maanantai 20. joulukuuta 2021

Diandran joulukonsertissa (Kuusankosken kirkko 18.12.2021)



Tämän vuoden jouluni alkoi lauantaina Diandran konsertista. Niin voisi kiteyttää. Joulunahan eletään osin menneisyydessä, palataan aitoihin lapsuuden kokemuksiin ja myös myöhempiin muistoihin. Menneet ovat mielessä - lapsuudesta lähtien, jolloin kirkossa käynti oli jouluaaton kohokohtia.  Ja kun nyt konsertin paikkana oli tutuksi tullut kirkko, ei voi unohtaa myöskään vajaan kymmenen vuoden takaisia hetkiä, kun hakeuduin Kuusankosken kirkkoon jouluaattoillan hartaustilaisuuteen. Siellä on ollut perinteenä kokoontua aattoiltana kello 22. Iso kirkko on ollut joskus täpösen täynnä. Muistissa on, kun hartaus päättyi kanttori Kukkosen esitykseen ”Oi, jouluyö”. Uruilla säestäen hän antoi laulun tulla koko sydämestä.

Korona-ajan masentavien hetkien keskellä yhtäkkiä huomaan istuvani täpötäydessä kirkossa, kovalla puupenkillä odottamassa konsertin alkua, nelisenkymmentä minuuttia toiveikasta odotusta. Sen odotuksen jälkeen koin täyttymyksen. Itse asiassa kyllä me kuitenkin nyt istuimme suhteellisen väljästi. Jokin häveliäisyys esti meitä menemästä liian lähelle. Ainakin viisi paikkaa olisi helposti edestäni löytynyt. Mutta niin täyttä en ollut saanut kokea muutamaan vuoteen. Se toi myös yhteisyyden tunteen, herätti henkiin jotakin, joka ennen viime vuotta oli vielä tavanomaista.

Maallisen laskelmoidussa konsertissa toki oltiin, mutta sisältö oli hengellistä ja kyse oli todellakin hartauden harjoittamisesta, jos mittarina on laulujen sisältö ja sanoma.

Miksi Diandra? Ei hän minulle mikään idoli ole ollut. Hänen Idols-hommia en ollut seurannut. Tykästyin häneen, kun näin Alfa-TV:n konsertissa hänen laulavan Uralin pihlajaa, myös venäjäksi. Ajattelin, että jopa tyttö lauloi kauniisti. Sen jälkeen alkoi vähitellen paljastua, kenestä oli kyse.

Lainasin kirjastosta hänen levyjään ja yritin kuunnella. Ei kiinnostanut lainkaan. Toisaalta asiantuntijoidenkin suusta kuulin, että hänellä on lahjoja. Hän on suurten estradien laulaja, minulle ennustettiin. Edelleenkään eivät hänen Tv-esityksensä erikoisemmin sytyttäneet.  

Kun kerran mahdollisuus avautui, halusin kokea hänet livenä. Myös konserttipaikalla oli merkitystä. Tuskin olisin muualle mennyt, en ainakaan jäähalliin.

Odotin uteliaana lauantaita.  Mitään valtavaa elämystä en odottanutkaan kokevani. Niin sitten kävi, että konsertti ylitti odotukseni. Olen ympäri maailman kokenut monenlaisia huippuesityksiä. Siitä huolimatta nostan lauantain konsertin aivan kärkipäähän. Kyllä Diandran luonnollisen vapautunut olemus sai yleisön mukaansa. Rutiini ja tavanomaisuus oli kaukana, hän oli aitona itsenään joka hetkessä.

Kyllä minua muutamat asiat kiusasivatkin, mutten niihin nyt paljoa puutu. Ne jäivät hyvien asioiden varjoon. Välillä kiusasi myös liika puhuminen, joka oli vähällä mennä höpöttämisen asteelle. Mutta se loi toisaalta välittömyyden tunnelman. Diandra tuli samalle tasolle yleisön kanssa. Oltiin kuin samassa olohuoneessa. Hän oli niin vapautunut, väliverhot olivat poissa. Ja kun sitten tämä ”oman perheen tyttö” aloitti, oltiin kuin huomaamatta häikäisevissä tunnelmissa. Tuli yllätyksiä yllätysten perään. Välillä tuntui selkäpiissä. Uskon vakaasti, että minä en ollut ainoa.

Konsertti oli yllättävän pienimuotonien. Luotettiin pieneen pelkistettyyn akustiseen kokoonpanoon. Emmi Schwartz pianossa oli konsertin toinen koossapitävä voima. Kolmantena lenkkinä oli Diandran isosisko Deirdre Flores. Siitä koostui illan tyttötrio. Lisäksi miksaaja ja valaistuksesta huolehtinut henkilö, joita Diandra ei unohtanut esitellä. Emmi ja Deirdre olivat taustalaulajina ja soittivat Diandran ohella myös viulua. Diandra esitteli jännästi systerinsä: ”Olemme tunteneet toisemme jo 24 vuotta.” Sillä tapaa sain tietää Diandran iän. Istuin salin keskiosassa. Minulla oli hyvä näköyhteys Diandran kasvoihin ja pianisti Emmin sivuprofiiliin. Myös Deirdren näin kun hieman kurkotin päätäni sivulle. En kuitenkaan voinut seurata, mitä hän teki muuta kuin lauloi ja soitti viulua. Esittelyssään Diandra viittasi kyllä tamburiiniin.

 

On ilmiömäistä, miten tuoreena ja voimallisena Diandran ääni soi. Tuntui kuin hän olisi vasta aloittamassa kiertuettaan. Ei ollut mitään merkkejä siitä, että hänen kiertueensa oli alkanut jo marraskuussa. Takana oli jo 13 konserttia, kaikki loppuunmyytyjä. Kuusankosken konsertti oli ainoa, jota ei ollut loppuunmyyty, mutta kyllä kirkko oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kansaa alkoi virrata sisälle jo kuuden jälkeen. Ja takamus siinä puupenkillä istuessa puutui, kun minuutit etenivät kovin hitaasti.

Kuusankosken konsertin jälkeen virallisessa ohjelmassa olisi ollut vielä kaksi konserttia, mutta toinen niistä – Valkeakosken Sääksmäen kirkossa - oli jouduttu koronarajoitusten vuoksi viime hetkellä peruuttamaan. Joten Diandran kiertue päättyi Tyrvään kirkkoon. Onneksi oli vain tuo yksi peruutus.

Konsertti alkoi pehmeästi tunnelmoiden. Hartaassa hiljaisuudessa yleisön eteen astuivat Emmi ja Deirdre. Emmi alkoi verkkaisesti soittaa tuttua jouluista melodiaa. Aloituskappaleen suhteen muistini valitettavasti hieman pettää. En ole yhtään varma, mutta tuntuisi kuin se olisi ollut sekoitus kahdesta sävelmästä: Mendelssohnin Hark! The Herald Angels sing ja vanha tuttu 1600-luvulta peräisin oleva ranskalainen joulusävelmä Kuului laulu enkelten (”Gloria in excelsis Deo”). Yhtä kaikki, Emmin piano viritti hiljentynyttä yleisöä konserttiin, odotusta oli ilmassa, kunnes sieltä sivuovesta putkahti esille illan päätähti hyvin arkisen oloisesti, kuin omaan olohuoneeseemme, mutta samalla yhtä aurinkoisena kuin Facebookin kuvissa. Niin pääsimme alkuun, rauhaisan akustisten sointujen kera.

Jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien pyhyyden ilmapiiri oli aito, tai ainakin lähellä sitä. Teennäisyyttä ei tietenkään voi täysin välttää, mutta eivät ne ainakaan missään vaiheessa konserttia korostuneet.  Yllättävän aidon joulutunnelman ja nimenoman kristillisen joulutunnelman Diandran trio kykeni luomaan.

Ensimmäinen numero esitettiin englanniksi. Tämän lisäksi vain konsertin kolmanneksi viimeisenä kappaleena kuultu Leonard Cohenin Hallelujah oli englanninkielinen.

Teen tiivistäen katsauksen konsertin muihin ohjelmanumeroihin. Lähes kaikki kappaleet taitavat tulla tavalla tai toisella mainituiksi, toki eri järjestyksessä kuin konsertissa kuulimme.

Perinteisin, nimenomaan suomalaiseen jouluun liittyvä kappale oli Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa Topeliuksen sanoin. Jo koulusta tuttu, kuten Diandra totesi sitä esitellessään. Tässä vaiheessa oltiin vielä virittäytymässä konsertin huippunumeroihin.

Virittäytymisnumerona oli lisäksi jo nimensäkin perusteella hieman tuoreempaa perinnettä edustava Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Sen tunnelma vei Diandran herkän tulkinnan myötä kuulijansa joulun varsinaisen sanoman äärelle. Kirkkosali alkoi elää upeassa akustiikassaan musiikin hengen mukana.

Yllättävin ohjelmanumero oli Adventtilaulu (”Tiellä ken vaeltaa…”). Takanani joku vanhempi rouva kuiskasikin puolisolleen, että eipä ole kuullut tuota laulua kuin joskus muinoin lapsena. Minullakin tuo laulu vei muistikuvat nuoruuteen. Oli hienoa, että yleisö tuli laulun kertosäkeeseen mukaan rytmin mukana taputtaen.

Ennestään tuntematon oli minulle kappale, josta koko kiertue oli saanut nimensä: Kerran joulukuun aikaan. Se oli kiva pieni kappale, joka esitettiin valssin tahdissa. Kuten Diandra kertoi, se ei varsinaisesti ole joululaulu. Mutta niin kuin hän taisi myös lisätä, että se tuo vaihtelua joulun perinteeseen. Se on peräisin vuonna 1997 valmistuneesta animaatioelokuvasta Anastasia. Diandralla itsellään on elokuvasta lämpimät muistot ja kappaleella on hänelle tunnearvoa. Laulun alkuperäinen nimi on Once Upon A December. Se oli minulle kiva tuttavuus ja kirkon kiviseinät saivat imeä sisäänsä herkkäsointuisen valssin tunnelmaa.

Tuntematon oli myös Carola Häggkvistin Tähti luo valoaan, joka jäi tuntemattomaksi konsertin jälkeenkin. Ja mainitsen samalla myös toisen kappaleen, josta en saanut konsertissa otetta. Se oli suomenkielinen versio ruotsalaisesta laulusta Jul, jul strålande jul. Suomeksi se taisi olla Joulu loisteen luo.

Itselleni rakkain joululaulu on Sylvian joululaulu. Se osuu sydämeen. Syy on ehkä sen sanat, koska olen viettänyt monet joulut ulkomailla. Rakas Suomeni on tuolloin siintänyt jossain kaukaisuudessa ja Sylvia tuo sen lähelleni. Sen esitystä oikeastaan eniten odotin. En tullut pettymään, vaikka sitä ei laulettukaan. Se esitettiin kolmen viulun instrumentaaliesityksenä. Sovitus oli mielenkiintoinen, se oli varta vasten luotu tähän hetkeen. Kun esiintyjätrio koostui loistavista viulisteista, niin tuon kaltainen numero tarvittiin. Sekin osaltaan kertoo konsertin ainutlaatuisuudesta.

Tähän väliin nostan esille konsertin koskettavimman esityksen. Se oli Carola Häggkvistin säveltämä ja tietenkin omalla äidinkielellään tunnetuksi tekemä Taivas sylissäni. Melodia on kaunis, mutta monet aikaisemmin laulusta kuulemani tulkinnat eivät ole erityisemmin sytyttäneet. Aivan kuin jotain olisi puuttunut. Nyt kävi niin, että ei Diandra tyytynyt tavanomaisen iskelmälaulajan osin keinotekoisesti tunnelmoimaan muottiin. Hän toi lauluun oman panoksensa – koko sydämestään. Se oli ihana tulkinta, upea kokonaisuus. Hän otti viulun käteensä, aloitti sillä. Sointi levisi tumman salaperäisen sävyisenä kirkkosalin korkeuksiin, leijui yläpuolellamme. Sitten tuli laulu mukaan. Kuin pohdiskellen se kertoi meille sanomaansa. Huipentumana olivat nämä tutut säkeet:

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saa

Laulullisesti improvisoiden, eläen täydestä jokaisen fraasin, hän avasi Jeesuksen äidin Marian tuntemuksia. Minun mielikuvissani palanen hänen sydäntään jäi leijumaan kirkkosalin akustiikkaan. Uskon, että siellä minä sen kohtaan aina Kuusankosken kirkossa vieraillessani. Diandran ääni soi upeana kirkon kauniissa kaiussa. Tämä laulu toi minun sisimpääni sitä todellista värinää, jota koskettavasta konsertista toivoo.

Laulussa Varpunen jouluaamuna kosketti ennen muuta sen kaunis sovitus. Siinäkin Diandra päästi viulunsa valloilleen, niin kuin monessa muussakin kappaleessa. Tuskin hän ehti saada soitintaan kaulaltaan, kun jo laulu alkoi soida. Minulle tuo laulu alkaa olla hieman liian tuttu.

Virallisen ohjelman viimeisessä laulussa riitti vauhtia. Se oli konsertin suuria yllätyksiä, sillä me olemme tottuneet kuuntelemaan ja laulamaan itsekin sitä hyvin rauhallisesti ja hiljaa. Heinillä härkien kaukalon toi mukanaan aivan uudenlaisen kansanmusiikkisaundin. Viulut loivat osaltaan tuota tunnelmaa. Kappale alkoi kolmen viulun triona. Se oli upea johdanto, josta siirryttiin sitten itse lauluun ja tuttu melodia herätti yleisön. Vauhdin kiihtyessä yleisö tuli mukaan. Itse asiassa – aloin miettiä – miksei tuota laulua voisi noinkin esittää. Kyllähän ihmiset kuitenkin riensivät kiirehtäen Jeesus-lasta katsomaan. Se oli ilon päivä.

