Joulukonsertista joulun viettoon

Olin torstaina joulukonsertissa. Orkesteri oli Kymi sinfonietta, kapellimestarina oli jazzin ja viihteen maailmasta tuttu Markku Johansson, solistina oopperalaulaja Johanna Rusanen-Kartano. Paikkana oli Kouvolan keskuskirkko. Ei se ulkoisesti mikään kaunis rakennus ole, mutta sisäpuolella siitä löytyy hyviäkin puolia. Sali on avara, penkkirivistöt luovat näköyhteyden paitsi alttarille myös muuhun kirkkokansaan. Salin ollessa täysi saa kokea aitoa keskinäistä yhteyttä. Tunnelma tiivistyy.  Sen olen muutaman kerran saanut kokea ja nyt koin sen ehkä kirkkaammin kuin koskaan.  Kesällä karjalaisten kesäjuhlien karjalaisessa messussa koin saman tunteen. Kirkon suunnittelijat saavat tästä ansaitun kiitoksen.

Olen viime päivinä sairastellut ja oikeastaan vasta nyt tuon konsertin myötä alkoi oma henkinen valmistautumiseni joulun viettoon. Jouluni on siis muutakin kuin vain jouluruokaa tai tonttuja ja muita perinteitä.  Ne toki ovat tärkeitä, mutta etsin joulusta jotain syvempää kokemusta ja sanomaa. Se lähtee muistoista ja musiikista. Toivon kokevani jotain ainutkertaista tästä hetkestä, joka on sidoksissa menneeseen.  Minulle siinä kristillinen ja maallinen ovat sekoittuneet. Jeesus-lapsen syntymä on merkki toivosta. Samalla jouluun liittyy oman kansamme perinteitä, yhteistä kokemusta. Syödessämme joulupuuroa, on hyvä ymmärtää, miksi niin teemme. Punaisiin pukeutunut joulupukkimme on länsimaista perintöä. Samalla on hyvä tietää, miksi kutsumme sitä ”pukiksi”. Itselleni paras joulupukki on muisto varhaisesta lapsuudestani.  Hän ilmestyi yllättäen pieneen tunnelmallisesti koristeltuun kotiimme. Kuului kolinaa, joku koputti oveen kovaa. Olin peloissani tai ehkä vain jännittynyt, kun eteemme ilmestyi naamariin pukeutunut ukko, jolla oli yllä turkki nurinpäin ja päässä jokin vanha karvahattureuhka. Myöhempinä vuosina hänet korvasi punaisiin pukeutunut valkopartasetä. Kun sitten joskus luin suomalaisesta jouluperinteestä, tajusin, että siinä varhaisimmassa naamariukossa oli jäljellä vielä jotain alkuperäisestä suomalaisesta joulupukista.

Siirrytään itse konserttiin. Sama konsertti esitettiin edellisenä iltana Kotkassa ja kotkalainen sanomalehti oli valmistanut kuulijakuntaa konserttiin liittyvällä jutulla, jossa solisti ja kapellimestari saavat sanoa mietteitään joulusta. Laulusolistille rakkain on Sylvian joululaulu. Hänellä liittyy siihen erityinen muisto opiskeluajoiltaan Saksasta. Tuo oli tietysti kiva lukea, sillä sama laulu on minunkin suosikkini ja myös minulla siihen liittyy erityisiä muistoja. Markku Johanssonille joululaulujen ykkönen on Jean Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa. Hän on ihastunut sen kauniiseen melodiaan. Minustakin se on joululaulujen huippua. Melodia menee suoraan sydämeen ja minulle ennen kaikkea sanatkin puhuttelevat. Sibelius osasi löytää tien suomalaiseen sydämeen.

Kirkkosali oli lähes täynnä yleisöä, odottavin mielin. Iloinen odottava porina täytti salin. Kapellimestari ja solisti astelivat yleisön eteen, yleisö tervehti heitä raikkain aplodein. Tuon saapumisen erikoisuutta korosti se, että he todellakin tulivat alttarin eteen yleisön joukosta, salin keskikäytävältä. He astuivat ohitseni aivan käsin kosketeltavan läheltä. Minulle se oli juhlava tunne.

Konsertin ohjelma koostui Rusanen-Kartanon esittämistä lauluista ja muutamasta orkesterikappaleesta. Orkesteri sai kunnian aloittaa. Sitten oli vuorossa illan solisti, jolle suotiin välillä pari lepohetkeä. Silloin oli orkesterin vuoro sooloilla. Musiikki soi kirkkosalissa kauniina, Johannan ääni oli tummansävyinen mutta kirkas. Se tuli ihmistä lähelle. Oopperalaulajan maneerit eivät tulkintaa kiusanneet, sanoista sai hyvin selvää ja laulaja kykeni välittämään lauluillaan joulun sanoman. Kapellimestari oli tehnyt useimmat sovitukset enkä löydä niistä moitteen sijaa. Kirkkosalin akustiikkaa on moitittu vaikeaksi mutta nyt oli karikot vältetty. En toki yrittänytkään kaivaa esityksistä vikoja, annoin musiikin vain viedä minua.

Alkunumerona orkesteri soitti Leroy Andersonin sävellyksen Christmas Festival. Tunnistin siitä tuttuja teemoja. Se kuulosti siltä kuin olisi ollut jonkinlainen sikermä jouluisia sävelmiä. Herkkä soitto herkisti yleisönkin ja valmisti meitä jouluiseen tunnelmaan vastaanottamaan laulujen tunnelmaa ja sanomaa.

Kun orkesteri ja kapellimestari olivat saaneet yleisön suosionosoitukset, alkoi laulusolistin osuus. Saimme ensin kuulla kaksi perinteistä Jean Sibeliuksen joululaulua. En etsi valtaa loistoa tarttuu varmaan jokaisen sydämeen, on sitten kristitty tai ei. Itse sitä kuunnellessa loin vielä tuntumaa Johanna Rusanen-Kartanon ääneen. Minulla oli hänestä melko tuore kokemus eikä se ollut jättänyt pelkkiä miellyttäviä muistoja. Nyt epäluulot hälvenivät hetkessä. Ääni soljui luonnollisena, tasaisen vakaasti, joulun tunnetta eläen. Uskon, että Sakari Topeliuksen sanojen viesti tarttui kuulijoiden sydämiin: ”Pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan; tuo kotihin jos pieneenkin nyt joulujuhla suloisin; nyt köyhän niin kuin rikkaan luo suloinen joulus tuo.”  Nuo kontekstistaan irrotetut lausumat jäävät syvälle mieleen, tuovat oman topeliaanisesti sävytetyn menneisyytemme lähellemme. Joululla on ollut ja on edelleen oma paikkansa sydämessämme. Maalliset rikkaudet ovat toisarvoisia. Joulun valo tuo loistetta pimeään. Kuvittelen, kuinka jossain syrjäisellä maaseudulla on kynttilän loiste tuonut pimeyden keskelle ihmisten sydämiin ilon ja toivon. Topeliuksen sanoista välittyy omanlaisensa kuva kansamme menneisyydestä, ihanteellinen ja ylevä se on mutta olkoon niin.

Toinen Sibeliuksen laulu oli Vilkku Joukahaisen sanoittama On hanget korkeat nietokset. Se oli yllättävän voimallinen esitys, minulle ehkä konsertin koskettavin. Heti alkuun laulaja loi vahvan kontrastin. Lumen ja kylmien pakkasten keskelle on joulu tullut iloksemme. Solistin tulkinnassa ”hanget korkeat nietokset” ja ”kylmät paukkuvat pakkaset” välittyvät kuin valtava luonnonvoima, jota vastaan ”…joulu, joulu on meillä” soi vapautuneen kevyenä. Joulun lämmössä kylmä unohtuu. Ainakin minun silmieni edessä alkoi pyöriä muistot lapsuuteni joulusta. Ulkona paukkui pakkanen, mutta sisällä oli lämpöistä. Oli piirileikkejä, iloista mieltä, pöytä täynnä joulun herkkuja.  Lapsena saatoin todellakin korkeiden hankien keskellä kokea oman pienuuteni. Eihän toki joulu aina niin ruusuista ollut mutta laulun sävelissä soivat parhaimmista parhaimmat muistot. Koin laulua kuunnellessani jopa pienen liikutuksen hetken.

Kolmantena lauluna soi Otto Kotilaisen Varpunen jouluaamuna. Se oli lämmintä tunnelmointia. Laulu sopii mielestäni erinomaisesti naisäänelle, vielä paremmin lapsen laulamaksi. Nyt joudun toteamaan, että aika ajoin joihinkin lauluihin kyllästyy. Tämän laulun suhteen minulle on nyt sattunut sellainen vaihe. Kuuntelin sen kyllä ja nautin tulkinnasta, mutta mitään värähdyksiä se ei mielessäni herättänyt, niin kuin joskus toki on herättänyt.

Carl Collanin Sylvian joululaulu meni minulla tunnelmoidessa. Nautin siitä, kun Johannan ääni soljui levollisella voimalla, ja vaivuin itse omiin aatoksiini. Kuten yllä jo totesin, tuolla laululla on minulle monia muistoja. Ulkomailla oleillessani laulu on ollut hyvää lääkettä kotimaan kaipuulle.

Sitten solisti sai pienen lepohetken. Oli orkesterin vuoro. Saimme kuulla Atso Almilan sovituksen sävelmästä Jouluyö, juhlayö. Se kuulosti alussa hieman yllättävän epäsovinnaiselta, aivan kuin sovittaja olisi tietoisesti katkaissut sävelmästä sen perinteisen sävyn.  Lopussa se kuitenkin kohosi tuttuun hehkuunsa.

Johanna Rusanen-Kartano kääntyi jälleen yleisön eteen. Vuorossa oli konsertin mystiikkaan suuntautunut osuus. Niin siis minä koin Howard Blaken kappaleen Walking in the Air, josta Rusanen-Kartano lauloi Tarleena Sammalkorven suomentaman version nimeltä Avaruus. Kappale on alun perin Lumiukko-nimisen animaatioelokuvan tunnusmusiikkia (ks. täältä), mutta se on jäänyt elämään joululauluna. Monet rock-muusikot ovat sitä esittäneet ja hieman yllättäen huomasin sen olevan mukana tässä konsertissa. Se ei ole minulle lauluna tuttu, sävelmän kyllä tiedän. Sen eri tulkinnat ovat jääneet minulta yleensä kuuntelematta. Nyt jouduin kuuntelemaan ja tykkäsin kovasti, niin kuin taisi tykätä muukin yleisö, sillä laulu sai oman bravoo-huutonsa ja yleisön ehkä rajuimmat aplodit. Minä koin konsertin toisen liikutuksen hetken. Tarkoitan, että silmät siinä kuunnellessa hieman kostuivat. Miksi? - kysyn itseltäni enkä osaa vastata. Sävelmä toi konserttiin uuden ulottuvuuden. Yllä jo vihjasin. Se oli mystinen sukellus salaperäiseen talviseen maailmaan. Suomalaisesta perinteestä oli siirrytty pois. Perinteiseen jouluumme mahtuu kyllä tämäkin ulottuvuus.

Seuraavana kuului A Little Drummer Boy  Hilkka Nortamon  suomentamana versiona. Siitä en osaa kertoa mitään. Kappale ei kuulu suosikkeihini. tässä vaiheessa ajatukset pyörivät jo tulevissa kappaleissa. Niistä ensimmäisenä oli vuorossa kapellimestari Markku Johanssonin sävellys Joulun hohde (san. Sinikka Svärd). Se oli minulle aivan uusi kokemus. Mielestäni se jatkoi konsertin mystistä tunnelmointia. Se hohde sytytti. Kyseessä on hieno laulu ja solisti sai laulun elämään. Osuutensa on toki orkesterillakin ja Johanssonin tekemällä sovituksella. En usko kuitenkaan laululle suurta tulevaisuutta, niin kuin on käynyt Kassu Halosen sävellykselle Sydämeeni joulun teen (san. Vexi Salmi).  Se kuului konsertissa pian Joulun hohteen jälkeen. Välissä soi lyhyt orkesterikappale. 

Sydämeeni joulun teen jäi vaisuksi.  Tunnelma tuntui keinotekoiselta ja väkinäiseltä. Ehkä vain Vesku Loiri kykenee tuomaan lauluun aidon tunnelman. Ei se kuitenkaan konserttia himmentänyt. Laulu ja sen sovitus olivat ammattitaitoisesti toteutettua musiikkia. 

Johanna Rusanen-Kartano päätti soolo-osuutensa Adolphe Adamin ikivihreään lauluun Oi jouluyö. Se sai olla tämänkin konsertin kruunu.  Lehtihaastattelussa (josta linkki löytyy yltä) solisti kertoo arvostavansa Jussi Björlingin tulkintaa niin paljon, että on itse ottanut lauluun ”säästeliään” asenteen. Se on komea laulu ja minullekin niin tuttu, että keskityin esityksen ajan lähinnä vain odottamaan sen loppuhuipennusta. Upeanahan ”jouluyö” sitten kohosikin Rusanen-Kartanon sopraanoäänen voimalla taivaisiin täyttäen koko kirkon avaruuden.

Paras ohjelmanumero taisi sittenkin olla aivan lopussa. Se oli yhteislaulu – sleesialainen sävelmä Maa on niin kaunis, jossa me yleisö sai olla solistina, yhdessä ja erikseen. Itse koin laulavani omaa sooloani. Orkesteri loi harmonista taustaansa, illan solisti hehkutteli välillä taustalla liidellen korkeuksissa kuin enkeli. Ja minä sain laulaa siinä solistina, omana itsenäni omalle itselleni. Se oli elämän pieniä ilon hetkiä.

Joulu oli jo lähellä. Poistuin kirkosta tyytyväisenä.

Alfred Schnittke – Ensimmäisen sinfonian voimaa ja lumoa

”Jokainen ihminen on koko elämänsä ajan suurimmista suurimman arvoituksen parissa, oman itsensä. Siihen arvoitukseen ei löydy ratkaisua.”

Säveltäjä Alfred Schnittken päiväkirjasta

Olin hiljattain Pietarin Filharmonian Suuressa salissa konsertissa, jonka päänumerona oli Alfred Schnittken sinfonia № 1. Siihen eräänlaisena johdantona Pietarin akateeminen valtiollinen sinfoniaorkesteri esitti Joseph Haydnin sinfonian № 45 (”Jäähyväissinfonia”). Yhteiseen esitykseen on omat syynsä. Schnittken sinfonia on valmistunut vuonna 1972, Haydnin tarkalleen kaksisataa vuotta aikaisemmin. Se ei liene kuitenkaan se perinteinen syy, vaikka Schnittken sinfonia onkin eräänlaista luotausta länsimaisen musiikin historiaan sisältäen viitteitä myös Haydnin musiikkiin.

Konsertti oli omistettu tämän vuoden kesäkuussa menehtyneelle kapellimestarille Gennadi Roždestvenskille (s. 1931), jolla oli läheinen suhde Alfred Schnittkeen ja joka myös johti sinfonian ensiesitystä vuonna 1974 Gorkin kaupungissa (nyk. Nižni Novgorod). Tuolloin konsertin alkunumerona oli sama Haydnin sinfonia ja nyt kunnioittaa kapellimestarin muistoa esittämällä nuo sinfoniat yhdessä. Schnittke oli omistanut sinfoniansa Roždestvenskille.  

