EUNUKKI

Kiinassa juhlitaan hevosen vuoden alkua. Siksi pieni vilkaisu maan historiaan hieman eksoottisesta näkökulmasta.

I

Kuohittava asetetaan makuu- tai paremminkin noja-asentoon. Yksi henkilö pitää lujasti kiinni vyötäröstä, kaksi pitää levällään olevia sääriä lujassa otteessa. ”Veitsimies” seisoo edessä. Hän tekee yhdellä sivalluksella miehestä eunukin.

Ennen prosessia on alavatsa ja yläreidet sidottava tiukasti liiallisen verenvuodon estämiseksi. Sitten leikattava kohta kostutetaan kolmesti kuumalla pippurivedellä potilaan ollessa noja-asennossa, kuten yllä todettiin.

Sitten sekä penis että kivekset leikataan irti pienellä sirpin muotoisella käyrällä veitsellä. Leikkaus tehdään aivan ihoa myöten.

Jos kuohitseminen onnistuu, pistetään tinasta valmistettu neula tai tappi huolellisesti peniksen juuressa olevaan virtsa-aukkoon.

Haava peitetään sen jälkeen kylmässä vedessä kostutetulla paperilla ja sidotaan huolellisesti.

Sitten potilas pannaan kävelemään huoneessa kahdesta kolmeen tuntia kahden henkilön tukemana. Sen jälkeen hänen sallitaan mennä makuulle.

Potilas ei saa juoda mitään kolmeen päivään. Tuona aikana potilas kärsii kovista tuskista paitsi janon, myös voimakkaan kivun vuoksi. Tuskia lisää myös se, ettei hän voi tyhjentää rakkoaan.

Kun kolme vuorokautta on kulunut, siteet poistetaan ja myös tappi vedetään irti virtsaputken päästä. Potilas kokee helpotuksen virtsan purkautuessa rakosta suihkulähteen lailla. Tällöin kaikki on mennyt hyvin eikä potilaalla ole vaaraa. Mutta jos tuo onneton ei pystykään virtsaamaan, tuskat jatkuvat eikä häntä pelasta mikään.

G.Carter Stent, ’Chinese eunuchs’, Journal of the North-China Branch of the Royal Asiatic Society, new series, 11 (1877), 143-83 (170-71). Lainattu teoksesta  Laven, Mary: Mission to China. Matteo Ricci and the Jesuit Encounter with the East. London 2012, 161-162.

II

Eunukkeja on ollut Kiinan hoveissa ainakin 700-luvulta eKr. saakka. He toimivat keisarillisissa hoveissa keisarin henkilökohtaisina palvelijoina, he vahtivat palatseissa jalkavaimojen asumuksia, jonne muilla kuin eunukeilla ei ollut asiaa. Näin taattiin, että kaikki syntyvät lapset olivat keisarin jälkeläisiä. Eunukit olivat nöyriä palvelijoita, jotka olemuksellaan auttoivat pitämään keisarin palatsin ympärillä salaperäisyyden leimaa.

Eunukit säilyttivät asemansa Kiinan keisarillisessa hovissa aivan sen loppuun, vuoteen 1911 saakka. 

Viimeinen eunukki  Sun Yaoting eli vuosina 1902-1996. Hänet kastroitiin 8-vuotiaana muutama kuukausi ennen keisarin vallan loppua.

Ehkä tunnetuin eunukki Kiinan historiassa on ollut amiraali Zheng He (1371-1433). Hän oli tutkimusmatkailija, joka johti Kiinan merivallan nousua. Hän teki lukuisia matkoja valtavilla laivoillaan aina Intian valtamerta ja Afrikan rannikkoa myöten.

Zheng Hen kastrointi tapahtui Kunmingissa 1380-luvun alussa ennen kuin hän oli saavuttanut murrosikää. Kaupunki oli tuolloin muslimien vallassa. Kiinalaiset valtasivat kaupungin, murhasivat kaikki aikuiset kaupungin puolustajat ja kuohitsivat kaikki alle murrosikäiset pojat. Monet heistä kuolivat shokkiin ja sairauksiin. Hengissä säilyneet määrättiin keisarillisiin armeijoihin, tai heitä pidettiin palvelijoina tai seuralaisina. Zheng He (alkuperäinen nimi Ma He) sijoitettiin keisarin pojan Zhu Din talouteen. Hänestä tuli vähitellen Zhu Din lähin neuvonantaja. Hän oli voimakas hahmo ja pelottava sotilas, joka seisoi päätä pitempänä päämiehensä rinnalla. Hänen on kuvattu olleen yli kaksi metriä pitkä ja hänen askeleensa on kerrottu olleen kuin ”tiikerin loikka”.

Zheng He oli asettanut katkaistun peniksensä pieneen arkkuun, joka sijaitsi temppelissä. Hän uskoi, että hänen ”miehisyyden aarre” seuraisi häntä seuraavaan maailmaan, jossa hänestä voisi jälleen kerran tulla kokonainen mies. Maallisessa elämässään hän oli kuitenkin vannonut palvelevansa ja tottelevansa suojelijansa ja hallitsijansa Zhu Din käskyjä.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Zhu Di onnistui nousemaan Kiinan keisariksi. Hänestä tuli kolmas Ming-dynastian keisari. Tällöin hän halusi palkita palvelijoitaan. Zheng Hestä tuli amiraali ja hänet pantiin komentamaan Kiinan nousevaa laivastoa. Hän komensi kaikkiaan seitsemää retkikuntaa, joissa oli satoja laivoja ja tuhansittain miehiä.

Näistä hänen matkoistaan riittäisi enemmänkin juttua. Laivat eivät olleet mitä tahansa ”paatteja”. Suurin laiva oli 122 metriä pitkä ja 52 metriä leveä . Vertailun vuoksi mainittakoon, että noin sata vuotta myöhemmin Intiaan purjehtineen Vasco da Caman laiva oli vain 23 metriä pitkä ja 5 metriä leveä.

Siinä kun eurooppalaiset maailman valloittajat olivat röyhkeitä kolonialisteja, nämä kiinalaiset matkailijat lähestyivät uusia kansoja ystävällisin elkein.

Lähde:Gavin Menzies: 1421. Kun Kiina löysi maailman (1421 – The year China Discovered the World, 2002).

  

KIRSIKKAPUISTO

Kävin lauantaina (25.1.2014) Kansallisteatterissa katsomassa Anton Tšehovin näytelmän Kirsikkapuisto. Ohjelman mukaan näytelmällä on kaksi tekijää, sillä alkuperäistekijän rinnalla tekijäksi on laitettu myös ohjaaja Mika Myllyaho. Se onkin ihan johdonmukaista, sillä sen verran paljon hän on tuonut alkuperäiseen käännöstekstiin lisäyksiä ja muutoksia. Ja niinhän pitääkin tehdä, jos haluaa tuoda esityksen lähemmäksi nykykatsojia.

