maanantai 25. tammikuuta 2016

Arviointia ja analyysia Venäjän poliittisesta ilmapiiristä ja tulevaisuuden uhista

Kirjoituksessani on tarkoitus mennä Venäjän nykynäkymistä tulevaisuuden uhkiin. Aion selvitellä kolmea tekstiä, joiden yhteen saattaminen ei kyllä suju aivan luontevasti. Teen sen kuitenkin, kun kerran olen ne sattunut lukemaan ja ovat mieleeni jääneet. Linja näyttää kyllä selvältä: alkaneesta vuodesta lähdetään eteenpäin ja katse on kirkassilmäisesti eteenpäin. Kurkistetaan myös poliittisiin klišeisiin, nehän käyvät hyvin kaupaksi. Ehkäpä tämä ajatuksia herättää pienestä epäjohdonmukaisuudesta huolimatta.

Venäjällä menee huonosti, minkä ruplan arvokin kertoo. Huonosti menee  Suomessakin mutta pysyttelen kuitenkin Venäjässä. Kurjuudessamme voimme roikkua euromme varassa näennäisen vahvoina. Venäjällä ruplan arvo tuo totuuden suoraan silmien eteen. Syksyllä 2014 sain yhdellä eurolla reilut 40 ruplaa, nyt arvo on hypähtänyt välillä jo 90:een. Tällä hetkellä ollaan tosin hieman sen alapuolella, mutta sitähän ei tiedä, mihin öljyn hinnan vaihtelu sen vie taas muutaman päivän kuluttua. Toki myös talouspakotteilla ja muilla maailman tapahtumilla on vaikutuksensa.

Hälytyskellojen soidessa presidentti Vladimir Putinin suosion kerrotaan edelleen olevan hyvin korkea, tosin analyyseissä on muustakin viitteitä havaittavissa. Kuluvana vuonna maassa järjestetään valtakunnalliset duuman eli Venäjän federaation parlamentin vaalit, joissa mitataan kansan kantaa. Tarkemmin sanoen vaalipäivä on 18. syyskuuta 2016: https://en.wikipedia.org/wiki/Russian_legislative_election,_2016. Tämän lisäksi myös alue- ja paikallistasolla on vaaleja, nähdäkseni ei kuitenkaan koko maassa. Vaaleissa joka tapauksessa mitataan valtaa yksiselitteisesti pitävän Yhtenäinen Venäjä –puolueen nykykannatus. Puolue voittanee vaalit, mutta pienetkin keikahdukset voivat kertoa paljon.
Primorjen aluepiiri, Vladivostok sen keskuksena

Ensimmäinen vastaani tullut kirjoitus on vain pieni Venäjän itäisintä kolkkaa koskeva sanomalehtiuutinen. Siinä mennään Vladivostokiin ja Primorjen aluepiiriin: http://www.eastrussia.ru/news/vladivostok-vpal-v-pessimizm-i-depressiyu-dkts/. Kaupungissa on tehty kyselytutkimus, jonka tarkoituksena on arvioida väestön mielialoja. Otsikko kertoo kyselyn tuloksen: ”Vladivostok on vajonnut pessimismiin ja depressioon.” Käytävän päässä ei näytä olevan valoa, mikä saattaa heijastua vaalien edellä mielenilmaisuina: kansa voi nousta kaduille osoittamaan mieltään niin kuin on käynyt aiemminkin vastaavissa tilanteissa.

Kyselyn tulos kertoo karua kieltään. Noin 60 prosenttia vastanneista katsoo, että pohjaa ei ole vielä nähty, odotukset talouden kehityksestä ovat matalalla, pahempaa pelätään olevan tulossa. Noin 20 prosenttia katsoo, että vaikeimpia aikoja eletään parhaillaan. Vain 13 prosenttia kyselyyn osallistuneista katsoo pahimman olevan jo takana, he näkevät siis jo valoa tunnelin päässä. Loput – noin 6 prosenttia – eivät osanneet vastata. Lopputulos on siis, että noin 80 prosenttia vastanneista näki tilanteen hyvin pessimistisenä ja lohduttomana. Viiteentoista vuoteen tilanne ei ole ollut noin masentava.

Lehtiuutisen mukaan nyt arvioidaan, että väestön mielialat ja matalat odotukset saattavat merkitä levottomuuksia ja katumielenosoituksia. Se voi näkyä suoraan siinä, että syksyllä edessä olevissa Primorjen aluepiirin ja Venäjän Duman vaaleissa valtapuolue Yhtenäisen Venäjän kannatus voi laskea. Todettakoon, että vuoden 2011 vaaleissa sekä piiri- että valtakunnan tasolla äänimäärä jäi alle 34 prosentin. Ja silloinkin tilanne purkaantui mielenilmaisuina ja levottomuuksina. Nyt saman pelätään toistuvan.

Kansan mielialat lisäävät siis alueella sosiaalisia jännitteitä ja voivat mm. näkyä valtapuolueen kannatuksen laskuna. Tosin kyselyn tehneen Kauko-idän konsultointikeskuksen (The Far East Consulting Center) asiantuntijat toteavat, että Vladivostokissa tulokset ovat yleensä olleet muuhun maahan verrattuna keskimääräistä huonommat. 
Vladivostokin satama


Edellisessä Vladivostokin tilanneanalyysissa viitattiin konsultointikeskuksen ohella myös valtiollisen sosiologisen tutkimuslaitoksen VTsIOM:n (https://fi.wikipedia.org/wiki/VTsIOM) odotuksiin, vaikken sitä erikseeen maininnutkaan. Seuraavaksi esittelen tuosta tutkimuslaitoksesta aikoinaan eronneen riippumattomaksi julistautuneen ja sellaisena myös pidetyn ja varsinkin länsimaissa arvostetun Levada-keskuksen (http://www.levada.ru/eng/levada-center) johtajan Lev Kudkovin näkemyksiä. Kyseessä on haastattelu ja se on ilmestynyt alkuaan 11. tammikuuta Fontanka-sivustolla: http://www.fontanka.ru/2016/01/10/017/. Se löytyy myös Levada-keskuksen omilta sivuilta: http://www.levada.ru/2016/01/11/nas-zhdyot-ne-neostalinizm-a-koe-chto-drugoe/. Otsikko kuuluu: Meitä ei odota uusstalinismi vaan jokin muu. Se kertoo mielestäni jutusta paljon.  Pessimistisiä ovat näkymät. Haastattelu kertoo paljon maan ilmapiiristä, mutta varsinaista analyysia jäin hieman kaipaamaan.

