Aleksei Navalnyi, Mihail Hodorkovski, Aleksei Kudrin…

Politologi ja toimittaja Maksim Shevchenko oli keskiössä edellisessä kirjoituksessani ja on myös tässä. Häntä on haastateltu Nakanune-lehteen, aiheena oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksei_Navalnyi,  https://navalny.com/). Haastattelu on ilmestynyt eilen eli ennen tänään julkistettua tuomiota Yves Rocher –kosmetiikkayhtiöön kohdistuneesta kavalluksesta ja sitä seuranneita tapahtumia.

Haastattelun mielenkiintoisin pointti on Shevchenkon epäily, että maan hallintojärjestelmässä on henkilöitä, jotka määrätietoisesti toimivat Navalnyin rangaistusten puolesta vaikuttaakseen tällä tapaa Vladimir Putinin syöksemiseen vallasta. Kansa ajetaan kaduille osoittamaan mieltään ja uudelle venäläiselle Maidanille luodaan tällä tapaa kasvualustaa. Olihan Myös Kievin Maidan-mielenosoitusten takana Shevchenkon mukaan alun pitäen presidentti Janukovichin hallinnon virkamies. Tosin tämä mielenosoitus karkasi käsistä ja sen langat tulivat muiden käsiin.

Toinen tärkeä huomio koskee Aleksei Navalnyin roolia. Shevchenko katsoo hänen olevan lähinnä vain ”uhrilammas”, jonka taustalla tilannetta seuraavat varsinaiset toimijat: Mihail Hodorkovski (http://fi.wikipedia.org/wiki/Mihail_Hodorkovski) ja entinen Dmitri Medjedevin hallituksen talousministeri Aleksei Kudrin (http://akudrin.ru/ , https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksei_Kudrin ). Toki Shevchenkokin myöntää kyseen olevan vasta spekulaatioista.

Muutos nousee joukkoliikkeistä, kun parlamentarismi on siihen voimaton. Viime aikojen tapahtumia ja kirjoituksia seuratessa tulee miettineeksi, miten taitavasti tai miten tyhmästi toimitaan niin joukoissa kuin niiden taustallakin, ohjissa ja ohjattavina.

Haastattelu löytyy osoitteesta http://www.nakanune.ru/articles/19876 . Se on ilmestynyt 29.12.2014. Haastattelua on lyhennetty ja jonkin verran muokattu.

…..

Kysymys: Mitä mieltä olette Navalnyista?

Maksim Shevchenko:

Tämä uusi Navalnyin tapaus on osa yritystä syöstä Putin vallasta, yritys luoda Venäjällä Maidan. Yves Rocher-tapauksen tuomio ei todellakaan ole kymmenen vuoden arvoinen, korkeintaan vuoden tai puolitoista. On aivan selvää, ettei tuollaista tehnyt henkilö ole yhteiskunnalle niin vaarallinen, että hänet voitaisiin panna kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Sen sijaan tämä tuomio tekee automaattisesti Navalnyista poliittisen marttyyrin, eräänlaisen trotskistin. Luulen, että tämä on tehty tarkoituksella. Se on suunniteltu niin, että Navalnyista voidaan tehdä eräänlainen ”poliittinen vankilakundi”.

Kysymys: Mutta ehkä häntä ei vielä panna suoraan vankilaan, olisiko mahdollista, että hän saa uuden ehdollisen tuomion?

Shevchenko:

On selvää, että kymmentä vuotta hän ei vankilassa tule olemaan. Mutta meitä voi odottaa valtava joukkokokous, joka vähitellen voi antaa kasvualustaa jollekin suuremmalle. On ymmärrettävää, että sekä syyttäjä että hänen syytteensä ja koko tämä draama tuomioineen on järjestelmässä mukana olevan eliitin työtä. Tuo eliitti haluaa syöstä Putinin vallasta ja sopia Lännen kanssa. On ymmärrettävää, että tämän eliitin mielestä Navalnyi on ehdottoman vaaraton toisinajattelija. Eihän hän mikään Udaltsov ole [ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Sergei_Udaltsov ].

Ja kun ylipäänsä perehtyy Navalnyin puheisiin, voi päätellä, että kyseessä on rohkea, urhea ja rehellinen henkilö. Hänen puheensa tekee todella vaikutuksen. Mutta jos hän puhuisi hänen yllään uhkaavan tuomion kontekstin ulkopuolelta, niin annan kunniasanani, että se hukkuisi tuhansien vastaavien tekstien joukkoon Grani.ru:n, Facebookin ja Livejournalin sivuilla. Ilman syyttäjän vaatimaa tuomiota Navalnyi olisi vain yksi sisäpiiriläinen.

Ja nimenomaan kymmenen vuoden tuomio vie hänet julkisuuteen ja ohjaa hänen puheensa historialliseen taustaansa, laittaa sen miltei samaan riviin Fidel Castron puheen ”Historia on antava minulle oikeutuksen” tai Maksim Gorkin romaanin Äiti loppukohtauksessa olevan Pavel Vlasovin puheen kanssa.

Kysymys: Eikö se voisi olla vain kohtalokas yhteensattuma, seurausta byrokratisoituneesta järjestelmästä, sen päättämättömyydestä tai muusta vastaavasta seikasta?

Shevchenko:

Kaikki tämä on poliittisteknologista postmodernia näytelmää, jonka taustalla on pyrkimys saada Putin vallasta. Se mitä syyttäjä vaatii, toimii vastoin Putinia ja valtakoneistoaan. Se on mielipiteeni, voin myös erehtyä. Mutta en mitenkään voi selittää itselleni muuten Navalnyin muuttumista tuollaisen parfyymien kavallusjutun takia jonkinlaiseksi neuvostodissidentiksi.

Ylipäänsä näinhän tehdään oranssivallankaappauksia. Yhteiskunnallis-poliittiselta kannalta merkityksettömistä henkilöistä, joilla ei ole mitään todellista sidettä eliittiin mutta jotka ovat vain manipulatiivisia konsepteja, tehdään keinotekoisesti poliittisia hahmoja. Se on jotakuinkin kuin ”nebesnaja sotnja” [http://nebesnasotnya.com.ua/en].

En usko, ettei syyttäjällä olisi ollut käsitystä, kenen asia on kyseessä ja kenelle hän on ajamassa tuomiota. En usko siihenkään, etteivätkö asiaa seuraavat henkilöt osaisi olla huomaamatta sen seurauksia.

Minä ymmärrän erinomaisesti tilanteen, jossa kaikki tämän tarinan yksittäiset osanottajat tajuavat, että Navalnyita ei saa pitää tällä tavalla esillä, mutta kuitenkin he tekevät sen.

Mutta on minulla toinenkin versio. Navalnyita pidetään esillä, jotta Hodorkovski voitaisiin minimoida. Navalnyihan ei ole todellisuudessa kukaan, vaikka hän itsessään onkin verrattain urhea ihminen. Mutta on selvää, että Hodorkovski on sata kertaa vaarallisempi.

Kysymys: Oranssivallankumouksista puheen ollen, me näemme, että niissä edellytetään olevan suuri joukko uusia johtajia, heitä on aina paljon, eikö vain?

Maksim Shevchenko:  

Hodorkovski ei ole vain johtaja. Hän on henkilö, jolla on yhteydet maailman eliitin korkeimpiin kerroksiin. Navalnyilla ei tällaisia yhteyksiä ole. Navalnyi on maailman eliitille kuin se tyttö Pakistanista, jolla ennettiin Nobelin palkinto. Hän on vain symboli, ei prosessin varsinainen subjekti. Hodorovski on varsinainen päähenkilö. Hän on jopa ohjaaja-näyttelijä, tai pelaaja-valmentaja, miten vain haluatte sen ilmaista.

On mahdollista – tältä jostakusta Venäjällä voi tuntua - että Navalnyin esilläpito on hyvä keino panna Hodorkovski syrjään. Minä en tällaista mahdollisuutta sulje pois.

Kysymys: Te puhutte, että meitä voi odottaa valtava mielenosoitus, jolla tulee olemaan kaikissa tapauksissa vakavia seurauksia. Mutta kuka tulee olemaan näiden seurausten käynnistäjä? Näet Navalnyihan menetti huomattavan osan kannatuksestaan Krimin jälkeen.

Maksim Shevchenko:

Kuka kannattaa Navalnyita? Eivät kansallismieliset, eivät vasemmistolaiset, se on järjestelmän liberaali luokka, joka vaatii tämän valtion olemassaolon lopettamista nykymuodossaan ja dialogia Lännen kanssa. Tämän luokan edustaja ja symboli on paljolti Kudrin.

Aleksei K.

Pankaa muuten merkille, kuinka kaksi vektoria muotoutuu yhteen. Kudrin esiintyy melkein päivä kuin päivä järjestelmää myötäilevillä, perusteellisesti pohdituilla ehdotuksilla osoittaen näin, että hän on ehdokkaana pääministeriksi tai jopa presidentiksi. Ei Javlinski, ei Kirienko, ei kukaan muu, vaan nimenomaan hän on järjestelmän poliitikko, jolla on henkilökohtaiset suhteet Putiniin. Kudrin edustaa käsikirjoituksessa järjestelmän sisäistä yksikköä. Navalnyi on vain pelkkä karitsa, jonka järjestelmän liberaalit aikovat uhrata. Heidän yläpuolella ulkomailla tilannetta seurailee Hodorkovski, joka on vaarallinen sekä Kudrinille että – ja nimenomaan - Navalnyille. Näet Hodorkovski on ihminen, joka on jo mukana maailman ”establishmentissä”. Hänet otetaan vastaan korkeimmalla tasolla, ei vain vieraana, vaan muiden rinnalla samanarvoisena.

Mihail H.

Ukrainan kriisi ja Venäjä. Moskovalaisen toimittajan kriittinen näkemys.

Käsittelen jälleen Ukrainan kriisiä ja Venäjää. Olen suomentanut toimittaja Maksim Shevchenkon haastattelun, joka ilmestyi perjantaina 26.12 pietarilaisessa iltapäivälehdessä. Ainakin se avaa suomalaiselle lukijalle erilaisen näkökulman.

Venäläinen toimittaja Maksim Shevchenko (Максим Шевченко, synt. 1966 Moskovassa) on omassa maassaan kiistelty hahmo. Hän on ortodoksikristillisiä arvoja toiminnassaan korostava konservatiivi. En ala nyt käsitellä hänen elämäänsä enkä mahdollisesti kärkeviä näkemyksiään. Totean vain, että sosiaalisen median kommenttien perusteella hänellä on paljon vastustajia, häntä suoraan sanoen inhotaan joidenkin mielipiteittensä takia. Eräiden mielestä hänen kannoistaan on löytynyt ristiriitaisuuksia, mistä syystä he pitävät häntä epäluotettavana. Minä en näe mitään väärää siinä, jos näkemys jostain syystä muuttuu.  Olen itse aiemminkin seurannut hänen kantojaan. Hän ilmaisee ne selvästi tuoden yleensä esille myös taustoja. Ja ainakin tässä haastattelussa hän vie omalla päättäväisyydellään keskustelua eteenpäin.