Nikolai Annenkov - Firs

Kirsikkapuisto on minulle ennestään kaikkien muidenkin Tšehovin klassikkonäytelmien ohella hyvin tuttu. Olen lukenut sen sekä venäjäksi että suomeksi ja nähnyt sen useasti hyvin erilaisina versioina.  Ikimuistoisin esitys – vaikkakin tylsän perinteinen – oli vuonna 1998/1999 Moskovassa Valtion akateemisessa pienessä teatterissa (Государственный Академический Малый Театр). Tuolloin nimittäin vanhan lakeijan Firsin roolissa esiintyi Nikolai Annenkov. Nimi ei suomalaiselle lukijalle sano mitään, eikä hänen maineellaan tai kuuluisuudellaan olekaan tässä yhteydessä mitään merkitystä.  Satuin asumaan tuolloin Moskovassa, kävin usein teatterissa ja seurasin Moskovan teatterielämää. Annenkovista kiinnostuin, koska hän oli tuolloin 99-vuotias. Hän sopi siis ikänsä puolesta Firsin rooliin erinomaisesti. Hän käveli siihen tyyliin laahaamalla, että saattoi milloin hyvänsä kompastua, ja sillähän olisi ollut kohtalokkaat seuraukset. Hänen ollessaan näyttämöllä tuntui, että yleisö aivan kuin pidätti henkeään, ettei mies olisi kuollut siihen paikkaan. Puhekin oli sellaista soperrusta, etten saanut siitä mitään selvää, mutta eihän se Firsin roolissa ollutkaan niin kovin tärkeää. Ja yleisökin taisi osata koko näytelmän ulkoa. Kaikki näytelmän lukeneet tietävät, että lopussa Firs unohdettiin lukittuun rakennukseen ja hän kuoli sinne ihan oikeasti. Sen Annenkov osasi esittää rutiinilla. Minun näkemäni esityksen loputtua hän kuitenkin nousi ja kumarsi komeasti yleisölle aplodien saattelemana. Sittemmin luin, että hän piti vielä 100-vuotispäivänään juhlaesityksen (joka ei ollut Kirsikkapuisto), mutta kuoli vain muutama päivä tämän jälkeen vuonna 1999.

Tämä Moskovan pienen teatterin näytelmä tuli mieleeni valmistautuessani nyt Kansallisteatterin versioon. Näyttämöllä oli ilo nähdä eläviä legendoja, kuten Esko Salminen ja Ismo Kallio. Jo heidän mukanaolo tavallaan pelasti koko esityksen.  Esko Salmisessa on karismaa ja mielestäni hän sopi hienosti Gajevin rooliin. Annenkovin jälkeen oma suosikkiroolihahmoni on luonnollisesti ollut Firs, ja Ismo Kallio tässä roolissaan oli mielestäni aivan upea. Hänessä oli jotain alkuperäistä Tshehovia, mikä muista roolihahmoista tuntui puuttuvan. Taisinpa nauraa esityksen aikana vain yhden kerran – ja juuri Firsille. Nimittäin kun muusikoksi esityksessä tehty nuorempi lakeija Jaša soitteli, niin intoutui paikalle köpöttelevä  Firs jopa steppaamaan. Olin kai yleisössä ainoa, joka siellä nauroi, ja pelkäsin muiden tuijottavan. Kovin jäyhä oli päivänäytöksen yleisö, eikä näyttelijätkään tuntuneet  siitä innostuvan.

Todettakoon vielä sekin, että olen elämäni aikana näkemissäni esityksissä kyllä kokenut yllätyksiäkin. Eräässäkin versiossa Firsiä esitti vanha kaappi.

Myllyahon versiossa näytelmän keskiössä oli Ranevskajan 17-vuotias tytär Anja. Tämä luonnollisesti toi esitykseen aivan oman sävynsä.  Anjaa esittävä Emmi Parviainen on vielä teatterikorkeakoulussa ja teatterikoululaisen hengen hän esitykseen toikin.  Anja käyttäytyy nimenomaan kuin tämän päivän teini-ikäinen nuori. Hän elää jonkinlaista kriisiä. Liioitellen häntä voisi kuvailla keskittymiskyvyttömäksi ADHD-luonteeksi. Välillä hän oikuttelee paperipussi päässä ja välillä muuten vain puhaltelee siihen kuin ilmapalloon. Hän elää masennuksen ja epätoivon rajamailla yrittäen jollain lailla päästä ristiriitojensa yli. Lopussa Anja on kuitenkin ensimmäisenä työntämässä aivan kuin paikalleen jähmettyneitä ihmisiä liikkeelle kohti uutta elämää. Kirsikkapuiston myyminen ja aatelisen menneisyyden unholaan jääminen tuntuu kuin helpottaa Anjan oloa.

Myllyahon versio edustaa fyysistä teatteria. Siinä näyttelijät omien vuorosanojensa ohessa hölmöilevät ja temppuilevat monella tapaa. Perinteinen tšehovilainen puheteatteri ei nykyisin toimi. Siispä nytkin roolihahmot kiikaroivat pullonsuusta, leikkivät paperipussille, heittelevät muovisia puutarhatuoleja, ahtautuvat pienen pieneen läpinäkyvästä muovista kyhättyyn lipunmyyntikoppiin ollen siellä niin kovin kärsivän näköisiä... Näyttämöllä kylvetään, oksennetaan, litkitään tölkkikaljaa, hillutaan humalassa, taiteillaan puomilla, käytetään viittomakieltä, musisoidaan, tanssitaan ja tietysti välillä myös seistään tylsinä paikoillaan ja puhutaan muuten vain toisten ohitse. Ja – totta kai - paljas takapuolikin välillä vilahtaa.

Jotkut näistä aktiviteeteista toimivat paremmin, jotkut eivät toimi. Aluksi minua ärsytti se lipunmyyntikoppi, mutta nyt ajatellen se jollain tasolla kuitenkin toimi. Anjan muistelot ilmapallolla lentämisestä sopivat hyvin kokonaisuuteen. Ohjaaja on kaivanut sen oivasti tekstistä esiin näyttäen Anjan innostuksen. Hauskan hirtehinen on sekin tilanne, kun kaljaa koko ajan litkivä kauppias Lopahin tarjoaa juuri kirsikkapuistonsa menettäneelle Ranevskajalle oluttölkin. Tälle oluttölkin avaaminen on kuin uuden elämäntyylin ensi askel. Monenlaisia tilanteita esityksen aikana tuodaan katsojan eteen.

Kaikesta en esityksessä kuitenkaan pitänyt. Ylioppilas Trofimovin hahmosta en tykännyt, enkä eräistä muistakaan sivuhenkilöistä. He jäivät vain jonkinlaiseksi esityksen täytteeksi. Anja ottosisaren Varjan hahmo on kyllä näkyvä ja raikaskin, mutta hänenkin avioliittopyrkimyksistä tehdään kömpelö vitsi.  Sinällään se on kyllä hauskasti näytelty tilanne. Varja yrittää lähestyä uusrikasta, sittemmin kirsikkapuiston ostavaa Lopahinia, mutta tällä tuntuvat liikeasiat olevan etusijalla.

