Karamazovin veljeksistä elämäntarkoitukseen - Jordan Peterson Dostojevski-teeman ympärillä

 

 

”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

I Moos. 3: 19

 

Kohdalleni osui sattumoisin Jordan Petersonin ja Lex Fridmanin nettikeskustelu, jossa käydään lävitse moninaisia asioita. Keskustelu kestää kaikkinensa yli kolme tuntia mutta levityksessä on myös lyhyitä videoita eri teemojen ympärillä. Aluksi kohdalleni osui nimenomaan vajaan kymmenen minuutin kestoinen kirjallisuusaihe, jossa keskiöön nousee Fjodor Dostojevski. Keskustelu alkaa tärkeimmistä romaaneista ja lopussa päädytään laajempiin kysymyksiin.

Kolmituntinen jutustelu sijaitsee Fridmanin seinällä ja avautuu täällä. Siinä käsitellään jopa Ukrainassa meneillään olevaa sotaa. Siihen en nyt kuitenkaan puutu. Olen päättänyt, että toistaiseksi en siitä kirjoita, vaikka ajatuksia ja kiinnostustakin kyllä olisi. Kirjallisuudesta keskustellaan täällä. On todettava, että varsin katkonaisen vaikutelman lyhyt versio jätti sen jälkeen, kun olin tutustunut laajempaan. Juttuni loppuosan olen poiminut nimenomaan tuosta pitkästä versiosta.

…

Lähtökohta:

Näitä nettikeskusteluja kuuntelen yleensä hyvin passiivisesti, eivätkä ne juuri sytytä. Ja ylipäänsä aloin sitä kuunnella, kun huomasin, että eihän tuon kuunteluun mene kymmentäkään minuuttia. Minut herätti heti alkukommentti. Keskustelun isäntä Lex Fridman totesi Karamazovin veljesten olevan hänen mielestään kaikkien aikojen paras romaani. Kun sitten Jordan Peterson tivasi perusteluja, tuli lyhyt vastaus. Perusteluksi riitti, että hän tunnisti sen henkilöhahmoista muutaman kaverinsa. Tuo noin 140 vuotta vanha romaani on siis edelleen nykyajassa elävää tekstiä. Ja kun jutustelu jatkui yhtä mielenkiintoisena, en malttanut lopettaa. Syynä oli sekin, että minullakin on romaaniin liittyen omakohtaisia tuntemuksia. Nimittäin romaanin eräät henkilöhahmot ovat alkaneet elää omissa lapsuuteni maisemissa. Kyse on parista pikkupoikajaksosta. Lukiessani romaania kuvittelin ympäristöksi itselleni niin tutut pihat ja korttelit. Dostojevski oli tavallaan siirtynyt omille kotinurkilleni. Se oli hämmentävää. Jokin noiden poikien toimissa yhdistyi oman lapsuuteni riiteleviin ja kiusaa tekeviin poikajoukkoihin. Tragiikkaa toi sekin, että olin usein se kiusattu.

Kerron hieman taustaa. Olen lukenut romaanin joskus nuoruusvuosina. Silloin en ainakaan muista kiinnittäneeni huomiota romaanin miljööseen. Olin keskittynyt päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin ja filosofiaan. Tartuin romaaniin jokin aika sitten uudelleen. Nyt edessäni oli alkuperäisen rinnalla Martti Anhavan tuoreehko suomennos.

Anhavan teksti vaikutti sulavalta. (Tosin eräät sanavalinnat ihmetyttivät, mutta en mene nyt niihin.) Olin kuitenkin hieman äimän käkenä, sillä vaikka Anhavan suomennoksessa puhetyyli on eläväistä, ei siinä kyllä kaiu pikkupoikien ääni. Hyvin aikuismaista sanailua se on. Niin minä koin mutta en pidä sitä kuitenkaan välttämättä huonona ratkaisuna. Ainakin siinä korostuu Aljošan rooli. Hän suhtautuu koulupoikiin tasavertaisina kumppaneina. Hänellä on sydän paikallaan, mikä on nuoren veljen vahvuus verrattuna järjellisen selkeästi argumentoivaan vanhempaan Ivaniin. Ja sehän käy tässäkin keskustelussa ja myös jutussani selväksi. Nyt liikutaan syvissä vesissä.

