MOTHER!

Nyt en huuda äitiä apuun, vaan kyse on Darren Aronofskyn tänä syksynä ensi-iltansa saaneesta kauhuelokuvasta. Kävin sen jokin aika sitten katsomassa. ”Hei, oot sä äikkää menossa katsoon,” huudahti lipuntarkastaja etsiessäni oikeaa salia. Salissa oli minun lisäkseni kolme muuta, keskellä salia vanhempi rouva ja ylärivillä kaksi popcornia mutustelevaa nuorta.

Mother!  on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Jostain luin, että sen virallisessa ensi-illassa olisi buuattu. En sitä ihmettele, vaikka en hyväksykään. Kaikessa allegorisuudessaan elokuva antaa ajateltavaa. Siitä ei pääse salista poistumisen jälkeen eroon. Monet pienet yksityiskohdat jäävät tajuntaan pyörimään. Se on yksi painava syy, miksi aloin pohtia elokuvaa tarkemmin ja haluan nyt purkaa tuntojani.

Oikeastaan täytyy mainita vielä yksi syy, jonka myötä paljastui elokuvan haastavuus. Lukaisin ennen katsomistani yhden artikkelin, jonka jälkeen kiinnostuin elokuvasta. Onneksi se oli menossa kotikaupungissani ja kaiken lisäksi näytösajankohta sopi hienosti. Kyseessä on T. Hännikäisen kirjoitus Hyväntahtoisuus syö lapsensa, joka löytyy täältä.  Se on hyvä kirjoitus, mutta nyt tajuan, että katsomishetkellä se vei minua ainakin hiukkasen harhaan. En päässyt sen asetelmista täysin irti ja jotain saattoi jäädä huomaamatta. Olisi kai pitänyt lukea mainostekstin lisäksi siitä hieman enemmän tai parasta olisi ollut, jos olisin voinut katsoa sen kylmiltäni.

Totuus on kuitenkin, että vain tuo artikkeli minut sysäsi liikkeelle. Ilman sitä en olisi nähnyt elokuvaa lainkaan ja Aronofsky ohjaajana olisi minulle edelleen tuntematon. En ole nykyajan elokuvateollisuudesta kiinnostunut enkä muista, milloin viimeksi olen käynyt elokuvateatterissa katsomassa jotain maailmanlaajuisessa levityksessä olevaa suurtuotantoleffaa.

Kuvittelen tilannetta, että olisin mennyt katsomaan ”Äikkää” tietämättä siitä etukäteen mitään. En varmaankaan olisi osannut valmistautua Kainin ja Abelin perintöriitojen tapaisiin raamatullisiin viitteisiin ja saattaa olla, etteivät ajatukset Eurooppaan suuntautuneista maahanmuuttovirroista olisi ainakaan kovin kirkkaina juolahtaneet katsomishetkellä mieleeni. Mellakoita ja muita aikaamme piinaavia levottomuuksia kyllä katsoja elokuvassa kohtaa, mutta ne tuovat vain tarinaan omaa mystistä salaperäisyyden tuntua. Tarina on saatava ensin avautumaan.  Ehkä katsoessa olisin etsinyt historiallista perspektiiviä, josta avautuu johde meidän aikaamme. Elokuvassa monet seikat saavat katsojan hämilleen ja ajoittain jopa pakokauhun valtaan.  On vähintään ymmällä, kun yrittää elokuvan jälkeen hahmottaa kokonaiskuvaa.

Elokuvaa katsoessani mieleen nousi muistumia muutamista muista samaan aihepiiriin kuuluvista elokuvista. Kirkkaimmin ajattelu vei 60-luvun lopussa valmistuneeseen Rosemaryn painajaiseen, joka kohahdutti aikoinaan amerikkalaista yhteisöä saaden konservatiivisten piirien keskuudessa aikaan suoranaisen protestiaallon. Välillä tunsin eläväni sen elokuvan maailmassa. Aronofskyn elokuvan toinen päähenkilö ”Äiti” on viimeisillään raskaana ja hänen odotuksessa on ulkoisien uhkakuvien paineessa samaa levotonta malttamattomuutta kuin Rosemarylla. Linkki omaan kirjoitukseeni Rosemaryn painajaisesta on täällä.

Rosemaryn painajaista muistuttava kuvakieli tuo Aronofskyn elokuvaan myös osaltaan uskonnollista perspektiiviä ja vertailukohtaa. Rosemary synnytti lopulta kivuliaasti hämmentävien tapahtumien jälkeen paholaisen. Mother! -elokuvan Äidin synnyttämä poika oli vastaavasti ihana kuin Jeesus-lapsi. Äidin ja Rosemaryn synnytysprosessit näyttivät yhtä irvokkailta, mutta samanlaisia vainoharhaisuuden tunteita Äiti ei odotusaikana kokenut kuin Rosemary. Vainoharhaisuuden tunteita Äitikin kokee mutta muissa yhteyksissä.

Rosemaryn painajaisen esite

Elokuvien Mother! ja Rosemaryn painajainen esitteissä on samankaltaisuutta 

Toinen katsoessani mieleen noussut filmi oli Stanley Kubrickin Shining – Hohto. Se on psykologisesti virittyneen kauhuelokuvaperinteen klassikkoja, jonka ilmestymisvuosi on 1980 ja joka muistetaan Jack Nicholsonin loistavasta roolisuorituksesta. Sen tapahtumat sijoittuvat labyrinttimaiseen taloon, jossa sinne muuttaneen perheen elämää kiusaavat menneisyydestä esiin nousevat haamut.  Myös Aronofskyn elokuvan talo on labyrinttimainen. Katsoja kokee sen kaoottisen sekavana.

Aronofsky nostaa kuitenkin itse esiin aivan muun elokuvan, ja valinta on ainakin minusta yllättävä.  Elokuva tulee nimittäin naapurimaastamme Ruotsista ja ohjaaja on kukas muu kuin Ingmar Bergman. Elokuva on vuonna 1968 ilmestynyt Suden hetki (Vargtimmen, Hour of the Wolf). Aronofskya viehättää erityisesti elokuvan tunnelma. Maininta elokuvasta löytyy Youtubessa julkaistussa haastattelussa täällä. 

Ylipäänsä netistä löytyy monenlaista materiaalia. On TV-haastatteluja, enemmän tai vähemmän virallisia keskusteluja ja yksittäisten bloggareiden varsin raikasta kommentointia. Yksi kiinnostava Aronofskyn haastattelu on myös täällä.

Keskisuomalainen-lehdessä julkaistussa jutussa kerrotaan Aronofskyn maininneen, että hänen innoittajanaan on Raamatun lisäksi ollut myös Luis Buñuelin elokuva Tuhon enkeli (1962). Jutun pohjalta ohjaaja olisi nostanut sen jopa Raamatun rinnalle:  

"Bunuel sijoitti elokuvassaan yhteiskunnallisia rakenteita yhteen huoneeseen ja antoi niiden hajota. Tein samaa ihmiskunnan historialla."

Elokuvan ohjaaja Darren Aronofsky on myös käsikirjoituksen takana. Sen hän kertoo laatineensa viidessä päivässä. Pääosia näyttelevät Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris ja Michelle Pfeiffer.

Ohjaaja poseeraa näyttelijöittensä seurassa

Juonen kuvausta

Lähdetään avaamaan tarinaa. Nostan sieltä omalla säröisellä tavallani esiin itselleni mieleen jääneitä seikkoja. Muisti saattaa joissakin kohdissa hiukkasen pettää.  Käsittelen sen jälkeen vielä erilaisia tulkintoja ja luon kokonaiskuvaa. Siinä asioita pyöritellessäni tulee toistoa ja myös uusia yksityiskohtia.  

Juonen pohjalta elokuvan voisi jakaa kahteen osaan, tai oikeastaan kolmeen, jos loppukohtaus katsotaan erilliseksi. Kaikki tapahtumat sijoittuvat yhteen rakennukseen, joka näyttää sijaitsevan metsän ja niityn keskellä, tiettömällä seudulla, muusta ihmisasutuksesta erillään. Talon asukkaille ei ole annettu nimiä. Kutsun talon isäntää isolla kirjaimella Mieheksi ja emäntää väliin vaimoksi tai emännäksi, väliin isolla kirjaimelle Äidiksi.

Mies ja vaimo ovat muuttaneet asumaan vasta peruskorjattuun omakotitaloon syrjäiseen paikkaan. Mies on kirjailija, joka on saanut mainetta mutta kokee parhaillaan luomisen tuskassaan pientä alakuloa. Uutta tekstiä ei tunnu syntyvän, Mies etsii inspiraatiota. Vaimo keskittyy vielä hieman kesken olevan talon sisätilojen entisöinnin viimeistelyyn.

Elokuva alkaa kohtauksesta, jossa vaimo herää ja huomaa olevansa vuoteessa yksin.  Hän nousee ylös, rientää alas, katsoo ympäriinsä ja käväisee myös kuistilla, jossa taustalla näkyy kellertävä niitty. Hän löytää miehensä, yrittää lähestyä tätä, pyrkii suutelemaan, mutta Mies torjuu hänet sanoen haisevansa. Hän sanoo menevänsä suihkuun, vaimo haluaisi tulla mukaan.

Pariskunta elää hiljaiseloa, vaimo keskittyy omaan työhönsä, Mies on omassa maailmassaan. Ulkoiseen rauhaan tulee muutos, kun ovikello soi ja taloon astuu vanheneva mies, joka kertoo olevansa lääkäri. Hän etsii asuntoa ja talon isännän auliin myötämielisyyden jälkeen, hän jää taloon. Vaimo vaikenee mutta hämmästyy, kun Mies lipevästi hymyillen antaa vieraalle avoimen kutsun: tämä voi asua talossa niin kauan kuin haluaa. Kahden kesken hän kuitenkin ihmettelee miehelleen tämän ratkaisua, koska kyseessä on kuitenkin täysin tuntematon henkilö. Mies selittelee, että hänellä ei ole muuta paikkaa, mihin mennä. Lisäksi vieras on ihastunut miehen teoksiin. Miehet ottavat alkoholia, vaimo tyytyy teehen.

Vieras on sairas, hän saa vakavia yskänkohtauksia. Hän polttaa paljon ja talon emäntä ei salli vieraan polttaa sisällä. Yöllä mies saa vakavan oksennuskohtauksen. Vaimo näkee sen oven raosta ja kauhistuu. Aamulla sekä Mies että vieras eivät ole asiasta tietävinään ja elokuvassa annetaan ymmärtää kaiken johtuneen vaimon vainoharhaisuudesta. Tällä kokemuksella luoden elokuvassa pohjaa edessä oleville kauhuefekteille ja kokemuksille. Vaimo yrittää keskittyä talon entisöimistyöhön ja unohtaa vieraan.

Vaimon rauha ja aivoparin harmonia alkaa järkkyä, kun pian taloon ilmestyy vieraan aviovaimo. Tämä alkaa käyttäytyä kuin talon omistaja. Äiti joutuu määräilemään ja antamaan käskyjä ääntään korottaen mutta käskyt tuntuvat haihtuvan ilmaan. Ensimmäinen ongelma on jo lääkärin tultua tupakointi, jonka Äiti haluaa ehdottomasti kieltää. Molemmat kuitenkin rikkovat määräystä lähes avoimesti. Isäntäväki alkaa jäädä talossa altavastaajaksi. Mies ei siitä välitä, mutta vaimon hermot ovat koetuksella. Tämä saa välillä mystisiä vatsankipukohtauksia, joita hän hoitaa mystisellä keltaisella jauheella, jonka hän sekoittaa vesilasiin. Se tuntuu rauhoittavan ja palauttavan uudelleen elämään.

Miehellä on talon yläkerrassa oma huone. Se on kuin ”kaikkein pyhin”, jonne muilla ei ole asiaa. Siellä nurkassa on salaperäinen kristallikivi, joka on hauras ja eräässä elokuvan vaiheessa Mies pitää sitä hyvin hellävaraisesti kämmeniensä varassa.  Miehelle se on muisto menneisyydestä, hänen vilpitön rakkauden kohde ja – kuten osoittautuu – keskeinen luovuuden lähde. Lääkärin vaimo ryntää Äidin kielloista huolimatta ylös huoneeseen. Hän näkee vilahduksen myös kristallista ja kiinnostuu. Äiti saa kuitenkin ajettua tämän sieltä pois ja sulkee oven tiukasti peräänsä. Lukkoa ei kuitenkaan ole. Myöhemmin vieras menee sinne kuitenkin lääkärimiehensä kanssa isäntäväen huomaamatta. Kuuluu lasin kilinä. Mies ja Äiti ryntäävät ylös. Miehen kristalliesine on lattialla pienen pieninä sirpaleina. Vieraat yrittävät selitellä kiven pudonneen kädestä ja pyytelevät anteeksi, mutta tällä kertaa anteeksipyynnöt eivät saa Miestä leppymään. Vihaa hän ei vieraita kohtaan tunne, mutta yrittää kaiken muun unohtaen nokkia lattialta pienen pieniä sirpaleita katkerasti itkien, aivan kuin olisi menettänyt oman läheisensä. Muut laskeutuvat alas. Hetken kuluttua ylhäältä alkaa kuulua vasaran pauke.  Mies laudoittaa huoneen oven ja hakkaa sen tiukasti nauloilla kiinni. Sinne ei ole enää kenelläkään menemistä, ei edes hänellä itsellään.

Tilanne on ristiriitainen. Emäntä haluaa vieraat talosta ulos. Isäntä kuitenkin pyytää heitä jäämään, koska he kertovat ihailevansa hänen kirjoja. Talon isäntä on siitä hyvin otettu ja myhäilee itsetyytyväisyydessään. Hän yrittää vakuutella vaimolleen, että ei heitä voi mihinkään ajaa, koska heillä ei ole paikkaa mihin mennä.

Tilanne kärjistyy, kun perheen kaksi poikaa ilmestyvät taloon. He ovat kuin Raamatun Kain ja Abel. Pojilla on kiistaa lääkäri-isän perinnöstä, sillä tämä on kuolemassa runsaasta tupakoinnista johtuvaan keuhkosairauteen.  Kiistan tuoksinassa tapahtuu niin kuin Raamatun tarinassa. Toinen veljistä tappaa toisen. Asunnon lattialle jää valtava verijälki. Vieraat katoavat talosta. Emäntä yrittää puhdistaa lattiaa verestä, jota kuitenkin valuu solkenaan lattian raosta alas kellariin. Veriläiskä jää lattiaan sykkimään. Nainen peittää kohdan matolla, se tuntuu hänestä paitsi rumalta myös uhkaavan pelottavalta.

Vieraan lääkärin aviovaimo oli kehottanut Äitiä hankkimaan lapsen. Asia jää tätä vaivaamaan ja kun mies ilmestyy paikalle, hän saa taivuteltua miehen rakastelemaan. Nainen kokee heti olevansa raskaana.

Tässä vaiheessa elokuvan ensimmäinen osa päättyy. Tilanne nollaantuu.

Ollaan uudessa tilanteessa. Talo on saatu kuntoon. Vaimon raskaus on edennyt. Mies on saanut luovuutensa takaisin ja kirjoittanut kirjan, joka on niittänyt mainetta. Vaimo odottaa lasta onnellisena. Asunnon sisustuksesta näkyy, että Äiti odottaa malttamattomana lapsen syntymää. Vuode on jo valmis, samoin vauvan vaatteita on esillä.