Eniten petyin nuoren lakeijan Jašan hahmoon. Hän on nyt pelkkä muusikko ja kitaranrämpyttäjä, ilman vuorosanoja. Tietysti musiikki viihdyttää ja on muutenkin esityksen rakenteen ja rytmityksen kannalta positiivinen seikka. Katsoja ei kovin helposti pitkästy. Toisaalta Jaša on kuitenkin Tšehovin alkuperäisnäytelmässä tärkeä hahmo, mikä nyt on täysin unohdettu ja hänestä on tehty lähes ulkopuolinen henkilö. Tšehov kuvaa Jašan hyvin vastenmieliseksi tyypiksi, joka käyttää asemaansa hyväkseen. Hän ylimielisyydessään ja nousukasmaisuudessaan haluaa jopa kieltää menneisyytensä eikä näin ollen suostu tapaamaan vanhaa äitiään.  Millainenkohan esityksestä olisi tullut, jos Jaša olisikin pantu Anjan sijasta näytelmän keskiöön? Hän oli luultavasti äitinsä avulla pystynyt irtautumaan köyhistä elinoloista. Luontaisetuna työhön kuuluivat ilmaiset ulkomaan matkat ja seurapiirit. Hän käytti kyynisesti asemaansa hyväkseen.  Näytelmä olisi saanut toisen sävyn, jos keskiössä olisikin ollut nuoren elämässään eteen pyrkivän naisen sijaan tyhjänpäiväinen siivelläeläjä, joka pyrki kaikin tavoin hyötymään hyväuskoisen naiivista työnantajastaan.

Kansallisteatterin esitys peilaa luonnollisesti ohjaajan haluamalla tavalla meidän aikaamme. Tšehovin näytelmän aika - 1800-luvun loppu – tuodaan tähän päivään. Kirsikkapuisto kertoo aikansa yhteiskunnallisesta murroksesta, aateliston rappeutumisesta ja uudesta ajasta, jossa kaikki lasketaan rahassa. Mekin elämme nyt syvää yhteiskunnallista murrosta. Tässä mielessä Tšehov on meille ajankohtainen kirjailija. Tämä uusi aika on esityksessä tuotu esille siten, että näyttämön kaikkiin lavasteisiin on merkitty niiden hinta. Ensimmäiseksi paikalle istuttuani silmiini pisti ylhäällä oleva neonvalo, hinnaltaan 1000 euroa. Muovituolin arvo oli muistaakseni 15 euroa.  Se oli hauska ja toimiva idea.

Kaikkien temppujen ja trikkien keskellä mielestäni esityksestä katoaa kokonaisuus. Henkilöhahmot jäävät irrallisiksi ja ontoiksi . He tulevat näyttämölle, pyörivät siellä hetken ja esityksen loputtua katoavat katsojan elämästä. Mitäköhän heistä jää mieleen? Minulla jäi tunne, että  Tšehovin näytelmille niin tyypillinen henkilöiden sisäinen maailma jää avautumatta ja syventymättä. Minulle näytelmä on hyvin tuttu. Mitäköhän esityksestä ajattelee sellainen katsoja, joka näki  Kirsikkapuiston ensi kertaa elämässään?  Ei esitys ainakaan Tšehoville tehnyt kunniaa, vaikka sillä muita ansioita onkin.  Tai ehkä olen itse jotenkin jämähtänyt ”venäläisen sielun” pauloihin. Yhtä kaikki hyvä, jos joku etsii esityksen jälkeen käsiinsä alkuperäistekstiin.

Aloin tämän kirjoitukseni muistelemalla Firsiä. Palaan siihen uudelleen. Lähtötouhussa kaikki kyllä ovat huolehtivinaan Firsistä, mutta kukaan ei tee aloitetta. Alkuperäisessä tekstissä juuri Jaša lupaa järjestää hänen asiansa, muttei sitä kuitenkaan tee. Lopussa kaikkien mentyä jää kuitenkin köpöttämään unohdettuna yksin näyttämöllä. Hän istahtaa, ja menee makuulle. Tšehovilla hän jäisi kuolleena makaamaan esiripun sulkeutuessa. Nyt enkelin siivin varustettu sisäkkötyttö Dunjaša tulee ja saattaa hänet näyttämöltä pois.

Helsingin Sanomien kriitikko toteaa hieman sarkastisesti, että edes Firsin ei anneta kuolla rauhassa (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1379523256190).

Minusta kohtaus on pysähdyttävä. Minusta tuntui, että yleisö oli vaikuttunut. Salissa oli hiiren hiljaista.  Ohjaaja ei kaiken hässäkän jälkeen voinut jättää vainajaa näyttämölle. Niinpä hän keksi positiivisen lopun.  Olisikohan ohjaaja hieman ”kosiskelut” yleisöä? Epäilemättä unohdettujen vanhusten ongelmat koskettavat monia eläkeläiskatsojia, joita yleisössä lienee suurin osa. Monet katsojat varmasti samastuvat Firsin kohtaloon. Heilläkin elämä muuttuu liian nopeasti, ja edessä on pelko, että heidätkin saatetaan Firsin lailla jättää hyljättynä yksinäisyyteen. Nykypäivänä vanhusten huono kohtelu on elämäntapamme kipupisteitä. Yllättäen tämä yli sata vuotta vanha näytelmä tuo loppukohtauksessaan tuon saman ongelman niin koskettavalla tavalla esille. Ohjaajan enkeliratkaisu tuo loppuun lohtua, mutta kovin keinotekoiselta ja päälle liimatulta se tuntuu. Annenkovin Firs sai sentään haluamansa rauhan.

Mottoni on, että haluan aina ajatella positiivisesti. Niin nytkin. Vaikka jotkut yksittäiset seikat minua suututtivatkin, niin loppujen lopuksi pidin kuitenkin esityksestä. Se oli hieno teatterielämys. Oli ilo nähdä näyttämöllä erinomaisia roolisuorituksia. Myllyahon ohjaus oli kaikesta huolimatta dynaaminen ja sujuvasti etenevä. Oli ilo taas jälleen pitkän tauon jälkeen paneutua Tšehovin näytelmien maailmaan. Osittainen tyytymättömyyteni perustuu paljolti siihen, että venäläisen alkutekstin sävyjä ja henkeä ei ole pystytty välittämään. Mutta sitähän ei kai välttämättä pidäkään vaatia. Uusissa ohjauksissa täytyykin tuoda uusia näkökulmia.
Ja tähän loppuun vielä yksi ansio. Myllyaho on yrittänyt pitää mielessä sen, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi. Aivan toinen asia on sitten se, miten yleisö esityksen kokee.

ANDREI TARKOVSKIN ELOKUVAT III: PEILI (ЗЕРКАЛО)

Andrei Tarkovskin elokuva Peili (Зеркало 1974)pohjautuu ohjaajan omaan elämään. Näin sen ensi kerran 70-luvun lopussa ja viime kuussa rohkenin syventyä siihen uudestaan. Pari kertaa se tuli katsottua kokonaisena ja lisäksi tietyt yksittäiset kohtaukset vaativat uusintaa. Aina elokuvaa katsoessani olen yhtä hämmentynyt. Jokin kohta avautuu tai luulen sen avautuneen, mutta tilalle tulee uusia kummastuksia.