Aljošan tavatessa koulupoikia romaanin tapahtuvat tuntuvat nousevan iholle. Kun yhtäältä kuvittelen Aljošan olevan läsnä lapsuudessani, niin toisaalta tunnen samalla itsekin siirtyneeni romaanin henkilöiden seuralaiseksi Pietarin nurkille. En ole enää mikään ulkopuolinen kylmän viileä tarkkailija.

En kylläkään pysty omalta osaltani sanomaan , mikä romaani on minusta ylitse muiden. Olen kyllä lähempänä Jordan Petersonin kantaa, joka nostaa Rikoksen ja rangaistuksen elämänsä romaaniksi. Se on avautunut itselleni yhä syvemmin. Raskolnikovin harhailut syyllisyyden suossa ja vastahankainen kiintyminen Sonja Marmeladovaan ei ole jättänyt minua rauhaan. Romaanin henkilöhahmot ovat salaperäisessä sidoksessa kiinni toisiinsa. Karamazovin veljekset sen sijaan on monin paikoin raskasta luettavaa. Se jähmettää ajatukset.

Tuntuisi, että minulle elämäni tärkein romaani löytynee suomalaisesta kirjallisuudesta. Tarjokkaita on kyllä useita, myös ulkomaisesta proosasta. Mutta ylipäänsä romaanien asettaminen paremmuusjärjestykseen on absurdia. Yksittäisistä kirjallisista teoksista asettaisin etusijalle Raamatun, mutta vaikka tällöin en haluakaan luokitella sitä miksikään Pyhäksi Kirjaksi, sitä on kuitenkin vaikea vertailla rinnatusten arjen romaanien kanssa. Mutta sieltä kyllä löytyy sanoja moniin hetkiin. Tässäkin yhteydessä tämä mieltymykseni on tärkeää todeta. Tiedetäänhän Dostojevskin yhteydet kristinuskoon ja Raamattuun.

Siirrytään Petersonin ja Fridmanin pohdintoihin. Olen kuvauksessani hyvin omavaltainen ja tulkitsijana erityisen epätarkka. Täysipainoisesta referoinnista ei siis ole kyse. Ehkä tästä jotain avautuu. On siellä myös muutama oma välikommenttini.

…

Juttu alkaa siis siitä, kun Lex Fridman toteaa, että hänelle Karamazovin veljekset on kaikkien aikojen paras romaani. Peterson kysyy, millä perusteella se on parempi kuin Rikos ja rangaistus. Fridman toteaa, että eräät hänen parhaat ystävänsä löytyvät siitä. Peterson myötäilee. Fridman jatkaa todeten, että hän piti pitkään Idioottia parhaana romaanina ruhtinas Myškinin vuoksi. ”Pyhä hullu”, toteaa Peterson väliin, ja Fridman perustelee. Myškin on Fridmanille naiivi optimisti, naiiviuden hän ymmärtää parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma avautuu siinä lapsenomaisin silmin. Peterson vaihtaa näkökulmaa:

”Merkitseekö se samaa, että kukaan ei pääse Taivaan valtakuntaan, ellei hän tule lapsen kaltaiseksi? Dostojevski tajusi sen ja siksi hän loi ruhtinas Myškinin.  Mielenkiintoista, että pidät juuri siksi Idiootista. Minä taas pidän juuri samoin perustein Rikoksesta ja rangaistuksesta. Sinä identifioidut ruhtinas Myškiniin, minä puolestani Raskolnikoviin, koska minut vietteli hänen Luciferin älynsä. Jouduin samalla tavalla hänen valtaansa.”