Shevchenko asuu Moskovassa, mutta Ukrainan kysymys on hänelle erityisen läheinen, koska hänellä on ukrainalaiset juuret. Hän on venäläinen, joka ymmärtää ukrainalaisia. Tämänkin vuoksi hänen näkemyksensä ovat mielenkiintoisia. Enkä ihmettele, että hän on saanut kotimaassaan vastustajia.

En halua itse ottaa kantaa Shevchenkon näkemyksiin saati hänen persoonaansa. Myönnän, että tietoni hänestä ovat vajavaiset. Häntä on mm. syytetty antisemitismistä ja Hamas-mielisyydestä. En ole näihin näkemyksiin tutustunut enkä halua luoda ihmisestä mielipidettä pelkkien huhujen perusteella. Mielestäni Ukrainan kriisin suhteen on tärkeää tutustua erilaisiin mielipiteisiin. Shevchenkon kanta on tähän hyvä lisä.

Haastattelu ilmestyi pietarilaisessa Vetsherni Peterburg –lehdessä (Вечерний Петербург). Tässä jutussani on tuon haastattelun käännös lähes kokonaisuudessaan. Olen jättänyt pois lähinnä vain alkujohdannon. Hieman provosoivat kysymykset ovat lehden toimittajan ja vastaukset tulevat Maksim Shevchenkon suusta. Oman lyhyen kommenttini laitan jutun loppuun, vaikka kyllä olen laittanut pariin kohtaan kommenttini itse tekstin keskelle. Sen verran tähän alkuun kuitenkin totean, että en pidä nimittelyistä enkä varsinkaan, jos niitä esitetään perustelematta. Shevchenko kutsuu Ukrainan nykyisiä vallanpitäviä ”natsisteiksi”. Tässä yhteydessä hän ei lähde sen käyttöä tarkemmin perustelemaan. Ainakin yhdessä kohdassa hän viittaa heidän haluunsa rajoittaa äidinkielenään venäjää puhuvien lasten mahdollisuutta lukea koulussa omaa kieltään. Lopussa on muutama linkki, jotka auttavat lukijaa taustatietojen saamisessa.

…

ВЕЧЕРНИЙ ПЕТЕРБУРГ

http://vppress.ru/stories/Maksim-Shevchenko-Ukrainskii-narod-vvergnut-v-prostranstvo-tcivilizatcionnoi-degradatcii-27701

Torstai 25. joulukuuta 2014. Artikkelin kirjoittaja: Ljudmila Klushina.

Maksim Shevchenko: Ukrainan kansa on ajettu sivistykselliseen taantumaan.

Tunnettu journalisti ja politologi kertoo virheistä ja tilanteen ongelmallisuudesta naapurimaassa.

Vetsherni Peterburg tapasi Maksim Shevchenkon, joka oli tullut Pietariin kansainväliseen kulttuurifoorumiin.

-          

      Maksim Leonardovitsh, viime aikoina olette usein esiintyneet erilaisissa poliittisissa keskusteluohjelmissa ja olette myös joutuneet kollegoittenne kritiikin kohteeksi. Mistä syystä teistä ei pidetä?

-          En sanoisi, että esiintyisin televisiossa usein. TVTs-kanavan  Pravo golosa –ohjelmassa en ole ollut maaliskuun jälkeen, Solovjevin ohjelmassa en ole ollut viime vuoden tammikuun jälkeen…

Aiemmin todellakin esiinnyin usein, mutta minut pantiin virallisesta mediasta syrjään kritisoituani vuoden 2014 keväällä Venäjän mediaa propagandistisista asenteista Ukrainan tapahtumien uutisoinneissa. Olin tuolloin ilmaissut avoimesti kantani talvella ja keväällä mediassa esiintynyttä ukrainofobiaa vastaan. Valitettavasti ukrainofobinen hysteria oli vakava virhe, joka omalta osaltaan työnsi valtavan joukon ukrainalaisia liberaalinatsististen Avakovin, Turchinovin, Jatsenjukin ja Petro Poroshenkon syleilyyn. Venäjän televisiossa kerrottiin Ukrainan kansalle, että ukrainalaisia ei ole olemassa, että se on keinotekoinen kansa ja että ukrainan kieli on venäjän kielen murre. Tällainen Venäjän tv:stä virtaava hölynpöly oli paras mahdollinen keino mobilisoida vapaaehtoisjoukkoja Ukrainan kansalliskaartiin ja poliisipataljooniin. Valitettavasti tästä uutisoinnista luovuttiin liian myöhään, vasta heinäkuussa, kun sota oli jo saavuttanut huippunsa ja Kievin valtakoneisto oli saanut mobilisoitua valtavat massat ideologisesti motivoituneita ihmisiä, joille riitti vain katsoa venäläisiä tv-kanavia, jotta voisi ymmärtää, että valtavalta kansalta oli evätty oikeus olemassaoloon. Olen vahva omissa näkemyksissäni ja katson, että Ukrainan kansa ei ole Venäjän kansan vihollinen. Asia on vain niin, että jokaisen kansan olemassaolon puolesta on taisteltava: saksalaisten, ukrainalaisten, venäläisten, juutalaisten, arabialaisten...  On pystyttävä keskustelemaan kaikkien kanssa. Tämä kyky dialogiin ja toisten kunnioittamiseen on venäläisen idean perusta. Itsekseen asiat eivät toteudu.

-          Emmekö me sitten taistele?

-          Miten me olemme taistelleet? Onko Moskovassa ollut minkäänlaisia ukrainalaisen kulttuurin iltoja? Onko merkittävä ukrainalainen laulaja Nina Matvijenko käynyt  Kremlin konserttisalissa esiintymässä? Olemmeko tutustuneet ukrainalaisiin historianäkemyksiin? Ja ylipäänsä tiedämmekö kirjonnan ja liinavaatteiden lisäksi Ukrainasta yhtään mitään?

-          Onhan ukrainalainen rockyhtye  Okean Elzi hyvin suosittu nuorison keskuudessa?

-          Kuten tiedätte, se kuuluu nuorisokulttuuriin. Ukrainan kansa on mitä rikkaimman etnokulttuurin lähde. Venäjällä on kyljessään neljänkymmenen miljoonan suuruinen maa eikä se ole tehnyt mitään esitelläkseen Ukrainan monimuotoisuutta. Siellä asuu ukrainalaisia, venäläisiä, juutalaisia, kreikkalaisia, romanialaisia, unkarilaisia, armenialaisia. Ukraina on monien kansojen kotimaa. Esimerkiksi Pontian kreikkalaisista 30 % asuu Donetskin ja Dnepropetrovskin alueilla. Kuka tästä puhuu?  Meillä kaikki tungetaan samaan muottiin. Minusta tämänkaltainen kansalaissodan tilanne, joka Ukrainassa on kärjistynyt, olisi voitu välttää. Ei olisi pitänyt antaa ukrainalaisille natsisteille sellaisia valttikortteja, jotka valitettavasti venäläinen propaganda antoi talven ja kevään aikana.

-          Maksim Leonardovitsh, mutta ovathan omassa propagandassaan myös ukrainalaiset päätyneet julistamaan itsensä vanhimmaksi roduksi maan päällä, muinaisten ukraanien [ven. укране; itäisestä Saksasta Uecker-joen rantamilta – PE] jälkeläisiksi. Lisäksi he ovat muka löytäneet sukulaisuuden latinalaisiin ja haluavat nyt siirtyä ukrainan kielessä latinalaiseen kirjoitusasuun.

-          En käsittele hölynpölyä, käsittelen tosiasioita. Kaikenlaistahan ihmiset keksivät. Meilläkin kirjoitettiin, että venäläiset ovat noin 6 000 vuotta vanha kansa, ja Babylon tulee venäjän sanoista бабье лоно (”babje lono”, ’naisen povi’) ja on näin ollen venäläinen kaupunki. Hölynpölyä riittää jokaisella kansalla. On tärkeää, ettei senkaltainen typeryys ilmesty akateemisen tieteen piiriin.

-          Siitä huolimatta Ukrainan erkaantuminen Venäjästä jatkuu: nyt halutaan ukrainalaisissa kouluissa aloittaa englannin kielen opiskelu toiselta luokalta ja jättää venäjän kieli pois…

-          Totta puhuen minä luin toiselta luokalta lähtien erityiskoulussa saksaa eikä minulle tapahtunut siinä mitään kauheaa: ei minusta tullut saksalaista eikä Saksan poliittisen kulttuurin kannattajaa. Olen jäänyt ukrainalaiset juuret omaavaksi venäläiseksi, joka taitaa kolme vierasta kieltä, mukaan lukien saksan. Näin ollen tervehdin ilolla vieraan kielen opiskelua koulussa ja tuen sitä kaikin puolin. Ja jos minun pojalleni suodaan mahdollisuus opiskella englantia toiselta luokalta, niin olen kiitollinen sille koululle, joka on suonut hänelle sellaisen mahdollisuuden.

-          Mutta kyse on siitä, että venäjänkielisissä perheissä kasvaneilla lapsilla ei ole valinnan varaa: venäläisiä kouluja suljetaan…

-          Nyt en pohdi natsistien toimia. Ukrainan liberaalis-natsistinen valta on kauheaa. Mutta tähän ei syypäänä ole Ukrainan kansa, joka on painettu alas, orjuutettu ja syösty kulttuurisen ja sivistyksellisen taantuman tilaan. Kievin vallanpitäjät ovat perustaltaan antiukrainalaisia. He käyttävät hyväkseen omiin tarkoituksiinsa Ukrainan kansojen (ukrainalaisten, juutalaisten venäläisten ym.) traagista historiaa. Kiovan vallanpitäjät yksinkertaistavat, tekevät asioista mustavalkoisia. Itse asiassa Ukrainan historia – 1500- , 1600- , 1700- ja 1900-luvulla – on ollut hyvin dramaattista. Palautetaan mieliin esimerkiksi ns. banderalaisten liike Länsi-Ukrainassa. Eivät suinkaan kaikki tuohon vastarintaan osallistuneista olleet banderalaisia. Siihen osallistui paljon eri ryhmiä. Banderalaiset toteuttivat juuri julmaa terroria muita ukrainalaisia, vähemmän vastenmielisiä kansallisia suuntauksia vastaan. Mutta stalinistinen propaganda asioita yksinkertaistaen laski heidät kaikki fasisteiksi, banderalaisiksi. Toisaalta länsiukrainalaiset esiintyivät stalinististen kommunistien toimia vastaan ja toisaalta sitä liikettä voi kuvata kristilliseksi vastarinnaksi jumalatonta Stalinin hallintokoneistoa vastaan. Mitä sitten tuolloin tapahtui? Tuhottiin kirkkoja, ajettiin ihmisiä maan alle, ja vankileireille lähetettiin Länsi-Ukrainasta 600 000 ihmistä. Mitä he tämän jälkeen voivat tehdä – siunata Moskovaa ja Stalinin hallintoa, niinkö? Keiden puolella me olemme? Minä henkilökohtaisesti olen kristittyjen puolella konfliktissa ei-kristittyjä vastaan. Olen siis aina uskovien puolella konfliktissa ei-uskovia vastaan. Se on minun periaatteellinen näkökulmani. Minun mielestäni vuosien 1944 – 1946 tapahtumia Länsi-Ukrainassa ei pitäisi tulkita niin yksisilmäisesti, kuin meillä on tehty.