Tarkoituksenani on edetä jutussa niin, että luvussa I palaan ensi tutustumiseeni 70-luvulle. Siitä eteenpäin käsittelen elokuvaa uusintakatselujeni pohjalta niin, että loppua kohden menen kohti taustoja ja tulkintoja. Todetaan nyt heti, että elokuvasta on kirjoitettu valtavasti analyyseja ja arvioita. Suomestakin löytyy paljon päteviä kirjoituksia. Nyt pyrin käsittelemään elokuvaa tajuntani tasolla edeten sen mukaisesti, mitä elokuvasta minulle avautui. Pitkä juttuhan tästä tuli, mutta on vielä paljon asioita, joita jäi käsittelemättä. Lisäksi olen käsittelyssäni subjektiivinen.  Jokin toisten mielestä keskeinen asia jää käsittelemättä. Youtubesta löytyy elokuvan esittelyfilmi: http://www.youtube.com/watch?v=uXYfRkuA3cM .

I.

Todennäköisesti se oli noin 35 vuotta sitten Jyväskylässä opiskeluaikanani. Opiskelin venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Muistaakseni Peiliä näytettiin Kampuksella sijainneessa pienessä elokuvateatterissa. Katsojia oli aika paljon. Olin opinnoissani jo melko pitkällä ja olin näin ollen perehtynyt Venäjään ja venäläiseen kulttuuriin.  Elokuva ei silti auennut. Ensi vaikutelma oli pettymyksen sekainen hämmennys. Monet asiat tuntuivat tutuilta, ja ne jäivät kaivertamaan mieleen. Siitä tuo hämmennys kai johtuikin. 

Olin opiskelukaverini kanssa, ja hänkin tuntui olevan siitä aivan pihalla. Keskustelu elokuvan jälkeen jäi lyhyeksi, mutta jotain siitä sentään keskenämme kommentoimme. Hän mainitsi ensin kohtauksen kirjapainossa. Minullekin se jäi mieleen, koska se kuvaa niin erikoisella ja ytimekkäällä tavalla 30-luvun lopun terrorin ilmapiiriä. Itse asiassa kaverini mainitsi tuon kohtauksen sen lopussa olevan suihkukuvauksen vuoksi.  Se oli verrattain rohkeasti kuvattu, jos muistaa, että kyseessä on Brezhnevin ajan neuvostoelokuva. Huomion veti paitsi ”rohkeus” myös se, miten kohtaus loppui. Viehättävä näyttelijätär, äitiä esittävä Margarita Terehova nähdään suihkussa - tosin hillitysti takaviistosta kuvattuna - ja sitten yhtäkkiä veden tulo lakkaa. Meille tilanne tuntui tutulta, sillä olihan meillä jo tuolloin sattunut monenlaisia kommelluksia Neuvostoliiton matkoillamme. «Не работает по техническим причинам» - me vitsailimme. 

Vasta nyt tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että syynä ei ollutkaan ”tekniikka”. Nainen oli juuri joutunut ystävättärensä Lizan sanallisen hyökkäyksen kohteeksi. Päähenkilö ei mennyt riitaan mukaan, vaan poistui työpaikalla sijaitsevaan suihkuun. Josko vaikka ystävättärellä olisi ollut vedentulon lakkaamisessa sormensa pelissä. No meidän ”slangissamme” tällaisetkin laskettiin ”teknisiksi syiksi”. Kohtaus oli hyvin oiva kuvaus tuosta ajasta: ei edes parhaaseen ystäväänsä kannattanut luottaa.

Se tietysti kertoo vain hämmennyksestämme, että keskustelimme elokuvasta vitsin tasolla. Tarkovski oli meille molemmille tuttu ohjaaja ja odotimme varmasti jotain paljon selkeämpää. Olimme valmistautuneet pohtimaan elokuvaa, mutta emme osanneetkaan tarttua mihinkään syvempään. 

Minulla tuolloin oli kuitenkin mielessä myös toinen kohtaus, josta en kaverilleni maininnut sanaakaan. Elokuvan alussa olevassa introssa näytetään filmipätkää, jossa psykoterapeutti yrittää parantaa nuorta teini-ikäistä poikaa änkytyksestä. Kohtaus loppuu pojan lauseeseen Я могу говорить - Minä osaan puhua.

Kohtaus kolahti itseeni, sillä samaistuin tuohon nuoreen. Minulla oli samanikäisenä aika paha änkytysongelma, josta onneksi pääsin voittajana yli. En puutu nyt siihen, miten se tapahtui. Totean vain, että ei se niin helppoa ollut kuin elokuvassa. Muistan kuitenkin tuon kohtauksen vaivanneen minua koko elokuvan ajan. Odotin sille turhaan jatkoa. En voinut kaverilleni änkytyksestä puhua. Se kuului silloin ja kuuluu edelleenkin yksityisiin asioihini. Kaverini kuitenkin tavallaan ”pelasti” elokuvaelämykseni nostaessaan tuon suihkukohtauksen esille.  Huumorilla siitä pääsi kevyesti ohi.

Tässä yhteydessä tekee mieli lisätä, että yhteiset elokuvakokemukset ovat tarpeellisia. Niiden kautta elokuvasta voi nousta esiin yllättävääkin. Ne voivat myös pehmentää elokuvasta nousevia ikäviä tai peräti traumaattisia asioita.

II.

Olin siis tuolloin ensi katselun jälkeen hämmentynyt. Peili on elokuvana tajunnanvirtaa, jollaisen katsomiseen en tuolloin ollut tottunut enkä kypsynyt.  Vaikeaa se on toki vieläkin. Nyt tartuin elokuvaan, koska tunsin tarvetta tutustua uudelleen Tarkovskin tuotantoon.  Peili taisi kiinnostaa vähiten, koska elin luulossa, että se on Tarkovskin elokuvista henkilökohtaisin ja vaikeatajuisin. Ohjaajan äiti-suhteen pohdiskelu ei kiinnostanut.  Änkytyskohtauksen olin jo unohtanut. Ja traumani – pahus vie - nousi siitä jälleen pintaan.

Pari asiaa on mainittava ennen kuin menen elokuvassa pitemmälle. Ensiksikin tuo peili-teema on tuttu jo Tarkovskin aikaisemmista kuvista. Se toistuu Ivanin lapsuudessa, samoin Solariksessa. Solariksen lause on jäänyt soimaan päähäni:

”Emme tarvitse uusia maailmoja. Tarvitsemme peilin. Taistelemme saadaksemme kontaktin, mutta emme koskaan onnistu siinä. Olemme naurettavia, kun pyrimme tavoitteeseen, jota pelkäämme ja joka on meille tarpeeton. Ihminen tarvitsee ihmistä.”