Peterson toteaa, että Karamazovin veljekset on Dostojevskin kirjallisen uran kruunu. Hän lisää omakohtaisesti, että se on teos, joka ”raunioitti häneltä kirjallisuuden”. Hän tosin lisää, että senkin jälkeen on ollut vaikuttavia lukukokemuksia. Lopulta pintaan nousee lukuisia esimerkkejä. Ensiksi hän mainitsee Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (”Master i Margarita”): ”Olen lukenut sen neljä kertaa, ja yhä vieläkin se avautuu uskomattoman syvällisenä.” Toisena hänelle tulee mieleen kreikkalainen Niko Kazantsakis. Yhdessä mukaan lisätään mm. Albert Camus, Herman Hesse ja Franz Kafka.

Peterson lisää, että aikoo pitää tammikuussa luentosarjan Dostojevskista ja Friedrich Nietzschestä. Heidän suhteestaan käydään pientä keskustelua, mm. sitä miksi heitä kannattaa käsitellä yhdessä.  

Molemmilla on uskonnollista viitekehystä ja siihen liittyviä teemoja sanan laveassa merkityksessä. Petersonin mielestä heidän elämästään löytyy paralleelia, käsittämätöntä rinnakkaisuutta. Molemmat loivat ideoitaan pääosin toisistaan tietämättä. Tosin Peterson korostaa, että Nietzsche tiesi Dostojevskista enemmän kuin luullaan. Hänellä on vahva käsitys, että Dostojevski ei tiennyt mitään Nietzschestä, mutta samalla hän lisää, että voi olla myös väärässä.

Lex Fridman esittää mielenkiintoisen kommentin: ”Voi melkein sanoa, että Nietzsche on Dostojevskin teosten henkilöhahmo.” Se kiteyttää oivasti heidän yhteyden. Myös Peterson allekirjoittaa väitteen.

Petersonin mukaan Dostojevski on syvempi kuin Nietzsche, mikä johtuu siitä, että hän kirjoitti fiktiivistä kirjallisuutta. Se avasi enemmän mahdollisuuksia. Nietzsche kirjoitti filosofina ja kieli on sen mukaista.

Peterson toteaa, että Dostojevskin etuna ovat luonnekuvaukset.  Ivan Karamazov on kehittyneempi luonne kuin Aljoša. Eksplisiittisessä mielessä hän osaa argumentoida paremmin. Mutta Aljosha voittaa - aivan kuin Myškin - koska hän on parempi ihminen. Ja Dostojevski osaa sen näyttää. Hän ei voi kuvata sitä selväsanaisin filosofisin käsittein. Selvärajaista sanallista ilmaisua ei siihen löydy. Nietzscheen nähden Dostojevskilla oli kuitenkin vahvuutensa.

Ivan on ateisti, materialisti ja rationalismissaan loistava. Hän osaa perustella ajatuksensa. Siitä hyvänä esimerkkinä on Suurinkvisiittorin tarina. Hänen rinnallaan Aljoša vaikenee. Mutta hän on empaattisuutensa ansiosta ihmisenä parempi.

Aljošasta löytyy rohkaiseva henki (Peterson: ”Spirit of encouragement”), hyvää tahtova henki. Taustalla on perustava, myötäelävä uskonnäkemys.

…

Petersonin ajatukset lähtevät seikkailemaan. Hän siirtyy Raamatun luomiskertomukseen. Kun maailmaa luotiin. Kunkin päivän päätteeksi ”Jumala näki, että se oli hyvä”.

”Se herättää kysymyksiä. Haluatko tuoda lapsesi sellaiseen maailmaan?”

Peterson päätyy toteamaan seuraavaa:

Väitteessä ”se on hyvä” todisteet ovat ristiriitaisia. Siksi se onkin osoitus uskosta. Mitä enemmän sitä toistaa, sitä paremmaksi maailma tulee. Siksi sen toisto on tärkeää.