-          Ettekö pelkää, että tällaisen ilmoituksen jälkeen teitä syytetään banderalaisten tukemisesta?

-          Ymmärtäkää minua oikein, minä en kannata banderalaisia. Minä kannatan kristityn kansan vastarintaa, joka ei mitenkään ole eronnut, sanotaan, Tambovin alueen tai Donin alueen asukkaiden vastarinnasta. Mitä eroa on Donin kasakoiden vastarinnan ja Länsi-Ukrainan asukkaiden vastarinnalla jumalattomia vallanpitäjiä vastaan? Donilla tuhottiin kirkkoja, haudattiin pappeja elävältä, teloitettiin ihmisiä. Ja Länsi-Ukrainassa tehtiin aivan samaa: teloitettiin pappeja, poltettiin kokonaisia kyliä.

-          Mutta te ette ota huomioon kansallista tekijää: kukaan Donin kasakoista ei potenut russofobiaa.

-          Mutta sen sijaan kasakat potivat antisemitismiä sekä vihaa ”ei-kasakoita” ja ”vieraspaikkakuntalaisia” kohtaan, jotka muodostivat bolshevistisen armeijan perustan. Vihollisen hahmo muotoutuu sodan liikekannallepanon tehtävien pohjalta – se on laki. Niin, Donilla tuhottiin koko kasakkaliike – se hävitettiin fyysisesti! Ja 70 % kasakoista ei nähnyt enää vuotta 1922. Ja Länsi-Ukrainassa on aina toimittu jumalattomia miehittäjiä vastaan, sillä se on ollut uskonnollista seutua. Siellä ei kuitenkaan ole ollut mitään erityisen russofobista ilmapiiriä. Venäläiset tulivat alueelle vasta vuonna 1939, kun se liitettiin Neuvostoliittoon. Venäläisyys merkitsi heille neuvostostalinismia. Lisäksi länsiukrainalaiset käyttivät itsestään ennen liittymistä Neuvostoliittoon nimitystä venäläiset tai rusiinit (ruteenit) tehden näin eroa puolalaisiin ja itävaltalaisiin. Toisaalta venäläisvastaisuus on ollut nimenomaan Keski-Ukrainan ominaispiirre. Siellä on aina ollut paljon russofobiaa: venäläisiä on halveksien kutsuttu ”katsaapeiksi” (кацапы) ja ”moskaleiksi” (москали). Kerron tämän, koska näihin liittyy hyvin tarkkoja määrittelyjä ja sävyjä, ne tulee huomata. Mutta nykyisin kaikki leivotaan yhdeksi möykyksi ja sitä pidetään politiikkana.

-          Entä mihin mielestänne johtaa se seikka, että Ukrainan hallitukseen on tuotu ministereiksi ”vierastyövoimaa”?

-          Se on hävytöntä. Se kertoo siitä, että valta Ukrainassa on hengeltään antiukrainalaista, että käytännössä vallassa eivät ole ukrainalaiset. Se muuttaa maan koloniaksi, miehitetyksi alueeksi Länttä varten – se on heidän oligarkkinen ”testamentti” [Shevchenko käyttää sanaa заповит ”zapovit” ’testamentti’, jolla viitataan Ukrainan kansallisrunoilijan Taras Shevchenkon runomuotoiseen ohjelmajulistukseen – PE]. Minun mielestäni siellä on meneillään sosiaalinen kansalaissota – ei etnisin vaan sosiaalipoliittisin tunnuksin. DNR (Donetskin kansantasavalta) ja LNR (Luhanskin kansantasavalta) ovat kansan aseellista kapinaa oligarkkien ja roistojen rikollista valtaa vastaan. Muuten Donetskin kansantasavalta on vanhaa mahnolaista seutua, mistä syystä monet DNR:n kapinalliset ammentavat perinteitä Nestor Ivanovitsh Mahnon kansanliikkeestä. Slavjansk, Starobeshevo ovat merkittäviä paikkoja, joissa Mahnon joukot kävivät taisteluja punaisia, valkoisia ja Petljuran joukkoja vastaan.

-          Ja viimeinen kysymys, johon on varmaankin vaikea antaa vastaus: milloin päättyy sotatila Ukrainassa?

-          Niin, on vaikea vastata, miten konflikti saadaan loppumaan. Sota jatkuu, mutta tilanne on muuttuvainen. Toivon, että tämän kapinan kansa voittaa, että Ukrainan johtohenkilöt syöstään vallasta, ja Ukrainan kansa muodostaa itse sellaiset muodot alueelliselle tasavaltalaiselle kansandemokraattiselle hallinnolle, että se tulee vastaamaan Ukrainan ja sen monikansallisen kansan henkeä ja olemusta.

Maksim Shevchenko

……

Linkkejä, taustatietoa

Jutussa mainitaan Nina Matvijenkon nimi. Hän on tunnettu ukrainalainen laulaja ja elokuvanäyttelijä (s. 1947). Joulukuun alussa hän sai huomiota hyvin tunteenomaisella vetoomuksellaan, jossa hän arvostelee Ukrainan nykyistä johtotroikkaa ja toteaa hyvin kärjekkäästi, että ”juutalaiset ovat aloittaneet Ukrainan kansalaissodan”. Youtubessa näkyvillä oleva vetoomus on herättänyt runsaasti keskustelua: https://www.youtube.com/watch?v=vj-ij6OnCmw. Monet eivät pidä juutalaisviittauksista, mutta muuten suhtautuvat vetoomukseen myönteisesti sen syvän sodanvastaisuutensa vuoksi. Matvijenkon mielestä vallan vaihtumisen taustalla ovat eräiden poliitikkojen ja oligarkkien henkilökohtaiset intressit. Hän kutsuu Kaakkois-Ukrainan tilannetta ”klaanien sodaksi” (http://ru.golos.ua/suspilstvo/nina_matvienko_proiznesla_strastnuyu_antivoennuyu_rech_video_8368).

Maksim Shevchenkosta löytyy venäjäksi tietoa täältä: http://echo.msk.ru/guests/7198/. Wikipediassa hänestä on myös englanninkielinen sivu: http://en.wikipedia.org/wiki/Maksim_Leonardovich_Shevchenko.

Donin kasakat: https://en.wikipedia.org/wiki/Don_Cossacks (suomenkielisessä versiossa ei käsitellä 1900-luvun alkuvuosikymmenten tapahtumia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Donin_kasakat).

Stepan Bandera: https://fi.wikipedia.org/wiki/Stepan_Bandera,

http://m.ria.ru/tags/organization_Organizacija_ukrainskikh_nacionalistov_banderovskoe_dvizhenie/.

Luhanskin ja Donetskin kansantasavallat (LNR, DNR): http://fi.wikipedia.org/wiki/Luhanskin_kansantasavalta ; http://fi.wikipedia.org/wiki/Donetskin_kansantasavalta .

Nestor Ivanovytš Mahno: http://fi.wikipedia.org/wiki/Nestor_Mahno.

Tambov: https://en.wikipedia.org/wiki/Tambov_Oblast.

Taras Shevchenkon runo Testamentti (Заповит ,”zapovit”) löyty täältä englanniksi ja ukrainaksi: https://en.wikipedia.org/wiki/Taras_Shevchenko.

 

Taras Shevchenko

Ruteenit, rusiinit: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ruteenit,  http://ya-rusin.com/kultura-rusinov/kto-takie-rusiny.html.

Ukraanit: https://en.wikipedia.org/wiki/Ukrani,  https://de.wikipedia.org/wiki/Ukranen, https://de.wikipedia.org/wiki/Ukranenland.

…

Loppukommenttini

Shevchenkon mielipiteissä on ainakin kaksi seikkaa, jotka vaikuttivat minun kiinnostukseeni. Ensiksikin hän kritisoi Venäjällä vallinnutta propagandistista näkemystä Ukrainasta olematta kuitenkaan Eurooppaan katsova arvoliberaali. Hän siis näpäyttää omiaan juuri siitä, missä venäläiset ovat perinteisesti olleet vahvoja: kiinnostuksessa muihin kulttuureihin ja niiden arvostamisessa. Toiseksi hän näkee Ukrainan paljon monimuotoisempana yhteiskuntana kuin esimerkiksi suomalaisessa mediassa se on käsitetty valaisten tätä puolta mm. historian esimerkein. Venäjävastaisuuden taustoista puhuessaan Shevchenko laittaa syyksi stalinistisen hallinnon. Tietenkin tämänkaltaisessa lyhyessä haastattelussa on asioita tiivistettävä, mutta luulisin, että myös tsaarin aikaisilla toimilla on ollut tähän oma vaikutuksensa.

Toimittaja toteaa, että nykyisin Ukrainassa pyrittäisiin ottamaan käyttöön latinalainen kirjaimisto. En itse asiassa itse tiedä, missä määrin tällaisia pyrkimyksiä on nykyisin. Sen sijaan jo 1920-luvun Neuvosto-Ukrainassa näitä pyrkimyksiä oltiin toteuttamassa.

Shevchenkolla Ukraina ei ole mikään kokonainen ”klöntti”, se muodostuu eri kansallisuuksista. Osa niistä on ehditty jo tukahduttaa, mutta osa jatkaa eloaan ja niiden edustajat haluavat varmasti puolustaa omaansa. Yhtenäisyyden esteenä on maan kansojen monisävyisyys. Olisi tuntunut luontevalta heti kriisin ilmetessä ruveta kehittää Ukrainan valtionhallintoa uudelta pohjalta liittovaltion suuntaan, jolloin olisi ainakin yritetty turvata alueellinen itsehallinto. Enää paluu alkupisteeseen ei ole mahdollista.

Yllä olen referoinut laulaja Nina Matvijenkoa, jossa hän toteaa nykytilanteeseen liittyvän oligarkkien valtataistelun. Parlamenttivaalien aikaan toin kirjoituksessani esille Viktoria Shilovan kärkeviä näkemyksiä, joiden mukaan nykyvallanpitäjien myötä maahan pesiytyy uusi oligarkkivalta. Tästä joutuu juuri tavallinen kansa kärsimään. Maksim Shevchenko tuntuu olevan Shilovan kanssa samoilla linjoilla, myös nimittelyretoriikka on samansuuntaista.

Suomalaisittain katsoen tällaiset näkemykset ovat avartavia. Uudet näkökulmat estävät meitä osaltaan urautumasta suppean yksioikoisen suomalaismedian ohjailuun. Suomessa on keskitytty presidentti Vladimir Putinin demonisointiin sekä Euroopan Unionin ja USA:n näkemysten kritiikittömään toisteluun. Ukrainan vallanpitäjiä kohtaan ei löydy yhtään arvostelevaa sanaa, mm. Ukrainan sotilastoimien käsittelyä pyritään välttämään ja huomio on keskittynyt ”separatisteihin”. Käsikirjoitus tuntuu olevan jo valmiina. Ukrainan tulevaisuuden suhteen uskon, että tappelut maan parlamentissa Verhovna Radassa jatkuvat.