Kudkov näkee maassa alemmuuskompleksia ja toisaalta patriotismin nousua. Presidentti Putiniin suhtaudutaan kaksijakoisesti. Hänen suosionsa oli alimmillaan ennen Sotšin olympiakisoja. Olympiakisat pysähdyttivät suosion laskun, ja Krimin liittyminen Venäjään nosti maahan patriotismin aallon ja presidentti Putinin kannatus lähti nousuun. Ennen sitä jopa 47 prosenttia väestöstä olisi halunnut nähdä presidenttinä jonkun toisen, mielellään eri poliittiseen leiriin kuuluvan henkilön. Nyt kansa näkee länsimaissa vihollisen ja on yhdistynyt presidentin ympärille. Lännen pelätään hajottavan maata, pääsevän käsiksi maan rikkauksiin, saavan vaikutusvaltaa maan talouselämässä ja kaiken kaikkiaan heikentävän maan asemaa. Kudkov näkee, että nuo asenteet on syötetty kansalaisiin ulkoa käsin.

Jutun alussa tiedustellaan Kudkovin mielipidettä vuoden 2015 tärkeimmästä tapahtumasta. Hän mainitsee kaksi: Syyrian sodan ja Boris Nemtsovin murhan. Syyrian sota merkitsee viholliskuvan muutosta ja kiristyspolitiikan jatkumista suhteessa Länteen. Yritetään rikkoa länsimaiden yhtenäisyys, jotta sitä kautta tunnustettaisiin Krimin niemimaa osaksi Venäjää. Sisäpolitiikassa se merkitsee ”panostamista traditionalismiin, sotilaallis-poliittiseen mobilisaatioon, lännenvastaista linjaa, antiliberaalia politiikkaa, kieltäytymistä välttämättömistä ja kauan kypsytellyistä institutionaalisista muutoksista autoritääris-korruptoitunutta hallintojärjestelmää vastaan”. Ja Kudkov mainitsee myös ”vainopolitiikan” suhteessa vallan kriitikkoja kohtaan. Nemtsovin murha kertoo Kudkovin mukaan siitä, että valtajärjestelmä ei kaihda minkäänlaisia toimia suhteessa oppositioon. Se eliminoi omat opponenttinsa, syyttäen heitä kansallisesta petoksesta tai leimaten heidät vastuuttomiksi.

Liberaalilta väestönosalta puuttuu Kudkovin mukaan yhtenäisyyttä. Sen mielipiteet ovat jakautuneita.

Kudkov on siis tulevaisuuden suhteen pessimisti. Mutta ei kuitenkaan aivan täysin. Lopussa toimittaja kysyy Kudkovilta, mitä mieltä tämä on siitä, että George Orwellin kirja 1984 on noussut TOP-10:een. Sen Kudkov näkee myönteisenä merkkinä. Kirja on saanut uusia lukijoita. Kun totalitarismi tuntuu palaavan, kansassa on myös heräämisen tuntemuksia. Orwellin teoksesta voi löytää Kudkovin mukaan paljon nykyaikaan liittyvää diagnoosia.

Kolmanneksi siirryn kaikkein pisimpään tekstiin, joka ei ole yhtä tuore kuin edelliset. Olen sen saanut eteeni tekstinä, mutta alkuaan kyseessä on erään laajemman tapahtuman yhteydessä ollut online-lähetys. Minulle tämä on ehdottomasti kiinnostavampi juttu kuin yllä mainittu Lev Kudkovin haastattelu.

Puhujana on politiikan tutkija Jekaterina Shulman (Екатерина Шульман). Keskustelua johtavat Aleksandr ja Svetlana Shmelev. Jutun otsikko on Ovatko uhat todellisia vai luuloteltuja: mistä meitä pelotellaan ja mitä oikeasti kannattaa pelätä? Se on kirjallisessa muodossa julkaistu 25.1.2015, mutta itse online-lähetys on järjestetty 7. kesäkuuta 2015, eli mistään kovin tuoreesta materiaalista ei ole kysymys (http://polit.ru/article/2015/10/25/dangers/).

Shulman aloittaa pitemmällä puheenvuorolla. Lopussa on yleisökysymyksiä. Pitäydyn jutussani Shulmanin varsinaisessa puheenvuorossa, lopun yleisökysymyksiä en nyt käsittele, koska teksti on muutenkin pitkä. Kerron sisällön tiivistäen. Suora käännös se ei ole. Osin olen kääntänyt suoraan Shulmanin ilmaukset, osin käytän selvyyden vuoksi omia sanavalintojani. Jos olen lisännyt jotain, laitan selvyyden vuoksi merkinnän PE (niitä taitaa olla vain pari). Halusin laittaa mukaan myös viittauksia Suomeen ja Suomessa käytävään keskusteluun. Jätin ne kuitenkin lopulta pois. Minulla on kyllä oma näkemykseni, mutta lukija tehköön päätelmänsä itse. Suomalaisesta näkökulmasta katsoen ei Shulmanin esitystä voi kovin yksioikoisesti tulkita. Kyllä kannatusta puolesta ja vastaan tulisi poliittisen kentän eri puolilta.
 ...
Politiikan tutkija Jekaterina Shulman

Yhteenveto Shulmanin esityksestä:

Lyhytjännitteisemmälle lukijalle kerron Shulmanin ydinsanoman. Alussa Shulman käsittelee yhteiskunnan uhkia ja toteaa, että ne käyvät hyvin kaupaksi, paitsi mediassa myös valtionhallinnossa: uhan myötä valtion eri sektorit saavat läpi rahoitusvaateitaan. Shulman toivoo poliittiselta järjestelmältä, että vallan pyramidi säilyy. Päätöksenteko säilyy kansalla vallan eri tasoilla. Eli hän toivoo, että valtaa ei siirretä paikallistasolta keskusjohdolle. Hän toivoo vallan rakenteelta läpinäkyvyyttä ja avoimuutta. Se on paras keino ääriliikkeiden ja separatismin nousua vastaan. Lisäksi hän sulkee ehdottomasti pois sellaisen näkemyksen, että yhden valtion sisältä voitaisiin vaikuttaa toiseen valtioon muuta kuin korkeintaan yksittäisissä tapauksissa. Jos siltä joskus näyttää, että näin tehdään, se on samaa kuin aurinkoa nostettaisiin kammella, vaikka se on noussut itse. Myyräntyötä voidaan tehdä, mutta vallankumoukseen tarvitaan miehitys.

Ääriliikkeiden ja separatismin luomalle uhalle Shulmanilla on myös näkemyksensä. Tämänkaltaisilla liikkeillä on taipumus kärjistyä joutuessaan eristyksiin. Siksi ne pitäisi hänen mielestään saada mukaan poliittista päätöksentekoa. Kun niitä tukevat ihmiset pääsevät poliittiselle kentälle ja joutuvat sitä myöten yhteistyöhön muiden poliittisten voimien kanssa, ne joutuvat omia tavoitteitaan saavuttaakseen tyytymään kompromisseihin. Sen myötä liikkeet pehmenevät. Shulman ei näe niistä uhkaa yhteiskunnalle tai poliittiselle päätöksenteolle. Päinvastoin, yhteistyö yhdistää. Naapureille ei haluta käyttää väkivaltaa.

Paikallista itsehallintoa on kehitettävä. Mitä enemmän valtaa annetaan alueelle itselleen, sitä suurempi yhteys sillä on alueen taloudelliselle kehitykselle ja myönteinen kehitys ihmisten elintasolle.