Dostojevski toteaa, että usko on aivan muuta: kukin meistä ei ole vain vastuussa siitä, mitä hän tekee, vaan myös siitä, mitä kaikki muutkin tekevät.

Tässä Peterson on mielenkiintoisella alueella. Ihminen olisi sen mukaan vastuussa myös muiden tekemisistä. Tässä minun mielessäni välähtää Hitlerin ja Stalinin totalitarismi. Mutta annetaan keskustelijoiden jatkaa yhteistä pohdintaansa.  

Sehän on hullu ajatus eikä se ensi alkuun vaikuta syvälliseltä. Mutta tarkemmin ajatellen se merkitsee, että se mitä saat takaisin, on suhteessa siihen, miten itse alkuaan toimit. Se on pelottava ajatus mutta keskustelijat katsovat, että sen voi nähdä olevan totta. Ihmiset varmasti reagoivat sen mukaan, miten heitä kohdellaan.

Fridman: Se on kauhistuttavaa mutta myös jännittävää.

Peterson: Aivan totta, se on seikkailua. Elämä on kuin seikkailu.

Fridman: ”You create the world by you live it”. Ihminen luo maailmaansa siten, miten hän itse elää siinä. Siis kokemamme maailma määrittyy sen mukaan, miten siinä eletään. Siinä päädytään lopulta ajatukseen, että me luomme maailmaa yhdessä, yhteisönä. 

Minulla nousee mieleen tuttu sanonta: ”Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.”

Orjantappurakruunuinen krusifiksi Vilnan kaupungin keskustassa

Kyse on kuitenkin monilla tahoin tutuksi käyneestä asiasta: yhteisövoimista. Yhteisöllisyys on elämää eteenpäin vievä voima, tarvitaan kanssakäymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta. Sen rinnalla nykyinen individualismin ylikorostus on myrkkyä. Sillä on tuhoisia seurauksia. Tämä on oma päätelmäni.

                                                        

Tätä asiaa tuodaan vielä syvemmin esille kirjoitukseni päätöksessä. Fridman saa Petersonin hetkeksi hiljentymään, kun hän esittää kolmituntisen keskustelun päätteeksi viimeisen kysymyksen: MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS?

Peterson: Seikkailua...

Fridman: Mistä se seikkailu löytyy?

Peterson: Uskosta.

Fridman: Mitä on usko?

Peterson: Korkein arvo on rakkaus, ja totuus on käsin tehtyä. Se on uskontunnustus.

Ei sitä voi kertoa.  Se tulee tekemisestä. On tehtävä, jotta näkisi, onko se totta. Ei sitä voi edes selvittää, se on niin kummallista. On sitouduttava asiaan ennakolta. Se on kuin avioliitto, kyseessä on sama asia.

On väärin kysyä: ”Onko hän minulle oikea henkilö?” Kuinka saan tietää, että hän on minulle oikea henkilö? - Sitomalla itseni häneen.

Sama asia koskee muutakin elämää. Mitä tiiviimmin sitoutuu, sitä selvempi käsitys siitä muotoutuu, sitä paremmin se avautuu.

Se on rohkea teko, todella radikaali syleily (”embrace”).

Sitä symboloi krusifiksi. Se on täydellinen kärsimystarina. Vai voisiko sen kääntää myös intohimotarinaksi?

Se ei ole edes epäoikeudenmukaista. Lisäksi se merkitsee syyttömän ristiinnaulitsemista, mikä on todella kauheaa.

Peterson kiteyttää kiihtyvässä rytmissä äänenpainon kohotessa: ”It is unjust, torturous, innocent death, attendant upon betrayal and tyranny followed  by hell.”

”Se on epäoikeudenmukaista, kiduttavaa, viatonta kuolemaa, joka seuraa pettämistä ja tyranniaa, jota puolestaan seuraa helvetti.”

Se helvetti on oltava valmis kohtaamaan. On siis antauduttava elämään täysillä.