ATENEUM. JEAN SIBELIUS JA TAITEEN MAAILMA.

Tein lauantaina pääkaupunkiin pienen kyläilyreissun ja kun aikaa oli muuhunkin, niin päätin mennä Ateneumiin. Siellä on nyt meneillään näyttely Sibelius ja taiteen maailma. Mitään palavaa intoa aiheeseen minulla ei ollut, mutta tiedän kyllä kokemuksesta, että viimeistään museon saleissa tuo into herää. Toki aikatauluni huomioon ottaen myös sijainti auttoi kohteen valinnassa. Koska Ateneumissa käynti on minulle kokonaisuus, en aio kirjoituksessani tyytyä pelkästään tuon Sibelius-näyttelyn sisältöön.

En ole mitenkään erityisen innokas taidemuseossa kävijä saati taiteen eri suuntauksien tuntija.  Ateneum on minulle taidemuseoista läheisin, esimerkiksi Kiasmassa käyn korkeintaan kahvilassa, koska sieltä on niin kiva näkymä Mannerheimintielle. Ulkomailla käyn taidenäyttelyissä lähinnä muodon vuoksi. Toisaalta taiteen parissa kyllä nautin, silmäni lepää upeiden maalausten tai muun kuvataiteen parissa. Siksi esimerkiksi viettäessäni Pekingissä pitempiä aikoja, kävin melko usein eräässä taidehallissa, koska koin tuon paikan ”minun auralleni” sopivaksi. Ateneumissa on jotain samankaltaista vetovoimaa. Tapani on käydä siellä muutaman vuoden välein lähinnä katsomassa ja ihailemassa Suomen taiteen kultakauden perusteoksia (kuten Albert Edelfeltiä, Akseli Gallen-Kallelaa, Pekka Halosta, Eero Järnefeltiä, Magnus Enckelliä, Hugo Simbergiä, Tyko Sallista). Esimerkiksi Eero Järnefeltin maalauksen Raatajat rahanalaiset (Kaski) rankassa työssä uupunutta tyttöparkaa voisin tuijottaa silmiin useita minuutteja ja eläytyä hänen osaansa elämän kiertokulussa. Nyt tämä ei ollut mahdollista, sillä kolmas kerros oli remontin vuoksi suljettu. Alakertaan oli sieltä tuotu muutama Suomen taiteen kaanoniin kuuluva teos, joten jotain korviketta perinteiseen kierrokseeni sain, vaikkei tuota yllä mainittua maalausta siellä ollutkaan.

Ei minun tuota remonttia todellakaan tarvinnut surkutella, sillä Sibelius-näyttelyssä oli esillä minulle ennestään läheisien taiteilijoiden teoksia. Ja mikä hienointa, oli heidän harvemmin näkemiäni töitä. Sen lisäksi tuntemattomampien taiteilijoiden töiden joukosta löytyi suoranaisia helmiä. Näin taiteen tuntemukseni syventyi. Monet mielenkiintoiset työt oli tuotu näyttelyyn Sibeliuksen kotitalosta Ainolasta, jonne taiteilijoiden lahjoituksista ja myös Sibeliuksen omista hankinnoista oli kertynyt arvokas kokoelma.

Näyttelyssä on mukana 38 taiteilijaa ja 147 teosta. Tämän tiedon sain vasta tätä kirjoitusta valmistaessani. Löysin nimittäin Helsingin Sanomien sivuilta näyttelystä yllättävän hyvän jutun, johon liittyi myös noin neljän minuutin esittelyvideo: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1413431110556. Juuri videossa näyttelyn kokoamisesta vastaavat henkilöt antavat arvokasta lisätietoa.

Näyttelyssä on eri teemoja, joille on varattu kullekin oma salinsa: Sibeliuksen kuvat, nuoruus, kansainvälinen Sibelius, fantasia ja myytit, Finlandia, Ainola, muotokuvagalleria, puut, sinfoniset maisemat, olohuone, melankolia ja Sibelius-monumentti. Maalausten ja muun kuvataiteen ohessa musiikkinäytteet, videot ja jopa puhenäytteet laajentavat kokonaisvaikutelmaa. Jos olisi pakko valita suosikkini, niin se on epäilemättä Melankolia-sali. Täytyy heti lisätä, että Fantasia ja myytit oli yhtä vaikuttava. Ja jokaisesta löytyy jotakin kiinnostavaa. Taitoluistelusta pitävä voi vaikka ihastella Susanna Rahkamon ja Petri Kokon esittämää Valse tristeä. Jos vähiten kiinnostavaa etsii, niin taisi Finlandiasta kertova käytävätila jäädä minulle lähes läpikävelyksi. Sekin johtui vain muista virikkeistä ja ajan puutteesta.

Panin merkille, että Ainolan tuomiset olivat ehkä näyttelyn hienoimpia teoksia. Ilman niitä kokonaisuus jäisi selvästi köyhemmäksi. Olen kyllä joskus muinoin siellä käynyt, mutten silloin niihin kiinnittänyt erityisempää huomiota. Se saattoi johtua väenpaljoudesta ja ahtaudesta. Nyt vierailijoita oli vähän ja tilaa riittävästi. Sain keskittyä teoksiin kaikessa rauhassa ilman ympärillä hyöriviä pulisijoita. Oli siellä jopa eristetty valkoinen huone, jossa minun istuessani soi Finlandia orkesteriversiona. Muutaman muun näyttelyvieraan seurassa se oli herkkä hiljentymistuokio.

Lippua ostaessani en hoksannut ostaa kolmen euron esittelyvihkoa eikä lipunmyyjä liioin hoksannut sitä minulle kaupitella. Siitä olisin ainakin nähnyt, missä järjestyksessä näyttelytiloissa edetään. Nyt nousin portaita ylös ja astuin ensin ovesta pääsaliin, jossa oli kuvia Sibeliuksesta. Sitten olisi pitänyt kiertää huoneet vasemmalle kääntyen myötäpäivään ja olisin sitten palannut lopussa lähtöpaikkaani.  Pieni nuoli olisi ohjannut vierailijaa oikeaan suuntaan. Nyt en tajunnut näyttelytilan olevan kehänmuotoinen, ja kierroksestani tuli hiukan poukkoileva. Kokonaisvaikutelmaani tämä ei lie kuitenkaan häirinnyt. Onneksi huomasin pois lähtiessäni hankkia tuon esittelyvihkon. Onpahan ainakin muisto.

Sibeliuksen kuvat sopivat oikein hienosti näyttelyn aloitusteemaksi. Aivan ensiksi edessäni oli patsaskokoelmalla, jossa oli esitteillä säveltäjämestaria kuvaavia pystejä. Yksi pieni kokovartaloveistos siellä välissä oli. Tekijää ei ollut selvästi osoitettu. Luulin aluksi, että kyseessä on Kain Tapperin luomus, sillä tyyli sopisi esillä olevista nimistä häneen parhaiten. Nyt myöhemmin tutkittuani en ole siitä yhtään varma. Tekijä jääköön siis tuntemattomaksi. En voi antaa vaihtoehtojakaan, koska en kirjoittanut kuvanveistäjien listaa muistiin. Vartalosta oli tehty jollain lailla rujo ja muhkurainen, mutta pään hahmosta pidin. Se oli vartalon kokoon verrattuna luonnottoman iso. Jäin miettimään, oliko taiteilija tarkoittanut sen parodiaksi. Ainakin kaksijakoisuutta työstä löytyy. Tuo pieni patsas oli näyttelyn ensimmäinen varsinainen elämykseni.

Patsas-asetelman jälkeen huomioni kiinnittyi Akseli Gallen-Kallelan tunnettuun juopottelukuvaan Symposioniin, josta Kalervo Palsa oli tekaissut pilapiirroksen Senkin kännikalat. Se irrotti minua hieman siitä juhlavasta isänmaallis-kansallisesta ennakkoasenteesta, jollaisessa Sibeliukseni kohtaan. Työ mainitaan myös Helsingin Sanomien ansiokkaassa lehtijutussa (ks. yllä). Kannattaa käydä katsomassa myös sivulla olevia kuvia maalauksista.

Sibeliusta kuvaavat maalaukset ovat vuosien kuluessa käyneet tutuiksi. Yksi teos oli kuitenkin aivan outo. Se oli Eemu Myntin ekspressionistinen maalaus kansallissäveltäjästämme vuodelta 1930. Se eroaa selkeästi muista kirkkaudellaan ja räikeydellään. Eemu Myntti (1890 – 1943) oli minulle ensimmäinen täysin uusi taiteilijanimi. Ensin se näytti upealta, mutta alkuviehätyksen laannuttua sen värikylläisyys alkoi kiusata. Nyt jos menisin uudestaan Ateneumiin, yrittäisin ehkä jopa karttaa sitä.

Fantasia ja myytit -tila vie vierailijansa 1800-luvun lopun suurten mullistusten aikaan, jossa erilaiset henkistä kokemusta ja uskonnollisuutta korostavat liikehdinnät elivät vahvoina. Tässä huoneessa olisin halunnut viettää aikaani enemmänkin ja antaa tajunnan levätä eri värien, myyttisten kuvien ja kansallisromanttisen symboliikan ohjaamina. Siellä tulee enemmän esille myös säveltäjämestarin värit ja äänet yhdistävä synestesiataipumus. Itse asiassa sen parhaita esimerkkejä on jo ensimmäiseen huoneeseen sijoitettu Gallen-Kallelan vuonna 1894 maalaama, samannimisestä sävelrunosta innoituksensa saanut Satu, jonka nostaa esille niin Helsingin Sanomien juttu kuin myös muu media. Myös ostamani esittelyvihkosen kannessa oleva kasvokuva on lainattu tästä teoksesta. Taiteilija oli ajatellut sijoittaa teoksensa alanurkkaan myös nuotteja sävelrunosta, mutta se ei koskaan toteutunut Sibeliuksen vastustuksen vuoksi. Nyt tuo paikka hohtaa tyhjyyttään vain muistuttamassa taiteilijan alkuperäisistä suunnitelmista.

Akseli Gallen-Kallela: Satu (1894)

Akseli Gallen-Kallela: Väinämöisen venematka

Huoneen maalauksista Gallen-Kallelan isohko Väinämöisen venematka hallitsee oikeastaan koko tilaa. Sen utuinen muta samalla hehkuva fantasiamaailma vangitsi minutkin mukaansa, kuitenkin inspiroiden mielen muihin teoksiin. Kalevala teemaa käsittelee ruotsalaisen Louis Sparren Kalevala-aiheiset maalaukset (Kullervo-teema). Toinen uusi tuttavuus on Lennart Segerstrålen kolme lintuaiheista työtä, joista eniten vaikutuin vuodelta 1914 olevasta, Ainolasta tuodusta maalauksesta Joutsenia sumussa.  Ne ovat pienikokoisia, mutta niistä huokuu hyvin herkkä mystinen maailma. Suomenruotsalainen Segerstråle (1892 – 1975) tunnetaan parhaiten kirkkojen alttaritauluista ja lasimaalauksista.