Lisäksi separastisille liikkeille on mahdollisuuksien mukaan pystyttävä delegoimaan valtaoikeuksia, Läpinäkyvyyden lisääntyessä myös epäaidot uhat paljastuvat alkaen näyttää rujoilta.

Lopussa Jekaterina Shulman kääntää katseen Venäjän ja samalla koko maailmamme suurempiin ongelmiin, joiden rinnalla Ukrainan kriisi, NATOn lähentyminen tai jopa islamistisen valtion luominen näyttävät pieniltä. Kyse on sellaisista globaaleista ongelmista kuin energiapolitiikka ja kansan väestörakenne. Energian tuotannossa on jääty liikaa öljyn varaan. Väestörakenteen kehitys vaatii pikaisia toimia (kuten eläkekysymys). Ne eivät nykyisessä uhkakuvien rintamassa tunnu käyvän kaupaksi. Näin Shulman lopettaa oman esityksensä hieman pessimistisiin näkymiin, vaikka hän alkuun onkin luonut myös positiivisia ratkaisuja. Tämän jälkeen ohjelmassa on tilaa kysymyksille, joita ei tämän kirjoituksen puitteissa ole mahdollisuutta syvemmin käsitellä.

Tässä tuli Shulmanin sanoma tiivistettynä. Kerron vielä saman pitempänä versiona.

Jekaterina Shulman käsittelee esitelmässään poliittisella kentällä vallitsevia uhkakuvia ja pelkoja, joita on karkeasti sanoen kahdenlaisia. On niitä, jotka ovat joko julkisesti esillä, ja on niitä, jotka eivät ole esillä ja joihin ei kiinnitetä huomiota, mutta jotka kuitenkin vallitsevat keskellämme.

Shulman aloittaa aiheen tutulla toteamuksella, jonka mukaan huonot uutiset myyvät mediassa paremmin kuin hyvät. Sillä on yhteys ihmisen aivotoimintoihin, jotka reagoivat uhkaan hanakammin kuin esimerkiksi mielihyvään. Se on osa ihmisen henkiinjäämismekanismia ja liittyy ihmisen biologiseen olemukseen. Tiikeri saattaa piillä pensaikossa, minkä vuoksi on oltava varuillaan. Huonot uutiset kiinnostavat. Ja jos ne koetaan itsensä kannalta uhkaaviksi, ne on huonoista uutisista parasta lajia.

Tähän liittyy esityksen toinen keskeinen toteamus, joka liittyy valtion ja valtiokoneiston luonteeseen. Jokainen valtio yrittää aina ”kapitalisoida” uhan. Tällä Shulman tarkoittaa, että valtiokoneisto pyrkii tämän myötä laajentamaan valtaoikeuksiaan ja lisäämään alalle rahoitusta. Mikään ei myy niin hyvin kuin uhka, eikä pelkästään mediassa, vaan myös budjetissa. Rahoituskanavat aukeavat ja lisää voimavaroja käytetään taisteluun uhan poistamiseksi.

Shulman korostaa, että näin tekevät kaikki. Se kuuluu valtion perusluonteeseen. Hallintokoneisto vaatii uhkien myötä rahoituksen ja valtuuksiensa laajentamista. Yhteiskuntajärjestelmä voi toki tuoda omat rajoitteensa. On niitä, jolloin valtiolle ei ole luotu esteitä, ja toisia, joissa ”ruokahalua” hillitään.

Esimerkiksi syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen USA:n turvallisuuspalvelun valtuudet lisääntyivät ja toimintakenttä laajentui huomattavasti. Kun Beslanissa tapahtui terrori-isku (koulukaappaus:https://fi.wikipedia.org/wiki/Beslanin_koulukaappaus), niin Venäjällä peruttiin kuvernöörin vaalit ja sen myötä laajennettiin presidentin valtaoikeuksia. Hän sai mahdollisuuden nimetä alueellista johtoa, mihin aiemmin ei ollut mahdollisuuksia.

Ja uhkana on myös terrorismi, jota tarkastellaan ulkoisen ja sisäisen uhan yhdistelmänä.  Se on myös vallanpitäjien kannalta edullinen, koska sen myötä voidaan lisätä rahoitusta taisteluun jotakin sellaista vastaan, mitä ei ”aseettoman silmin” voi nähdä. Terrorismi mahdollistaa taistelun ei vain ulkoista vaan myös sisäistä vihollista vastaan, koska katsotaan, että terroristiverkostot ovat kansainvälisiä ja tunkeutuvat valtion alueelle ja synnyttävät myös sisäisiä pesäkkeitä.

Uhka on mennyt yhteiskunnassa hyvin kaupaksi, on sitä myyty sitten terrorismin, separatismin tai jonkin muun nimissä. Ne voivat toki olla oikeita uhkia tai sitten eivät ole. Pitää kuitenkin ymmärtää, että itse mekanismi on valtiolle eduksi, ja oman asemansa vahvistamiseen se sitä käyttääkin. Siksi kansalaisten huomio on suunnattava epäaitoihin uhkiin. Miten ne erottuvat aidoista? Eri kielikuvien ja poliittisen terminologian avulla voidaan vahvistaa noita epäaitoja uhkia. Niiden avulla myydään lääkkeitä olemattomiin sairauksiin.

Tämä ei tarkoita, että puheet uhista ovat satua, Shulman lisää toistamiseen. Ääriliikkeitä ja separatismia on olemassa. Hän haluaa kiinnittää huomion siihen, miten tuota uhkaa voi vastustaa ja vähentää muuten kuin pumppaamalla voimavaroja valtarakenteille ja armeijalle.

Sitten Shulman tuo esille asian, jossa valtiovallallakin on rajansa. Se ei pysty järjestämään ulkomailla vallankaappausta tai kansanliikettä. Vallankumousta ei voi ”ostaa” muualta. Jos vakavasti ottaen halutaan vaikuttaa maan päätöksentekoon, maa pitäisi miehittää (PE: myöhemmin käy ilmi, että Shulman viittaa tällä myös Ukrainan ja Venäjän suhteisiin).

Yksittäinen maa voi vaikuttaa toiseen valtioon. Kaikki valtion vaikuttavat toisiinsa taloudellisten suhteittensa kautta. Jotta olennaisesti vaikuttaisi, valtion pitää täyttää kaksi ehtoa: sen pitää olla naapuri sekä sen pitää olla taloudelliselta ja sotilaalliselta potentiaaliltaan suurempi ja tämän lisäksi huomattava kaupallinen ja taloudellinen yhteistyökumppani. Tällöin sillä on vaikutusvaltaa.

Shulman lisää, että totta kai yksittäinen valtio pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan vaikuttamaan toisen maan päätöksentekoon. Suurimmassa tapauksessa ponnistelut ovat kuitenkin ”auringon nostamista käsipelillä”. Joku tienaa sillä rahaa, mutta aurinko nousee kuitenkin itsekseen, jos on noustakseen. Kyse on objektiivisista seikoista. Hallinnossa tehdään päätökset sisältä käsin, ulkoa ei niihin voi viime kädessä vaikuttaa.

