LIETTUA JA EUROOPAN UNIONI: Tomas Venclovan näkemys

A.         I. JOHDANNOKSI

Aion esitellä blogissani liettualaisia näkemyksiä Euroopan unionista ja maan suhteesta siihen. Ensimmäisenä on vuorossa tunnettu runoilija, journalisti ja kulttuurihahmo Tomas Venclova. Hänen artikkelinsa Minä tukehdun on ilmestynyt vuoden 2013 heinäkuussa. Minulla on ollut saatavilla sen venäjänkielinen versio (http://ru.delfi.lt/opinions/comments/tvenclova-ya-zadyhayus.d?id=35122871#ixzz2rmRdDnv6), ja olen valmistanut siitä hieman supistetun käännöksen. Olen jättänyt vain muutaman yksittäisen kohdan kääntämättä, koska luulen, että ne ei suomalaiselle lukijalle avaudu. Muutamia kohtia olen muokannut, jotta kirjoittajan ajatus tulisi selvemmin esille.

Venclovan kirjoitus on herättänyt Liettuassa paljon huomiota ja keskustelua. Se käsittelee kipeitä aiheita maan lähihistoriasta. Historian tuntemus on tarpeen, mutta tietoa löytyy wikipedian ja googlen kautta.  

Kerron heti, että aion esitellä erilaisia näkemyksiä. Venclovan kanta on EU-myönteinen, myöhemmin esittelen kriittisemmän arvion. Olen itse EU-kriittinen, joten en jaa Venclovan kovin optimistista näkemystä Euroopan unionin kehityksestä. Arvostan kuitenkin Venclovan avoimuutta ja laajaa sivistystä. Hän käsittelee aihetta perusteellisesti ja laaja-alaisesti. Kaikenlainen ummehtuneisuus on pois. Kirjoitus on myös mielenkiintoinen ikkuna Liettuan lähihistoriaan.

Venclova on loistava tyyliniekka ja sanankäyttäjä. Ironia kääntää joskus lukijan odotukset päälaelleen. Kääntämisessä oli sen vuoksi omat haasteensa.

Venclovan mielestä EU:n pitää olla kaikkea muuta kuin löysä talousliitto. Mitä keskusjohtoisempi Unioni, sitä parempi se on ummehtuneelle isänmaalle. Hänen mielestään maan on oltava valmis avartamaan maailmankuvaansa luopumalla sisäänpäin kääntyneestä kansallisuuskäsityksestään. Hän haukkuu maanmiehiään yltiöisänmaallisuudesta, sisäänpäin kääntyneestä impivaaralaisuudesta, rasismista, fasismista, maahanmuuttovastaisuudesta ja natsimielisyydestä. Hän kannattaa mm. positiivista syrjintää, eli siinäkään hän ei voita suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden suosiota. Venäjää ja etenkin Neuvostoliittoa hän arvostelee, mutta moittii samalla toimittajia ja politiikan tutkijoita perusteettomasta venäjävihasta ja häiritsevästä asenteellisuudesta. Maan lähihistorian mustia aukkoja hän vaatii uudelleenkäsittelyyn. Varsin mielenkiintoisesti hän avaa ulkopuolisille Liettuan yhteiskunnallista keskusteluilmapiiriä.  Avoimuus ja suvaitsevaisuus ovat hänen avainsanojaan.

Venclovan tekstin käännös on II osassa. Sen jälkeen on vielä osa III, jossa on muutama kommentti ja viite. Suluissa oleva numero viittaa lopun kommentteihin. Pitkä juttuhan tästä kaiken kaikkiaan tuli. Siksi en nyt viitsi sisältöä enempää kommentoida.

B.       II. TOMAS VENCLOVA: MINÄ TUKEHDUN.

Vuonna 423 eKr. Ateenassa pidettyjen Dionysia-juhlien yhteydessä esitettiin Aristofaneen komedia Pilvet. Tuolloin järjestetyssä näytelmäkilpailussa se tuli kolmanneksi.  Kilpailun voitti Kratinos omasta alkoholiongelmastaan kertovalla komediallaan Pullo, toiseksi tuli nykyisin lähes tuntematon Ameipsias. Pilvet sen sijaan on edelleen suosiossa. Kirjallisilta ansioiltaan se lienee tekijänsä paras ja myös hauskin teos. Komedian keskushahmona on kansanmies Strepsiades, jonka kotitalon viereen filosofi Sokrates perustaa koulun.  Todettakoon, että Sokrates oli tuolloin elossa ja näki näytelmän omin silmin. Strepsiades on kunnon patriarkaalinen talonpoika, jonka omat pojat – kuten tavallista - ovat kiinnostuneet uusista asioista. Siitä isä on luonnollisesti huolissaan. Ehkä hänessä on hieman koomisia piirteitä, mutta ilman hänenlaisiaan yhteiskunta ja valtio romahtaisivat. Hänelle tärkeintä elämässä ovat vanhempien neuvot ja kansalliset uskomukset. Yhteiskunnassa on uskottava vanhoihin jumaliin, heidän kunniakseen on suoritettava erinäisiä rituaaleja. Se on päivänselvä asia. Hän tietää, mikä on hyvää, mikä on pahaa, mikä on mustaa ja mikä valkoista.