Ilman muuta konsertti kuuluu elämäni suuriin musiikkielämyksiin. Se lumosi ja myös hämmensi.  Schnittke oli konsertin päänumero ja Haydnin tehtävänä oli valmistella yleisöä sen vastaanottoon. Kyseessä oli kaikkinensa upea kokonaisuus. Aleksandr Titovin johtama orkesteri koostui nuorekkaista soittajista, jotka selviytyivät urakastaan loistavasti. Siitä kiitokseksi he saivat vastaanottaa yleisön räjähtävät suosionosoitukset.

…

Alfred Schnittke syntyi vuonna 1934 Neuvostoliiton saksalaisena. Hän oli siis jo syntyessään sekä venäläinen että saksalainen. Kotona puhuttiin saksaa ja aikanaan vuonna 1990 hän myös muutti Saksaan, kun Neuvostoliitto oli henkitoreissaan.

Schnittke aloitti musiikin opintonsa Wienissä vuonna 1946. Muutto mahdollistui, koska valtio lähetti isän sinne kirjeenvaihtajaksi.  Työsuhde kesti vain kaksi vuotta ja opinnot jatkuivat kotimaassa. Vuonna 1958 hän valmistui Moskovan konservatorion säveltäjälinjalta. Siitä lähtien Schnittke omistautui täyspainoisesti sävellystyöhön. Vuonna 1965 hän avioitui. Sitä ennen hän kertoi tulevalle Irina-vaimolleen varoitukseksi piilevästä sairaudestaan todeten, että tulee kuolemaan aivoinfarktiin. Yhteiselo kesti kuitenkin 34 vuotta. Pianisti-vaimo oli miehensä korvaamattomana tukena elämän vaikeissa hetkissä ja myös työssä. Ensimmäinen infarkti vuonna 1985 vei miehen koomaan, mutta hän selviytyi ja kykeni jatkamaan sävellystyötään. Kolmannesta infarktista vuonna 1998 hän ei enää selvinnyt.  Hieman ennen kuolemaansa hän sai valmiiksi yhdeksännen sinfoniansa, vaikka tuolloin oikea käsi oli jo miltei toimintakyvytön.

Hänen tuotantonsa on monipuolinen. Siinä tärkeällä sijalla on mm. elokuvamusiikki. Hän loi musiikin yli 70 elokuvaan eivätkä nekään olleet mitään täytetöitä vaan hän pyrki sen kautta kehittämään omaa ilmaisuaan. Elokuva- ja näyttämömusiikin luomiseen hän tuntui välillä jopa takertuneen liiaksikin. Varsinkin elämän loppuaikoina siitä tuli rasite, joka vei energiaa vakavammasta tuotannosta.

Sinfonia № 1 on osoitus hänen laajasta musiikillisesta tuntemuksestaan. Se kuuluu keskeisesti säveltäjän luomiskauteen, jota Irina Krivitskaja eräässä kirjoituksessaan kutsuu mefistofeliseksi. Tuohon ryhmään lukeutuu mm. säveltäjän äidin muistolle samoihin aikoihin luotu Requiem.  Samoihin aikoihin on syntynyt myös musiikki Elem Klimovin elokuvaan Agonia, joka kertoo munkki Rasputinista viimeisistä vuosista tsaarin hovissa. Omasta mielestäni musiikki tuntuu demoniselta ja tuo elokuvaan voimallista tragiikkaa.

Muutamia sanoja ansaitsee vielä myös maestro Gennadi Roždestvenski, jonka valokuvansa oli näyttävästi esillä konserttisalin edessä.  Hän on erittäin merkittävä hahmo Neuvostoliiton ja Venäjän musiikissa, ja ennen muuta hän on todella voimallisesti esiintynyt Alfred Schnittken musiikin puolesta. Kuten jo totesin, hän johti ensimmäisen sinfonian ensiesityksen. Tuolloin nimenomaan hänen ehdotuksestaan Joseph Haydnin jäähyväissinfonia esitettiin konsertin alkunumerona. Alfred Schnittke on omistanut Gennadi Roždestvenskille muutaman muunkin sinfonian ensimmäisen lisäksi.

Roždestvenski on tehnyt Schnittken musiikkia tunnetuksi maailmalla. Vahinko vain, että suhteeseen tuli viime hetkellä särö. Se tapahtui hieman ennen säveltäjän kuolemaa, kun Roždestvenski oli valmistamassa Moskovassa Schnittken uusimman sinfonian (№ 9) esitystä. Säveltäjä asui tuolloin Hampurissa. Hän oli hyvin heikossa kunnossa ja oli suurten vaikeuksien kautta saanut sävellyksensä valmiiksi. Schnittke halusi kieltää viime hetkellä sen esityksen. Koska Roždestvenskin mukaan esitystä ei voinut enää perua, Schnittken vaimo esitti siihen muutoksia. Kapellimestari otti ne vastaan mutta petti lopulta lupauksensa. Sinfonia esitettiin alkuperäisessä muodossa. Se oli perfektionismiin pyrkivälle säveltäjälle kova isku. Hän järkyttyi konsertin äänitystä kuunnellessaan, aivan kuoleman kynnyksellä. Se oli ikävä päätös pitkälle suhteelle. (Lähde: https://www.colta.ru/articles/music_classic/7040)

…..

Minulle Schnittken nimi on tullut tutuksi joskus 1980-luvulla, kun kuulin kai radiosta konsertin, jossa esitettiin hänen musiikkiaan. Se jäi mieleen lähinnä siksi, että se poikkesi totutusta. Musiikissa oli oma leimansa. Se saattoi olla lähetys jostain Suomen kesäfestivaalilta. Miehen taustaan ja elämäntilanteeseen en liiemmin perehtynyt. En tiennyt hänen sairastelustaan ja kuolema 90-luvun lopulla tuli minulle yllätyksenä. Kotonani on muutama Schnittken musiikkia sisältävä levy, jotka kaikki olen hankkinut Moskovan konservatorion levynmyyntipisteistä. Niiden joukossa on kolme sinfoniaa (1-3), sarja elokuvamusiikkia, Concerto Grosso № 2 ja alttoviulukonsertto. Ne eivät ole mitään huippulaatua. Viimeisin hankintani - ja laadultaankin jo parempi - on vuonna 2013 äänitetty Requiem. 

Levykokoelmiini kuuluva Sinfonia № 1 on äänitetty vuonna 1987. Siinä Neuvostoliiton kulttuuriministeriön sinfoniaorkesteria johtaa kukas muu kuin Gennadi Roždestvenski. Se on pituudeltaan lähes 65 minuuttia. Pietarin konserttiesitys kesti alle tunnin (50-55 min). Levytyksessä ja konserttiesityksessä tuntuisi olevan pituuden lisäksi myös muita eroja. Ne kai selittyvät musiikkiin kiinteästi sisältyvällä improvisaatiolla.  

Gennadi Roždestvenskin olen nähnyt ainakin kerran luonnossa. Se tapahtui Moskovan konservatorion juhlasalissa toukokuun 27. päivänä vuonna 2016. Maestro oli kunniavieraana konsertissa, joka oli omistettu hänen 85-vuotissyntymäpäivälle. Mies itse oli vielä ainakin tuolloin täysissä sielun voimissaan. Omaa kapellimestarin uraansa hän ei ollut vielä lopettanut. Pian tuon jälkeen löysin Medicin (Medici.tv) kokoelmista dokumenttielokuvan. Sen myötä miehen ura ja persoona tuli niin tutuksi, että luettuani kesällä hänen kuolemastaan minulla tuli pala kurkkuun. Mies oli sitkeästi taistellen luonut oman uransa, pitänyt oman päänsä eikä koskaan alistunut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen suoraan määräysvaltaan.  

….

Siirrytään Pietarin Filharmonian Suureen konserttisaliin, joulukuun alkupäiviin. Ensiksi on mainittava, että ylipäänsä tuossa illassa oli mukana nostalgiaa. Taidettiin elää 70- ja 60-lukujen vaihdetta, kun siinä salissa viimeksi kävin. Tuntui juhlavalta, mikä entisestään kohotti tunnelmaani. Otin herkemmin musiikin vastaan. Salin mahtavat kattokruunut suorastaan mykistivät loistollaan.

Ja olihan se villi kokemus. Schnittken sinfonia sai yleisön räjähtämään. Konsertin alkuosassa soi Haydnin jäähyväissinfonia oli johdantoa varsinaiseen päänumeroon. Vanha maailma jätti jäähyväisiä, uuden maailman kaaos odotti kulisseissa.

Aluksi muutama sana Haydnin Jäähyväissinfoniasta.  Siinä on neljä osaa:

(1) Allegro assai;

(2) Adagio;

(3) Menuet. Allegretto;

(4) Presto. Adagio.

Haydn soi herkän läpikuultavasti. Viulujen saundissa oli jotain ainutkertaista. Toisen osan Adagio on kaunista ja tunnelmoivaa. Neljännen osan lopussa sen melodia soi uudestaan. Siihen liittyy sinfonian yllätys, joka saattaa saada siitä tietämättömän katsojan hämilleen. Soittajat poistuvat vähin erin esiintymislavalta orkesterin soittaessa toisen osan adagiota. Lopussa paikalle jää vain kaksi viulua.

Tähän liittyy tarina. jonka luin konsertin ohjelmalehtisestä.

Joseph Haydn oli Unkarin prinssi Nikolaus Esterhazyn palveluksessa johtaen hänen kamariorkesteriaan. Orkesteri oleili maalla Esterhazyn kartanossa ja soittajat pitkästyivät oloonsa. He kaipasivat kovasti perheensä luo Eisenstadtin kaupunkiin. He valittivat siitä Haydnille. Tämä pisti tuulemaan. Hän sävelsi sinfonian, juuri tämän 45. sinfoniansa, joka päättyi tuohon poistumiskohtaukseen. Lopussa soittamaan jäi vain  kaksi viulistia: säveltäjä itse ja hänen konserttimestarinsa. Sinfoniallaan Haydn antoi ruhtinaalle hienotunteisen vihjeen. Ruhtinaan kerrotaan ymmärtäneen, mitä takana piili. Pian hovi palasi orkesterin kanssa Eisenstadtiin. Myöhemmin sinfoniaa on alettu kutsut ”Jäähyväissinfoniaksi”.

Minulle tuo sinfonia osoitti ennen muuta, että orkesteri on todella laadukas. Se oli iloa korvalle ja sielulle, mutta samalla on todettava, että ajatukset olivat koko ajan Schnittken sinfoniassa. Koin koko esityksen vain kovempaa koitosta edeltävänä rentoutussoittona.  En pitkästynyt. Soitto olisi saanut jatkua. Väliaikana kansa ryntäsi lämpiöön. Melko pian alkoivat kellot soida. Oli Schnittken vuoro.

Schnittken sinfonialla on kaikesta radikaalisuudestaan huolimatta perinteinen rakenne:

(1)    Senza Tempo. moderato;

(2)    Allegretto;

(3)    Lento;

(4)    Lento. Moderato.

Schnittken teos yllätti ja jopa järkytti heti alkuunsa….  Lyömäsoittajat – tai ehkä heitä oli vain yksi - olivat paikoillaan ja sieltä alkoivat kellot kilkattaa kuin viimeistä päivää. Ääni muistutti kirkon kelloja. Se oli kuin kutsu soittajakaartille, joka ryntäsi paikoilleen sekamelskaisessa tunnelmassa alkaen heti soittaa kuka mitäkin sekavaa hälyääntä. Kapellimestari ilmestyi pian paikoilleen, kuin varkain. Hänen käden liikkeensä hiljensi orkesterin. Hän antoi merkin ja samassa orkesteri aloitti jäsentyneen soittonsa. Perinteinen sinfonia oli saatu liikkeelle.

Yleisö elää soitossa mukana, on aivan kuin matkattaisiin läpi musiikin historian. Väliin jazz-ryhmä saa vapaudet improvisoitiin. Sopusointuun tulee välillä esteitä mutta aina palataan perinteen helmaan. Yleisö seuraa valppaana, yllätyksiä on riittämiin.  Siitä orkesterin tavallista laajempi kokoonpano pitää huolen.

Puolen välin jälkeen sekoittaa uusi soitin orkesterin pakan. Se on urut, joiden ylhäällä leijaileva pitkä linja tuo hälyn keskelle uudenlaista harmoniaa ja samalla sinfoninen jännite yhdistyy alun kirkonkellojen kutsuun. Se tuntuu jäsentävän kokonaisuutta. Tämäkin toki kestää vain oman hetkensä. Mefisto pääsee taas jatkamaan kiemurteluaan.  

Konsertissa aloin pohdiskella säveltäjän uskonnollista sanomaa. Siihen löytyy kyllä viitteitä myös muusta tuotannosta.

…

Osana sinfonian ”happening-luonnetta” on se, kun orkesterin jäsenet poistuvat välillä lavalta. Ensi kerran liikehdinnän aloittavat huilut, toisen kerran se lähtee alttoviulusta. Tuolloin kerralla soittajat palaavat paikkoihinsa vaskien johdolla surumarssin soidessa.  Siitäkin päästään taas vauhtiin. Seikkailu jatkuu ja katsoja seuraa herkeämättä todellista juonta ymmärtämättä. Valitettavasti muistini ei salli kuvata tapahtumia yksityiskohtaisemmin.  Muistikuva on, että lopussa eletään Haydnin tunnelmissa ja orkesterin jäsenet poistuvat paikoiltaan palaten tosin takaisin. Yhtäkkiä kaikki on ohitse. On yleisön vuoro mylviä.

Sinfonian on täytynyt olla aikamoinen shokki Gorkin filharmonian ensi-iltayleisölle vuonna 1974. Hämmennystä on saattanut aiheuttaa myös jazz-musiikin tuominen klassisen musiikin yhteyteen. Ensi-illassa mukana soittamassa oli hyvin tunnettu tasokas neuvostoliittolainen jazz-pianisti Leonid Tšižik ja maineikas Melodia-yhtye.  Ja ennen muuta se on ollut Gorkin filharmonian sinfoniaorkesterin soittajille todellinen haaste. Esikuvia ei heillä ollut. Piti luottaa kapellimestarin ohjeisiin. Ja taustalla saattoi väijyä puolueen valvova silmä.

Ensi-illan jälkeen lehdissä kuvattiin konserttia ”happeningiksi”. Siinä on mukana ainakin piraus halveksuntaa, sillä kirjoittaja oli käyttänyt anglisismia, millä musiikki haluttiin leimata ”länsimaiseksi hapatukseksi”. Se ei kuitenkaan Schnittken uraa hidastanut, vaikka länteen hänellä ei ollutkaan asiaa ennen kuin 80-luvun lopulla, kun ilmapiiri alkoi glasnostin myötä vapautua.

Jostakin olen lukenut, että Moskovassa sinfonia esitettiin ensimmäisen kerran vasta 1987. Se olisi siis sama esitys, joka minulla on CD-levyllä. Gorkin ensi-illan jälkeen sinfonia esitettiin Tallinnassa, mikä tuon ajan Neuvostoliitossa oli varmasti sopiva paikka sen esittämiselle. Roždestvenski on kertonut, että kun hän myöhemmin esimerkiksi Ruotsissa työskennellessään, kun hän kertoi haluavansa esittää Schnittken ensimmäisen sinfoniaa, niin siihen reagoitiin lausahduksella ”Oletteko hullu?”