Mutta konsertti odotti edelleen huipennustaan. Sen me koimme ylimääräisessä numerossa, joka oli mikäs muu kuin Adolphe Adamin Oi jouluyö. Eikä siinäkään Diandra tyytynyt totuttuun loppuhehkutukseen laulun toisen säkeistön lopussa. Hänellä oli oma koskettava jatko-osio vielä sen jälkeen. En pysty sanoin kuvaamaan sitä taitoa, kuinka hän osasi hyödyntää kirkon loistavan kaiun. Kappaleen keskeisimmällä kohdalla hän vaikeni – ja kaiku jäi yksin soimaan avaruudessa kiirien. Olin tunteiden vietävissä, ja lähes haukoin henkeä.  Uskon, että saman koki myös muu konserttiväki. Ikimuistoinen konsertti!

 Kyllä Diandra on suurten estradien laulaja.  Hän on vielä lahjakkuus, mutta vastuulliset tehtävät odottavat.  Hän osasi ottaa yleisönsä. Ja sädekehä kehittyy ajan myötä. On turhaa vertailla häntä kehenkään. Hän on oma itsensä. Olkaamme ylpeitä, että meillä Suomessa on hänen kaltaisensa artisti.

Lopuksi haluan viitata Diandrasta kertovaan Wikipedian artikkeliin. Sieltä löytyy kiintoisaa tietoa. Sen mukaan ”hänellä on synestesia, josta johtuen hän näkee musiikin väreinä ja muotoina”. Muistaakseni myös Jean Sibeliuksella oli samanlaisia taipumuksia.

Kiitos Diandralle ainutlaatuisesta kokemuksesta! Nyt eletään jo jouluviikkoa. Hyvää joulun odotusta!

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Moskovalaisen orkesterin hieno ohjelmavalinta Suomen itsenäisyyspäivän aattona

 


Olen aiemmin jo kertonut, että seuraan ahkerasti tiettyjen konserttisalien ja orkestereiden suoria nettilähetyksiä. Lauantai-iltana syvennyin kuuntelemaan Moskovan filharmonian konserttisalista lähetetyn Venäjän kansallisen nuoriso-orkesterin (Russian National Youth Symphony Orchestra) konserttia. Paikka tunnetaan paremmin Tšaikovski-salina. Mainitaan oheen, että saman orkesterin samassa salissa pidetystä konsertista olen kirjoittanut tämän vuoden maaliskuussa. Tuolloin ohjelmassa oli Sergei Prokofjevin pianokonsertto nro 2, solistina ranskalainen lahjakkuus ja Tšaikovski-kilpailun voittaja Alexandre Kantorow (löytyy täältä).  

Nyt kyseessä oli kuukausittainen vakiokonsertti orkesterin kausikortin hankkineille. Teema liittyi pohjoismaihin. Porkkanaa oli kuitenkin yleisölle tarjolla. Konsertin ensimmäisessä osassa Edvard Griegin pianokonserton solistina oli venäläinen yleisön suosikki Denis Matsujev. Siihen esitykseen en itse kovasti syttynyt, mutta yleisö hukutti solistin suosionosoituksiin ja tämä kiitti siitä esittämällä muutaman ylimääräisen numeron. Hänen vakionumeroihinsa kuuluu Jean Sibeliuksen Piece for Piano No 2, Op 76, jonka voi katsoa ja kuunnella täällä. Nyt hän soitti sen ensimmäisenä tietäen, että konsertin jälkimmäisen osan säveltäjänimenä oli juuri Sibelius. Itse olen kuullut sen hänen esittämänään aika monta kertaa.

Matsujev oli siis konsertin vetonaula, mutta minulle sykähdyttävä hetki oli saada konsertin toisessa osassa Jean Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia (nro 1 e-molli op. 39). Vasta sitä kuunnellessani tajusin, että valinta liittyi totta kai edessä olevaan itsenäisyyspäiväämme. Kokemuksesta tiedän, että aiemmin Neuvostoliitossa ja nyt Venäjällä se on aiemminkin huomioitu. Se tuntuu olevan siellä perinteenä. Nykyisin ilmassa olevasta suoranaisesta vihamielisyydestä ja epäluottamuksesta huolimatta Venäjän kulttuurielämässä elää lämmin suhde pohjoiseen naapurimaahan. Venäläisten sydämissä elää Suomea kohtaan positiivisia tuntemuksia, ajoittaisista pettymyksistä tai mahdollisista huonoista kokemuksista huolimatta. Itse koen, että taustalla on syvemmät kulttuurisiteet, jonka hedelmistä olen saanut itsekin nauttia. Pienet kolhut eivät niitä nujerra.

Kapellimestarina toimi Valentin Urjupin, minulle ennestään tuntematon nuorekkaan oloinen mies. Hän tuntui olevan sinfonian esitykseen erityisen latautunut johtaen orkesteria palavasieluisesti eläytyen. Hetkittäin hän tuntui olevan suoranaista tulta ja purppuraa. Esitys vaikutti minuunkin, vaikka kaipasinkin eräisiin kohtiin lisäsävyjä, joihin olen tottunut suomalaisilta huippuorkestereilta kuulemaan. Mutta salissa vaikutelma olisi varmasti ollut syvempi. Yleisö siitä piti ja palkitsi orkesterin ja johtajansa runsain suosionosoituksin, joille ei tuntunut tulevan loppua.

Arvelin, että orkesteri tekee vielä kunnianosoituksen ja esittää Finlandian, mutta sitä ei nyt tullut. Joskus nimittäin olen sen yllätyksekseni kuullut ylimääräisenä numerona esitettävän. Ymmärrän että se olisi ollut kohtuutonta, koska ilta oli jo myöhä, aikaa oli kulunut Matsujevin ylimääräisiin.

Konsertin aikana Youtube-kanavalla oli livestriimi, jossa keskustelu kävi kuumana. Kävi selväksi, että Sibeliuksen musiikilla on Venäjällä ihailijansa. Sangen harvoin hänen sinfonioitaan kuitenkin esitetään.

Erään rouvan kommentti on ehkä tyypillisintä: ”Kun kuuntelen Sibeliusta ja Griegiä, näen aina edessäni loppumatonta metsää, järviä, kallioita, kaukana siintää meri, ja aivan kuin kaukana pohjoisella taivaalla liitelisi lintu!”

Ja myös Helsingissä sijaitseva Sibelius-monumentti muistetaan: ”Helsingissä on Sibelius-monumentti, jonka putkissa tuuli luo musiikkiaan.”

Eräs kuulija sekoitti kyllä Norjan ja Suomen, kun liitti maahamme vuonot. Se kuitenkin sallittakoon.

Lopetan lyhyen kirjoitukseni innostuneeseen toteamukseeni.  Venäjän kansalliselta nuoriso-orkesterilta oli hieno ele esittää Sibeliuksen sinfonia nimenomaan itsenäisyydenpäivämme aattona. Minulle hetkeä juhlisti sekin, että ohjelmassa oli oma suosikkini hänen sinfonioistaan.

Tykkäsin seurata nuorekasta orkesteria totisessa työssään. Laitankin loppuun kuvasarjan nuorekkaasta orkesterista urakan aikana ja sen jälkeen kukituksessa. Konserttimestarin olemukseen olen erityisen viehättynyt. Hänet kyllä tunnistatte joukosta. On siellä yksi kuva myös yleisöstä, jossa eräs nuori nainen selaa ohjelmalehtistä, jonka kuvasta pilkistää tuttu herrasmies.

Tuon konsertin kuultuani on hienoa hiljentyä jälleen kerran viettämään rakasta itsenäisyyspäivän juhlaamme.

Konsertti on ainakin toistaiseksi kuultavissa ja nähtävissä täällä. Sibeliuksen sinfonia alkaa kohdassa 1:33:40. Sen on myös joku Sibelius-fani laittanut kommenttiosastoon.








Lisäys 7.12.2021

Nuo kuvat liitän myös innostuneena siitä, kuinka korkeatasoisia nuo konserttien livestriimit ovat. Kameroiden kuvauskulmia on runsaasti, näkymät vaihtuvat, konsertti elää. Lisäksi ääni ja kuva synkkaavat tarkasti yhteen. Näin ei ole aina. Esimerkiksi eilisesä myöhäisillassa Wigmore Hallin pienimuotoisessa pianon ja laulajan konsertissa kuva ja ääni kulkivat aivan omia reittejään. Se oli tuskaista seurattavaa. Ongelmia on toki ollut joskus myös Moskovan lähetyksissä. Silloin on kuitenkin suorien lähetysten ongelmat saatu jälkeenpäin nopeasti korjattua. Etäkatsojaa ei ole hylätty, ja hän on voinut palata konsertin hetkiin ehkä uusin innoituksen tuntein.


PARIS! – Hilary Hahnin ja Mikko Franckin yhteistyö on poikinut upean levyn

 


Harvoin tulee tarve nostaa esille ja hehkuttaa tuoretta klassisen musiikin levytystä. Nyt haluan sen tehdä. Kyseessä on viulisti Hilary Hahnin tämän vuoden maaliskuussa julkistettu Paris-studioäänite. Ranskan radion filharmonista orkesteria johtaa kaiken lisäksi suomalainen Mikko Franck. Levyn kolmesta säveltäjänimestä yhtenä on vuonna 2016 edesmennyt Einojuhani Rautavaara.

Hahn lumoaa viulunsa soinnilla. Kokonaisuus on tasapainoinen. Jo ensisävelistä alkaen suorastaan jähmetyn paikalleni, suljen silmäni ja annan musiikin voiman ja tenhon sädehtiä tasaisena aaltona levollisen rauhan tilaan vajonneeseen tajuntaani ja sieltä edelleen sisimpääni. Kuvitelmissani lähes aistin, kuinka alkuvoimieni versotkin värähtelevät mieleni syvyyksissä. Sinä hetkenä uskon elämän ihmeeseen. Olen läpikotaisin mukana musiikin tenhovoiman sykkeessä.

Tästä levystä en halua eroon. Laitan sen aamun koitteessa soimaan. Musiikin voima sykkii levollisena ihmeenä auringon valon mukana, sykkii vienosti rauhan ja tasapainon lähettinä.  Sen voimasta jaksan läpi talven kolkon odotuksen. Niin tunnen.

Chausson on minulle aivan uusi tuttavuus. Se saa pysähtymään, jäämään paikalleni, antautumaan hetkeen. Prokofjevin viulukonsertto nro 1 on ennestään kyllä tuttu. Se tuntuisi Chaussonin romanttisen herkistyneeseen olotilaan sopimattomalta mutta Hilarylla on tuon venäläisen mestarin kokeilevan moderniin, levottomuuden täytteiseen sykkeeseen yllätyksellisen pehmeä soundi. Se istuu lopulta kokonaisuuteen tuoden kuin tilauksesta tarvittavan kontrastinsa. On huomattava myös levyn henkilökohtainen puoli. Se välittää intensiteetillään ja herkkyydellään Hahnin lämpöisen kosketuspinnan Pariisiin, unohtamatta Rautavaaran musiikin traagisia nyansseja. Se oli aikanaan myös Prokofjeville tärkeä kaupunki, kun hän paettuaan vallankumouksen alkaessa Venäjältä ensin Yhdysvaltoihin ja asettui sittemmin 20-luvun alussa Länsi-Eurooppaan. Pariisista tuli hänelle uusi koti, josta hän löysi luovuudelleen purkautumistien. Hänen ensimmäisen viulukonserttonsa ensiesitys oli Pariisissa vuonna 1923, kuusi vuotta sävellyksen valmistumisen jälkeen.

Kokoelman päättää Eino Juhani Rautavaaran kaksiosainen sävellys. Se täydentää kokonaisuuden tuoden siihen oman voimallisen leimansa. Samalla avautuu Hilary Hahnin läheinen suhde tuohon suomalaiseen säveltäjämestariin, kuin myös levytyksen kapellimestariin Mikko Franckiin. Siitä voi lukea levyn oheisvihkosesta.

Ensi alkuun Prokofjev tuntuisi kahden muun mestarin välissä tuovan kokonaisuuteen pienen särön, mitä se ei sitten kuitenkaan ole. Tarvitaan toinen kuuntelukerta, jotta salaperäinen yhteys avautuu. Hahn pystyy konserton hitaan osan tulkinnassaan lähes ylitsevuotavaan tunnelmaan. Konsertto avautuu aivan uudella tavalla.

Chaussonin musiikin haluan kuitenkin nostaa ylitse muiden. Kuten jo totesin, En tuntenut sitä ennestään. Nyt mielen nousee jostain kummasta syystä Sibeliuksen musiikki. Se on siis omalla tavallaan myös näkymätön sidos Rautavaaran musiikkiin, jossa – väljästi tulkiten - juuret ja ehkä perimmäinen innoitus vievät Sibeliukseen. Siinä välissä tuo Prokofjev oman ajallisen ja kulttuurisen sidoksensa.

Mutta sanoista viis.  Annetaan musiikin viedä. Avautukaa kuulemaan ja antakaa sen myötä vapaa väylä omalle sisäiselle energiallenne!

Nyt vaihdan näkökulmaa. Liitän tähän väliin omiin tuntemuksiinikin liittyvät kuvaukset levyn kahdesta päähenkilöstä. Toivottavasti en pilaa tunnelmaa.

Hilary Hahn on täyttänyt jo 40 vuotta mutta minulle hän on edelleen hento teiniviulisti, hyvin nuorena pinnalle noussut ilmiömäinen kansainvälinen tähti, joka sävähdytti kypsällä otteellaan. En nimittäin ole hänen uraansa noiden teinivuosien jälkeen seurannut. Nyt hän kuitenkin nousta putkahti yllättäen taas esille. Hoikka teinimäisyys näkyy olemuksesta edelleen. Sitä vain vahvistaa Hahnin oma teksti tuoreen levyn oheisvihkosesta. Hän muistelee siinä, kun oli teinivuosinaan kiertueellaan ensi kertaa Pariisissa. Hän syö suurkaupungin yössä Champs-Elyseen varrella sijaitsevan hotellinsa katolla pizzaa ja lähes huumaantuu näkemästään. Hän teki uteliaana havaintoja viehättävän suurkaupungin pienimmistä nyansseista. Siitä vierailusta lähtien hän on käynyt Pariisissa vuosittain ja kaupunki on tullut monella tapaa tutuksi. Se ei ole rajoittunut pelkkiin konserttisaleihin. Pariisi vie siis Hilaryn tunnepitoisiin muistoihin. Hän toteaa, että jopa hänen viulunsa on pariisilaista alkuperää vuodelta 1865, Jean-Baptiste Vuillaumen tekemä. Hän tietää, missä tuon mestarin oma liike aikoinaan sijaitsi. Sen paikalla on nykyisin elintarvikekauppa mutta Hilary kertoo sitä katsellessaan mielikuvistaan matkaten vuosisadan taakse aikaan, jolloin Monsieur Vuillaume häärii ja touhuaa omaan rakkaan työnsä ääressä.