Mutta Sokrates on Aristofaneen mukaan skeptikko ja relativisti, joka yrittää arvioida asioita ja tapahtumia eri kannalta. Hänen mielestään vanhemmat eivät ole aina oikeassa. Hän epäilee jumalia – eli vanhoja arvoja - ja rohkenee jopa kieltää ne. Hänelle ajatteleva yksilö on tärkeämpää kuin yhteisö tai kansa. Eikä siinä vielä kaikki. Hän ei ole Strepsiadeen lailla kiinnostunut vain Attikasta ja omasta kodistaan. Häntä kiehtoo myös muut seudut, itse asiassa koko maailmankaikkeus. Hän on ilmiselvä globalisti ja kosmopoliitti. Nykyisin monet epäilisivät, että Sokrates on juutalainen tai ainakin hänen äitinsä oli. Ja jos ei ollut, niin aivan varmasti puoliso Ksantippa on. Tuolloin ei kuitenkaan Ateenassa ollut juutalaisia. Tuskin kukaan oli heistä kuullutkaan, niin kuin Jerusalemissakaan ei ollut kuultu ateenalaisista.

Strepsiades yrittää opiskella Sokrateen koulussa, mutta huonolla menestyksellä. Niinpä hän saa päähänsä väittää, että Sokrates halveeraa pyhimpiä arvoja, tuhoaa moraalia, myrkyttää järkeä ja turmelee nuorisoa. Hän siis taittaa kansansa selkärankaa – ja vielä vaarallisella hetkellä Peloponnesolaissotien aikaan. Lopuksi Strepsiades sytyttää koulun tuleen. Sinne jää Sokrates kannattajiensa kera. Sokrateen viimeiset sanat näytelmässä ovat: ”Minä tukehdun”. Tekijä on selvästi Strepsiadeen puolella. Noin Sokrateelle kuuluikin tehdä. Neuvostoaikaa mukaillen näytelmän voi sanoa olleen ”ilmianto”. Tiedetään, että Sokrates tuomittiin aikanaan kuolemaan ja hänet pakotettiin juomaan myrkkymalja. Tämä tietysti tapahtui myöhemmin, mutta tuomion perusteena käytettiin Strepsiadeen argumentteja.

Hyvässä draamassa ei käy niin, että toinen osapuoli olisi täysin väärässä. Tämä näkyy myös Strepsiadeen ja Sokrateen - eli Aristofaneen ja Sokrateen - välisessä riidassa. Toki eräissä Strepsiadeen ajatuksissa voi havaita totuuden siemeniä. Yksi asia on kuitenkin varma: Sokrates ei olisi polttanut Strepsiadeen taloa eikä hän olisi valittanut tästä vallanpitäjille.

Historiasta tiedämme, että Sokrates voitti. Me itse asiassa elämme hänen maailmassaan, jossa epäillään asioita sekä suositaan vapaa-ajattelua, perinteisten arvojen kritiikkiä ja globalismia. Siitä on maksettu ja maksetaan edelleen kallista hintaa, mutta se on maailma minun mieleeni ja ylipäänsä paljon kiinnostavampi kuin Strepsiadeen maailma.  Jos Strepsiadeen näkemykset olisivat jääneet voitolle, niin eläisimme edelleen vanhassa kunnon patriarkaalisessa kyläyhteisössä, jossa kunnioitetaan työntekoa ja isänmaallisuus kukoistaa. Ja nuo isänmaataan rakastavat talonpojat eivät tiedä eivätkä ylipäänsä haluakaan tietää mitään toisilleen vihamielisten ja vaarallisten naapurien kanssa elävistä kaukomaista tai maailmankaikkeudesta.

Strepsiadeen maailmassa ei olisi jälkeäkään Sokrateesta.

Totta puhuen Strepsiades ei olisi voinutkaan voittaa. Jos jossakin avataan koulu, se ei enää katoa, poltettakoon se vaikka sata kertaa. Se jää aina voittajaksi.

Liettualaisten Sokrates oli Vytautas Kavolis. Keskuudessamme ei ole Platonia, ei Aristotelesta,ei Ksenofonia. Mutta ei ehkä ole liian rohkeaa väittää, että meistä täytyy tulla liettualaisia Faidoneita, Faidroksia ja Kritoneita – oppilaita, jotka levittävät opettajansa ajatuksia ja vastaavat hänen henkisen perintönsä säilymisestä. Valitettavasti haluaisin nykyisessä Liettuassa - niin kuin halusin neuvostoaikanakin – toistaa  nuo Sokrateen sanat ”minä tukehdun”. Luulisin Kavolisin yhtyvän sanoihini. Melkein koko meidän sivistyneistömme on kääntämässä kelkkaansa Strepsiadeen suuntaan, vaikka jo 2500 vuotta on perustellusti ymmärretty, että sivistyneistön pitää olla Sokrateen tiellä.

Liettuassa puhutaan perinteisistä isänmaallisista arvoista, jotka on asetettu vastakkain epäilyttävien eurooppalaisten ja globaalien arvojen kanssa. Globalisaatio on muka vain kavalan kapitalismin peitenimi. Ja hyödyn tästä kavaluudesta saavat pimeät kansainväliset voimat. Yleensä niitä ei nimetä, mutta verraten selvästi annetaan ymmärtää, että ne ovat juutalaisia (kuten George Soros). Näiden voimien päämääränä on saattaa kansat tuhoon, ja luonnollisesti tässä prosessissa eniten vihataan liettualaisia. ”Mitä enemmän suvaitsevaisuutta, sitä vähemmän Liettuaa”, sanoo filosofi Arvidas Juozaitis. Jos meistä tulee suvaitsevaisia, polkevat muut rodut ja kulttuurit meidät alleen. Meidän pyhä meripihkarannikkomme täyttyy erilaisista pakolaisjoukoista, joita me neuvostoaikana raivoisasti vastustimme ja jossain määrin (ei tietenkään täysin) kykenimmekin puolustautumaan.