Miehen on vaimonsa raskauden myötä saanut luovaan työhönsä uutta inspiraatiota ja saa julkaistua uuden kirjan. Sen myötä talon rauha jälleen rikkoontuu. Taloon alkaa virrata ihailevia faneja. Uusi talon valloitusyritys käynnistyy. Viimeisillään raskaana oleva Äiti yrittää estää vieraiden sisääntulon, mutta turhaan. Ovet eivät tunnu pysyvän lukittuna. Mies on vieraista vain innoissaan. Välillä kyllä myös vaimon sydän heltyy, kun eräs äiti pyytää saada viedä pienen lapsensa vessaan.  Siellä on kuitenkin jo ihmisiä. Tilanne on mennyt hallinnasta. Siellä täällä on rakastelevia pareja, myös Äiti kokee seksuaalista häirintää, mutta Miestä se ei liikuta. Tilanne tulee yhä kaoottisemmaksi, kun vierailijat alkavat ottaa talosta haltuunsa tavaraa muistoksi. Lopulta kaikki tuntuu kelpaavan, revitään jopa kiinteistä rakennelmista palasia. Esineet ovat vieraille kuin pyhäinjäännöksiä. Talosta tulee keskenään vihamielisten ryhmien taisteluareena. Poliisin väkivallantorjuntayksiköt syöksyvät paikalle. Ollaan keskellä mellakkaa. Äidin epätoivoiset kiellot kaikuvat kuuroille korville, tai vielä pahempaa, niistä aletaan tehdä pilkkaa. Mies on edelleen muissa maailmoissa ihailijoittensa ympäröimänä. Hän ei kuule eikä näe mitään muuta. Toisessa osassa rakennusta vietetään jonkinlaista uskonnollisrituaalista tilaisuutta. Ollaan kynttilän valossa, huoneen täyttää harras hyminä. Mies on siellä palvonnan kohteena.

Siinä vaiheessa, kun mellakkapoliisi suojavarusteinaan yrittää taistella keskenään taistelevia ryhmittymiä vastaan, Äiti huomaa synnytyksen olevan käsillä. Seksuaalisen häirinnän ja tuhon keskeltä väkijoukosta ilmestyy siististi pukeutunut mies, joka tajuaa tilanteen ja alkaa toimia kätilönä. Ilman häntä Äiti olisi hukassa. Lapsi syntyy ja terveenä. Se on poika.

Lapsen syntymän hetkestä lähtien Äidin itsesuojeluvaisto herää. Hän haluaa suojella lastaan keinolla millä hyvänsä. Hän kokee myös Miehensä vihollisekseen eikä päästä tätä lähelle.  Mies haluaisi esitellä vauvan väkijoukolle, joka viettää uskonnollista rituaaliaan. Äiti kieltää kajoamasta lapseen. Koittaa henkien taistelu. Äiti painaa vauvaa rintaansa vasten, ruokkien sitä. Mies jää kuin haukka seuraamaan vaimonsa nukahtamista, sitten hän sieppaa lapsen. Hän vie sen fanaattisen väkijoukon eteen, joka alkaa palvoa sitä hurmioituneena. Rinnastus Jeesus-lapseen on ilmeinen. Lopulta lapsi kokee karmean kohtalon. Vastasyntynyt vauva tuhoutuu, kun se pakanallista riittiä muistuttavassa villissä tilanteessa suoraan sanoen syödään.  Äiti herää ja nähdessään lapsensa tuhon se on hänelle viimeinen taistelukutsu. Viha ympäröivää väkijoukkoa vastaan nousee raivoksi. Edessä on kaaos. Koko talo palaa poroksi.

Alkaa elokuvan loppukohtaus. Äiti on pahoin palanut, hän on pikimusta, tuhkan ja pölyn peitossa. Hänen miehensä on vahingoittumaton. Mies painaa Äitiä rintaansa vasten, tämä on hyvin heikossa kunnossa täysin voimattomana. Mies pyytää Äidiltä vielä yhtä rakkauden osoitusta, tämä suostuu. Sitten mies avaa naisen rinnan poimien sieltä talteen tämän sydämen. Sieltä paljastuu kristallinen kivi, samanlainen kuin elokuvan alussa nähty, miehen huoneessa kunniapaikalla ollut kivi.  Sen myötä elämä elpyy. Talo nousee entiselle paikalleen. Äidin sydämestä nostettu kivi on uuden elämän alku.  Ollaan yhtäkkiä tutussa tilanteessa. Uusi Äiti nukkuu vuoteessa, herää sitten ja huomaa olevansa yksin. Hänen miehensä on lähtenyt jonnekin. Aivan kuin elokuva alkaisi uudestaan.  Siihen elokuva kuitenkin päättyy.

Löytämissäni kommenteissa ja kuvauksissa kerrotaan, että tuon loppukuvan ”uusi Äiti” olisi toinen henkilö. Ehkä olin itse niin Jennifer Lawrencen näyttelemän Äidin pauloissa, koska minun muistikuvissani tuo loppukuvan hahmo on täsmälleen sama Äiti kuin elokuvan alussa. Se taisi olla harha. Mutta ei ole mikään ihme, että näitä harhoja syntyy. Nuoruudessa olin elokuvateatterissa katsomassa Luis Buñuelin viimeiseksi jäänyttä elokuvaa. Siinä samaa roolihenkilöä esittää kaksi näyttelijää. Vaikka ulkonäössä oli eroja, en tajunnut tuota harhautusta ennen kuin myöhemmin, kun luin siitä lehtiarvosteluissa.

Tulkintaa ja näkökulmia

Elokuvaa tulkitessa on otettava huomioon se teho ja vaikutus, jotka ääni- ja kuvateknisesti saadaan aikaan.  Olen viime aikoina käynyt hyvin harvoin elokuvissa. Lapsuuteni elokuvaelämyksiä ei voi verrata nykyisissä elokuvateattereissa luotuihin tehokeinoihin. Lapsena elokuvateatterin huimimpia kokemuksia oli se yhteisyyden tunne, kun olin mukana täpötäydessä salissa kokemassa jotain elokuvaa. Salin yhteinen herskyvä nauru tai johonkin dramaattiseen kohtaukseen liittyvä äkillinen vaikeneminen saattoi jäädä muistissa elämään ja tuoda kokemuksesta ainutkertaisen. Myöhemmin televisiosta nähtynä ei kohtaus enää puhutellut.  Nyt tätä elokuvaa katsoessani sali oli pieni ja lähes tyhjä. Toisaalta laajakangaskuvan ja ääniefektien vaikutus tuntui valtavalta. Muut katsojat eivät nyt hengittäneet niskaan eikä vieras hienhaju häirinnyt. Sen sijaan elokuva tuli eri efekteineen aivan iholle. Nopeasti vaihtuvat kuvat ja välillä eteen välähtävät suuret seinän täyttäneet kasvot rasittivat välillä silmiä, onneksi tilanteet vaihtuivat nopeasti. Muistan kuitenkin välillä siirtäneeni katseen sivuun, kun Jennifer Lawrencen kasvon huokoset silmänmustuaiset alkoivat rasittaa, kipukynnys oli ylittymäisillään. Mutta elämykset olivat tehokkaita, mukaansatempaavia. Nopeasti kehittyvään kaaokseen saatoin eläytyä vahvasti. Väkijoukon ryntäys vaikutti kuin se olisi tullut omiin sisuksiin. Toisaalta vastapainoksi jokin pieni sivuseikka voi joutua huomion kohteeksi.

Kun tällaista elokuvaa alkaa analysoida, ei pelkällä otsakurtussa tehdyllä tietopuolisella pintapohdinnalla ei pitkälle pötkitä. Ei ole kyse pelkästä toisen aivopuoliskon varassa tehdystä yhteiskunnallisesta tai psykologisesta analyysistä. Sanattomalla tunnetasollaan elokuva voi jäädä alitajuntaan muhimaan. Uusintakatsominen voi sitten tuoda näkemykseen kypsyyttä. niin kuin eräässä vloggariarviossa todetaan, aivan heti ei tämänkaltaista elokuvaa ei kuitenkaan viitsi uudelleen katsoa. Tarvitaan ajallista etäisyyttä. Sitten siitä voi löytyä syvempiä ulottuvuuksia. Oletan siis, että tämä elokuva jää elokuvan historiaan, keskustelu siitä ei laannu eikä sen muisti pölyty. Jo se, että elokuvan ensi-illassa katsojien kerrottiin sille buuanneen, antaa vihjeitä elokuvan tavallista syvemmästä vaikutuksesta.

Ohjaaja Aronofsky haluaa TV-haastattelussa korostaa, että hän hyväksyy elokuvaan monenlaisia tulkintoja. Se olisi hänen mukaansa hienoa, että sen voi tulkita monella tavalla ja että sieltä tekee uudenlaisia löytyjä. Hän ei halua itse vahvistaa mitään näkemystä erityisesti. Raamatullista allegoriaa hänkin toki korostaa. Hän haluaa omissa tuoda katsojille uudenlaisia elämyksiä ja kokemuksia eikä halua vanhojen tottumusten ohjata liikaa. Ohjaaja toivoo, että elokuvasta jää jotakin mieleen, että se on uusi, ainutkertainen elämys, jonka on antanut hänelle jotakin. Tämä on minun vapaa tulkintani ohjaajan puheen pohjalta. 

Yksi tavanomainen kysymys tuntuu olevan, miksi äiti-sanan yhteydessä on käytetty huutomerkkiä. Siihen Aronofsky ei halua vastata, mutta antaa vihjeen, että vastaus löytyy elokuvan lopun tekstivirrasta. Toinen erityinen huomio on musiikin puuttuminen. Sitä en kyllä itse huomannutkaan. Häkellyin itse asiassa elokuvan loppuessa, kun alkoi soida laulu The End of the World. En tiedä kuka elokuvassa sen laulaa, mutta sanat on luettavissa täältä. Itse muistan varhaisesta lapsuudestani 60-luvun puolivälistä, että isosiskoni oli hankkinut erään singlen, jonka B-puolella oli tuo laulu. En nyt voi muistaa, mikä bändi sen siinä esitti, mutta sama esittäjä ei ollut kyseessä. Tässä linkissä sen esittää Skeeter Davis: https://www.youtube.com/watch?v=sonLd-32ns4. Tuo laulu yllätti, kun se alkoi soida kesken elokuvan loppukohtauksen. Alkuhetkellä se ärsytti, mutta se oli yksi elokuvan keskeiseen kohtaan harkiten valittu tehoste ja näin ollen osa kokonaisuutta. Se laulu soi edelleen mielessäni ja sen mukana koko elokuva jatkaa päässäni elämäänsä.

Tässä linkissä ohjaajalta kysytään, miksi elokuvassa ei ole musiikkia. Ohjaaja vastaa suurin piirtein niin, että musiikki ei vain tuntunut sopivan kohtauksiin. Se olisi vienyt huomion muualle, pois olennaisemmista asioista, kuten esimerkiksi Äidin silmistä.  Tämä on minusta hieno osoitus siitä, että elokuvaa ei ole purkitettu mihinkään ehdottomaan muottiin. On kyetty tekemään myös yllättäviä ratkaisuja.

Elokuva on luomiskertomus tai oikeammin luomiskertomusten alati jatkuva sarja. Välissä mystinen talo nimeltään Paratiisi palaa poroksi, mutta se uusiutuu. Sen haltija yrittää pitää taloa koossa. Yhteys Raamatun luomiskertomukseen ja Eedenin puutarhaan on ilmeinen. Vaikka toki voisihan viitteen luoda myös esimerkiksi John Steinbeckin romaaniin ja siitä tehtyyn elokuvaan (Eedenistä itään), jonka voi tulkita Kainin ja Abelin kamppailuksi.

Talon yläkerrassa oleva miehen salaperäinen työhuone on tavallaan pyhä paikka, luomisen kehto. Mieleen assosioituu luomiskertomuksen hyvän ja pahan tiedon puu, jonka hedelmään Jumala on kieltänyt Aatamia ja Eevaa kajoamasta. Kuitenkin houkutus käy ylivoimaiseksi ja vieraat saavat tuhoa aikaan.

Tuntuu, että jos olisin mennyt katsomaan elokuvaa aivan kylmiltään ilman mitään ennakkotietoja, viimeistään lapsen synnyttyä olisin oivaltanut elokuvan uskonnollisen viitekehyksen. Sinäkin minua olisi auttanut Rosemaryn painajainen, jonka eräänlaiseksi vastareaktioksi olisin ruvennut elokuvaa tulkitsemaan. Jos olisin ennen elokuvan katsomista hoksannut, että ohjaajan edellinen elokuva käsittelee Nooakin arkkia, raamatullinen yhteys olisi avautunut aikaisemmin.

Sitten kaikki kääntyy päälaelleen, katsojat kokevat irvokkaan yllätyksen ja elokuvan Jeesus-lapsiromantiikka saa välittömän lopun. Koittaa kuvottava ”ehtoollisen” vietto, jossa joukkopsykoosissaan hullaantunut väkijoukko nauttii Mestarinsa luovuuden symbolin yhteisenä riittinä.

Yhtä lailla elokuvan voi katsoa suuntautuvan tähtikulttia vastaan. Vääränlainen idolien ja koko maailman kattavan tähtikultin palvonta ajaa ihmiset hysterian pauloihin. Näin keski-ikäisenä suomalaisena luulen, että se olisi tämänlaajuisen elokuvan ollessa kyseessä liian mitätön teema. Uskon ihmiskunnan kuitenkin ajattelevan nykyisin realistisesti eikä 60-luvun alun Beatles-kultin tapaisen teinityttöliikehdinnän kuuluvan vain historiaan. Tai ehkä en sitten elä siinä todellisuudessa.

Tulkinta joukkomaahanmuuton kritiikistä tuntuu liian yksioikoinen. Elokuvassa kuvataan kapinointia, jossa erilaiset ryhmittyvät ajautuvat vastakkain. Se saa voimansa kirjailija-mieheen kohdistuneesta palvonnasta. Siinä yhteydessä nykypäivän tapahtumat tuodaan katsojan eteen. Nähdäkseni tässä on kuitenkin laajempi historiallinen perspektiivi. Erilaiset pyhiinvaellukset ja joukkomaahanmuutot ovat osa historiaamme, emmekä me ole historiastamme irti. Ohjaaja on halunnut avata eteemme ihmiskunnan historiaa. Poliittiseen nykytilanteeseemme ohjaaja ei ole halunnut elokuvan tulkintaa rajata. Hän itse haluaa korostaa, että elokuvan valmistaminen aloitettiin Obaman aikana, jolloin Donald Trumpin vaalimenestyksestä ollut vielä tietoakaan.

Maahanmuuttovirta kehitysmaista länsimaisiin teollisuusvaltioihin on saanut alkunsa jo muutama vuosikymmen sitten ja kiihtynyt viime vuosina huimasti. Erinäisistä elokuvan antamien vinkkien pohjalta ei voi välttyä ajatukselta, että elokuvan kaaoksen lopulta johtavassa kehityksessä viitataan myös siihen. Tässä mielessä Hännikäisen artikkelin näkökohdat eivät ole liioiteltuja.

Elokuvassa kuvastuu myös tämän päivän vastakkainasettelu ja yhteiskunnallinen kehitys, jos ei muuten niin viimeistään katsojan aivoituksissa. Vasemmisto-orientoitunut yhteiskunta-ajattelu ja kapina arvojamme ja perinteistä yhteiskuntajärjestystämme kohtaan saattaa nousta kielteiseen valoon. Toisaalta elokuvan Äidin hahmon voisi ajatella painottavan naisen aktiivista asemaa, mutta siinäkin naisen harteille asetetaan perinteistä rooliajattelua.

…

Nainen symboloi useiden kansojan uskomuksissa elävää Maaemoa eli Äiti Maata. Englannin kielen vastaava ilmaus on  Mother Nature, jonka voi suomentaa myös luontoäidiksi.  Sillä tarkoitetaan myyttistä maata hallitsevaa henkiolentoa. Elokuvan Äiti on sen ruumiillistuma, mutta menettää kuitenkin elokuvassa valtansa omaan hallintoalueeseensa. Äiti synnyttää viimein lapsen, kun ”Eeva” eli talossa vieraileva lääkärin vaimo häntä kehottaa lapsen hankkimaan. Yhteyttä luontoon kuvastaa elokuvassa se itsevarmuus, jolla hän toteaa melkein heti yhdynnän jälkeen olevansa raskaana. Yhdyntä sinänsä on outo tapaus. Äiti täytyy lähes kieroillen saada flegmaattisen oloinen, itseään ihaileva feminiininen miehensä hedelmöittämään hänet. Se onnistuu, kun nainen kolauttaa miehen itsetyytyväisyydessään kelluvaa egoa.