Shulman nostaa esille pari esimerkkiä historiasta. Ensimmäinen viittaa Englannin ja Espanjan suhteisiin, kun Englannissa epäiltiin Espanjan tekevän myyräntyötä katolisuuden puolesta. Toinen tapaus liittyy Ranskan vallankumoukseen 1790-luvulle. Kyse on ns. ” Pittin kullasta”. Ranskassa epäiltiin, että Englanti pyrkii vaikuttamaan Ranskan sisäisiin asioihin. Kaikki alkoi siitä, kun vuonna 1789 nousi huhuja siitä, että Englanti käyttää huomattavasti varojaan luodakseen Ranskaan epäjärjestystä. Venäjänkielen taitoiset voivat lukea täältä: http://www.e-reading.club/chapter.php/63635/43/Chernyak_-_Pyat'_stoletiii_taiinoii_voiiny.html. Englannin pääministerinä toimi tuolloin William Pitt nuorempi (https://fi.wikipedia.org/wiki/William_Pitt_nuorempi).

Huhuja käytettiin tietysti propagandistisiin tarkoituksiin. Väitettiin, että Englanti sponsoroi vastavallankumouksellisia ympäri koko Vendeen departementin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vend%C3%A9en_kapinat). Ranskalaisten käsityksen mukaan sen vuoksi he siellä taistelivat, eivät siksi, että se oli jälkeen jäänyt maaseutualue, jossa vallankumouksen toteuttama maan uusjako ei miellyttänyt. Kaikki muka vain johtui siitä, että William Pitt nuorempi lähettää sinne rahaa.

Shulman lisää, että Ranskan vallankumouksesta on lähtöisin monia ”ideologisia klišeitä”. Muun muassa kansan vihollisen käsite on hänen mukaansa sieltä peräisin. Siellä myös alettiin säätää erilaisia säädöksiä, kuten asetus ”Epäilyttävistä”. Siis ne, jotka ilmaisevat liian suurta surua giljotiiniin joutuneiden vuoksi, ovat epäilyttäviä ja heidät pitää vangita. Se puolestaan, että upotettiin mereen ihmisiä täyteen ahdettu proomu, on puolestaan peräisin Lyonista ja tehtiin Joseph Fouchén määräyksestä (https://en.wikipedia.org/wiki/Joseph_Fouch%C3%A9).

PE(lisätty 27.1.2016): ”Kansan vihollisen” käsitettä on Venäjällä viime aikoina käyttänyt mm. Tšetšenian presidentti Ramzan Kadyrov leimaten sillä oppositiota.

Shulman toteaa jatkoksi, että englantilaisilla oli tarpeeksi omia huolia, jotta he olisivat ryhtyneet muun maan sponsoreiksi.

Tämän osion lopuksi Shulman toteaa, että ulkopuolelta ei voi synnyttää vallankumousta, mutta se ei tietenkään merkitse, etteikö olisi olemassa ihmisiä, jotka saavat muualta rahaa voidakseen tehdä myyräntyötä. Nuo ihmiset onnistuvat harvoin luomaan vakavaa uhkaa.

Tämän jälkeen siirrytään tutkimaan kahta Venäjälläkin ajankohtaista ilmiötä: ekstremismiä (ääriryhmiä) ja separatismia.

Ekstremismin kehittymiseen vaikuttaa Shulmanin mukaan se, että ihmiset ovat joutuneet eroon poliittisista vaikutuskanavista. Eristyksiin joutuessaan poliittisilla ryhmittymillä on taipumusta radikalisoitua. Se on yleinen sääntö, luonteenomaista kaikille ja kaikkialla. Se joka ei ole ollut ekstremisti eikä aio sellaiseksi tulla, eikä ole aikonut rikkoa lakia seuratakseen omaa agendaansa ja poliittisia tavoitteitaan, voi sellaiseksi tulla, jos hän joutuu erotetuksi laillisesta poliittisesta prosessista.

Suljetusta ryhmästä tulee väistämättä lahko, Ensin siitä eroavat ne, joita voisi kutsua hillityiksi. Jäljelle jää jonkinlainen ydin. Jos ei ole mahdollista ilmaista kantaansa tai puolustaa intressejä laillisesti ja kun maltillisempi puoli on jäänyt ryhmästä pois, ryhmään jääneistä ja uusista mukaan tulleista tulee ekstremistejä. Väistämättä päädytään ajatukseen, että ei lakia tarvitsekaan noudattaa. Laki ei heitä suojele ja vastaavasti he eivät ole velvollisia sitä noudattamaan. Näin saavat erilaiset laittomat aktit alkunsa.

Ekstremismi parannetaan keinolla, jota pedagogiikassa kutsutaan inkluusioksi. Ihmiset vedetään mukaan poliittiseen järjestelmään ja päätöksen tekoon. Hyvä lääke sitä vastaan on vaalijärjestelmä. Ja tähän kuuluvat vaalit, joita tapahtuu vallan eri tasoilla ja mahdollisimman usein.

Vaalit on valtava pölynimuri, joka imaisee mukaansa kaikki poliittisesti aktiiviset kansalaiset tarjoten heille tavalla tai toisella osallistumismahdollisuuksia. He voivat joko suoraan olla ehdolla tai tukea jonkun ehdokkuutta vaikka vaalityöhön osallistumalla.

Ihmisille on siis luotava mahdollisuus osoittaa omaa yhteiskunnallista aktiivisuuttaan laillisin keinoin. Heidän ei tällöin tarvitse mennä nurkkaan kehittämään pommia etsien siihen teko-ohjeita internetistä, Shulman lisää. Tämä on kuitenkin hänen mukaansa vasta ensimmäinen vaihe.

Toinen vaihe on se, kun ihminen valitaan osaksi poliittista järjestelmää. ja hän alkaa toimia sen sääntöjen mukaan. Meillä usein puhutaan, että vallassa ollessaan vasemmisto oikeistolaistuu ja oikeisto vasemmistolaistuu. Me olemme taipuvaisia ymmärtämään sen siten, että päästyään osaksi valtamekanismia, ihminen muuttuu kyynisemmäksi ja alkaa toimia vakaumustaan vastaan. Tosiasiassa siitä ei ole kyse. Politiikkaan mennessään ihmiset vain ovat pakotettuja kompromisseihin. ”Vähemmän romanttisesti ilmaistuna” he joutuvat käymään kauppaa samanlaisten ihmisten kanssa kuin hän. Se toimii radikalisoimista vastaan. Jos jollakulla on taipumuksia äärimmäisiin tekoihin, hän joutuu ne unohtamaan ”käydessään kauppaa” ja tinkimään muiden osakkaiden kanssa.

Nyt Shulman palaa kysymykseen uhasta. Avoimien vaalien myötä hän ei näe ääriliikkeissä enää uhkaa. Ei tarvitse enää pelätä niitä radikaaleja, jotka lähtevät vaaleihin, vaan niitä, jotka eivät voi lähteä vaaleihin. Heitä me emme tunne, he istuvat nurkissaan eivätkä osallistu mihinkään avoimeen polemiikkiin. Ääriliikkeiden vaara on nimenomaan tässä. Ja lääke siihen on inkluusio – avoin poliittinen järjestelmä.