Lennart Segerstråle: Joutsenia sumussa (1914)

Käytävälle sijoitetusta Ainola-teemasta jäi mieleeni kirjailija Arvid Järnefeltin maalaus Kukkiva hedelmäpuu. Eihän se kovin erikoinen ollut, mutta oli elämys sinänsä löytää tunnettu kirjailija muunkin kuin pelkän sanataiteen luojana. Osasto itsessään oli mielenkiintoinen, mutta nyt se kävi ahtaaksi, koska samaan aikaan siinä parveili koululaisryhmä. Sainpahan samalla hyötyä oppaan selostuksesta. Joku kysyi, oliko Sibeliuksella omia lapsia. Tuli selväksi, että hänellä oli vain tyttäriä, joiden kautta Sibelius-nimi ei valitettavasti ole jäänyt elämään. Hän mainitsi myös yhden lapsen kuolemasta, mutta siihen palaan tuonnempana.

Sali nimeltään Puut oli myös mielen herkistävä paikka. Tämäkin sali vie kävijän Sibeliuksen asuintalon Ainolan ympärillä sijaitsevaan metsikköön. Huoneeseen sijoitetun videokuvan avulla saatoin kuvitella säveltäjämestarin astelevan puiden keskellä, kuuntelevan linnunlaulua ja tuntea sen tuoksuja. Siellä hän sai inspiraationsa viiteen puuaiheiseen pianosävellykseen, joista suosituimmaksi on jäänyt Kuusi. Se on myös minulle mieleinen, ehkä Finlandian ja Valse tristen ohella Sibeliuksen läheisin teos. Viereinen Sinfoniset maisemat -sali sisälsi upeita säveltäjää inspiroineita luontonäkymiä, joista Kolilta avautuva järvimaisema on ilman muuta tunnetuin ja liitetään erottamattomasti Sibeliukseen.

Pääsin vierailemaan myös olohuoneessa. Vanhanaikaisen puhelimen luuria nostamalla saatoin kuulla Sibeliuksen keskustelevan.  Kotoisaksi huoneen sai Ainolasta paikalle tuotu kulunut nojatuoli ja pöytä. Säveltäjän elinaikana pöydällä oli tuhkakuppi ja siinä nojatuolissa istuskellen säveltäjällä oli tapana nautiskella päivän sikariannoksesta.

Siirrytään seuraavaksi Melankolia-tilaan, joka oli minulle se huoneista kaikkein vaikuttavin. Ehkä viehtymykseni siihen kertoo omalta osaltaan myös minun suomalaisesta perusluonteestani. Tilasta oli kai varta vasten tehty ahtaan tuntuinen, mikä osaltaan lisäsi ahdistuksen tunnelmaa.

”Melankolian koettiin olevan ylevöittävä ja taiteilijalle tarpeellinen olotila. Psykologia kasvoi tieteenalana 1800-luvun lopulla, jolloin Sigmund Freudin käsitteet unista sekä seksuaalisuuden ja kuoleman alkuvoimasta tulivat tärkeäksi osaksi taiteen kuvastoa. Taiteilijat halusivat avata alitajunnan portteja ja kuvata maailmaa näkyvän tuolla puolen.” (Katkelma näyttelyn opasvihkosta)

                                                                       

Ainolan flyygeli, taustalla Oscar Parviaisen maalaus Bönen till Gud

Minulla tuon tilan keskeisin maalaus on Oscar Parviaisen Rukous (Lapsen kuolema) - ruotsiksi Bönen till Gud  - vuodelta 1910. Se oli sijoitettuna Ainolassa flyygelin taakse. Näin ollen se oli aina Sibeliuksen edessä hänen soittaessaan. Maalauksen taustalle on perheen Kirsti-tyttären kuolema vuonna 1900. Maalaus pysähdyttää, se aivan kuin hengittäisi surua ja kaipuuta. Sen kautta tytär oli läsnä perheen jokapäiväisessä elämässä. Vuonna 1903 valmistunut Valse triste on sävelletty Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema. En ole asiaa tutkinut, mutta uskon, että Kirstin kuolema on siinä musiikissa läsnä. Ainakin eräässä haastattelussa vuonna 1924 Sibelius on kutsunut taulua nimellä Valse triste (http://www.sibelius.fi/suomi/ainola/ainola_sali_taide.html ).

Huoneessa on myös toinen Oscar Parviaisen maalaus – Hautajaissaatto, johon liittyy synestesiaa.  Maalauksen taustoista voi lukea esimerkiksi näiltä sivuilta: http://www.sibelius.fi/suomi/ainola/ainola_ruokasali_taide.html . Sibelius kiintyy taulussa dominoivaan keltaiseen väriin ja nimeää sen ”D-duuri-tauluksi”.

”Säveltäjä rinnasti D-duurin keltaiseen väriin. Parviainen on käyttänyt keltaista soihtujen valohämynä, joka heijastuu hevosista ja ruumisarkusta. Parikymmentä vuotta aikaisemmin Sibelius oli maininnut ystävälleen Adolf Paulille, että hänet tulisi haudata keltaiseen ruumisarkkuun.” (lainaus yllä olevalta nettisivulta.)

Hautajaissaatto jäi minulle näyttelytilassa hieman vähemmälle huomiolle, koska olin niin Bönen till Gud –taulun pauloissa.  Oscar Parviainen (1880 – 1938) oli ennen tätä näyttelyä minulle täysin tuntematon nimi. Wikipedian mukaan hänen maalauksissaan on vahvoja symbolismin vaikutteita sekä värikästä elämäniloa, ja hänen grafiikkansa on mehevän impressionistista.

Myös Lemminkäisen äidin tukahtunut itku on melankolia-tilassa läsnä.

Peitettyä erotiikkaa huokuvat myös Ville Vallgrenin veistokset alastomista toisiaan syleilevistä tytöistä. Ne tuovat tilaan kuoleman vastapainoksi elämää ja intohimoa.

Ainolassa pöytäkellon vasemmalla puolella Vallgrenin syleilevät tytöt

Näyttely oli ohi. Tähän loppuun laitan Aamulehden linkin, jossa näyttelyn kuraattori Anna-Maria von Bonsdorff antaa kolme vinkkiä Sibelius-näyttelyyn. Ne löytyvät täältä: http://m.aamulehti.fi/kulttuuri/kolme-tarppia-sibelius-nayttelyyn?v=2. Vinkeistä ensimmäinen (1) on Melankolia-huone ja Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti (1897).  Toinen (2) on Fantasia ja myytit –huoneen eläimet. Ne ovat von Bonsdorffin mukaan yksi näyttelyn punaisista langoista. Hän toteaa, että Lennart Segerstrålen Joutsenia sumussa oli Sibeliuksen oma lempiteos (”Sibelius jopa tapasi sanoa, että oli edellisessä elämässään ollut joutsen”). Kolmantena (3) hän mainitsee Puut-huoneen ja Ainolan metsässä liikkuvan videokuvan. Löysin nämä vinkit vasta myöhemmin, ja siksi niitä olikin hauska verrata omiin mieltymyksiini.  Huomaan, että olin itse kiintynyt samoihin tiloihin. Segerstrålen joutsentyö oli myös minun suosikkeja, mutta Lemminkäisen äiti jäi Oscar Parviaisen Bönen till Gud –teoksen varjoon.

….

Sibelius-näyttelyn jälkeen vasta huomasin kolmannen kerroksen olevan suljettu. Laskeuduin alas ja onneksi huomasin pohjakerroksessa olevan esillä valikoituja peruskokoelman töitä. Yritin saada aluksi kiinnekohtaa johonkin tuttuun maalaukseen. Oli mm. Gallen-Kallelan Poika ja varis ja Tyko Sallisen Pyykkärit. Tällä kertaa kiinnitin katseeni Albert Edelfeltin niin tuttuun mutta vähemmälle huomiolle jääneeseen työhön Luxemburgin puistossa (1887).  Pariisi-teemaa oli muuten ollut myös yläkerran Sibelius-näyttelyssä, sillä erästä seinää koristi hyvin karunnäköinen talvinen kaupunkikuva muistaakseni nimeltään Pariisi talvella (tekijää en kirjoittanut ylös). Nyt löysin puistosta elämää ja iloa, paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Näin itse asiassa ihmisten liikkuvan. Edelfeltin kerrotaan maalanneen tätä valokuvantarkkaa työtä kaksi vuotta (http://www.ateneum.fi/fi/pariisin-luxembourgin-puistossa ).

Johanneksen kirkko

Täysin uusi tuttavuus oli Greta Hällfors-Sipilä (1899 – 1974). Esillä oli hänen naivistinen työnsä Johanneksen kirkko (noin vuodelta 1918). Hänen aviomiehensä oli taidemaalari Sulho Sipilä. Vaimo jäi miehensä varjoon. Tätäkin työtä pidettiin Sulho Sipilän työnä vuoteen 2005 asti. Ei siis ole ihme, että en ollut kuullutkaan tästä naismaalarista. Näkymä on maalattu avioparin yhteisen kodin ikkunasta. Sekä Sulho että Greta olivat taiteen ennakkoluulottomia modernisteja. (http://www.ateneum.fi/fi/greta-h%C3%A4llfors-sipil%C3%A4-johanneksen-kirkko .)

Olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Ehkä sen vuoksi Vilho Lampi (1898 – 1936) on suosikkejani. Hänen töitä nähdessäni tulee kotoisa olo. Niinpä tuntui tämänkertaisen Ateneum-käyntini loppuhuipennukselta nähdä viimeisessä huoneessa Vilho Lammen maalaus Mietiskelijä, joka on omakuva vuodelta 1929 ( http://www.ateneum.fi/fi/vilho-lampi-mietiskelij%C3%A4-omakuva-1929). Hänen elämästään on Paavo Rintala kirjoittanut vaikuttavan romaanin (Jumala on kauneus, 1959). Luin sen joskus teinipoikana ja uskon sen jättäneen persoonaani oman jälkensä.

…

Tämän jälkeen menin vielä kahvilaan. Ennen pois lähtöä käväisin myymälän puolella. Näin valokuvan nuoresta Ainosta: kaunis nainen, ajattelin. Yläkerran näyttelyssä hän näkyi vanhempana harmaapäisenä rouvana, yhtä upeana. Aivan kuin nuoruuden kauneus ja herkkyys olisi hehkunut sädekehänä hänen yllään.

Tästäkin Ateneum-vierailusta jäi hyvä mieli. Jatkoin matkaani. Pysähdyin ulkona hetkeksi seuraamaan luistelukentän riemukasta elämää, kansallisteatterin julkisivu loisti taustalla.  

MARIA VENJAMINOVNA JUDINA – lisäyksiä pianistilegendan henkilökuvaan

Olen jokin aika sitten käsitellyt venäläistä pianistilegendaa Maria Judinaa ja hänen tulkintaansa Franz Schubertin viimeisestä pianosonaatista ( http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/12/franz-schubertin-viimeinen.html ). Jutun yhteydessä on tiivistetty kertomus pianistin elämästä. Otsikon lupaamat ”lisäykset” on tarkoitettu juuri siihen tekstiin.