Epäterveelliset pizzansyöntiajat eivät ole viulistia pyöristäneet. Hän vaikuttaa edelleen ulkoisesti samanlaiselta, jollaisena hänet parinkymmenen vuoden takaa muistan. Eikä hänen virtuositeettinsa näytä sammuneen.

Mikko Franckin puolestaan muistan varhaiskypsänä kapellimestarina, niin ikään reilun parinkymmenen vuoden takaa. En ole häntä toki koskaan luonnossa nähnyt, mutta hän on tullut tutuksi, kun olen suomalaista klassisen musiikin maailmaa tiiviisti seuraillut. Ellen väärin muista hän taisi olla vastuullisissa tehtävissä jo alle parikymppisenä. Asuessani vuosituhannen vaihteen aikoihin Moskovassa kuulin eräältä kaupungissa asuvalta suomalaiselta Franckin Moskovan kokemuksiin liittyvän hauskan anekdootin, jonka muistaakseni tuleva maestro oli itse kertonut. Franck vieraili kaupungissa ja oli saanut johdettavakseen merkittävän orkesterin, en muista nyt orkesterin nimeä. Soittajat olivat tottuneet kansainvälisesti nimekkäisiin kapellimestarivieraisiin, joiden rinnalla Franck oli vielä pojankloppi, ja kaiken lisäksi myös kooltaan pienikokoinen. Franck ei saanut ainakin vielä tuolloin liiaksikin vahvoihin auktoriteetteihin nojaavaa orkesterin miehistöä järjestykseen. Kunnioitus puuttui, mihin lienee tuolloin vaikuttanut myös kokemuksen puute. Mutta tuleva maestro maksoi tuolloin vielä oppirahojaan. Harjoittaessaan orkesteria hän ei saanut pidettyä orkesteria otteessaan. Elettiin kaiken lisäksi aikoja, jolloin soittajilla oli pienten tulojen vuoksi runsaasti sivutöitä eikä aika aina riittänyt harjoituksiin. Ohjeet eivät menneet perille ja nuori mies ylipäänsä valitti kuritonta käytöstä. Nurina ei tuottanut tulosta. Soittajat kertoivat Franckille tarinan, joka lie liittynyt johonkin toiseen konserttiin. Oli eräs soittaja, joka oli aina säntillisesti paikalla, ajoissa ja kaikki nuotit oikeassa järjestyksessä, jopa siinä määrin että kapellimestari itsekin ihmetteli moista tunnollisuutta. Syykin sitten selvisi. Hän ei päässyt tulemaan varsinaiseen esitykseen.

Franck kuitenkin on oppirahansa maksanut. Hänen urakehityksensä on jäänyt minulta täysin pimentoon mutta eittämättä hän on vuosikymmenten myötä luonut upean kansainvälisen uran. Ei kuka tahansa pääse johtamaan ranskalaista huippuorkesteria.

ERNEST CHAUSSON (1855–1899)
Poème op. 25 for Violin and Orchestra

SERGEI PROKOFIEV (1891–1953)
Concerto for Violin and Orchestra No. 1 in D major op. 19
I. Andantino – Andante assai
II. Scherzo. Vivacissimo
III. Moderato – Allegro moderato – Moderato – Più tranquillo

EINOJUHANI RAUTAVAARA (1928–2016)
Deux Sérénades
Dedicated to Hilary Hahn · World première recording
1. Sérénade pour mon amour. Moderato
2. Sérénade pour la vie. Andante assai – Comodo – Agitato

Hilary Hahn violin, Orchestre Philharmonique de Radio France, Mikko Franck conductor.

                                            

Seuraavat havainnot perustuvat pääosin CD-levyn oheisvihkoseen. Ranskan radion filharmoninen orkesteri on tullut Hahnille tutuksi. Hän kokee siihen lämpöisen yhteyden, kuin olisi samaa perhettä. Mikko Franckin johtajakaudella suhde on tiivistynyt jopa siinä määrin, että Hahn vertaa sitä salamaniskuun. Sen myötä  nousi ajankohtaiseksi tehdä myös yhteinen levytys.

Hilary ylistää orkesterin tulkinnan tyyliä: ”Sävelet virtaavat kuin keskustelun sanat ja soinnut elävät rinnakkain toisiinsa sulautuen, tunnevoima on läsnä…” Ollaan liioittelematta emootioiden syleilyssä.

 

Chaussonin Poème-teosta Hahn kutsuu ”pohdiskelevaksi melankoliaksi”. Itselleni välähtää tuosta ilmaisusta mieleen juuri yllä toteamani yhteys Sibeliukseen. ”Chausson sukeltaa syvälle toiseen maailmaan.”  Musiikki on ”raakaa, rehevää, sydäntä särkevän kaunista”. Siinä hengitys lähes salpautuu. Hän pitää sitä säveltäjän henkilökohtaisena sielunmessuna (requem).

Teos on Hahnille merkittävä henkilökohtaisesti merkittävä. Siitä löytyy jännä yhteys teoksen ensiesityksen solistiin, säveltäjä ja viulisti Eugène Ysaÿeen (1858-1931). Hilaryn oma viulunsoiton opettaja on ollut Ysaÿen oppilas. Viulistin omalla Facebook-seinällä Ysaÿeta kutsutaan jopa ”Hilaryn musikaaliseksi isoisäksi” (Hilary's teacher Jascha Brodsky was one of the the last pupils of the legendary violinist Ysaÿe, making Ysaÿe Hilary’s musical grandfather).

Wikipediassakin todetaan, että Hilary Hahnin opettajana toimi aikoinaan Jascha Brodsky (1907-1997), joka oli Eugène Ysaÿen viimeisimpiä oppilaita. Brodskyn juuret ovat Venäjällä ja ehkä senkin vuoksi hänen keskeiseen ohjelmistoon kuului myös tällä levyllä mukana oleva Prokofjevin ensimmäinen viulukonsertto. Näin Hahnin ja Chaussonin välille löytyy Brodskyn ja Ysaÿen kautta yhteinen henkinen sidos. Tämä jos mikä tuo myös tälle uutuuslevylle oman painoarvonsa. Hahnin tulkinnan syvyydelle löytyy perusteita.

Eugène Ysaÿesta on mainittava vielä se, että nykyisin hän on tunnettu ennen muuta sävellystyöstään. Itse olen viehättynyt hänen sooloviulusonaateistaan. Olen käsitellyt häntä tässä kirjoituksessani helmikuulta 2019.

Kun Sibelius on tullut Chaussoniin liittyen jo pari kertaa mainituksi, niin jatkan samalla rataa. Chausson oli itse asiassa Sibeliuksen aikalainen, syntynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta kuoli jo 44-vuotiaana polkupyöräonnettomuudessa. Yhteistä heille oli se, että molemmat opiskelivat aluksi oikeustiedettä ja siirtyivät sitten päätoimisesti musiikin opintoihin.  Pitemmälle en kykene heitä vertailemaan. Molemmilla on aivan omanlaisensa sävellystuotanto. Chausson keskittyi pienimuotoisiin, lähinnä pianosävellyksiin.

Poème, Op. 25, valmistui vuonna 1996, ja kuuluu siis säveltäjän myöhäisiin teoksiin.  Chausson ryhtyi sävellystyöhön viulisti viulisti Eugène Ysaÿen pyynnöstä. Ysaÿe pyysi Chaussonilta viulukonserttoa, ja lopputuloksena oli tämä vapaamuotoisempi sävelteos. Chausson omisti teoksensa Ysaÿelle, joka oli myös teoksen kantaesityksen solistina. Teoksen taustalla on venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin lyhyt novelli Le Chant de l'amour triomphant (”Laulu voittoisasta rakkaudesta”). Sitä ei lopulta kuitenkaan mainita teoksen yhteydessä, koska lopullisen version katsotaan liittyvän siihen sangen väljästi. Säveltäjä halusi olla liittämättä sävellykseensä mitään musiikin ulkopuolisia mielleyhtymiä. Ainakin jossain määrin novelli on kuitenkin ollut inspiraation lähteenä. Julkista huomiota sävellys sai vasta Pariisin ensiesityksessä vuonna 1997, solistina niin ikään Eugène Ysaÿe.  Hän esitti sävellyksen vielä kolmannenkin kerran. Se tapahtui Lontoossa viikko Chaussonin kuoleman jälkeen.

Sergei Prokofjevin viulukonsertto on Hahnin omien sanojen mukaan kuulunut hänen suosikkeihin, jopa siinä määrin, että hän on pitkäjänteisesti malttanut odottaa sopivaa levytyksen hetkeä. Nyt ”langat ovat viimein osuneet kohdalleen”. Hän on saanut orkesterin ja sen johtajan kera musiikin juonesta kiinni. Kuten Hahn toteaa, voidaan herkutella yhdessä musiikin vilkkaalla ”elohopeamaisella” luonnolla. ”Kun musiikki etenee, tunnen kuin olisin kilparadalla.” Ollaan Hahnia mukaillen ponnistelujen äärirajoilla.

Jatkan tuota kilparata-allegoriaa. Hahnia kuunnellessa viulu etenee sulavasti, se kilpajuoksu ei ole väkinäistä tarpomista vaan sulavaa juoksua mahdolliset esteetkin väistäen. Prokofiev on haastavaa paitsi soittajalle myös kuulijalle. Itselläni on tunto, että kaaoksesta ei olla kaukana, musiikin on edettävä määrätietoisesti kohti kirkkaampia vesiä. On tunnettava liike ja sen ohessa pidettävä kosketus kätköjen uumenissa paikoin harhailevaankin sisäiseen ajatukseen.

Hahn kokee konserttoa soittaessaan olevansa tiukasti kiinni elämässä. Hän yhtäältä toteaa, että Prokofjevin sävelkielen ”brutaali” raakuus on ilkeää. Konserton juoksutuksia hän kuvaa eteerisiksi, siis lähinnä kevyen hauraan yliaistillisiksi. Juoksutukset saavat hänet kananlihalle. Hän panee myös merkille fraasien keskinäisen emotionaalisen läheisyyden ja intensiteetin.

Hahn kokee, että Prokofjevin konsertto on äärimmäisen vaikea esittää. Säveltäjä on hänen mukaansa tiennyt, että kun sävellys vie esittäjänsä äärirajoille, myös tulkinta kohoaa korkeampiin ulottuvuuksiin.

Hilary Hahnilla on hyvin lämmin suhde säveltäjä Einojuhani Rautavaaraan, eikä hän tyhjästä ole omistanut teostaan nimenomaan Hahnille. Tärkeänä yhdyssiteenä heidän välillään on ollut kapellimestari Mikko Franck.

Oman traagisuutensa sävellykselle tuo se, että toisen osan orkestraatio jäi kuoleman yllättäessä keskeneräiseksi. Sen viimeisteli säveltäjän oppilas Kalevi Aho. Rautavaran ja Ahon kautta levyllä on myös etäinen yhteys Jean Sibeliukseen. Pariisi ja Ranska liittyvät Rautavaaran luomukseen ainakin nimiensä kautta. Säveltäjä on alusta pitäen nimennyt sävellyksensä ranskaksi: Sérénade pour mon amour – Serenadi rakkaudelle – ja  Sérénade pour la vie – Serenadi elämälle. Kun Hahn toteaa, että Chaussonin  Poème (Runoelma) on hänen tajunnalleen kuin säveltäjän rekviem, niin Rautavaaran postuumisti julkistettu sävellys tuo levyn kokonaisuuteen vielä lisää traagisuutta, kun se on suoranaisesti säveltäjän jäähyväisteos. Mikko Franckin ansioita ei saa väheksyä. Hahnin mukaan nimenomaan hänen ansiostaan Kalevi Aho viimeisteli teoksen orkestraation. Sävellyksen kantaesityksestä helmikuussa 2019 tuli hyvin tunnevoimainen säveltäjän elämäntyötä kunnioittava esitys.

Täällä julkaistussa haastattelussa Hahn toteaa Rautavaaran sävellykseen liittyen seuraavaa: "Minulle ja Mikolle oli todella tärkeää saada Rautavaaran sävellys julkaistua ja sen myötä varmistaa, että se olisi mahdollisimman laajan yleisön kuultavissa mahdollisimman pitkään.”

Liitän vielä Hilary Hahnin soittotyyliin liittyen lainauksen eräästä levyarvostelusta (täältä):

Hän soittaa intohimoisella intensiteetillä, vaikka hänen viulunsa ihmeellisen varma sointi ei ole samalla tapaa välittömästi viettelevä kuin esimerkiksi Itzhak Perlmanilla on  tämän kaltaisessa ohjelmistossa.

Lainaan samasta artikkelista kohtaa liittyen Prokofjevin konserttoon, nyt suomentamatta:

Without going as far as some to embrace the modernist grit in Prokofiev’s oyster, Hahn reminds us that this is an opus Stravinsky admired, at once sweet, cool and precise. Sticking with mainstream tempos, Mikko Franck’s orchestral fabric conveys a newly minted quality from the moment he has the opening melody float over a fairy-tale shimmer subtler than that encoded on the page. Old-school string-based textures are largely discarded in favour of a more detailed, linear approach. The sound team foregrounds Hahn’s intonationally rock-solid violin without obscuring detail. The bassoon is suitably ‘present’ in the finale. You don’t hear that much tuba – then again does anyone really want to? The soloist’s crystalline trill-chains register clearly towards the close. Marvellous!

Laitan loppukaneetiksi vielä lainauksen samasta artikkelista liittyen Mikko Franckiin ja levyn ulkoasusta vastanneeseen Deutche Grammophon yhtiöön. Siinä ylistetään Hahnin omaa kuvausta, mihin on helppo yhtyä.