Mitä separatismiin tulee, niin sekin voi johtaa helposti joukkoväkivaltaan. Millä tavalla esimerkiksi etnisesti moninainen ja moniuskontoinen maa säilyy yhtenäisenä ja miten siinä saadaan sopu säilymään?

Paras ennaltaehkäisevä keino on oikein rakennettu vallan pyramidi, toisin sanoen hallinnollisten ja taloudellisten valtaoikeuksien jako. Mitä paremmin maassa on kehitetty paikallisen itsehallinnon järjestelmä, sitä enemmän valtaa ja päätöksentekoa on annettu alueille, sitä suorempi yhteys sillä alueen taloudelliseen kehitykseen ja ihmisten elintasoon. Sitä vähemmän alueella on maaperää separatistisille suuntauksille.

Seuraavaksi Shulman perustelee sitä, miksi noiden alueiden kannattaa olla osana isoa valtiota. Tässä yhteydessä ainakin itse EU-kriittisenä joudun nielemään ajatukset hieman nikotellen. Kaikki hänen mukaansa ymmärtävät enemmän tai vähemmän sen, että on edullisempaa olla osana isoa valtiota, kuin erillään pienenä valtiona. Silloin saa suojelua, enemmän mahdollisuuksia ja resursseja, joihin voi tukeutua. Separatismin houkutus nousee siitä, kun syntyy ajatus, että me annamme keskusvallalle enemmän kuin saamme (PE: se mikä on syynä Katalonian itsenäistymispyrkimyksiin Espanjasta), ja toiseksi meidät sidotaan vastenmielisiin sääntöihin. Tällaisella maaperällä separatistiset suuntaukset pääsevät rehottamaan.

Shulman viittaa myös viimeisiin kunnallishallinnon uudistuksiin kaupunginjohtajan vaalin perumisesta. Tämän kaltaiset muutokset ovat vaarallisia. Sellainen järjestelmä, joka kääntää vallan ja myös resurssit pyramidin huipulle, ei ole vakaa.
,,,,

Jäitä hattuun!

Nykyongelmia katsoessaan Shulman haluaisi kehotta olemaan kiihtymättä ja huudahtaa ”Jäitä hattuun!”. Hän katsoo Venäjää pitemmälle tulevaisuuteen. Yhteiskunnan on kyettävä uusiutumaan ja kohtaamaan maapallon globaalit ongelmat, jotka liittyvät energiaan ja väestön rakenteeseen.

On monia sellaisia ongelmia, jotka eivät suuressa mitassa ole todellisia ongelmia. Esimerkiksi islamilainen valtio tai Ukrainan kriisi eivät kuitenkaan ole niin suuria kysymyksiä, vaikka käyvätkin nykyisin hyvin kaupaksi. On kaksi maailmanlaajuista ongelmaa, joihin on löydyttävä ratkaisu: energiatalous ja demografinen eli väestökehitys.

Hiilivetylähteet ehtyvät, energialähteitä on monipuolistettava. Venäjällä taloutta pyöritetään vanhentuneella menetelmällä. On jähmehdytty vanhaan: maasta kaivetaan jotakin ja myydään. Vähitellen hiilivetyjen kultainen vuosisata on kulkemassa kohti loppuaan, maailman talous siirtyy muihin lähteisiin. Öljyn varaan ei voi rakentaa. Maakaasu, biopolttoaineet ja tuulivoima, mikään niistä ei itsessään ole vaihtoehto, tai uhka öljylle, mutta yhteisvaikutus voi olla merkittävä. Tarvitaan siis monipuolistumista.

Toinen ongelma liittyy väestöön. Väestörakenne on jo muuttunut ja muuttuu edelleen. Ikääntyneen väestöryhmän osuus tulee kasvamaan. Väestöntutkijat ja sosiologit ovat ennustaneet, että vuosisadan puolivälissä työtätekevän väestön ja huollettavan väestönosan kesken suhde tulee olemaan yhden suhde yhteen.

Tämä on otettava taloutta kehitettäessä huomioon. Jos ei tehdä mitään, katastrofi voi olla edessä. Eläkejärjestelmää on uudistettava. On kyettävä jollain villillä tavalla nostamaan omaa työn tuottavuutta.  Venäjän väestö ei ole kovin laadukasta. Se on vanhaa, sairastelevaa, työskentelee huonosti ja vähän. Ketään ei siitä toki saa erityisesti moittia, mutta verrattaessa muihin maihin työn tuottavuus on Venäjällä matala ja sairauspoissaolot korkeita.


Köyhtyminen ja työvoiman niukentuminen ovat kaksi odotettavissa olevaa kehityssuuntaa. Ne on osattava kohdata ja jotain on tehtävä, koska – niin kuin Shulman toteaa – ”meillä on vielä elämänaikaa jäljellä”. Hän lisää, että millään iskulauseilla ja julisteilla tyyliin ”NATO pois rajaltamme!” tai ”Obama, poista sanktiot!” ei tämän ongelman ratkaisemisessa ole apua.  Oranssit vallankumoukset, pommittajien harhalennot, sotateollisen kompleksin budjetit ja armeijan lisämäärärahat unohtuvat. Tulevat uudet haasteet, todelliset ongelmat. Nyt nämä uhat eivät ole mitään glamouria ja menevät siksi huonosti kaupaksi. Kun kuluu kymmenen tai kaksi kymmentä tai ehkä jopa kolmekymmentä vuotta, niin silloin on katsottava todellisuutta silmiin. 

perjantai 15. tammikuuta 2016

TILAA TERRORISMILLE. Katse keisari Aleksanterin viimeisiin vuosiin Juri Trifonovin romaanin valossa.

Tsaari Aleksanteri II ja salamurhaaja. Tämäkin yritys jostain kummasta syystä epäonnistui.

Matkaan kirjoituksessani 1800-luvun lopun Venäjälle. Itselläni tätä valmistellessani on oikeastaan ollut koko ajan mielessäni oma yhteiskuntamme tila. Asiat tuntuvat olevan sekaisin eikä ainakaan sellaisia ratkaisuja näy edessäpäin, joiden avulla kansakuntamme voisi säilyä yhtenäisenä. Tätä kautta ei toki turvaa saa mutta vertailukohdat eivät ole pahitteeksi.

Juri Trifonovin romaani ”Malttamattomuus” (Neterpenije - Нетерпение) ilmestyi Neuvostoliitossa vuonna 1973. Se alkaa näin:

”Seitsemänkymmentäluvun loppua kohti tultaessa alkoi näyttää ilmeiseltä, että Venäjä oli sairas. Kiisteltiin vain siitä, mistä sairaudesta on kyse ja miten sitä voisi hoitaa?”

