivanin lapsuus. Se valmistui seuraavana vuonna
ja sai suomenkieliseksi nimekseen Ei
paluuta.
Harjoitustyönä tehdyssä Tappajat-elokuvassa
Tarkovski oli ohjaajana yhdessä kreikkalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Se
mukailee amerikkalaista film noir -tyyliä. Se on synkänpuoleinen mustavalkoinen
gangsterielokuva.
Erään seikan haluan vielä kertoa Andrei Tarkovskin
opiskeluvuosista. Opiskelijoiden
käytössä oli filmiarkisto, jossa oli mahdollista käydä katsomassa elokuvan
klassikkoja. Sitä mahdollisuutta ei hyödynnetty kovin paljon mutta kertoman
mukaan Andrei kävi siellä tiuhaan. Arkisto sijaitsi kaupungin ulkopuolella ja
sinne matkustaminen vaati pientä vaivannäköä.
Andreille läheiseksi ohjaajaksi osoittautui japanilainen Akira Kurosawa.
Varsinkin Seitsemän samuraita teki
häneen vahvan vaikutuksen. Ja hän on saanut siitä paljon vaikutteita
rakentaessaan Andrei Rubljovin
joukkokohtauksia.
 |
| Andrei Tarkovski Andrei Rubljov-elokuvan kuvauksissa 1965 |
Sittemmin Andrei Rubljov
oli se elokuva, joka oli Tarkovskin uralle käänteentekevä. Kun se onnistui,
niin Andrei oli varma, että hän aikoi jatkaa elokuva-alalla. Byrokratian
painostukseen osattiin varautua. Koville se kuitenkin otti. Suurena apuna oli
käsikirjoitusvaiheessa Andrein kanssa tiivistä yhteistyötä ollut ohjaaja Andrei
Kontšalovski.
Hän antoi arvokkaita neuvoja, miten sensoreista selvitään. Monia elokuvia noina
vuosina hyllytettiin. Rubljov selvisi
kuitenkin suhteellisen vähillä leikkauksilla, ja Tarkovski itse oli
kokonaisuuteen tyytyväinen. Lisäksi se pääsi sentään jonkinlaiseen levitykseen
ja – mikä tärkeintä - myös ulkomaille. Sen
myötä Tarkovski pääsi lopullisesti kansainväliseen tietoisuuteen.
Andrei Tarkovskin oppivuodet olivat kantaneet hedelmää. Andrei Rubljov sisältää rajujakin
kohtauksia, joista eräät aiheuttivat julkistakin närkästystä. Mutta ohjaaja
tiesi mitä teki. Aloittelevalla ohjaajalla on täytynyt olla sisäinen varmuus
toteuttaessaan projektiaan. Palaan elokuvaan ja sen analyysiin myöhemmin.
KIRJALLISUUTTA:
Волкова, Паола Арсений и Андрей Тарковские. Родословная как миф. Москва: АСТ,
2017.
(Paola
Volkova: ”Arseni ja Andrei Tarkovski. Sukutaulu myyttinä.”)
Волкова, Паола Цена «Nostos« - Жизнь.
Москва: Зебра Е, 2013.
(Paola
Volkova: ”Hinta ”Nostos” – elämä”)
Тарковская,
Марина Осколки зеркала. Москва: АСТ, 2018 (M. Tarkovskaja: ”Peilin sirpaleita”)
Филимонов,
Виктор Андрей Тарковский. Сны и явь о доме.
Москва: Молодая гвардия, 2012.
(V. Filimonov: ”Andrei Tarkovski. Unia ja todellisuutta kodista.”)
Филимонов,
Виктор Арсений Тарковский. Человек уходящего лета. Москва: Молодая гв., 2015
(V.
Filimonov: ”Arseni Tarkovski. Menneen kesän ihminen.”)