Toinen asia liittyy DVD:ssäni olevaan oheismateriaaliin – Grigori Javlinskin haastatteluun. En ymmärrä, miksi häntä on siinä pitänyt haastatella, mutta kiinnostavan näkökulman hän tuo. Elokuva valmistui vuonna 1974, mutta video tehtiin vuonna 1999. Javlinski oli tuolloin nouseva venäläinen poliitikko, jonka tähti sittemmin on pikkuhiljaa sammunut.  Yhtäkaikki Javlinski sanoo haastattelussa viisauden:

”Peili on elokuva minusta. Se on elokuva meidän kaikkien elämästä. Me kaikki löydämme siitä jotakin omaa. Siksi se on niin suuri.”

Suomalaisille katsojille tuota ajatusta ei voine kohdistaa. Se asettaa kuitenkin elokuvan raiteelle, josta sitä voi lähteä käsittelemään. Ei pidä ainakaan liiaksi ruveta avaamaan Tarkovskin omia lapsuuden traumoja ja taustoja. Elokuvan voima on ehkä muualla.

Juonta on hankala seurata, jos sellaisen ylipäänsä löytää. Katsottaessa elokuva on kuin peilin sirpaleita, joista katsojan tajunnassa tai ehkä paremminkin alitajunnassa muodostuu kokonaisuus. Se kuvaa lapsuutta ja nuoruutta, ja sitten lapsen aikuisuutta. Samat näyttelijät ovat osin eri rooleissa: äitinä ja vaimona, lapsena ja poikana. Välissä on kuvia sodasta ja sota-ajasta, 30-luvun Espanjasta, avaruuden valloituksesta ja myös Kiinan kulttuurivallankumouksesta sekä nähtävästi Ussurin konfliktista.

Lapset viettävät kesää idyllisellä maaseudulla – ehkä sotaa paossa. Sitten ollaan kirjapainossa. Elokuvan naispäähenkilö - äiti - juoksee vesisateessa kirjapainoon ja vaatii saada tarkistaa jonkin kohdan, jossa pelkää tehneen virheen. Se on pakkomielteenä päässä. Hän pelkää kuollakseen, että hän joutuu sen takia vaikeuksiin. Hän huomaa sitten helpottuneena kirjoittaneensa oikein. Stalinin ajan todellisuus oli tällaista.

Elokuva on siis kuvaus Tarkovskin lapsuudesta äitinsä ja sisarensa kanssa sekä hänen rikkoutuneesta avioliitostaan. Kronologisesti lapsuus ja aikuisuus on postmodernilla tavalla kuvattu lomittain, niin että tarinan seuraaminen vaatii keskittymistä. Unikuvaukset sekoittavat vielä pakkaa. Aina ei tajua, onko kyseessä uni vai valve. Niin lapsena kuin aikuisenakin päähenkilö joutuu kokemaan avioliiton hajoamisen.  Tarkovskin oma äiti näyttelee päähenkilön äitiä tämän ollessa aikuinen.  Päähenkilöä  noin 12-vuotiaana ja päähenkilön poikaa Ignatia näyttelee sama henkilö. Äiti ja vaimo on niin ikään elokuvassa sama henkilö. Tämäkin tuo haasteita tarinan seuraamiseen. Lisäksi elokuvan taustalla kuuluu Tarkovskin oman isän, runoilija Arseni Tarkovskin ääni. Hän lausuu omia runojaan. Ne tuovat tilanteisiin oman jännitteensä. Niiden avulla pureudutaan Tarkovskin isän ja äidin arvoitukselliseen suhteeseen.

Elokuvan erikoisimpia seikkoja on myös se, että katsoja ei näe päähenkilöä. Tähän liittyen elokuva on saanut nimensä. Elokuva peilaa päähenkilön näkemää ja kokemaa maailmaa. 

Elokuvassa  viitataan venäläisen kulttuurin ja myös maailman kulttuurin tärkeisiin henkilöihin ja henkilöhahmoihin. Tämä on toki tuttua myös muista Tarkovskin elokuvista. Esimerkiksi kirjapaino-kohtauksessa ystävätär alkaa haukkua äitiä vertaamalla tätä erääseen Dostojevskin romaanin Riivaajat henkilöhahmoon. Dostojevskin lisäksi esillä on myös Tshehov ja Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Pushkin. Päähenkilön poika lukee välillä Pushkinin kirjettä Tshaadajeville. Elokuvassa selataan vanhaa taidekirjaa, josta Leonardo da Vincin kuva on näkyvästi esillä. Ja onhan siellä myös vanhasta testamentista, tarkemmin Mooseksen toisesta kirjasta tuttu palava pensas.

Peili siis sanamukaisesti peilaa aikaa ja myös venäläisten kokemusta historiasta.  Meidän länsimaalaisten se on vaikea ymmärtää. Toisaalta Bachin, Pergolesin ja  Henry Purcellin musiikki tuo katsojan tajuntaan länsieurooppalaisen kulttuuriperinnön ja kokemusmaailman. Peili on palasina, palaset ovat sekaisin.  Katsoja yrittää välillä epätoivoisesti saada näistä palasista jotain kokoon. Juuri tämän ansiosta monet, hyvin erilaiset katsojat ovat kokeneet elokuvan hyvin omakohtaisesti, vaikka Tarkovskin alkuperäinen idea oli kuvata omaa perhettään.

Olen siis vielä enemmän hämmennyksissä, mutta vaikuttunut. Katsoessani elokuvaa se veti puoleensa kuin magneetti, kirvoitti mielen kuin venäläinen votkatujaus, toi ihmetyksen kuin salaperäinen öinen näky – palava pensas: Jumala ilmestyi Moosekselle, jonka piti johdattaa kansa omaan maahansa. Mooses sai Jumalalta tehtävän, katsoja saa taakan, joka hänen pitää avata, jotta pääsisi omalle tielleen. Ehkä näky on tässä taakkaa sopivampi sana. Katsoja saa näyn, joka vie häntä eteenpäin.

III.

Heti johdannon jälkeen elokuva alkaa kesäisellä kohtauksella maaseudulta Ignatjevosta (http://www.youtube.com/watch?v=hhjbLkL7gnc ). Kuva näyttää romanttiselta. On niitty, niityn reunalla aidalla istuu yksinäinen kaunis nainen katsoen taivaanrantaan haikeana kuin odottaen jotakuta. Taustalla on Tarkovskin oma lapsuuden koti. Taustalla pihalla nukkuvat äidin kaksi pikkulasta.  Tämä tapahtuma sijoittuu sotaa edeltävään aikaan, mutta löydän itse kohtauksesta viitteitä myös nykyisyyteen. Kohtaus on lähtölaukaus elokuvan tarinalle. Sen merkityksestä kertoo myös se, että Tarkovskin suosikkinäyttelijä Anatoli Solonitsyn esiintyy elokuvassa vain tässä kohtauksessa.  Henkilöitä on kaksi: äiti (nuori nainen) ja ohi kulkeva lääkäri, joka poikkeaa naisen luona. Vieras mies astuu niityn poikki, äiti suhtautuu vieraaseen tulijaan torjuvasti.  Mies yrittää lähestyä naista istuen hänen vierelleen aidan poikkipuulle. Samassa puu antaa periksi ja molemmat rojahtavat maahan. Mies alkaa hervottomasti nauraa, nainen on edelleen torjuvan eleetön. Mies katsoo ruohikkoa ja sanoo:

” Näen outoja asioita: juuria, pensaita… Onko teistä koskaan tuntunut siltä, että kasvit osaavat tuntea ja ymmärtää, pystyvät jopa oivaltamaan asioita. Puut, tuo pähkinäpensas – nainen keskeyttää: ”Se on leppä.” – ei sillä väliä, mikä se on. Ne eivät touhua. Mehän täällä juoksentelemme ja touhotamme ympäriinsä, puhumme tyhjänpäiväisyyksiä. Se johtuu siitä, että me emme usko sisässämme olevaa luontoa.  On kaikenlaista epäilyä, hätäilyä, ajatteluun ei ole aikaa…”

 Keskustelu loppuu lyhyeen. Nainen torjuu miehen lähestymisyritykset ja mies lähtee jatkamaan matkaansa niityn poikki. Nainen itse vielä kai yksinäisyydessään empii, koska huutaa hänen peräänsä. Lisäksi luontokin puuttuu vielä tilanteeseen, kun voimakas tuulen puuska lyö miestä vasten ja aivan kuin yrittäisi saada miestä palaamaan, mutta tuloksetta. Mies jatkaa matkaansa, mutta miehen esittämä ajatus jää elokuvaan elämään. Todettakoon, että ajatus luonnon ajattelukyvystä esiintyy myös  Tarkovskin Solaris-elokuvassa vuodelta 1971.

Tämä kohtaus jatkuu ohjaajan isän Arseni Tarkovskin herkällä rakkausrunolla, joka alkaa kuulua naisen lähtiessä niityn reunalta kotitaloaan kohti. Tilanne saa lisäsävyn, koska runoilija on elokuvan tarinassa naisen hylännyt aviomies. Runo on nimeltään Ensimmäiset tapaamiset ja siihen voi tutustua tämän blogin edellisessä kirjoituksessa.  Se on runo rakastumisesta ja onnen kiihkosta, mutta lopussa odottaa yllätys: ”kohtalo kulki heidän perässään veitsi kädessä”. Runon loputtua naisen poskelle vierähtää kyyneliä. Kohtauksen voi katsoa englanniksi tekstitettynä täältä: http://www.youtube.com/watch?v=JZAEaa-z-ZM .

Tosiasiassa runo on kirjoitettu vuonna 1962 ja runoilijan mielessä ei ole Andrei Tarkovskin äiti, vaan hänen toinen vaimonsa, juuri se, jonka luona naisen vielä rakastama aviomies juuri tuona hetkenä todellisessa elämässä oli. Runo siis viittaa entiseen rakkauteen. Ja tilanne jatkuukin tästä eteenpäin muistumilla vanhasta rakkaudesta.

Elokuvasta on olemassa myös varhaisempi käsikirjoitusversio, ja tässä alkuperäisessä versiossa yllä kuvattu tilanne on muuten samanlainen, mutta runo on Ignatjevon metsä(ks. edellinen blogi). Tämä runo on kirjoitettu jo vuonna 1935 eli samoihin aikoihin, mihin tuo elokuvan kuvaama kohtaus ajallisesti ehkä liittyy. Se on luonteeltaan luontoruno, jossa luonto personifioituu samaan tapaan kuin ohikulkijan sanoissa. Runossa puhutaan jo selvästi erosta, sen katkeruudesta sekä viitataan myös riitoihin ja kipeisiin muistoihin, joihin luonto tuo lohdutuksen. Silmät ovat kuin peili, johon kaikki heijastuu. Runossa luonto on kuin palava polte. Elokuvassa toistuu tulen motiivi useassa kohdin. Esimerkiksi pian tämän kohtauksen jälkeen pihassa oleva aitta palaa poroksi.

Runon vaihtumisen taustalla on suunnitelman muuttuminen. Braad Thomsen kirjoittaa, että Rippi  oli tehty äidin näkökulmasta, suunnitelma muuttui  Peilissä pojan näkökulmaksi.

IV.

Peilistä on kirjoitettu paljon hyvinkin perusteellisia arvioita ja analyysejä.  Yleensä elokuvaa on pyritty selittämään psykoanalyyttisesti. Tarkovskin elokuville tyypilliset runsaat visuaaliset symbolit antavat siihen aihetta. Esimerkiksi tuli näkyy useissa kohdissa motiivina. Tuleen ja sen sytyttämiseen liittyy seksuaalista symboliikkaa. Freudin mukaan liekki on miehen elin ja tulisija on naisen syli. Tutkija saa elokuvasta kyllä aineistoa pohdinnoilleen.

Psykoanalyyttinen lähestyminen on houkutteleva vaihtoehto, koska elokuva  Tarkovskin omaa elämää, hänen kasvuaan pojasta aikuisuuteen. Lapsuuden kokemukset heijastuvat myös aikuisuuteen. Elokuva kuvaa sitä, kuinka poika kokee vanhempien avioeron. Lapsuuden kokemukset heijastuvat myöhemmin myös hänen omassa avioliitossa.

Braad Thomsen löytää Tarkovskin elokuvista selviä viitteitä siitä, että Tarkovskin oma äitisuhde oli insestuaalinen. Hänen mielestään se näkyy vielä selvemmin Solariksessa. Peilissä tätä vahvistaa vielä se seikka, että äitiä ja vaimoa näyttelee sama henkilö. Tarkovski käsittääkseni on tämänkaltaiset tulkinnat ohittanut.

Myös suomalainen psykoanalyytikko Riitta Tähkä käsittelee Peiliä artikkelissaan Kasvoista kasvoihin – ajatuksia Andrei Tarkovskin Peilistä (Elokuva ja psyyke 3. Tarinan lumous. Toim. Antti Alanen. Minerva, Helsinki 2012,  s.45-64.). En ole itse artikkelia vielä lukenut, mutta tutustun siihen sopivan ajan tullen.

Elokuvassa on myös muita ulottuvuuksia, jotka jäävät helposti psykoanalyysin varjoon. Elokuva on toki hyvin omakohtainen, ei kuitenkaan mitään ekshibitionismia. Haluaisin korostaa elokuvan poeettisuutta. Se on kuin runoelma. Omakohtaisuus on lähtökohta. Peilin toteutuneessa versiossa Tarkovski haluaa tietoisesti etäännyttää katsojan oman elämänsä ongelmista ja kuvata aikansa henkistä ilmapiiriä. Näin nousee esiin useampia tasoja.