Alku on kaksimielinen siinä mielessä, että romaani käsittelee 1870-luvun loppua, mutta hienovaraisia viitteitä on myös Trifonovin omaan aikaan. Kirja on tutkielma 1870-luvun narodnikeista (”kansan ystävät”), jotka haluavat uudistaa aikansa yhteiskuntaa ja valitsevat ratkaisukeinokseen terrorismin. Malttia ei riitä hitaaseen kehitykseen, halutaan kaikki ja uskotaan ratkaisun olevan väkivallan käytössä. Edessä siintää oikeudenmukaisen yhteiskunnan ihanne, jonka yhdessä versiossa sittemmin kirjailija Trifonov eli.

Neuvostovalta sai myöhemmin voimavarojansa myös tästä liikkeestä, vaikkei suoranainen jatke sille olekaan. Trifonovin isä oli kommunismin puolesta sisällissodassa taistellut bolševikki, hän itse syntyi vuonna 1925, jolloin noita narodnikkeja vielä oli elossa. Joten hänelle side noihin aikoihin on ilmeinen. Trifonovin tarkoituksena on vetää pitkiä linjoja maan historiaan, auttaa löytämään kansakunnalle historiallista muistia. Saman teeman liittyy myös muita teoksia.

Trifonovin tunnetuin teos on kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Talo rantakadulla, joka on suomennettu. Se kertoo erään Moskovan keskustassa sijaitsevan puolueen virkailijoiden asuttaman talon elämästä 30-luvun lopulla. Talossa asui puoluevirkailijoita ja vainojen aikaan sen asukkaita alkoi yllättäen kadota. Se liittyy myös Trifonovin omaan elämään, koska hän asui siinä talossa pikkupoikana ja hänen isänsä ja äitinsäkin sieltä joskus haettiin. Ja poika jäi mummonsa hoiviin.
Romaanin teemana on pelko. Siinä mielessä se on sopiva jatke ”Malttamattomuudelle”, koska tästä avautuu myös tuo pelon teema. Talossa rantakadulla se sitten varsinaisesti puhkeaa. Näin kirjailija luo pitkää linjaa yhteiskuntaansa, jolta muisti oli tukahtunut.

Vaikka Talo rantakadulla on kirjailijan tunnetuin teos, niin kirjailija itse piti tärkeimpänä teoksenaan tuota ”Malttamattomuutta”. Se oli yksi syy, miksi ylipäänsä siihen tartuin. Sen kautta aion nyt avata keisari Aleksanteri II:n aikaa, joka päättyy häntä vastaan suunnattuun pommi-iskuun maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1881.  Aleksanterin noustua valtaistuimelle maasta poistettiin maaorjuus. Sen kautta alettiin ottaa askelia uudistuksiin. Tukahduttavan Nikolain kauden jälkeen oltiin valmiita laajoille yhteiskunnallisille reformeille ja mielipiteen vapaudelle. Suomikin eli tuolloin tuossa hengessä mukana. Liberaali maailma odotti paljon, mutta pettyi ja riitaantui myös keskenään. Uudistuksia valmisteltiin, mutta tulosta syntyi hitaasti. Aleksanteri oli jo valmistuttanut uuden perustuslain, jonka eteenpäinmeno tyrehtyi tuohon attentaattiin.

Malttamattomuudessaan tuo liberaali väestönosa oli jopa valmis hyväksymään terrorin. Harva toki avointa väkivaltaa julisti, mutta hiljaa vaikenemalla monet sen kuitenkin hyväksyivät. Yhdistihän myös terroria käyttävä kansanliike Venäjää läntiseen Eurooppaan ja siellä tapahtuvaan valistuksen ajan muutokseen. Vapaamielisyyden hegemoniassa elettiin, mutta sairaudelle ei löytynyt ratkaisua.

Eräs tuon ajan hahmo oli Fjodor Dostojevski. Häneen viittaa myös Juri Trifonov kirjoittaessaan ”suuresta kirjailijasta” romaaninsa alussa:

” Mutta mitä sitten tapahtui? Kaikki näytti menevän tavallista latuaan: kaupungit kasvoivat, kaikkialle levisi villinä rautateitä, liikemiehet lapioivat voittojaan, talonpojat lakkoilivat, tilanomistajat joivat teetä verannoilla, kirjailijat julkaisivat romaanejaan, mutta yhtä kaikki tässä maassa oli tekeillä jotain outoa, jokin paise oli siihen iskenyt. Koko Venäjää riudutti pettymys. Oltiin pettyneitä uudistuksiin, Balkanin sotaan, valta oli pettynyt omaan voimaansa, kansanystävät olivat pettyneitä kansaan. Ilmestyi paljon elämään kyllästyneitä ihmisiä. ”Venäjän maa oli ikään kuin menettänyt voimansa pitää ihmisiä otteessaan!”, puhui katkerana kirjailija, mikä oli paha enne.”

Tuo Dostojevskin lausahdus on poimittu hänen Kirjailijan päiväkirjastaan. Pahalla enteellä Trifonov tarkoittaa hieman ironisesti Dostojevskin käyttämää pahan ja paheellisuuden symbolia, tarantula-hämähäkkiä (piccola bestia), joka oli luikerrellut Eurooppaan ja sitä myötä myös Venäjälle.



KUN VERA ZASULITš HALUSI KOSTAA

Aloitetaan matka Vera Zasulitšin tapauksesta, joka kärjistyi vuoden 1788 alussa. Lainaan ensin erästä historiakirjaa, jossa kyllä tiivistetään tapaus muutamalle riville, mutta samalla tullaan vääristäneeksi todellisuutta. Tuo Zemlja i volja  (”Maa ja tahto”) oli narodnikkien 70-luvun puolivälissä perustama uudistuksia ajava puolue, joka sittemmin vuonna 79 hajosi ja kahteen osaan. Niistä toinen Narodnaja volja –liike (”Kansan tahto”) ajoi suoraa terroria.

Venäjän historia (toim. Heikki Kirkinen, Otava 2000) kirjoittaa tapauksesta näin:

”Kun Pietarin sotilaskuvernööri kenraali Trepov oli määrännyt erään poliittisen vangin ruoskittavaksi ja tämä kuoli, yritti Vera Zasulitš –niminen vallankumouksellinen ampua hänet. Zemlja i volja –järjestö ei kuitenkaan ollut teon takana, sillä sen toimintalinjana oli edelleen propaganda. Kun valamiehistö vapauti Zasulitšin, siirrettiin poliittiset oikeudenkäynnit erityistuomioistuimiin.”

Katkelmassa on virhe. Tuo poliittinen vanki sai 25 ruoskaniskua eikä hän siihen toki kuollut. Tuota tapausta on historian saatossa haluttu suurennella ja tarttuu näköjään mukaan aina uusiin historiankirjoihin. Tämä kertonee omalla pienellä tavallaan historiankirjoituksen harhoista. Virheen löysin myös wikipedian artikkelista, siitä hieman tuonnempana.  