Muuten elokuvan eräässä kohtauksessa Äiti näkee, kun lääkärimies harrastaa eroottista seksiä vaimonsa kanssa. Hän järkyttyy pahasti. Puhdas luonnonmukaisuus joutuu kosketuksiin ihmisten seksifantasioiden kanssa.

Talossa asuvan Miehen ja Äidin rakkaus on kieroutunut. Nainen rakastaa intohimoisesti miestään, muttei saa tunteilleen todellista vastakaikua. Mies on lempeä, mutta siinä kaikki. Hän on itseihailunsa voimasta elävä taiteilijasielu, jolla on olemassa vain oma ego. Hänen kauttansa kuvataan nykyajallemme ominaista narsismia. Hän symboloi Luojaa, mikä tosin on lähes parodinen ajatus. Koska elokuvassa on kyse raamatullisesta allegoriasta, niin voisiko tässä taustalla olevan luomiskertomuksessa toistuvan lausahduksen ”Ja Jumala näki, että se oli hyvä”.

Nainen siis rakastaa miestään, mutta mies rakastaa vain sitä tunnetta, että nainen rakastaa häntä. Se tulee paikoin esiin vähättelynä ja empatian puutteena naista kohtaan. Ajoittain mies osoittaa suoranaista sokeutta ja välinpitämättömyyttä naisen tunteille ja mielipiteille.

Äiti nousee todelliseen kapinaan siinä vaiheessa, kun kokee oman lapsensa olevan uhattuna, ja varsinkin sitten, kun oma lapsi tuhoutuu, koska hänen luonnossa kiinni oleva yhteys tulevaisuuden jatkuvuuteen katkaistaan. T. Hännikäinen panee merkille, kuinka sukupuoliset stereotypiat on kääntyneet ylösalaisin. Tässä elokuvassa mies on naiivi idealisti ja maailman syleilijä, nainen on realistisempi vastuunkantaja.

Elokuvan loppukohtaus on arvoituksellinen, mutta avaa sen mystisen elämän kierron, joka elokuvan maailmassa vallitsee. Äiti on yltä päältä tuhkan ja pölyn peitossa. Mies osoittaa naiselle oikeastaan ensi kerran aidon näköistä hellää rakkautta. Äidin sydämestä tulee hänelle rakkauden merkki, kristalli luomisen lähde. Sitten talo herää taas henkiin. Nainen havahtuu vuoteessaan ja huomaa vieressä olevan tyhjää. Ollaan uudelleen elokuvan alussa. Mitä sitten seuraa, sitä emme jää seuraamaan. Ehkä se on elokuvan viesti katsojalle, että elämä on meidän käsissämme.

Elokuvasta nousee esille tulkintaa avaavia yksityiskohtia, jotka jättävät myös ratkaisemattomia kysymyksiä ja vaikuttavat kai omalla tavallaan alitajuntaan. Esimerkiksi talossa ovet saattavat olla konkreettisesti kiinni, mutta kuitenkin kuka tahansa pääsee sisälle.

Lääkärin ja hänen vaimonsa asetuttua taloon isäntäväki jää pian alakynteen. Vieraat omivat asunnon itselleen, kiellot ja ohjeet menevät kuuroille korville. Kunnioitus puuttuu. Tulokkaat näyttävät vähän välittävän heille asetetuista rajoista. Yksityisyydelle ei anneta arvoa.

Elokuvan toisessa osassa väkijoukon rynnätessä ovet eivät edelleenkään ole esteenä. Talo on miehitetty. Nainen yrittää epätoivoisesti ajaa väkeä pois.  ”Menkää pois talostani”, hän huutaa. Mutta naisen huuto kaikuu tyhjille korville, hän saa alussa osakseen ylimielistä hymähtelyä, lopulta suoraa pilkkaa. Hänen miehensä on todennut kaiken olevan avoinna kaikille. Perinteiset arvot ovat kokeneet vararikon. Kaikki onkin yhteistä, mistä seuraa, että koko talo tuhoutuu vandaalien käsissä.  Miehen kotiin saapuneet pyhiinvaeltajat rikkovat paikkoja yrittäessään saada mukaansa pyhiksi kokemiaan matkamuistoja.

Itse elokuvaa katsoessani aloin luoda siihen historiallista ja myös ekologista viitekehystä. Se jäi varsin hapuilevaksi enkä löytänyt pitkä kaarta. Elokuva näytti olevan kertomus historiallisesta taakasta, joka nousee muistin piilosta näkyviin ja alkaa huutaa kostoa.  Talon kellarissa vilahtaa eräässä vaiheessa sammakko. Se aivan kuin olisi ollut jäänteenä vanhasta luontokeskisyydestä, talon perustuksien alla vielä elävästä historiasta, luonnon moninaisuudesta.

Kun Abel murhataan, veri virtaa lattianraosta kellariin. Siellä se virtaa solkenaan. Ja koko elokuvan ajan se on lähes ryöpsähtävinään lattian raosta ylös. Ajattelin, että luontoäiti siinä itkee verta. Se olisi ekologinen näkökulma. Toisaalta ajattelin myös kansojen historiaa. Menneisyyden verenvuodatus antaa merkkejä kostostaan.  Maapallon nykyelämää uhkaa esi-isien kosto. Nyt kansanjoukkojen vaellus on siitä selvä merkki. Nämä näkökulmat ovat keskenään limittäin, sillä kyllähän myös mahdollinen ilmastonmuutos ja sen myötä veden pinnan nousu voivat uhata sivilisaatioita.

Se lattialla sykkivä veriläikkä sai sitten elokuvan lopun jälkeen uuden merkityksen. Se muistuttaa elävästi sitä Äidin rintaan jäänyttä aukkoa, kun Mies on ottanut sieltä sydämen oman luovan inspiraationsa lähteeksi. Äidin alitajunnassaan kokema muisto tuntuu pelottavalta ja traumaattiselta. Äidin sydän tuntee tuskaa. Ohjaaja haluaa nostaa esille perinteistä näkökohtaa, mikä aikanamme saatetaan unohtaa.

Nousi runollinen ajatus. Luontoäiti itkee, sen sydänjuurille on isketty. Nyt tuo runollinen kuva nousee absurdiksi kauhuksi. Jumaltenkin hylkäämä luonto kärsii, kun sekä ihmiset että Miehen symboloima Jumala ovat itsekeskeisyydessään ja itseihannoinnissaan joutuneet eksyksiin. Uskonnosta on tullut narsismia palvovaa henkilökulttia.

Vilkaisu Darren Aronofskyn muuhun tuotantoon

Tarkastellaan hieman myös Darren Aronofskyn muuta tuotantoa. Tunnustan, etten ennen tätä tuntenut ohjaajaa lainkaan.  Olin utelias tutustumaan hänen muuhun tuotantoon ja halusin myös päästä selville, löytyykö hänen tuotannostaan yhteisiä linjoja.

Sain käsiini DVD:nä kaksi Aronofskyn elokuvaa. Toinen oli tätä edeltänyt Noah vuodelta 2014, toinen oli vuona 2008 ilmestynyt ja paljon suosiota saavuttanut The Wrestler – painija. Näiden välissä ilmestynyt elokuva Black Swan (2010) kiinnostaisi myös katsoa, mutta sen aika on joskus tulevaisuudessa. Nooan arkista kertovasta elokuvasta muistan lukeneeni, mutten innostunut sitä sen ilmestyttyä kuitenkaan katsomaan.

Noah kertoo Nooan perheestä, arkin rakentamisesta ja vedenpaisumuksesta. Se perustuu Vanhan testamentin ensimmäisessä Mooseksen kirjassa olevaan tarinaan, mutta juonen kehittelyssä on käytetty melko paljon vapauksia. Teeman kannalta sillä ja Mother!:illa muutakin yhteistä kuin Raamatun tarinat.

Tarina on kerrottu eeppisesti, sen mahdolliset vertauskuvalliset viitteet on etäännytetty. Elokuvassa on näyttävästi käytetty hyväksi kaikkia uusia teknisiä mahdollisuuksia ja tehosteita on moderneja tehosteita. Tavoitteena on ollut saada nuorempikin elokuvayleisö siitä kiinnostumaan. Elokuvassa esiintyy Vanhassa testamentissakin mainittuja jättiläisiä, joiden hahmojen luomisessa on käytetty science fictionia jäljittelevää fantasiaelokuvan tyyliä. Se on mahtipontinen kuvaus eräästä Vanhan testamentin keskeisestää tapahtumasta. Elokuvan juonta on kuitenkin kehitelty ja väritetty dramaattisemmaksi ja yllättävämmäksi.

Noah on hyvin kallis projekti ja sitä suunniteltaessa, valmisteltaessa ja markkinoitaessa on otettu suuria riskejä. Aronofsky kehitteli Noahia 20 vuotta (Keskisuomalaisen jutun mukaan), kun vastaavasti elokuvan Mother! käsikirjoitus syntyi viidessä päivässä. Luulen, että esityöt oli tehty jo Noahia suunniteltaessa ja kuvattaessa.

Elokuvan juonesta ja teemasta löytyy side myös nyt käsiteltävään Mother!:iin.

Elokuvassa uhaksi nousee Kainin sukua oleva vihollisjoukko. Se halutaan jättää vedenpaisumuksen alle. Valmistautuessa nousemaan arkkiin Nooa ymmärtää, että ihmiskunnan suvun jatkuminen loppuu vedenpaisumuksen jälkeen. Nooan jälkeläisistä tulee Maan viimeisiä ihmisiä. Nooa katsoo sen Jumalan tahdoksi ja sen puolesta hän toimii.

Nooan isä on kuollut, mutta vuorilla asustelee vielä isoisä, joka on Metuselah (Metusalem), Raamatun henkilöistä pitkäikäisin. Metuselah kuolee hieman ennen vedenpaisumusta mutta hän tekee erään ratkaisevat teon, jolla hän oikeastaan elokuvan mukaan pelastaa ihmiskunnan jatkuvuuden. 

Metuselah on eräänlainen ”Väinämöinen”, jolla on myös maagisia kykyjä. Hän tavallaan toimii Jumalan tahtoa vastaan ja huijaa Nooaa auttaessaan Nooan pojan tyttöystävää. Tämä on hedelmätön eli kyvytön saamaan lapsia. Matuselahin avustuksella neito saa kuitenkin lisääntymiskyvyn takaisin. Hän tulee raskaaksi, mikä käy juontevasti kuin Mother!:issa. Molemmissa elokuvissa raskauden etenemiseen ja synnytykseen liittyy tragiikkaa.

Nooa on uskossaan vahva ja huomatessaan, että neito on raskaana, hän ilmoittaa, että jos lapsi on poika, hän saa jäädä mutta jos hän on tyttö, Nooa aikoo omin käsin tappaa vastasyntyneen. Nooan poika pyrkii nuorikkonsa kanssa karkaamaan arkista lautalla, mutta Nooa tuhoaa viime hetkellä lautan ja estää näin karkumatkan.  Sitten arkin ylätasanteella neito viimein synnyttää. Hän saa kaksostytöt. Nooan käsi nousee, jo iskemään vauvat veitsellä kuoliaaksi, mutta viime hetkellä se laskeutuu. Nooan mieli heltyy.

Nuori nainen ja myös Nooan oma vaimo onnistuvat rohkealla käytöksellään vetoamaan Nooaan niin, että tämä jättää kauhean tekonsa tekemättä. Vertailun vuoksi elokuvassa Mother! allegorinen Luoja on narsistinen itseään ihaileva taiteilijasielu, josta ei löydy empatiaa estämään oman pojan murha. Hänelle kaikki vetoomukset ovat turhia. Nooan empatia löytyy sentään viime hetkellä.

Tuon tapahtumanhan Noahin käsikirjoittajat ovat itse keksineet.  Itse asiassa he ovat yhdistäneet Nooan tarinaan Vanhassa testamentissa olevan toisen tarinan, jossa Jumala lähettää Aabrahamin uhraamaan rakkaan poikansa Iisakin, joka oli tämän toiveitten täyttymys. Aabrahan on iskemäisillään poikansa kuoliaaksi, kunnes viime hetkellä Jumala armahtaa. Noahissa on Raamatun kertomuksen tilannetta dramatisoitu lisäämällä siihen muunnelma tästä tilanteesta. Nähtävästi elokuvan tekijät ovat halunneet nostaa esille vanhan maailman patriarkaalista järjestystä.

Nooan kautta kuvataan Jumalan aivoituksien ristiriitaisuus. Hyvä Jumala osoittautuu suunnattoman julmaksi. Se tulee ilmi myös toisessa tapahtumassa. Tällä kertaa kyse on Nooan nuorimmasta pojasta. Tämä haluaisi myös itselleen puolison mukaan arkkiin. Isä kuitenkin haluaa sen kieltää. Poika kuitenkin löytää itselleen viime hetkellä tytön, joka tosin edustaa ”väärää” sukua. Nuoret ryntäävät kiireesti pakoon arkkiin vedenpaisumuksen jo lähes alkaessa. Taustalla vihollisjoukot hyökkäävät pyrkien mukaan arkkiin pelastautumaan. Tyttö jää kuitenkin kiikkiin maahan asetettuun pyydykseen. Nooa voisi pelastaa tytön, muttei halua. Niin tyttö jää hyökkäävän joukon jalkoihin ja menehtyy. Poika jää ilman puolisoa ja alkaa kantaa sitä isälleen kaunaa pitäen ystävänsä kuolemaa isänsä syynä. Aggressiivisuudessaan hän alkaa veljeillä arkkiin salaa päässeen vihollisjoukon päällikön kanssa.

Noahin Jumala sylkee tulta ja tulikiveä. Hän on julma mutta myös anteeksiantava. Elokuvassa Mother! kuva Luojasta on kääntynyt päälaelleen. Hän kykenee elämään vain itselleen. Aronofsky on nähtävästi luonut sen hahmon kuvaamaan meidän kieroutunutta aikaamme.

The Wrestler - painija kuvaa puolestaan tähtikulttia ja tähteyden sammumista. Sekin siis on suorassa yhteydessä Mother!:in teemaan.  Se on koskettava tarina tähteytensä perässä roikkuvasta vanhenevasta show-painijasta Randy ”The Ram” Robinsonista. Pääosissa näyttelee entinen painija Mickey Rourke. Elokuva sai ilmestyessään runsaasti palkintoja. Se oli hyvin suosittu, mistä saa paljolti kiittää pääosan esittäjää.  

Randy "The Ram" elokuvassa The Wrestler

 Painijassa on sama motiivi kuin on myös Mother!:issa: tähteys ja fanit. Ihminen on kiinni fanien ihailussa, omassa loistossaan. Sitä kautta muotoutuu yhteys Mother!-elokuvan narsistiseen Mieheen. Randy on ollut nuorena suuri tähti. Elämä on jättänyt mieheen jälkensä, mutta mies vain roikkuu menneisyydessään eikä kykene poikkeamaan urastaan syrjään.  Vähenevienkin fanien läsnä ollessa hän kokee elävänsä. Uran edetessä täytyy yhä enemmän käyttää erinäisiä haitallisia valmisteita lihaskunnon säilyttämiseksi.