…

Sinfoniasta voi löytää varmasti paljon huomionarvoisia seikkoja, mutta käsittelen nyt kahta.

Tutkijat ja teoriaihmiset puhuvat kollaasitekniikasta, mikä tässä tarkoittaa sinfoniaan sisältyviä moninaisia lainauksia eri historian kausilta ja eri säveltäjien teoksista. Niitä on sitten yhdistelty yllättävästi yhteen. Lainausten määrä on runsas. Luulisin, että harva kykenee ne kaikki löytämään. Eräät selvimmät onnistuin minäkin tunnistamaan, tosin aina ei muistini voinut sitä yhdistää oikeaan teokseen.

Poimin tähän viittauksia, jotka on mainittu ohjelmalehtisen esittelytekstissä ja tutkija Valentina Holopovan kirjassa.  Keskeiset lainaukset tulevat luonnollisesti juuri Haydnin ”jäähyväissinfoniasta”. Klassisen musiikin osalta katkelmia löytyy Beethovenin viidennestä sinfoniasta, Tšaikovskin ensimmäisestä pianokonsertosta, Edvard Griegin Per Gyntistä, Chopinin surumarssista (ja muustakin surumusiikista), eräästä Straus-nuoremman valssista ja keskiaikaisista gregoriaanisista melodioista (”Sanctus” ja ”Dies Irae”). Mukana on Concerto Grossoa J. S. Bachin ja A. Vivaldin tyyliin. Itse olin kuulevinani siellä Rahmaninovia, mutta siitä en ole löytänyt missään mainintaa.  Ja olen aivan varma, että eräässä vaiheessa soi Mozart, muttei siitäkään taideta mainita missään.

Jazzin ja kevyen musiikin perinteitä on niin ikään käytetty huomattavan paljon. Sinfoniasta on kuultavissa erilaisia ns. kevyen musiikin tyylejä: on tanssiaismusiikkia, twistiä, foxtrottia ja muuta viihdettä.  Ostamani äänitteen esittelytekstissä mainitaan jopa suomalainen letkajenkka. Sitä en kyllä konsertissa kuullut. Sen sijaan tuossa äänitteessä, sinfonian loppuvaiheissa kuulin muutamia tahteja jenkkaa, joka jollain etäisellä tavalla muistuttaa letkistä.

On vielä lisättävä, että niin viihteen melodiat kuin klassiset sävelet saavat sinfoniassa aivan oman tyylisävynsä. Esimerkki surumarssi saa groteskeja piirteitä. Itselläni nousee kyllä eräissä kohdin mieleen neuvostotodellisuus. Säveltäjä on uskaltautunut luomaan parodisia sävyjä oman yhteiskuntansa viralliseen poliittissävyiseen perinteeseen. Ehkä kuitenkin tuon ajan kuulija on kokenut nuo viitteet eri tavalla.

Toinen seikka koskee sinfonian kokonaisrakennetta, sen ominaispiirteitä. Nyt viittaan myös Schnittken omiin kommentteihin.

Ensimmäisenä Schnittke itse on halunnut painottaa sen kaksijakoisuutta: se on yhtäältä muodoltaan perinteinen sinfonia, toisaalta se on selkeä ”antisinfonia”.  Sen dramaturgia on rakentunut noiden vastakkaisten puolten vastakkainasetteluun ja keskinäiseen vuorovaikutukseen. Sinfoniassa on kontrolloitua improvisaatiota, ja myös täysin vapaata soitantaa. Niiden vastapainoksi säveltäjä on liittynyt mukaan tiukasti teemaan sidottuja katkelmia. Disharmonian vastapainona on harmonia. Groteskin ilmaisun vastaparina on ylevä sankaritarina. Minä itse koin sinfoniaa kuunnellessani, että ajoittain kuuluva harmonia kuin myös sankarillinen beethovenmainen musisointi toivat kuulijalle levähdyshetken. Kaaoksesta oli päästy järjestyksen polulle.

Sinfonia on todellakin järjestyksen ja kaaoksen kaksinkamppailua, tai ainakin ne ovat sinfoniassa vastaparina. Siitä nousee mieleeni maailmankuulun psykologin Jordan Petersonin kirja 12 elämänohjetta – käsikirja kaaosta vastaan, josta olen vastikään kirjoittanut blogitekstin. Siinä kyse on maailmastamme, jossa kaaos ja järjestys ovat jatkuvassa keskinäisessä kamppailussa. Peterson viittaa taolaisuuden perusajatukseen, jossa kaksi vastavoimaa jin (yin) ja jang (yang) kamppailevat keskenänsä. Sen symboliikkaan liittyy tunnus, jossa kaksi käärmettä syövät toistensa häntiä. Kaaos ja järjestys ovat toistensa vastinpareja. Kummassakin on toisen siemeniä, ne elävät toisen sisässä ja voivat vaihtua toisikseen. Tämä tulee selkeästi Schnittken sinfoniassa mieleen.

Tämä kamppailu tulee mielestäni Schnittken sinfoniassa lihaksi. Schnittke itse ei taolaisuuteen viittaa. Hän puhuu harmonian ja disharmonian vastinparista. Siinä ollaan kuitenkin kiinni samassa elämässä, josta Peterson kirjoittaa. Sinfoniaa kuunnellessa tuo kaaoksen ja järjestyksen kaksinkamppailu tuli hyvin konkreettisesti vastaan. Koin esiintymislavan olevan välillä kuin taistelukenttä. Etsittiin harmoniaa mutta aina jossakin otettiin harha-askelia.  Ja harmonia ilmeni eri lailla, myös moderni jazz ottaa välillä näyttämöllä vallan.

Pantakoon merkille, että tuo jazzin käyttö ei ollut tuolloin vuonna 1974 mitenkään uutta, vaikka tosin uskon, että Gorkin yleisö on joutunut esityksen aikana hämmennyksiin. 60-luvulla käytti Rodion Štšedrin pianokonsertossaan № 2 hyvin rohkeasti Modern Jazz Quartetin soittoa mukailevia saundeja luoden teokseensa villin tunnelman. Siitä hän joutui ainakin puhutteluun, mutta sai kuitenkin jatkaa vapaasti säveltäjän uraansa.  Samanlaista avandgarde-tyyliä hän loi myös venäläisestä kansanmusiikista.

…

Lopuksi - Huutava hiljaisuus

Netistä löytyy dokumenttielokuva, jossa pääosassa on Irina Schnittke, säveltäjän leski. Ohjelmassa on myös säveltäjän omaa puhetta ja aforismin tapaisia lausumia. Ensimmäistä sinfoniastaan hän toteaa, että siinä on ylimmän ja alimman voiman keskinäistä vuorovaikutusta. Ollaan tyhjyyden rajamailla, vakavuuden rajoilla.

Disharmonian ja harmonian suhteesta Alfred Schnittke on kirjoittanut päiväkirjaansa:

”Minulla on sellainen tunne, että minua koko ajan vie eteenpäin jokin voima.  Siitä olen saanut varmuudentunteen, että on olemassa jokin korkein järjestys. Se mikä luo maailmassamme disharmoniaa, on käsittämätöntä. Se on sitä mitä Ivan Karamazov ei voinut käsittää.”

Irina-vaimo kertoo dokumentissa, kuinka hän kerran oli nähnyt miehensä työhuoneessa työvaiheessa olleen ensimmäisen sinfonian. Hän oli partituuria katsellessaan ihmeissään.  Alfred sävelsi suoraan ilman raakatekstiä. Miten tuo kaikki oli mahtunut hänen päähänsä, vaimo ihmetteli.

Vaimon mukaan hän oli onnellinen siitä, että hän sai säveltää aina sitä mitä hän itse halusi eikä hänen tarvinnut säveltää sellaista, mistä hän ei tykännyt. Hänen ei tarvinnut ajatella liikaa sitä, miten hänen työnsä otetaan vastaan.

Gennadi Roždestvenski kertoo, kuinka Schnittke oli hänelle kerran luovuttamassa nuottejaan. Siinä oli tahdin pituisen tauko ja mukana fermaatti. Piti siis olla täysi hiljaisuus ja sen piti kestää pitkään. Schnittke kirjoitti vielä nuottiviivaston alle kolme fortea. Siitä tuli huutava hiljaisuus. Tuo tahti forte-merkintöineen on ikuistettu Schnittken hautamuistomerkkiin.

Eero Paloheimon Kiinalainen juttu – ja vähän Afrikastakin

Paloheimo, Eero

Kiinalainen juttu. Kiuas kustannus, 2018.

Paloheimo, Eero

Tämä on Afrikka. WS Bookwell Oy, 2007.

Keskiössä on nyt Eero Paloheimon uusin kirja Kiinalainen juttu. Hänen yli kymmenen vuotta vanhan Afrikka-kirjansa lukaisin paljon ylimalkaisemmin. Siihen sain kimmokkeen Kiina-teosta lukiessani. Syynä on eräs Kiinan matkalla tapahtunut hauska sattumus, jonka yksityiskohtiin tekijä jättää aukkoja viitaten pelkästään tuohon aikaisempaan teokseensa, jossa hän kertoo samanmoisesta tapauksesta. Paloheimolle se ei ollut yhtään hauska kokemus, mutta minä kiitän häntä. Afrikka-kirja on kokonaisuudessaan hieno lukukokemus, eikä syynä ole tuo sattumus. Koen teosten täydentävän toisiaan.

Afrikka-kirjan taustana on Paloheimon Afrikkaan vuosien 2002-2006 aikana tekemät viisi matkaa. Matkoillaan hän halusi tutkia omia ennakkoluulojaan ja etsiä tapoja, joilla Afrikan ongelmia voisi lähestyä. Kiina-projekti on jo liikematkailua. Siinä ennakkoluulot on pantu syrjään. Paloheimo menee suoraan asiaan. Kiinasta oli tuleva kokeilukenttä ekologiselle ajattelulle yhdyskuntasuunnittelussa. Projektinsa lopussa hän joutuu toteamaan, että ei se niin helppoa ole. Kiinalainen mentaliteetti ja toimintaympäristö olisi kuitenkin pitänyt tuntea paremmin. Afrikka-kirjansa lopussa hän arvostelee suomalaisia sinisilmäisyydestä, Kiinassa hän itse sortuu ainakin jossain määrin samaan. Siperia opetti häntäkin.

   

Molemmat kirjat antavat Paloheimosta kuvan hyvin inhimillisenä seikkailijapersoonana. Hän ei olekaan mikään kuiva tiedemies. Hän osaa tehdä tarkkoja huomioita ympäristöstään ja ihmisistä. Afrikka on matkakuvaus, jossa maanosan elämä avautuu ruohonjuuritasolta. Paloheimolla on taito välittää kokemansa ja näkemänsä niin kaunistelemattoman aidosti, että tunnen matkaavani hänen mukanaan. Kiinassakin hän on alusta lähtien kuin kala vedessä. Hän on taitava sanankäyttäjä. Ilmaukset osuvat. Ihmiskuvaukset ovat joskus niin raakoja ja sievistelemättömiä, että alan uskoa, että joku nostaa häntä vastaa kanteen kunnianloukkauksesta. Mutta kyllä hän kauniistikin osaa sanoa, joskus toki ironiaa kylväen. Millaiseksi kuvittelisitte ihmisen, joka on kuin ”hunajalla kuorrutettu siirappipurkki”? Itse olen sellaisia tavannut, muun muassa juuri Kiinassa.

Kiina on itselleni jo tuttu ympäristö. Paloheimo keskittyy kuitenkin bisneksen koukeroihin. Se on minulle tuntemattomampi alue. Yhtä kaikki myös havainnot Kiinasta kiinnostavat. Hän luo siitä omanlaisensa ilmeen lakonisen kerrontansa kautta. Koruttomalta kaikki välillä tuntuu, mutta siinä ollaan kuitenkin aidosti kiinni hetkessä. Hänen on täytynyt tehdä kaikesta kokemastaan pikkutarkat muistiinpanot. Lähes jokaisesta henkilöstä hän osaa kertoa jotain omasta mielestään olennaista ja ainutlaatuista. Käsitykset muuttuvat ajan ja mielialojen myötä.  

Myönnän, että lukeminen alkoi joskus puuduttaa, kyseessä on kuitenkin lähes kuusisatainen tiiliskivi. Mutta kokonaisena se laajentaa kuvaa Paloheimon tutkijapersoonasta. Hänen sanomansa kannattaa ottaa tosissaan. En siis kuulu niihin, joiden mielestä lyhyempi versio olisi ollut parempi ratkaisu. Paloheimo antoi projektille kaikkensa. Ainakin epäsuorasti hän myöntää olleensa hyväuskoinen hölmö. Mutta kirjasta ja kaikista kuuntelemistani keskusteluista välittyy, että hän on asiansa kanssa tosissaan. Eikä hän katso ponnistelujensa olleen turhia. Ajan myötä hän uskoo niistä poikivan tulosta.

Miksi ylipäänsä päädyin hankkimaan Paloheimon kirjauutuuden? En tajua ekologiasta tavallista suomalaista kummemmin. En ole mikään luontointoilija eikä ekologinen ajattelu ohjaa elämäntapojani. Vihreää aatetta vierastan, punavihreää vielä enemmän. Enkä kaiken lisäksi tajua teknologoista ja tekniikasta paljoakaan. Perimmäinen syy on oma kiinnostukseni Kiinaan ja kiinalaisiin. Olen asunut Pekingissä ja matkustellut maassa jonkin verran. Tykästyin siellä maan kulttuuriin ja historiaan. Kielen alkeitakin olen opiskellut mutta käyttää en kieltä osaa. Sen verran siitä tiedän, että luulen tuntevani, millainen maailma sen kielen sisältä avautuu. Olen pohdiskellut kiinalaista mentaliteettia, lukenut länsimaisille liikemiehille ja muille maahan matkustaville tarkoitettuja oppaita ja artikkeleita koskien kauppaneuvotteluja ja suhdetoimintaa. Kiinalainen elämäntapa on tullut paikan päällä tutuksi. Olen myös yrittänyt päästä perille kiinalaisten suhteesta omaan historiaansa ja omaan yhteiskunta- ja hallintojärjestelmäänsä. Nuo Paloheimon kirjassa esiintyvät liikemiestyypit ja bisneksen pyörittäjät ovat kuitenkin jääneet vieraiksi. Heidän toimintatapojaan toki tunnen. Kiina on tiukasti verkostoitunut yhteiskunta, kyllä se myös business-kulttuuriin heijastuu. Siksi kirjaa lukiessani arvasin, mihin suuntaan hommat etenevät. Kirjassa on henkilö, jota voi luonnehtia ”pahikseksi”.  Siinä vaiheessa, kun henkilö ilmestyi ympyröihin, tuli mieleen, että hänen kanssaan ei välttämättä pelkkää hyvää seuraa.