Murhayritys tapahtui tammikuussa 1878, mutta tarina alkoi jo edellisenä kesänä, 13. heinäkuuta. Kaupunginjohtaja (”gradonatšalnik”) – tai ehkä parempi nimitys on tuo yllä käytetty sotilaskuvernööri, koska henkilöllä oli kuvernöörin oikeudet – teki jostain syystä käynnin kaupungin tutkintavankilaan. Siellä hän hämmentyi, kun poliittiset vangit kulkivat pihalla vapaana ja seurustelivat keskenään, vaikka ohjesääntöjen mukaan se oli kiellettyä. Trepov kiinnitti huomiota kolmen vangin ryhmään, jossa oli mukana myös Arhip Bogoljubov (oikea sukunimi oli Emeljanov). Suuren herran saapuessa miehet kyllä ottivat lakkinsa päästä, niin kuin tapana on. Mutta kun Trepov nosti hälyn, Bogoljubov huudahti hänelle jotain vastaan. Tällöin lakki oli päässä. Kiukkuisuuteen taipuvaisella Trepovilla oli huono päivänsä, hän kiivastui miehen huudahduksen johdosta silmittömästi ja kehotti miestä ottamaan lakkinsa päästä. Mies ei totellut, jolloin Trepov – tässä todistajainnäkemykset vaihtelevat – ehkä huitaisi kädellään lakin päästä. Joissakin kertomuksissa se muuttui iskuksi.  Sitten hän määräsi Bogoljuboville ruoskaniskuja, mistä lopulta kehkeytyi koko surullisesti aikanaan päättyvä prosessi.

Trepov oli pitkän sotilasuran läpikäynyt mies, luonut maineensa keisari Nikolain uskollisena sotilaana nousten sen myötä uransa huipulle. Hän lienee antanut määräyksensä kiivastuksissaan vaistonvaraisesti, sillä tuollaiset rangaistukset olivat hänen nuoruudessaan sotilasuralla olleet normaalia arkea. Nyt hän ei tajunnut, että maassa oli fyysisistä rangaistuksista luovuttu. Niistä oli tehty laitonta ja Trepov siis rikkoi lakia.

Yhtä kaikki, vahvistus rangaistukseen tuli vasta myöhemmin. Sen sijaan tuolla vankilan pihalla Trepovin kiivastelu nosti pystyyn vankilakapinan, joka kyllä sekin laantui pian.

Kaikki olisi mennyt hienosti, jos Trepov olisi unohtanut koko asian ja luopunut rangaistuksesta. Oma kunniantunto ei sitä kuitenkaan sallinut. Hän tajusi heti oman ylilyöntinsä. Hän jopa toivoi, että ylempää juridiselta taholta olisi tullut kielto. Mutta kun sitten itse oikeusministeri intoutui tukemaan tuota rangaistusta, ei paluuta ollut. Ruoskaniskujen määräksi tuli 25. Se oli kovin vähän, jos verrataan Trepovin nuoruuden aikoihin sotilasvaruskunnissa. Trepoville tuollainen määrä oli lähinnä isällistä ojentamista. Keisari Nikolain aikaisille sotilaille saatettiin antaa 200 iskua, joskus oli joku sotilas saanut väärin ommellusta napista 500 iskua. Mutta nyt ajat olivat muuttuneet. Trepov sisäisti sen liian myöhään.

Kerrotaan vielä hieman Arhip Bogoljubovista. Hänet oli vangittu joulukuussa 1876 Kazanin tuomiokirkon edessä tapahtuneen rauhanomaisen mielenosoituksen yhteydessä. Hän oli kyllä tottunut virkavallan voiman käyttöön, koska tuolloin pidätettäessä hän oli joutunut kokemaan kovia. Trepovin vierailun aikaan hän oli jo saanut 15 vuoden pakkotyötuomion. Tuomiosta oli valitettu ja hän odotti tutkintavankilassa tuomion täytäntöönpanoa. Raipaniskuihin hän ei kuollut vaan muutaman vuoden kuluttua ihan muiden syiden johdosta.

Sitten tuo tapaus unohtui. Julkisuuteen se ei varsinaisesti noussut, ja jos nousikin niin korkeintaan hetkeksi. Kunnes sitten puolen vuoden kuluttua Trepovin virkapaikassa tapahtui tuo murhayritys.
Vera Zasulitš pyrki Trepovin vastaanotolle Ekaterina Kozlovan nimellä. Nimi oli valittu huolella. Sen piti herättää miellyttäviä mielikuvia. Hän ajatteli naisen pyytävän jotain avustusta. Ja tietysti Trepov otti hänet vastaan. Yleisesti tiedettiin Trepovin olevan perso nuorille kauniille ja köyhille naisille, joiden edessä hän saattoi esiintyä pelastajana.
Vera Zasulitsh ampuu Trepovia. Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Hän ampui kylkeen, luultavasti myöhästyi hermostuksissaan hieman. Siksi hän ei osunut sydämeen. Mutta Trepoville se ei ollut helpotus. Luotia ei koskaan saatu ruumiista pois. Se laskeutui sieltä hiljalleen alaspäin aiheuttaen koko loppuelämäksi kauheita tuskia. Kun Zasulitš aikanaan oikeudessa vapautettiin, Trepov irtisanoutui virastaan ja muutti kaupungista pois. Hän kuoli vuonna 1889 kärsien koko loppuelämänsä kovia tuskia.

Mennään tutkintaan. Tuntui jo silloin oudolta, että jutussa päädyttiin normaaliin oikeudenistuntoon, jossa valamiehistöä ratkaisi asian, vaikka kyseessä oli selkeä terrori-isku. Asiassa on epäilty palaneen käryä. Fjodor Trepov ei vanhakantaisuutensa ja luonteensa vuoksi ollut suosittu henkilö. Nousee epäilyjä, että häntä haluttiin vähintäänkin näpäyttää. Ja tämän asian noustessa pinnalle, jopa hänelle uskolliset piirit kääntyivät häntä vastaan.

Kun murhayritys tapahtui, myös tsaari kävi tapaamassa haavoittunutta Trepovia. Tämän kerrotaan todenneen keisarille kyynisesti jotenkin siihen tyyliin, että luoti oli tarkoitettu hänelle. Enää hän ei Trepovia tavannut, suhde kylmeni. On epäilty, että tuo lausuma osoitti röyhkeyttä keisaria kohtaan ja että Trepovia haluttiin siksi nöyryyttää järjestämällä tavallinen oikeudenkäynti, jossa siis päätös luotetaan valamiehistölle.

On vaikea olla varma tuon tapauksen todenperäisyydestä, koska se esiintyy vain oikeuden istunnon tuomarin Anatoli Konin muistelmissa, mutta yhtä kaikki päätös normaalista oikeudenkäynnistä on täytynyt tehdä valtakunnan korkeimmalla tasolla. Toki keisarin hovissa oli omat liberaalit voimansa, joista luonnollisesti keskeisin henkilö oli keisarin veli amiraali Konstantin Nikolajevitš Romanov. Mutta hänen vaikutuksestaan on vaikea sanoa mitään.