Fridman: Minusta ihmiset asettavat totuuden suurimmaksi ihanteeksi ja elävät sen mukaisesti kyynisyydessä. Lopulta he pakenevat elämää. On kaunista ajatella, että rakkaus on korkeín saavutettavissa oleva ihanne. Ja totuus on…

Peterson: Se on käsintehtyä… Kyynisyys on sisimmässämme. Siitä on historiassa kauhistuttavia merkkejä. Se on meistä jokaisessa. Meidän on oltava valmis vapautumaan siitä.

Päätteeksi Peterson nostaa esille esimerkkejä keskitysleireiltä ja stalinistisesta Neuvostoliitosta.

…

Jutun päättävä vuodatus elämän tarkoituksesta on ainakin minulle tullut jo aiemmin tutuksi lähinnä kai Petersonin kirjoista. Uutta ja vaikuttavaa tässä yhteydessä on se, kuinka alkuvoimaisesti hän kykenee jälleen kerran esittämään näkemyksensä. Hän todellakin puhuu koko sydämestään. Ja palavasieluisuus on aitoa. Se pysähdyttää meidät jälleen kerran pohtimaan muun muassa omaa lammasmaista laumasieluisuuttamme ja siihen kuuluvaa vajavaista riskinottokykyämme. Oma ansionsa tämän keskustelun yhteydessä ansaitsee isäntänä toiminut Lex Fridman. Hän osallistuu aktiivisesti sananvaihtoon, esittää vieraalleen näkökulmiaan ja saa niiden kautta tuon arvostetun intellektuellin ajatukset lentoon.

Elvis – sanasia elokuvasta ja myös laulajan urasta

 

Elvis

Ohjaus: Baz Luhrmann

Ensi-ilta: 29.6.2022

Pääosissa: Austin Butler (Elvis), Tom Hanks (manageri eversti Tom Parker), Olivia DeJonge (Elviksen puoliso Priscilla) ym.

 

Kesää on vielä jäljellä mutta ainakin kulttuuriin liittyen voin kokoavasti todeta, että suuria elämyksiä se ei ole antanut. Elvis-elokuvan kävin kuitenkin heinäkuun illassa katsomassa. Elokuvateatterikäyntini ovat viime vuosina olleet sen verran harvinaista herkkua, että se jääköön tämän kesän yhdeksi kohokohdaksi. Ei elokuva sinällään kovia pointseja ansainne mutta kyllä se mieleen on jäänyt. Ja ainakin siitä on muhinut jonkinmoinen ajatusprosessi omasta suhteestani tuohon itsellenikin merkittävään taiteilijaan ja hänen musiikkiinsa. Siitä esimerkkinä on juttuni loppuun sisältyvä katsaus Elviksen gospel-menneisyyteen.

En lehtien elokuvasivuja nykyisin juurikaan vilkuile tämäkin filmi olisi varmasti jäänyt katsomatta, ellei eräs ikäiseni tuttava olisi sitä niin kovasti hehkuttanut. Mitään yleisöryntäystä se ei ole saanut. Minun katsomassani näytöksessä oli nelisenkymmentä katsojaa, ehkä hieman yli. Yleensä he olivat keski-ikäistä ja vanhempaa väkeä, molempaa sukupuolta. Ehkä sali oli hieman naisvoittoinen. Nuoremmastakin polvesta se näytti kiinnostaneen enemmän tyttöjä. Lieköhän siihen vaikuttanut pääosan esittäjä, joka kyllä teki taidoillaan minuunkin vaikutuksen.