Pianistilegenda Maria Judinan elämää ruokkivat monet tarinat, joista on rönsyillyt erilaisia versioita. Tarinat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä, todellisesta Judinasta on ehkä mahdotonta saada otetta, korkeintaan hänen aikalaistensa muistoista löytää hipaisuja, elleivät nekin ole jo ehtineet mukautua mielikuvien kahleisiin. Tässä kirjoituksessani avaan vielä Judinan persoonallisuutta. Valmisteilla on lisäksi erillinen juttu ”itse Stalininkin rakastamasta” Mozartin pianokonsertista nro 23, jossa vertailen Maria Judinan ja eräiden muiden huippupianistien versioita.

Schubert-kirjoituksessani olevassa elämäkerrassa on kerrottu ehkä tunnetuin tarina Judinasta. Sehän alkoi siitä, kun Maria Judina soitti radion suorassa yölähetyksessä Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonserttoa nro 23 A-duuri (KV 488). Seuraavana päivänä yllättäen Stalin soitti radioon ja kysyi onko esityksestä levytystä. Kun sitten Radion johtaja pelästyneenä valehteli sellaisen olevan, joutui radio järjestämään pikavauhtia nauhoituksen, jotta seuraavana päivänä saadaan Stalinin huvilalle vietyä äänilevy Mozartin konsertosta. Saatuaan levyn Stalin lähetti Judinalle huomattavan suuren rahapalkkion. Judina kirjoitti Stalinille kiitoskirjeen, jossa hän kertoi rukoilevansa Stalinin syntien puolesta ja lahjoittavansa rahat oman seurakuntansa kirkon perusremonttiin. Tähän liittyy vielä se tarina, että Stalinin kuoltua tuo samanninen levy löydettiin hänen huvilansa gramofonin levylautaselta.

Monet Judinan henkilökohtaisesti tunteneet eivät ole kuulleet Judinan tätä kertoneen. Yleensä viitataan Solomon Volkovin Shostakovitsh-kirjaan, jota monet pitävät epäluotettavana lähteenä. Yleisesti ottaen uskotaan tämän tarinan takana olevan tositapahtuma. Siitä on valitettavasti vain olemassa monia eri versioita. Eräässä konserttokin on muuttunut C-mollikonsertoksi. Todellisuus jää hämärän peittoon. Monenlaisia kysymyksiä nousee esiin.  Ensiksikin minä vuonna tuo tapahtui?  Yleisesti levinneimmässä tarinassa puhutaan sota-ajasta ja vuodeksi 1943. On versioita, joissa vuodeksi on mainittu viereiset vuodet 1942 ja 1944. Erässä tarinassa se liitetään 30-luvun loppuun, ehkä vuoteen 1938. Eräs hyvin vakuuttava kertomus viittaa vuoteen 1948. Viimeksi mainittu voisi sopia Volkovin versioon, jossa Stalin kuvataan vanhuudenhöperöksi, yksinäisyyteen vetäytyneeksi kummajaiseksi.  

Youtubessa on kuunneltavissa vuonna 1943 ilmestyneeksi kerrottu konserton levytys, jonka kerrotaan olevan sama levytys, josta Stalin piti. Toisaalta sama konsertto on julkaistu sarjassa The Legacy of Maria Yudina ja siinä levytysvuodeksi on merkitty 1948. Kapellimestarina on sama (Alexander Gauk). Yritin itse kuunnella rinnan Youtuben versiota ja minulla olevaa vuoden 1948 versiota. Eroja versioiden välillä on vaikea kuulla. Olin kuulevinani parissa kohtaa, mutta en voi mennä takuuseen. Toisaalta on kohtia, joista tulee vakuuttuneeksi, että kyseessä on sama levytys. Eniten eri version puolesta kertoo toisen osan pituus: se on vuoden 1948 levytyksessä vajaat puoli minuuttia lyhyempi.  Jääköön asia salaisuudeksi.  En pysty tietämään oikeaa vuotta, eikä sillä ole väliksikään.

Stalinin lähettämän rahalähetyksen suuruudesta elää eri versioita. Ehkä se on ollut  20 000 ruplaa, ei varmastikaan 20 ruplaa, jonka summan eräs tarina mainitsee. Se kiitoskirje esimerkiksi Judinan oppilaan Maria Drozdovan muistelujen perusteella sopisi hyvin Judinan tapoihin. Hän oli harras ortodoksikristitty sekä kaiken lisäksi hyvin rehellinen ja suorapuheinen henkilö. On maalailtu erilaisia kauhukuvia, että Stalin olisi armahtanut Judinan ja näin hän välttyi joutumasta vankileirille. Tällainen kertomus sopii vallitsevaan Stalin-myyttiin. Volkovin Shostakovitsh-elämäkerran suomennoksessa Judina on kirjoittanut tähän tapaan: ”Tulen rukoilemaan Teidän puolestanne yötä päivää ja pyytämään Herraa antamaan Teille anteeksi raskaat rikkomuksenne kansaa ja maata kohtaan.” Kirja julkaistiin aluksi Yhdysvalloissa, mikä on saattanut kannustaa tekijää vahvistamaan vallitsevia mielikuvia. Muutamat käsitykset tukevat toisenlaista tulkintaa. Epäilen, että neuvostoyhteiskunnan poliittisiin puhdistuksiin viittaava ”raskaat rikkomukset kansaa ja maata kohtaan” on voitu myöhemmin lisätä tai ainakin antaa muokata vaikuttavammaksi. Judinasta on tehty tieten tahtoen toisinajattelija ja totalitaarisen valtajärjestelmän poliittinen vastustaja. Uskon, että hän kertoi ortodoksiseen tapaansa rukoilevansa toveri Stalinin syntien puolesta. Stalin oli entinen pappisseminaarilainen ja tunsi ortodoksisen perinteen. Mistään ”itsemurhakirjeestä” - niin kuin Solomon Volkov on sen nimennyt (s. 229) - tuskin kuitenkaan oli kysymys.

Judinan oppilas, professori Maria Drozdova (http://www.echo.msk.ru/programs/all/620778-echo/) korostaa, että Judina oli selkeästi epäpoliittinen henkilö eikä puuttunut ainakaan aktiivisesti millään julkilausumatasolla poliittisiin päätöksiin. Yksittäisten henkilöiden puolesta hän saattoi vedota, jos vainottu oli Judinan henkilökohtainen ystävä, josta Judina kantoi huolta (kuten Mihail Bahtin).  Mikään poliittinen toisinajattelija hän ei kuitenkaan ollut. Hän ei siis järjestänyt mielenosoituksia, joissa olisi vaadittu Bahtinin vapauttamista. Tätähän tukee sekin seikka, että sota-aikana Judina halusi mennä rintamalle lääkintäjoukkoihin vapaaehtoisena. Dokumenttielokuvassa hänen mainitaan tuolloin jopa harkinneen liittymistä kommunistiseen puolueeseen (mitä kyllä ihmettelen). Toinen laajalti levinnyt tarina kertoo Judinan keittiötä siivotessa sanoneen, että hän vihaa eniten neuvostovaltaa ja leivänmuruja. Tämänkaltaisia tarinoita on voitu Judinasta keksiä. Edellisessä kirjoituksessa yritin vakuutella, että häneen istutettu hartaan uskovaisen ”ortodoksinunnan” hahmo, on myös eräänlaista tarinoiden kautta leviävän mielikuvan luomista.

Mozart-levytystä koskevan tarinan siihen osaan, että levy olisi löydetty Stalinin huvilalta levylautaselta, en ole löytänyt vahvistusta. Jostakin kohdalleni osui fakta, että se levy olisi ollut siellä vielä tallella. joka tapauksessa ainakin sellainen päätelmä, että Stalin olisi kuunnellut sitä elämänsä viime hetkinään, on mielikuvituksen tuotetta. Luin äskettäin mm. Edvard Radzinskin Stalin-kirjaa ja nimenomaan tapahtumia Stalinin viimeisistä päivistä. Teoksen pohjalta Stalin eli hyvin eristäytynyttä elämää, hän ei esimerkiksi tavannut sukulaisiaan viimeisinä kuukausina. Mielen järkkymiseenkin on viitteitä. Viimeisen yön tapahtumista Radzinki kertoo eri lähteisiin nojaten tarkasti, eikä siinä tunnu olevan Mozartin kuuntelulle sijaa. Levy on ehkä ollut levylautasella, eli se on ollut viimeinen Stalinin sillä gramofonilla kuuntelema levy.  

Epäilyt Judinaan liittyvien tarinoiden todenperäisyydestä eivät vähennä sitä tosiseikkaa, että kyseessä oli värikäs persoona ja oman tiensä kulkija. Hänestä keskusteltiin ja hänestä kiisteltiin jo hänen elinaikanaan. Hänen musiikillaan oli ihailijoita, oli kannattajia ja vastustajia. Jotkut jumaloivat häntä, toiset eivät voineet sietää. Judinan tulkinnat 1700- ja 1800-luvun musiikista olivat hyvin epäsovinnaisia. Hän halusi välttää musiikissaan liiallisia romantisoivia mielikuvia.  Toisaalta tällainen tunnevaltaisuus kuului kiinteästi venäläisen musiikin perinteeseen. Siksi olisi hyvin outoa, jos Judinaa ei olisi vastustettu.

…

Shostakovitshin muistelmateoksen kuvitusta

Kirjoittamissaan Dmitri Shostakovitshin muistelmissa ( alkuteos Свидетеьство 1979, suom. Seppo Heikinheimo, Otava 1980) Solomon Volkov kertoo kahdesta aikansa huippupianisteista Vladimir Sofronitskista (1901-1961) ja Maria Judinasta (1899-1970), jotka molemmat opiskelivat yhdessä Shostakovitshin kanssa Leningradin konservatoriossa pianonsoittoa Leonid Nikolajevin (1878-1942) johdolla. Volkov toteaa, että molempien urat pianistina olivat poikkeukselliset. He asettuivat poikkiteloin neuvostovaltaa vastaan, ja heistä tuli Neuvostoliiton musiikkiyleisön palvonnan kohteita. Sofronitskin elämään liittyi paljon skandaaleja, huumeita ja alkoholia. Judinasta Volkov toteaa, että ”hänen elämäänsä ohjasi uskonto, minkä vuoksi ura esiintyvänä taiteilijana jäi toiselle sijalle”. Tämä käsitys tuntuu mielestäni oudolta, koska Judina omisti juuri uskonnollisen vakaumuksensa pohjalta elämänsä täysin musiikille. Volkov korostaa Judinan merkitystä aikansa virallisesti epäsuosiossa olleen avantgardistisen musiikin puolestapuhujana.