Oleilin Kiinassa melko tiiviisti vuosien 2005 ja 2010 välillä. Tuolloin satuin lukemaan Paloheimon ekokaupunkihankkeesta. Kiinnostus heräsi ja luin sen jälkeen varmaan jokaisen sitä koskevan uutisen, jonka vain satuin näkemään. Epäilykset hankkeen toteutumisesta heräsivät, kyyninen puoli itsestäni hykerteli ironisesti, vaikka toki toivoin parasta. Loppujen lopuksi kävi niin kuin tuolloin arvelin. Paloheimon projekti ei johtanut tulokseen, mutta ekokaupunkihanke on kyllä saanut hankkeen ansiosta maassa kipinää. 

Kerran satuimme lentämään Pekingiin samassa koneessa. Se oli joko vuonna 2009 tai 2010. Koneessa en häntä huomannut, mutta tunnistin hänet Pekingin uudella lentokentällä passintarkastusjonossa. Olimme melko lähellä, puhe-etäisyydellä. Teki kovasti mieli tervehtiä ja kysäistä asiasta, mutta onneksi hillitsin itseni. Oli varhainen aamu, takana oli seitsemän tunnin lentomatka. Käytännössä yö oli vietetty ilman kunnollista unta. Keskustelun torjuminen tai tyly reaktio olisi paitsi nolottanut myös pilannut päiväni.

Kun kerran pääsin tuolloin Kiinan maaperällä niin lähelle Paloheimoa, ja kun lisäksi olen aina kunnioittanut hänen poliittista ja tieteellistä toimintaansa, tilasin pienen viivyttelyn jälkeen hänen kirjansa Kiuas-kustantamon nettikaupasta. Palvelu oli erinomaista. Seuraavana päivänä kirja tupsahti alas postiluukusta. Pakettia avatessani tuli oma isävainajani mieleen. Pakkauksen ympärillä oli nimittäin niin paljon teippiä, että hänkin jäisi reilusti toiseksi. Pakkaaja on kai ajatellut lähettävänsä kultakimpaletta.

Olin juuri saanut hieman pitkäksi venähtäneen lukuprosessini valmiiksi ja aloin suunnitella kirjoitustani, kun eteeni osui sosiologi T. Salakan kirja-arvio. Siinä oli tiivis ja ytimekäs. Kirjan vahvat puolet oli tuotu hienosti esille. Kirjoittajan mielestä kuitenkin lyhyempikin versio olisi riittänyt. Toistan vielä oman mielipiteeni. Mielestäni kirja on Paloheimon itsensä näköinen ja kokoinen. Hän on halunnut sen sellaiseksi, se välittää pituutensa ansiosta kattavasti tekijän suhteen Kiinaan, vuoden 1990 karaoke-illasta alkaen vuoden 2013 ”joutsenmatkaan”. Se oli konferenssimatka, josta on käsittääkseni kuvattu pieni pätkä Anna-Karin Grönroosin ohjaamaan ja Yleisradion Areenassa vielä nähtävissä olevaan TV-dokumenttiin.

Paloheimo myöntää Marko Hamilon haastattelussa epäsuorasti oman sinisilmäisyytensä. Imarteluja hän ei tajunnut imarteluiksi. Ylistysten keskipisteenä ollessaan hänen habituksensa kohosi. Hän tunsi olevansa tärkeä. Nyt jälkeenpäin hän antaa uusille Kiinaan pyrkiville kyynisenä opetuksen sanoja: ”Kaikki kusettaa, kehenkään ei pidä luottaa.” Yhteistyökumppanit eli ”agentit” ovat välttämättömiä mutta on oltava varuillaan. Jos joku vaikuttaa luotettavalta, hän on siihen erikoistunut.

Kirjan kerronnan tyyli on kuin dokumentoivaa minimalismia. Pikkuseikatkin on välillä kerrottu. Se tuo oman poleemisuutensa kokonaisuuteen. Arjen hössötyksen taustalla elää kuitenkin unelma.  Kyse on niinkin suuresta asiasta kuin oman maapallomme tulevaisuudesta. Kirjan lopussa olevassa epilogissa on sitten ajatusten kokoamisen vuoro.

Kirja etenee kuin dekkari, tai voisi kai sitä kutsua myös vakoilutarinaksi. Kuka on huijari, missä ovat rahat? ”Ja sitten tapahtui merkillinen asia” – on kai kirjan kuvaavin virke. Se taitaa löytyä tuollaisessa muodossa vain yhden kerran, mutta merkillisyyksiä alkaa esiintyä tapahtumain edetessä yhä enemmän. Eräässä vaiheessa pari naistakin ovat lähes toistensa hiuksissa kiinni. Jänniä yksityiskohtia kirjan sivuilta löytyy mutta enpä taida tällä kertaa niihin liiaksi sortua.

Itse asian pihvi on ekologia ja luonto. Niiden pitäisi olla asian keskiössä, mutta ne tuntuvat kaiken hyörinnän keskellä sivustaan. Tarinan eräässä vaiheessa Paloheimo ilmaisee kyllä pelkonsa, että alkuperäistä ideaa saatetaan ”rahanhimoisille ratkaisuilla” alkaa tuhota. Siksi hän yrittää vaatia projektin toteutuksessa tiukkaa hallinnollista otetta. Mutta se alkaa tuntua kaikkeuden keskellä hyttysen ininältä, kun painopiste on yhä tiukemmin vain rahassa. Se minua alkaa lukiessa toden teolla vaivata.

Yllä jo totesin, kuinka imartelu ja kehuminen hiljentävät sisäisen kriitikon. Paloheimo kehrää vieressä tyytyväisenä kuin hyvin syötetty kissa, kun hänen agenttinsa – juuri se, jota loppuvaiheessa jo haukutaan myyräksi – esittelee Paloheimon ”kansainvälisenä merkkihenkilönä” ja ”ekokaupunkien isänä”. Tuo henkilö ujuttautuu Paloheimon kaveriksi. Välillä Paloheimo kutsuu häntä äidiksi. Miksi ei kutsuisi, kun vieressä on varsinainen kultamuna.  Hänestä tulee suomalaiselle toimijalle turvasatama, jollainen on vieraassa toimintakulttuurissa välttämätön edellytys. Kiinassa on vallalla vahva keskinäisen verkostoitumisen toimintakulttuuri. Se merkitsee, että toimijat ajavat myös lähipiirinsä etuja. Ollaan kytköksissä toisiinsa. Äkkiä urallaan noussut henkilö on kiitollisuuden velassa aikaisemmille tukijoilleen. Uskollisuus omalle toimeksiantajalle ei olekaan enää niin ehdotonta. Rehellisyys on suhteellinen käsite.

….

Paloheimo esittelee ekokaupunkiajatteluaan Kiinassa ensimmäisen kerran Tianjinin seminaarissa huhtikuussa 2007. Tuolloin oli kyseessä Paloheimon neljäs Kiinan ”reissu”.  Tianjinin kaupunki tulee tietysti vastaan kirjassa useamman kerran. Mutta jos tuo seminaari on siitä tärkeimmästä päästä, niin toiseksi tärkein on varmaan maininta videokeskustelussa M. Hamilon kanssa. Siinä Paloheimo pohtii koko projektin hedelmiä. Paloheimo toteaa lyhyesti, että Tianjinissa on tapahtunut edistystä. Siellä voidaan siis tulevaisuudessa alkaa hyödyntää ekokaupunki-ideaa.

Ylipäänsä Paloheimo vaikuttaa alusta alkaen toiminnan mieheltä. Hän ei ole jämähtänyt kammioonsa vaan esittelee näkyvästi ideoitaan ja pyrkii niitä toteuttamaan. Tianjinin seminaarissakin hän näyttää menevän napakasti asiaan. Tuolloin hän vielä uskoi ideaansa. Sittemmin ekokaupunkihankkeen kohteeksi valikoitui Mentougoun kaupunki Pekingin läheltä, ei ihanteellinen mutta siihen oli tyytyminen. Toteutukseen tuli myöhemmin hidasteita. Raha oli ensimmäinen. Esitellessään ideaansa kiinalaisen osapuolen ensimmäinen kysymys oli, kuka kaiken maksaa.  Sellaista kysymystä ei Paloheimo odottanut.

Paloheimo asettaa esitelmässään selvät rajat ekokaupungille. Se eroaa esimerkiksi pelkästä ekoyhteisöstä. Hän esittelee ekokaupungin tekniset lähtökohdat. Inhimillisempi puoli eli asukaslähtöisyys jää selkeästi taustalle. Sitä kommentoin alempana.

Paloheimo vastaa kahteen kysymykseen: ”Miksi tarvitaan ekokaupunki? ” ja ”Mikä on ekokaupunki?” Ensimmäistä kysymystä käsitellessään hän korostaa, että ensimmäinen ekokaupunki ei muuta maailmaa, se on vasta muutoksen siemen. Liikoja ei siis pidä aluksi odottaa. Keskeinen kysymys on myös se, miksi Kiina olisi sopiva paikka ensimmäiseksi ekokaupungiksi. Paloheimo korostaa maan luomia toimintamahdollisuuksia. Länsimaissa häntä häiritsee hallinnollinen jäykkyys. Lisäksi median toiminnan takia länsimaiset päätöksentekijät ovat arkoja toimimaan. He pyrkivät lähinnä vain välttämään virheitä eivätkä kykene radikaaleihin ratkaisuihin. Kiinassa Paloheimo uskoi tuolloin olevan toisenlainen toimintakulttuuri. Hän korostaa esitelmässään myös hankkeen Kiinalle tuomia hyötyjä. Nähtävyytenä se saisi paljon huomiota. Lisäksi se olisi tuote, siinä kuin muutkin tuotteet. Ensimmäinen ekokaupunki olisi prototyyppi, josta poikisi muuta toimintaa.

Tuo jälkimmäinen kysymys on kiinnostavampi. Ekologisuuden mittarina ekokaupungissa pidetään säästäväisyyttä. Se koskee sekä luonnonvarojen käyttöä että ympäristön saastumista. Ekokaupungissa käytetään ympäristöä säästävää modernia tekniikkaa. Se tuottaa suurimman osan ruoastaan itse. Siten kuljetuksen aiheuttamat päästöt ja kustannukset vähenevät. Se tuottaa energiansa itse saastuttamatta ilmaa, vettä tai maaperää. On aurinkopaneeleita, tuuligeneraattoreita sekä maalämmön ja bioenergian tuotantoa. On myös kasvihuoneita ja keinoaltaita. On suljettuja systeemeitä, kuten vedenkierto. Energiaa ei tuhlata turhaan eikä jätteitä synny tarpeettomasti. Se liittyy myös liikenteeseen ja rakentamiseen. Liikenne on tarkoin suunniteltu. Paloheimo korostaa tietoliikenneyhteyksiä, ne ovat tietysti vuodesta 2006 kehittyneet huimasti. Rakentaminen on väljää. Paloheimo toteaa, että asuminen ekokaupungissa perustuu vapaaehtoisuuteen. Kaupungissa voisi myös toimia paikallisia tehtaita ja tutkimuslaitoksia.

Yksi kehittyneen tietoliikenteen vaikutuksista minua esityksessä suoraan sanoen hirvitti. Siitä sai sen käsityksen, että tapaaminen ei sen ansiosta ole enää välttämätöntä. Vihjasin jo yllä, että asukaslähtöisyys jää tällaisessa teknisessä tarkastelussa liian vähälle. Ihmisten toiminta omassa lähiympäristössään pitäisi olla kuitenkin ekologisen toiminnan ydin. Siksi asuinympäristön suunnittelussa pitäisi ottaa huomioon mahdollisuudet luontevaan pienyhteisötoimintaan. Yhteinen toiminta parantaa elämänlaatua. Asukkaita ei saisi kopittaa samalla lailla asuntoihinsa kuin suurkaupunkien ongelmalähiöissä ja betonibunkkereissa on tehty, vaan satsattaisiin luontevasti kannustavaan asuinyhteisösuunnitteluun ympäristön ehdoin. Se motivoisi asukkaita kokoontumaan yhteen ja loisi inspiraatioiden täyteistä yhteistoimintaa. Idealismiahan tämä on, mutta annetaan nyt palaa. Ekologisen asumisen pitää olla myös inhimillisempää.

…..

 Mennään kirjoitukseni alussa mainitsemaani hupaisaan tilanteeseen. Sen yhteydessä Paloheimo mainitsee Tämä on Afrikka -kirjansa, mikä sai minut poikkeamaan kirjastoon ja lukemaan tuon teoksen, jossa niin ikään on yli 450 sivua. Lukeminen sujui kuitenkin vauhdikkaammin.

Tuolloin oli meneillään Paloheimon kahdeksas Kiinan reissu, lokakuussa 2008. Hän oli lähdössä vierailemaan Sisä-Mongoliaan. Projektin kuumimmat ajat olivat vielä edessä.  Paloheimo ei vertaa siinä Mongoliaa ja Afrikkaa, kyse on paljon raadollisemmasta asiasta. Viite Afrikkaan tulee ripulista, joka iski samalla lailla yllättäen kuin Afrikan matkalla. Ehkä ruokamyrkytys on sopivampi ilmaus.

Afrikan reissu oli tuolloin varmasti vielä muistissa, koska siitä tehty kirja oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Siksi Paloheimo toimi rivakasti.  Paloheimo vain toteaa, ettei viitsi kertoa yksityiskohtia, koska hän on kertonut Afrikka-kirjassaan samankaltaisesta sairastumisesta. Hauskinta siinä oli, kun hän yritti kiinalaisessa apteekissa kuvata oireitaan. Taisi koko apteekin farmaseuttikunta kikattaa.

Kirjastosta tultuani, hain heti kirjasta esille tuon ripulijutun. Siitä olikin oma lukunsa, joka löytyi sisällysluettelosta.  Voi mikä tapaus! En haluaisi sitä itse kokea. Lukukokemuksena se on naturalismia karmeimmillaan. Kuinka aidosti Paloheimo on kyennyt kaiken kuvaamaan, lähes pienimpiä yksityiskohtia myöten. Eivät kaunokirjallisuuden klassikotkaan samaan pysty. Oksennuksen maku jää lukijankin suuhun. Ulosteen tuoksuiset huoneet ällöttävät. Mutta mies selviää kaikkien kauheuksien jälkeen todella nopeasti. Se on myrsky, joka kaataa kaiken mutta joka jatkaa matkaansa sen saman tien. Yhden yön se Paloheimolla kuitenkin kesti. Haju jää, mies tyhjenee ja samassa ollaan taas viemässä elämän katkuista maailmanpelastusprojektia eteenpäin.

Lukemiseni ei jäänyt siihen lukuun. Se oli kerronnaltaan maittavampi kuin Kiina-teos. Kiina kaikkinensa oli hyvä vertailukohde. Afrikka-kirjaa luodessaan Paloheimon Kiina-seikkailut olivat jo alkaneet. Makeimmat kokemukset häämöttivät toki vasta edessä. 

Löysin Afrikka-teoksesta minulle uuden maailman, löysin sieltä Paloheimon ehkä vielä hauskemman ja purevamman ironian kuin Kiina-kirjassa. Kaikkien arkikokemusten jälkeen Paloheimo ei unohda pääasiaa. Lopun yhteenvedossaan hän kertoo painokkaita sanoja siitä, miten meidän länsimaalaisten pitäisi maanosaan suhtautua. On toki muistettava, että ne ovat yli kymmenen vuoden takaa. Erityisesti miellyttää se, kuinka hän kritisoi tuolloin vallinnutta ja edelleen vallitsevaa kehitysyhteistyötä.