Filosofi Vytautas Radžvilas puhuu globaalista indoktrinaatiosta, aivopesusta ja eurokollaboraatiosta. Monille tämä ”eurokollaboraatio” ei olennaisesti eroa neuvostovallan aikaisesta kollaboraatiosta. Se saattaa olla nyt jopa pahempaa, koska nykyisin kansa vähenee nopeammin. Filosofi Romualdas Ozolas hyväksyy muukalaisvihamieliset ryhmät, jotka jaottelevat asukkaat liettualaisiin ja ei-liettualaisiin. Sitten liettualaiset jaetaan hyviin ja pahoihin, aitoihin ja kosmopoliitteihin ja jopa ”geneettisiin patriootteihin” ja ”geneettisiin vainoajiin”.

Leonidas Donskis kuuluu siihen harvalukuiseen sivistyneistöön, joka ei ole vielä hylännyt Sokrateen valaa. Hän kysyy julkisesti: Mitä meille on tapahtunut? Valitettavasti ei ole tapahtunut mitään erikoista. Vastaavanlaiset ilmiöt ilmestyivät keskuuteemme jo Sajudis-liiton aikaan, vaikka vapauteen pyrkimisen innostuksessa ja huumassa se haluttiin jättää huomaamatta.

Neuvostojärjestelmästä luovuttiin, koska se enemmistön mielestä oli kansalle kuoleman vaaraksi. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Neuvostojärjestelmä täytyi kaataa kolmesta syystä. Ensiksikin syyt olivat taloudelliset. Varat ohjautuivat keskusvaltaan, ja Liettuaan jäi pelkkää kurjuutta. Toiseksi se häpeilemättä rajoitti sanan-, omantunnon- ja ajattelunvapautta kannustaen valheeseen ja konformismiin (yhdenmukaistumiseen). Kolmanneksi se eristi meidät maailmasta – eli uusista ajatuksista - sekä tieteen ja arkielämän kehityksestä. Kansaa itseään ei uhannut mikään erityinen vaara – ei ainakaan Stalinin jälkeen. Tämän osoittaa se, että kansa ja kieli eivät kadonneet. Edes väkiluku ei ollut laskenut yli 50 vuoteen.

Kansallisuuspohjaisia luokitteluja ei käytetty. Stalinin aikana puhuttiin yhteiskuntaluokista ja Stalinin jälkeen toimittiin puhtaasti pragmaattisilla periaatteilla: jos et ollut vallanpitäjiä vastaan, sinulle ei käynyt mitenkään ja voit luoda uraasi. Kansallisuudellasi ei ollut merkitystä. Mentaliteetti ja moraali olivat sitten aivan eri asia. Niiden suhteen me muutuimme mukavuudenhaluisiksi.

Neuvostoaikana ihmisten moraali löystyi, mentaliteettiin saatiin kylvettyä muukalaisvastaisuutta ja vihaa ”kosmopoliitteja” kohtaan. Neuvostoaika loi liettualaisista sellaisen kansan, johon pseudosivistyneistö mieltyi.

Sajudisin vuosina ihmisiin oli helpointa vaikuttaa korostamalla kansallista yhtenäisyyttä. Sitä varten ei tarvittu kovin syviä refleksejä. Kansallisuuteen vetoamalla suurin osa vastaa automaattisesti kutsuun myönteisesti. Kansallinen itsekunnioitus on olemukseltaan jalo asia.

Tuon ajan innostus oli kaunis asia, ja sen ajan uhrit ansaitsevat suuren kunnioituksen. Mutta nykyisin nähdään myös kansallisen kutsumuksen kääntöpuoli.  50 vuoden ajan ja ehkä kauemminkin - jos otetaan huomioon Antanas Smetonan kausi - Liettuasta oli puuttunut ”sokratelainen” sivistyneistö. Kansallisuusasia oli ollut ihmisille etusijalla. He eivät tajunneet, että on muitakin arvoja, joskus jopa tärkeämpiä. Ylitse kaiken nousi primitiivinen kansallisuusaate. Minä sanoisin sitä ”strepsiaadiseksi kultiksi” – haluksi käpertyä omaan nurkkakuntaiseen maalaismaisuuteensa (1, katso viitteet.).

Maalaismaisuutta ja nurkkakuntaisuutta tukee se, että Liettua on aina ollut agraariyhteiskunta. Sitä vahvistavat nykyisin yhteiskunnassa voimistuvat ilmiöt: tuloerojen kasvu, uudenlainen korruptio, taloudellinen kriisi ja niistä aiheutunut turhautuminen. Epäilemättä suurin osa Strepsiadeen tiellä kulkevista sivistyneistömme edustajista on pikemminkin toiveittensa täyttymykseen pyrkiviä uraputkikiipijöitä, joiden turhautuminen on yhteydessä laajempaankin turhautumiseen kansan keskuudessa.

On helppo havaita, että emme ole tuskassamme yksin. Vihamielinen muukalaisvastaisuus, pyrkimys eristäytymiseen ja tummansävyinen klerikalismi (kirkkokeskeisyys) näkyy erinomaisen hyvin Puolassa – ehkä enemmän kuin Liettuassa, koska meidän kirkkomme ei ole niin vaikutusvaltainen eikä myöskään ajautunut niin oikealle.  Puolassa on kuitenkin tällaisia ilmiöitä vastaan vahvempi protestiliike, johon kuuluu vaikutusvaltaisia henkilöitä Adam Michnikistä Andrzej Wajdaan. Vielä huonommin ovat asiat Unkarissa ja Slovakiassa, jossa fasistimaiset suuntaukset ovat päässeet valtaan, ja vastustus on heikkoa. Mutta nyt rajoitutaan Liettuaan. 

Isänmaata, sen kansaa ja liettualaisuutta täytyy rakastaa.