Elokuva jätti ristiriitaisia tunteita mutta en voi todeta erityisemmin pettyneeni. Kyllä se kannatti katsoa. Ja kertoohan se osaltaan jotain olennaista myös meidän ajastamme. Se tarvitsi tämänkaltaisen narratiivin.  Melodramaattisuus oli lähes tipotiessään. Amerikkalainen yhteiskunta vaatii Elviksen kaltaisen persoonan luomaan sidosta mustan ja valkoisen väestön keskeen. Laskelmallisuutta ei saa unohtaa. Todellisesta Elvis Presleystä se tuskin kertoi paljoakaan. Oli joka tapauksessa hyvä, ettei sorruttu menneisyydestä tuttuun imelyyteen tai pateettisuuteen, mitä en toki odottanutkaan.

Aikamoista säpinää ja hässäkkää  tuo reilun kahden ja puolen tunnin kokonaisuus on. Alku on verkkaista mutta kun nuori uraansa aloittava Elvis pääsee hytkyttelemään jalkojaan, vauhti kiihtyy ja naiset kirkuvat kiimassaan kuin aikoinaan Beatles-dokumenteissa. Valitettavasti vain tuohon uran alkuvaiheen rock-n-roll-moodiin jäädään liikaa maleksimaan ja uran moninaisuus unohtuu. Vauhti kuitenkin jatkuu siinä määrin, että elokuvan loppupuolella alkaa tulla jo kiire, jotta koko ura alamäkineen saataisiin pakettiin mukaan.

Minusta tuntuu, että amerikkalaisen yhteiskunnan vanhakantaisuutta korostetaan liikaakin. Vankilalla uhkailu saa turhan mittavat puitteet. Se on selkeää ylidramatisointia. Ja on siihen sekaan ympätty myös Elviksen oman äidin voivottelu ja järkyttyminen poikansa tekemisistä, minkä annettiin ymmärtää jouduttaneen hänen ennenaikaista kuolemaansa. Äitihän edusti tavallaan vanhakantaista kristillistä perintöä, mitä ei tietysti pidä rinnastaa mihinkään suomalaisen yhteiskunnan hartaudenharjoitukseen. Äitihän vei aikoinaan Elviksen mukanansa kirkkoon ja sieltäkin saivat pienen pojan musiikilliset virikkeet alkunsa.

Totta toki on, että Elviksen piiloerotiikkaakin tihkuvat esitykset leimattiin ”paholaisen musiikiksi”, ja aikamoinen kontrastinhan se oman aikansa yhteiskuntaan toi.

Nuoruuden rock-n-roll-maailmaan on kuitenkin paneuduttu niin perin pohjin, että uran monet muut vaiheet unohtuvat. Eikä elokuvan Elvis ole se sama ujonpuoleinen tyyppi, joka vaikutelma minulla itselläni muodostuu vanhoja filmipätkiä katsellessa.

Armeijakausi menee nopeasti mutta siihenkin on täytynyt hieman paneutua, koska Elvishän kohtaa Saksassa palvellessaan tulevan vaimonsa. Maineikas elokuva-ura sen sijaan ohitetaan.

Sitten perheessä onkin jo lapsi ja upea Graceland. Ja ollaan jo vuodessa 68, kun Elvin on tekemässä come backia.

Luodaan siinä välissä myös joulukonserttia, jonka yhteydessä Elvis onnistuu taas olevinaan järkyttämään omaa vanhakantaista manageriaan. Tom Hanksin esittämä eversti on mielestäni elokuvan selkeä ylilyönti. Se parodia ei pure. Minusta se alkaa jo tuntua kiusalliselta.

Loppua kohden vauhti kiihtyy. Sitten yhtäkkiä silmiemme edessä onkin vanha julkisuuden kuluttama mies, jonka taiteilijan sielu on todellisuudessa toki vielä jäljellä. Sen taiteilijan sielun etsimiseen ja näyttämiseen ei elokuvassa kylläkään keskitytä vaan eletään muussa julkisuuden tuomassa pintaliidossa.

Elokuva on pitkä ja noin puolentoista tunnin katsomisen jälkeen aloin jo vilkuilla kelloani. En jaksa eläytyä siihen yksipuoliseen hengailuun. Toki taiteilijan elämä oli kiihkeää ja kyllä siinä tapahtumat ehtivät vaihdella. En pitkästynyt, mutta toisaalta tunsin, että eihän tämä leffa ole ”mun juttu”.