Kerron lisää kirjan herättämistä ajatuksista. Kirja syntyi 2000-luvun alkuvuosina tehtyjen matkojen myötä. Toki Afrikka oli tullut Paloheimolle tutuksi jo viime vuosisadan aikana. Hän muistelee erästä perheen kanssa tehtyä matkaa, jossa leijona astelee yöllä heidän telttansa lähellä karjahdellen. Kirjassaan etsii tapaa, jolla Afrikan ongelmia tulisi lähestyä. Matkojen aikana hän tutustuu elämään todella ruohonjuuritasolla. Hän joutuu melkoiseen hullunmyllyyn. Paloheimo kuitenkin selviää uhkakuvista huolimatta. Pikkukorruptio elää, rahanjako palvelujen saamiseksi kuuluu arkeen.

Hän analysoi eurooppalaisia käsityksiä Afrikasta ja kiteyttää sitten ihmistyypeistä kaksi ääripäätä, joiden asenteita hän on alkanut epäillä. Toinen on kyynikko, joka välttelee ongelmia, motiivina on pakoilla vastuuta. Toinen ääripää on ”ruusuinen hyväntekijä”. Heille afrikkalaiset ovat uhreja ja marttyyreja, joissa ei haluta nähdä heikkouksia.

Paloheimo itse uskaltaa vertailla afrikkalaista ja eurooppalaista mentaliteettia ja heidän ongelmienratkaisutapojaan pelkäämättä leimautumista rasistiksi. Hän uskaltaa todeta, että afrikkalaisissa on sekä vahvoja että heikkoja puolia, samoin kuin eurooppalaisissa. Hän arvostelee ihmisiä, jotka näkevät kaikessa vertailussa rasismia. Ihmiset inttävät samanlaisuutta, vapaa keskustelu on haluttu tyrehdyttää.

Paloheimon mielestä länsimaalainen ihminen elää poliittisesti korrektissa kollektiivisessa valheessa. Noista valheista hän löytää eri osia. On mielenkiintoista, että jo tuolloin vuonna 2007 käytettiin termiä poliittinen korrektius.

Ilmapiiri on johtanut siihen, että valkoinen ihminen on aloittanut itseruoskintansa. Toimitaan tekopyhästi. Kun itseä arvostellaan, niin samalla afrikkalaisten ylle muotoutuu kunnioituksen sädekehä. Kaiken lisäksi aletaan myös kritiikittömästi tuomita menneiden sukupolvien teot. Usein näillä ruoskijoilla ei ole omaa kokemusta Afrikasta.

Tällaiseen kollektiiviseen valheeseen sisältyy rasismia, mutta Paloheimo tulkitseekin sen yllättävästi. Se kohdistuukin lähinnä mustiin. Ihminen itse kokee olevansa hyväntekijä ja toiset elävät hänen armonsa varassa. Se on ylimielistä asennetta, jossa omaa käytöstä ei haluta tunnistaa.

Tuohon kollektiiviseen valheeseen kuuluu myös kehitysyhteistyö. Pidetään kovaa ääntä siitä, että kehitysavun määrä on nostettava 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Keskeinen huomio on määrässä, laadusta ei keskustella lainkaan. Näyttäisi, ettei Afrikkaa halutakaan auttaa, länsimaalaiset haluavat pelkästään puhdistaa omaatuntoaan. Maailmanpankin kaltaisille laitoksille Afrikkakin on pelkkä sijoituskohde.

Rasismin pelko ja kauhistelu ovat johtaneet siihen, että ummistetaan silmät afrikkalaisten ja eurooppalaisten eroilta. Afrikkalaista halutaan tehdä eurooppalaisia.  Pohjoismainen hyvinvointivaltio on muka afrikkalaisille siunaus.

Paloheimo itse kritisoi kehitysyhteistyötä kovalla kädellä, mutta ei halua sitä vähentää. Sen sijaan hän haluaa sitä tehostaa. Tavoitteena on tehdä siitä tarpeetonta. Hän panostaisi laatuun.

Afrikassa vakituisesti asuvilla valkoihoisilla on hyvin selvät käsitykset afrikkalaisista. Ne ovat mielen kivettymiä, jotka esitetään itsevarmasti.  Afrikassa vakituisesti asuvat tai oleilevat tuntuvat tietävän kaiken ja alkavat helposti matkailijaa opettaa. Paloheimo uhmasi heidän ohjeitaan ja säilyi silti hengissä. 

Tässä on jotain samaa kuin mitä itse olen joskus kokenut Neuvostoliitossa ja myös Venäjällä. Siellä vakituisesti asuneet suomalaiset tuntuivat joskus tietävän venäläisistä kaiken. Niin käytökseen kuin toimintatapoihinkin oli luotu vakiintuneet stereotypiset selitykset. Joku itsevarmuuden suojamuuri oli otettu käyttöön. Tietäjiä löytyi. Oltiin liikkeellä kolonialistin asenteella.

Paloheimo tuo lukijoittensa eteen karun näkemyksensä Afrikan tulevaisuudesta, maapallon mahdollisuuksista selviytyä ja meidän suomalaisten ja eurooppalaisten vastuusta. Ei saa piilotella sitä, että jo tuolloin nähtiin länsimaisen kehitysyhteistyön merkitys Afrikassa tuhoisaksi.  Nyttemmin tilanne on kirkastunut vielä selvemmin. Tuolloin Paloheimo esitti, että silmiemme on avauduttava. Sen jälkeen on tapahtunut hölmöyksiä hölmöyksien perään. Yhteistyö ei saa olla mitään fiilistelyä.

Paloheimon kirjan ilmestymisen jälkeen Afrikkaan on ilmestynyt uusi toimija – Kiina. Se on tuonut kehitysyhteistyöhön raikkaampia tuulia. Kiina on keskittynyt infran rakentamiseen. Toki sitä voi moittia itsekkääksi, mutta mielestäni se on alkanut tuottaa tulosta enemmän kuin länsimaiden puuhastelu.

…

Kiina-teosta käsittelevissä keskusteluissa Paloheimo on tuonut esille raa’an näkemyksensä maapallomme tulevaisuudesta, mutta samalla etsii radikaaleja ratkaisumalleja ja ehdottaa konkreettisia toimia. Tärkein niistä on Saharan metsittäminen. Saharan autiomaa on metsitettävä ja ne työt on aloitettava mahdollisimman pian.  Siinä tehtävässä on kansainvälinen laaja yhteistyö enemmän kuin tarpeellista. Haaste on valtava, mutta Paloheimon mukaan se täytyy toteuttaa. Teknisesti asia on ratkaistavissa mutta se vaatisi rikkailta länsimailta suuren suuria taloudellisia uhrauksia – ja ennen kaikkea sopua.  Toteutuksessa hän haluaa antaa maailman armeijoille uuden tehtävän.  Hänen idealisminsa herättää lähinnä kyynistä naurua, mutta onhan sotilaita käytetty jo tähänkin mennessä katastrofien torjunnassa.

Sarastuslehden haastattelussa hän kertoo perusteita idealleen. Hän näki, että maailman varustelumenot ovat valtavat ja niitä olisi aika kohdentaa järkevämpään toimintaan. Armeijat ja sotimiseen ohjattavat menot pitävät sisässään valtavan potentiaalin.  Kuudesosalla maailman varustelumenoista voitaisiin metsittää Sahara:

”Armeijoiden pitäisi yhtyä ja käydä yhteiseen puolustussotaan meitä uhkaavaa ympäristökatastrofia vastaan.”

Hankkeeseen sisältyy monia auki olevia kysymyksiä, mutta Paloheimo näyttää uskovan asiaansa, kun kerran on siitä pitänyt ääntä koko 2010-luvun.  Esimerkiksi youtubesta löytyy kyllä keskusteluja, joissa Paloheimo esittelee utopistisena pidettyä ideaansa. Hanke ei kyllä näytä etenevän.

Paloheimo uskoo yhteisön voimaan, yksilö on yksi kide ja kiteistä muodostuu vähitellen isompi ja isompi voimatekijä. Prinsiippinä olisi: Armeijat hyötykäyttöön! Kun tuo ajatus saisi maailmanlaajuista huomiota, niin Paloheimo uskoo idean toteutuvan. Hän delegoisi tehtävään maailman armeijat, koska niissä on organisaatio jo valmiina. Ja lisäksi sinne on jo budjetoitu rahaa. Rahat tulisi vain suunnata yleishyödyllisiin projekteihin, kuten Saharan metsittämiseen. Noita ajatuksia Paloheimo kertoo tässä paneelikeskustelussa.

…

Kiina-kirjan eräässä kohdassa Paloheimo laukaisee eräässä pikkutoteamuksessaan erään asian, joka tuo eteemme mahdollisen kauhukuvan. Se koskee demokratiamme ja demokraattisten toimintatapojen tulevaisuutta. Ekokriisin edetessä demokratian vaatima toimintamalli ei voi enää toimia. Kriisitilanteessa demokratia on Paloheimon mukaan liian hidas toimintakeino.  Havahduin, koska tämähän johtaa totalitarismin kaltaiseen yhteiskuntaan. Se olisi dystopia, jos ns. hyvät ihmiset – siis punavihreät – saisivat päätäntävallan. Nyt raa’asti ja salakavalasti toteutettava liittovaltiokehitys on yksi vaihe tuossa kehityksessä. Paloheimokin tuntuu olevan suivaantunut vihreisiin. Hän erosi puolueesta, kun se ratkaisuksi globaalisiin ongelmiin alkoi ajaa käsittämätöntä laajaa maahanmuuttovirtaa Eurooppaan.

On huomattava vielä eräs seikka. Paloheimon ekokaupunkihanke osui kiihkeimmillään juuri vuosille, kun maailman talous notkahti rajusti vuonna 2008, kun Lehmann-yhtiö kaatui. Ja Kiina reagoi siihen laajoin investoinnein ja kehittäen mm. infraa, kuten uusia huippunopeita junia ja lisäten varsinkin asuntotuotantoa. Tuo kehitysvaihe herätti aiheellisesti kysymyksiä. Siitä voi kuulla täältä Kalle Haatasen radio-ohjelmasta, jossa vieraana on taloustoimittaja Eeva Eronen. Mentougoun ekokaupunki hanke oli yksi pisara tuossa investointien meressä, kansainvälisen yhteistyön pakollinen erikoisuus, joka sitten saikin jäädä kai vain pelkäksi kilpeä kirkastavaksi todisteeksi, merkiksi hyvistä aikomuksista.

Epilogi on tärkeä osa kirjaa. Sen tarkoitus on liittää kaikki laajempaan kontekstiin, herättää ajattelemaan. Sitä ennen on kuvaus konferenssimatkasta, EP:n viimeisestä Kiinan matkasta, joka ei liity Mentougoun projektiin. Siinä tuo projekti liitetään laajempaan perspektiiviin. Ollaan valtavassa maassa. Sen valtiokoneisto on jyrännyt, saanut pienen Suomen sisseistä voiton mutta ehkä jää hiukkasen sellainenkin mieliala, että vielä Daavid iskee. Paloheimo ei tunnu nujerretulta, vaikka ikää on jo yli 80 vuotta.

,,,,

Kirjan loppuun on luotu kommentoiva lista kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Se on joissakin kohdin hauskaa luettavaa, koska kirjoittaja viljelee sielläkin sarkasmiaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin yllättävää: niin ihmeellisiä henkilöitä sen myötä on Kiinalaiseen juttuun liitetty. Nyt jälkeenpäin kaikki on selvää, mutta aloitin tutustumisen kirjaan juuri nimilistasta. Mitäköhän siellä tekee kirkkomusiikin säveltäjä ja urkuri Armas Maasalo? Ja olihan siellä Raimo Vistbacka ja SMP:n kansanedustaja Tina Mäkelä. Paavo Väyrysen tai Tarja Halosen nimiä en ihmetellyt. Entäs sitten salaperäinen Sun-setä? Hänen ilmestymistä odotin koko kirjan lukemisen ajan. Ja ilmestyihän hän sitten loppuvaiheessa kehiin mukaan. Hänellä oli rahaa, sen tajusin mutta arvoitukseksi hän minulle lopulta jäi. Mutta hei, se on vain kiinalaista reaaliaa. Paljastan nyt lisäksi, että Tina Mäkelä mainitaan hänen entisen, Kiinassa tuolloin työskennelleen puolisonsa yhteydessä. Mäkelää Paloheimo kehaisee. Vistbackasta muistan vain, että hän oli Paloheimon kansanedustaja-aikana mukana jossain yhteisessä delegaatiossa. Eikä hän aivan raittiina tainnut olla. 

Se Armas Maasalo oli unohtua. Hän oli Paloheimon entinen kouluaikainen musiikin opettaja, joka palautuu mieleen tilanteessa, kun hän ehkä ensimmäisen Kiinan käyntinsä aikana  huomaakin joutuneensa karaokeen esittelemään laulutaitojaan ja saa muistaakseni siitä vielä runsaat aplodit, Paloheimon itsensä mielestä säälistä. No, avasi se ainakin kiinalaista mentaliteettia, mihin siis yllättäen myös Maasalo sai vaikuttaa. Hänet mainitsen tässä lähinnä siitä syystä, että olen musiikin intomielinen harrastaja. Paloheimo kertoo, että hänen lauluarvosanansa oli pelkkä viiva, mitä minun on vaikea uskoa. Nyt mulla tulevatkin kansakoulun laulukokeet mieleen. Niin näissä kiinalaisissa jutuissa saattaa käydä.

Taakkana hyvä elämä - Jordan Peterson ja hänen ohjeensa kaaosta vastaan

Jordan B. Peterson:

12 elämänohjetta.

Käsikirja kaaosta vastaan.

Suomennos Tero Valkonen.

WSOY 2018

Kirja on maailmanlaajuinen bestseller. Tekijä on kanadalainen psykologian professori, joka lienee jo kaikille tuttu. Hän kiertelee nykyisin maailmalla luennoimassa täysille saleille, kävi sunnuntaina 4. marraskuuta myös Helsingissä. Youtube on tehnyt hänet kansainvälisesti tunnetuksi. Valtava kiinnostus kertoo siitä, että hänellä on meille oma painava sanomansa.

Teoksen suomenkielisen laitoksen sisäkannessa on kirjasta hyvin kuvaava luonnehdinta, joka on poimittu Svenska Dagbladetista:

”Self help -kirja niille, jotka eivät lue self help -kirjoja. Hengellinen opas niille, jotka eivät piittaa hengellisyydestä. Raamattu niille, jotka eivät usko Jumalaan.”

Petersonin kristillinen tematiikka ja käsittelytapa on herättänyt paljon keskustelua ja polemiikkia.  Olen eräästä kirjoituksesta lukenut, että hän on järjestänyt jopa vanhan testamentin tarinoihin liittyviä luentosarjoja. Samalla kuitenkin todetaan, että Raamattu ja kristillisyys on hänen heikoin puolensa.