Oman aikamme miehellä Mikko Franckilla on erilaiset prioriteetit, kuten varmistaa, että viimeinen sointu pysyy vireessä. Nuoremmille kuuntelijoille tämä on hyväksi. DG:n melko kaunis suunnittelukonsepti voi miellyttää tai ei, mutta Hahnin omat kirjalliset kommentit ovat havainnollisia, eivät lainkaan ylimielisiä. Fanit ovat jo merkinneet tämän pakolliseksi ostoksi ja todennäköiseksi palkintoehdokkaaksi. He eivät ole väärässä.




keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Hytti Nro 6 (elokuva) - arvoituksellinen matkakuvaus kohtaa venäläisyyden, tuo mieleen Stalkerin

 

Hytti nro 6, 2021. Ohjaus: Juho Kuosmanen. Päähenkilöt: Laura (Seidi Haarla), Ljoha (Juri Borisov), Irina (Dinara Drugarova) ym. Elokuvan kielenä on venäjä (lähes kokonaan).

 

Harvemmin nämä nykyelokuvat ovat saaneet minut liikutuksiin tai saa sielun värähtelemään. Tämä sai. Tätä ennen (viimeisten kymmenen vuoden ajalta) ehkä vain venäläisen Andrei Zvjagintsevin Jelena ja sitä huomattavasti tunnetumpi Leviathan ovat puhutelleet. Muita ei tule nyt mieleen. Ainakin Aku Louhimiehen Tuntemattomasta olen kirjoittanut, mutta se on ensisijaisesti kansakuntamme ikoni.

Kotikaupunkini keskustasta ei enää löydy elokuvateatteria. Piti illan suussa polkea pyörällä etäämmälle kohti syksyn synkeydessä välkehtivää kauppakeskusta. Pikkukiire nosti koleahkossa säässä hien pintaan. Ehdin ajoissa, ja sydän tasaantui hetkessä odotukseen.

Keskisuureen elokuvasaliin oli ilmestynyt kokonaista viisi katsojaa. Mutta elokuva näytettiin. Tunti ja nelkytviis minuuttia sujahti huomaamatta – kuin toisessa olotilassa. Salin pehmoisessa lämmössä olin unohtumattomalla matkalla. Sitten takaisin ulos koleuteen: kädet pyörän sarvissa aatoksiini vajoten reissasin tuota junamatkaa uudelleen - Lauran ja Ljohan kera, jääden lopulta heidän mukanansa harhailemaan hyisenä kohisevan Jäämeren kalliorannoille.

Kotona sain illan rauhoittuessa kirjoittamisen puuskan - jäsentymätöntä tekstiä sivun tai hieman enemmän. Aamun sarastaessa tulvahti toinen puuska: tyhjä sivu täyttyi kuin itsestään. Niistä syntyi tämä säröinen kirjoitus.

Elokuva perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin. Mutta vain väljästi. Romaanissa matkattiin Siperiaan, nyt mennään Moskovasta Murmanskiin. Laura on arkeologi ja häntä kiehtovat siellä arvoitukselliset ”petroglyfit” - kalliomaalaukset. Minulla ei ole juuri lainkaan jäänyt muistikuvia romaanista. Se ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Elin tuolloin kiireistä aikaa. Yritin lukea romaania, en voinut kunnolla keskittyä, mikä ei ollut romaanin syytä. Nyt en siis vertaile. Minulle elokuva on itsenäinen luomus.

Olen paljon matkustellut Neuvostoliitossa ja Venäjällä ja nuo yöjunien matkat ovat tulleet tutuiksi. Siksi elokuvaa katsoessani tuntui kuin olisin palannut menneeseen elämääni. Nostalgisia tuntemuksia nousi mieleen, lukematon määrä hyviä, avuliaita ihmisiä. Mutta samalla – se täytyy todeta - olin helpottunut. Eletty elämäni on enää muistoissa mukana. Tapaamieni ihmisten lämpö on kuin voimavara. Venäläisyys on minullekin näyttänyt parhaimmat puolensa.

Laura viettää alussa iltaa ystävättärensä seurassa, ja sitten myös yötä. Lähtö on haikeaa. Junassa hän huomaa joutuneensa juopon öykkäröijän kanssa samaan hyttiin. Ujon oloinen nuori mies korkkaa pullon asemalta lähdettyä. Kestää aikansa, kun hän rohkaistuu matkakumppaninsa kanssa sananvaihtoon. Siinä vaiheessa puhe on jo sekavaa lähes sammallusta. Laura on vaivautunut mutta kaverin tiuskiessa opettaa kaverille muutaman suomenkielisen fraasin. Hän tuskin hillitsee tuskaisuutensa. Pienen lohdun tuo ilkeä jekku, minkä hän sittemmin aivan elokuvan lopussa saa yllättävänä hetkenä vastaansa. Kun mennään lääppimisen asteelle, siinä vaiheessa Laura saa tarpeekseen. Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Ei löydy muuta vaihtoehtoa eikä Pietarikaan tuo pelastusta. Älykköystävätär Irina osoittaa puhelimessa tunnekylmyytensä. Yhdessä matkataan aivan viimeiseen asti. Tunneskaalat vaihtelevat. Se on sitä venäläisyyden riesaa ja samalla ihanuutta. Ljoha näyttää myös lempeimmän puolensa.

Ljohan persoona on kaksijakoinen. Hän on syrjään vetäytyvä, kantaa sisimmässään jotain taakkaa, mutta samalla hänellä on turvansa, mikä häntä kannattelee. Yksinäisyys ja yhteisyys elävät rinnakkain. Siinä ihmisyys on läsnä, yhteisön voima tuo turvan. Ljoha ei tunnu antavan periksi. Eteenpäin jatketaan ja – kuten niukoista lausahduksista ilmenee – pärjäämisen unelma elää, vaikkakin hatarana ja epämääräisenä.

Lauran hahmo on minulle epämääräisempi. Hän on kuplassaan. Moskovan taidepiirit ovat hänet kai imaisseet sisäänsä. Alun lähikuvat luovat idyllin, joka sittemmin paljastuu harhaksi. Sisäistyneen kiinnekohdan ihmisenä olemiselleen hän löytää elokuvan henkisestä kulminaatiosta jäämeren rannalta. Ljoha on mukana. Odottaa etäämpänä, mutta silti hengessä läsnä. Näin tuo juoppo riehuja on johdattanut vierasmaalaisen matkakumppaninsa elämän syvimmän salaisuuden lähteelle.

Syvä inhon ja vastenmielisyyden tunne joutuu ristiriitaiseen mylläkkään. Lopussa löytyy todellinen ystävä, joka on valmis auttamaan pyyteettä, ja pelastamaan ulos ylipääsemättömästä tilanteesta. Rakkauden osoitus elokuvan lopussa saa irvokkaan sävyn. Sillä on taustansa yllä mainitsemassani jekussa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Mietin elokuvan lopussa venäläistä yhteisövoimaa. Käyttäisin tässä sanaa ”yhteisyys”.

Elokuva ei kerro, mitä Ljoha on kokenut, mutta hän osoittaa ihmisyytensä. Paljaaksi ajetun pään perusteella hänellä on kai vankilatausta. Hän on matkalla kauas Murmanskin vaikeisiin olosuhteisiin. Raskas työ odottaa mutta ei se pelkästään kuitenkaan tunnu olleen selitys matkan alkuvaiheen silmittömälle juopottelulle. Hän tahtoo ulos ahdingostaan. Tavoitteena on rikastua, perustaa oma yritys. Bisnestä, bisnestä, toteaa hän Lauran tiuskintaan, muttei pysty tarkentamaan.

Elokuvaa katsoessani minulla nousi mieleen Andrei Tarkovskin elokuva Stalker.  Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen runoilijaisästään paljon. On syntynyt erilliset tekstit viidestä eri elokuvasta. Eikä siinä vielä kaikki. Stalkerista olen kahdessa vaiheessa ollut kirjoittamassa – kesken on jäänyt. Arvoituksellinen vyöhyke on ollut aukeamassa, mutta sanani ovat ehtyneet sen kuvatakseni. Nyt tämä Kuosmasen elokuva nosti taas mieleeni tuon ihmismielen syvimmän salaisuuden uumenissaan pitävän paikan.

Vyöhyke! Ljoha saattaa kumppaninsa ”vyöhykkeelle”. Sieltä paljastuu jotain ihmisen syvin olemus. Etäinen näkymätön yhteys ihmislajin vuosituhansia vanhaan menneisyyteen.

Rohkenen todeta: tämä on uusi versio Tarkovskin Stalkerista, ehkä arkipäiväistetty. Siellä Murmanskin koleudessa - kevättalven rospuutossa - ei kukaan uskalla lähteä viemään naista kalliomaalausten luo. Tarvitaan Ljohaa apuun, joka jo ulkoisestikin muistuttaa Tarkovskin elokuvan yksinäistä sankaria. Laura onnistuu hänet löytämään, sitkeys palkitaan. Hänestä tulee se, joka rohkenee saattaa vieraansa ihmiskunnan suurimman salaisuuden äärelle. Se on sitä kuitenkin vain Lauralle. Se on hänen senhetkisen elämänsä suuri käänne. Jää epäselväksi, onko se pettymys, mutta entisensä hän ei enää ole.

Stalkeriin viittaavat myös elokuvan alun tapaamiset Moskovassa. Aivan kuin Tarkovskilla, siellä on tutkija ja kirjallisuuden professori (kirjailija), jotka osoittautuvat kaiken Lauran kokeman rinnalla falskeiksi hahmoiksi.

Elokuva on kuin tutkielma tämän päivän ”Stalkerista”. Elokuva tuo Tarkovskin salaperäisen vyöhykkeen lähemmäksi arkeamme. Elokuva on tuonut avaimen aivojemme sisimmissä syvyyksissä piileksivään ihmisen olennaiseen salaisuuteen, sanoin kuvaamattomaan. Yhteisyys ja vilpitön pyyteettömyys. Rakkaus ei pyydä mitään. Siinä on sen olemus.

Elämässään eksyksiin joutunut Ljoha löytää matkakumppaninsa kautta oman kapean polkunsa kohti oma salaisuuttaan. Se on pitkä polku, mutta matka on alkanut.

Yhteys Lauran ja Ljohan välillä jää elämään. He eivät ehkä enää koskaan tapaa mutta yhteinen matka on jäänyt elämään ja kantaa pitkälle.

Mutta en vielä lopeta. Elokuvassa on monia vaiheita, jotka saavat mietteisiin. Ne saattavat olla aivan arkisia kohtauksia.

Kun sanotaan, että venäläiset ovat varkaita. Tässä varkaaksi ja huijariksi osoittautuu suomalainen yksinäinen ”kitaramies”, joka osoittautuu kaiken sielukkuuden keskellä tyhjänpäiväisyyden perikuvaksi. Mielestäni se on yhtäältä teennäisesti toteutettu kohtaus, ehkä elokuvan miinus. Toisaalta se täyttää draaman kokonaisuudessa tehtävänsä. Hahmo on epätodellisen falski, mutta se nostaa esiin Ljohan mustasukkaisuuden tunteet ja on murtamaisillaan tämän sietokyvyn. Kaiken lisäksi Laura tuntuisi kostonhimossaan vain tyytyväisenä hykertelevän.

Tuo vieraaseen ympäristöön eksynyt suomalainen on kuin ilmestys meidän todellisuudestamme.  Ljohalla on juuret syvällä Venäjän maaperässä. Tuon ilmestyksen kohdatessaan hän menee kuin tolaltaan. Minäkin jouduin hämmennyksiin. Ei tuollaisia matkalaisia Venäjällä liiku. Ja jos liikkuisi, niin ei ne jää junasta niitä jollain pikkuasemalla Kuolan niemimaan kupeessa. Kaiken lisäksi mies on täysin kielitaidoton. Olin ymmällä, mieleen jäi vastenmielisyyden särö. Mutta ohjaajalla on tarkoituksensa. Tarina etenee. Ja ennakkoluulotkin saattavat saada huutia. Kohtaus luo kontrastillaan esiin ristiriidan. Ollaan ehkä fyysisesti lähellä mutta samalla aivan eri maailmoissa.

Kun Laura paljastaa Ljohalle suhteensa Irinaan, olisin odottanut, että mies alkaa tiuskia naisen lesboudesta. Mutta ei, hän on vain hiljaa. Se dialogi on syvemmällä, ollaan jossakin sen kaitaisessa, jota voisi kutsua sielujen kumppanuudeksi. Elokuva ei sorru herkuttelemaan venäläisiin kohdistuneilla ennakkoluuloilla.

Elokuvassa on paljon omista kokemuksistani tutuilta vaikuttavia kohtauksia, mutta niissä ei sorruta stereotyyppisiin leimaamisiin. Joka tilanne on aito ja ainutkertainen. Siltä ainakin nyt vaikuttaa.  Puhelinkopin tapahtuma on yksi tutun oloinen tapaus. Junamatkoja olen tehnyt lukemattomia ja elokuvan kuvaus tuntuu tuttuakin tutummalta, toki tämä on tyylitelty juttu, siinä mennään välillä arjen todellisuudesta irvokkuuden asteelle. Mutta se kuuluu fiktioon. Elokuva dokumentoi todellisuutta omalla tavallaan.

Ylipäänsä junamatka Moskovasta Murmanskiin ei ole todellisuudessa tuollainen, että juna jäisi yöksi Petroskoihin, tai pysähtelisi pikkuasemilla. Matka on täynnä arjen mystiikkaa. Tuo arki on siinä kuitenkin enemmän pinnalla, ollaan arjen todellisuudessa kiinni siinä määrin, ettei mihinkään sfääreihin lähdetä liitelemään.

Yö Petroskoissa avaa jotain salaperäistä Ljohasta. Vanha nainen on miehelle enemmän kuin oma äiti. Sen Lauralle todetessaan hänen silmissään välkähtää kyynel ja puheeseen tulee tuonpuoleinen särähdys. Ei yhtään enempää. Se kertoo paljon miehestä. Ja se kertoo elokuvasta: mihinkään sentimentaaliseen tunteiluun ei siinä eksytä.

Ljoha on irti suvustaan -  yksin maailmaan heitetty. Petroskoin ”mummu” on jokin mystinen side johonkin. Sitä ei paljasteta. Mutta auttamisen halu, uskomaton touhukkuus kaikessa kiireessä todentaa, että miehellä on sisimmässään piilossa jokin yhteisyyden tunto.