Henkilökohtaisesti minulle itselleni liettuan kielen ja kansan hyvinvointi on tärkeä asia, koska olen ennen muuta runoilija. Liettualaisen sanataiteen kohtalo ei ole minulle yhdentekevä asia. On tärkeää saada lukijoita – ei vain nyt, vaan myös tulevaisuudessa. En kuitenkaan halua rakastaa vain sellaista kotimaata, kansaa ja liettualaisuutta, mitä edustaa suurin osa meidän filosofeistamme ja epäfilosofeistamme. Täytyy rakastaa, eikä pulista tyhjänpäiväisyyksiä. Näiden mielestä kansa on heikko ja mitätön. Jottei se eksyisi, se on laitettava aitaukseen ja ympäröitävä piikkilangalla. Ja onhan sillä oltava myös vihollisia.

Liettuassa on saanut suosiota natseille läheisen ajattelijan Karl Schmittin oppi, vaikka monet sen kannattajista eivät ehkä ole hänestä kuulleetkaan. Tuon opin mukaan yhteiskuntaa yhdistää ja tukee vain vihollisen kuva. Schmittin hyviä oppilaita olivat neuvostovallan edustajat, vaikkeivät hekään häntä välttämättä tunteneet.  Emme myöskään aina usko, että Liettua voisi selviytyä vapaudessa, jos sillä ei ole tai se ei luo itselleen vihollista. Meidän päähämme ei sovi ajatus, että ehkä maailmamme ei olekaan niin paha eikä maailmanpolitiikka välttämättä aiheutakaan meille pelkkää vahinkoa.

Radžvilas puhuu siitä, että Liettua menettää EU:ssa valtiollisuutensa, kansa menettää kansallisuutensa ja EU tuhoaa kansallisen identiteetin. Kumma kyllä, olen osittain samaa mieltä. On totta, että vanhakantainen, 1800-luvulta ja Smetonan ajoilta peräisin oleva valtio- ja kansallisuuskäsitys on muuttumassa. Neuvostoaika piti sitä hengissä. On aika muuttaa se uudeksi, sellaiseksi kuin se on nykyisin saksalaisilla, englantilaisilla tai ranskalaisilla. Venäläisten Duginin ja Prohanovin ajamia käsityksiä emme tarvitse (2).

Radžvilas ironisoi tutun neuvostoiskelmän sanoin: «Мой адрес не дом и не улица, мой адрес – ЕС» (”Osoitteeni on Euroopan unioni”; viite 3). Kyllä, minun osoitteeni ei ole pikkuruinen, eristäytynyt, muita vihaava ja pelkäävä Liettua, vaan Liettua osana Eurooppaa, Liettua osana maailmaa. Liettuan valtion intresseissä ei ole eristäytyminen, vaan meidän tulee mennä mukaan globaaliin verkostoon, johon muuten pikkuhiljaa sulautuvat myös meidän perinteiset vastustajamme. EU muuttuu ja kasvaa – huolimatta siitä, millainen se tulee olemaan ja millaisia kriisejä se joutuu kokemaan. Se on Sokrateen puolella, ei Strepsiadeen. Sen samaistaminen Neuvostoliittoon on ilkikurista demagogiaa. Jokainen liettualainen tietää, miten Kolyma eroaa Lontoosta ja Dublinista.

Me elämme aikakautta, jolloin käsitys kansasta alkaa muuttua.  Ensiksi, Internetin ja vilkastuneen lentoliikenteen aikana heikkenee yhteys kansan ja alueen välillä. Nykyisin voi olla liettualainen ja osallistua aktiivisesti Liettuan elämään, jopa silloin kun asunto on toisella mantereella. Tietysti tällöin kansalaisuusasia pitää ratkaista järkevällä tavalla. Toiseksi, kansallisuudesta ei tule syntyperäkysymystä, vaan se on vapaan valinnan asia. Monet voi joutua rasistisen kauhun valtaan, kun liettualaisena täytyy pitää vietnamilaista tai tummaihoista, jos tämä asuu Liettuassa, on saanut kansalaisuuden, täyttää velvollisuutensa ja puhuu liettuaa. Mutta tämä on ainoa humanistinen ja ajanmukainen - eli ainoa sallittava - tapa.

Tässä ei ole mitään uutta. On olemassa paitsi juutalaisia, myös irlantilaisia diasporia, eikä niistä ole haittaa Israelille eikä liioin Irlannille. On myös suuria italialaisia ja kreikkalaisia diasporia, muttei Italia tai Kreikka ole niiden vuoksi kaatunut. Toisaalta Euroopan maat ovat ottaneet ja ottavat edelleen vastaan huomattavan paljon maahanmuuttajia. Kuinka paljon siitä sitten nouseekin ongelmia ja kuinka paljon niitä rasistit yrittävätkin paisutella, silti ei yksikään EU-maa ole näyttänyt katoamisen merkkejä. Itse asiassa ilman maahanmuuttajia olisivat monet maat taloudellisesti jo romahtaneet, eli valtiollinen ja kansallinen perusta olisi kadonnut.

On psykologinen kompleksi, jota kutsuisin ”itsenäisyyden fetisismiksi”. Riippumatonta, ei kenenkään rajoittamaa valtiollisuutta pidetään absoluuttisena ylimpänä arvona, tärkeämpänä kuin demokratia, ihmisyys ja tervejärkisyys. Tätä suhdetta yritetään pitää tunnetasolla yllä myös ekstaattisten liturgioiden avulla. Jos yrittää muunnella sitä tai epäillä sen oikeellisuutta, niin syytetään petturuudesta, josta pitää rangaista julmimmilla mahdollisella tavalla, aina teloitukseen asti. Näin muka häpäistään kansan urotöitä ja kärsimyksiä.