Solomon Volkovin teosta on laajalti luonnehdittu epäluotettavaksi. Siellä on runsaasti viittauksia Judinaan, mutta ne on kovasti värittyneitä ja epämääräisiä. Judina on monissa kohdin leimattu Sofronitskin ohella jonkinlaiseksi ”höhläksi” (käytetään venäjänkielistä adjektiivia юродивый ’hassahtanut, hullu’), millä halutaan kuvata heitä erikoisina persoonallisuuksina, jotka eivät aina sopeutuneet sovinnaiseen elämäntapaan. Toki minulla on etäinen suhde asiaan, mutta liioittelevan värittyneeltä tuo kuvaus tuntuu. Hänen aikalaistensa ja oppilaittensa kautta olen lukenut ja kuullut aivan erilaisesta persoonasta, joka tuli mm. oppilaittensa kanssa hyvin toimeen eikä ainakaan kovin näkyvästi tuonut esille uskonnollisuuttaan. En ala nyt yksityiskohtaisesti analysoida Volkovin Maria Judinasta Shostakovitshin suulla luonnehtimaa kuvaa. Olen koonnut muistelmista 20 kohtaa. Puhukoot ne puolestaan. En kumoa niitä tai puolla, paitsi että parissa kohdassa ilmaisen epäilyni ja muutamaan kohtaan olen lisännyt kommenttini.

1)      Judina oli erikoislaatuinen ihminen, ja erittäin eristäytyvä (s. 82).

2)      Judinasta sanottiin, että hänellä oli aivan erityinen ja filosofinen tulkintatyyli. En tiedä, en koskaan huomannut sitä. Minusta tuntui päinvastoin siltä, että hänen kohdallaan miltei kaikki riippui tunnelmasta – kuten kaikilla naisilla. Pinnallisesti katsoen Judinan soitossa oli kuitenkin päinvastoin varsin vähän naisellisuutta. Tavallisesti hän soitti energisesti ja tarmokkaasti, siis pikemminkin miesmäisesti. Kädet Judinalla olivat tavattoman vahvat, niin ikään rakenteeltaan miesmäiset. Sormet olivat pitkät ja voimakkaat, niitä hän koukisti omalaatuisesti – aivan kuin kotkan kynsiä. (s. 83.)

3)      Beethovenin pianosonaatin opus 111 toista osaa, joka oli kovin pitkä ja tylsä, hän soitti niin, ettei sitä tullut lainkaan huomanneeksi (s. 83).

4)      Vanhempana hän ”alkoi hienostella” ja käytti tennistossuja, mm. vuonna 1962 Igor Stravinskin vierailun aikana. Hän halusi teoksen tulkinnan mukaan ”näyttää vieraalle, miten venäläiset avantgardistit elävät”. (s. 83, 84.) Tätä hieman oikaisen: luotettavampien tietojen mukaan hän käytti vanhempana tennistossuja jalkavaivojensa vuoksi.

5)      Judinan soitto sai hänen ihailijansa ”aivan järjiltään”.

6)      Shostakovitsh (Volkov?) pitää Judinan tulkinnan filosofista perustaa kyseenalaisena. Esimerkiksi Shostakovitsh kysyi Judinalta erinäisistä asioista, vastaukseksi hän saattoi saada lauseen ”Minä tunnen sillä tavoin”.  Siinä ei ollut mitään filosofista.

7)      Shostakovitshin musiikkia hän aluksi vähätteli, mutta soitti sitä myöhemmin varsin paljon. Monet pitävät Judinan tulkintaa Shostakovitshin toisesta pianosonaatista parhaimpana siitä tehdystä levytyksestä. Shostakovitshin itsensä mielestä hän soittaa sen huonosti, koska tempot ovat väärät ja nuottitekstiin hän suhtautuu liian vapaamielisesti. (s. 84.)

8)      Judinan tapaaminen ei Shostakovitshin mielestä ollut mikään ilo, koska yleensä hänen kanssaan ja hänen kauttaan joutui sekaantumaan johonkin sotkuiseen asiaan. Esimerkkinä kirjassa kerrotaan Leningradissa sattunut tapaus, kun Judina tavatessaan Shostakovitshin sattumalta kehottaa tätä menemään hänen sijastaan Moskovaan pitämään konserttia. (s. 84 - 85.)

9)      Judina soitti aina kuin olisi pitänyt saarnaa. Hän tulkitsi musiikkia mystisesti uskonnon kautta. Bachin Goldberg-muunnelmat hän näki sarjana kuvituksia Raamattuun.  Modest Musorgskia hän piti puhtaasti uskonnollisena säveltäjänä, mikä Shostakovitshin mielestä oli hyvin kiistanalainen tulkinta.

10)   Runojen lukeminen konserteissa oli Shostakovitshin mielestä lähinnä typeryyttä. Niitä seurasi yleensä skandaali. ”Muistan, miten hän luki Pasternakin runoja. Ja vielä sellaisena aikana, jolloin Pasternak oli kielletty. Kaiken kaikkiaan se vaikutti minusta vatsastapuhujan istunnolta.” (s. 85.)

11)   Judinan käytöksessä oli liian paljon tahallista hysteriaa. Esimerkkinä kirjassa kerrotaan tapaus, kun hän pyysi Shostakovitshilta apua uuden asunnon hankkimisessa, koska vanha oli ”surkea ja ahdas koppero”. Shostakovitsh lupasi auttaa. Vaikeuksien kautta hän sai Shostakovitshin avulla uuden asunnon. Hän tuli kuitenkin pian uudelleen Shostakovitshin luokse uuden asunnon toivossa, koska hän oli antanut asunnon jollekin köyhälle naiselle. (s. 85 - 86.)

12)   Shostakovitsh arvostelee myös Judinan tapaa pyytää rahaa lainaksi, vaikka tämän tulot olivat hyvin kohtuulliset (hän sai professorin palkkaa sekä teki paljon radionauhoituksia ja äänilevyjä). Hän antoi ansaitsemansa tai lainaksi saamansa rahat aina heti pois käyttämättä niitä omiin tarpeisiinsa. Kerran hänen puhelimensakin suljettiin, kun ei ollut maksanut laskua. (s. 86.) Huolimattoman rahankäytön vuoksi hän eli lähes jatkuvassa köyhyydessä.

13)   Kun maassa oli uskonnonvastainen kampanja, Judinan toiminta Leningradin konservatoriossa oli Leningradin konservatorion uuden alle 30-vuotiaan johtajan tarkkailun alla. Ryhmä tarkkailijoita ryntäsi Judinan luokkaan kysyen, uskoiko tämä Jumalaan. Hän vastasi, ettei perustuslaki kiellä sitä. Parin päivän kuluttua lehdessä oli hänestä pilakuva nunnan kaavussa polvistuneiden opiskelijoiden ympäröimänä. Se merkitsi Judinalle potkuja. Tätä kertoessaan Shostakovitsh toteaa, että Judina erotettiin ”jopa ennen häntä”. Itse asiassa hänet erotettiin vuonna 1930 ja Shostakovitsh vasta vuonna 1948.

14)   Kirjassa kerrotaan myös tarina, jonka mukaan Judina yritti auttaa Shotakovitshia tämän nuoruuden ongelmissaan: rahapulan, sairastelun ja luovuuden kriisien takia. Hän vei tämän piispan luo. Tästä tapaamisesta kirja kertoi kuin suuresta hurmostilaisuudesta. Joukko naisia yritti rynnätä yhtä aikaa suutelemaan piispan kättä.. Shostakovitsh ei suostunut suutelemaan piispan kättä eikä kirjan mukaan saanut häneltä minkäänlaista apua.

15)   ”Judina oli kunnollinen ja hyvä ihminen. Hänen hyvyytensä oli luonteeltaan hysteeristä. Hän oli riivattu, uskonnon riivaama. Hävettää puhua tästä, mutta näin oli laita. Jos Judinalle sattui jotakin, niin – hupsis, hän oli heti polvillaan, tai käsiä suutelemassa.” Shostakovitsh kertoo esimerkin opiskeluajoiltaan. Kun professori Nikolajev huomautti Judinaa jostain, ”tämä oli heti polvillaan”. (s. 222.)

16)   Shostakovitsh inhosi Judinan pukeutumistyyliä: ”hän oli sentään pianisti eikä nunna” (s. 222).

17)   Kirjan mukaan Judina ”jankutti” Shostakovitshille, että tämä oli liian kaukana Jumalasta. Nämä puheet olivat kuitenkin Shostakovitshin mukaan ristiriidassa tämän oman käytöksensä vuoksi, joka oli aika ajoin hyvin oikukasta. Esimerkkinä mainitaan Herbert von Karajanin konserttivierailu Moskovassa (nähtävästi tässä Volkov viittaa vuoden 1964 vierailuun, eli silloin Judina oli jo 65-vuotias). Judin linnoittautui mielenosoituksellisesti jalkakäytävälle konserttisalin oven eteen vaatien saada itselleen pääsylippua. Kirjan Shostakovitsh ihmettelee uskovaisen naisen tällaista käytöstä. (s. 223.) Minun käsitykseni mukaan se kertoo Judinan luonteen räväkkyydestä, josta olen aikaisemmin kirjoittanut.

18)   Shostakovitshilla on kanta myös Judinan saamaan esiintymiskieltoon. Hänen mielestä Judina oli huippuluokan pianisti, mutta tämä haki tahallaan skandaaleja ruvetessaan musisoinnin lomassa lausumaan runoja. Shostakovitsh tavallaan ymmärtää esiintymiskieltopäätöstä.

19)   Shostakovitsh ottaa kantaa Judinan uskon laatuun myös seuraavassa esimerkissä, joka mielestäni tuntuu selvimmin keksityltä. Hän kohtasi Judinan kerran hautuumaalla: hän ”seisoo, kumartelee, hupsauttelee”. Hän sanoi Shostakovitshille, että tämän pitäisi olla lähempänä Jumalaa. Tämä jatkoi kädellä huitaisten vain hänen ohitseen. ”Onko tuo oikeaa uskoa? Ei, vaan taikauskoa, joka on jonkinlaisessa suhteessa uskontoon. Stalininkin taikausko oli jonkinlaisessa suhteessa uskontoon” (s. 223.) Tästä eteenpäin kirjassa arvioidaan Stalinia.

20)   Shostakovitshin suhtautuminen Judinan uskonnollisuuteen kyyninen ja lähes pilkkaava. ”Judina yritti koko ajan lukea minulle evankeliumeja. Minä kuuntelin kiinnostuneena, mutta ilman erityisiä väristyksiä. Hän luki minulle evankeliumia, minä hänelle Tshehovia: ’Kaiken ratkaiseminen evankeliumin tekstien perusteella on yhtä mielivaltaista kuin vankien järjestäminen viisiriviin.’ ” (s. 230.)

Volkovin kirjassa mennään jo parodian puolelle. Sen mukaan hän vielä vanhanakin olisi käyttäytynyt kuin oikutteleva teini. Shostakovitsh tapaa Judinaa hyvin kummallisissa yhteyksissä. Oliko hänellä niin paljon arvovaltaa, että hän pystyi hoitamaan professori Judinalle asunnon?  Ymmärrän hyvin sen, että Solomon Volkovin aineistoa ei pidetä luotettavana Toisaalta kriittinen lukija osaa myös Volkovin kirjan pohjalta luoda kuvan Judinan persoonallisuuden eri puolista. Minua häiritsee kirjassa myös Shostakovitshin vastenmielinen asenne Judinaa kohtaan. Toisaalta esimerkkien valossa ilmenee, että Shostakovitshin ja Judinan suhde on täytynyt olla läheinen, aivan ystävyyttä myöten. On myös ristiriitaista alussa väittää Judinan olleen muista eristäytyvä, mutta esimerkkien kautta hänestä saa melko lailla toisen kuvan. Judinasta tehdyssä dokumenttielokuvassa (https://www.youtube.com/watch?v=zF03KVIsrns )  Shostakovitsh luonnehtii Judinaa aivan toisessa sävyssä. Sen mukaan hänellä oli hyvin kunnioittava asenne kurssikaveriinsa.