Täytyy vähän tarkastella myös uskonnollista tematiikkaa, joka tosin menee osin päällekkäin psykoanalyyttisen tarkastelus kanssa.  Tarkovskihan on saanut lännessä huomiota myös siksi, että hän on nostanut esiin uskonnollisia teemoja. Onhan hän saanut elokuvistaan useita kirkkojen myöntämiä palkintoja. Uskonnollista viitettä omalla tavallaan tuo Bachin musiikki, joka soi sekä Peilissä että Solariksessa. Peilin alkuperäinen nimi Rippi (Исповедь) viittaa uskonnolliseen puhdistumiseen. Eikä unohtaa sovi myöskään elokuvaa läpäisevää syyllisyyden teemaa.
Ehkä näkyvimmin Raamatun tapahtumat tulevat mieleen Mooseksen tarinaan liittyvästä palavasta pensaasta. Pensaan kauttahan Jumala ilmoitti Moosekselle valinneensa tämän johtamaan oman kansansa pois Egyptistä. Elokuvassa päähenkilöön poika Ignat polttaa pihassa pensasta ja katsoo tuleen. Ensimmäisenä mieleen tulee psykoanalyyttinen tulkinta. Se kuvaa pojan persoonallisuuden kehitystä ja henkistä itsenäistymistä. Itse yhdistän kohtauksen elokuvan johdannon kuvaukseen änkytyksestä. Siinä juuri Ignat avaa television ja näkee, kun psykoterapeutti hoitaa änkytyksestä kärsivää poikaa. Myös Mooseksella on arveltu olleen puhevika Jumalan kutsuessa häntä kansanjohtajaksi. Siksi Mooses kovasti vastusti Jumalan hänelle antamaa tehtävää ja vähätteli omia kykyjään. Poika elää rajua murrosta. Hän on kuin puhekykynsä menettänyt, pakahtumaisillaan, yksin itsensä kanssa. Kodin turva ei ole enää kestävä, pihalla palava pensas tuo enemmän lämpöä. Vanhemmat samaan aikaan ovat sisällä omissa riidoissaan ja voivat vain ikkunasta avuttomina seurata pojan toimia.

V.

Olen yllä jo maininnut Grigori Javlinskin, joka tuo elokuvaan aivan erilaisen näkökulman.  Hän löytää elokuvasta yllättäen myös ekologisia kysymyksiä. Hän toteaa ensin, että elokuvan yhteydessä on puhuttu sellaisistakin asioista, joilla ei tuntuisi olevan sen kanssa mitään tekemistä. Hän ottaa esimerkin Komin tasavallasta. Siellä on avaruuskeskus, josta raketteja on lähetetty taivaalle. Alueella putoaa taivaalta maahan paljon avaruusromua: rakettien osia, kuten polttoainesäiliöitä ja monenlaista muuta rojua. Ihmiset ovat käyttäneet näitä omiin tarkoituksiinsa. Javlinski mainitsee myös ydinsaastetta ympäristöön levittävät tehtaat. Ne aiheuttavat ihmisille sairauksia. Kansalla oli Javlinskin mukaan omat keinonsa testata luonnontilaa. Otettiin heinätuppo ja hierottiin sillä käteen. Jos käsi rupesi märkimään, paikka oli saastunut. Tällaisista niityistä kotieläimet oli pidettävä loitolla. Javlinski toteaa, että  paitsi Peilistä, myös Stalkerista voi löytää tämänkaltaisia yhteyksiä.

Elokuvassa tosiaan näytetään avaruuden valloitusta 30-luvulta, kun oltiin vielä alkutaipaleella ja avaruustutkimusta tehtiin kuumailmapalloilla. Ja aivan elokuvan lopussa on kohtaus, jossa lapset leikkivät niityllä ja löytävät sieltä hylätyn kaivon. Kaivon pohjalla on erilaista rojua. Mummo ottaa lapset ja vie heidät pois. Samassa kohtauksessa päähenkilön isä ja äiti vielä haaveilevat niityllä tulevista lapsistaan. Äiti on vasta raskaana.

Javlinski kiteyttää oman haastattelunsa loppuun: ”Ihmiset pelkäävät unelmoida, mutta he kuitenkin unelmoivat”. Pelko on elokuvassa läsnä. Se on elokuvan henkilöiden alitajunnassa.

Voisin hieman yrittää avata myös maantieteellis-historiallista näkökulmaa. Hieman liioitellen sanoen koin elokuvassa jonkinlaista klaustrofobista ahdistusta.  Ihmisellä on rajoja kaikkialla. Avaruuden valloitus tuo ahdistusta. Idässä Kiina koettiin koko 60-luvun suurena uhkana. Ahdistusta tuo historia, sillä kuvattiinhan äidin työpaikka kirjapainokin kuin helvetiksi. Ja  elokuva viestii myös sitä, kuinka kulttuurillisesti erillään Venäjä on Euroopasta. Tosin musiikissa länsieurooppalainen kulttuuriperintö elää, ja onhan elokuvassa näyttävästi esillä Euroopan taidetta esittelevä kirja, mutta näissäkin yhteyksissä korostuu vain  eristäytyneisyys eurooppalaisesta kulttuurista.

Eurooppa-suhde näkyy myös kohtauksessa Venäjällä asuvista espanjalaisista. He ovat paenneet Espanjan sisällissodasta 1930-luvulla ja joutuvat nyt asumaan vieraassa maassa ilman kotia. Tämäkin kohtaus herättää paljon ajatuksia. Koti ja kodittomuus on elokuvan yksi tärkeä teema ja tässä espanjalaisten kohtalo tuo siihen oman lisänsä.

Palaan vielä syyllisyyden teemaan. Tässäkin yhteydessä nousee luonto esille. Pikkulintu elämän ja lohdutuksen symbolina näkyy kahdessa kohdassa. Niihin molempiin liitetään syyllisyyden tunto.  Sota-aikaan liittyvässä kohtauksessa lintu laskeutuu molemmat vanhempansa menettäneen pojan pään päälle tätä lohduttamaan. Kaikki olivat pojan hylänneet ja tämä tunsi syyllisyyttä omasta tekosestaan. Linnun laskeuduttua poika ottaa sen käteensä.  Toisen kerran lintu ilmestyy elokuvaan loppuvaiheessa kohtauksessa, jossa päähenkilö makaa kuoleman sairaana vuoteessa.  Kyseessä on itse asiassa hyvin vaikeasti tulkittava kohtaus jo siitäkin syystä, että siinä päähenkilöä kuvataan sivusta, tosin kasvoja näyttämättä. Vuoteella on haavoittunut lintu. Päähenkilö ottaa sen kämmeneensä ja nostaa kättä heilauttaen ylös lentoon. Tilannetta edeltää keskustelu, jossa syyllisyyden tunto nousee tärkeäksi aiheeksi. Lopussa miehellä jää sana kesken. Hän ikään kuin kuolee.

Kuva siirtyy metsään. Alkaa soida Bachin musiikki, ehkä Matteus-passiosta. Samassa palataan tilanteeseen, jossa päähenkilö on vaimonsa kanssa niityllä. Vaimo odottaa lasta, mies kysyy haluaisiko hän tytön vai pojan. Samalla näytetään mummoa kävelemässä lapsen kanssa niityn reunalla, luonnosta löytyy metallirojua. Tullaan siis juuri yllä kertomaani ekologisiin viitteisiin, joista Javlinski mainitsi. Luonto siis kantaa sisällään elämää ja kuolemaa.