Itsenäisyys ei ole itseisarvo.  Se on keino turvata kansan hyvinvointi. Tietysti se on hyvä keino. Siksi olenkin koko tietoisen elämäni ajan ilmaissut tukeni itsenäiselle Liettualle - ja ilmaisen edelleen. Mutta itsenäisyys ilman mitään rajoitteita on käytännöllisesti katsoen mahdotonta, ja jos se olisikin mahdollista, niin se olisi vahingollista. Se on vanhentunut mentaalikonstruktio, joka on lainattu 1800-luvun haaveilijoilta. Tulevaisuudessa - tosin hyvin kaukaisessa - itsenäisen valtion korvaa globaali liitto, jonka piirteitä on jo nähtävissä. Se ei merkitse, että erot kansojen, kielten ja perinteiden välillä katoaisivat. Absoluuttisesti itsenäinen maa taitaa nykyisin olla vain Pohjois-Korea.  Kaikki muut maat – mukaan lukien USA ja Venäjä – säätelevät enemmän tai vähemmän toimiaan ottaen huomioon myös muiden intressit. Muussa tapauksessa niitä voidaan syystä moittia. Jos joku haluaa elää ihannemaassa, itsenäisessä Pohjois-Koreassa, eläköön, mutta älköön tarjotko kansalle tätä vaihtoehtoa.

Ylipäänsä valtion muuttaminen fetissiksi (epäjumalaksi) on periaate, jota ei voi hyväksyä, koska se rikkoo ensimmäistä käskyä, jota täytyy noudattaa niin kristitty, kuin kuka tahansa ajatteleva ihminen. Emootiot ja rituaalit ovat vaarallisia - sellaisia metodeja käyttivät natsismi ja stalinismi. Nykypäivän valtio ylläpitää oikeuttaan olemassaoloonsa ei esi-isien urotöillä ja kärsimyksillä, vaan talouden, oikeuslaitoksen ja hallinnon toimivuudella. Näillä alueilla meillä on valitettavan vähän ylpeilemisen aihetta.

Muukalaisviha ja eristäytyminen nähtävästi vaikuttavat meidän naapuruussuhteisiimme. Olen usein puhunut ”liettualaisesta kolminaisuudesta” (tai liettualaisesta Bermudan kolmiosta) – riidat venäläisten, puolalaisten ja juutalaisten kanssa tai Venäjän, Puolan ja Israelin kanssa.

Suhteissa Vilnan seudun puolalaisiin alkaa toimia kahdensuuntainen yhteys – yhden periksiantamattomuus vahvistaa toisen periksiantamattomuutta.  Mahdollisesti tällainen yhteys on toiminut vuodesta 1939.

Kun Vilnan piirikunta liitettiin takaisin Liettuaan, monet sen asukkaat pystyivät helposti sopeutumaan Liettuan alaisuuteen. Monet suostuivat ja jopa halusivat, että heitä kutsuttaisiin liettualaisiksi, mutta puolankielisiksi, koska he pitivät yllä yhteyttä puolalaiseen kulttuuriin. Tällaisen kansallisen identiteetin muoto omaksui esimerkiksi Mykolas Römeris. Lisäksi oli niitä, joilla ei tiettävästi ollut selkeää kansallista identiteettiä. Kolmas ryhmä oli niitä, jotka pitivät itseään puolalaisina. Tämä ei olisi tietenkään antanut oikeutta syrjintään. Kuitenkin jo 1939 alkoi alueen pakkoliettualaistaminen, jolloin ei lainkaan otettu huomioon alueen erityispiirteitä eikä enemmän tai vähemmän moninaisia kansallisen identiteetin muotoja. Sitä toteutettiin mahdollisesti myös natsimiehityksen aikana. Sillä oli Liettuan kannalta epäsuotuisia seurauksia: paikalliset asukkaat suuttuivat ja valitsivat liettualaisuuden sijaan puolalaisuuden. Tähän lienee useita syitä, mutta uskon, että tällainen tapahtumien kehitys on lähtöisin ahdasmielisistä patriooteista.

Nykyisin osa poliitikoistamme määrittelee puolalaiset ja muut etniset vähemmistöt antilojaaleiksi, ja näiden yhteisöjen johtajat yksinkertaisesti sanoen viidenneksi kolonnaksi. Jopa silloin vaikka meillä olisikin tuollainen näkemys – mikä minusta tuntuu väärältä - valtion intresseissä ei ole kasvattaa viidettä kolonnaa, vaan vähentää sitä; ei työntää heitä loitommalle, ei hyökätä jatkuvasti heidän kimppuun, ei korostaa heidän vihamielisyyttä eikä paljastaa heidän pahoja aikomuksia, vaan päinvastoin vetää heitä puoleensa mitä erilaisimmin viisain keinoin, mukaan lukien edut.

Suhteessa juutalaisiin ei ole näkyvissä mitään uutta. Entiseen tapaan vihataan Efrain Zuroffia, yritetään perustella teoriaa ”kaksinkertaisesta  kansanmurhasta” ja vaaditaan, että liettualaisia ei saa kutsua juutalaisten tappajakansaksi”.

Liettualaiset ei tietenkään ole tappajakansa. Valitettavasti vain viime vuosien käytäntö antaa oikeuden pitää heitä juutalaisia murhanneiden asianajajakansana. Miten tahansa arvioittekin Zuroffia, hän on kuitenkin oikeassa puhuessaan, että liettualaiset – toisin kuin kroaatit – eivät ole tuominneet yhtään juutalaisten murhaajaa. Päinvastoin, yhteiskunnan ja oikeuslaitoksen salainen asenne oli se, että nämä asiat pitää hiljaa unohtaa. Me emme olleet tarpeeksi kypsiä ymmärtämään, että on väärin pitää syyttömänä ja auttaa rikollista vain siksi, että hän on etninen liettualainen - joka pitää itseään patrioottina - ja hänen uhrinsa eivät ole liettualaisia.

