tiistai 22. heinäkuuta 2014

KIINA JA AIKA

Ukrainan kriisissä aika on rientänyt nopeasti ja tapahtumia on riittänyt. Venäjän presidentin Vladimir Putinin toukokuinen valtiovierailu Pekingiin ja sen aikana syntynyt maakaasusopimus saattaa jo tuntua etäiseltä. Tätä vierailua ja yleensäkin Kiinan ja Venäjän suhteita käsittelee Yleisradion Politiikkaradion ohjelma kesäkuun 19. päivältä (http://areena.yle.fi/radio/2295141). Siinä toimittaja Sakari Sirkkasen vieraana on Aalto-yliopiston professori Matti Nojonen, joka kuuluu Suomen merkittävimpiin Kiina-asiantuntijoihin. Kuuntelin ohjelman vasta eilen (21.7.2014). Siitä johtuu hieman myöhäinen aiheen käsittely.
Matti Nojonen


Kiina on minulle tuttu maa ja olen kiinnostunut Kiinan historiasta, perinteistä ja mentaliteetista, jossa nuo perinteet elävät ja tulevat ilmi arkielämän ratkaisuissa. Tällä kertaa ohjelmaa kuunnellessani kiinnitin huomiota kiinalaiseen aikakäsitykseen. Se on varsin tuttu ja ehkä kulunutkin kiinalaiseen mentaliteettiin liittyvä teema.  Alussa käsittelen jutussani politiikkaa, mutta kerron heti, että loppua kohden siirryn arkipäivän havaintoihin, mahdollisimman kauas poliittisista ja yhteiskunnallisista ympyröistä. Loppukaneetissa ollaan sitten syvissä hengen vesissä.

Ylen ohjelma herättäisi paljon pohdintaa maiden suhteista ja kansainvälispoliittisesta toiminnasta sekä Kiinan toiminnan strategioista. Puutun nyt lähinnä vain tuohon ”pikavauhtia” syntyneeseen maakaasusopimukseen. Nuo lainausmerkit kertovat sen, että sopimusta oli neuvoteltu yli kymmenen vuotta (vuodesta 2004) eikä ennen tätä vierailua ollut merkkejäkään siitä, että sopimukseen päästäisiin. Yhtäkkiä hinnasta päästiinkin sopuun.  Edellisenä päivänä vuoti jo tietoja, että sopimusta ei syntynyt. Seuraavana aamuna saatiin lukea päinvastaista. Sopimus oli tehty. Arvattavasti tuon yön aikana oli ollut kovaa vääntöä sopimuksen yksityiskohdista ja luonnollisesti hinnasta. Matti Nojosen mukaan kiinalaiset ovat todella kovia ja pragmaattisia neuvottelijoita, jotka ymmärtävät rahan päälle. Kun Putinille ja Gazpromille sopimuksen syntyminen oli poliittisesti ja taloudellisesti välttämätöntä, kiinalaiset käyttivät tilannetta häikäilemättä hyväkseen. He saivat mieleisensä sopimuksen, jonka takia kannatti odottaa nuo 10 vuotta.
Gazpromin logo

Aloittaessaan vuonna 2004 neuvottelut Venäjä tajusi, että Kiina tarvitsee lähitulevaisuudessa lisäenergiaa. Kiina ei kuitenkaan suostunut Venäjän vaatimuksiin, joista yksi koski kaasuputkien rakentamista. Homma oli pitkään jäissä. Kiina käytti kivihiiltä, antoi kaupunkiensa saastua ja ihmisten kärsiä. Kun hetki löi, se iski.

Kiina ei toki ole riippuvainen Venäjän kaasusta. Se käyttää globaaleja markkinoita laajalti hyväkseen, millä halutaan maksimoida maalle paras hyöty. Se on omaksunut tällaisen roolin ja menestyy, tosin tämä lisää myös riippuvuutta maailmantaloudesta.  

Aika ei kiinalaisessa liikeneuvotteluperinteessä merkitse mitään, kun halutaan päästä toivottuun lopputulokseen. Kymmenen vuotta neuvotteluja tärkeässä asiassa on yhtä tyhjän kanssa. Silloin kun harrastin enemmän Kiinan asioita, lueskelin kirjastosta lainaamaani amerikkalaisen tekemää liikeneuvotteluopasta Kiinan kauppaa varten. Siinä korostettiin kärsivällisyyttä. Asiat eivät suinkaan etene yhtä lineaarisen sutjakkaasti, kuin amerikkalaiset nopeaan tulokseen pyrkivät liikemiehet odottavat. Pysähdyksiä tulee, jo valmistelluksi luultua paperia aletaankin yllättäen pyöritellä ja jahkaillen etsiä sieltä helpotuksia. Joskus puolestaan neuvottelut menevät muuten vain plörinäksi. Jos haluaa nopeaan ratkaisuun, voi Kiinan kaupan unohtaa.

Kaupassa edellytyksenä on sosiaalinen verkostoituminen. Yhteinen liiketoiminta pitää aloittaa suhteiden luomisella. Osapuolten pitää voida luottaa toisiinsa. Se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.  Kiinan kielessä tämänkaltaisilla suhteilla on oma käsite guanxi. Se tarkoittaa sosiaalisia suhteita, joiden kautta keskinäinen vaikutusvalta lisääntyy parantaen yhteydenpitomahdollisuuksia. Se vaatii pitkäjänteistä suhteiden ylläpitoa. Ilman sitä ei kauppoja synny. On syytä korostaa, että guanxi ei tarkoita lahjontaa, vaan luottamusta.

Pitkäjänteisyys näkyy Kiinan toiminnassa myös globaalisella tasolla. Takaiskut eivät hätkäytä, yritetään toisella lailla. Amerikkalaisilla poliitikoilla on tarve saada nopeita tuloksia, muuten kannatus saattaa mennä. Kiinalaisilla on merkittävä etu - yksipuoluejärjestelmä. Heidän ei tarvitse mittauttaa jatkuvasti kannatustaan, voidaan keskittyä asioiden hoitoon perusteellisemmin ja kiireettä.

Tähän voisin nostaa vielä yhden asian Matti Nojosen haastattelusta – Taiwanin. Kiinassa käytiin aikoinaan hyvin raaka sisällissota, joka päättyi siihen, että hävinnyt osapuoli eli nationalistit pakenivat Taiwanin saareen. Mukanaan he veivät Kiinassa vuonna 1911 perustetun Aasian ensimmäisen demokraattisen hallinnon, vaikka saarelle muodostettiinkin aluksi sotilasjuntta. Länsimaat tunnustivat heti Taiwanin. Suomi ja jotkut Länsi-Euroopan maat tunnustivat manner-Kiinan.

Taiwanin Kiinan perustamisesta lukien manner-Kiinan kommunistihallinto on kokenut historialliseksi velvoitteekseen yhdistää Taiwan osaksi Kiinaa, koska se siihen historiallisen näkemyksen mukaan kuuluu. Kiinassa elää Nojosen mukaan edelleen vanha perinne: valtakunnan pitää olla yhdistetty, jolloin kaikki on hyvin. Asian eteen ei Kiina ole tehnyt hätiköityjä ratkaisuja, niin kuin Venäjä teki Krimin suhteen(!). Tulosta on Matti Nojosen mukaan kuitenkin syntynyt. Manner-Kiina ja Taiwan ovat taloudellisesti tällä hetkellä täysin integroituneet. Viimeisten 10-15 vuoden aikana maat ovat poliittisesti merkittävällä tavalla lähentyneet. Taiwanilaisten investoinnit Kiinaan ovat huomattavia. Pelkästään Shanghain alueella asuu satoja tuhansia taiwanilaisia. Kiinalle ei olisi mitään etua lähteä sotilaallisiin toimiin Taiwania vastaan. Kiina on muutenkin herkässä taloudellisessa tilanteessa, joten toiminta globaaleilla markkinoilla voisi vain hankaloitua.

Itse voisin kiinalaisesta pitkäjänteisyydestä nostaa esille maan toiminnan Afrikassa. Siinä missä amerikkalaiset suuryritykset pyrkivät siellä saamaan pikavoittoja, Kiina pyrkii rakentamaan pitkäjänteistä infraa, josta olisi hyötyä afrikkalaisille myös pitemmällä tähtäimellä. Toki amerikkalaisten hallussa oleva joukkotiedotus on sitä pyrkinyt mustamaalaamaan, mutta se kertoo maailman median omista riippuvuuksista.

Nyt minun pitäisi kai kertoa, mikä on kiinalainen aikakäsitys. Valitettavasti en pysty sitä kattavasti näin suppeassa kirjoituksessa kertomaan. Joudun käyttämään vain kirjoista lukemiani yleistyksiä, mitkä selkeiden esimerkkien puutteessa jäävät valitettavasti vain sanoiksi.

Länsimaisessa näkemyksessä aika on suoraviivainen jana kohti tulevaisuutta. Siinä näkemyksessä mennyt aika on ohi lopullisesti. Kiinalaisessa perinteessä aika nähdään kehäksi (tai ympyräksi), jossa nykyisyys on aina sidoksissa menneisyyteen. Tällöin menneisyys on jotakin, jota ei voi jättää huomiotta.

Tällä erolla on syvä vaikutus suhteissa kiinalaisten ja länsimaisten ihmisten välillä Tämä näkyy länsimaisten ja kiinalaisten välisissä suhteissa, joskus näkyvämmin, joskus hienovaraisemmin. Jokaiselle kiinalaisten kanssa toimiva suomalaiselle näitä tilanteita on osunut kohdalle. Tähän yhteyteen voisi liittää erilaisia kiinalaisen kulttuurin koodisanoja, joista otin yllä esimerkiksi guanxi-käsitteen.