Elokuva on todellakin – niin rohkenen väittää – rinnakkaistarina Tarkovskin Stalkerista. Ljoha on kuin Stalker. Pää paljaaksi ajettu, kuin entinen pakkotyövanki, jonka sisin jää arvoitukseksi. Elokuvan lopussa hän palaa kombinaattiin raakaan työhönsä, elämään omaa kasvotonta unelmaansa, jotain sellaista, mikä jokaisella ihmisellä pitää olla sisimmässään, jotta selviäisi arjen yli ja jaksaisi nousta seuraavaan päivään. Kombinaatin koneet jyskäävät, siihen rinnastuu junan jyske Stalkerin rujon perheen vaatimattoman asuinmajan kupeessa.

Laura – niin uskon – pääsee puolestaan irti omista ”petroglyfeistään”, Hetki jäämeren rannalla antaa tuulahduksen ihmiskunnan alkuvoimasta. Se heittää häntä päivä päivältä toisiin kohtaamisiin, jalostaa tai sitten ei, mutta vie eteenpäin, antaa rohkeuden elää. Ljoha ei unohdu koskaan. Sille tapaamiselle oli oma paikkansa hänen elämässään.

Löydämme joka hetkestä ihmisen, lähimmäisen – ja oman itsemme. Joka tapaamisella on merkityksensä, suunta voi kääntyä, tai ehkä vain saamme matkaamme lisää voimaa. Laura ei enää kaipaa Irinaa. Tarrautuminen on osoittautunut taakaksi. Ljoha elää oman elämänsä mahdollisesti katkeraan loppuunsa. Käy miten käy, sen kohtalo määrää. Turvaporttinsa on hänelläkin. Yhteys elämään säilyy, ja kannattelee häntä yli sietämättömän arjen harmauden.

Olen lukenut paljon vankileirikuvauksia. Aina jää miettimään, mikä antaa ihmiselle voiman selviytyä. Elämä vie. Ollaan siellä alkumeren äärellä. Se on jatkuvaa liikettä. Ihmiset muinaisten kalliomaalausten taustalla, karu maa! Mikä voima!

Ja vielä lopuksi: Onneksi elokuva ei vajoa melodramaattisuuteen, ei mielestäni hiukkaakaan.  Se helmasynti olisi pilannut koko tarinan.

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Darja (eräs satunnainen kohtaaminen)

Johdannoksi:

Tarkoituksenani on aloittaa uusi tekstisarja lähinnä Venäjästä. Olkoon otsikkona Muistiinmerkintöjä vuosikymmenten takaa. Palaan 80-luvulle ja sitä seuranneisiin vuosiin. Neuvostoliiton kausi Venäjän imperiumin historiassa alkoi vetää loppuhenkosia ja hapuiltiin uuteen aikaan. Muistot ovat kyllä aitoja, mutta kaikkeahan mieli tahtoo värittää. Saatan poiketa välillä 70-luvulla ja tehdä loikkia myös muualle maailmaan.

Ensimmäisessä jutussani eletään 90-lukua ja mennään sensuelliin suuntaan. Varoitan ennakolta. Teksti saattaa herättää sisäisen moraalinvartijan. Mutta on kyse vain pehmeän lempeästä romantiikan kaipuusta. Ja rakkauden huuma ylittää kaikki aikakaudet.

Olen hapuillut muistiani. Tuntuu, kuin tyylissäni ja kuvauksen taustalla olisi ollut jokin joskus lukemani kertomus tai pitempi novelli, ehkä useampi. En viitsi nyt nimetä yhtään. Ollaan Tšehovin tai Turgenevin maailmoissa. Vaikutusta on molemmilla mutta ehkä kuitenkin enemmän ensiksi mainitulla.

Kertomus Darjasta on sarjan ensimmäinen kirjoitus. Annan ajan viedä. Seuraavia sarjan osia tulee, kun on tullakseen. Joka tapauksessa pyrin lyhyehköihin tilannekuvauksiin.

...

Darja

Kesken kiihkeän työrupeaman tarvitsin irtautumista arjesta. Olin kavereiden kanssa liikkeellä. Kohtasin kaupungin keskustassa Darjan. Se oli ensitutustuminen, joka huipentui yhteiseen yöhön. Sen jälkeen hän on jäänyt vain valonsäteeksi muistoihini...

Se oli kolmen hengen tyttöporukka: kaksi suupalttia, ja Darja myhäili mukana hiljaa vaieten. Hän oli muita myös ulkoisesti hieman pyylevämpi. Poissaolevan oloisena hän piti tyttökavereihinsa parin metrin etäisyyden. Hän ei ollut mikään missityyppi, mutta en sitä kaivannutkaan. Hän kätki sisäänsä jotain salaperäistä. Mieli tarkkaili, teki havaintoja. Otin pienen eleen hänen suuntaan. Hän reagoi. Pian jätimme muut. Hän otti minut käsikynkkään, hymy leveni, silmät kirkastuivat. Heti havaitsin poikkeuksellisen piirteen. Hänellä oli kyky hykerrellä äänettömästi. Tyytyväisyyden olotila paljastuu ja vangitsee mielen.

 Olemus oli - sanoisinko pehmeän hiljainen. Jossain sielun syvyyksissä jotain värähteli. Vaistosin, että tytön sydän oli paikallaan. Havaitsi samaa herkkyyttä, joka olin kokenut venäjän klassikkoteosten naishahmoihin tutustuessani. Lähinnä tulee mieleen Ivan Turgenev. 

 Hän vei minut asunnolleen, joka oli aika keskustassa. Hän asui äitinsä kanssa ja tämä oli juuri nyt datshalla. Darja oli selvästi innostunut. Näkyi tilanteen epätavallisuus. Ehkä hän oli mieltynyt hiljaiseen olemukseeni. Hän tarjosi lasillisen jotain imelää punaista hedelmäviiniä, vain lasillisen. Hän oli vilpittömän oloinen puheissaan. Kimakkuutta ei ollut vähääkään, kuorossa hän olisi ollut matala altto. Puhe oli kuin sielun pohjilta huokuvaa kuiskintaa, syvät tuntemukset paljastuivat. Ja hän piti romanttisesta yhdessäolosta. Se oli huumaavaa ja levollista. Ikään kuin taustalla olisi soinut musiikki, mutta niin hiljaa, ettei se häirinnyt. Kenties keskinäinen vetovoimamme sai sydämemme soimaan.

 Selailimme hänen valokuva-albumiaan. Hän oli vastikään ollut Egyptissä. Oli kuvia siskon häistä, datshasta, äidistä.

 Yö kului kuin unelma, kuin amerikkalaisesta melodraamasta: rakastelimme, halailimme, olimme vain ja hengitimme hiljaa, tunsin kevyen ilmavirran poskipäissäni, hipaisin hiljaa huulillani hänen poskeaan, hän vastasi tuskin havaittavasti. Välillä Darjalle tuli mieleen jokin hauska asia, kuuntelin hymähdellen.

 Keskustelimme uskonnollisista kokemuksista. Darja kävi usein kirkossa. Välillä painauduimme taas toisiimme, kuin hengityksemme tuntien. Välillä nousimme ylös. Hän meni levysoittimen äärelle. Pian hempeä musiikki täytti huoneen. Ihastelimme rauhallista aamuyön maisemaa. Darja pelästyi huomatessaan, että parvekkeen kohdalla olevan puun lehdet olivat alkaneet kellastua. Se oli huono enne, hän sanoi ja meni totiseksi. Minä vaikenin ja painauduin häneen tiiviimmin. Tätä jatkui lähes aamupäivään. Työt odottivat, minun oli mentävä. Hyvästellessämme annoin hänelle lahjan. Darja hykerteli tyytyväisenä. Kun tulin ovesta kadulle, hän vilkutti vielä parvekkeelta.

Sieluuni on jäänyt elämään levoton henki, mutta aina se väistyy ajatellessani Darjaa.

(Päivitetty 8.11.2021)

  

maanantai 1. marraskuuta 2021

Susia ja ihmisiä

Tässä ulostulossani käsittelen kahta eri asiaa, joita yhdistää otsikossa mainittu ”susi”. Kyse on luonnonsuojelusta, mutta todettava on heti, että luontoon minulla on ulkokohtainen suhde. Se on minulle siis lähinnä ihailun kohde, paikka virkistäytyä. Pysyttäydyn kuitenkin luonnon pariin mennäkseni kaupungin lähistöllä. Metsästystäkin – varsinaisesti susien kaatolupia – käsittelen, mutta siitä keskusteltaessa olen vain pelkkä mitään tietämätön kuuntelija.

Yksi näkökulma jutussani liittyy siihen, että on ilmestynyt huolestuneita viestejä siitä, kuinka sudet ovat tulleet vaarallisen lähelle ihmisasutusta ja saaneet aikaan paitsi pelkoa myös ikävää jälkeä. Keskustelua susien kaatolupien lisäämisestä on nostettu jopa Suomen eduskunnassa.

 


”Susi tulee” on tuttu iskulause ympäri maailman. Turhien uhkakuvien luominen on haitaksi siinä vaiheessa, kun uhkasta tuleekin todellinen. Nytkin susien tuhoista kärsineiden maaseudun ihmisten hätähuutojen vastapainona sosiaalisessa mediassa asian esille nostaminen on saanut osakseen naurua ja pilkkaa. Ollaan tilanteessa, että asiaan saatetaan puuttua liian myöhään.

Menen kuitenkin tässä vaiheessa alussa lupaamaani toiseen asiaan, jossa susikannan leviäminen nähdään myönteisenä ilmiönä, osana luonnon monimuotoisuutta. Nyt liikutaan kyllä kaukana Suomesta, mutta oman planeettamme tulevaisuus tekee asian meille yhteiseksi.

David Attenborough on BBC:n Avara Luonto tv-dokumentteja katsoneille tuttu nimi. 94-vuotias mies on jättänyt meille kirjallisen testamenttinsa, jossa hän vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Kyseessä on teos, joka herättää ajattelemisen aihetta meille jokaiselle:

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Suomentanut Ilkka Rekiaro. WSOY, 2020, 286 s. (https://www.wsoy.fi/kirja/yksi-elama-yksi-planeetta/9789510456583 )

Kyseessä on rakastetun luontodokumentaristin vetoomus planeettamme puolesta. Teos tutkailee ekologista kehitystä viime vuosisadan aikana ja tekijä vaatii kiireisiä toimia, jotta tuhon suunta voidaan kääntää. Hän puhuu villiinnyttämisestä ja luonnon moninaisuuden palauttamisesta, tavoitteena pelastaa maapallo. Keskeinen käsite on biodiversiteetti, joka määritellään kirjassa seuraavasti:


Näin kustantajan verkkosivulla kiteytetään kirjan ydinsanoma: ”Yksi elämä, yksi planeetta on aikamme tunnetuimman luonnontieteilijän Sir David Attenborough’n näkemys viisaamman tulevaisuuden turvaamiseksi, yhdessä luonnon kanssa.” Teokseen liittyy dokumenttielokuva A Life on Our Planet, jonka videoesittely on nähtävissä täällä.

 Attenborough tuo petonisäkkäiden palautuksesta esimerkkinä Yellowstonen kansallispuiston tapahtumat sen jälkeen, kun sinne palautettiin susia vuonna 1995. Puistossa oleilleet vapitilaumat  pelästyivät susia. Sen johdosta ne alkoivat vaihtaa useammin paikkaa. Siitä seurasi, että puut alkoivat kasvaa siinä määrin, että kuuden vuoden kuluttua ne varjostivat rantavettä, mikä puolestaan tarjosi kaloille suojaisan kokoontumispaikan. Laaksoihin ja niiden laitamille nousi haapa-, paju- ja jättipoppelitiheikköjä. Eläinkunta elpyi:

Metsälintujen, majavien ja biisonien populaatiot kasvoivat. Sudet saalistivat myös kojootteja, joten jänis- ja hiiripopulaatiot elpyivät ja ketut, kärpät ja haukat runsastuivat. Jopa karhukanta kasvoi, koska karhut pääsivät susien kaatamien eläinten haaskoille. Syksyllä karhut söivät marjoja puista ja pensaista, jotka eivät olisi muuten tuottaneet hedelmää. (s. 198)

Attenboroughin päätelmä on, että ”jos Yellowstonen kaltaisessa luonnossa halutaan edistää biodiversiteettiä ja ottaa talteen hiiltä, ekosysteemiin on lisättävä susia”. Kirjassa esitetään , että tuosta kokeilusta otetaan myös Euroopassa oppia. Metsän uudelleenkasvusta lähdetään liikkeelle. Toiveena olisi, että ne olisivat mahdollisimman monimuotoisia ja sitoisivat mahdollisimman paljon hiiltä. Luonnon villiintyminen on hänen mukaansa käytännöllinen vaihtoehto niille, ”jotka ymmärtävät luonnon todellisen arvin ja sen vaikutuksen vakauteen ja hyvinvointiin” (s. 201) .

Toisena esimerkkinä Attenborough tuo Costa Rican puiden istutusprojektin. Maan viranomaiset huolestuivat siitä , että metsien hävityksen johdosta ja päättivät ryhtyä toimiin. Maanomistajille tarjottiin avustuksia kotoperäisten puiden istutukseen. Projektin myötä metsät ovat alueella elpyneet ja nyt kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ne peittävät jo puolet valtion maa-alueesta. ”Nykyisin maan luonnonvaraisten alueiden osuus kansantulosta on merkittävä ja niillä on keskeinen rooli kansallisessa identiteetissä” (s. 201). Tekijä toivoo, että sama saavutettaisiin globaalissa mittakaavassa. Tutkimuksen mukaan ”metsien palautus voisi teoriassa sitoa jopa kaksi kolmannesta aiheuttamistamme ilmakehän päästöistä”. Näin tekijä kiteyttää:

”Maa-alueiden villiinnytys on ulottuvillamme ja se on kiistattoman arvokas asia. Jos loisimme   villiä luontoa eri puolille maailmaa, biodiversiteetti elpyisi ja tekisi sen, mihin se parhaiten pystyy: vakauttaisi planeetan.” (201)

 Attenboroughin kirja vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Hän esittää raakaa faktaa maapallomme luonnon kehityksestä viime vuosisadan aikana. Hän vetoaa, että ryhdyttäisiin vakaviin toimiin alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi ja palauttamiseksi. Hän antaa myös esimerkkejä, miten ihmisten toimin on päästy suotuisaan kehitykseen. Näin ollen kyseessä ei ole mikään maailmanlopun viesti.