Olen puhunut ja aion puhua edelleen, että tässä asiassa on tehty kaksi suurta virhettä, jotka ennemmin tai myöhemmin pitää korjata. Ensimmäinen virhe liittyy vuoden 1941 väliaikaiseen hallitukseen. Täytyy ilman mitään muttia ilmoittaa, että uusi Liettua ei seuraa näitä perinteitä. Väliaikainen hallitus ei eroa Tiszan hallituksesta Slovakiassa tai Ante Pavelicin Kroatiassa, joita yksikään historian tutkija ei pidä myönteisinä ilmiöinä. Väliaikaisen hallituksen jäseniä pidetään Liettuassa patriootteina, mutta ei pidä kunnioittaa sellaisia patriootteja, jotka ovat aiheuttaneet maalleen suurta vahinkoa, mitä me emme ole vieläkään voineet käsitellä.

He aiheuttivat maan arvovallalle suurempaa vahinkoa, kuin joku kansan vihollinen. Tehdään pieni ajatuskokeilu. Kuvitellaan, että historiassa olisi käynyt toisin.  Lännen liittoutuneiden joukot vapauttavat vuonna 1944 Liettuan, jossa valtaan palaa Stasys Lozoraitis – maan tuon ajan muodollinen johtaja.  Epäilemättä silloin olisi pitänyt (vaikka vastentahtoisesti) käsitellä oikeudessa väliaikaisen hallituksen toimia, niin kuin Philippe Pétain joutui oikeuteen Ranskassa. Myös Pétain oli patriootti, joka suoritti sodan aikana urotekoja. Hän halusi pitää Ranskan itsenäisenä, vaikkakin liittoutumalla Hitlerin kanssa. Jotkut väliaikaisen hallituksen jäsenet voitaisiin vapauttaa syytteestä, mutta kukaan heistä ei saisi kunniamerkkiä eikä nousisi kansan patriarkaksi. Muistutan, että sodan jälkeen Lozoraitis sanoutui irti heidän toimistaan.

Toinen virhe on kansanmurhan käsitteen inflaatio, joka poistaa eron holokaustilta (holocaust) ja muilta totalitarismin rikoksilta (emigranttimme kannustivat  tähän jo ennen itsenäisyyden palauttamista). Vilnan keskustassa sijaitsevaa museota ei pitäisi kutsua kansanmurhan uhrien museoksi (3), vaan vaikka Kommunismin rikosten museoksi. Muussa tapauksessa se tuo jännitteitä ja kitkaa, jotka eivät ole ristiriidassa vain terveen järjen kanssa, vaan vahingoittavat myös Liettuan omia intressejä. 

Kysymyksistä vaikein on Venäjä-suhteet, koska meidän päiviemme Venäjää voi perustellusti pitää epäluotettavana. Mutta ei saa mennä liiallisuuksiin. Ei saa unohtaa, että asiat voi kääntyä toiseen suuntaan. Kymmenet meidän politiikan tutkijamme ja journalistimme ovat muuttaneet työkuvakseen kertoa paljastuksia Venäjästä. He tyrkyttävät meille kuvaa, jonka mukaan Venäjän intressit ovat aina olleet vihamielisiä Liettuan intressien suhteen. Muu ei voi olla mahdollista. Venäläiset eivät missään tapauksessa ole stalinismin uhreja. He ovat Stalinin tietoisia kannattajia ja työn jatkajia. Lisäksi annetaan ymmärtää, että stalinismi on sata kertaa pahempi asia kuin natsismi.   

Näistä lähtökohdista katsoen kaikki Venäjän toimet aiheuttavat vain pahaa. Jokaisesta Venäjän vihollisesta tulee automaattisesti Liettuan läheisin ystävä. Jos Venäjälle käy hyvin, se on kauhea asia; jos sille käy huonosti, se on suuri onni. Ja tätä ei naiivi ja itsekäs Länsi ymmärrä. Kaikki tämä muistuttaa pilapiirrosta, jonka äskettäin näin puolalaisessa sanomalehdessä. Kaksi kansanmiestä istuu tulvan keskellä olevan talon katolla. Toinen heistä toteaa: ”Voi Luoja! Mitähän se Putin vielä keksiikään.”

Minun ennusteeni Venäjästä on toinen. Taloudelliset ja väestölliset syyt pakottavat sen etääntymään stalinismista, vaikka sillä tiellä tulee olemaan epämiellyttäviä käänteitä. Voi perustellusti toivoa Venäjältä samanlaista ulostuloa, jollaisen valitsi Turkki Mustafa Kemalin aikana. Turkilla ei ole enää suurvaltahaaveita eivätkä bulgaarit, serbit, kreikkalaiset, armenialaiset eivätkä muutkaan koe sitä kuolemanvaaraksi. Se on sitä paitsi NATOn jäsen niin kuin Kreikkakin, jonka kanssa se vastikään kävi sotaa eikä ole tähän päivään asti kyennyt sopimaan Kyproksesta.

Venäjä muistuttaa Kemalin Turkkia.  Me emme saa ikuisella epäluottamuksellamme ja vaatimuksillamme häiritä tällaisen Venäjän esiintuloa.  Kaiken lisäksi suurin osa liettualaisista on jo alkanut kyllästyä jatkuviin Venäjä-selvityksiin ja vanhojen haavojen esittelyyn.