Tähän yhteyteen on todettava Kiinan perinteen voima. Kiinan historiaa tarkastellessa koko Kiinan yhteiskunta on ollut viime vuosisadan alkuun asti hyvin staattinen, jossa historia ja perinteet ovat eläneet oman aikansa mukana. Siinä valossa kiinalainen aikakäsitys on luonteva ymmärtää. Dynastioiden valtakin on muuttunut kuin jonkinlaisessa kehäliikkeessä. Oikeastaan vasta kommunismivallan aikana Kiinan historiakäsityksestä on tullut lineaarinen, vaikka yhteiskunnan muissa rakenteissa perinteet vielä elävätkin. Nyt en kuitenkaan käsittele yhteiskuntaa vaan haluan mennä arkikokemuksiin.

Kerron yhden esimerkin, jolla voisi olla jotain yhteyttä tähän käsitykseen (tai ehkä käytän mielikuvitustani apuna). Olin matkalla Kiinassa Hangzhoun kaupungin lähellä. Kyseessä oli pieni kylä suurkaupungin kupeessa. Asuin pikkuhotellissa. Vietin kylän raitilla aikaani ja käväisin pikkukaupassa pikkuostoksilla: olutta ja sen semmoista. Siellä oli kaksi kauppaa ja asioin tällä kertaa ensimmäistä kertaa toisessa. Oli aamupäivä. Maksaessani huomasin, että hinta oli hieman kalliimpaa ja sen verran olin oppinut Kiinassa käyttäytymään, että hieman ärtyneenä aloin jankkaamaan hinnasta todella surkealla kiinan kielelläni. Myyjä hieman nolostui, vaikka virhe oli minun. Maksoin ja menin asioilleni tutustumaan nähtävyyksiin. Iltasella palasin kylätielle. Olin ostanut olutpullon ja siinä erällä kiveyksellä istuen katselin ihmisten rauhallista touhuilua. Sitten tapahtui asia, jonka motiivit tajusin vasta paljon myöhemmin. Tuon kaupan luona istuskeli kiinalaisia miehiä viettämässä aikaansa. He yhtäkkiä vinkkasivat minulle ja kutsuivat ”rinkiin”. He toivat kaupasta olutta, muita juomia ja pikkusyötävää ja pidot olivat valmiit alkamaan. Aamupäivällä tapaamani kaupan kassalla ollut myyjä oli myös paikalla, muttei tullut miesten seuraan. Ymmärsin vain vähän, mutta Suomesta kuitenkin keskusteltiin, kun olin kertonut sieltä olevani.  Tunnelma oli kohoamassa, kun se siten yhtäkkiä tyssäsi. Joku ulkopuolinen tuli pitämään miehille puhuttelua: oli maanantai-ilta ja ei ryyppääminen ole sopivaa.  Kaikki loppui siihen, miesten ilmeet muuttuivat häkeltyneiksi ja tiemme erosivat, kuitenkin vasta sitten, kun minä tajusin kiittää isäntiäni ja lähteä pois.

No tuon hauskan yhdessäolon päättyminen kertoo kiinalaisen yhteisöllisyyden mukanaan tuomista periaatteista. Kyläläisten tekemisiä valvottiin ja jos joku rikkoo yhteisön periaatteita, häntä oltiin heti ojentamassa. Tätä en näe huonona asiana, vaan se luo ihmisten keskeen turvallisuutta. Tässä yhteydessä tärkeämpää on toinen huomioni. Tajusin vasta myöhemmin, että tuo rouva, jolla olin kaupan kassalla äksyillyt, oli kaiken takana. Hän oli neuvonut miehiä kutsumaan minut rinkiinsä ja tarjosi sen kunniaksi juomatkin. Omalla logiikallani ymmärsin, että ikävä tilanne haluttiin sovittaa. Ajassa oli päästävä eteenpäin ja ikävästä tilanteesta oli saatava sijaan mukavampi muisto. Nyt tilanne ”elettiin” uudestaan ja lopputulos oli parempi. Tai en tiedä, syntyikö siitä loppujen lopuksi uusia ikävyyksiä.

Tämähän ei ole mitään vain kiinalaisille tyypillistä toimintaa. Samaa tapahtuu meillä Suomessa. Kulttuurieroista huolimatta elämme samassa maailmassa. Esimerkillä halusin vain yrittää avata sitä, mitä kerroin kiinalaisesta aikakäsityksestä.

Kerron lisää arkikokemuksiani. Tällä kertaa annan esimerkin tapauksesta, jossa todellakin kiireettömyydessään ajan kulu jää vähemmälle huomiolle. Minulla on kyllä paljon kokemuksia, joiden voisin todistaa kiinalaisista aivan päinvastaista, mitä nyt haluan kertoa. Luulen kuitenkin ymmärtäväni kiinalaisia sen verran paljon tajutakseni, mikä johtuu poikkeuksellisesta tilanteesta ja mikä lähtee omasta persoonasta.

Tiedetään että kiinalaisessa parturissa pestään hiukset ja suoritetaan pään, hartioiden ja joskus myös käsivarsien ja jopa kämmenten hieronta. Kerran menin erääseen suureen parturiin, jossa kullekin näille toimille oli eri henkilö. Työntekijöitä oli paljon, samoin asiakkaita. Huoneessa tuntui olevan varsinainen hulina. Hierontaa minulle teki nuori mies, joka tuntui niin keskittyneen tehtäväänsä, että ajan kulukin unohtui. Hieronta kesti ja kesti, mikä minulle oli toki hyvin miellyttävä kokemus, mutta sen parturiyrityksen liikevaihdolle ei niinkään. Koko prosessi maksoi muutaman euron. Ajan käytössä ei tuntunut olevan minkäänlaista tehokkuutta, mitä minä länsimaisena ihmisenä odotin. Kaiken lisäksi monet asiakkaat olivat ainakin ulkoisesti hyvin kärsivällisinä odottamassa omaa vuoroaan.

On minulla toinenkin parturikokemus eräässä pienemmässä parturissa. Tyttö huomasi, kuinka paljon tykkäsin hänen hartiahieronnastaan, niin hänpä hieroi vielä käsivarret ja iloisesti naksauttaen jatkoi vielä sormienkin venytykseen. Pitemmälle hän ei enää edennyt. Hyvä mieli jäi molemmille ja hinta oli tuolloin vain kaksi euroa. Aika oli menettänyt merkityksensä.

Siirryn vielä henkisempiin asioihin. Olen joskus käynyt myös taiji-kurssilla. Se on oma filosofiansa. Toinen vastaava voimistelulaji on qi gong. Kun seuraa kiinalaisessa puistossa taiji-voimistelijoita, heidän keskittymistään hitaisiin syvää keskittymistä vaativiin liikesarjoihin, ymmärtää jotain kiinalaisesta ajattomuudesta. Päämääränä on sisäinen tasapaino, saavuttaa mielen ja kehon yhteys. Harmonian kautta saavutetaan mielen tasapaino, fyysinen terveys ja henkinen hyvinvointi. Qi gong on itse asiassa syvempi harjoitusmenetelmä, taiji on vain sen apuväline. Ajan tunteen kadottaminen liittyy qi gongiin. Taolaiset uskovat saavuttavansa sen kautta ikuisen nuoruuden ja kuolemattomuuden. Normaalit qi gongin harrastajat toivovat vain hyvää terveyttä, sisäistä voimaa ja elämän harmoniaa. Kiinalainen lääketiede on käyttänyt qi gongia hyväkseen. Itse asiassa tässä yhteydessä kannattaa sitä verrata länsimaiseen lääketieteeseen. Viimeksi mainittu on ajattelutavaltaan hyvin lineaarinen. Lääkettä käytetään sairauden hoitoon, kun sairaus on toiminnan esteenä. Kiinalaisessa perinteisessä lääketieteessä rakennetaan myös henkistä hyvinvointia, sen ihmiskuva on kokonaisempi.

Ja vielä loppukaneetiksi lainaan Lin Jutangia, jolta on ilmestynyt myös suomen kielellä runsaasti Kiinaa ja kiinalaista kulttuuria käsitteleviä teoksia. Kiinalaiset tarinat ja sananlaskut kertovat aina hyvin havainnollisesti myös kiinalaisesta aikakäsityksestä. Tämä seuraava ei ole tähän tilanteeseen paras mahdollinen, mutta eipä minulta muutakaan nyt tullut vastaan. Se kertoo ainakin sen, että myönteiseen lopputulokseen pääsemiseksi ei ajalla ole merkitystä. Tärkein hyve siinä on kärsivällisyys. Kirjassaan Vastavirran ilot (The pleasures of a nonconformist ), jonka suomennos on vuodelta 1963, Lin Jutang esittelee taolaista ajattelua (s.74-75):

Taon mukainen ajattelu on voimakas ja sillä on hyvin syvät juuret Kiinan kansassa. Luullakseni kiinalaisten rauhallinen mielenlatu on johdettavissa enemmänkin Taon kuin Kongfutsen filosofiasta. Se selittää, miksi kiinalaiset luottavat kärsivällisyyteen, mukautuvaisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja sovitteluun. Kiinalainen sananlasku sanoo: ”Jos joku vainoaa ja pahoinpitelee sinua, käyttää sinua hyväkseen ja loukkaa sinua, suhtaudu häneen kärsivällisesti, taivu hänen tahtoonsa, ole hänelle suvaitsevainen, anna hänelle myöten. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua voit kiinnittää häneen katseesi.”  