Elämässä koittaa pakkovalinta, kun mies saa sydänkohtauksen ja hän joutuu leikkaukseen. Lääkäri kieltää painin. Ura on ohitse ja Randy yrittää jatkaa elämää uudelta pohjalta. Mistään ei kuitenkaan tule mitään. Kosketus sukuun ja jälkeläiseen on kadonnut eikä se ole enää palautettavissa, elämä on mennyt ohitse. Mies on jäänyt kiinni prostituutioon, alkoholiin ja muihin elämän huonoihin lieveilmiöihin. Hän yrittää epätoivoisesti palauttaa takaisin suhdettaan tyttäreensä, mutta hän pilaa itse mahdollisuutensa. Suhde entiseen prostituoituun on myös mahdollisuus, mutta siihen ei mieheltä löydy voimia.

Ainoa elämän mahdollisuus on jatkaa vielä yhden kerran uraa. Omalla hengelläkään ei tunnu enää olevan väliä. Edessä on uran viimeinen ottelu. Sen päättymistä ei katsoja näe. Toivoa elokuva ei kuitenkaan luo.

Tällaisen lohduttomuuden vastapainoksi noin kymmenen vuotta myöhemmin Aronofsky luo kuvan samanlaisesta tähteyteensä vajonneesta Miehestä, joka on maailman luoja keräten ihailijajoukkoja ympärillensä. Hänellä on kuitenkin jotain, joka Randylta puuttuu. Hän kykenee uusiutumaan. Mutta hänkin elää vain tähteytensä ehdoilla.

Loppupöhinää

Mother! on sisällöltään haasteellinen elokuva. Se on pannut katsojansa ajattelemaan. Sen yleisö on varmasti noihin yllä käsiteltyihin kahteen muuhun elokuvaan verrattuna viiteryhmältään suppeampi.  Monet ovat pettyneet.

Onko elokuvassa mitään sanomaa? Onko se vain ajatusleikki? Sanoma liittyy kai rakkauden ajatukseen. Tuntuisi, että rakkaus vilpittömimmillään on äidin rakkautta.  Muu on vain sen kaipuuta tai jotain muuta tunteilua.  Tämän elokuvan jälkeen myös rakkaus Jumalaan herättää epäilyjä.

Joskus 70-luvun taitteen taistolaisvuosina toistettiin libanonilaisen runoilijan Kahlil Gibranin (1883-1931) runoa lapsistasi. Sen englanninkielinen versio On Children on luettavissa täällä. Runon alkusäkeissä todetaan seuraavasti:

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.

Taistolaisten suusta lähteneenä runosta on myöhemmin kehittynyt jonkinlainen irvikuva siitä, kuinka yhteiskunta yrittää ottaa lapsemme valtaansa, viedä heidät meidän sylistämme, ottaa huostansa.

Tuo runo nousi mieleeni elokuvan sanomaa pohtiessani. Elokuvassa Äidiltä viedään lapsi. Hän haluaa pitää kiinni omastaan, mutta kun silmä välttää, niin haukat ovat hänessä kiinni. Sellaiseksi meidän yhteiskuntamme on kehittynyt, vaikka taistolaiskommunistinen yhteiskunta-ajatus näytti 70-luvulla murenevan älyttömyyteensä. Vasemmistolaisten suussa runon sanoma symboloi mielen vapautta, nyt runon kautta voisi avautua sen toinen puoli – dystopia, jossa lapsemme viedään suoraan sylistämme.

Runoilijan ajatusta en tässä kammoksu. Se on hieno runo. Suomentajaa en tiedä, mutta tämän käyttämäni version loppuosan voi lukea täältä.  Kammoksun tässä sitä ideologiaa, joka hyväksikäyttää runon iskevää rytmiä.

Elämässä rakkauden korvikkeeksi on noussut sairas tähtikultti, itseihailu ja pakonomainen tarve menestykseen. Siitä ravintonsa saa myös uskonnollinen fanatismi. Hektisyys painaa, ei ole tilaa pysähtymiselle eikä perimmäisille tunteille. Yhteiskunnan totalitarismi tulee sisään ovista ja ikkunoista. Luontoäiti lapsineen on siinä voimaton.

Mietin vielä elokuvan sanomaa. Elokuvan allegorisuus vie sen peruskysymysten äärelle, mutta ei sen enempää. Tuskin elokuvan ohjaajalla on mitään selkeää ajatusrakennelma, jonka elokuvasta voi koota. Elokuva täyttää oman tehtävänsä omassa ympäristössään. Sen tarkoitus on tuoda elämyksiä katsojille, vangita heidän huomionsa pariksi tunniksi ja tuoda näin vaihtelua elämän arkeen.  Tajunnantäyttöteollisuus toimii tehokkaasti, uusia elämyksiä on heti teatterisalista ulos mentäessä tarjolla. Hyvä olisi, jos ajatukset veisivät mahdollisimman pitkälle.

Yhteiskunta ympärillämme jatkaa omaa kehityskulkuaan. Siitä emme irti pääse. Voimme kuitenkin sen keskellä luoda omaa todellisuuttamme, valita oman tiemme ja edetä valppaina. Hyvä jos tietäisimme, millaisen elämän kiertokulkuun meidät halutaan asettaa.  

Javier Bardem, Jennifer Lawrence ja Michelle Pfeiffer

Elias Lönnrot - elämästä, urasta ja vähän muustakin

Edellisessä kirjoituksessani aloitin jo Lönnrot-teemani käsittelyn. Siinä kuvasin omaa vierailuani Lönnrotin kotipaikkakunnallani Sammatissa ja kerroin myös Lönnrotin lapsuudesta ja ensimmäisistä kouluvuosista kodin ulkopuolella. Nyt jatkan käsittelyä. Käyttämäni kirjalliset lähteet on mainittu juttuni lopussa.

Tuo yllä oleva kuva antaa kuvan nuoresta ja viriilistä miehestä. Yleensä hänestä esitetään vanhuuden kuvia, mikä johtuu valokuvauksen myöhäisestä kehittymisestä. Unohdetaan, että laulumailla runoja keräämässä kierteli reipas iloinen nuorimies. Muistan kuunnelleeni joskus aikoinani radioluentaa Lönnrotin päiväkirjoista, jossa Lasse Pöysti yritti vanhan miehen äänellään jäljitellä nuorta Lönnrotia. Näin vääristynyt mielikuva jäi elämään minunkin tajuntaan. 

Olen kysellyt itseltäni, miksi ylipäänsä Lönnrotista kirjoitan, kun hänestä lienee kaikki jo sanottu. Yksi perusteeni on Suomen itsenäisyyden juhlavuosi. Kun kerran kirjoittamista harrastan, niin haluan satavuotiaan Suomen kunniaksi kirjoittaa myös arvostamistani suurista suomalaisista. Onhan hänen elämänuransa aivan käsittämättömän merkittävä ja monipuolinen sekä toisaalta traaginen. Hänen uutteruutensa on vaikuttavaa. Hän ei pitänyt kynttilää vakan alla eikä mainetta saavutettuaan jäänyt kabinetteihin hienostelemaan.

Kuuntelin juuri sattumoisin yleisradion ohjelmaa Roman Schatzin maammekirja, jossa aiheena oli nyt satavuotista itsenäisyyttään juhliva Suomi.  Studiossa keskustelemassa olivat juontajan lisäksi kaksi historiantutkijaa Teemu Keskisarja ja Markku Jokisipilä. Ohjelmassa ei mainittu Elias Lönnrotin nimeä, mutta viittaan kuitenkin yhteen kohtaan laajassa keskustelussa. Juontaja kysyy, mitä me tehdään tällä satavuotisprojektilla vuonna 2017. Keskisarja haluaa venyttää itsenäistymisprojektia 1800-luvun loppupuolelle. Hänen mielestään silloin syntyneestä suomalaisuusliikkeestä on lähtöisin se hyvä, joka on jatkunut suomalaisessa kansallisvaltiossa. Ennen fennomanian läpimurtoa suomalaisella rahvaalla ei ollut minkäänlaista ihmisarvoa eikä tasa-arvoa. Suomi oli hänen mukaansa alistettu kehitysmaa, jossa edes arkisia virka-asioita ei voinut hoitaa äidinkielellä. Globalistiseen ihanuuteen uskova juontaja yrittää vähätellä kansallisvaltion merkitystä, mutta Keskisarja ei taivu:

-          Voitaisko me nyt lopettaa tämä kansallinen projekti?

-          Voidaan, jos haluamme palata takaisin nälkään kuoleviksi metsäläisiksi ja alistetuiksi kehitysmaalaisiksi ja lopettaa kaikki sivistyshömpötykset.

Kun juontaja pyrkii vähättelemään kansallisvaltion merkitystä, Keskisipilä toteaa suomalaisen nationalismin olleen positiivinen voima, vaikka nykyisin siitä onkin tehty kirosana.

Juuri niin. Mielestäni Elias Lönnrotin kaltaiset miehet tekivät sitä uraa uurtavaa pohjatyötä kansan keskuudessa. Hän oppi kansan parissa kiertäessään suomalaisten syvimmät tunnot ja toi niitä esille kansalliseen keskusteluun. Hänen myötään nousi suomalainen itsetietoisuus. Hän halusi nostaa suomalaisia toimimaan oman lähiympäristönsä eteen ja samalla oman kansakuntansa eteen, kantamaan itsestään vastuuta. Lönnrotin oma elämä on merkkinä siitä juurissamme eläneestä yhteisöllisyydestä, jonka voimasta hän itse pääsi etenemään opin tiellä. Lönnrotin velvollisuudentuntoinen työ oman kansansa eteen alkoi kantaa hedelmää myös esimerkkinä maanmiehille, kansan syville riveille.

Ohjelma löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-4188014. Yllä käyty keskustelu alkaa suurin piirtein kohdasta 18:30 ja kestää noin viisi minuuttia. Tämän kantani olisi kai pitänyt olla loppupäätelmänä. Se on kuitenkin vain yksi kirjoitukseni juonne.  Ja lopussa on vielä erityinen jälkikirjoitus tuomassa yhdenlaista vertailukohtaa.

I.                     Hämeenlinna ja Turku

Vuonna 1820 koti Sammatissa sai jäädä. Sitä ennen hän oli vielä koulun ohessa Paikkarin torpassa asuen toiminut teinilaulajana ja räätälinä. Elias muutti Porvooseen lukioon. Siellä hän kuitenkin viipyi vain kolme viikkoa. Hämeenlinnan apteekkiin tarvittiin apulaista ja koulusta tiedusteltiin, löytyisikö sopivaa. Eliasta suositeltiin, koska hän oli jo ehtinyt oppia hyvin latinaa. Hämeenlinnassa kuluivatkin seuraavat kaksi vuotta. Rohdoskasvit ja erilaiset lääkkeet tulivat nuorukaiselle tutuksi, mistä oli suuren suurta apua myöhemmällä uralla. 

Apteekkariperhe huomasi välittömästi ujon nuorukaisen lahjakkuuden. Kun paikallisen triviaalikoulun rehtori ja samalla Hämeenlinnan piirilääkäri Erik Juhana Sabelli puhutteli kerran apteekissa Eliasta latinaksi, hän hämmästyi, kun poika vastasi sujuvasti samalla kielellä. Siitä lähtien Eliaksesta tuli rehtorin yksityisoppilas. Tämän voi todeta olleen tärkeä potku tiellä yliopisto-opintoihin.

Vuonna 1822 Elias aloitti opintonsa Turun akatemiassa. Hän pääsi opiskelemaan Turussa filosofian kandidaatin tutkintoa. Se oli yleissivistävä tutkinto, johon Elias liitti monenlaisia oppiaineita. Elias pärjäsi opinnoissa, mutta taloudelliset seikat toivat edelleen ongelmia. Hän joutui etsimään tienestiä toimeentulonsa eteen.  Hän antoi yksityisopetusta, jonka myötä hänen elämänuransa alkoi selvetä. Ratkaisevaa Eliaksen tulevaisuuden uran kannalta oli vuosi 1824, jolloin hän meni opettamaan professori Törngrenin perheeseen

Pohjustan vielä Turussa vallinnutta elämänpiiriä. 1810-luvulla Turun yliopiston nuoret syttyivät romantiikan aatteisiin. Romantiikka oli idealistinen ajattelutapa, filosofinen suuntaus, jossa ihminen alkoi arvioida uudella tavalla suhdettaan luontoon. Yksilöllisyyttä ja tunteen voimaa alettiin arvostaa. Vapauden tunne painui nuoren älymystön sydämiin. Ilmapiiri nosti Suomessa pintaan kansallisen tietoisuuden. Romantiikan aatteet näkyivät Lönnrotin katsomuksessa näkyvästi mm. suomalaisen kansallismaiseman ihannoimisessa.

Venäjän vallan alla saatu autonomia antoi itse asiassa eväitä oman kansallisen identiteetin kehittymiseen. Rohkaistuttiin nostamaan esille alun alkuun monen mielestä varmaan hullulta tuntuva ajatus: suomesta olisi tehtävä virallinen opetus- ja virkakieli. Yksi radikaaleimmista julistajista oli Arwid Ivar Arwidsson. Itselleni hänen nimensä tuli tutuksi jo koulupoikana.  Muistan itse lukeneeni 1970-luvun alussa lausahduksen, jonka väitettiin olevan häneltä peräisin: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia”. Siitä tuli meidän lukiolaisten reaktio tuolloin päätään nostavalle vasemmistolaiselle Neuvostoliittoa ihannoivalle suuntaukselle.

Lönnrotin tullessa Turkuun Arwidsson karkotettiin Ruotsiin. Häntä ei kuitenkaan saatu vaikenemaan ja seuraajia alkoi Suomessakin olla runsaasti.

Yliopiston piiri oli pieni, kaikki tunsivat toisensa. Lönnrot tutustui mm. sellaisiin tulevaisuuden suuriin suomalaisiin kuin Runeberg ja Snellman. Elettiin kansallisen heräämisen aikaa. Lönnrot saattoi tutustua kansallisuusaiheisiin kirjoituksiin ja kansanrunokeräelmiin.  Siinä poltteessa hän vuonna 1927 päätti lähteä runonkeruumatkalle keräämään aineistoa suomalaisen identiteetin pohjustukseksi.  Elämänura alkoi kirkastua.

Köyhyys ei ollut Lönnrotille esteenä, vain pelkkä hidaste. Hän hankki varoja antamalla yksityisopetusta, minkä uskon vain avartaneen nuoren Lönnrotin maailmankuvaa.

Entä muu opiskelijaelämä, kuten illanvietot ja juomingit? Rahapula toki toi Lönnrotille rajoituksensa, mutta kyllä hänen päiväkirjamerkinnöistä selviää, että hän osallistui myös opiskelijoiden huvituksiin. Varsin normaali nuori mies oli kyseessä. Mutta opiskelijan varojen oli riitettävä paitsi ruokaan, asuintoon, kirjoihin ja vaatteisiin, myös pakolliseen univormuun. Hämeenlinnan piirilääkäri Sabelli lähetti hänelle edelleen avustuksia mutta ne eivät riittäneet. Niinpä Lönnrotin vapaa-ajan täytti kotiopettajan työ. Se venytti myös opintoja.

II.                   Törngrenin perhe

Vuonna 1824 hän alkoi opettaa Törngrenin perheen kasvattipoikaa Karl Wilhelmia.

Johan Agapetus Törngren (1772-1859) oli kirurgian ja synnytysopin professori. Vaimo Eva Agatha oli (1782-1849) oli kodin hengetär, joka kaiken älyllisen harrastuneisuutensa ohessa oli kiinnostunut myös kansanrunoudesta. Perheellä oli toinen koti Vesilahdella Laukon kartanossa, josta tuli myös Eliakselle tärkeä paikka. Eliaksen tehtävä perheessä oli opettaa perheen kasvattipoikaa Karl Wilhelmiä. Tämä olikin tuolloin sangen hankala opetettava, jonka kansaa Elias kykeni löytämään yhteisen sävelen. Siinä auttoi hänen virikkeellinen lapsuutensa. Yhteys poikaan löytyi erilaisten leikillisten oivallusten kautta ja Elias onnistui herättämään villin pojan kiinnostuksen oppimiseen. Karl Wilhelm pääsi elämässään korkealle. Hänestä tuli yliopiston kirjastonhoitaja ja oppihistorian professori.