Las Vegasin konsertit toivat positiivista sykettä. Se vaihe Elviksen uralla saa ansaitsemansa huomion. Ja soihan siellä Suspicious minds, joka sattuu kuulumaan omiin suosikkeihini. Siitä sain siis kyllä nautiskella, mutta tässäkin osiossa eversti Parkerin osuus saa minut kiusaantumaan. Managerin toiminnasta tehdään tavallaan pilkkaa. Hänen todellinen merkityksensä Elviksen uralla jää varjoon.

Äkkirikastumisen myötä rahankäytössä joudutaan hunningolle. Paineet ja velat kasvavat. Lääkkeet pitävät miestä pystyssä, perhe hajoaa. Ollaan umpikujassa. Sen romahduksen kuvaamiseen ei elokuvan tekijöillä riittänyt tarpeeksi henkisiä voimavaroja. 

Loppukohtaus on mielestäni elokuvan eräänlainen huipennus, kun näemme valkokankaalla oikean Elviksen. Tässä vaiheessa hän on tosiasiassa jo kuoleman kynnyksellä. Pöhöttynyt, sairauksien ja lääkkeiden väärinkäytön murtama sankari astui vaivalloisesti pianon ääreen ja siitä lähti Unchained Melody soimaan. Se pysäytti. Etsin tuon katkelman heti kotiin tultuani Youtubesta mutta ei se niin irrallaan katsottuna luo samaa vaikutusta.

Se on koskettava päätös. Se sitoo yhteen 42-vuotiaan taiteilijan elämän. Riehakkaasta nuorison idolista päädytään tuttuun kaulukselliseen glamouria sädehtivään valkoasuun. Laulajan sisimmässä sykkii kuitenkin suru ja kaipaus menneeseen. Se riipaisee.

Unchained Melody löytyy Elviksen viimeiseltä levyltä. Kappale kuitenkin on peräisin 50-luvulta ja on sen myötä omalla tavalla siteenä Elviksen nuoruuteen ja uran rajuihin nousuvuosiin, jolloin suosion rajusta kääntöpuolesta ei ollut tajua. Unchained merkitsee ”kahleetonta”. Ei sen tarvitse mitään merkitä, mutta kirjoitanpahan kuitenkin. Uransa kahleisiin jäänyt suuri taiteilija pystyy hetkeksi vapautumaan ja avautumaan.

….

Todetaan vielä erikseen, että pääosan esittäjä Austin Butler on loistava. Hän on katsomisen arvoinen. Tom Hanksin esittämästä managerista totean vielä sen verran, että tähän aikaan se parodia toki sopii. Setämies on istutettu nuorten maailmaan ja hänet kuvataan kovin vahvasti ja yksioikoisesti negatiivisessa valossa.

Elviksen hahmossa minua häiritsee pinnallisuus. Elviksen come-back vuonna 1968 sutaistaan läpi jonkinlaisena kavalkadina kiireessä hutaisten. Missä on se taiteilijan tuotannosta selkeästi esiin nouseva herkkä puoli?

…

Palaan vielä elokuvan loppuhetkiin. Koen vielä sen päätteeksi toisenkin mieltä kohottavan hetken. Kun nimikavalkadi pyörii jo edessäni ja kiireisimmät ovat ehtineet poistua salista, jään kuuntelemaan taustalla soivaa tuttua taustakappaletta – yhtä omista suosikeistani Elviksen valtavassa laulukokoelmassa - In the Ghetto. Se on sisältönsä puolesta ehkä ainoa kappale, jolla Elvis ottaa kantaa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tässä vaiheessa lähden jo nauttimaan lämpöisestä kesäyöstä.