Aloitin tämän juttuni kertomalla kiinalaisesta pragmatismista ja oman hyödyn tavoittelusta. Päädyin sopuun, jonka saavuttamisessa ei myöskään saa ajalla olla merkitystä.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

PIETARISSA KOKEMAA II: Anton Tšehovin Kirsikkatarha (Вишнёвый сад)

Venäjän sana антреприза (antrepriza) tarkoittaa yksityistä, valtion rahoituksesta vapaata teatteriproduktiota. Tällaista nimitystä käyttää itsestään pietarilainen Andrei Mironovin teatteri, kokonaisuudessaan ”Pietarilainen Andrei Mironoville omistettu venäläinen teatteriproduktio” (Санкт-петербургский театр Русская антреприза имени Андрея Миронова). Kyseessä ei kuitenkaan ole mitään yksittäistä produktiota valmistava ryhmä, vaan kokonainen teatteri.
Andrei Mironovin nurkkaus teatterin lämpiössä



Andrei Mironov (1941-1987)oli neuvostoliittolainen näyttelijä ja elokuvatähti, joka kuoli aivan liian nuorena ja jota koko maa rakasti yli kaiken ja jäi kaipaamaan hänen yllättävän kuoleman jälkeen. Minulle Mironov on tuttu lukuisista neuvostoelokuvien klassikoista, joissa hänet olen nähnyt pääosassa. Erityisesti mieleen ovat jääneet hänen komedialliset kykynsä, mutta ei hän pelkkä koomikko ole. Hän myös lauloi ja lauluillaankin jäi katsojien sydämeen. Hän kuolemaansa liittyy tragiikkaa, mikä osaltaan on kai nostanut hänen sädekehäänsä. Ollessaan Riikassa vierailunäytöksessä hän sai aivoverenvuodon kesken Pierre Beaumarchaisin Figaron häiden esityksen, mistä hän ei selvinnyt. 
Andrei Mironovin kunniaksi painettu postimerkki


Tutustuin Andrei Mironovin teatteriin jokin aika sitten käymällä siellä katsomassa Anton Tšehovin Kirsikkapuiston. Aion nyt käyttää siitä suomennosta Kirsikkatarha. Miksi, se selviää tämän jutun aikana. Tämä Tšehovin näytelmä on minulle toki ennestään tuttu. Olen siitä kirjoittanut tässä blogissa myös aikaisemmin (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/01/kirsikkapuisto.html ). Tällöin olin käynyt Kansallisteatterissa katsomassa Mika Myllyahon valmistaman version. Nyt näitä kahta esitystä tulee väkisinkin verrattua jo siksi, että Helsingissäkin näkemäni produktio on vielä suhteellisen tuoreessa muistissani (mikä on luettava sen ansioksi). Aion tästä eteenpäin käyttää Kansallisteatterin versiosta nimitystä Kirsikkapuisto, joka olikin version virallinen nimi ja jolla nimellä Tshehovin näytelmä Suomessa tunnetaan.

Luulin, että yksityisellä, komedianäyttelijänä tunnetun Mironovin nimeä kantavalla teatterilla olisi ohjelmistossa etupäässä suurta yleisöä kosiskelevia huvinäytelmiä tai muuta tyhjänpäiväistä hömppää. Ehkä klassikkoteoksella kosiskellaan yleisöä, mutta mistään naurut herkistävästä ajanvietehuvista tässä produktiossa ei ole kyse. Ohjaaja Juri Tsurkanun valmistama versio on hyvin vakavasti otettava draama. Mielestäni ohjaaja on pyrkinyt paneutuen avaamaan tämän Tšehovin viimeiseksi jääneen näytelmän syvämerkityksiä ja sitä kautta se liittyy jatkeeksi pitkään venäläisen Tšehov-dramatisointien perinteeseen.

Anton Tšehov kutsuu näytelmiään komedioiksi, mutta jokainen hänen tuotantonsa tunteva tajuaa ristiriidan.  Ne eivät läheskään aina naurata. Nyt huomasin kumma kyllä välillä myös nauravani, mistä itsekin innostuin. Ohjaaja on siis löytänyt näytelmästä komiikkaa.

Venäläinen teatteriyleisö kyllä tuntee Tšehovinsa. Kun yllä kerroin tuntevani näytelmän ennestään, niin voin vakuuttaa, että niin sen tunsivat kaikki muutkin salissa olleet. Se oli varmasti luettu hyvin tarkasti, ja moni katsoja lienee nähnyt siitä kymmeniä versioita. Tämä on ohjaajalle aivan erilainen tilanne kuin esimerkiksi Kansallisteatterissa, jossa suurin osa yleisöstä tutustui näytelmään ensimmäistä kertaa. Venäläinen yleisö on omia klassikkoja katsoessaan hyvin vaativaa. Ilman omaa perusteltua näkemystä ja perinteen tuntemusta ei yleisön suosiota saavuteta, eikä mikään ajanvietehömppä todellakaan menisi läpi.

Ohjelmalehtisen yläkulmassa lukee, että esitys on omistettu Georgi Tovstonogoville. Tovstonogov  (1915-1989) oli erittäin tunnettu pietarilaisohjaaja, joka on saanut työstään suurimman mahdollisen kunnianosoituksen. Nimittäin hänen aikoinaan johtamansa teatteri kantaa nykyisin hänen nimeään. Kyseessä on Venäjän valtion akateeminen G.A.Tovstonogoville omistettu suuri draamateatteri (Российский государственный академический Большой драматический театр имени Г. А. Товстоногова). Luen tarkemmin ohjelmaa. Siinä todetaan, että Tovstonogov haaveili koko ikänsä ohjaavansa Kirsikkatarhan, mutta ei löytänyt sopivaa henkilöä näytelmän ehdottoman päähahmon Ljubov Andrejevna Ranevskajan rooliin. Tämä Tovstonogovin asenne osoittaa ainakin sen, kuinka vakavasti venäläiset teatterin tekijät kokevat työnsä.  Hänen aikanaan maassa oli pilvin pimein loistavia luonnenäyttelijöitä ja Tovstonogov oli sen tason kuuluisuus ja maestro, että olisi saanut kutsuttua Ranevskajan rooliin, kenet tahtoo. Mutta hän pyrki täydellisyyteen. Teatteri meni elämän ylitse.


Juoni

Nyt yritän kertoa mahdollisimman tiiviisti näytelmän sisällön. Jos se on lukijalle ennestään tuttu, hypätköön ylitse. Kaikkia yksityiskohtia en kerro, joten jutussani on aukkoja.

Näytelmän sisältö on loppujen lopuksi melko mitäänsanomaton.  Ljubov Andrejevna Ranevskaja on tilanomistajan leski. Kartanon ylpeys on sukupolvien ajan ollut kirsikkapuutarha. Nyt ajat ovat muuttuneet. Ollaan yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa murroksessa. Entiset maaorjat ovat saaneet oikeutensa, vanha yläluokka on köyhtymässä ja joutumassa puille paljaille. Näin on käymässä myös Ranevskajalle. Noin kuusi vuotta aiemmin hänen miehensä oli kuollut ja jättänyt valtavat velkansa vaimon huoleksi. Sen lisäksi hänen kuusivuotias poikansa hukkui läheiseen jokeen. Ranevskaja oli surun vallassa ja kaiken lisäksi omaisuus oli hupenemassa. Pojan kuolema oli traumaattinen kokemus, jota hän ei enää kestänyt. Pystymättä muuhun hän pakeni tilannetta ulkomaille Ranskaan ottaen mukaansa tyttärensä Anjan, lakeijan (Jaša) ja kotiopettajattaren (Charlotta). Näytelmän alussa Ranevskaja palaa seurueineen kotitilalleen tuhlattuaan ulkomailla kaikki rahansa. Eikä kotimaassa asiat ole sen paremmin. Hänen tilaansakin ollaan myymässä pakkohuutokaupassa velkojien saatavien peittämiseksi. Tilanne näyttää lohduttomalta, mutta Ranevskaja ei tunnu ymmärtävän asioiden oikeaa tolaa. Hän sulkee silmänsä todellisuudelta ja jatkaa entisen kaltaista elämäänsä pystymättä tekemään tärkeitä päätöksiä.

Ranevskajan tilan entisen maaorjan poika Jermolai Lopahin on päässyt kauppiaana rikastumaan ja haluaa auttaa Ranevskajaa, mutta tämä ei kuuntele häntä. Ranevskajan sukulaisista paikalla ovat myös veli Leonid Gajev ja 24-vuotias ottotytär Varja. Myös Gajev yrittää tehdä jotain tilanteen eteen, apua on luvassa kaukaiselta sukulaiselta. Varja touhuaa ja häärää talossa.  Häntä yritetään naittaa Lopahinille, mutta uusrikastunut Lopahin on niin paneutunut liikemiestouhuihinsa, ettei pane asian eteen tikkua ristiin. Paikalla on myös ylioppilas Trofimov, joka oli Ranevskajan hukkuneen pojan opettaja. Hänen näkeminen herättää herkässä Ranevskajassa ikäviä muistoja.  Ranevskajan tyttärestä Anjasta on kasvanut 17-vuotias kaunotar. Hänen ja Trofimovin kesken poikii pieni romanssi. Trofimov on näytelmän eräänlainen älykkö, mutta häntä lähinnä pilkataan, kun hän ei ole kyennyt saattamaan yliopisto-opintojaan päätökseen. Yksi tärkeä henkilö on vielä rutiköyhä velkaantunut tilanherra Simeonov-Pištšik, joka kuitenkin näytelmän lopussa pääsee rikastumaan myytyään maapalstoja huvilan rakentajille. Sitten täytyy vielä mainita 87-vuotias yksikseen mutiseva lakeija Firs, joka jaksaa edelleen pitää tilanomistajarouvasta ja tämän veljestä huolta.

Lopussa Lopahin ostaa tilan. Ranevskaja pakenee epätoivoisessa tilanteessa taas ulkomaille. Muiden tilanne näyttää epävarmalta. Heidän vaihtoehdot ovat vähissä. Kaikki kuitenkin joutuvat jättämään paikan. Kartanon ovet naulataan umpeen.  Näytelmän loppukohtaukseen sisältyy vielä lisää tragiikkaa, sillä yksi henkilö nimittäin unohtuu taloon – vanha lakeija Firs.