Palataan Aristofaneeseen. Mitä meille jää nykyisessä, ei niin kovin hauskassa tilanteessa? On levitettävä omaa mielipidettä ja puolustettava sitä silloinkin, vaikka vastassa olisi kansa tai edes enemmistö sivistyneistöä. On luotava pieniä, uutteria opintopiirejä ja vähän isompia, kelvollisia kouluja. Tähän varmaankin sanotaan: ”Te vaaditte suvaitsevaisuutta, mutta ette itse ole suvaitsevaisia meitä, todellisia isänmaanystäviä kohtaan.” Ei se näin ole. Mehän vain kiellämme teitä kieltämästä, kiellämme tekemästä väkivaltaa.

Me kannatamme muodollista demokraattista käytäntöä. Voit olla erimieltä homojen kanssa ja olla pitämättä heistä, mutta heitä ei saa nimitellä eikä kivittää. Voit olla maahanmuuttoa vastaan, mutta maahanmuuttajia ei saa halventaa, ei lyödä eikä karkottaa maasta julmalla tavalla. Voi olla oma politiikka, muttei saa öin ja päivin solvata sen vastustajia pettureiksi ja vieraitten valtojen agenteiksi, joille Liettuassa ei saa olla sijaa. Voi väitellä (tosin mielestämme näkemyksesi on väärä ja aikansa elänyt), mutta ei saa syrjiä. Ja jos yrität käyttää fasistisia ja uustotalitaristisia äänenpainoja, saat vastaasi paitsi Brüsselin tyytymättömyyden myös - ja ennen kaikkea - kansalaistottelemattomuuden ja kansan vastarinnan.  Summa summarum, jään edelleen optimisti: itsenäisyyden palauttamisen jälkeen, poliittisten ja taloudellisten muutosten jälkeen tulee aika myös henkisille muutoksille. Mutta tähän pitää ottaa osaa eikä antaa periksi niille, jotka yrittävät juurruttaa vanhakantaisia arvoja.

      

      III. KOMMENTTEJA JA VIITTEITÄ

(1)Tässä Venclova tarkoittanee samaa, mitä Suomessa kutsutaan impivaaralaisuudeksi.

(2) Dugin ja Prohanov ovat isovenäläisen Euraasian unionin puolestapuhujia.

(3) ”Osoitteeni on Euroopan unioni”, alun perin ”Osoitteeni on Neuvostomaa”. Täällä voi kuulla laulun suomenkielisen version: http://www.youtube.com/watch?v=MM8eU0wwp4A. Täältä löytyy sanoitus: http://www.punatahdet.com/piisitmuut.html. Radžvilasin mielestä EU:ssa on samankaltaisia piirteitä kuin Neuvostoliitossa. Hän näkee siinä suuren vaaran. Seuraavassa kirjoituksessani aion käsitellä juuri hänen näkemyksiään.

(4)Kyseessä on The Museum of Genocide Victims, josta suomeksi käytetään nimeä Kansanmurhan uhrien museo: http://www.genocid.lt/muziejus/en/.

BACHIA, BEETHOVENIA JA ULTRAMODERNIA HAITARIMUSAA

Oli taas todella virkistävää päästä pitkästä aikaa klassisen musiikin konserttiin. Livenä saa sen aidoimman musiikkielämyksen.

Kouvolan kaupungintalon salissa soitti kaupungin oma orkesteri Kymi sinfonietta kouralliselle yleisöä. Eikä pääsylipputulojakaan kovin paljoa herunut, koska ylivoimaisesti suurin osa yleisöä pääsi saliin maksamatta täyttä hintaa. Tarkoitan lähinnä eläkeläisiä ja muita erikoishintaryhmään kuuluvia. Ihanaa, että ihmiset käyvät konserteissa. Kävisivät enemmän. Kun talouskurimuksessa vääntelehtivä Kouvolan kaupunki miettii kuumeisesti säästötoimia, niin toivon hartaasti, että orkesteritoiminta jatkuu  eikä taiteellisestakaan tasosta tarvitse luopua.

Konsertin ohjelmassa oli Johann Sebastian Bachin Orkesterisarja nro 4, Ludvig van Beethovenin Sinfonia nro 1 ja niiden välissä virolaisen Erkki-Sven Tüürin Prophecy (Ennustus) – Konsertto harmonikalle ja orkesterille. Harmonikkasolistina oli Mika Väyrynen. Pelkkä Bachin orkesteriteos tai Beethovenin sinfonia ei saisi minua paikalle. Sen sijaan Mika Väyrynen sai. Hänen esittämänsä Bachin Goldberg-variaatiot vuodelta 2004 on oman levykokoelmani helmiä. Ennen tuota levyä olin pitänyt harmonikkaa sopimattomana klassisen musiikin esittämiseen. Väyrysen soitannan ansiosta musiikkimakuni siis avartui. Halusin nyt nähdä ihka elävänä ihailemani harmonikkataiturin soittamassa.

Olin itse asiassa nyt ensimmäistä kertaa kaupungintalon salissa sinfoniaorkesterin konsertissa. Minulle on muista yhteyksistä jäänyt salin akustiikasta huono käsitys. Nyt tuntui, että sali sopii paremmin sinfonisen musiikin esittämiseen. Valitsemani paikka taisi kuitenkin olla huono. Istuin salin etuosassa, en aivan edessä, mutta puoliväliä edempänä. Tuntui, että vaskisoitinten pauhu riipaisi välillä turhankin rajusti. Seuraavalla kerralla on ehkä syytä mennä takariville tai kenties parvelle. Siellä voisin ehkä nauttia enemmän forte-osioista. Minulla on kuitenkin tapana soiton aikana tiirailla orkesterin soittajia ja seurata heidän soittoaan. Lähempää se onnistuu paremmin. Pystyn paitsi eläytymään paremmin kokonaisuuteen myös tekemään erinäisiä huomioita orkesterin jäsenistä. Nyt onnistuin huomaamaan, että orkesterissa näyttää olevan pari ihan söpöä naisimmeistä. Ja yritin soiton lomassa myös arvuutella, kuka heistä mahtaa olla ulkomaalaista syntyperää. Mielestäni tällainenkin kuuluu osana live-elämykseen.