Ylipäänsä Eliaksesta tuli Törngrenin perheelle hyvin läheinen henkilö, kuin oma poika. Elias ihastui kovasti perheen ainoaan tyttäreen ja suri valtavasti, kun tämä menehtyi 19-vuotiaana vaikeaan sairauteen. Perheen nuorimman pojan, vuonna 1824 syntyneen Adolfin kanssa kehittyi pitkä ystävyys. Hänestä tuli liikemies, joka nimesi vuonna 1860 höyrylaivansa Elias Lönnrotiksi.

Törngrenin perheessä Lönnrot ehkä innostui lopullisesti lääkärin urasta. Lisäksi arvellaan, että Eva Agatha oli se henkilö, joka sai Eliaksen innostumaan runonkeruumatkoista.

Tuolloin opiskeluaikana tärkeä seikka oli myös se, että Törngrenien parissa Eliakselle avautui mahdollisuus luoda ihmissuhteita yli säätyrajojen. Hän loi moniin vaikutuksen, mutta hän myös sai itse laajalti vaikutteita. Mainittakoon sekin, että Eva Agathan isä oli Henrik Gabriel Porthanin oppilas, minkä myötä Elias pystyi ammentamaan jotain sivistyksen perinteestä.

Törngrenin perheessä Elias oppi juomaan kahvia ja se himo jatkui elämän loppuun asti. Jostain on jäänyt lausahdus, että kahvin ansiosta Eva Agatha sai Eliaksen taivuteltua runonkeruumatkalle.

Eliaksen suhde Törngrenin perheen kanssa jatkui pitkään. Hän kävi Eva Agathan kanssa aktiivista kirjeenvaihtoa. Laukon kartanosta tuli hänelle tärkeä paikka. Kirjallisia töitä tehdessään Elias sai Laukossa paitsi työrauhan, myös maksuttoman täysihoidon ja muun taloudellisen tuen. Eikä saa unohtaa siellä saatua henkistä kannustusta. Lisäksi kartanossa Eliaksella oli mahdollisuus tutustua moniin siellä vierailleisiin merkkihenkilöihin. Laukon kartanossa Elias sittemmin viimeisteli kaikessa rauhassa vuonna 1849 valmistunutta Kalevalan uutta laitosta.

Lönnrot kokosi Laukon kartanon ympäristössä myös kansanrunoutta. Yksi näiltä seuduilta löytynyt balladi on tässä yhteydessä erityisesti mainittava. Se on Elinan surma, jonka Lönnrot liitti Kanteletar-kokoelmaansa.

Elias oli kiitollisuudenvelassa Eva Agathalle ja hänen miehelleen. Se varmasti toi Eliaksen omaan sydämeen myöhemmin vanhuuden lähestyessä auttamisen halun. Vuonna 1849 Eliaksen matka Kajaaniin viivästyi. Hänen oma morsiamensa Maria Piponius joutui odottamaan sulhoaan, kun tämä jäi Laukon kartanoon hoitamaan vaikeasti sairastunutta Eva Agathaa. Tämä menehtyi sairauteensa. Suuren surun keskeltä mies kiirehti häihinsä.

III.                 Lääkärinä

Oliko Elias huono lääkäri vai vähättelikö hän muuten vain vaatimattomuuttaan itseään? Ainakin hänellä oli tunnon tuskia epäonnistumisestaan. Se oli luonnollista riittämättömyyden tunnetta. Lääketiede ei vielä tuolloin kyennyt löytämään keinoja moniin rajusti leviäviin kansantauteihin ja epidemioihin. Hoitokeinot olivat alkeelliset. Parhaana lääkkeenä pidettiin sitä, ettei sairautta pelättäisi. Vuosien kuluessa Lönnrot yritti kyllä seurata uusimpia lääketieteen tutkimuksia, mutta kaikkeen ei löytynyt energiaa. Lääketieteen kehitysvauhti oli huima, mutta se ei vielä Lönnrotin nuoruudessa ollut nostanut kansan parissa lääkäreiden arvostusta. Aivan lääkärin uran alkuvaiheessa Lönnrotille tarjottiin mm. lääkärin tehtäviä Hämeenlinnassa ruokapalkalla, mihin Lönnrot reagoi pirullisen katkuisella kirjeellä. No, tuo oli itse asiassa yksittäistapaus. Työn tarjoaja oli miehen kouluajoilta tuttu mies, joka piti edelleen Lönnrotia entisenlaisena pienen torpan maalaispoikana.

Mennään tarkemmin Lönnrotin lääkärin uran alkuun 30-luvulle. Hän valmistui varsinaisesti lääkäriksi vuonna 1832. Hänen kansanperinteeseen liittyvä väitöskirjansa (Suomalaisten maagillinen lääketiede) tarkastettiin kesäkuun puolivälissä ja viiden päivän kuluttua Lönnrot osallistui Helsingin yliopiston ensimmäiseen promootioon. Siinä Lönnrot sai tohtorin arvon ja siihen liittyvät tunnukset: hatun ja miekan.

Lääkärin tehtävät Lönnrot kuitenkin aloitti jo edellisenä vuonna. Tuolloin elettiin hektisiä aikoja ja Lönnrot joutui heti apulaislääkärin tehtävissään ajan hermolle.

Vuonna 1830 Aasiasta saapui Eurooppaan kauhea vieras – kolera.  Kansan suussa tappavasta taudista liikkui kauheita huhuja eikä varsinaista tietoa sen syistä ja leviämisestä ollut. Hoitokeinona käytettiin erilaisia kylpyjä, suoneniskentää, oksetusaineita ja sinappikääreen tapaisia lämmityskeinoja. Vuonna 1831 tauti iski Helsinkiin ja mieliala koko maassa alkoi olla vähintäänkin huolestunut. Lönnrot kutsuttiin kesken Venäjän matkansa Helsinkiin epidemiaa hoitamaan. Lääkäreitä oli saapunut ympäri Eurooppaa.

Pakokauhu valtasi kaupungin. Lönnrotin monet tuttavat pakenivat maalle. Kaupungissa oli tuolloin 10 000 asukasta, heistä sairastui muutama sata, vajaat kaksi sataa kuoli. Lönnrot itsekin sairastui mutta parani nopeasti. Lönnrot ei pelännyt, vaan taisteli uhrautuvasti ihmetellen samalla eräiden Ruotsista tulleiden lääkäreiden pintapuolisuutta. Tappavassa taudissa päästiin lopulta voiton puolelle. Myöhemmin syksyllä Lönnrotin työ koleraa vastaan jatkui maaseudulla. Työ oli vaivalloista senkin vuoksi, että kansa eli erinäisten huhujen vuoksi epäluuloisen pelon vallassa. Lääkärin luultiin syöttävän myrkkyä.

Uhrautuvasta työstään Lönnrot sai keisarilta palkinnoksi komean sormuksen, jota hän ei kylläkään osannut arvostaa. 

Tohtorin promootionsa jälkeen Lönnrot nimitettiin syyskuussa lääkäriksi Ouluun. Hänen tehtävänään oli kierrellä ympäri maaseutua jakamaan kansalle ohjeita sairausien hoidossa. Olot olivat kurjat, puute ja nälkä kaatoivat kansaa. Talven hän vietti Kainuun seudulla Kajaanissa ja sen ympäristössä. Lönnrotin kuvaukset kertovat punataudin ja lavantaudin oireista. Hänen mielestään syynä sairauksiin oli kelvoton ravinto ja epäsiisteys. Tarvittiin ennen muuta viljaa. Oli levitettävä tietoa siitä, miten voi välttää tartuntaa.

Kesken kaiken piirilääkäri kuoli lavantautiin ja Lönnrot siirtyi piirilääkäriksi Kajaaniin. Siellä meni seuraavat kaksikymmentä vuotta. Toki väliin kertyi virkavapausvuosia kansanrunousharrastuksen ja kirjallisen tuotannon vuoksi. 40-luvulla lääkärin työ alkoi yhä enemmän tuntua miehelle taakalta. Kansanrunouden keruu vei Kajaanissa kaiken muun ajan. Kävelykilometrejä kertyi vaeltajalle. 50-luvulla elämään tuli uusi käänne, kun Helsingin yliopistossa vapautui suomen kielen professorin virka. Sitä ennen lähes viisikymppinen mies oli perustanut perheen.

IV.                Kuoleman karu seura

Lönnrot sai kokea kuoleman karun seuran sekä lääkärinä että omassa elämässään. Löngrenin perheen ainoaan tyttäreen Evaan hän oli ihastunut. Tämä kuoli vuonna 1934 alle kaksikymppisenä ja se tuntui Eliaksesta raskaammalta kuin oman siskon kuolema kymmenen vuotta aiemmin.

Lönnrotin oma henki oli tietysti vaarassa hänen toimiessaan Helsingissä koleralääkärinä ja sen jälkeen nähdessään epidemioiden ja tarttuvien tautien niittävän kansaa. Tyhjyyteen kaikuivat epätoivoiset ohjeet siisteydestä ja puhtaudesta. Viimeisenä vaiheena Lönnrotin kohtaloon vaimon sekä omien lasten menehtyminen. He kuolivat yhtä lukuun ottamatta ennen isää. Se ei kuitenkaan haitannut hänen elämäntyötään ja kutsumustaan. Hän piti surun sisällä sydämessään ja jatkoi työtään entistä aktiivisemmin.

Henkilökohtaisesti varsin traumaattinen tapaus Eliakselle oli kuitenkin vuonna 1839 tapahtunut traaginen veneonnettomuus, josta Lönnrot selvisi onnen kaupalla hengissä. Elias oli Kajaanissa palaamassa seurueensa kanssa helluntaikirkosta. Nopeassa virrassa vene karahti kiveen ja kaatui. Onnettomuudessa hukkui kaksi henkeä. Heistä toinen oli Eliaksen veljenpoika Kaarle, joka oli jäänyt isänsä Henrik Juhanan edellisenä vuonna tapahtuneen kuoleman jälkeen Eliaksen kasvatiksi. Elias kykeni uimaan rantaan. Lisäksi kaksi muuta veneessä ollutta onnistui pelastumaan. Kaarlen ohella palvelijatar hukkui.

Veljenpojan kuolema koski Eliasta syvästi. Hän koki tapauksesta syyllisyyden tuntoa, mikä vaivasi häntä varmaan läpi elämän.

Eliaksen aikana kuuolema ei kysynyt ikää. Lapsia kuoli kulkutauteihin. Toisaalta Lönnrotin isä eli 85-vuotiaaksi ja äiti eli vuotta pitempään.  

V.                  Vihdoin vihille ja sitä seuranneisiin elämän käänteisiin

Lönnrotin luultiin jäävän poikamieheksi, mutta avioliitollekin tuli aikansa.  Heinäkuussa 1849 hänet vihittiin 21 vuotta nuoremman Maria Piponiuksen kanssa. Lönnrot oli vielä lähes viisikymppisenä nuorekas reipas mies ja loistavassa fyysisessä kunnossa. Siinäkään mielessä avioliitto yli 20 vuotta nuoremman naisen kanssa ei kummastuttanut.

He olivat menneet salakihloihin edellisenä vuonna. Myös häitä varjosti salaperäisyyden leima.  Niiden ajankohta oli loppuun asti epäselvä, sillä ei oltu varmoja, milloin Lönnrot ehtii Kajaaniin. Eikä ujonpuoleinen ja töihinsä uppoutunut Elias niistä ääntä pitänyt. Lönnrot oli Laukon kartanossa valmistamassa uutta laitosta Kalevalasta. Lähtö viivästyi talon emännän äkillisen kuoleman johdosta. Lisäksi matka pohjoiseen oli pitkä. Häät kuitenkin pidettiin ja Lönnrot alkoi taas hoitaa piirilääkärin virkaansa, kun työ Kalevalan parissa oli saatu päätökseen. 

Avioliiton satamasta tuskin voi Lönnrotin kyseessä ollessa puhua, mutta kyllä Elias selvästi halusi elämässään rauhoittua. Hän oli rakastunut vaimoonsa ja halusi asettua enemmän aloilleen. Ehkä vastikään valmistunut Uusi Kalevala oli eräänä elämän virstan pylväänä lisäämässä rauhoittumisen tarvetta. Pariskunta alkoi heti ensi alkuun rakennuttaa omaa taloa. Työtä tehtiin yhdessä. Maria-vaimo oli topakka ja määrätietoinen nainen. Hän laati piirustukset, valvoi aktiivisesti rakennustöitä ja huolehti erityisen päättäväisesti talon kodikkaasta sisustuksesta. Siitä syntyikin Kajaanin suurin ja komein asuinrakennus, mikä lienee kertoo jotain myös tuon ajan Kajaanin pienuudesta. Talo oli noin 22 metriä pitkä ja 12 metriä leveä. Talon piharakennukseen muuttivat Eliaksen vanhemmat, tosin isä eli enää vain vähän aikaa. Talo rakennettiin loppuelämäksi. Mitään säröjä ei yhteiselossa näkynyt. Eikä rahaa säästetty: sitä kului lääkärin toimen neljän vuoden palkka. Muitakin merkkejä oli siitä, että tarkoitus oli jäädä pohjoiseen, mutta sitten kävi niin kuin kävi.

Perheen esikoinen Elias-poika syntyi seuraavana vuonna. Aviopari eli onnensa kukkuloilla, mutta se tunne romahti pian. Pikku-Elias menehtyi äkillisesti aivokalvontulehdukseen kaksivuotiaana. Isä Elias otti kantaakseen syyllisyyden varjon, kun ei lääkärinä osannut aavistaa sairauden laatua. Mutta kuten Korolaisen ja Tuluston kirjassa todetaan, tuskin silloisin menetelmin lapsi olisi ollut pelastettavissa. Murhetta lisäsi Eliaksen oman isän kuolema edellisenä vuonna. Elias etsi tukea mm. uskonnosta. Paras lohtu tuli kuitenkin perheen sisältä. Kesäkuussa vuonna 1952, kolmisen kuukautta ennen pojan kuolemaa, syntyi perheeseen Maria-tytär. Eikä Eliaksella ollut aikaa jäädä liikoja kohtalon liikkeitä murehtimaan. Myöhemmin syksyllä Elias lähetti hakemuksensa suomen kielen professorin virkaan Helsingin yliopistoon. Sen hän teki lähinnä velvollisuuden tunnosta. Muutto Kajaanista oli edessä. Sekin auttoi osaltaan surutyössä. Piirilääkärin virka sai jäädä.

Lönnrot seurasi virassa Matias Aleksanteri Castrénia, joka oli yllättäen kuollut ehdittyään hoitaa tehtäviään vai noin vuoden verran. Oikeastaan Lönnrotia lähes painostettiin hakemaan virkaa, jottei valinta olisi osunut ”väärälle” henkilölle. Lönnrot piti virkaanastumisesitelmänsä helmikuussa 1854.

Muuton myötä Sammatista tuli perheelle läheinen paikka. Kesät ja loma-ajat vietettiin siellä Mikolan talossa. Tosin Kajaanikaan ei täysin unohtunut.  Vuonna 1857 Lönnrot palasi sinne lyhyeksi aikaa taistelemaan nälänhätää vastaan. Ja vielä vuonna 1881 Elias pakeni Ida-tyttärensä kanssa Helsingistä Kajaaniin edessä olevia Suomalaisen kirjallisuuden seuran 50-vuotisjuhlia, joiden keskiöön häntä oltiin työntämässä.  Tosin pakomatka ei onnistunut, sillä häntä oltiin vastassa suurin joukoin sekä Kajaanissa että välipysähdyspaikalla Kuopiossa.