Kirsikkatarhan produktioon osallistuneet näyttelijät

Kirsikkatarhan esitys 8. heinäkuuta 2014

Kerron nyt näkemästäni esityksestä Petrogradskaja-metroaseman luona sijaitsevassa teatterissa. Jokunen sana pitää kertoa aluksi teatterisalista ja näyttämöstä. Sali on verrattain kapea, paikkoja riville mahtuu ehkä 12.Itse istuin takaosassa, rivillä 13 ja paikalla 9. Näkyvyys näyttämölle oli erinomainen, koska sali kaartui alaspäin. Näyttämö on aika pieni. Se ei siis ole verrattavissa Kansallisteatterin näyttämöön, jossa Myllyahon versio esitettiin. Siellähän näyttämöllä oli jopa junanvaunu.

Tällaisessa tilassa lavastajan luovat kyvyt punnitaan. Seinillä on paljon vanhoja valokuvia. Edessä on huone, jonka keskeltä johtaa lyhyt käytävä taustalle. Huone on pelkistetyn vaatimattomasti mutta tyylikkäästi sisustettu. Käytävän molemmin puolin pystyi myös tulemaan näyttämölle.  Myös etuoikealla oli sisäänkäynti, samasta ovesta, josta yleisö tuli katsomoon.  seinällä oli siellä täällä aukkoja, josta joskus saattoi pilkistää jonkun pää.

Vielä on mainittava yksi näyttämön takaosassa oleva tehokeino. Se oli huoneen keskeltä taakse johtavan käytävän päässä oleva iso peili. On yksi kohtaus, jossa sen merkitys korostuu. Siinä yhteydessä sen vasta huomasi, mutta siitä kerron hieman edempänä.
Tyylitelty kuva lavastuksesta

Odotin hyvin uteliaana esityksen alkua. Siitä oli aikaa, kun olin edellisen kerran ollut Venäjällä teatterissa.

Alku oli hieman nihkeä. Näytelmä käynnistyi hidassoutuisesti. Pysyin vaivoin hereillä, kamppailin itseni kanssa unten rajamailla. Olin tullut aamulla kaupunkiin. Väsymys ja univelka tekivät tehtävänsä. Ranevskajan ja hänen tyttärensä, naiseuteensa puhjenneen Anjan ilmestyminen piristivät. Sain heistä kiinnekohtaa. Nelli Popova Ranevskajan roolissa oli yllättävän nuorekas. Tunnelma oli kuitenkin edelleen pysähtynyttä.

Opiskelijan univormuun pukeutunut Trofimov toi tapahtumiin hieman säpinää. Hänestä tuntui löytyvän energiaa, päinvastoin kuin hieman flegmaattisen oloisesta Myllyahon version vetelyksestä. Lisäksi Trofimovin näkeminen aiheutti muistishokin myös Ranevskajalle. Olihan hän ollut tämän hukkuneen lapsen opettaja. Näin Kirsikkatarhan nuutuneeseen maailmaan alkoi tulla pikkuhiljaa vauhtia. Väsymys kuitenkin painoi ja väliaika tuli oikealla hetkellä. Pääsin samalla tutustumaan teatterin tiloihin.

Väliajan jälkeen tahti tiheni, kartanon elämään tuli vauhtia. Pikkuruinen näyttämö tuntui olevan labyrintti, jonka jostakin sopesta aina joku ilmestyi paikalle. Oltiin kuin lastentarhassa. Aivan huomaamatta henkilöhahmot muuttuivat karikatyyreikseen. Ohjaaja teki sen hyvin taitavasti. Huomasin välillä jopa nauravani, mikä näissä Tshehovin ”komedioissa” on yllättävää.

Rytmin muutoksella ohjaaja halusi välittää Tšehovin teoksen henkilöistä huokuvan levottoman mielialan, tulevaisuus ahdisti.  Tilanne olikin melko absurdi. Tilaa oltiin viemässä alta, ja oltiin kuin kuilun reunalla.  Kuitenkin Ljubov Ranevskaja vain vietti tanssiaisia pyrkien sillä tapaa epätoivoisesti elämään vanhojen hyvien aikojen mennyttä loistoa. Juutalaisorkesteri musisoi jossakin taustalla. Näyttämöllä sitä ei näkynyt.

Sitten kun tieto kartanon kohtalosta selvisi, kaikki ikään kuin pysähtyi, mutta vain hetkeksi. Sitten oltiin jo lähdössä, kuka minnekin. Ranevskaja pakenemassa Ranskaan, Anja opiskelemaan, samoin Trofimov jatkamaan ikuisia opintojaan… Kotiopettajatar Charlottan tilanne oli hankala. Hänen entinen suojelijansa Ranevskaja oli puilla paljailla. Hänestä ei tule apua, Sen sijaan toivo pantiin Lopahiniin, joka kyllä ainakin lupaili järjestävänsä jotain.

Esitys kesti väliajan kanssa hieman yli kolme tuntia. Silti en ollut lopussa lainkaan uuvuksissa.  Teatteri-iltani oli kokemuksena piristävä, ei toki täydellinen. Näytelmä oli tuttu, mutta tulkinta oli tuore ja syvälle menevä. Henkilöhahmot alkoivat elää mielessäni.

Nyt voin tunnustaa, miksi haluan kutsua esitystä ”Kirsikkatarhaksi”. Esitystä katsoessani syntyi oivallus, että näyttämöllä hourupäisinä vaeltelevat henkilöt pyörivät ympäriinsä kuin leikkeihinsä eläytynyt lastentarhan väki.  Olkoon lastentarha sitten Kirsikkatarha, päätin. Kirsikkapuut pitää kaataa uuden ajan tieltä. Niin nämäkin henkilöt joutavat mennä.

Ohjaaja Tsurkanu on paneutunut aiheeseen. Produktiossa pysytään Tšehovin ajassa ja ohjaaja käsittääkseni pyrkii avaamaan, mitä Tšehov on halunnut näytelmällään sanoa. Siihen toki kaikki venäläiset ohjaajat omalla tavallaan pyrkivät. Henkilöiden luonteet on rakennettu huolella. Toki on painotuksia. Keskiössä on Ranevskaja. Ja ainakin minun silmissäni Anja jää jollain lailla pimentoon. Ehkä tähän käsitykseen vaikutti Kansallisteatterin versio, jossa Anjan roolia oli tuotu enemmän esille.

Kansallisteatterin versio oli erilainen. Se toi henkilöt ainakin osittain nykypäivään. Lopahin oli kaljaa lähes jatkuvasti litkivä hulttio, Anja kuin kuka tahansa nykynuori. Mika Myllyaho teki fyysistä teatteria, toimintaa oli paljon ja Kansallisteatterin isoa näyttämöä käytettiin monipuolisesti hyväksi.  Tsurkanun versiossakin toki liikuttiin siinä määrin mitä pikkuruisella näyttämöllä pystyttiin. Koin sen kuitenkin psykologiseksi draamaksi. Luonteet ovat ehyempiä, ne ovat sidoksissa Tšehovin ajan maailmaan. Venäjällä Tshehov-ohjauksia tehtäessä ollaan kovin erilaisissa lähtökohdissa. Katsojat tuntevat teokset ulkoa, odotukset ovat perinteessä.

Palaan vielä lavastukseen. Venäjästä ja venäläisyydestä paljon kirjoittanut Esa Seppänen toteaa venäläisten elävän muistoistaan ja muisteluistaan. Itse asiassa Seppänen lainaa juuri Tšehovia, joka on hänen mukaansa todennut, että ”venäläinen ihminen rakastaa muistelemista, muttei elämistä” (Seppänen Esa, Venäjä tienhaarassa, Art House 2014, s. 91). Hänen luonnehdintansa tulee mieleen, kun ajattelee näyttämön lavasteita ja eritoten sen seinillä riippuvia valokuvia. Niiden eteen pysähtyneinä näytelmän henkilöt välillä muistelevat kultaista menneisyyttään. Ohjaaja Tsurkanulle ja lavastaja Vladimir Firerille tämä Tšehovin toteamus lienee ollut tuttu.

Otan esille muutaman mieleen jääneen kohtauksen, jossa on käytetty erityistä tehokeinoa, jota nyt kutsun liioitteluksi, kun ei muuta sanaa tullut mieleen. Tarkoituksena on kärjistää eli tehdä normaaliksi tarkoitetusta tilanteesta hieman epänormaali eli ”panna överiksi”. Myllyahon versiossa tätä on paljon, mutta hän onkin produktion toinen tekijä, ei pelkkä ohjaaja.

Ensimmäinen minulla mieleen jäänyt tilanne on se, kun Ranevskajan tultua kartanoonsa hänelle palautuu mieleen hänen hukkuneen poikansa kuolema. Hänen järkyttyminen kuvataan selkeästi liioitellen.  Muut ryntäävät hänen ”kimppuunsa” antaen pakkohoitoa kuin hysteriapotilaalle. Tämä raa’alta vaikuttanut tilanne kestää vain muutaman sekunnin. Sen jälkeen kaikki jatkuu normaaliin tyyliin. Käsittääkseni tällä lyhykäisellä episodilla haluttiin katsojille kertoa, että juuri tämän traumaattisen kokemuksen vuoksi Ranevskaja oli paennut ulkomaille. Ehkä hänen mielenterveytensä oli tuolloin järkkynyt ja nyt pelättiin pahinta eli henkistä romahdusta, mihin myös taloudellinen ahdinko saattoi hänet johtaa. Lisäksi, vaikka hän oli aivan erityinen, rakastettu ja huomaavainen ihminen, myös oli myös yliherkkä reagoimaan kaikenlaisiin järkytyksiin.