Tuonkaltaisten viestien opetukset ovat varmasti myös globaalisti ajattelevien eurooppalaisten vaikuttajien mielissä, mikä on sinällään hieno asia. En kuitenkaan monien muiden kanssa pidä siitä paniikkimielialasta, joka on päässyt jossain määrin vallalle ja herättää samalla nuorissa turhaa tervettä elämää ja kehitystä vahingoittavaa ahdistusta.

Vaikka monien mielestä tämä voi ehkä tuntua liioittelulta, on aiheellista kysyä, uhrataanko Suomi keskisen ja eteläisen Euroopan edessä tuonkaltaisia tavoitteita täyttämään. Kehitystä kyllä ohjataan siihen suuntaan, että varsinkin syrjäseuduilla asuminen tulee Suomessa lähes mahdottomaksi. Osasta aluettamme uhkaa muuttua luonnonsuojelureservaatiksi. Kun hieman googlaa, niin havaitsee, että tästä uhasta on kirjoitettu jo vuosia sitten.

Kirjoitukseni on lähinnä ihmettelyä ja epätietoisuutta. Kummastelen ja kyselen, mihin tätä Suomeamme ollaan viemässä. Tuo luonnon villiinnyttäminen on vain yksi osanen ihmettelyäni. En tiedä mitään hallituksen tai EU-tason tavoitteista ja pyrkimyksistä. Kun Neste päätti investoida uuden jalostamon Hollantiin, niin siinä yhteydessä pääministerimme heitti salaperäiseltä tuntuvan käsitteen ”vihreä siirtymä”, jonka todellinen sisältö on arvoitus.

Halusin kirjoittaa aiheesta jo siinä vaiheessa, kun tuon Attenboroughin kirjan lukaisin, mutta asia jäi pöydälle. Nyt on viime aikoina tullut esiin uutisia susien tuhotöistä ja myös tuttavapiiristäni on noussut esille huolta herättäviä viestejä. Eräs näkemäni video kauhistuttaa: pihapiiriin sijoitettu riistakamera näyttää, kun vierailulle tullut susi tekee häntäänsä heiluttavasta koirasta selvää jälkeä. Etelä-Pohjanmaalta ja muualtakin Länsi-Suomesta on hälyttäviä viestejä ollut susien tunkeutumisesta ihmisten elinalueelle. Pohjois-Karjalassa on lampaiden kasvattaja joutunut vakaviin ongelmiin, kun sudet eivät piittaa niille asetetuista esteistä ja ovat onnistuneet saamaan tuhoa aikaan. Ja aivan tuoreeltaan on tehty myös eduskunnassa aloite, jossa vaaditaan susikannan kannanhoidollisia kaatolupia. Siitä laitoin juttuni alkuun linkin.

Virallisesti asiasta vaietaan ja sosiaalisessa mediassa tietyt piirit vähättelevät ongelmaa, mikä hämmentää ja suututtaakin. Uhista pitäisi keskustella avoimesti ja ottaa huomioon niiden ihmisten huoli jotka tuon uhan kanssa joutuvat konkreettisesti elämään päivittäin. Heidän elinkeinonsa ja myös turvallinen perhe-elämä saattavat olla vaarassa.

Opetusministerimme käytti kerran yleisradion keskustelussa ilmaisua ”paskapuhetta”. Se oli heitto Jussi Halla-aholle. Ei siitä nyt sen enempää, mutta jokainen voi palauttaa muistiinsa, missä yhteydessä tuo kommentti heitettiin. Tuolloisella perussuomalaisten puheenjohtajalla oli aito huoli.

Suomen hallituksessa on siis pyrkimyksiä, joista emme ihan konkreettisesti tiedä. En itse rupea silmiäni kiusaamaan lukeakseni hallituksen ohjelmia ja tavoitteita, josko sieltä tulisi jotain selvemmin esille. Mutta kyllä huolta yritetään kantaa. Tässä eräs esimerkki eduskunnasta. Kansanedustaja kaipaa keskusteluun tervettä kriittisyyttä ja maalaisjärkeä. Hän pelkää, että Suomesta ollaan tekemässä ”EU:n viheralue”.

Eräs kaverini esittämä kommentti on selkeä. Suomessa on pitkän ajan kuluessa onnistuttu karkottamaan susi kauemmas asuma-alueelta. Sekä ihmiset että sudet ovat ottaneet haltuunsa omat reviirinsä. Kantaa on pyritty hoitamaan ja ihmisten turvallista elämää suojelemaan. Nyt tuo työ ikään kuin haluttaisiin vesittää. Menneiden sukupolviemme työtä ja kansanviisautta ei pitäisi vähätellä sinisilmäisen maailmanhalailun vuoksi. Suomalaiset ovat vuosisatoja oppineet elämään yhdessä villin luonnon kanssa. Se on viisautta. Tyhmentymiskehitystä ei saa päästää valloilleen.

Keskieurooppalaisessa perinteessä (kuten Grimmin veljesten sadussa Hannu ja Kerttu) metsä on pelottava asia, siellä vaanii todellisia uhkia. Suomalaisessa perinteessä metsä on pyhä paikka, sitä kunnioitetaan mutta myös hallitaan.

Muutama sananen myös metsänhoidosta. Olen samaa mieltä siitä, että avohakkuissa on menty liiallissuuksiin, Siitä on minunkin silmiini tullut ikäviä esimerkkejä. Mutta kyllä suomalaisessa metsänhoitotaloudessa hallitaan myös toisenlainen käytäntö. Taito on hallussa. Tämä koskee myös metsäpalojen ennakointia. On osattu ennakolta varautua, ja palot saadaan hallintaan paljon paremmin kuin muualla maailmassa.

Kun edellinen USA:n presidentti Donald Trump kehui Suomessa käydessään suomalaista metsänhoitoa. Suomessa pätevätkin ihmiset muuttuivat ”hörhöiksi” ja alkoivat nauraa retostelemaan typerillä ”haravajutuilla”. Oltiin sokeina mukana globaalissa agendassa. Trump haluttiin asiassa kuin asiassa saattaa huonoon valoon. Kansa naureskeli mukana ja globaali eliitti pääsi tavoitteeseensa. Tuolloin Suomen olisi pitänyt ruveta kylmän viileästi markkinoimaan Yhdysvalloissa oma metsänhoitotaitoamme ja metsänhoitokoneita. Näin olisi Suomen kauppatase tykännyt.

Virallisesti vedotaan Euroopan unionin vastuulliseen toimintaan. Toisaalta päätöksenteko on siirtymässä yhä enemmän pois Suomesta, keskittymässä globaalien toimijoiden käsiin. Mihin on unohtunut subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jota vielä reilut perikymmentä vuotta sitten EU:sta puhuttaessa innolla hehkutettiin.  Kammottavana esimerkkinä kierosta päätöksenteosta ovat valkoposkihanhet. Tuhojen aiheuttamia tukia saa byrokratian rattaissa yrittää anella. Kaasutykit saavat laulaa. Viittaan Kouvolan Sanomien kirjoitukseen 16.9.2021, jossa kerrotaan, kun maanviljelijä on saanut viranomaisilta luvan hätistää hänen elinkeinoaan kiusaavia hanhia.

Päätän kirjoitukseni tähän. Susista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä päädyin byrokratian valtaan. Näin tällä kertaa. 

...

Päivitys 2.11.2021

Eilen pian juttuni julkaisun jälkeen näin uutisen, jonka mukaan hallitus kaavailee suden kannanhoidollisia kaatolupia 20 kappaletta. Se on sinällään positiivinen asia. Vainusin kuitenkin uutisesta anteeksipyytelevän selittelyn makua. Olisiko niin, että oltaisiin päätymässä kompromissiratkaisuun, koska osassa hallituspuolueita ollaan kaatoja vastaan? Kyseessä on siis vasta ministeriön esitys. Odotellaan lopullista päätöstä. Tässä se osa teksti-TV:n uutisesta, joka saa mietteisiin:

”Ministeriön mukaan metsästyksen avulla pyritään vähentämään susikantaan liittyviä sosiaalisia konflikteja ja edistämään suden hyväksyttävyyttä niin, että suden suojelutaso voidaan turvata.

EU:n luontodirektiivin mukaan susi on Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella tiukasti suojeltu laji, mutta tästä voidaan poiketa, jos metsästykselle asetetaan selkeä tavoite ja osoitetaan, ettei muuta tyydyttävää ratkaisua ole.”



tiistai 26. lokakuuta 2021

Elämänohjeita järjestyksen jälkeen - Jordan B. Petersonin uusin.

Jordan B Peterson, 12 uutta elämänohjetta järjestyksen jälkeen. 2021 Suomennos Tero Valkonen, 377 s.


 

Marraskuussa 2018 julkaisin blogissani kirjoituksen, johon laitoin otsikoksi ”Taakkana hyvä elämä”. Siinä käsittelen Petersonin edellistä kirjaa, joka on saanut alaotsikokseen Käsikirja kaaosta vastaan. Sen 12 elämänohjetta eivät olleet mitään pelkkiä psykologin evästyksiä vaan niistä avautui filosofisia ulottuvuuksia. Hämmennyksen tilasta autetaan löytämään Tie - syvempi ote ainutkertaiseen elämäntaipaleeseemme. Sen ohjeet olivat melkeinpä lumetta, ne avasivat portin pohdintoihin. Teoksen esipuheen laatinut tohtori Norman Doidge (jonka kerrotaan luoneen The Brain That Changes itself -nimisen teoksen) tekee heti selväksi, että kyseessä ei ole mistään abstrakteista psykologin neuvoista ihmissuhdekursseja samoaville vakioporukalle. Doidge sai minut vakuuttuneeksi, ja tutustuinkin Petersonin ajatteluun erityisellä vakavuudella. Peterson menee syvälle maailman perustuksiin lähtien ensimmäisessä ohjeessaan liikkeelle meren pohjalla elelevien hummereiden aivokemiasta. Romantiikka on kaukana, kun ohjeistetaan yksilöä ottamaan vahva ote oman elämän biologisesta perustuksesta. Hummereista meillä on opittavaa, onhan niillä takanaan 350 miljoonan vuoden kehityshistorian suoma käytännön viisaus. Kirja oli myyntimenestys ympäri maailman mutta lukiessa tuli selväksi, että kaiken taustalla raaka kova työ ja sen myötä muotoutunut näkemys.

Todettakoon, että jo tuossa vaiheessa minua alkoi hieman kiusata hänen yliaktiivinen esiintyminen sosiaalisessa mediassa. Kaiken lisäksi hän matkusteli paljon kirjaa markkinoidessaan, kävi myös Suomessa. Hän selvisi väittelyistä kunnialla mutta sai kyllä myös massiivisen vastustajien armeijan, leimakirveitä heilahteli. Se selveni myös Suomen valtamedian asenteessa. Lieköhän tuo myllerrys osaltaan aiheuttanut, että on käynyt, mitä tuolloin jollain tapaa pelkäsin. Mies paloi loppuun. Tämä uusi kirja on syntynyt miehen toipuessa omasta sairastumisestaan keskellä maailmanlaajuista Covid-19 -pandemiaa.

Haluan todeta, että myötätunto häntä kohtaan ei ollut hälvennyt. Hänen perhettään, lähinnä tytärtään vaivanneet terveysongelmat olivat tulleet minulle vuoden 2018 kirjankin myötä tutuiksi. Näin hänet oman elämänsä taistelijana, vaikka toisaalta koin, että pienempikin sosiaalisen median näkyvyyden pyrkimys olisi riittänyt. Se tuntui välillä turhalta julkisuuden haulta. Itse arvostan maailman historiassa eniten niitä moninaisia tuntemattomia nimettömäksi jääneitä sankareita. Ymmärrän toki, että jotta nykymaailmassa saisi tärkeäksi kokemansa sanomansa perille, ei siinä vaikeneminen auta.

Kävi niin, että jo viime vuodesta lähtien kiinnostukseni seurata Petersonin esiintymisiä huomattavasti laantui, lähes loppui tyystin. Kunnes sitten kesällä huomasin, että tämä uusin teos on ilmestymässä suomeksi. Päätin hankkia kirjan tuoreeltaan, paljolti vain uteliaisuuttani.

Teos alkaa alkusoitoksi nimetyllä esipuheella. Siinä tekijä kertoo äkillisestä sairastumisen vyörystä, johon hän ja hänen läheisensä ovat joutuneet. Kyse ei ole koronasta. Tuo pandemia iski vasta myöhemmin. Ja tekijä tuo heti selväksi, että kirjan ajatuksia ei pidä yhdistää pandemiaan.

Vaimo sairastui, ja tytär. Ja lopulta itse Jordan joutui romahduksen myötä lääkkeiden liikakäytön ja masennuksen kierteeseen. Hän menetti oman mielensä hallinnan. Siinä pelastuksen toi ystävien tuki. He saivat miehen järkiinsä.

Peterson vie ”alkusoittonsa” ensisävelissä lukijansa helmikuun viidenteen päivään vuonna 2020. Hän herää Moskovassa, sairaalan teho-osastolla, ahdistuksen tilassa. Hänet oli sidottu sänkyyn, sillä hän oli yrittänyt irrottaa letkuja kädestään ja lähteä tuosta vieraasta ympäristöstä. Tuo paikkakunta ei minua yllättänyt, sillä sosiaalista mediaa seuranneena tiesin, että hän oli joutunut etsimään itselleen hoitoa Venäjältä. Yllätys oli kuitenkin lähinnä se, kuinka vakavasta tilanteesta oli kysymys.