…

Lopuksi käsittelen Elviksen Gospel-uraa, josta elokuvassa ei mainita sanaakaan. Totean kuitenkin laulajan urasta, että kyllähän sieltä löytyy yhteiskunnallisesti merkittäviä kappaleita. Yksi sellainen on If I can dream. Se laulu syntyi pian Martin Luther Kingin kuoleman jälkeen. Laulullaan Elvis palauttaa mieliin Kingin kuuluisan I have a dream -puheensa ja nostaa näin omalla tavallaan esille yhteiskunnallisen tasa-arvon ja mustan väestön osan kansalaisoikeudet.

Elviksen uraan kuuluu myös gospel. Se on saanut alkunsa aivan varhaisesta lapsuudesta syntymäkaupungissaan Tupelossa (Mississippi), kun hän kävi äitinsä mukana kirkossa ja innostui siellä kuulemastaan musiikista. Sieltä heräsi kipinä gospelmusiikkiin. Se ilmeni Elviksen uralla eri tavoin. Nuorena Elvis seurasi Country-laulajien esityksiä radiossa ja heidän musiikissaan oli usein mukana gospelia.

Varhaisessa teini-iässä hän vietti aikaansa mustien asuinkortteleissa, ensin Tupelossa ja sittemmin Memphisissä, jonne perhe muutti.  Näin hän tutustui mustan väestönosan musiikkiin saaden sieltä vaikutteita.

Elvikselle avautui Gospelin moninaisuus. Memphisissä Elvin kävi Gospelkonserteissa ja hänen suosikikseen nousi maineikas The Statesment Quartet. Elvis vaikuttui kokemuksistaan ja hän mielellään jäljitteli kvartetin laulajia – nimenomaan kahta ääripäätä. Toinen oli korkea tenori Jack Hess, ja toisaalta vaikutuksen teki ”Big Chief”, kvartetin karismaattinen bassolaulaja. Lieköhän tuossa oli lähtökohta Elviksen oman lauluäänen kehitykselle. Ääniala oli suunnattoman laaja – matalasta bassosta korkeisiin hehkutuksiin.

Ensimmäiset levytykset vuosilta 1953-55 Sun-studiossa Memphisissä ne heijastavat Elviksen musiikillisen kiinnostuksen moninaisuutta: blues, rhytm&blues, country&western, hillbilly, rockabilly, bluegrass ja tietysti gospel. Satisfied vuodelta 1954 oli alku gospeluralle mutta se levytys on kadonnut, kuten valitettavasti muutama muukin noiden vuosien levytys. Se kappale oli poimittu yhteisestä keikasta The Million Dollar Quartet -lauluyhtyeen kanssa.

Elviksen ensimmäinen varsinainen listahitti oli vuonna 1956 levytetty Heartbreak Hotel. Siitä ura lähti nousuun mutta Elvis ei unohtanut gospel-menneisyyttään. Jo aivan levytysuran alusta lähtien Elvin pyrki saada levyttää eräitä gospelmusiikin suosikkejaan.

Jordanaires-lauluyhtyeen kanssa TV-showssa tammikuussa 1957 esitetty Peace in The Valley oli lähtölaukauksena neljän kappaleen samannimiselle EP-levylle, jota myytiin yli 500 000 kappaletta. Se osoitti, että Elviksellä kysyntää oli myös muulle kuin maalliselle musiikille. Tuolloinhan Elviksen rock-n-roll -esitykset oli leimattu paholaisen musiikiksi, mikä juuri katsomassani elokuvassa nousee hyvin esille.

Vuonna 1960 ilmestynyt albumi His Hands in Mine oli lämminhenkinen kunnianosoitus Elviksen omille suosikkikvarteteille (Statesmen Quartet, The Blackwood Brothers ja The Golden Quartet).

Seuraavat gospel-albumit How Great Thou are (1966) ja He touched Me (1972) saivat jo Grammy-palkinnot.

Tämä oli pikainen katsaus Elviksen gospel-uraan. Poimin sen Ultimate Gospel -levyn oheistekstistä.