Sitten oli toinen esimerkki koskee tilanomistaja Simeonov-Pištšikia. Häneltä katoaa yhtäkkiä rahat ja niiden etsimisestä tulee hauska episodi, jossa mennään kyllä jo puskakomediankin puolelle.  Sisäkkö Dunjaša auttaa niiden etsimisessä ja siinä rytäkässä miehen housutkin putoavat jalasta. Mies miltei joutuu hankalaan tilanteeseen, kun mm. Ranevskaja on saapumassa paikalle.  No, tilanteesta selvitään ja rahat onneksi löytyvät. Tälle rutiköyhälle veloissaan painivalle tilanherralle rahojen katoaminen aiheutti melkein kuolemanhädän. Turismi tuo hänelle lopulta onnen, kun hän alkaa vuokrata heille maapalstoja. Hänelle käy paremmin kuin Ranevskajalle, joka menettää tilansa pakkohuutokaupassa.

Kolmas mieleen jäänyt kohtaus on hiljaisuuden käyttö. Väliajan jälkeen on nimittäin pitkä kohtaus, jossa Ranevskaja istuu upeassa mustassa puvussa näyttämön takaosassa käytävän päässä sivuttain. Peilin ansiosta hänen hahmonsa kahdentuu ja lisäksi valot oli suunnattu niin, että hänen sivuprofiilinsa varjokuva heijastuu huoneen lattialle.  Ranevskaja istuu pitkän tovin aivan liikkumatta. Näyttämöllä tapahtuu koko ajan, mutta talon emännän sivuprofiili on kaikessa läsnä.  Tämä oli hyvin pysähdyttävä tilanne. Itse huomasin, etten juuri muista, mitä muut tuona aikana juttelivat.  Tilanne laukeaa siihen, että muistaakseni kotiopettajatar Charlotta menee istumaan häntä vastapäätä ja alkaa tuijottaa häntä silmiin yhtä lailla liikkumatta kuin emäntänsä. Tilanne toi hauskasti näytelmän maailman nykyhetkeen.

Henkilöhahmoja ja roolisuorituksia

Käsittelen vielä muutamia roolihenkilöitä ja heidän suorituksiaan. Tässä saattaa tulla toistoa.

Ranevskajana esiintynyt Nelli Popova oli mielestäni sen ikäinen kuin hänen näytelmässä kuuluikin olla. Hänellä oli 17-vuotias tytär ja eläessään poika olisi 12-vuotias. Hän oli viehättävä seurapiirielämästä ja tanssiaisista pitävä lady, toki elämä oli jättänyt häneen jälkensä, mutta kuitenkin hän oli vielä reipas ja 
valovoimainen, huomiota itseensä keräävä persoona.

Palaanpa vertailun vuoksi Kansallisteatterin versioon. Ohjaaja Mika Myllyaho suunnitteli Ranevskajan roolin silloin vielä elävälle Kansallisteatterin legendalle Tea Istalle. Toinen pääosa, kauppias Lopahinin rooli oli tarkoitus antaa nimekkäälle ohjaajalle Kristian Smedsille.  No sattui niin, että 81-vuotias Ista sairastui, sittemmin Smeds kieltäytyi roolistaan ja koko produktio oli mennä mönkään. Taloudellisten syiden vuoksi hanke haluttiin kuitenkin viedä päätökseen ja valmistettiin jonkinlaiseen esityskuntoon nopeutetussa aikataulussa, mikä ei voinut olla näkymättä lopputuloksessa.  Ranevskajan rooliin saatiin Tiina Weckström. En halua sanoa hänestä mitään negatiivista. Mielestäni hän suoritti osansa mallikkaasti eikä hänen roolisuorituksensa lopputulosta heikennä. Päinvastoin, minusta tuntuu, että iäkäs Ista olisi ollut Ranevskajaksi sopimaton. Uskoisin, ettei ylinäyttelemiseltä olisi vältytty, kun näyttelijä olisi väkisin pyrkinyt sopeutumaan vielä kypsässä iässä olevan naisen elämänenergiaa uhkuvaan persoonaan.  Ja jos olisi onnistunutkin, niin ainakin produktio olisi saanut hänen kauttaan ihan toisenlaisen sävyn.  Ja kyllä Ista katsojia olisi kerännyt, mikä teatterin taloudelle olisi ollut hyvä asia.

Taidan taas toistaa itseäni, mutta olin pettynyt Tsurkanun version Anjaan. Hän oli mielestäni väritön, ja jäi esityksessä varjoon. Eikä ohjaaja mitenkään korostanut hänen ja Trofimovin suhdetta. Tässä on kyllä todettava, että minulla on vertailukohtana Myllyahon versio, jossa Anja oli koko esityksen keskiössä. Hän pursusi nuorta naisenergiaa ja häneen ohjaaja myös asettaa suuria tulevaisuuden odotuksia. Nyt täytyy nostaa nuoren teatterikoululaisen Emmi Parviaisen ennakkoluuloton osasuoritus arvoonsa. Myös suomalainen versio Anjan ottosisaresta Varjasta (Katja Küttner) oli eläväisempi ja enemmän minun mieleeni.

Näytelmässä eletään keskellä suurta yhteiskunnallista murrosta. Maaorjuus on pois. Aatelisto, jota edustaa Ranevskajan suku, on menettämässä asemaansa. Uusi aika alkaa. Vanhan vallan symbolia, kirsikkatarhaa, ollaan tuhoamassa. Lopahin maaorjan poikana edustaa uuden ajan ihmisiä. Moukkamaisuudestaan huolimatta hän pärjää, koska on pystynyt omalla työllään rikastumaan. Hänestä nousee Venäjän uusi kapitalistiluokka, tulevaisuuden oligarkki.

Toinen tilanomistaja, jolle Tšehov on jostain syystä antanut kaksiosaisen sukunimen Simeonov-Pištšik, hyötyy niin ikään uudesta tilanteesta ja alkaa myös rikastua omaisuudellaan, ilman mitään omia ansioitaan. Hän on lähinnä yhtäkkisen rahantulon hullaannuttama sekopää – ”lottovoittaja”, joka tuskin pystyy voittojaan hyödyntämään.

Sitten näytelmässä on ryhmä Ranevskajan palveluväkeä ja alaisia, jotka ovat kyllä hänen siipiensä suojissa saaneet maistaa helppoa elämää, mutta ovat ”vanhan vallan” tappion myötä menettämässä asemansa. Yksi tällainen on toinen maaorjan poika, nuori lakeija Jaša, joka pyrkii omat sukujuurensa kieltäen hyötymään tilanteesta, nauttimaan siitä niin kauan kuin voi ja pääsee vielä lopussakin emäntänsä mukana ulkomaille. Hän on vastenmielinen loiseläjätyyppi.

Jaša on itse asiassa mentaliteetiltaan tyypillinen maaorja. Hän ei tehnyt mitään ylimääräistä. Ranevskaja oli tilanhaltijana poikkeuksellisen kiltti, mitä myös käytettiin hyväksi. Löysin tällaisen luonnehdinnan maaorjista, se sopii hyvin Jašaan:

”Maaorjan ei kannattanut raataa herransa hyväksi ja voidakseen saada jotain hyötyä itselleen, talonpoika oli pakotettu pettämään herraansa. Tilanhaltija puolestaan joutui joko jatkuvasti tappelemaan talonpoikiensa kanssa tai mukautumaan olosuhteisiin.” (Alpo Juntunen Venäjän imperiumin paluu. Helsinki 2012, luku 5.)

Tältä pohjalta voi ymmärtää myös sen, miksi Lopahin menestyy. Tšehovkin oli tämän oivaltanut. Hänellä on perimässään maaorjan verta. Ja maaorja oli ilmiselvä huijari. Lopahin puolestaan tajusi käyttää tätä rikastumiseen. Siksi tässä venäläisessä kapitalistin alussa oli jotain niin härskiä omavoitontavoittelua. Hän lupasi paljon, muttei aikonutkaan täyttää lupauksiaan. Varattomalle ylioppilas Trofimoville hän tarjoaa rahaa vain omaa ylemmyyttänsä korostaakseen. Tämä tajuaa siitä kieltäytyä yrittäen näin pitää kiinni kunniastaan. Tsurkanun versiossa Lopahin ylimielisyydessään tekee tarjoamistaan rahoista silppua.

Kirsikkatarhassa ikuinen ylioppilas Trofimov toistelee yhteiskunnallisia aatteitaan, mutta ei pysty itse elämään niiden mukaisesti. Mihail Dragunovin esittämä Trofimov  on univormutakki päällä pyörivä tyhjäpää, joka vain toistelee ulkoa oppimiaan käsityksiä pystymättä tekemään elämässään mitään ratkaisuja. Kimakkaäänisenä valittaen hän etsii kadottamiaan kalosseja ikään kuin ne olisivat hänen omanarvontuntonsa viimeinen jäljellä oleva kivijalka. Hän ei ole uskottava missään sanomisissaan. Ohjaaja ei tunne hänen satiirista hahmoaan kohtaan paljoakaan sympatiaa.

Kansallisteatterin Trofimov on paljasta takapuoltaan vilautteleva dekadentti, viinanhuuruinen taiteilijasielu. Jonkinlaisesta satiirista huolimatta ohjaaja tuntee käsittääkseni ainakin jollain tasolla häntä kohtaan sympatiaa ja henkistä sukulaisuutta. Se näkyy hyvin selvästi loppukohtauksessa, kun Trofimov kieltäytyy ottamasta Lopahinilta raha-avustusta. Siinä Trofimov on kuvattu yhteiskunnallisesti tiedostavana älykkönä. Jos Lopahin on uuskapitalisti ja nousukas, niin Trofimov on Myllyaholle lähinnä vasemmistointellektuelli, jonka suuhun jotkut Tshehovin repliikit ei lopulta tunnu sopivan.