VI.                PROFESSORIN VIRASTA ELÄKKEELLE

Vuonna 1862 Lönnrot jäi professorin virasta eläkkeelle täytettyään 60 vuotta. Sen myötä aikaa vietettiin yhä tiiviimmin Sammatissa. Työt eivät luonnollisestikaan mieheltä loppuneet. Hän oli julkaissut vuonna 1860 Flora Fennican, joka oli ensimmäinen suomenkielinen kasvikokoelma. Teos herätti laajuutensa ansiosta paljon huomiota. Ja 60-luvulla työ kasviston parissa jatkui. Lisäksi hän meni mukaan virsikirjakomiteaan. Virsien parissa hän teki työtä kuolemaansa saakka. Siitä kerron lisää alempana.

Hänen vanhuusvuosien merkittävin työ oli kuitenkin Suomalais-ruotsalainen sanakirja. Hän toimitti sitä vihkoina vuosien 1866-1880 kuluessa. Työn merkitystä nostaa huomattavasti se, että hän joutui sen ohessa kehittämään huomattavan paljon suomen kielen sanastoa. Sanaston luomisessa hän hyödynsi suomen rikasta johto-oppia rakentaen uuden terminologian tuttujen kantasanojen pohjalle.  Seuraava lainaus on Helsingin yliopiston sivulta:

Vuonna 1880 valmistui Lönnrotin suurtyö, yli 200 000 sanaa sisältävä Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja. Edes Nykysuomen sanakirja vielä 1960-luvulla ei sisältänyt olennaisesti enemmän sanoja. Lönnrot kehittikin suuresti suomen kirjakieltä ja sanastoa esimerkiksi lakikielen, kasvi- ja kieliopin sekä matematiikan saralla.

Hän keksi muun muassa sanat esitys, itsenäinen, kieltolaki, pöytäkirja, sopimus, tasavalta, äänioikeus, monikko, toisinto, yksikkö, kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, mietelmä ja sivistys. Suomen kielen professorina Lönnrot puhui kansan oman kielen merkityksestä. Hän vaati suomen kielen käyttöönottoa opetuksessa, tieteessä, viranomaispalvelussa sekä kulttuurissa.

Sanakirjan tarkistus- ja oikolukuvaihetta pidetään työssä ainutlaatuisena. Hän luki yksin koko teoksen oikovedoksen käyden läpi yli 200 000 sanaa. Tunnollinen paneutuminen oli osa Lönnrotin ankaraa velvollisuudentuntoista työmoraalia.

Kalevalan laajuuden ja merkityksen sekä Kantelettaren kaikki varmasti tuntevat. Eläkkeellä hän loi lisää kansanperinteeseen liittyviä julkaisuja. Mainitsen yhden, vuonna 1880 valmistuneen Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. Se on ehdoton suomalaisen kansanrunouden merkkiteos. Siitä on kerrottu, että se oli Elias Lönnrotin pitkäaikaisin toimitustyö ja suursaavutus alallaan.

Lähes 400-sivuinen aineisto sisältää laajalti niin kansanparannuksessa, eränkäynnissä kuin arkisissa töissäkin käytettyjä loitsuja. Kirjassa on myös Lönnrotin laaja esipuhe suomalaisten vanhasta loitsu- ja taikaperinteestä.

VII.               Perheestä

Perhe kasvoi tyttärillä. Ida syntyi vuonna 1855, Elina vuonna 1858 ja Eliaksen lemmikki Thekla vuonna 1860. Lisäksi 60-luvulla perheen päälukua kasvattivat muutamat orvoiksi jääneet ottolapset.

Kuitenkin kuoleman varjo seurasi perheen arkea. Vaimo Maria kuoli keuhkotautiin vuonna 1868 perheen nuorimmaisen ollessa kahdeksanvuotias. Ja sen jälkeen tyttäristä kolme menehtyi ennen Elias-isää. Ida-tytär jäi henkiin mutta sairastumisen uhka leijui hänenkin yllä. Lönnrot oli tehnyt elämässään uhrautuvaa työtä epidemioita ja tartuntatauteja vastaan. Omaa perhe oli niitä vastaan kuitenkin puolustuskyvytön. Isä oli kohtalon edessä voimaton ja tunsi olevansa huono lääkäri. 

Vanhin tytär Maria oli opiskelemassa Jyväskylän seminaarissa. Siellä hän sai keuhkotautitartunnan ja kuoli lopulta loppiaisena 1874. Ida opiskeli samassa oppilaitoksessa ja vuoden kuluttua hänkin sai samanlaisia oireita, kuin Marialla oli ollut. Hän parani, mutta Jyväskylän opinnot saivat jäädä. Idan luonteeseen se jätti jäljen. Jonkinlaatuiseen uskonnolliseen mystiikkaan hänen kerrotaan olleen taipuvainen. Isän kuoleman jälkeen Ida muutti Suomesta, eli elämänsä Italiassa pyrkien unohtamaan menneisyytensä kuulusan isänsä jälkeläisenä.

Elinan vuoro tuli loppiaisena 1976, 18 vuoden ikäisenä. Hän ei kuitenkaan kuollut keuhkotautiin, vaan kurkkumätään. Sairaus tuntui aluksi tavalliselta kurkkukivulta. Kun sitten sairaus vain paheni, Elias vei tyttärensä lääkäriin. Tämä totesi Elinalla olevan pitkälle kehittynyt kurkkumätä. Sairaus oli tuskainen, kivulias kuolema koitti joulun alla 1876. 

Totean tähän väliin hieman tietoa epidemioista. Kurkkumätä oli 1800-luvulla hyvin tavallinen sairaus. Sitä levittävä bakteeri löydettiin 1880-luvulla ja rokote saatiin kehitettyä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Suomessa viimeinen kurkkumätäepidemia oli 1940-luvull. Silloin otettiin myös rokote yleiseen käyttöön, minkä myötä kurkkumätä alkoi Suomessa hävitä. Viimeiset kuolontapaukset ovat vuodelta 1956.

Keuhkotaudin historiassa tapahtui käänne vuonna 1882. Löydettiin tuberkuloosibakteeri, joka varmisti olettamukset taudin tarttuvuudesta ja muutti myös lääkäreiden suhtautumisen sairauteen. Alettiin etsiä aktiivisesti uusia hoitokeinoja.

Lönnrotilla ei siis voinut olla vielä tuolloin tietoa vaimonsa ja tytärtensä sairauksien todellisesta luonteesta. Hänellä oli aavistuksia, minkä vuoksi myös Ida-tytärtä ei enää päästetty Jyväskylään. Kunnianhimoisena lääkärinä hän tunsi totta kai syyllisyyttä, kun ei ymmärtänyt pelätä pahinta. Ehkä päällimmäisenä oli kuitenkin voimattomuuden tunne.  Viimeisinä vuosinaan Lönnrot yritti kaiken muun työn ohella seurata myös lääketieteen ajankohtaisinta kehitystä.

Isä Elias koki raskaasti elämän kohtalon iskut, mutta piti surunsa sisällään. Kuvaava on Korolaisen ja Tuluston kirjassa kerrottu tapaus heti Elinan kuoleman jälkeen. Eliaksen hyvä ystävä tuli tapaamaan. Juttu luisti ja vitsit lensivät entiseen tapaan. Vasta kotimatkalla Rabbe kuuli, että tytär oli kuollut edellisenä päivänä.

Voin kuvitella isän surun ja pakahtumaisillaan olevan sydämen, kun myös nuorimmainen Thekla menehtyi 18-vuotiaana vuonna 1879. Kuolinsyy oli sama kuin äidillä ja isolla siskolla – keuhkotauti. Thekla oli ollut isän ja äidin lemmikki. Hänestä oli kehittynyt tumma suurisilmäinen kaunotar. Sisarten kuolema oli jättänyt tyttöön jälkensä. Kuolemankaipuu näkyi hänen kirjeissään ja runoissaan.  Koulu jäi hiukkasen neidolla kesken, kun kotipiirissä sinnitellyt bakteeri osui kohteeseensa.

Huomattava on, miten Lönnrot toimi näiden kuolemantapausten yhteydessä.  Vaimonsa kuoltua hän lahjoitti varoja Sammatin kirkon korjauksiin. Lisäksi hänen perustamansa kansakoulu aloitti toimintansa saman vuoden syyskuussa ja sinne hän lahjoitti vaimonsa muistoa kunnioittaen opetusvälineitä.

Maria-tyttären menehdyttyä Lönnrot lahjoitti kansakoulun lisärakennukseen tarvittavat varat. Tähän päätökseen liittyi se, että tytär oli opettanut Sammatin koululapsille käsitöitä.  Elinan kuoltua Lönnrot lahjoitti varoja Sammatin kirkon korjaukseen ja tuki lisäksi pitäjän vammaisia. Theklan kuoleman johdosta hän lahjoitti Sammatin kirkkoon Adolf von Beckerin maalaaman alttaritaulun, joka esittää Kristusta jakamassa ehtoollista.

Tulkitsen tämän auttamisen halun niin, että Lönnrot koki perheekseen koko oman kasvuympäristönsä ja pitäjänsä yhteisön. Tuota näkemystä laajentaen hän koki omakseen koko meidän suomalaisen yhteisömme.

VIII.             KUOLEMA

Kuopuksen kuoleman jälkeen ei isäkään ollut enää entisensä. Idan tuntemuksia kykenen vain kuvittelemaan. Elias jatkoi kuitenkin töitään. Laaja loitsurunokokoelma valmistui nuorimmaisen kuoleman aikoihin ja hän tunsi huojennusta saadessaan keskittyä työskentelemään virsirunojen parissa. Hän oli edelleen työkuntoinen, silmälasejakaan hän ei tarvinnut. 

Lönnrot työskenteli aivan elämänsä loppuun. Viimeisinä vuosinaan hän eli säännöllistä elämää. Hänen heikkoutenaan oli tupakka ja kahvi. Niistä hän ei luopunut koskaan. Hänelle kehitettiin erityinen rakennelma piippua varten, niin että pystyi polttamaan piippuaan käyttämättä käsiään. Käsiään hän tarvitsi kirjoittamiseen. Aamulla herättyään hän aina aluksi lauloi kanteleella itseään säestäen kaksi kalevalaista laulua. Sen jälkeen hän lähti metsään pitkälle kävelylle. Siten hän työskenteli. Hän söi yksinkertaista ruokaa. Lopun päivää hän työskenteli.

Vuonna 1883 alkoi ilmetä merkkejä voimien heikentymisestä. Hän kärsi suolistovaivoista. Niihin hän lopulta kuolikin. Vaivat haittasivat loppuvaiheessa hänen istumista. Hän jaksoi istua vain pari tuntia työpöytänsä ääressä. Siksi hänen vuoteeseen rakennettiin erityinen työpöytä, jonka ääressä hän pystyi kirjoittamaan.

Testamentin hän oli tehnyt jo pari vuotta aikaisemmin. Kuolema koitti 19. maaliskuuta 1884.

Lönnrotin hautajaisia muisteltiin Sammatissa pitkään. Läsnä oli varmaan koko pitäjän väki. Helsingistä tuli Lohjalle jopa erityinen juna, jollaa saapui maan poliittista ja kulttuurielämän johtoa saattamaan Sammatin suurmiestä hautaan.

Elinaikanaan Lönnrot oli monin tavoin toiminut Sammatin hyväksi. Lääkärinä ja monella muullakin tavalla hän oli auttanut ja tukenut pitäjän vähävaraisia ja toki myös kunnallisissa asioissa hän oli ollut aktiivisesti edistämässä pitäjän hyvinvointia. Toiminta jatkui myös kuoleman jälkeen. Testamentissaan hän määräsi Sammattiin perustetavaksi suomenkielisen kansakoulun tyttöjä varten.  Hän ehdotti, että koulussa kiinnitettäisiin huomiota naisten toimiin ja käsitöihin. Hän korosti testamentissaan naisten sivistyksen ja käytännöllisten taitojen merkitystä kansan hyvinvoinnin edellytyksenä. 

,,,

Ida

Löysin aivan äskettäin mielenkiintoisen blogin, jossa käsitellään Lönnrotin sukua. Siellä on myös tietoa Idan kohtalosta isänsä kuoleman jälkeen. Sen osoite on täällä: http://mlonnrot.omablogi.fi/eliaksen-lapset/ . Blogin ylläpitäjä on Eliaksen veljen, Adolf Fredrikin suora jälkeläinen. Sen sivuilta löytyy paljon mielenkiintoista tietoa.

Siinä kuvataan Idalla olleen omituinen luonteeksi: oikullinen, ihmisarka, vaatimaton ja hyvyyttä täynnä. Theklan kuoleman jälkeen hän oli surkutellut, kun joutui itse jäämään maan päälle. Toisaalta häntä on kuvattu myös iloiseksi ja seuralliseksi. Ida oli taiteellinen persoonallisuus: hän kirjoitti, piirsi, teki käsitöitä ja musikaalisuuttakin löytyi. Kaikki jäi kuitenkin pintatasolle. Hän oli monipuolisesti kielitaitoinen. Ulkomailla hänellä tiedetään olleen ystäviä. Arkuus näkyi siinä, että hän vältti isoja ihmisjoukkoja.

Ida peri isänsä jälkeen huomattavan määrän rahaa ja arvopapereita sekä kuukausittain nostettavan elinkoron.  Vuonna 1886 hän lähti kiertämään maailmaa, mikä kertoo voimakastahtoisuudesta. Hän lähti Pietarista, eteni sieltä Dresdeniin ja päätyi lopulta eri vaiheiden jälkeen Italian Sienaan. Siellä hän eli ostamassaan talossa elämänsä loppuun. Hänen haaveilemansa Pyhä Maa jäi näkemättä. Elämänsä loppuvaiheissa hän sokeutui ja sairastui reumaan. Hänen kerrotaan vain istuneen aamusta iltaan sänkynsä laidalla.

Idan piirros Lammin talosta

IX.                 Virsikirjakomiteassa

Osallistuminen vuonna 1863 perustettuun virsikirjakomiteaan on ehkä jäänyt Lönnrotin uraa tarkasteltaessa turhan vähälle huomiolle. Ensi ehdotuksessa vuonna 1867 oli kaikkiaan 413 virttä ja niistä 97 oli Lönnrotin ehdottamassa muodossa. Niin ikään Lönnrotin kuoleman jälkeen vuonna 1886 hyväksytyssä virsikirjassa hänen osuutensa oli erittäin suuri.

Tutuin Elias Lönnrotin omista virsisepitelmistä on hänen kouluvirreksi nimetty virtensä, jonka viimeinen säkeistö kuuluu alkuperäisessä asussaan näin:

Aikaamme auta muistamaan, Jok’ kulkee joutuisasti,

Sen wuoksi ahkeroitsemaan Hartaasti, taitawasti!

Karkoita meistä kankeus, Luo meihin halu, hartaus

Kaikissa menoissamme!

Lähde löytyy täältä. Virren kerrotaan välittävän Lönnrotin omimpia elämänarvoja. Hän sepitti sen 1860-luvun lopulla Sammatin kansakoulun avajaisiin. Nykyversiossa kieliasua on hieman muutettu:

”Aikaamme auta muistamaan, Mi kulkee joutuisasti, sen vuoksi ahkeroitsemaan hartaasti taitavasti. Karkoita meistä velttous, Luo meihin into, harrastus kaikissa toimissamme”.

Vuonna 1943 hyväksytyssä virsikirjassa se on neljäs säkeistö virrestä numero 474 ja se alkaa sanoin Oi herra kaikkivaltias (teema: Koulu, lukuvuoden päättyessä). Vuoden 1986 virsikirjassa se on virsi 460, oheen on kirjoitettu ”toisinto Raumalta”. Melodia on siinä toinen.