Mies piti itsensä kasassa – omien sanojensa mukaan ”hädin tuskin” - pyrkien työskentelemään ja jatkamaan tutkimuksiaan. Ilman perhettään ja ystäviään hän ei olisi selvinnyt. Häntä auttoi myös vahva motivaatio. Sen voimalla hän pakotti itsensä tietokoneen ääreen ja keskittymiseen. Katkeruus ei saanut valtaa. Peterson toteaa (s. 18) uskovansa, että jos ”hän olisi äitynyt esimerkiksi kaunaiseksi, hän olisi menehtynyt”. Mainita täytyy, että hän käsittelee molemmissa kirjoissaan kaunaa. Ohje 11 jopa varoittaa siitä avoimesti: Älä salli itsesi muuttua kaunaiseksi, petolliseksi tai ylimieliseksi. Kaunaan on syynsä mutta sen vallassa ollessaan joutuu pimeiden voimien vietäväksi. Kaaoksen lohikäärme saa kirjassa keskeisen painon.

Friedrich Nietzschen filosofiaan liittyvä käsite ressentiment (’vihamielinen kauna’, s. 178) saa myös kirjassa oman osansa. Siinä yhteydessä ilmiöllä on yhteiskunnallinen merkitys, yhteisön tuhovimma. Ihmiset ovat ideologian vietävissä. Omahyväinen viha saa vallan ja ”oikeamieliset” päätyvät syvässä katkeruudessaan ja joukkohysteriassa jopa vainoon ja joukkomurhiin. Petersonilla on ilmiöön näkökulmansa. Nämä tunteet eivät saa valtaa, jos ihminen on rehellinen kääntyen ensi sijaisesti itseensä eikä etsi omaan tilaansa syyllistä muualta. Hän lisää pohdintaansa raamatullisen viittauksen malkasta omassa silmässä.  

Minulle edellisen kirjan vaikuttavinta antia oli nimenomaan tekijän venäläiseen kulttuuriin ja sen kirjallisuuden klassikoihin kohdistunut harrastus. Sen tunsin välittömästi yhdistävän minua häneen. Paljolti senkin ansiosta paneuduin kirjan maailmaan. Nyt olin kyllä hämmentynyt siitä, miten kanadalainen psykologian professori hakeutuu hoitoon Moskovaan, saa sieltä avun. Venäjä ei siis olekaan mikään pelkkä vanhan kulttuurinsa varassa pystyssä pysyvä takapajula. Tällaista välähteli mielessä.

Kirjassa kuitenkin jää tällä kertaa Venäjän käsittely periferiaan. Dostojevskin Riivaajiin viitataan eräässä kohdin. Siitä luodaan yhteys Friedrich Nietzschen filosofiaan, jolla tällä kertaa on minuun erityisen vahva vaikutus. Sen ohella oma päähuomioni keskittyi ikiaikaisesta mytologiasta ammentaviin tarinoihin. Niistä löytyy punainen lanka moniin nykyaikanakin tuoreilta tuntuviin lastenkirjallisuuden klassikoihin ja muun muassa sellaisen julkkiskirjailijan kuin J. K. Rowlingin luomaan maagiseen Harry Potterin hahmoon. Itse tiedän vain Potterin nimen, en ole Rowlingin teoksista ollut lainkaan kiinnostunut. Peterson löytää Rowlingin maailmasta kuitenkin jälkiä esimerkiksi vanhasta Mesopotamian mytologisesta maailmasta. Se vanha alkuaan suusanallisesti välittynyt kansanviisaus on tällä kertaa kai minun huomiotani tiukimmin sitova ydin.


Tuo vanha perintö elää edelleen kansanperinteessä ja myös lastenkirjallisuudessa. Lohikäärme on tullut monessa yhteydessä tutuksi. Tähän pakkaan sekoittuvat myös vanhat Pyhän Yrjön ja Pyhän Patrikin tarinat. Tuolla kaikella lohikäärmeineen on sidos myös Tolkienin maailmaan. Ja onhan esimerkiksi Pinokkion sadussakin mukana merenalainen hirviö. Pimeät voimat ovat tulleet tutuiksi myös muuta kautta. Peterson viittaa useihin hahmoihin: Prinsessa Ruususen, Leijonakuningas, Punainen kuningatar teoksessa Liisa ihmemaassa, Disneyn elokuvasta tuttu Pieni merenneito jne.

 Peterson on toki noita mytologioita käsitellyt myös edellisessä kirjassaan. Toistoa on, mutta hän avaa aina uusia näkökulmia. Perusteellisimmin hän paneutuu niihin varhaisimmassa teoksessaan Maps of Meaning: The Architecture on Belief (New York: Routledge, 1999). Sitä en ole lukenut eikä sitä ole myöskään suomennettu. Se on nähtävästi hänen vahvinta antiaan. Norman Doidge kiteyttää Kahdentoista elämänohjeen esipuheessa teoksen sisältöä melko kattavasti. Tuskin kuitenkaan jaksaisin tällä haavaa paneutua alkuperäisteokseen, jos sen käsiini saisin. Tyydyn mielelläni tämänkertaiseen yhteenvetoon. Uusissa elämänohjeissa Peterson liittää nuo mytologiat ihmisen itsetiedostamisprosessin alkutaipaleeksi.

Peterson tutkii omaa tietään ja oman ajattelunsa kehitystietä lähtien ihmiskunnan minätietoisuuden kehityksestä. Itse olen ymmärtänyt lukemani pohjalta sen liittyvän irtautumiseen pimeästä keskiajasta, kun taide alkoi saada perspektiiviä ja kun myöhemmin 1600-luvulla ranskalaisfilosofi Descartes purkaessaan osiin älyllistä epäilyään löysi lausuman ”Cogito ergo sum” myötä olemassaolonsa varmuuden. Hän käsitteellisti ”minän”. Peterson kuitenkin toteaa sen käsitteellistetyn jo noissa mytologioissa. 

Tarkastellaan alempana asiaa lähemmin. Ensin kuitenkin teen hieman kokoavaa yhteenvetoa lukukokemuksestani ja uusista elämänohjeista. Totean heti erään nyt käsiteltävän teoksen vahvuuden, jonka tajusin vasta siinä vaiheessa, kun yhtäkkiä tulikin tarve etsiä käsiini kirjahyllyni nurkasta kolmen vuoden takainen 12 elämänohjetta ja aloinkin sitä lukea kuin uusin silmin. Se sai tuoreemman maun. Kirjat alkoivat täydentää toisiaan. Se syventää vaikutelmaa myös tästä uudesta kirjasta. Nimittäin aluksi elämänohjeista ”järjestyksen jälkeen” jäi kaksijakoinen olo. Edellisessä teoksessa ne tuntuivat osuvan kohdalleen. Yhtälö toimi, ohjeen arkisen maailman takaa löytyy oma erityinen syvyysulottuvuutensa. Nyt ainakin ajoittain pintaan jää väkisin puristetun tuntuma. Se ei sinällään kuitenkaan pilaa kirjaa, koska ymmärtääkseni lukija ei kiinnitä huomiota pelkästään käytännön ohjeisiin vaan paneutuu filosofisiin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin.

Ensimmäinen kirja oli minulle vahva lukukokemus. Ymmärsin, miksi se on saanut monen nuoren elämän suuntaansa etsivän löytämään suuntaa elämälleen. Tämän jatkoteoksen ohjeet ja niiden näkökulmat eivät aina välttämättä innosta eivätkä uteliaisuuttani paljoa ruoki. Syy on ehkä parisuhdeasioissa. Peterson tuntuisi käsittelevän niitä nyt enemmän. Minua ne vain eivät vain saa syttymään, olkoonkin että ne ruokkivat laajempaa agendaa. Silmät alkavat lukiessa harhailla, vilkuilen sivuja eteenpäin toivoen vapautuvani noista suhteiden kiemuroista. Esimerkkinä mainitsen yhdeksännen ohjeen: ”Työskentele hartaasti ja suunnitelmallisesti sen eteen, että romantiikka säilyy parisuhteessa.” Sen luvun loppuosa minulta on ainakin toistaiseksi jäänyt lukematta. Alkuosan luin jälkeen päin ja täytyy tunnustaa, että löysin sieltä kiinnostavaa pohdintaa.

Peterson intoutuu kestävän parisuhteen käsittelyssä ja perusteluissa tunnevoimaiseen paatokseen. Hän haluaa vakuuttaa, että parisuhde (avioliitto) tarvitsee luottamuksen, keskinäisen sopimuksen, asioiden perusteellisen selvittelyn. Siten syntyvät kestävät saavutukset liitossa. Hän antaa ohjeita, joiden ehdottomuus vaikuttaa minusta ylilyönniltä (esim. se, että yhdessä asuminen kokeiluluonteisesti ei olisi kestävä pohja, s. 280). Mutta tavoite on luoda kestävä liitto. Se poikii kestäviä tuloksia, luo jälkikasvullekin turvaa. Hyvästä, luovasta parisuhteesta ja perheestä säteilee energiaa, voimaa ja valoa myös työelämään ja vapaa-aikaan. Vielä isovanhempinakin puolisot saavat nauttia sen tuloksista.

                                  

Onhan kirjassa muutakin. Esimerkiksi anonyymeihin  kliiniseen työhön perustuviin terapiakuvauksiin on sinällään kiinnostavaa tutustua, vaikken niiden ongelmiin aina saakaan syvempää tuntumaa. Mietin, että häiritseeköhän siinä myös se, että asiakkaiden yksityisyyden suojelemiseksi Peterson on muokannut kuvauksia tunnistamattomiksi. Olisikohan siinä yhteydessä jotain olennaista menetetty, koska välillä kuvausta on vaikeahkoa seurata? Ne välittävät kuitenkin omalla painollaan erään näkökulman todellisuuteemme. Viime kädessä Petersonin historiallinen ote tuo tässäkin yhteydessä pelastuksen. Hänen avara katsantonsa auttaa tarkastelemaan arjen ongelmia laajemmin.

Yhtä kaikki, toistan vielä kritiikkini. Ainakin siinä vaiheessa, kun lukujen päätteeksi pitää tehdä yhteenvetoa ja johtaa loppukaneetiksi punainen lanka siihen varsinaiseen käsiteltävään elämänohjeeseen, kirjoittajan kokoava lausahdus ei välttämättä tuo sitä tehoa ja ahaa-elämystä, mistä edellisen kirjan yhteydessä nautin.  Jää vähän latistunut olo. Ei aivan täysin tuntunut Petersonin idea toimivan mutta se ei liene esteenä sille, etteikö tämäkin teos nouse kansainväliseksi bestselleriksi nousee.

Nyt voin vapain mielin jatkaa käsittelyäni ja keskittyä vahvuuksiin. Niitä Petersonin ajattelussa on aivan riittävästi. Todettakoon, että nyt saatan viitata myös kolmen vuoden takaiseen teokseen (12 elämänohjetta). Käsittelen niitä rinnan.

Peterson selvittelee kirjansa alkusivuilla, mitä otsikkoon sisältyvä ”järjestyksen jälkeen” tarkoittaa. Hänen molemmat teoksensa käsittelevät elämää kaaoksen ja järjestyksen ristitulessa. Hän selvittää ikivanhoja mytologioita myöten, sitä, kuinka luomme todellisuudellemme merkitystä, pyrimme saamaan sen hallintaamme. Maailmassa on aina odottamatonta ja meidän on sen läsnä ollessa tarve luoda elämäämme järjestystä. Voidaan kuitenkin mennä liian pitkälle, jolloin emme rohkene kohtaamaan turvallisuuttamme rikkovaa tuntematonta kaaoksen voimaa. Tavalla tai toisella välttelemme sitä. Itse luomamme järjestys ei kykene joustavuuteen. Tuolloin uhkana voi olla jopa totalitarismi, joka haluaa hallita kaikkea. Edellinen kirja Käsikirja kaaosta vastaan keskittyi ylenmääräisen kaaoksen seurausten korjaamiseen. Tämä uusi kirja käsittelee sitä, kuinka liiallisen turvan ja hallinnan vaarat voidaan välttää. ”Meidän tulee pitää toinen jalka järjestyksen maailmassa ja tavoitella toisella varovaisesti maailmaa järjestyksen ulkopuolella” (s 20). Olemme rajalla, mutta uuden pelko on pidettävä hallinnassa. Opimme uutta kaiken aikaa, luomme merkitystä vaistommekin avulla, pyrimme sopuun, emme kangistu vanhaan.  

                                

Mennään ihmiskunnan tietoisuuden kehitykseen ja mytologioiden merkitykseen. Egyptiläisessä mytologiassa järjestyksen jumala Osiris hajoaa veljensä Setin kanssa käymässään valtataistelussa osiin. Hänen puolisonsa - alisen maailman kuningatar Isis - etsii miestään, kokoaa löytämiään palasia vieden ne mukanaan maanpäällisestä valtakunnasta. Hän onnistuu tulemaan Osiriksen falloksesta raskaaksi ja synnyttää kotonaan alisessa maailmassa Horuksen, joka vartuttuaan alkaa kaivata isänsä valtakuntaan. Horuksen vahvin ominaisuus on hänen silmänsä. Hänen symbolinsa on teräväkatseinen haukka. Hän on tarkkaavaisuuden jumala, koska hänellä oli paitsi kyky myös halu nähdä tarkasti. Nimenomaan se antaa hänelle rohkeuden, jonka voimalla Horus syöksee valtaan nousseen setänsä Setin erinäisten vaiheiden jälkeen vallasta. Set oli repinyt veljenpojaltaan toisen silmän, mutta se ei Horuksen tahtoa hidastanut. Tärkeää on todeta se, että Horus kävi taistoon vapaaehtoisesti. Hän halusi kukistaa Pahan.

Horus ottaa kukistetulta Setiltä toisen silmänsä takaisin ja karkottaa tämän pois valtakunnasta. Urotyöt eivät kuitenkaan jää tähän. Hän palaa aliseen ”kuolleiden valtakuntaan” etsien Osiriksen palaset. Hän antaa isälleen Setin itseltään irti repimän silmän. Kiitos poikansa tuo entisaikojen suuri hahmo näkee taas. He palaavat yhdessä valtakuntaa. Tuo yksittäinen silmä on egyptiläisessä perinteessä edelleen vahva symboli. Peterson kiteyttää egyptiläisten näkemyksen: ”…juuri oivalluskyvyn, urheuden ja henkiin herätetyn perinteen yhdistelmä oli oikea voima johtamaan valtakuntaa” (12 uutta elämänohjetta, s. 134). Faaraon vallan ydin perustui viisauden ja nuoruuden vastakkainasetteluun. Horus kohtaa haasteen, nousee kamppailuun, se tuo samalla viisautta.