Myllyahon versiossa häneen on pantu jotain toivoa uuden yhteiskunnallisen näkemyksen äänitorvena. Ohjaaja haluaa asettaa salaisia toiveita hänen onnistumiselleen. Näin tulkitsin katsojan vapaudella esitystä.

Anjan kotiopettaja Charlotta jäi minulle hyvin traagiseksi hahmoksi. Hän on saanut saksalaisessa sijaiskodissaan hienon kasvatuksen ja ajautunut kotiopettajattareksi.  Ranevskajan talossa hän on lähinnä vain taikatemppujen tekijä. Näytelmän lopussa hän on rahaton ja osaton. Hänen elämänsä traagisuus ilmenee lopussa, kun lähtöhetkellä matkalaukku räpsähtää auki ja osoittautuu tyhjäksi. Hänellä ei ole paikkaa mihin mennä eikä Lopahinin lupauksiin voi luottaa. Kansallisteatterin versiossa Charlotta on vain taikatemppuja viljelevä miesmäisesti pukeutunut androgyyni. Siinä hän jää täysin ulkopuoliseksi.

Täytyy tähän loppuun todeta pari sanaa myös näytelmän suosikkihahmostani, vanhasta uskollisesta lakeijasta Firsistä. Mironovin teatterin Firs (Ernst Romanov) on mielestäni paras koskaan näkemistäni. Se oli ehyt roolisuoritus muutenkin kokonaisuudessaan ehyessä esityksessä.

Pitkä tuli tästäkin tarinasta. Siitä voi syyttää Mironovin teatterin Kirsikkatarhan versiota, joka kirvoitti niin paljon ajatuksia. Enemmänkin olisi kerrottavaa, mutta lopetan tähän.
Andrei Mironovin teatteri Pietarissa




maanantai 14. heinäkuuta 2014

PIETARISSA KOKEMAA I: VIGILIA IISAKINKIRKOSSA

Iisakin kirkko
Yhdeksäs heinäkuuta, helteisen päivän ilta. Suuntasin Dostojevski-hotellista viereiselle metroasemalle ja välillä linjaa vaihtaen matkasin Admiralteiskajalle. Nousin ylös, tulin Malaja Morskaja –kadulle, käännyin vasemmalle. Pian edessäni avautui jykevä Iisakin kirkko.

Olin tullut Pietariin edellisenä päivänä ja ostanut heti ensimmäisestä kohdalle sattuneesta lipunmyyntipisteestä lipun kuorokonserttiin. Iisakin kirkko on toki vanhastaan tuttu paikka, mutta en edes tiennyt, että siellä oli alettu pitää konsertteja. Se ei ole mikään ihme, sillä edellisestä Pietarin käynnistäni oli lähes 15 vuotta. Konsertin ohjelmistossa oli Sergei Rahmaninovin Vigilia (Всенощное бдение  ’Kokoöinen vigilia’, All-Night Vigil), esittäjänä Smolnan katedraalin kamarikuoro johtajanaan Vladimir Begletsov (Камерный хор Смольного собора, Владимир Беглецов). Solistit tulivat kuoron omasta takaa: Nadezhda Brusnitsyna, altto, ja Boris Stepanov, tenori.

Olin ennen konsertin alkua hieman empivällä mielellä. Oli vilkas matkailusesonki. Yleisön joukossa oli runsaasti turisteja, jotka saattoivat olla paikalla lähinnä vain nähtävyyteen tutustumassa. Ennen konserttia ihasteltiin salia, napsittiin valokuvia. Mietin, pystyvätkö hiljentymään ja kuuntelemaan tuota taiteellisesti ja myös hengellisesti herkkää kuoroteosta. Epäröintiä aiheutti myös kuoro. Olin etukäteen tutustunut siihen Youtuben kautta, ja sen perusteella siitä oli jäänyt hieman ristiriitaisia mielikuvia. Lisäksi huomasin, että kuorolla oli seuraavana päivänä toinen konsertti eri ohjelmistolla. Olikohan tähän konserttiin valmistauduttu huolella vai tyydytäänkö pelkiksi ”turistien houkutuslinnuiksi”? Yhtä kaikki tunnelma oli salin upeiden kulissien ansiosta odottavan juhlava. Ja onneksi yleensä penkittömään kirkkotilaan oli tuotu istuimet niin kuin konserteissa kuuluukin olla.

Ennen kuin mennään itse konserttitapahtumaan, haluan kertoa hieman myös illan ohjelmanumerosta ja sen esittävästä kuorosta.

Rahmaninov sävelsi kokoöisen vigiliansa vuonna 1915. Se oli eräänlaista venäläisten polyfonisten kirkkolauluteosten kulta-aikaa, sillä tuolloin vuosisadan vaihteessa syntyi Venäjällä useita ortodoksisia liturgioita ja vigilioita. Ilmestyttyään teos sai toki huomiota, mutta yhteiskunnallisten mullistusten takia se jäi pian unholaan. Sittemmin se on löydetty, eikä ylistyssanojen virta ole laantunut . Linkin kautta löytyvän upean artikkelin ortodoksisen kirkkomusiikin historiasta kirjoittanut blogisti (http://www.seijaahonen.net/ortodoks.php?teksti=kirklau04)  pitää Rahmaninovin Vigiliaa hengeltään rukouksellisena. En pane vastaan.  Sävellys kuuluu niin hänen kuin minunkin suosikkeihin, joten meillä lienee jotain yhteistä kokemuspohjaa, vaikken koekaan olevani ortodoksisuuden tuntija.

Rahmaninovia ei pidetä kovin uskonnollisena henkilönä. Siksi on yllättävää, että sävellys rakentuu uskollisesti ortodoksiseen perinteeseen.  Sen osissa on käytetty erilaisia ortodoksisia kirkkolaulutapoja (rospev, роспев). On kiovalaista ja kreikkalaista laulutapaa  sekä vanhaa venäläistä, bysanttilaisen perinteen pohjalta syntynyttä znamenni-musiikkia. Lopussa on myös mm. kaksi troparia. Vaihtelevuutta riittää. Mielestäni on hienoa, että tämänkaltainen sävellys tuodaan esitettäväksi ympäristöön, jossa se kuuluukin esittää.

Rahmaninovin Vigilia olisi itse asiassa jumalanpalvelusmusiikkia. Se sisältää kuitenkin sen verran teknisesti vaikeita osia, että teos vaatii esittäjäksi hyvin harjaantuneen kuoron. Nimenomaan basso-osuuksia pidetään hyvin haastavina. Tämän vuoksi teosta esitetään lähinnä konserteissa.

Smolnan katedraalin kamarikuoro on perustettu vuonna 1991. Vladimir Begletsov on toiminut kuoron taiteellisena johtajana vuodesta 2004. Kuoro on saanut myös kansainvälistä mainetta. Sen ohjelmistossa on kirkkomusiikin ohella myös muuta klassista musiikkia ja oopperaa. Kuorolla on itse asiassa yllättävänkin monipuolista ohjelmistoa. Täältä voi venäjän kielen taitoinen lukea Muzikalnyj vestnik –lehden artikkelin kuoron konserteista: http://www.nstar-spb.ru/musical/print/article/tri-chuda/ . On mm. Orffin Carmina Buranaa, Schnittkeä, J.S. Bachia - ja myös Beatlesia, Michael Jacksonia, Queenia ja Rolling Stoneseja sekä venäläisiä bardeja Vladimir Vysotskista alkaen. Näihin viimeksi mainittuihin voi tutustua Youtubessa. Ne on nauhoitettu ns. kiellettyjen laulujen konsertista, jolla kuoro halusi ilmiselvästi murtaa musiikillisia raja-aitoja. Niitä voi löytää laittamalla youtuben hakuun vaikkapa ”камерный хор смольного собора запрещенные песни”. No, kyllä sieltä löytää hyviäkin suorituksia, mutta minuun niillä oli pääosin negatiivinen vaikutus. Tutustuin niihin ennakolta ja petyin. Odotukseni Iisakin kirkon konsertista laskivat.

Vigiliassa solisteina olivat altto Nadezhda Brusnitsyna ja tenori Boris Stepanov. Positiivista kuoron kannalta on se, että sillä on resursseja laittaa vaativiin solistiosuuksiin kuoron omia laulajia. Boris Stepanoviin  kuoron ulkopuolella voi tutustua vaikka täällä, kun hän laulaa Pietarin Ziferblat-kahvilassa  La Donna Mobilea: https://www.youtube.com/watch?v=5NI2L5quZKY . Stepanov  on se pitempi kaveri. Hän aloittaa kohdassa 1:30.
Kristus yläpuolellamme

Nyt sitten palaamme takaisin Iisakin kirkkoon. On keskiviikkoilta. Konsertti on alkamaisillaan.

Minulla on melko hyvä paikka, keskellä etuosassa. Huomaan, että edessäni on ranskalainen perhe, aviopari ja kolme teini-ikäistä lasta, kaksi poikaa ja tytär. Ainakin ennen konserttia tuntuvat puheliailta. Pysyvätköhän hiljaa?

Kuoro alkaa tulla paikalleen. Yleisö ablodeeraa.  Taputukset tiivistyvät, kun kuoron johtaja saapuu. Hiljennytään. Alkulaulu Priidite, poklonimsya (Tulkaa, polvistukaamme; Come, Let Us Worship) kajahtaa, se viimeistään hiljentää yleisön. Heti huomaa upean akustiikan. Tämä musiikki on tuotu oikeaan paikkaan, kotiinsa. Ensimmäinen osa loppuu. Samassa yleisö räjähtää ablodeihin. Aistin lievää hämmennystä niin kuorossa kuin osassa yleisöäkin. Eihän tällaisen musiikin keskellä kuulu taputtaa. Kuoronjohtaja ei tee elettäkään. Yksi ranskalaispojista taputtaa käsiään läpsyttäen kuin olisi juuri herännyt rock-konsertissa. Isä vinkkaa hyväntahtoisella eleellä lapsilleen, että osien välissä ei ole tapana taputtaa. Altto astuu kuoron eteen. Alkaa toinen osa. Ja taas hiljennytään.