Kirjan viittaukset kristinuskoon ovat viittauksia kulttuuriperintöömme. Teologi löytää sieltä varmasti kritisoitavaa. Youtubessa on katolisen piispan (nimeltään Barron) video, jossa hän käsittelee Petersonia. Hän suhtautuu Petersoniin hyvin positiivisesti, arvostaa mm. sitä, että monet nuoret miehet ovat löytäneet Petersonista tukea omalle kasvulleen. Ainoan kritiikkinsä hän esittää videonsa lopussa. Se on teologin näkökulma. Hän löytää Petersonin ajattelusta gnostilaisia piirteitä. Gnostilaisuus teologisena suuntauksena tuntuu liian epämääräiseltä, jotta sitä kannattaisi käsitellä. Ymmärrän kirkon miesten ja naisten huolta, sillä Jordan Peterson tuo Raamatun tulkintaan ja sen henkilöihin virallisista kaanoneista poikkeavia näkökulmia. Samalla myös se kirkon keskeinen sanoma jää toissijaiseksi.

Yhtä kaikki, kirja on täyttä rautaa. Ei se ole nuorten miesten kirja. Youtubessakin näkyvillä olevien keskustelutilaisuuksien perusteella se näyttää kiinnostavan yhtä lailla nuoria naisia. Peterson uskaltaa kyseenalaistaa monia nykyisin vallalla olevia käsityksiä mm. poliittisesta korrektiudesta, vihapuheesta ja feminismistä Hyvä, että meitä ravistellaan ja ihmiset rohkaistuvat luomaan oman näkemyksensä ja asettua kaikenlaista asenteellista pakkosyöttöä ja heppoisesti perusteltuja ideologioita vastaan.  Se on tervettä. Tämän vuoksi Peterson tuo mielestäni maailmaan toivoa.

Suomenkielisen version takakannessa kirjan sanotaan vastaavan kysymykseen, mikä on hyvän elämän salaisuus. Se kuvataan rohkeaksi, innostavaksi ja provosoivaksi teokseksi, joka ”laittaa lukijan pohtimaan paikkaansa maailmanjärjestyksensä”.  Peterson kiistää olevansa poliittinen toimija. Käsitykseni mukaan monet nuoret ovat kyenneet irtautumaan poliittisista ideologioista, kun ovat ruvenneet pohtimaan asioita omaehtoisesti. Valtaideologioiden kannattajat eivät tästä suuntauksesta tietenkään pidä.

Ohjeita teoksessa kyllä annetaan, mutta nähdäkseni Peterson esittelee ennen muuta oman maailmankatsomuksensa perustan, jonka hän on kirjoittanut elämänohjeitten muotoon. Jossain katsomassani keskustelussa hän toteaakin kirjoittaneensa ohjeet itselleen, että voisi selviytyä elämän ristiaallokossa menettämättä rehellisyyttään.

Kirjan parissa ei kannata eikä voikaan kiirehtiä. Minulle se oli pitkä lukuprosessi. Luin sitä, kun hetki oli sopiva. Makustelin ja punnitsin. Iltaisin vuoteessa taisin välillä torkahtaakin, jouduin paremmalla hetkellä palaamaan tekstiin. Kun halusin kirjoittaa, jouduin vielä syventymään kohtiin, joihin en ollut saanut otetta. Niin kirja avautui. Kirjoittaminen viivästyi vielä enemmän, kun päätin tutustua lähemmin youtubessa esiintyviin Petersonin luentoihin ja keskusteluihin. Sieltä löytyikin varsin raikasta katsottavaa. Yksi kiinnostavimmista on Oxfordin yliopistossa pidetty luento ja siihen liittyvä keskustelu. On ilo nähdä paikalla salin täydeltä nuorta uteliasta yleisöä.

Kirjoittaja osaa panna itsensä likoon, sekä kirjassaan että luennoillaan. Varsin koskettavaa on lukea kirjassa eri asioiden lomassa tarinaa hänen perheestään ja eritoten tyttärensä sairaudesta.

Ennen kirjan hankkimista olin tutustunut Petersoniin muutaman kirjoituksen kautta. Youtubessa olin nähnyt yhden keskustelun, sen suomennetun, jossa hän saa aseettomaksi vastaväittelijänä toimineen feministitoimittajan. Varsinaisen ostopäätöksen tein luettuani Timo Vihavaisen kirja-arvion. Näin Vihavainen aloittaa kirjoituksensa:

”On pakko sanoa, että suhtauduin hyvin epäluuloisesti kirjaan, jonka kerrotaan olevan maailmanlaajuinen bestseller. Jordan Petersonin kirjaa ei kuitenkaan kannata kavahtaa sen suosion takia. Kyseessä voi pikemmin olla terve reaktio erinäisiin kulttuurin hajoamisilmiöihin.”

Sitten Vihavainen siirtyi käsittelemään Aleksandr Solženitsynin elämää, jonka hän kertoi olevan yksi Petersonin kirjan sankareista.

Osamotiivina valintaani oli myös hänen poliittisen korrektiuden kritiikkinsä. Olin kuunnellut radiossa kirjailija Joonas Konstigin haastattelun, jossa tämä esittelee Petersonin ajatuksia. Siitä kautta tuli tutuksi mm. se, miksi Peterson kieltäytyi käyttämästä eräästä henkilöstä he ja she -pronominien sukupuolineutraalia vaihtoehtoa. Konstigin levollinen selitystapa vakuutti. Haastattelun myötä tutustuin ensimmäisen kerran Petersonin totalitarismikritiikkiinsä, jossa karkeasti kuvaten ydinajatuksena on, että millekään erityiselle ryhmälle ei pidä antaa erioikeuksia. Silloin ollaan totalitarismin polulla.

Tärkeä osa kirjan kokonaisuutta on kirjan alussa oleva tohtori Norman Doidgen esipuhe, orientaatiotaustaa antava teokseen johdatteleva artikkeli. Sen myötä Petersonin elämänura tulee tutuksi. Doidge luo henkilökuvan ystävästään ja opiskelukaveristaan, jonka kanssaan hän nuorena on monta kertaa ajautunut väittelyyn. Doidge hahmottaa myös Petersonin suosion syitä pohtien myös sitä, mitä tarjottavaa hänellä on opiskeleville nykynuorille.

Doidge käsittelee syitä Petersonin totalitarismia ja Neuvostoliittoa koskevalle harrastukselle, sitä kuinka se sai alkunsa ja kuinka intohimoisesti tämä harrastukseensa suhtautui. Doidge häkeltyi käydessään ensimmäisen kerran Petersonin kotona. Se oli täynnä kaikenlaista neuvostoliittoaiheista taidetta ja materiaalia.

Doidgea ja Petersonia yhdistää se, että molemmat opiskelivat aluksi politiikantutkimusta mutta vaihtoivat sitten alansa psykologiaan. Perusteet alan vaihdokselle olivat samat. Politiikantutkimus ei antanut keinoja ymmärtää natsismin nousua, totalitarismia ja ennakkoluuloja. Doidge alkoi aluksi alkuperäisen alansa rinnalla opiskella alitajuntaa, psykologiaa, psykiatriaa, aivotutkimusta... Yhteiset kiinnostuksen kohteet loivat miesten väille keskusteluyhteyden, joka osoittautui hyvin luovaksi. Sittemmin Doidge kävi Petersonin luennoilla ja ihastui Petersonin tapaan luennoida, ”improvisoida puhuessaan kuin jazz-muusikko”. Kaiken tuon jälkeen hän myös pystyi vielä tekemään aiheesta kattavan tiivistelmän. Hän oli taitava tukemaan opiskelijoita, kannustamaan heitä syvällisempään pohdintaan. Näin nämä oppivat suhtautumaan myös omaan elämäänsä vakavammin.

Mitä sitten Jordan Peterson antaa meikäläisen kaltaiselle vanhuuden kynnyksellä olevalle eläköityneelle miehelle. Eräässä keskustelussa – taisi olla jo yllä mainitussa Oxfordin yliopistossa – eräs vanha nainen harmittelee, että on saanut lukea Petersonin ajatuksia vasta siinä iässä. Myönnän harmittelevani samaa, ainakin hiukan. Ehkä urani olisi muotoutunut toisenlaiseksi, eikä se välttämättä olisi ollut parempi ratkaisu. Mutten sitä en nyt arvioi. Vastaan kysymykseen, mitä Peterson minulle ja minun ikäiselleni antaa.  Osin se varmaan antaa samaa, mitä nuorelle sukupolvelle. Minun ei vain tarvitse enää tehdä elämänurasuunnitelmaa, ei pohtia tulevaa ammattiani eikä liioin kantaa huolta siitä, miten luon tulevaisuudessa parisuhteeni. Petersonin ajatukset antavat minulle itsekunnioitusta, rohkeutta elää, kohdata lähimmäisiäni, tehdä arkipäivän ratkaisuja. Olen varmaan nyt tietoisempi itsestäni ja pystyn tekemään elämässäni tarvittaessa vielä käänteentekeviäkin ratkaisuja. Ja todettava on, että hän antaa minulle paljon avoimemman ja levollisemman mielen. Näen, että ihmiskunnalla on kuitenkin vielä toivoa jäljellä.

Kirjan alaotsikossa todetaan, että se on käsikirja kaaosta vastaan. Elämänohjeet auttavat lukijaa elämänhallintaan. Peterson lähtee liikkeelle ihmisen biologisesta perustasta, etenee mielen hallintaan ja tavoitteellisuuteen. Mukaan tulee toinen ihminen, kanssakäyminen. Siitä mennään vielä laajempaan piiriin. Välillä Peterson menee jo hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Paljon tilaa saa hänen tyttärensä sairauskertomus. Hän käsittelee eräitä kipeitä terapiatapauksia, kertoo umpikujaan joutuneista ystävistään ja tuo esille naapurisuhteisiin liittyviä kiputiloja. Perspektiivi laajenee ja lukija saa keinoja, joiden avulla hän pystyy luomaan oman elämän kaaokseensa järjestyksen, torjumaan siihen vaikuttavan ulkopuolisen häirinnän.

Teoksessa viitataan länsimaisen kulttuurimme kivijalkaan, tärkeisiin perusteoksiin ja kaikkien tuntemien merkkihenkilöiden ajatuksiin. Eräät Raamatun keskeiset henkilöt tulevat meitä lähemmäksi, eikä muitakaan uskontoja ole unohdettu. Useat eri kirjailijat, filosofit ja psykologit saavat siinä tilaa. Aleksandr Solženitsynin olen jo yllä maininnut. Hänen elämänvoimansa ja halunsa selvitä kauheista vankileirikokemuksista kelpaa oivaksi esimerkiksi. Eikä kyse ole vain selviämisestä vaan myös siitä nöyryydestä ja uutteruudesta, jonka ansiosta hän pystyi jatkamaan elämässä eteenpäin ja luomaan ihmiskunnan tietoisuuteen totalitarismin luomat kauheudet. On ihme, että hän pääsi nousemaan katkeruuden yli.

Fjodor Dostojevski on toinen tärkeä kirjailijanimi. Rikosta ja rangaistusta Peterson kutsuu eräässä kohdin ”mahdollisesti kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi”. Minulle jäi mieleen myös Kirjoituksia kellarista -teoksen itsekeskeinen päähenkilö, joka tulee vastaan kolmannen ohjeen yhteydessä. Eikä tietysti myöskään  Karamazovin veljesten Suurta inkvisiittoria ole unohdettu.

Jo ylläkin mainitsemassani Oxfordin tilaisuudessa eräs opiskelija kysyy Petersonilta tarkemmin hänen suhteestaan venäläiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Hän mainitsee Mihail Bulgakovin ja hänen teoksensa Mestari ja Margarita (suomennettu nimellä Saatana saapuu Moskovaan). ”it’s like a complex dream”, Peterson toteaa. Se on siis hänelle kuin monimuotoista unta ja lisää, ettei hän osaa siitä kertoa. Tuo kertoo jotain Petersonin Venäjä-harrastuksen syvyydestä. Bulgakovin teos avaa jotain olennaista neuvostototalitarismista. Hän ei halua pilata teosta turhalla analyysilla.

Edellä olevaan on lisättävä vielä Petersonin perehtyneisyys neuvostoliittolaiseen tieteeseen. Neuropsykologi ja aivotutkija Aleksandr Lurija ja hänen oppilaansa ovat tulleet hyvin tutuiksi.

…

Myös itäiset uskonnot ovat Petersonin teoksessa ja ylipäänsä hänen puheissaan keskeisesti esillä. Itse asiassa jo kirjan alaotsikossa hän viittaa välillisesti taolaisuuteen. Buddhan ajatus elämästä kärsimyksenä on Petersonin ajattelun kivijalkaa.

Kirjan todetaan olevan käsikirja kaaosta vastaan. Kaaos viittaa tässä yhteydessä elämän ja ympäröivän luonnon vastinpariin – kaaokseen ja järjestykseen. Niiden keskinäinen suhde näkyy taolaisessa jin ja jang -symboliikassa. Petersonin tulkintaa mukaillen siinä on musta ja valkoinen käärme, jotka syövät toistensa häntiä. Valkoisen käärmeen päässä on musta piste, mustan käärmeen päässä valkoinen piste. Se merkitsee, että kaaos ja järjestys ovat toistensa vastinpareja ja voivat vaihtua toisikseen.

 

Yin ja yang

Vilkaistaan, mitä Tauno-Olavi Huotari ja Pertti Seppälä toteavat yinistä ja yangista teoksessaan Kiinan kulttuuri (neljäs painos, Otava 2002). Heidän mukaan ne ovat kosmisia perusvoimia. Yinin ja yangin rytmistä vaihtelua kutsutaan ’perinteisen Kiinan kemian ja fysiikan ensimmäiseksi laiksi’. Huomataan, että he käyttävät erilaista oikeinkirjoitusta. He korostavat, että kyse ei ole länsimaisesta hyvän ja pahan vastakohtaparista.

Yin ja yang ovat toisiaan täydentäviä ja tasapainottavia. Kummassakin osassa on toisen siemeniä, niiden vaihtelu on luonnollista: mitä suuremmaksi toinen nousee, sitä pikemmin toinen alkaa vuorostaan kasvaa saaden lopulta ylivallan. (s. 482.)

Petersonin mukaan ympäröivä luontomme ei ole staattinen vaan muuttuvainen.  Luonnossa ollaan tuon kahden vastinparin välimaastossa. Luonnonvalinta toimii.

Ihmisen elämä on pyrkimystä luoda kaaokseen järjestys.  Jin symboloi feminiinisyyttä, jang maskuliinisuutta. Maskuliinisuus kuvaa järjestystä, feminiinisyys kaaosta. Siitä ei saa tehdä liian suoria päätelmiä, perinne on jaon aiheuttanut. Ihmisyhteiskunnan perustava hierarkkinen rakenne on maskuliininen. Kaaos on sisällöltään tuntematon ja yhdistyy symbolisesti feminiiniin. Se merkitsee ensiksi sitä, että olennot ovat syntyneet äidistä. Kaaos on alkulähde. Se kuvastaa Petersonin mukaan myös seksuaalisen valinnan armottomuutta Naiset ovat puolisoidensa valinnan suhteen valikoivia. Naisen ”ei” on vaikuttanut mieheen hyvin monella tasolla.

... 

Päätin lopulta käsitellä myös ohjeita yksittäin, mistä syystä kirjoitukseni venyy. Eräisiin olen keskittynyt perusteellisemmin, eräät ohitan lyhyillä kommenteilla tai lausahduksilla.