LOPUKSI

Kun elokuva valmistui, sensuuriviranomaiset eivät halunneet sitä luonnollisestikaan ensin hyväksyä. Sensuurista vastaavan komitean puheenjohtaja F.T.Jermash huudahti lyöden käsiään polviinsa: Meillä on toki luomisen vapaus, mutta rajansa kaikella(” У нас есть свобода творчества, но не до такой же степени!”)! Tarkovskilla oli kuitenkin jo kansainvälistäkin mainetta, joten virkamiehet antoivat periksi ja elokuva pääsi maassa rajoitettuun levitykseen. Herra Jermash yritti vielä estää elokuvaa pääsemästä Cannesin festivaaleille. Kaksikymmentä vuotta vuotta myöhemmin tämä samainen herra Jermash toteaa, että Peili on hänen lempielokuvansa. Kun ottaa huomioon, miten itse alussa reagoin, niin jollain lailla ymmärrän tätä Jermashia ja muitakin nimekkäitä elokuvaohjaajia, jotka alun alkuun Peiliä arvostelivat. Niin muuttuu maailma, Eskoseni!

Kirjallisuutta:

Braad Thomsen, Christian:  Leppymättömät, Helsinki 1989, suomennos Arvi Tamminen.

Kaksi Arseni Tarkovskin runoa

Tässä on kaksi runokäännöstä. Runot on kirjoittanut elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin isä Arseni Tarkovski (1907-1989). Runot liittyvät Andrei Tarkovskin elokuvaan Peili (Зеркало 1974). Peili on itsessään elokuvana kuin runoelma. Sitä kautta avautuu Tarkovskin oman elämän taustoja. Ensimmäinen runo on kirjoitettu vuonna 1935 runoilijan ensimmäiselle vaimolle, Andrein äidille Marialle. Tuolloin runoilija oli jo tutustunut tulevaan toiseen vaimoonsa. Toisen runon Ensimmäiset tapaamisemme kohteena on runoilijan toinen vaimo. Elokuvassa runo kohdistuu kuitenkin ohjaajan äitiin Mariaan. Siitä kerron lisää vähän myöhemmin.

Runot kuvaavat kahta puolta rakkaudesta: ensimmäinen kuvaa eroa, toinen rakastumista. Ero on kuitenkin läsnä jo ensimmäisen runon viimeisessä säkeessä.

En kirjoita itse runoja, ja käännökseni poetiikassa on puutteita. Ei ne kuitenkaan pelkkiä suoria käännöksiä ole. Mielestäni runojen symboliikka on kiinnostavaa, mutta kääntäjälle hyvin haasteellista. Palaan aiheeseen piakkoin elokuvan Peili käsittelyn yhteydessä. Sitä varten ne käänsinkin.

IGNATJEVON METSÄ

Viimeisten lehtien polte kaikentäyttävässä hehkussaan

nousee taivaalle, ja matkallasi

koko metsä hohtaa samaa kiukkua

kuin on ollut yhteinen viime vuotemme

Itkuisissa silmissä näkyy tie

se heijastuu kuin pensaikko synkällä niityllä

Älä torju, älä uhmaa, älä koske,

älä kajoa metsän yökasteiseen hiljaisuuteen

Voit kuulla vanhan elämän hengittävän

Limaiset sienet kasvavat ruohossa

Niiden sisuksia etanat nakertavat

mut kostea kihinä vain ihoasi kutittaa.

Mennyt aika on meille kuin uhka

Varo, minä palaan, katso, minä tapan!

Mut taivas käpertyy itseensä ja pitää vaahteraa koossa kuin ruusua, -

Polttakoon enemmän! - nouskoon hehku silmiin asti.

1935 – 1938

ENSIMMÄISET TAPAAMISEMME

Tapaamistemme hetket olivat meille juhlia,

kuin taivaallinen ilmestys,

maailmassa olimme vain me kaksi. Sinä

rohkeampana ja linnun siipeä kevyempänä.

Portaita kiersit pää pyörällä

kuin karusellissa, ja johdatit minut

valtakuntaasi läpi kostean syreenin

peilin toiselle puolelle

Yön tullen sain armon lahjan.

Alttarin portit avautuivat,

alastomuutesi loisti pimeässä

hitaasti eteeni kumartuen,

ja herätessäni sanoin ”Ole siunattu!”

tietäen, että uskalias

oli siunaukseni: sinä nukuit,

ja syreeni pöydältä taipui

koskettamaan sinisen maailman luomia

sinessä hohtavat luomesi

levollisina lepäsivät, lämmin oli kätesi.

Kristallissa joet kuohuivat,

vuoret savusivat, meret sinessä hohtivat

Ja sinä pidit kristallipalloa

kädessäsi, ja nukuit

valtaistuimellasi

ja – oi vanhurskas jumala! – sinä olit minun.

Sinä heräsit ja teit uudeksi

arkisen kielemme,

puhe virtasi vuolaana voimallaan,

ja sana sinä merkitsi kuningasta.

Maailmassa kaikki muuttui toiseksi, jopa

tavalliset asiat – vati, kannu – kun

pysähtyneenä seisoi välissämme vesi,

kuin vartiossa.

Meitä vietiin ties minne

Edessämme aukeni kangastus,

oli ihmeellisiä kaupunkeja,

jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa

ja linnut seurasivat tiellämme,

ja kalat nousivat joesta,

ja taivas aukeni silmiemme edessä…

Kun sitten kohtalo lähti peräämme

mielipuolena veitsi kädessä.

1962

Surulliseksi tekee

Surulliseksi tekee.

Viranomaisten mielivalta lisääntyy: Lasten huostaanotto, vanhusten edusvalvonta. Yksityiset toimijat saavat jyllätä. Kukaan ei valvo, kukaan ei suojele lasta, eikä avutonta vanhusta. Vanhuksen tilit tyhjäksi ja pellolle. Laskuista viis. Lapsilta pois oikeus isään ja äitiin. Vanhemmat valvontaan!

Protestit eivät johda mihinkään. Virkamiehiltä vain flegmaattisia vastauksia. Valtakunnassa kaikki hyvin. Eihän meillä ole Pietarin katulapsiongelmia.  Väärinkäytökset ovat sula mahdottomuus. Suomessahan järjestelmä toimii. Lapsen parasta ajatellaan. Siksi pulinat pois!

Vanhusten tileillä haamunostoja. Lapset laitokseen vaikka väkisin. Virkamiehet levittelevät käsiään.

Sananvapautta valvotaan senkin edestä. Väärä sana, ja ollaan jo syytettä nostamassa. N-sana, v-sana, r-sana, F-sana… mitä niitä onkaan. Ja jo kiihottaa...

Keskustelua ei ole, on nimittelyä ja leimakirveitä. Seuraa hiljaisuus, tai ehkä hyminää.

Hei sun hihamerkkis! Kohun teit, sai virkamies nenäänsä herneen.

Ja oikeus tutkii samaa murhaa ties monettako kertaa. Sen mitä jahdeiltaan ehtii.