Yleisö taputtaa kunkin osan jälkeen, välillä vähän hajanaisemmin, välillä runsaammin. Ranskalaisteinit uskovat isän sanaa eivätkä enää taputa.  Muun yleisön taputukset näyttävät heitä huvittavan.

Tästä perheestä ei konsertin aikana aiheudu kuitenkaan mitään häiriötä, vaikka nuoret istuvatkin musiikista sen enempää innostumatta. Tytär välillä väsähtää, painaa päänsä pojan olkapäälle ja tuntuu uinuvan musiikista välittämättä. Mietin, onkohan kyseessä veli vai onko hän poikaystävä. Vanhemmat kuuntelevat isän vilkaistessa välillä muutaman kerran jälkikasvuaan.

Lievää häiriötä tulee muualta yleisön joukosta. Taputuksiin totun pian, niin myös kuoro, vaikka huomaan, että yksittäisiä laulajia ne välillä hieman huvittavat. Toki esityksen kokonaistunnelmaa ne pilaavat. Puhelimen soittoääni kuuluu pari kertaa. Joku rupeaa kuvaamaan esitystä tabletilla. Eräällä kerralla puhelimen omistaja ei huomaa puhelimen soimista. Vieressä istuva katsoja huomauttaa hänelle siitä. Yksi nainen rynnii kesken esityksen konserttiin puikkelehtien tuolien välistä pystymättä kuitenkaan tekemään sitä huomaamattomasti. Joku toinen poistuu paikalta. Jostain kauempaa kuuluu keskustelua. Tällaisessa kirkkoakustiikassa kaikki kuuluu.  Yleisön aiheuttamat pienetkin äännähdykset ja turhat liikehtimiset häiritsevät - ainakin herkkäkuuloista. Esitys kuitenkin etenee sujuvasti. Tällaisissa live-esityksissä sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu asiaan, vaikka toivoisikin hiljaisuutta.

En voi mitään sille, että seuraan kuorolaisten ilmeitä ja eleitä esityksen ajan. Laulan itse kuorossa ja haluan katsojanakin aavistella, mitä laulajien päässä liikkuu. Välillä joku kuiskuttelee vierustoverilleen.  Joku naislauluja miltei hätkähtää kun takana oleva tenori aloittaa osuutensa hieman liian äänekkäästi, sekunnin murto-osan etuajassa. Kuorollekin esitys on oma mikromaailmansa.

Mutta siirrympä nyt ulkoisesta havainnoinnista itse esitykseen. Kuoro tuntuu osaavan ortodoksisen kirkkolaulun. Hyvä, että se ei ole mikään oopperakuoro. Ainakin se on osannut jättää oopperamaneerinsa kotiin. Aloituksissa huomaan vähän epätarkkuutta, mikä kertoo, että maineestaan huolimatta ei tämäkään kuoro ole täydellinen. Äänen käyttö on kohdallaan. Hiljaiset osat ja äänen voimaa vaativat osat soivat upeasti. Naisäänet soivat pehmeän luonnollisina, miehillä energisyyttä uhkuvina ja voimallisina. Fraseeraus on selkeää. Tämä kuoro osaa laulaa venäläistä kirkkolaulua niin kuin pitää.

Minulle yksi Vigilian hienoimmista osista on Nyne otpushtshajeshi (Ныне отпущаеши; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), johon sisältyy upea tenorisoolo. Tätä osaa odotan koko alun. Yritän arvailla, kuka kuorolaisista sen laulaa. Tajuan, että hän on takarivissä keskellä seisova muita pitempi nuori mies. Yritän seurata, miten hän valmistautuu vaativaan sooloonsa. Hän laulaa paikaltaan. Osan alkaessa hän tekee päällään pari huomaamatonta rentoutusliikettä ja kaikki tuntuu olevan valmista. Solistin ääni soi kirkkaan raikkaana, henkevänä. Tunnen selkäpiissäni lämmintä värinää, sanottakoon sitä vaikka hengen vaikutukseksi. Se on loistavaa äänenkäyttöä, pientä kireyttä ylä-äänissä, mutta vain yhdessä kohdassa. Osan loppuessa voin jo sanoa, että minulle tämä on konsertin hienoin elämys.

Esitys etenee loppuunsa.  Kuorolaulu soi välillä jyhkeänä ylistystä kertoen, väliin kuin rukoukseen hiljentyen. Vigilian basso-osuuksia on pidetty vaativina. Tältä kuorolta ne sujuvat. Välillä mennään hyvin alas. Bassojen alaääni soi vakaana musiikkia kantaen. Mikä sointi! Iisakin kirkon akustiikassa alaäänet murtavat jotakin, jota voi vain äänten harmonialta toivoa. Hiljaisiin kohtiin se tuo rauhaa. Forte-osuudet nousevat eteemme kuin myrskyn puuska. Ne ovat energiaa pursuavia voimannäyttöjä ja ylistyslauluja.

Liekö syynä osien välien ”häiritsevät” taputukset, mutta alkaa tuntua että jännite kuorossa loppua kohden vapautuu. Hymyn häivettäkin näkyy. Tällainen vapautuminen kuitenkin vain parantaa kuoron yhteissointia.

Lopuksi runsaiden suosionosoitusten ja kukitusten jälkeen tulee vielä ylimääräinen. En tunne kappaletta, mutta saattaisi olla vaikka Tshaikovskia. Siinä kuoron eturivissä muita pienikokoisempi nainen laulaa soolon. Raikas sopraanoääni kaikuu kirkon avaruudessa sydäntäsärkevän ihanana. Pyhäinkuvatkin herkistyvät, Kristuksen hahmo yläpuolellamme tuo rauhan. Olen myyty.

Smolnan katedraalin kamarikuoro ottamassa vastaan aplodeja. Takana keskellä upean tenorisoolon laulanut Boris Stepanov.


Jälkeenpäin yritin luoda esityksestä jonkinlaista kokonaiskuvaa.

Ääni soi kauniina, pääosin rentona ja vapautuneena. Kirkon akustiikka tuki upeasti niin kuoroa kuin solistiosuuksiakin. Kuoro tiesi, missä lauloi. Voimakkuuden vaihtelut olivat jyrkkiä. Sekä voimakkaat että hiljaiset osat sopeutuivat akustiikkaan. Ylistystä seurasi rukous, rukousta ylistys. Ikonit, seinä- ja ikkunamaalaukset sekä kultakoristeinen ikonostaasi oli esitykselle visuaalisesti sopiva sekä musiikin henkeä ja sanomaa tukeva paikka.

Kuulija pystyi vastaanottamaan myös näkymättömän henkisen ja hengellisen energian, joka tämänkaltaiseen musiikkiperinteeseen liittyy. Toki turistisesonki toi rasitetta, mutta käsittääkseni jossain määrin myös luovaa kontrastia. Laulajat pystyivät esiintymään vapautuneesti. Musiikki puhui ja vaikutti. Ehkä se ei puhutellut suoraan mutta kukaties myöhemmin se jätti salaperäiset jälkensä ihmisen sydämeen.

Kuoro ansaitsee kiitoksen. Yllä kerroin, että tutustuttuani sen Youtube-esiintymisiin odotukseni olivat epäröivät. Annettakoon anteeksi rujot yritykset tulkita Beatlesia tai venäläisiä bardeja. Se on vain osoitus kuoron rohkeudesta kohdata uutta, murtaa musiikin aitoja. Nuorille laulajille pitää antaa mahdollisuus kokeiluihin. Lisäksi tällaisia kokeiluja tehdessään kuoron yhteishenki nousee ja oma identiteetti selkenee. Ei se ole tuntunut häiritsevän kuorolaisten kykyä paneutua ortodoksiseen lauluperinteeseen.  

Konsertin jälkeen


Konsertin jälkeen

Konsertista jäi hyvä mieli. Yleisö jäi vielä konsertin jälkeen ihailemaan kirkon upeita seinämaalauksia ja ikoneita. Väki väheni, sali hiljeni. Poistuin kirkosta ulkosalle. Ilta-aurinko loisti kirkkaan keltaisena iloisesti tervehtien. Lähdin Nevan valtakadun suuntaan. Oli iltakävelyn aika.
Tsaari Nikolai I tervehtii konserttivieraita Iisakinkirkkoa vastapäätä.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Vilkaisu Ukrainan tilanteeseen ja näkymiin

Ukrainan presidentti julisti yksipuolisen tulitauon itäiseen Ukrainaan. Tulitauko meni, sitä ei jatkettu, vaikka sitä ainakin Ukrainan ulkopuolella toivottiin. Petro Poroshenkolla ei ollut siihen muita vaihtoehtoja.  Toisin toimiessaan taustajoukot olisivat hylänneet presidenttinsä ja sisäpoliittinen kriisi olisi vain pahentunut. Niinpä hyökkäykset aloitettiin, ja tulosta alkoi odotetusti syntyä. Media jatkoi omalla sarallaan uutisoinnissaan oman agendaansa.