Ohje 1: Seiso suorassa hartiat takana - "Stand up straight with your shoulders back"

Ensimmäinen ohje on lyhyt ja ytimekäs: Seiso suorana hartiat takana. Se on kehotus huolehtia omasta itsestä. Ulkoisella olemuksellamme viestimme ulkomaailmalle kantavamme vastuumme elämästämme.  Lapsuuden tiedostamaton paratiisi on päättynyt, on oltava valmiina uhrauksiin.

Peterson lähtee liikkeelle hummereista, niiden elämästä, valtahierarkiasta ja pariutumisriiteistä. Miksi hummerit? No, koska se on 350 miljoonaa vuotta vanha eläinkunta. Maapallon eläinkunnan biologinen perintömme avautuu sitä kautta. Hummerinaaraat pyrkivät viettelemään johtavan hummerin, joka on voittanut koirasten keskinäisen kilpailun. Aggressiivisuus on tehnyt koiraasta menestyjän. Naaraat reagoivat siihen, koska tämä on suuri, terve ja voimakas.

Yhtenä alaotsikkona on Voiton ja tappion neurokemia. Siinä hän kuvaa, kuinka voittajahummerin ja tappiolle jääneen hummerin aivokemioissa on eroja. Hummerin itseluottamus tai vastaavasti aristelu riippuu kahdesta kemikaalista, jotka säätelevät neuronien välistä viestintää. Niiden keskinäinen suhde on voittajalla ja häviäjällä erilainen, mikä näkyy ulkoisessa olemuksessa.  Ne säätelevät mm. pyrstönheilutusrefleksiä, jonka avulla hummeri pääsee hädän hetkellä nopeasti turvaan. Kukistetulla hummerilla refleksi aktivoituu helposti. Sama ilmiö näkyy myös ihmisessä. Esimerkiksi kaltoin kohdellut lapsi säikkyy helpommin kuin muut ihmiset.

Peterson kehottaa hakemaan innoitusta voittoisasta hummerista. Ohjeen otsikko tarkoittaa, että ihmisen tulee olla ylpeä itsestään sekä toimia avoimesti ja rohkeasti ylväänä eteenpäin katsoen. Voittoisa hummeri nauttii suuresta serotoniinimäärästä. Samoin ihmisenkin tulee olemaan ryhdikäs ja tarvittaessa jopa vaarallinen. Vahvalla olemuksellaan ihminen kannustaa serotoniinia virtaamaan vuolaana hermokanavissa. Se on terveyden mittari. Kun toimit itsetietoisesti, myös muut ihmiset olettavat, että olet pätevä ja kyvykäs. Saat osaksesi myönteistä palautetta, eikä se ainakaan ahdistusta lisää.

Neurokemia on hummerilla ja ihmisellä pohjimmiltaan samaa. Serotoniini vaikuttaa hummerin asentoon ja pakenemiseen. Hierarkian alempiarvoiset tuottavat sitä vähän. Näin on myös alhaalla hierarkiassa olevilla ihmisillä. Alhainen serotoniinitaso tarkoittaa heikompaa itseluottamusta, suurempaa stressireaktiota. Alhainen serotoniinitaso merkitsee vähemmän onnea, enemmän kipua ja ahdistusta, enemmän sairautta ja lyhyempää elämää.

Tämän ohjeen tarkoituksena on antaa ihmisille elämässä suuntaa. Peterson ryhtyy myös ravintoneuvojaksi. Ihmisen on pyrittävä säännölliseen elämään, varsinkin aamuisin on pyrittävä pitämään rytmistä kiinni.   Peterson kehottaa syömään heti varhain runsaasti rasvaa ja proteiinia sisältävän aterian. Perusteena on se, että ravinnolla on vaikutuksensa stressireaktioihin. Jos ihmisellä on verensokeri liian alhaalla, hänestä tulee psykologisesti epävakaa. Ahdistusta on voitu saada osaltaan vähennettyä terveellisen ravinnon ja säännöllisen elämänrytmin myötä. Yksinkertaiset hiilihydraatit ja sokeri sulavat elimistöstä liian nopeasti, siitä ei hyvää seuraa.

Ensimmäinen neuvo sisältää ajatuksen, että olisimme pää pystyssä, katse eteenpäin avoimina maailmaan ja sen haasteisiin. Emme käpertyisi itseemme, käpertyisi kokoon vaan ottaisimme sen tilan haltuumme, jossa kulloinkin satumme olemaan, eläytyisimme, kokisimme ympärillä tapahtuvan, saisimme rohkeutta osoittaa tunteemme, erilaiset tunteemme, jos siihen on aihetta. Näin tätä vapaasti tulkitsen. Näistä lähtökohdista siirrytään eteenpäin.

Ohje 2: Kohtele itseäsi kuin henkilöä, jonka auttamisesta olet vastuussa - "Treat yourself like someone you are responsible for helping".

Ihminen ansaitsee kunnioituksen ja lähtökohtaisesti meidän moraalinen velvollisuutemme on pitää ensin itsestämme huolta. Peterson itse kannustaa vastaanotoillaan ihmisiä antamaan lähipiirilleen tunnustusta siitä, että he ajattelevat toisia ja kantavat heistä huolta. Tarvitsemme myötätuntoa, koska joudumme kuolevaisina ja haavoittuvina usein horjumaan taakan alla.

OHJE 3: Hanki ystäviksesi ihmisiä, jotka tahtovat parastasi - "Make friends with people who want the best for you"

Todellinen ystävyys on vastavuoroinen sopimus. Ei siihen velvollisuuden tunnosta mennä. Ennen kuin jotakuta auttaa, pitäisi selvittää, minkä tähden hänellä on vaikeuksia. Sinulla ei ole moraalista velvollisuutta tukea henkilöä, joka tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Ei hän ole välttämättä vain viaton uhri. Toiseksi auttajan on hyvä miettiä, mikä on hänen taustamotiivinsa.

Fjodor Dostojevski kertoo teoksessaan Kirjoituksia kellarista (suomennettu myös nimellä Kellariloukko) katkeroituneesta kaaoksen ja epätoivon keskellä elävästä ylimielisestä surkimuksesta, joka omassa kellariloukossaan tekee tiliä elämästään harjoittaen itseruoskintaa. Hän ei siitä kuitenkaan puhdistu, vaan hän sortuu vielä pahempaan. Hän tarjoutuu auttamaan Lizaa, joka on aidosti onneton ihminen, vajoamassa prostituutioon.  Itse asiassa ei hän todella halua auttaa. Hän haluaa vain omilla ”messiaanisilla kuvitelmillaan” nostaa omaa itserakkauttaan. Toivoo kuvitelmissaan, että Liza heittäytyisi hänen jalkojensa juureen ja palvoisi häntä.  Miehellä ei ole kykyä pitkäjänteisyyteen. Lopulta hänen itsekeskeisyytensä, narsisminsa, välinpitämättömyytensä ja pahantahtoisuutensa murtavat Lizan lopullisesti. Tämänkaltaisessa suhteessa ei ole kyse auttamisesta, vaan aivan muusta. Se on itsekorostusta, jonka myötä toinen lopullisesti.

Hän viittaa myös omaan terapeutin kokemukseensa. Terapian ehtona on, että ihminen haluaa parantaa tapansa. Se on välttämätön edellytys, Hänellä on kokemusta siitä, kun ihminen on pakotettu hakemaan terapiaa. Se oli hänen mukaansa farssia.

Peterson ottaa vertailukohdaksi ystävänsä Chrisin, josta ei sitten ollut tosi ystäväksi. Chrisin huumeriippuvuus johti ennen pitkää itsemurhaan. Hän ei pystynyt itseään auttamaan ei hänestä ollut ystäväksikään. Toistetaan se vielä: ei ystävää oteta säälistä tai velvollisuudesta.

OHJE 4: Vertaa itseäsi siihen mitä olit eilen, älä siihen mitä joku toinen on tänään - ”Compare yourself to who you were yesterday, not to who someone else is today”

Ihminen on hukassa, jos hän alkaa esimerkiksi kadehtia pomoaan ja haluaa päästä hänen asemaansa.  Peterson kehottaa kunkin löytämään sisältään sisäinen kriitikkonsa. On tutkiskeltava itseään, esimerkiksi mitä sietää, mikä aiheuttaa kaunaa, mistä kaikesta teeskentelee pitävänsä pelkästään velvollisuudesta ja pakosta. Omista haluista on tultava tietoiseksi. Se on avain rehellisyyteen.

Älä pyri manipuloimaan maailmaa. Hirmuvaltiaaksi ei pidä pyrkiä, etsi sisältäsi portti, anna sisimpäsi loistaa maailmalle. Näin Peterson neuvoo.

On otettava vastuu itsestä, nähtävä vaivaa selvittääkseen omat asiansa, sen sijaan että jää pyörimään omine kipuineen ja valheineen itsekeskeisyyden, ylimielisyyden ja kaunan maastoissa.

Peterson käsittelee perusteellisesti sitä, mitä usko aidoimmillaan ihmiselle merkitsee. Se on elämän tasapainottamista, se on sitoutumista hyvyyteen.  Se on myös uskallusta pyrkiä johonkin saavuttamattomaan, rohkeutta uhrata jopa oman elämänsä sen vuoksi. On voitava avautua myös rationaalisen maailman ulkopuolelle. Toki ennen kaikkea on keskityttävä nykyhetkeen.

Tuo usko kantaa senkin yli, mistä historia todistaa toisin. Peterson viittaa Friedrich Nietzscheen, joka on hänen mukaansa kristillisyyden kenties kaikkien aikojen paras kriitikko. Hän mielsi uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi kirjalliseksi rikokseksi. Auschwitzin kokemukset varmasti vahvistavat tätä väitettä.

OHJE 5: Älä anna lastesi tehdä mitään, mikä saa sinut suhtautumaan heihin kielteisesti – ”Do not let your children do anything that makes you dislike them”

Nyt siirrytään lapsiin ja kasvatukseen. Peterson on kyllä nähnyt saman kuin mekin. Joskus lapset vievät vanhempia eikä päinvastoin. Vanhemmat miettikööt, ovatko he lapsellensa vanhempia vai pelkkiä ystäviä. Lapset tarvitsevat äitiä ja isää tuomaan heille turvaa.

Ohje 6: Järjestä omat asiasi kuntoon ennen kuin kritisoit maailmaa – ”Set your house in perfect order before you criticize the world”

On huomattava, että suomenkielisessä versiossa puhutaan asioista, englanniksi kyse on talosta. Merkitys on toki sama. Talo sopii tässä kielikuvaksi. Solženitsyn laittoi oman ”talonsa” kuntoon, ei vajonnut katkeruuteen vaan pystyi luomaan viime vuosisadan yhden merkkiteoksen Vankileirien saariston. Oma sisäinen koti oli järjestyksessä. Ilmiömäisen muistin avulla hän sai kaiken kirjoitettua myöhemmin paperille.

Ohje 7: Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (älä sitä, mikä on vain hyödyllistä) – ”Pursue what is meaningful (not what is expedient)”

Tästä ohjeesta kirjoittaessaan Peterson viittaa Dostojevskin Karamazovin veljeksiin ja erityisesti sen Suurinkvisiittori-osioon. Veljekset Aljoša ja Ivan käyvät keskustelua uskosta. Ateisti Ivan kertoo Kristuksen paluusta maan päälle inkvisition aikaan. Inkvisiittori torjuu Kristuksen. Tapaamisen päätteeksi Kristus suutelee häntä suulle. Poistuessaan hän jättää sellin oven auki. Dostojevski on kyllä kristillinen ajattelija, mutta Ivanin hahmon kautta hän pystyy argumentoimaan kristinuskon olettamuksia vastaan selkeästi perustellen eikä Kristukselle elämänsä omistanut Aljoša kykene tyrmäämään yhtään isonveljensä ajatusta.  

Descartes löysi itsestään tietoisen, ajattelevan minän ja lähti tutkimaan maailmaa epäilyksen kautta. Peterson – haluamatta rinnastaa itseään tuohon filosofiin -  toteaa, että hän lähti vuonna 1984 samalle tielle. Darwinin teorioiden myötä hän hylkäsi nuoruutensa pinnallisen kristinuskon. Sosialismin hän tajusi -kiitos George Orwellin – saavan enemmän innostusta rikkaiden ja menestyvien inhosta kuin välittämisen tunteesta köyhiä kohtaan. Hänelle ”sosialistit olivat pohjimmiltaan kapitalistisempia kuin kapitalistit itse”.

Merkityksellinen tarkoittaa Petersonille tasapainoa kaaoksen ja kurinalaisuuden välillä, sen tarkoituksena on tuottaa kaaoksesta uutta järjestystä. Merkitys tarkoittaa runsaamman elämän polkua.

Ohje 8: Puhu totta – tai älä ainakaan valehtele – ”Tell the truth – or, at least, don't lie”

Tämän luvun käsittelen perusteellisemmin. Eräässä haastattelussa Peterson toteaa, että tämä ohje on hänelle ”ehkä” vaikein toteuttaa. Ehkä-sana on lainausmerkeissä, koska Peterson käytti sitä vastauksessaan. Hän koki kysymyksen jossain määrin vaikeaksi, epävarmuus näkyi.

Hän aloittaa muistolla opiskeluajoilta. Hän oli opiskelijaryhmän mukana vierailemassa mielisairaalassa ja joutui siellä torjumaan ryhmään mukaan pyrkivän pitkäaikaispotilaan.  Valkoista valhetta hän ei keksinyt vaan antoi suhteellisen tylyn vastauksen hauraan ja haavoittuvaisen oloiselle miehelle. Se tehosi. 

Sitten hän kertoo vainoharhaisesta asiakkaastaan, jollaisen tavatessa seuraa pahimmassa tapauksessa pelkkää painajaista. Edelleen hän kertoo entisestä vuokraisännästään. Tämä on vaikea alkoholisti ja läheisriippuvainen, jollaiselle on paras olla tylyn torjuva kuin alinomaa ymmärtäväinen ja hempeä. Raaka totuus vaatii rohkeutta molemmissa tapauksissa, mutta se rauhoittaa.

Tulee juttua sanojen ja ideologioiden manipuloivasta voimasta. Valheessa elävä ihminen pyrkii manipuloimaan todellisuutta, havaitsemaan vain haluamansa niin, että vain jokin ennalta määrätty lopputulos on sallittu. Raaka totuus on hänelle sietämätön. Todellisuutta on voitava väärentää. Tällainen näkemys johtaa ylimielisyyteen, vääränlaiseen ylpeyteen.  Tässä lienee kyse unelmahötöstä, jonka viljelemistä on myös suomalaisessa politiikassa harrastettu.

Peterson kertoo nähneensä tapauksia, jolloin ihminen on määrittänyt itselleen utopian ja ryhtynyt sen jälkeen tekemään siitä totta, keinolla millä hyvänsä. Lapsellisesti muotoiltu päämäärä voi muuttua elämänvalheeksi. Elämänvalhe alkaa ohjata ihmisen toimia.  Pahaa ja väärää ei enää nähdä. ”Ylpeys rakastuu luomuksiinsa ja pyrkii tekemään niistä ehdottomia.”