Vielä vanhempi tarina nousee yllä jo mainitusta mesopotamialaisesta maailman luomisen myytistä. Siitä kertova Enuma Eliš on Petersonin mukaan vanhin tuntemamme sankarimyytti. Kirjoitetussa muodossa sen iäksi on arvioitu 4 000 vuotta, suullisena perintönä se on paljon vanhempi. Tuo on häkellyttävä seikka. Mesopotamian monijumalaisen mytologian kaaoksen jumalattaren Tiamatin ja hänen haastajakseen nousevan lapsenlapsensa Mardukin valtataistelu on rankka kuvaus, mikä avaa lopulta tien kohti monoteismia ja niin maailman luomiskertomus saa alkunsa. Tämän Peterson käy läpi perusteellisesti.

Peterson käsittelee Logoksen (”sanan”) käsitettä. Meille se on tullut vastaan Johanneksen evankeliumin alkulauseesta: ”Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala”. Logos on Jumalan sanaa, joka Petersonin mukaan tuottaa kaaoksesta järjestystä.  Laajemmin käsitettynä, kyse on kielen kehityksestä, kirjoitus- ja lukutaidosta. Hän kirjoittaa oppimisen merkityksestä, sen välillä vaivalloisestakin etenemisestä. Oppimisesta nouseva uusi tieto haastaa aiemman käsityksen. Liu’umme kaaokseen, josta synnymme ajatuksia kootessamme uudelleen, luomme järjestystä. Tai sekin on mahdollista, että vajoamme syvemmälle.

Logos elää noissa ikivanhoissa tarinoissa. Descartes toi siihen uuden ulottuvuuden. Hän maallisti Logoksen tehden siitä ajattelevan ja itsestään tietoisen. Se on Petersonin mukaan moderni minuus (12 elämänohjetta, s. 247).

Todetaan, että Raamatun maailma on edelleen Petersonin keskiössä. Nyt hän käsittelee tarkemmin Vanhan testamentin sankareita - Abrahamia ja Moosesta, heidän elämänratkaisujaan ja valintojaan. Itse asiassa Raamattu saa tuon mesopotamialaisen perinteen valossa jollain tapaa uuden ulottuvuuden. Siitäkin näkee tarinoiden voiman. Kun Mooses johti kansansa Egyptin orjuudesta vapauteen, niin sen voimasta Yhdysvaltain mustat ovat tavoitelleet omaa vapauttaan: ”Go down, Moses, way down in Egypt land/ Tell old Pharaoh/ To let my people go” (12 uutta elämänohjetta, s. 72).

Peterson kertoo omasta kehityksestään 12 elämänohjeessa (ohje 7: tavoittele sitä mikä on merkityksellistä, s 249). Hän tutustuu Dostojevskiin, kristinuskon perusteisiin, keskitysleirien todellisuuteen, Solženitsynin maailmaan… Hän toteaa lähteneensä vuonna 1984 kulkemaan samaa tietä kuin Descartes. Sen hän tajusi toki vasta myöhemmin. Pinnallinen kristinusko jäi taakse.  Avustajakseen hän tarvitsi myös George Orwellin. Auschwitz, kidutukset, Nürnbergin oikeudenkäynti, ihmisyyden riistäminen… Hän esittää kysymyksen (s. 250): ”Mitä ihmettä 1900-luvulla itse asiassa tapahtui?”

Taistelussa kyynisyyttä ja nihilismiä vastaan hän päätyi kärsimyksen todellisuuteen. Sen todellisuutta ei voi paeta. Hän ymmärsi oman mahdollisuuden toimia natsien vanginvartijana, lasten kiduttajana. Hän alkoi ymmärtää, mitä on, kun ”ottaa maailman synnit harteilleen”. Hän havaitsi, että jokaisella ihmisellä on mittaamaton kyky pahuuteen. Hän löysi hyvyyden pahuuden kautta. Hyvyyttä on se, mikä estää kidutusta tapahtumasta.

Peterson teki päätelmänsä, meni itseensä. Hän pyrki välttämään ylimielisyyden. Hän alkoi rakentaa moraalihierarkiaa. Hän ei ulkoistanut syytöksiä vaan meni aina itseensä. ”Ota huomioon sisimpäsi murhanhimoisuus ennen kuin uskaltaudut syyttämään muita…”

Hän hylkäsi henkilökohtaisen hyötyperiaatteen. Sen vastapainoksi hän löysi elämäänsä merkityksen. ”Pelkkä hyötyperiaate tarkoittaa luurankojen kätkemistä kaappiin” (s 254, 12 elämänohjetta). Se on vastuun välttelemistä. Sen pohjalta toimimiseen ei liity uskoa, urheutta tai uhrautumista. Siitä on huolellinen tarkkailu pois. Se että elämässä on merkitystä, on tärkeämpi asia kuin se, että saa mitä haluaa, ”sillä on tyystin mahdollista, ettei ihminen tiedä sen paremmin halujaan kuin todellisia tarpeitaan”.

Merkitys tarkoittaa, että ihminen on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, asiallisesti tasapainossa kaaoksen ja järjestyksen välissä. Hyötyperiaate toimii vain hetken tasolla. Se on välitöntä, impulsiivista ja rajoittunutta. Merkityksellinen sen sijaan on Olemisen sinfoniaa. Hän käyttää valontäyteistä kuvakieltä:

”Merkitys on lootus, joka pyrkii järven pohjasta ylös läpi alati kirkkaammaksi käyvän veden, puhkeaa pinnalla kukkaan ja paljastaa sisältään kultaisen Buddhan, joka on itse täydellisessä sopusoinnussa niin, että sen jokaisesta sanasta ja eleestä ilmenee jumalallinen tahto. ” (12 elämänohjetta, s. 255)

Merkitys tarkoittaa Petersonille Tietä. Se viittaa sen myötä samaan, mihin Kiinan historian klassinen teos, Laotsen Tao te ching. Se on ”runsaamman elämän polku”. Tao te Ching on teos, joka on minut pysäyttänyt arvoituksellisuudellaan. Peterson ei ainakaan tässä yhteydessä tuota teosta mainitse mutta minä löydän häneltä Laotsen hengen.

                                    

Friedrich Nietzsche tekee minuun tällä kertaa henkilönimistä ehkä suurimman vaikutuksen. Hän on kai keskeisin filosofi, jonka ajattelu on alkanut minulle avautua uuden Petersonin teoksen lukemisen myötä. Palatessani vuoden 2018 teokseen aloin lukea myös Nietzschestä kuin uusin silmin. Hänestä pitäisi ehkä kirjoittaa oma tekstinsä, niin paljon kiinnostavaa hänen kauttaan on avautunut. Nyt pyrin vain kiteytykseen.

”Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat? Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, kuka pyyhkii meistä tämän veren?” (Lainaus teoksesta Iloinen tiede)

Nietzsche oli kiihdyksissä ja pettynyt kehitykseen. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Hän antaa ymmärtää, että varsinainen pelastusvastuun oli jo vapahtaja täyttänyt eikä langenneille ihmisyksilöille enää jäänyt tehtävää.

”Jumala on kuollut” on jäänyt soimaan iskulauseena. Kontekstista irrallaan se saa varsin kieroutuneen sävyn. Petersonin mukaan Nietzsche toteaa tuon kuitenkin surullisena. Kristinuskon sanoma on ajallamme menettänyt painonsa, vesittynyt.  Syynä on uuden testamentin perusajatus, jossa Kristuksen lunastavan ristiinnaulitsemisen myötä ihmisen velvollisuudet vesittyvät.  

Vuoden 2018 teoksessa Peterson toteaa Nietzschen ehkä olevan kaiken aikojen paras kristillisyyden kriitikko ja tulkitsee tämän mieltäneen Uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi rikokseksi (s. 152). Samassa yhteydessä on lainaus filosofin tekstistä, jossa tämä leimaa uuden testamentin olevan eräänlaista ”maun rokokoota”, siis huijausta. Kirkon kehityksen yhteydessä oli hylätty kristinuskon todellinen moraalinen taakka. Kun Nietzsche ilmaantui 1800-luvun lopulla, kristinuskon ratkaisemattomiksi jättämät ongelmat olivat jo muuttuneet suuriksi.

Peterson kuitenkin puolustaa kristinuskoa (12 elämänohjetta, s 238-246). Kristinusko on ratkaissut ongelmia, mutta yhteiskuntaan on ilmaantunut uusia ongelmia, joihin se ei ole kyennyt reagoimaan. Kun kristinusko syntyi ja laajeni, se pyrki uudistamaan ja ratkaisemaan ongelmia, mihin sillä olikin vastaus: orjien kohtelu, naisten asema, lapsenmurha prostituutio, vahvemman oikeus ja mielivalta, naisten ihmisarvo, yhteiskunnan vihollisillakin on ihmisarvo. Petersonin mukaan kristinusko ei siis epäonnistunut. Päinvastoin:

”Kristillinen oppi ylevöitti yksittäisen sielun, pani orjan ja herran sekä talonpojan ja ylhäisen samalle metafyysiselle tasolle Jumalan ja lain edessä. Kristinusko sanoi painokkaasti, että jopa kuningas oli vain yksi monien joukossa.”

Väite, että pelastusta ei saavuteta vaivannäöllä tai ”työllä”. Sillä oli puutteensa mutta se esti aristokraatteja ja kuninkaita nousemasta tavallisten ihmisten yläpuolelle.

Petersonin eräänlainen hovipsykologi Carl Jung toteaa Nietzschen ideoihin viitaten, että Eurooppa ikään kuin havahtui valistuksen aikaan kristillisestä unesta ja huomasi, että sen tulisi kyseenalaistaa kaikki, mitä se oli siihen asti pitänyt itsestään selvänä.

Peterson päätyy sitten käsittelyssään Dostojevskiin, tarkemmin Suurinkvisiittori-kuvaukseen romaanissa Karamazovin veljekset.  Siinä kulminoituu sama idea kuin Nietzschellä. Dostojevskin mukaan järki oli kukistanut kristinuskon. Mutta toisin kuin Nietzsche, Dostojevski jättää mahdollisuuden. Suurinkvisiittori ei sulje sellin ovea.

Laitan vielä Nietzschen ”yli-ihmisen” käsitteestä muutaman sanan. Sillä ei ole mitään tekemistä natsismin kanssa. Nietzsche oli kaukana antisemitismistä. Se on eräänlainen filosofin luoma ”työväline”. Kun Jumala kirkko on menettänyt merkityksensä, ympärillämme olisi suuri joukko yli-ihmisiä, oman moraalinsa rakentajia. Tuo tie vie Nietzschen mukaan umpikujaan. Jokainen on aivan kuin oma jumalansa. Kärjistetysti monoteismistä palataan takaisin mesopotamialaiseen Tiamatin ja Mardukin maailmaan.  

No, mutta tästähän nousee yhteyksiä nykypäivään – uusmarksilaisuuteen ja nyt vallalla olevaan woke-kulttuuriin ja intersektionalismiin.

Jacques Derridan kaltaiset uusmarksilaiset ajattelijat ovat vaarallisia, koska he pyrkivät perustamaan ajattelunsa järkeen. Luovat reduktiotaan (Marxilla kaikki palautui talousjärjestelmään, Derridalla valtarakennelmaan) pyrkien sillä tavalla muuttamaan yhteiskunnan perustavanlaatuisia rakenteita. He antavat mielikuvan, että he hallitsevat kaikkea, heillä on syvä ymmärrys yhteiskunnan perustuksesta. Peterson puhuu näennäisintellektuelleista. Vastakohtana on fundamentalistit, joiden hyvä piirre on se, että heillä sentään on suhde transsendenttiin todellisuuteen. He myöntävät, että heidän ymmärryksensä yläpuolella on jokin.  Tuon myötä tulee myös jonkinlainen raja sille, missä määrin he ovat oikeutettuja valtaan, missä määrin he ovat oikeassa. He hyväksyvät rajallisuutensa. (12 uutta elämänohjetta, s. 177.)

Ideologin ymmärrykselle ei kuitenkaan ole rajaa. Hän selittää teorioillaan kaiken, myös tulevaisuuden. Siinähän on totalitarismin siemen. Tuolla Peterson haluaa varoittaa ideologioiden ylettömästä vallasta. Siitä kammottava ilmenemismuoto on yllä mainittu vihamielinen kauna. Kokonainen ihmisryhmä voidaan tuomita esimerkiksi vanhempien aseman tähden. On ideologioiden tukemia syyttömiä ja syyllisiä. Tuo vaikuttaa tutulta, kun seuraa päivittäisiä uutisia. Ihminen tuntuu taantuvan lapsen asteelle. Kaunan tie voi johtaa suunnattomaan katkeruuteen. Se ajaa ihmiset loukkuun. Se on Petersonin mukaan seurausta siitä, että vihollisen katsotaan olevan ulkopuolella eikä sisäpuolella, omassa itsessä (s. 179). Hänen mukaansa ihmisten pitäisi etsiä ”syyllistä” ensin omasta itsestä. Se avaa mahdollisuuden kasvulle. Tämä pohdiskelu nousee kirjan kuudennesta ohjeesta: Hylkää ideologia!

Petersonin teos kaikista poliittisistakin ulottuvuuksista huolimatta on ennen kaikkea avain itsetutkiskeluun. Se on tarkoitettu luettavaksi hiljaisina hetkinä, kun on yksin itsensä kanssa - tai kaksin, seuranaan vain oma mahdollisuuksien minä. Itse luen aktiivisimmen varhaisaamun hetkinä. Olemme oman elämämme rakentajia, nousemme aamuun uudistuneina. Opetellaan heittäytymistä uuteen, paneudutaan, tehdään elämästämme tosi. Ihmiskunnan historia on hyvä koulu. Sieltä löytyy esikuvia, joille henkilökohtainen hyöty ei ole merkinnyt mitään. Elämän tarkoitus on syvemmällä.