Mainitsen nyt myös toisen virren. Se on nykyisen käytössä olevan virsikirjan virsi numero 572, jonka Lönnrot on luonut psalmin 65 pohjalta. Erään alan tuntijan mukaan se pitäisi laulaa kevyesti ja iloisen herkästi. Vanhaa laahaavaa virsilaulutyyliä pitäisi välttää:

”Taas kukkasilla kukkulat, oi herra kaikki vyötät/ ja laumat lukemattomat taas laitumilla syötät./ Näin kaikki maa nyt iloissaan sinulle laulaa kiitostaan,/ julistaa kunniaasi.”

Tämä virren ensimmäinen säkeistö olkoon tässä merkkinä Lönnrotin virsirunouden luomistaidosta. Senkin melodia on toisinto Raumalta.

 

X.                   Elias Lönnrotin luonteesta

Lönnrotin luonnetta on kuvattu ristiriitaiseksi. Tuota ristiriitaisuutta avataan Korolaisen ja Tuluston kirjassa. Siinä, kysytään, miten Elias Lönnrot saattoi täysin vaurioitta kestää rikkinäisen ja nöyryyttävän lapsuutensa. Vastauksena todetaan, että ei hän täysin kestänytkään. Hän vältti vahingoittamasta muita. Hänen kodissaan kaikki saivat samanlaisen kohtelun sukutaustasta tai varallisuudesta riippumatta. Myös eläimet saivat hyvän kohtelun, edes kärpäsiä ei kertoman mukaan hennottu tappaa. Elias ei halunnut nöyryyttää toisia. Hän esimerkiksi suojeli kerran ympäri juovuksissa ollutta pappia, etteivät muut olisi nähneet tämän alennustilaa. Vanhuuden päivinä rahan riittäessä hän avusti tuntemattomiakin nuoria koulunkäynnissä. Hän jakoi kerjäläisille ilmaista ruokaa.  Tällä oli tietysti kääntöpuolensa. Hän oli sovitteleva mutta se näkyi ajoittain myös liiallisena ”sopuiluna”. Hän ei kyennyt puolustamaan omia näkemyksiään. Vanhemmiten hänen liika pehmoilunsa vain lisääntyi.

Lönnrotista huokui vaatimattomuus. Hän oli toisaalta lähtöisin kansasta, toisaalta hän edusti uutta sivistyneistöä. Keskeistä hänen toiminnassaan on velvollisuudentuntoisuus. Se oli hänen oman työtarmonsa ja ahkeruutensa perusta. Uskonnollisen vakaumuksensa mukaan hän näki ihmiset tasavertaisina ja lahjakkuus oli Jumalan lahja.

Lönnrotin auttamishalu pohjautuu paljolti siihen, että hän sai nuoruudessaan paljon apua, tukea ja kannustusta. Ymmärrän hänen tajunneen, että se oli hänen onnistumisen edellytys. Hänen lahjakkuutensa oli niin poikkeuksellista, että hän ylipäänsä saattoi saada opintonsa alkuun ja lopulta päätökseen. Henrik-veli auttoi häntä ensin taloudellisesti. Häntä tuki myös Sammatin kappalainen Juhana Lönnqvist antaen lisäopetusta. Hämeenlinnassa hänen auttajiaan olivat apteekkari ja triviaalikoulun rehtori. Sitten Turussa turvapaikaksi tuli Törngrenin perhe. Ei näin ollut mikään ihme, kun Lönnrot halusi itse opettaa oman kylän lapsia ilmaiseksi. Kuitenkin joskus hänelle oli liiallisesta auttamishalusta myös haittaa. Nimittäin lääkärin työssä tulot jäivät pieniksi, kun ei hän raaskinut ottaa köyhiltä maksua.

Lönnrot oli hyvin mukautumiskykyinen ihmistyyppi. Sen voi todeta, kun lukea hänen päiväkirjaansa ensimmäisiltä runonkeruumatkoiltaan. Ihmisiä tavatessaan hän sisäistyy erilaisiin rooleihin saavuttaakseen ihmisten luottamuksen. Yökortteerinkin hän etsii käytännöllisistä syistä mieluiten tavallisen kansan parista.

Haluan avata enemmän Lönnrotin luonteen moninaisuutta. Ei hän pelkästään mikään lepsu myötäilijä ollut. Edellisessä blogitekstini aiheessa (julkaistu 1.9.2017) käsittelen Fjodor Dostojevskin kertomusta Lempeä neito. Siinä kaiken muun ohessa käsittelen myös ”lempeän luonteen” ongelmallisuutta. Lönnrotia voi hyvin perustein kutsua lempeäksi mieheksi. Mutta niin kuin Dostojevskin kertomuksen neidolla luonteen kääntöpuoli saattoi purkaantua joskus esiin hyvin ilkeänä ja myrskyisenä, niin kyllä Lönnrot myös osasi olla ”ilkeä”. Laitan sanan varmuuden vuoksi lainaismerkkeihin, ettei sitä käsitettäisi liian kirjaimellisesti. Se näkyi hänen kirjeissään ja kirjoituksissaan joskus sapekkaanakin kommentointina. On tietysti hyvä, että joskus kykenee pitämään todelliset tunteensa piilossa, mutta aika ajoin on voitava purkautua. Lönnrot teki sen paljolti töittensä kautta. Kirjoituksissaan hän kyllä viljeli ironiaa, ivaa ja sarkasmia.

Hänen huumorintajunsa oli myös joskus sen laatuista, että jotkut saattoivat siitä loukkaantua. Kyse oli sarkasmista, jota hän saattoi käyttää yllättäen mm. riitatilanteissa. Aina sanoma ei mennyt jähmeisiin suomalaisiin perille. Joskus Kajaanissa juopottelevien herrojen kesken syntyi mitätön riita kesken jonkun seurapelin. Lönnrot ehdotti, että riita ratkaistaisiin maistraatissa. Siitä Lönnrot sai osakseen vihaisia mulkaisuja.  Venäjän kielen professori Jakov Grot sen sijaan näki ystävänsä luonteessa vain myönteisiä puolia:

”Olen aivan ihastunut häneen, varsinkin kun hän puhuu, elehtii ja keinuttelee päätään edestakaisin.”

Perheen parissa topakka Maria-vaimo halusi jakaa vastuuta talon käytännön asioista myös puolisolleen, mutta Elias yritti luikerrella tilanteista huumorillaan. Kun Maria tiedusteli, miten omenapuut olisi paras istuttaa, Elias nosti tyynesti päätään papereittensa keskeltä:

                             ”Sen neuvon annan, ettei omenapuita pidä istuttaa latva maahan.”

Kerran vaimo taas valitteli, kuinka kauan vaatteiden pesu kestää. Siihen mies virkahti: ”Vielä kauemmin kestää, kun ne pestäviksi pidetään.” Ja kun Elias sattumalta kuuli vaimon päivittelevän huoneeseen päässeen liikaa savua, huudahti Elias, että ”koirallekin tuli aivan vesi silmiin”. Perheen naisväkeä alkoi toisinaan harmittaa isän savolaistyylinen huumori ja kylmäkiskoinen suhtautuminen arkipäivän askareisiin.  Perheystävien muisteloiden perusteella se ei kuitenkaan rakkautta hälventänyt.

Itsekeskeisyys oli Lönnrotista kaukana. Hän jäi mielellään taustalle, jos näki asian etenevän hienosti ilman hänen väliintuloaan, ja luopui mielihyvin asioiden hoidosta, jos oli muita pätevämpiä. Yliopiston hallinnossa hän oli hyvin vaitelias. Kokouksissa hän piti lähinnä kannatuspuheenvuoroja. Ylipäänsä yliopistotyössä häntä ei voi kutsua lennokkaaksi persoonaksi. Hän oli töihinsä uppoutunut tutkija, luennoitsijana hän tuskin kehuja sai.

Vanhenemisen myötä Lönnrotin maine ja arvostus kasvoi.  Hän kuitenkin kykeni suhtautumaan arvostukseensa luonnollisesti, tarvittaessa terveellä itseironialla.

Elias pyrki rakentamaan olemuksellaan sopua. Se näkyi myös hänen yli kansallisuusrajojen yltävässä ymmärryksessä. Vaikka hän siis oli suomalaisuusmielinen, se ei merkinnyt, että hän olisi asennoitunut ulkomaailman asioihin ahdasmielisesti. Toimittamassaan Mehiläinen-aikakauslehdessä hän julkaisi itämaisia satuja ja arabialaisia sananlaskuja, jotka auttoivat ymmärtämään muita kulttuureita.

Mehiläisen numerossa kesäkuulta 1836 Lönnrot puolustaa turkkilaisia ja heidän uskontoaan. Kerron ensin taustaksi Lönnrotin uskontokritiikistä.

Hän oli jo aikaisemmin hyökännyt kirjoituksissaan herännäisyydessä ilmenevää uskonnollista hurmoksellisuutta vastaan.  Sitä hän piti joukkopsykoosina, josta oli lääkärinä huolissaan. Lönnrot katsoi, että kansan epäluuloisuus heränneitä kohtaan oli järkevää. Tällainen uskonnollisuuden leviäminen oli merkki pahoinvoinnista. Ihmismieli tarvitsi kansanrunojen ja seuraelämän tuomaa virkistystä.

Lönnrot ei ollut siis mikään myötäilevä ”kivapuhuja”. Hänen kannanottonsa myötä uskonnollinen liike ja kansallisen herätyksen aate olivat joutumassa vastakkain. Lönnrotia syytettiin pakanallisuuden suosimisesta. Muun muassa J. L. Runeberg vastusti Lönnrotia haluten osoittaa, että myös sivistyneistön piirissä oli herännäisyyden kannattajia. 

Tuossa Mehiläisen numerossa Lönnrot moitti aluksi maan herännäisiä maailmanlopun saarnaajiksi. Sitten hän nosti esille talonpoikaisrunoilija Iisakki Pieksiäisen ajatuksen, jossa tämä oli nimittänyt turkkilaisia ”jumalattomaksi julmaksi kansaksi”. Aluksi Lönnrot kehui runoilijan suomen kieltä, mutta siten hän torjui tämän käsityksen turkkilaisista ja selvitti muhamettilaisen uskon - eli nykykielessä islamin - perusteita. Lönnrot osoittaa ymmärrystä muhamettilaisia kohtaan. Lönnrotin mukaan nämä tunnustavat yhden ainoan Jumalan, kuin kristitytkin, mutta Jumalan kolminaisuuden he kieltävät. Lönnrot arvostelee Pieksiäisen väitteitä, että nämä olisivat pakanoita ja jumalaton kansa. Hän pehmentää kuitenkin kritiikkiään antamalla alussa miehelle tunnustusta muussa asiassa.

Lönnrot ajoi oman kansansa asiaa, mutta uskalsi nousta myös kansan uskomuksia vastustamaan ja edellytti muiden kansojen kunnioitusta. Lönnrot halusi ymmärtää kansojen moninaisuutta.   Paitsi uskonnollista fanatismia hän arvosteli jyrkästi myös Suomen kansan laajalti omaksumia vääriä elämäntapoja. Juoppous ja laiskuus olivat anteeksiantamattomia paheita.

Vuosina 1844-45 Lönnrot teki tutkimus- ja runonkeruumatkan Viroon. Lönnrot tapasi Tartossa Tohtori Fählmannin. Nähtyään tämän ahkeruuden pyyteettömyyden Lönnrot totesi, että kaikki suomalaiset tuloistaan ja liiasta työmäärästään valittavat voisivat oppia Virossa paljon uutta.  Lönnrotin mielestä ei ollut riittämättömiä tuloja, oli vain turhia menoja. 

Lönnrot olisi ollut mieluummin pappina Suomessa tuhannen ruplan palkalla kuin Virossa kymmenen tuhannen palkalla, koska arveli, ettei tottuisi katselemaan kansan sortoa. Hänen mielestään Suomessa oli Viroon verrattuna asiat hienosti. Viron talonpoikien asunnotkin olivat huonommat kuin köyhimmillä suomalaisilla torppareilla. Toisaalta elintasoerot olivat huimat. Tilanomistajat eivät Lönnrotin mukaan tienneet, mitä vuosituloillaan olisivat tehneet, talonpojilla ei ollut tietoa, mistä saivat seuraavana päivänä ravintoa. Lönnrot ymmärsi, miksi talonpojista oli tullut niin velttoja ja välinpitämättömiä.

Tämä luo osaltaan kuvaa Lönnrotin herkkyydestä ja realismin tajusta. Hän oli omantunnon mies, mikä kuuluu tuohon yllä mainittuun ”lempeään luonteeseen”. Lönnrot oli lähtöisin äärimmäisen köyhistä oloista ja hän kykeni ymmärtämään kansan luonnetta ja asenteita. Omissa toimissaan hän kykeni olemaan aivan kuin välikätenä köyhän ja osattoman kansanosan ja varakkaiden hyväosaisten välillä.  Hän yhdisti olemuksellaan kansakuntaa saaden toimillaan kansakunnan yhteisiin ponnistuksiin kansallisen hyvinvoinnin eteen.

Toimittajana työskennellessään Lönnrot osoittautui hyväksi organisoijaksi. Hän osasi jakaa töitä. Monet tutut lääkärit, opettajat ja papit tavallaan verkostoituivat tukemaan julkaisua. He hankkivat tilaajia ja sai itse samalla verkostojensa kautta arvokkaita neuvoja siihen, kuinka lehteä tulee toimittaa.

Velvollisuudentunto näkyi siinä, että Lönnrot oli hoitamissaan asioissa mukana koko sydämellään pannen itsensä myös taloudellisesti likoon. Kun aikakauslehti Mehiläinen joutui lopettamaan toimintansa, kärsi Lönnrot palkattomasta työstään rahallista tappiota 200 ruplaa, viidenneksen lääkärin vuosipalkastaan.

XI.                 Lönnrot kansanvalistajana

Lönnrot toimi aktiivisena lehtimiehenä yli 40 vuotta. Kirjoituksista ilmenee, että Lönnrot halusi ohjata kansaa sellaisiin hyveisiin kuin ahkeruus, raittius ja jumalisuus. Toisaalta köyhiäkään kohtaan hänen julistustaan ei aina voi kuvata armahtavaiseksi ja lempeäksi. Laiskat, juopot ja tuhlarit saivat huutia. Lönnrotin mielestä ihmiset olivat itse syypäitä omaan huonouteensa.  Kansa kieltäytyi omaa tietämättömyyttään parantamasta elinolojaan ja eli julkisten avustusten varassa.

Vuoden 1833 nälänhädän ja viranomaisten toimien myötä tuli ilmi myös kansan avuttomuus.  Maata ei osattu lannoittaa, perunanviljelyssä ei osattu hyödyntää paikkoja, jonne halla harvoin nousi. Parhaat metsät saatettiin hakata surutta paljaiksi tervanpolttoon. Siitä kärsi naapuri, mutta sitähän ei tullut kukaan edes ajatelleeksi. 

Kainuussa toimiessaan Lönnrot moitti myös kansan viinanhimoa:

Katovuosista selvittäisiin, ellei hyvien vuosia ylijäämäsatoa poltettaisi viinaksi. Kokemuksesta tiedettiin hyvien ja huonojen vuosien vuorottelu mutta sitä ei haluttu ottaa opiksi.

Kajaanissa Lönnrot perusti raittiusseuran, koska näki viinanhimon vakavaksi sairaudeksi. Palvelusväen hän syytti juovan palkkansa. Hän paheksui talonpoikia, jotka kävivät kirkossa vain myydäkseen kirkonmäellä viinaa. Lönnrotin kiukku ei kohdistunut pelkästään talonpoikiin, myös hyväosaiset saivat osansa. Rikkaat tilanomistajat saattoivat pitää alaisensa nöyrinä tarjoamalla heille viinaa.