En ole laittanut näihin esimerkkeihin kertomusta Mozartin pianokonsertosta nro 23, siihen liittyvästä salamannopeasta levyntekoprosessista ja tapauksesta, kun levy löydettiin Stalinin asunnosta levylautaselta (s. 228 – 229). Olen lukenut eri lähteistä Stalinin viimeisistä päivistä, mutta Volkov kyllä luo hänestä lähes mielipuolisen ja taikauskoisen hullun kuvan. Se kertoo jotain Volkovin tyylistä. Henkilöhahmoja väritetään hyvin railakkaasti ja kärjistetysti ja näin luodaan kirjaan erikoista ilmapiiriä. Judinaan viitaten tämän liioittelevan tyylin alta pystyy löytämään piirteitä siitä aidosta Judinasta, kunhan vain faktoina kerrotuista esimerkeistä kaavitaan turha kuori pois.

….

Esitän nyt lähinnä katsomassani dokumenttielokuvassa (https://www.youtube.com/watch?v=zF03KVIsrns) esiin tulevia asioita. Siinä Judinalle läheiset ihmiset kertovat kokemuksiaan hänestä.  En nimeä muistelijoita erikseen.

Eräs Judinan oppilas kertoo, että oppilaat kokoontuivat yhteen kurssien jälkeen (nähtävästi 30-luvulla). Kaikki tiesivät hänen uskonnollisesta vakaumuksestaan, mutta hän ei koskaan tuonut sitä esille. Hän ei julistanut uskoaan.

Maria Judina oppilaittensa keskellä

Beethovenin pianosonaatista tämä oppilas kertoo Judinan kysyneen: ”Tunnetko kuinka paljon tässä on hyvyyttä?” Se kertoo jotakin Judinan pedagogisesta tyylistä.

Oppilas toteaa kaiken positiivisuuden ohella myös hänen persoonallisuutensa toisen puolen: ”Häneen yhdistyi idealismi, romantismi sekä erityinen materialismi ja pragmaattisuus.” Sitä hän ei kerro, mitä se käytännössä merkitsi. Hän toteaa kuitenkin tämän olevan vaikea yhdistelmä ja kuvaa Judinan persoonallisuutta ”hankalaksi” (’сложный’, ’complex’).  

Tarkennan yhden edelliseen kirjoitukseeni jääneen epätarkkuuden.  Pianotaiteilija Heinrich Neuhaus kysyi Judinalta, miksi hän soittaa Bachia eräässä kohdassa niin nopeasti. Judina vastasi: ”Nythän on sota!” Olin edellisessä tekstissäni laittanut epähuomiossa säveltäjäksi Schubertin. Tosin Maria Drozdova kertoo radio-ohjelmassa kyseessä olleen Chopinin musiikkia (http://www.echo.msk.ru/programs/all/620778-echo/ ).

Dokumentissa käsitellään myös Judinan raha-asioita. Hänen rahapulastaan ja suorapuheisuudesta kertoo tämä erään muistelijan kertoma tarina. Hän oli mennyt vaimonsa kanssa kyläilemään Judinan luo Smolenskin aukion liepeille. Matkalla hän oli ostanut kauniin kukkakimpun. Perille tultuaan Judina oli moittinut vierasta, miksi hän toi niin kalliin kimpun. Olisi mieluummin antanut sen rahana. Omaisuudesta oli jäljellä vain piano, jonka myymistä hän oli suunnittelemassa.

Monet kertoivat ihmettelevänsä hänen rahapulaansa ja velkaantumistaan. Hänen kuoltuaan häneltä jäi siskonsa kertoman mukaan noin 14 000 velkaa. Hän ei käyttänyt lainaamiaan rahoja itselleen, vaan lahjoitti ne eteenpäin. Se oli osa hänen kristillistä vakaumustaan. Hän jopa etsi apua tarvitsevia. Hän auttoi monia jaloilleen, ja etsi siten muita autettavia. Drozdova muistuttaa radiokeskustelussa Judinan vakaumuksesta, jonka tämä oli omaksunut jo uranvalintaa tehdessään: taiteilijan tulee elää köyhyydessä.

Voisikohan tulkita nykyajan silmin, että Judinalle raha oli jonkinlainen trauma ja jopa addikti?  Ainakin näin voi päätellä hänen isoista veloistaan ja myös muusta käytöksestä. Raha poltti hänen käsiään ja hän pyrki pääsemään siitä nopeasti eroon. Syy voi sitten olla vaikka tuo toisten auttaminen. Hän oli jatkuvassa kierteessä. Se oli köyhyyteen antautumisen toinen puoli.

Suhteessa kirjallisuuteen näkyy hänen ”toisinajattelemisensa”. Hän piti siitä, mikä oli kiellettyä: Pasternak, Zabolotski, Ahmatova. Hän järjesti kirjallisuusiltoja, jollaisessa kerran Boris Pasternak luki katkelmia uudesta, vielä julkaisemattomasta romaanistaan (Tohtori Zhivago). Ne olivat erään muistelijan mukaan unohtumattomia.

On tullut jo esille Judinan innostus lukea esitysten ohessa itselleen läheisiksi kokemiensa runoilijoiden tuotantoa. Judinan suosikkipaikka konserteilleen oli Moskovan konservatorion pieni sali, koska juuri se oli sopivin paikka runojen lausumiseen. Konservatorion johtaja aina ääni väristen pyysi ettei hän lukisi, koska julkaisukiellossa olevien runojen esittämisestä seuraisi vain ongelmia.

Hänen laajaa kulttuurinen näkemys on jo tullut mainittua, kuin myös hänen intohimonsa uuteen musiikkiin: Stravinskiin, Hindemithiin, Stockhauseniin ja mm. venäläiseen Andrei Volkonskiin.  Jotain hänen musiikillisesta harrastuneisuudesta kertoo myös se, että hän soitti jossain yhteyksissä patarumpuja ja vielä vanhalla iällä hän alkoi soittaa alttoviulua. Nykyisin tuntuu hassulta kuulla, että hänet erotettiin Gnesin-akatemian professorin virasta vielä vuonna 1960 mm. sen vuoksi, että hän toi esille Igor Stravinskin musiikkia. Itse hän toteaa erottamisen syyksi hänen eurooppalaisuutensa.

Musiikin suhteen hän oli hyvin vaativa. Dokumentin pohjalta saa käsityksen, että hän ei suostunut kompromisseihin orkesterin kanssa. Harjoituskertoja täytyi olla riittävästi, vaikka se olisi vaatinut orkesterilta ylivoimaisia, myös fyysisiä ponnistuksia eri instrumenttien edestakaisessa raahaamisessa harjoituspaikalle (dokumentissa viitataan Bartokiin). Omalta kohdaltani voin lisätä esimerkkinä Mozartin pianokonserton nro 23, jonka viimeisessä osassa tempo on orkesterin kannalta lähes ylivoimaisen nopea.

Eräs kertoo tarinan Judinan itkusta. Hän oli tavannut tämän itkemässä. Judina kertoi, että Andrei Sinjavski oli vangittu (mikä tapahtui vuonna 1966). Hän itki usean minuutin ajan, kunnes vaikeni ja alkoi arvostella Sinjavskia siitä, että hän oli lähettänyt käsikirjoituksensa länteen salaa. Hänen mielestään kaikki toiminta pitäisi olla avointa, salailu on eettisesti väärin. Sinjavski oli hänen mielestään tehnyt virheen eikä hän voinut sitä hyväksyä. Judinan itku oli muistelijan mukaan kärsivää itkua, surua ihmisyyden katoamisen vuoksi. Nämä kyyneleensä ja surunsa hän muistelijan mukaan ilmaisee hyvin voimallisina pianoversiossaan Mozartin Lacrimosasta (Requiem). Tämä versio on vuodelta 1954: https://www.youtube.com/watch?v=cVP6uWKBMbk .

….

Minulle Judinassa on avautunut suorapuheinen ja rehellinen, tosin joskus avoimuudessaan liiankin impulsiivinen persoonallisuus. Hänen sydämenasiansa oli huolehtia lähimmäisistä; lukemani ja katsomani aineiston valossa hän tuntui noudattavan tuota periaatetta niin vilpittömästi, että joutui ajoittain itse vaikeuksiin. Hän oli omistautunut omalle kutsumukselleen ja vähät välitti, jos jotkut hallintovirkamiehet antoivat hänelle potkut. Ne olivat pikkuseikkoja. Samanlaisia pikkuseikkoja saattoivat olla myös omaan terveyteen liittyvät asiat. Hän ei antanut niiden häiritä. Jos tennistossut olivat kipeille jaloille sopivammat, hän käytti niitä. Eräässä jutussa kerrotaan hänen soittaneen konsertissa sormet laastarissa. Muutaman ylimääräisen kappaleen jälkeen hän oli todennut sormiaan näyttäen, että ne ei enää kestä soittamista. Sormet olivat menneet rikki hänen peratessaan illalla kissoilleen kaloja.

Dokumenttielokuvasta kaapattu kuva Judinan tennistossuista konsertin aikana

Loppuun lainaan säveltäjä Alfred Schnittkea, joka on todennut Maria Judinasta seuraavaa:

”Ihmisellä on erilaisia opettajia. Jotkut ohjaavat oppilaansa jokaista askelta – he opettavat heidät kävelemään. Toiset avaavat oppilailleen oven maailmaan – he opettavat heidät näkemään. On vielä kolmannenlaisiakin opettajia. He kulkevat sitä yhtä ja ainoaa itsellensä tärkeäksi katsomaansa tietä aivan kuin eivät tarvitsisikaan seuraajia tai mukanakulkijoita. Päämäärätietoisuudessaan he ovat tiukkoja: he eivät salli lepoa itsellensä eikä liioin muille. Päämäärä heillä on niin kaukana, että sitä on mahdotonta saavuttaa, mutta heillä on seuraajia, koska he näyttävät tärkeimmän – sen mihin pitää kulkea.”

Lähteitä:

Shostakovitsh, Dmitri. Dmitri Shostakovitshin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov. Suom. Seppo Heikinheimo. Otava, Keuruu 1980.

http://judina.ru/

http://www.echo.msk.ru/programs/all/620778-echo/

-          Maria Drozdova.

https://www.youtube.com/watch?v=ArOMvuzpC7o

https://www.youtube.com/watch?v=zF03KVIsrns

-          Maria Judinaa käsittelevä dokumenttielokuva

https://www.youtube.com/watch?v=YGZoKplBhfo

-          W.A.Mozartin pianokonsertto nro 23 A-duuri, solisti Maria Judina (1943).