Totuuden näkeminen ja sen hyväksyminen voi vaatia joskus paljon. Jos ihminen pettää itsensä, ei puhu totta ja toimii valheellisesti, hän heikentää samalla luonnettaan. Tuolloin vastaan tulevat vaikeudet on hankalampi voittaa. Todellisuutta ei valheellisuudella voi parantaa.

”Totuuden hyväksyminen merkitsee uhraamista – ja jos totuuden on torjunut pitkään, uhrivelkaa on voinut kasaantua vaarallisenkin paljon”

”Omaan loistokkuuteensa ihastunut ylpeä rationaalinen mieli on taipuvainen olemaan noteeraamatta virheitä ja pyyhkimään roskat maton alle.”

Tässä vaiheessa kirjoitusta mainitaan Sören Kierkegaard, Aleksandr Solženitsyn ja Victor E. Frankl.

Kierkegaardin ajattelussa on mukana epäaito ihminen, joka ei  puhu omalla äänellään. Aito kykenee oppimaan virheistä, korjaamaan suuntaa. Epäaito ihminen näkee syyllisen ympäristössä. Kärjistetysti ajatellen ja äärimmilleen vietynä se voi johtaa totalitarismiin. Työpaikkaympäristössä epäaidosta ihmisestä esimerkkinä on pikkupomo, joka keksimällä keksii uusia sääntöjä.  Peterson löytää Raamatustakin kommentin tällaiseen (Mark. 8:36).

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän Gulagin (”vankileirien saariston”) onnistumisen taustalla oli yleisesti hyväksytty valhe, kansalaisten taipumus vääristää päivittäisiä kokemuksiaan.  Näin samalla tuettiin kommunistisen järjestelmän oppeja. Petersonille Solženitsyn on todellinen sankari. Hän on kirjoittanut totuuden, jolla oli pätevä pohja – oma vankileirikokemus. Sen myötä kommunistisen ideologian puolustajilta murtui pohja.

Peterson lainaa natsien keskitysleiriltä selvinneen psykiatri Victor E. Franklin toteamusta: ”Petollinen, epäaito yksilöllisyys on sosiaalisen totalitarismin edeltäjä.” Petersonille läheiseksi tullut Carl Jung toteaa, että hänen potilaittensa moraaliset ongelmat ovat epätotuuden tuottamia.

Normaalissa elämässä on monenlaisia esimerkkejä valheellisuudessa, joka on jäänyt hallitsemaan arkea. Yksi tällainen on aikamiespoika-käytäntö, jossa vanheneva äiti jää huolehtimaan kotona ”kellarissa” murjottavasta toimettomasta pojastaan. Äiti haalii ympäriltään myötätuntoa. Hän yrittää suojella poikaansa pettymyksiltä. Siitä äidille jää palkinnoksi se, hän ei ole koskaan yksin.

Kaikesta tällaisesta pääsee eroon, kun ihminen uskoo muuttumisen mahdollisuuteen. Hän haluaa oppia siitä, mitä ei vielä tiedä. Näin ihminen ottaa vastuun elämästään.

Ihminen pystyy sopeutumaan ja uhrautumaan rationaalisesti. Petersonin oma teini-ikäinen tytär kärsi parin vuoden ajan rajuista kivuista lonkan ja nilkkansa tuhoutumisen vuoksi. Perhe tuki tytärtä kestämään. Pikkuveli luopui monesta asiasta ollakseen sisarensa tukena. Tytär selvisi ja pystyi saamansa tuen ja kannustuksen voimalla itsenäiseen elämään.

Peterson ehdottaa, että ihmiset lakkaisivat huijaamasta itseään. Ihminen voi muuttaa elämänsä suuntaa asettamalla itselleen päämäärän, johon pyrkiä.

Tässä yhteydessä Peterson ottaa uusiokäyttöön Sören Kierkegardin luoman käsitteen ”uskon hyppy”. Kierkegaardille usko on kuin hyppy tuntemattomaan. ”Edessäni on rotko ja minun on hypättävä ja luotettava siihen, että rotkon toisella puolella on Jumala.” Ihmisen valinta kohdistuu paradoksiin.

Petersonin ajattelussa ”uskon hyppyyn” rinnastettava tilanne on sitä, kun nuori ihminen uskaltaa hypätä syrjään esimerkiksi vanhempien luomista odotuksista, heidän häntä varten valmistamasta maailmasta. Hän kykenee irtautumaan kodin valtapiiristä ja tekemään oman ratkaisunsa. Hän lakkaa poukkoilemasta. Hän oppii luottamaan omiin päätöksiinsä, pyrkii ratkaisemaan vastaan tulevat konfliktit ja kasvaa niitä selvittäessään vastuullisemmaksi.  Etukäteen ei voi tietää, mihin tie johtaa. On otettava riski. Buddhaa lainaten Peterson toteaa asian raaemmin: elämä on kärsimystä. Saadakseen tietää tulevaisuutensa ihminen uhraa oman ainutkertaisen elämänsä. Peterson korostaa, että kyse ei ole alistumisesta vaan rohkeudesta.  ”Se kuvastaa uskoa siihen, että tuuli puhaltaa laivan uuteen, parempaan satamaan.” 

Ihminen tarvitsee konkreettisen päämäärän, tarkoituksen elämälleen, jotta kaaoksen määrä vähenee ja elämästä tulee mielekästä. On kuitenkin toimittava rehelliseltä pohjalta.

Olen aikoinani käsitellyt kirjoituksessani Jari Ehrnroothin teosta Toivon tarkoitus. Hänen ajatuksissaan on jotain samaa. Se antaa elämään suuntaa. Ehrnroothilla se vie sukupolvien yli.

Luvun lopuksi Peterson tekee hieman vaikeasti tulkittavan yhteenvedon siitä, miten valhe voi ottaa ihmisen ja hänen maailmansa eri vaiheitten kautta kokonaan haltuun. Kyse on valheen pyörteestä, josta henkilö ei enää pääse irti. Ku nykymenoa seuraa, niin kovin tutulta tämä vaikuttaa.

Pienestä valheesta se alkaa, väliin tulee häpeää, jonka peittämiseen tarvitaan lisää valheita. Sitten seuraa itsetyytyväisyyttä, ylemmyyden tuntoa, jossa syylliseksi leimataan ympäristö. Ollaan kummallisessa kierteessä, oraanpyörässä, jossa vauhti vain kiihtyy. Kun sitten epäonnistumiset alkavat piinata, seuraa katkeroituminen, ympäristö haluaa hänelle tuhoa. Kosto tulee peliin mukaan. Ollaan jo helvetin porteilla.  Näin johdattelee valheen maailmaan totalitaristisen yhteiskuntakehityksen ehdoton asiantuntija.

Peterson antaa ihmisille selkeän viestin, kehottaa puhumaan totta. ei saa takertua ideologioihin eikä rypeä nihilismissä. ”Paratiisissa kaikki puhuvat totta.”

Ohje 9: Oleta, että keskustelukumppanisi voi tietää asioita, joista sinä et tiedä – ”Assume that the person you are listening to might know something you don't”

Peterson tuo esille tilanteen, jossa psykoanalyysia tehdessään psykologi voi manipuloida asiakastaan vääristämään todellisuutta ja muistojaan. Esimerkkinä on pedofilia. Potilasta ohjailemalla potilaasta voidaan tehdä pedofilian uhri. Muistot ovat kaukaisia ja hämärän peitossa. Suurin ongelma tässä on se, että syyttömistä voidaan tehdä syyllisiä.

Kiinnitin huomiota myös ns. olkinukkeargumentointiin. Keskustelussa tai väittelyssä vastustaja voi ruveta helposti yksinkertaistamaan tai vääristämään toisen näkemystä. Sen tarkoituksena on toisaalta satuttaa eri mieltä olevaa, toisaalta korottaa omaa asemaa. Tätä kohtaa kyllä nykyisin hyvin paljon. Näsäviisastelu tuntuu olevan kunniassa.

Peterson kehottaa kuuntelemaan toista. Yksi keino ajatuksen selkeyttämiseen on tiivistelmä. Jos esittää tiivistelmän toisen toisen näkemyksestä niin, että toinen osapuoli on sen paikkansapitävyydestä samaa mieltä, joutuu samalla käymään se läpi hänen näkökulmastaan. Silloin voi oppia siitä itse jotain ja samalla voi hioa omaa vasta-argumenttiaan. Se yhtäältä vahvistaa omaa vasta-argumenttiasi ja luo samalla myös yhteisymmärrystä. Näin luodaan rakentavaa keskustelua.

Ohje 10: Puhu täsmällisesti – ”Be precise in your speech”

Tarkkuus täsmentää tilanteen.

Ohje 11: Älä häiritse rullalautailevia lapsia – ”Do not bother children when they are skateboarding”

Tässä luvussa on paljon muutakin mielenkiintoista.  Tärkein asia on rohkaisu: Kun meitä ei häiritä vaan rohkaistaan, me elämme  mieluiten vaaravyöhykkeen reunalla.

Tutustuin nyt myös pariin aikuiseen ”rullalautailijaan”. Toinen on  ranskalainen filosofi Jacques Derrida, joka on postmodernistien ykkösmies. Toinen hahmo on Punaisten khmerien johtaja Khieu Samphan, joka valmistui tohtoriksi Sorbonnesta ennen ryhtymistään Kambodžan nimelliseksi johtajaksi 70-luvun puolivälissä. Hän on vastuussa maan kammottavista veriteoista ja nähtävästi istuu vieläkin elinkautista vankeustuomiotaan. Tuntuu ironiselta kirjoittaa heistä tällaisen alaotsikon alla.

Ranskalainen älymystö ei hylännyt marxilaisia ajatuksia, vaikka Solženitsynin Vankileirien saaristo oli osoittanut kommunismin seuraukset.  Derrida muutti painopistettä, teki ”kielellisen silmänkääntötempun”. Hän alkoi puhua rahan sijaan vallasta jatkaen kuitenkin samaan malliin. Rikkaat eivät sortaneet köyhiä, vaan vallanpitäjät sortivat kaikkia. Sorto oli sisäänrakennettuna kieleen. Tämä tietenkin johtaa sukupuolineutraaliin ajatteluun, kysymykseen miehistä ja naisista. Derridalle ja hänen tyyppisille postmoderneille marxilaisille tiede itsessään on ”silkkaa valtapeliä”. Tosiasioita ei ole, kaikki on tulkintaa. Peterson tietysti torjuu jyrkästi tämän ajattelun, vaikka toteaakin, että valta on yksi ihmisiä motivoiva tekijä.

Vihavainenkin käsittelee blogissaan Derridaa, lähde on kirjoitukseni alkupuolella:

”Joku Lacan tai Derrida ovat avoimesti nihilistisiä ja kaikessa olennaisessa primitiivisiä ajattelijoita, jotka julkenevat redusoida koko inhimillisen elämän valtataisteluksi ja maailman konstruktioksi, jolla ei ole muuta pohjaa kuin ihmisten halu niin tehdä. Pojista voidaan tämän logiikan mukaan kaikin mokomin tehdä tyttöjä, jos niin halutaan ja kaiken luonnonvastaisenhan myös ajatellaan olevan erityisen ansiokasta.”

Jos pojista tehtäisiin tyttöjä eli jos pohjille opetettaisiin samoja taitoja kuin tytöille, niin aggressiot vähenisivät. Aggressio on tuon käsityksen mukaan opittu piirre, jota voidaan olla opettamatta. Kun pojille opetettaisiin tunneherkkyyttä, lempeyttä, hoivaamiskykyä, yhteistyötä ja esteettistä arvostuskykyä, niin mukaan aggressiot vähenisivät.

Tällainen suuntaus saa Petersonilta selkeän tuomion - lähtien siitä, että aggressiot eivät ole opittuja. Niitä ohjaavat ikivanhat ”biologiset virtapiirit”.

Lisäksi monilla naisilla on paljon feminiinisiä sovinnollisuuden ja neuroottisuuden piirteitä. He välttelevät ongelmien kohtaamista, välttelevät yhteenottoa, tekevät jatkuvasti uhrauksia toisten hyväksi. Yksi kuitenkin puuttuu. He eivät puolusta itseään riittävästi. Seurauksena on pettymyksiä, kauna valtaa sisimmässä alaa. Sovinnolliset, myötätuntoiset, empaattiset, yhteenottoja välttelevät ihmiset antavat toisten kävellä ylitseen. Siksi heistä tulee katkeria. Se johtaa persoonallisuushäiriöön nimeltä läheisriippuvuus.

Peterson palauttaa mieliimme myös vanhoja satuja, joista mainitsen Prinsessa Ruususen sekä Hannun ja Kertun. Molemmat ovat varsin opettavaisia.  Hannu ja Kerttu ajautuvat piparkakkutaloon, jossa asustelee noita. Hän on oidipaalisen äidin malli.

Oidipaalinen äiti (tai miksei myös isä) tekee lapsensa hyväksi kaiken mahdollisen. Se on kuin salainen sopimus, jossa äiti elää vain lapsiaan varten ja toivoo, etteivät nämä häntä koskaan hylkäisi (”minä elän vain sinua varten”).  Paha noita on tällainen.  Hän asuu ihanassa piparkakkutalossa. Se on epätoivoisille lapsille unelmien täyttymys. Lapset saavat mitä tahtovat. Onneksi lapsille käy lopulta hyvin. Muistetaan kuitenkin, että piparkakkutalossa voi asua noita.

Kertoo hän myös eräästä nuoruuden kesästä preerialla rautatieporukassa.  Siinä ryhmässä otettiin miehestä mittaa. Surkimukset eivät siellä kauan pysyneet. Mutta kyllä se kävi hyvästä koulusta.

Ohje 12: Silitä kadulla vastaan tullutta kissaa – ”Pet a cat when you encounter one on the street”

Koirakin käy. Luvussa  kerrotaan ihmisistä, jotka ovat kohdanneet koettelemuksia, esimerkiksi läheisen vakavan sairastumisen. Siinä kerrotaan myös Petersonin tyttären koettelemuksista.  Siinä ohjataan elämän hallintaan, sairauden kanssa elämiseen. Tämä ohje on tie rajoihin ja rajallisuuteen. Ilman rajoituksia ei ole tarinaa, ilman tarinaa ei ole ”Olemista”.

Päätöslisäke: Mitä teen uudella valokynälläni?

Päätäntö on myös kiinnostava. Tässä luvussa tykkään erityisesti yhdestä ohjeesta:

”Mitä teen valehtelijalle? – Antaa hänen puhua, jotta hän voi paljastaa itsensä.”

Siinäpä oiva reaktio ns. vihapuheisiin. Sama ajatus on tullut vastaani myös eräässä youtubesta vastaani tulleessa keskustelussa. Oxfordissa Peterson vastaa asiasta opiskelijan kysymykseen ja viittaa tähän ajatukseen.  Tämä asia mainitaan 58. minuutilla. Keskustelu alkaa jo muutama minuutti aikaisemmin. Aiheesta jatketaan lähes kohtaan 1:05 asti. Luulisi tulevan selväksi, että tämän tyylinen lainsäädäntötyyli ei toimi.

Lisäys sunnuntaina 11.11.2018, klo 14.15.

Näköjään tuo kirjoitukseni lopussa viitattu vihapuhekeskustelu löytyy youtubesta myös erillisenä: https://www.youtube.com/watch?v=15IWB9-r07M.