Lönnrot halusi ohjata kansaa omatoimisuuteen, mutta totesi myös, että oli rehellisiä talonpoikia, jotka eivät selvinneet ilman apua. Hän ehdotti, että Etelä-Suomesta oli hankittava neuvojia opastamaan talonpoikia. Säätyläiset tuhlasivat kuitenkin varojaan kaikenlaiseen muuhun turhuuteen.

Lönnrot vaati vastuuta. Tuomitessaan vastuuttomuuden hän käytti ajoittain rajujakin sanoja:

”Maan talouden syöpä olivat rengit, jotka avioituivat kohta 20 vuotta täytettyään ja tekivät Jumalaa kiusatakseen liudan lapsia, joista kaikista tuli kerjäläisiä.” (Kuukka-Majamaa-Vepsä, s. 88) 

Lönnrot ei pelkästään haukkunut. Hän esitti aktiivisesti parannusehdotuksia. Lääkintöhallitukselle hän lähetti vuonna 1857 raportin, joka sisälsi uudistusvaatimuksia.  Kansaa oli ohjattava ajattelemaan päivää pitemmälle, valmistautumaan pahan päivän varalle. Hän puhui kansan itsemääräämisoikeuden puolesta. Kansan tuli saada valita kunnan johto, omat luottamusmiehensä, joiden tuli saada kohtuullista palkkaa. Pelkän kunnian vuoksi halusi harva ryhtyä ajamaan yhteisiä asioita.  Vaalikelpoisuuden ehtona pidettävät luku- ja kirjoitustaito lisäsivät kansan opinhalua ja vastuuntunnetta.

Vanhoista huonoista tuhlailevista tavoista oli luovuttava. Esimerkiksi viljaa ei saanut tuhlata. Ja ylimääräiset rahat kannatti sijoittaa pankkiin. Luontoa piti käyttää laajemmin hyväksi, talveksi piti kehittää sivuelinkeinoja eikä turvautua kerjäämiseen. Lönnrotin mielestä luonnosta löytyi runsaasti aineksia, joita ei osattu hyödyntää ravinnoksi.

Lönnrotin ohjeisiin suhtauduttiin vaihtelevasti.  Kainuussa Lönnrot ehdotti kalanviljelyä, mutta sitä pidettiin ”herrain hyödyttömänä keksintönä”.

XII.               Sammatin kirkossa ja hautausmaalla

Laitan varsinaisen kirjoitukseni loppuun vielä kuvauksen käynnistäni Sammatin kirkossa. Siitä kerroin jo edellisessä tekstissäni, mutta tässä on jotain lisää. Kirkko ja ympäröivä hautausmaa ovat eläviä muistomerkkejä Lönnrotin ajasta.

Sammatin kirkko on perinteisen punainen koruttoman näköinen suomalainen maalaiskirkko. Ensireaktiona panin merkille sekä kirkon että viereisen tapulin komeana kohoavan paanukaton. Kirkon esitteen mukaan kirkko on viimeksi kunnostettu vuosina 2000-2002.

Elias Lönnrotin ja hänen perheensä hauta sijaitsee Sammatin kirkon vieressä. Viereisestä rivistöstä löytyy myös hänen isonveljensä Henrik Juhanan hauta. Sammatin kirkko on arvokas pala Suomen historian muistoa. Nykyinen kirkkorakennus on peräisin 1750-luvulta. Kirkon sivuitse kulkevan tien juurella seisova kellotapuli on pystytetty vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Sen uumenista löytyy ikivanhoja seppeleitä, joista osa on jäänyt muistoksi Elias Lönnrotin hautajaisista.  Hauraina ne vielä roikkuvat tapulin harmaalla seinällä, kuitenkin ihmeen hyvin säilyneinä.

Kirkon sisällä kaikki näyttää pelkistetyltä. Komea saarnastuoli veti ainakin minun huomioni. Sinne noustaan suoraan sakastista. Pappi ilmestyy kirkkokansan yläpuolelle aivan kuin salaa. Minusta siinä ei ole mitään erikoista, koska mm. minulle hyvin tutussa Oulun tuomiokirkossa on samanlainen kulkutunneli. Opas kertoi sitä kuitenkin erikoisuutena ja tottahan toki pienessä kirkossa papin ilmestyminen tällä lailla koetaan eri lailla. Kirkosta syntyisi oma tarinansa. Totean nyt vain, että professori A. von Beckerin maalaaman alttaritaulun lahjoitti aikoinaan Elias Lönnrot vuonna 1879 kuolleen Thekla-tyttärensä muistolle. Alttarin oikealla puolella nurkassa oleva Madonnan patsas on erikoisuus, joka tuo mieleen katolisen perinteen. Sen alkuperä jäi minulle hämäräksi. Myös Elias itse saarnasi siellä usein keräten kuulijoita myös ympäröivistä seurakunnista. Kirkkoon tutustuminen jätti muiston, tekisi mieli sinne joskus palata. Elias Lönnrotin muistoa ja elämäntyötä ei saa unohtaa. Lönnrotin sanoittamat virret ovat sen kaltainen luterilaisessa jumalanpalvelusperinteessä liian vähälle huomiolle jäänyt aarre, että toivoisi sitä hyödynnettävän, kun suunnitellaan menneisyyttämme kunnioittavia muistotilaisuuksia.

Eliaksen vanhimman veljen perhehauta Sammatin hautausmaalla

…

LÄHTEITÄ

Lähteinäni olen käyttänyt seuraavia teoksia:

Korolainen Tuula – Riitta Tulusto: Monena mies eläessänsä. Elias Lönnrotin rooleja ja elämänvaiheita. WSOY 2002.

Kuukka Väinö – Raija Majamaa – Hannu Vepsä: Elias Lönnrot - taitaja, tarkkailija, tiedemies. SKS 2002.

Majamaa Raija – Elina Anttila: Paikkarin torppa, opas. Museovirasto 2002.

Suomen kansallisbiografian artikkeleista olen tässä käyttänyt Eva Agatha Törngrenista kirjoitettua artikkelia: Suomen kansallisbiografia, osa 10, SKS 2007.

Noista kolmesta päälähteestäni arvostan erityisen paljon Korolaisen ja Tuluston teosta. Se minut oikeastaan innosti tutustumaan tarkemmin Elias Lönnrotin elämään. Myös Raija Majamaan oppaaseen kirjoittama kuvaus Paikkarin torpasta ja Lönnrotin elämästä on hyvin tiivistetty ja tässä yhteydessä avuksi. Mainitsen vielä oman kotikirjastoni hyllyltä löytyvän Vaeltaja-teoksen. Se on Lönnrotin päiväkirja ensimmäiseltä runonkeruumatkaltaan Hämeessä, Savossa ja Karjalassa vuonna 1828 (SKS, 1985). Muut lähteet ovat vaikuttaneet jossakin alitajuntani syvyydessä. Käyttämieni nettilähteiden ohessa on linkki. Muutamia kuvia olen kaapannut yllä mainitusta oppaasta.

Aarne Anttila on tehnyt Lönnrotista kattavimman elämäkerran ( Elias Lönnrot – elämä ja toiminta, SKS) . Siihen en ole päässyt tutustumaan. Se on kaksiosainen ja ilmestynyt vuosina 1931 ja 1935.

…

JÄLKIKIRJOITUS

Siinä vaiheessa, kun tämä kirjoitukseni oli vasta suunnitteluvaiheessa, aloin vertailun vuoksi miettiä, löytyisikö jotakuta Lönnrotin aikalaista, jonka elämäntyötä voisi tarkastella rinnan hänen elämäntyönsä kanssa. Suomalaisuusmiehet halusin jättää sivuun, etsin kansainvälistä vertailukohtaa. Kauan ei tarvinnut miettiä.

Aleksandr Puškin (1799-1837) on venäläisyyden ikoni ja syntynyt vain kolme vuotta Lönnrotia aikaisemmin. Hänen elämänsä jäi paljon lyhyemmäksi, mutta yhtä kaikki hän sai elämässään todella paljon aikaan. Hänelläkin oli sisimmässään polte tehdä työtä oman äidinkielensä ja kulttuurinsa eteen. Heidät molemmat tempaisi nuoruudessa romantiikan aalto mukaansa. Lönnrotilta löytyy ruotsinnos maineikkaan venäläisen historiantutkijan Nikolai Karamzinin meriaiheisesta runosta, joka on julkaistu Åbo Underrättelser -lehdessä vuonna 1824. Karamzin (1766-1824) oli laajojen historiateostensa kautta tullut Puškinille varmasti paljon tutummaksi kuin Lönnrotille.

Aleksandr Puškin on tehnyt todella merkittävää työtä venäjän kielen ja kulttuurin eteen. Ansiot ovat kiistattomat. Kuitenkin historian saatossa on Puškinista varsinkin Neuvostoliitossa luotu osittain vääristynyt kiiltokuva. 30-luvulla maa tarvitsi poliittisen ideologiansa tueksi Venäjän kulttuurihistoriasta hahmoa, jonka varaan voisi rakentaa neuvostoyhteiskunnalle kulttuurista ”arvopohjaa”. Jalustalle nostettiin realistisen kirjoitusperinteen rajamaille sijoittuva Puškin. Helmikuussa 1937 hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi 100 vuotta. Sen johdosta koko valtakunta valjastettiin juhlimaan suurta runoilijaa, joka haluttiin nähdä jonkinlaisena sosialistisen aatteen taustana olevan realistisen perinteen esitaistelijana. Tehtaissa ja tuotantolaitoksissa työläisjoukot pantiin juhlimaan suurta runoilijaa ja lausumaan hänen runojaan, vaikka todellisuudessa tuskin tajusivat, kenestä oli kyse. 

Lönnrotin persoonan ja hänen elämäntyönsä merkitys Suomen itsenäisyyskehitykselle on ollut valtava. Sillä on haluttu pönkittää suomalaisuuden aatetta ja suomalaista kansallisvaltiota, mutta samanlaisiin keinotekoisiin juhlallisuuksiin ei varmasti ole sorruttu. Puškinin ihailu kehittyi Neuvostoliitossa lähes palvonnaksi. Samantapaisia hahmoja on Suomikin satavuotiaan historian aikana tarvinnut, mutta täällä on kuitenkin pitäydytty muistojuhlissa, komeissa Kalevalan juhlapainoksissa ja muissa arvonantoa osoittavissa julkaisuissa.

Miesten elämän kaaret olivat hyvin erilaiset. Puškin sai kasvaa rikkaassa aatelisperheessä. Hän sai jo kotonaan rikkaan yleissivistyksen, puhui ranskaa lapsena yhtä hyvin kuin äidinkieltään. Lastenhoitajan tarinat olivat lopulta se kiinnekohta, josta Puškin ammensi voimansa ja jonka ansiosta hän löysi lahjoilleen tiensä. Lastenhoitajan tarinat jäivät pikkupojan mieliin kypsymään. Niissä tuli vastaan myös suomalaisperäisiä hahmoja, joita näkyy hiukkasen Puškinin tuotannossa.  

Lönnrotin tie oli pitempi, mitään ei kannettu eteen tarjottimella. Elämä vei kuitenkin eteenpäin. Molemmat ammensivat kansan parista ainekset tuotantoonsa ja elämäntyöhönsä. Puškin joutui elämään tsaarin vallan alla. Sopeutuminen poliittiseen järjestelmään ei aina luonnistunut ja hän joutui elämään karkotettuna eri puolilla laajaa Venäjää. Siellä hän hakeutui kansan pariin ja hyödynsi omassa tuotannossaan sen kulttuuriperintöä.

Molemmat joutuivat kasvotusten sensuurin kanssa. Se ei kuitenkaan ollut hidastetta suurempi este. Keisari nöyryytti välillä Puškinia ja puuttui tämän yksityiselämäänkin.  Hän kesti sen jotenkuten, vaikka kylläkin välillinen vaikutus saattoi olla traagisempi. Myös Lönnrot joutui kohtaamaan sensuurin. Julkaisutoiminnassa (esim. aikakauslehti Mehiläinen ja sanomalehti Oulun Wiikko-Sanomia) viranomaisten kiusanteko toi työhön ja sanoman perillemenoon oman haittansa. Yksityiselämä ei siitä kärsinyt, mistä tosin saa kiittää myös Lönnrotin sopeutuvaa luonnetta.

Lönnrotin Viron matkallaan tekemät huomiot osoittavat, että miehillä oli aatteellista läheisyyttä. Luonteet miehillä poikkesivat toisistaan kuitenkin täysin. Puškin oli raikulipoika ja naisten hurmaaja, joka piti puolensa, jos miehen kunniaa loukattiin. Häneen verrattuna Lönnrot oli lähinnä pehmo, mutta tosiasiassa monipuolisempi.

Puškin oli kuollessaan 37-vuotias. Hän joutui yhteiskunnan kirjoittamattomien sääntöjen vuoksi puolustamaan kunniaansa kaksintaistelussa ja menetti siinä henkensä. Tuolloin mies oli yltä päältä veloissa ja tuskin olisi selviytynyt niistä, vaikka olisi jäänyt henkiin. Kuoleman jälkeen keisari tuki perhettä auttaen näin selviytymään veloista.

Lönnrot nousi kurjuudesta ja joutui ansaitsemaan omalla työllään toimeentulonsa. Lähipiiri tajusi hänen lahjakkuutensa ja avusti häntä mahdollisuuksiensa mukaan. Muiden avulla hän ylipäänsä sai mahdollisuuden opintoihin. Iän myötä Lönnrotista itsestään tuli aulis tukija ja vähävaraisten auttaja.  Hänen jätti jälkeensä valtavan perinnön, jonka turvin hänen ainoa eloon jäänyt jälkeläisensä Ida-tytär pystyi elämään yltäkylläisyydessä.

Sekä Lönnrotin että Puškinin kuolemat aiheuttivat suuren kohun. Puškinin tehdessä Pietarissa kuolemaa hänen asuintalonsa ympärille kokoontui sankka väkijoukko. Väkeä oli tuhansia ja ja kaupungissa pelättiin kapinaa. Tuon pelon vuoksi Puškin haudattiin mitättömän pienessä kirkossa ja ruumis kuljetettiin kaukaiselle syrjäseudulle. Sieltä ei kapinahenki päässyt puhkeamaan ja valtakunnan turvallisuusuhka saatiin laannutettua.

Lönnrotin hautajaiset olivat puolestaan kansaa ja ylhäisöä yhdistävä massatapahtuma. Niitä muisteltiin pitkään.

Tämänkaltainen vertailu on kiintoisaa siinä mielessä, että vaikka molemmat miehet asuivat samassa valtakunnassa, he olivat kuitenkin kuin eri maailmasta. Tuon ajan Suomessa kantavana voimana oli kuitenkin yhteisöllisyys ja yhteishenki, jonka turvin myös Lönnrotia haluttiin auttaa elämässä eteenpäin. Puškinin Venäjä eli maaorjuuden aikaa ja kuilu ylhäisön ja tavallisen kansan välillä oli huomattavan syvä. Syvä se oli toki Suomessakin, mutta kyllä täällä oli helpompi päästä etenemään. Venäjällä se alkoi tulla mahdolliseksi vuosisadan lopulla ja siitä seurasikin sitten valtakunnassa myrsky, joka toi valtaan kansan sortoa hyödyntävän osapuolen.

Suomessakin itsenäisyys taistelun noustessa tilanne kärjistyi. Onneksi järki voitti. Kansalaissodan traumasta selvittiin itsenäisyyden koittaessa nopeasti, kun paikallistasolla aatteellisesti vastakkaista suuntaa edustaneet päättäjät joutuivat kompromissiensa kautta demokraattista päätöksentekotapaa käyttäen rakentamaan yhteistä tulevaisuutta yhteiseksi hyväksi. Venäjällä kaikki meni toisin, kun poliittiset vastustajat koettiin uhaksi ja demokratia unohdettiin.