 Illan kapellimestarina oli nuori Alexander Mickelthwate, wikipedian mukaan saksalaissyntyinen. Hän teki erityisen miellyttävän vaikutuksen. Nautin hänen johtamistavastaan ja nuoruuden  energiastaan. Käden liikkeissä oli jotain eleganssia ja täsmällisyyttä. Olemus oli raikas ja soitanta jämäkkää.

Konsertti alkoi Bachin orkesterisarjalla. Bach on suosikkejani, mutta ehkä ensimmäisen kerran sain kuulla orkesterisarjan livenä. Alussa en nauttinut ollenkaan. Soitto riipi korvia. Soittimien kesken tuntui olevan jonkinlainen kilpailu. Cembalo jäi tässä kisassa selkeästi tappiolle. Sitten soitto onneksi tasaantui. Hiljaisien osien kautta tuntui yhteinen sävy löytyvän. Kaksi viimeistä osaa olivat todella nautittavaa kuultavaa.  Aloin innostua. Kaipasin lisää samanlaisia sulosäveliä.

Sitten oli vuorossa odottamani solisti, jonka oli määrä soittaa virolaisen nykysäveltäjän Erkki-Sven Tüürin varta vasten Väyryselle sävelletyn konserton.  Modernia kaoottista disharmoniaa oli kai luvassa. Lavalle alkoi tulla lisää soittajia. Nähdessäni käyrätorven ja vetopasuunan pelästyin, että ehkä mitään sulosäveliä ei ole odotettavissakaan. Toisaalta runsaat lyömäsoittimet lupasivat hyvää. Kun sitten konsertto alkoi, niin se riipi paljon enemmän kuin aikaisempi Bach. Kävi sääliksi edessä istuvaa lapsiyleisöä. Kukaan heistä ei kuitenkaan nostanut kämmeniä korviinsa. Onneksi  kävi sama kuin Bachissa. Soitto tasaantui ja vähitellen se alkoi imeä mukaansa. Pidän nykymusiikista, koska se on ennalta arvaamatonta ja parhaimmillaan esitys voi olla jännittävä seikkailu. Näin kävi nytkin. Luin konsertin jälkeen esitteestä, että konsertossa on meditatiivisuutta ja transsiin johtavaa tanssia. Itse asiassa jotain tällaista todellakin koin. Loppu jäi ikään kuin kesken. Olin nousemassa kuin ekstaasiin, kun kaikki pysähtyi. Yritin runsain aplodein saada Väyrystä soittamaan ylimääräinen. Jokin osa Bachin Goldberg-variaatioista olisi tehnyt illasta täydellisen.  Harmonikkataituri oli kuitenkin päättänyt toisin. Taputukset hiljenivät ja alkoi väliaika. Kuulin kun eräs vanhempi mieshenkilö luonnehti musiikkia vaikeaksi.  Varmasti tämän mielipiteen jakoi suuri osa yleisöä.

Väliajan jälkeen oli sinfonian vuoro. En ole Beethovenin sinfonioiden ystävä, ja jos ohjelmassa olisi ollut seitsemäs sinfonia, niin ehkä olisin karannut kotiin. Onneksi orkesteri soitti ensimmäisen sinfonian. Se on mielestäni Beethovenin sinfonioista paras.  Siitä puuttuu minua ärsyttävä Beethovenin sinfonioiden mahtipontisuus.  Kymi sinfoniettan esittämänä ensimmäinen sinfonia oli positiivisen raikas ja elämänmyönteinen. Se huokui optimismia. Synkistelyä sieltä ei löytynyt. Mielestäni tämä tunnelma oli paljolti kapellimestarin ansiota.  Orkesteri soitti tasapainoisesti ja nautittavasti. Vasketkaan eivät tulleet liikaa esille. Kiinnostavuus säilyi koko ajan. Soitto eteni kuin mielenkiintoinen draama. En vilkaissut välillä edes kelloa.

Aloin miettiä, miksi minä pidän usein suurten säveltäjien ensimmäisistä sinfonioista. Esimerkiksi yksi lempisinfonioistani on Tshaikovskin ensimmäinen sinfonia. Se on suoranainen venäläisyyden ylistys.

Yleensä minulla jää konserteista mieleen lähinnä ne positiiviset muistot. Ehkä haluankin kokea vain myönteisiä elämyksiä. Joku kriitikko saattaa lytätä täysin esityksen, jota minä pidän fantastisena. Tosin juuri näistä Beethovenin sinfonioista minulla on kielteisiä kokemuksia. Joku voi myös moittia, miksi modernia ja vanhaa musiikkia sekoitetaan samaan konserttiin. Minusta Bachin ja nykymusiikin soittaminen samassa konsertissa on mitä mainioin idea. Olen sattuneesta syystä oleillut paljon Vilnassa. Siellä erästä kamariorkesteria (Šv. Kristoforo kamerinį orkestrą ) johtaa vanha herra nimeltä Donatas Katkus, joka liittää yleensä aina konserttiohjelmaansa jonkun liettualaisen nykysäveltäjän teoksen. Minusta se on upea tapa tuoda nykymusiikkia yleisölle tutuksi.

Viimeinen kommenttini koskee ohjelmaa. Ensi kerran elämässäni näin ohjelmassa sanaston.  Siinä selitettiin, mitä ouverture, bourrree, rejoussance, allegro con brio, cantabile ym. musiiikkitemit merkitsevät.  Se helpotti musiikin seuraamista ja lähensi omalta osaltaan musiikkia ja yleisöä.