Ukrainassa on alueita, joissa on lähes aina ollut kansallismielistä kähinöintiä. Kaikki vieras valta on koettu uhaksi, sitä on kokemuksen kautta pidetty järkevänä periaatteena.  Kansat ovat vuosisatoja olleet heittopusseina maa-alueista taistelevien naapurivaltojen välissä. Itävalta-Unkari oli tällainen kansalliskiihkoon yllyttävä ympäristö.  Siihen kuuluneet Tshernivtsin alue ja Galitsia ovat osa nykyistä Ukrainaa. Niissä on kansallismielinen liikehdintä ja Venäjä-vastaisuus syvällä verissä.Itä-Galitsian ukrainalaiset talonpojat olivat puolalaisten linnanherrojen sortamia ja riistämiä.Sieltäkin on yleinen kapinahenki noussut.  Vaatii paljon, että pystyttäisiin kompromisseihin ja sovintoihin. 

Ukrainassa on ääriaineksia, jotka haluavat venäläismieliset ja venäjänkieliset rajan taakse. Kompromisseja ei ole eikä realismi tuo ratkaisua, vaikka me Paasikivi-Kekkosen linjaan tottuneet suomalaiset sitä odottaisimmekin.

Länsi- ja itäukrainalaisia on vaikea kuvitella saman valtion osaksi. Jos jakaminen ei tule kyseeseen, jonkin muotoinen liittovaltio olisi luonteva lähestymistapa ratkaisuun. Joka tapauksessa se on selvää, että entisenkaltaiseen Ukrainaan ei ole paluuta. Itä-Ukrainan alueilla tulee olla erityinen asema, muuten siitä ei hyvää seuraa.

Tämän on uusi presidentti ottanut huomioon tehdessään uuden perustuslakiluonnokset. Siinä pyrkimyksenä on vähentää vallankeskittämistä ja antaa valtaa yhä enemmän alueille. Suunta on varmasti oikea. Parlamenttiryhmät käsittelevät luonnoksen ja antavat aikanaan lausuntonsa, elleivät jo ole antaneet. Esimerkiksi edellisen presidentin Janukovitshin Alueiden puolue ei ainakaan vielä kannata aloitetta. Siinä ei ole erään löytämäni kannan mukaan kyllin selvästi tuotu esiin keinoja, joilla vallan siirto alueisiin toteutetaan. Hyvä kuitenkin, että asiasta keskustellaan.

Monien mielestä Poroshenko edustaa ”rauhan puoluetta”. Hän on tehnyt rakentavia aloitteita pyrkien irti sodasta kohti yhteiskuntaa rakentavaa parlamentarismia.  ”Sodan puoluetta” katsotaan edustavan omia intressejään puolustavat oligarkit. Miten Poroshenko edistää rauhan asiaa, entä nouseeko oligarkkeja maan hyvinvoinnin ”pelastajiksi”?  Sen aika näyttää.

Tässä kohdassa haluan ottaa esiin kansainvälisen politiikan. Koko Maidanin kiistahan syntyi siitä, että presidentti Janukovitsh hylkäsi luonnoksen vapaakauppa- ja assosiaatiosopimuksesta Euroopan unionin kanssa ja toisaalta pyrki viemään maata Venäjän kanssa tulliliittoon. Syynä vallanvaihdokseen olivat siis maan kansainväliset suhteet. Minua on koko ajan mietityttänyt, miksi USA on ollut Ukrainan kysymyksessä niin aktiivinen.
Yhdysvalloillahan on vahvoja intressejä tiivistää vaikutustaan Euroopassa. Euroopan unionin ja USA:n välinen mahdollinen vapaakauppasopimus päästää amerikkalaiset Euroopan markkinoille, mikä luonnollisesti vahvistaa maan kauppaa Euroopassa. Jos investointisuojasopimus tulee voimaa, siitä avautuisi amerikkalaisille yrityksille todelliset laajenemismahdollisuudet.  Euroopan unioni on toiminut lyhytjännitteisesti. Se ja sen jäsenvaltiot jäisivät kehityksessään Amerikan jalkoihin.

EU:n ja Ukrainan välinen sopimus voi olla myös USA:n etu. Vaihtoehtona Ukrainalle olisi ollut liittyminen Euraasian liittoon ja sen myötä mahdollisesti Aasian markkinoille. Toki Ukraina ei ole taloudellisesti ja maailmanpoliittisesti merkittävä valtio. USA:lle ehkä tärkeämpi seikka on maan strateginen sijainti (Venäjä, mustameri). Nato-yhteistyö houkuttaa.

On esitetty sellaistakin, että Janukovitshilla oli ollut neuvotteluja yhteistyöstä Krimillä kiinalaisten kanssa (https://www.youtube.com/watch?v=Lop2_TsdMNk ).

Kun marraskuussa alkoivat Maidanin tapahtumat, niin mielenosoittajien joukossa tukeaan osoittamassa oli myös amerikkalaisia poliitikkoja ja Kanadan kansalaisia. USA oli siis henkisesti mukana koko prosessissa alusta alkaen, mikä osaltaan kertoo poliittisista ja taloudellisista intresseistä.

Yksi tärkeä taloudellinen intressi on maakaasu. USA:lla ja Kanadalla on halu toimittaa Eurooppaan maakaasua ja olla näin ollen Venäjän kilpakumppanina Euroopan maakaasumarkkinoilla.  Pohjois-Amerikasta toimitettu maakaasu olisi hinnaltaan kalliimpaa, joten asiassa on käytettävä myös poliittisia keinoja.

Suuri osa ukrainalaisista pitänee sopimusta EU:n kanssa selkeästi ensisijaisen tärkeänä maan tulevaisuuden kannalta. Monet haluavat välttää kaikkea sitoutumista Venäjään. EU:ssa toisaalta monet katsovat, että assosiaatio- ja vapaakauppasopimus Ukrainan kanssa tulee EU:n jäsenvaltioille hyvin kalliiksi.

Se on varmaa, että ei USA:n toiminnan motiivit ole pelkkää hyväntekeväisyyttä. Totta kai se laskelmoi ja etsii maksimaalisia hyötyjä. Yleensä USA:n kansainvälisille toimille on ollut sisäpoliittisia vaikuttimia.

Venäjälle ja venäläisille Ukraina merkitsee tietysti paljon, taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti. Suurin uhka Venäjälle on kuitenkin lopulta se, että Maidanin kaltaiset joukkokokoukset ja mielipiteen ilmaisut leviävät rymisten myös Moskovaan. Moni Ukrainan hyvin tunteva venäläinen on huolissaan venäjän kielen asemasta Ukrainassa. Sen tulisi säilyä maassa ukrainan kielen rinnalla. Edellisessä kirjoituksessani halusin mm. osoittaa, että tällä on myös kulttuurisia (ja historiallisia) perusteita.

Mediasta saa lukea ja katsoa kaikenlaista. Informaatiosota on villiä. Mopo tuntuu karanneen käsistä. Tiedotusvälineistä etsitään vain omaa kantaa tukevia uutisia ja ne käsittelevät tapahtumiaan vain omasta näkökulmastaan. Tuntuu, että Venäjästä ja varsinkin Vladimir Putinin hallinnosta luodaan vain kuvaa pahan valtakuntana. Putin on rinnastettu jopa Hitleriin. Toisaalta Ukrainan Venäjä-vastaisista ääriryhmistä ja heidän toimistaan mielellään vaietaan. Venäläismielinen media tämän ymmärtäen on pyrkinyt niitä korostetusti mustamaalaamaan. Kansan suussa ja somessa kielenkäyttö on vain raaistunut. Kovin on media onnistunut asian käsittelyn pilaamaan.

Ei ole objektiivista tiedonvälitystä. Rehellisiä toimittajia on vain kirjoissa ja saduissa. Tämän pitäisi viimeistään nyt olevan selvää myös muille kuin marksilaisille.

Ukrainassa on jo humanitäärinen katastrofi. Kaikkien länsimielisten intresseissä ei ole sen täysipainoinen paljastaminen. Ruumiita on aivan liian paljon. Molemmat osapuolet ovat niihin syypäitä.  On aika neuvotella rauhasta.

Maailmankuulu kapellimestari Valeri Gergijev tultuaan Mikkelin musiikkijuhlille joutui heti toimittajien pyöritykseen. Hän palautti asian siihen, mihin kuuluukin.
Näin Gergijev totesi Ylen haastattelussa:

”Nyt ei ole kannanottojen aika. Etenkään tilanteissa, joissa ihmiset eivät ymmärrä lainkaan tapahtumia. Ukrainassa on meneillään humanitaarinen katastrofi. Sillä ei ole mitään tekemistä minun tai Karita Mattilan kanssa”

Ei ole mieltä pyöriä yhden ulkopuolisen laulajan mielenpurkauksissa, vaan on kohdattava kärsimys, johon Ukrainan kansaa on kohdannut. Myös Venäjä on osallistunut monien Ukrainasta paenneiden pakolaisten auttamiseen. 

Kovin hyviä edellytyksiä ei tasapuolisille luoville neuvotteluille näytä olevan. Niissä vain sanellaan jokin valmiiksi mietitty ratkaisumalli, johon toinen osapuoli pakotetaan sopeutumaan. Venäläismieliset itäukrainalaiset haluavat kuitenkin todellisia neuvotteluja. Ei sekään edistä neuvotteluja, että Ukraina on jo allekirjoittanut sopimuksen EU:n kanssa.

Hyvä olisi, jos päästäisiin ratkaisuun, joka ei provosoisi väkivaltaan.

...

Tätä kirjoittaessani Yle julkaisi uutisen, joka ei kovin mieltä ylennä:

http://yle.fi/uutiset/vetaytyvat_venaja-mieliset_jarjestaytyvat_donetskissa__aloitamme_partisaanisodan/7340815

Yllä olevaan optimismiin ei ole pohjaa. Venäjä-mieliset tuntuvat jatkavan epätoivoista taisteluaan Donetskin kansantasavallan puolesta. Toisaalta Poroshenko julistaa tuhoavansa terroristit. Katastrofi pahenee, katkeruus jää.