Nyt joka tapauksessa tutkinnassa noudatettiin suoranaista leväperäisyyttä. On aiheellista kysyä, miksi niin tehtiin. Yleensä tutkitaan terrori-iskuihin osallistuneiden kaikki yhteydet. Nyt jätettiin tarkemmin tutkimatta, mm. se kuka hankki Vera Zasulitšille revolverin. Kauppiasta kyllä kuulusteltiin, mutta ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi jäljittää ostajaa. Haluttiin ehdoin tahdoin luoda mielikuva, että Zasulitš toimi yksin. että hän – niin kuin hän oikeudelle kertoi - halusi vain kostaa Bogoljubovin kokeman nöyryytyksen ja vääryyden. Vältettiin tutkimasta mahdollisuutta, että kyseessä olisi ollut salaliitto, johon olisi ollut kytköksissä useampikin henkilö.

Toisaalta Vera Zasulitšin kerrotaan olleen koko tutkinnan ajan hyvin määrätietoinen. Hän oli käyttäytynyt hyvin tyynesti, kuin itse rauhallisuus. Hän oli vain kertonut halunneensa kostaa Bogoljubovin kokeman vääryyden ja todennut toimineensa yksin. Tosiasiassa hänellä ei ollut mitään suhdetta Bogoljuboviin. He eivät olleet nähtävästi koskaan tavanneet. Kun rangaistus julistettiin, hän ei siitäkään hätkähtänyt. Aivan kuin kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan.

Ei kuitenkaan odotettu, että valamiehistö päätyisi vapauttamaan syytetyn, toivottiin vain pientä rangaistusta. Täydellinen vapauttaminen kovin epämääräiseltä syyltä tuntuvan koston nojalla tuntui epärealistiselta.

Päätöksestä kiitettiin puolustusasianajajaa. Tässä yhteydessä wikipediassa on virhe. Se väittää puolustusasianajaksi liberaalia juristia Anatoli Konia. Hän oli kuitenkin oikeuden puheenjohtaja, jolla toki oli oma tärkeä roolinsa siinä, että hän aivan oikein evästi valamiehistöä tekemään päätöksensä itsenäisesti ja selkeytti kysymyksillään sen tehtävää. Syytetyn puolustusasianajajana toimi Pjotr Aleksandrov, joka piti syytetyn puolesta loistavan puheen. Valamiehistö päätyi sitten vapauttamaan syytetyn ja kyllä siinä wikipedian tieto on oikeassa, että päätöksen vaikutti puolustusasianajajan toiminnan ohella myös syytetyn ”naiivi vilpittömyys ja viehätysvoima”.

Oikeuden päätös oli aikansa sensaatio. Oikeussalin ulkopuolella odottanut valtaisa väkijoukko otti vapautetun naisen hurraten vastaan. Sotilaskuvernööri Trepov joutui naurun ja pilkan kohteeksi. Liberaali maailma oli voittanut vanhan valtaperinteen.
Kuva Vera Zasulitshin oikeusistunnosta maaliskuulta 1878

Zasulitšin vapautuminen johti sitten julkiseen kohuun, joka myöhemmin levisi jopa ulkomaille. Terrori-iskut saivat lisää pontta ympäri maailman. Zasulitš pyrki nopeasti ulkomaille, jottei häntä vangittaisi uudelleen. Päätös vangitsemisesta ja uudesta oikeudenkäynnistä tuli, mutta liian myöhään. Zasulitš oli silloin jo Sveitsissä. Hän palasi myöhemmin Venäjälle. Vallankumouksen aikoihin hän oli menševikki, katsoi, että bolševikkien hirmuhallinto oli tsaarinvallan jatke.


Anatoli Konin muistelmien pohjalta on uskottava, että Trepov ei ollut lainkaan pidetty hahmo 70—luvun Pietarissa. Anatoli Koni kertoo muistelmissaan hänestä. Ystäviä ja ymmärtäjiä hänellä oli vähän. Monet riemuitsivat avoimesti Trepovin onnettomuutta ja oikeuden päätöstä. Oltiin uteliaita tietämään hänen terveydentilastaan, mutta mitään myötätuntoa he eivät julkisesti osoittaneet. Ymmärtäjiä oli niukanlaisesti. Jopa hänelle alamaiset poliisihenkilöt tunsivat hiljaa sisimmässään vahingoniloa ”Fedkaa” kohtaan (niin kuin häntä ammattipiireissä kutsuttiin).

Voi katsoa, että Trepov liberaalin hegemonian jalkoihin jäänyt uhri. Häntä haluttiin nöyryyttää. Hänet oli leimattu ja historian saatossa häntä on leimattu lisää. Unohtuu, että hän sai myös paljon aikaan. Kaupunki kuitenkin kasvoi ja uutta syntyi määrätietoisesti. Ja jonkunhan on tuota työtä pitänyt johtaakin.

Toki Trepov oli kovan kurin mies, tsaarin satraappi ja yhteiskuntansa pitkäaikaisen perinteen jatke. Hän oli läpikäynyt uraportaillaan pitkän polun, noussut lopulta huipulle. Ja nyt yhteiskunnan murros oli painamassa vanhaa järjestelmää maan rakoon.

Joku on kirjoittanut, että Trepovista olisi ilman tuota Bogoljubovin ja Zasulitšin tapausta tullut kaupungin merkkimies. Hän olisi saanut viettää seesteisiä eläkepäiviä.

Nykyisen oikeustajun kannalta tuntuu joka tapauksessa ihmeelliseltä, että yhteiskunnassa jätetään selkeästi murhaa yrittänyt henkilö tuomiotta, koska maassa vallitsee liberaali hegemonia ja uhri edustaa toisenlaista maailmankatsomusta ja toimintaperiaatetta.


TILANNE KÄRJISTYY, SYNTYY NARODNAJA VOLJA – ”Kansan tahto”


Uskottiin, että Zasulitš vapauttamalla väkivalta saadaan taantumaan ja ilmapiiri rauhoittuisi, mutta toisin kävi. Tilanne kiristyi maassa huomattavasti. Murhasta ja väkivallasta näytti tulevan luvallista. Merkittäviä virkamiehiä joko murhattiin tai he joutuivat väkivallantekojen kohteiksi. Pietarissa sai mm. surmansa santarmien päällikkö kenraali Mezentsov. Poliisi oli avuton, syyllisiä ei aina tavoitettu. Lisäksi työväki lakkoili. Elettiin epävakaata aikaa. Kaiken kaikkiaan vuosina 1878 – 1880 tuomittiin 22 terroristia.

Narodnikkien liike oli alkanut siitä, että mentiin maaseudulle opettamaan köyhiä maaorjuudesta vapautuneita talonpoikia. Se ei tuonut menestystä, talonpojat torjuivat kaupunkilaisten agitoinnin. 70-luvun puolivälissä perustettiin Zemlja i volja –järjestö (”Maa ja tahto”), jossa ei vielä puhuttu terrorista. Zasulitšin tapauksen jälkeen toiminta tiivistyi. Vuonna 1879  Zemlja i volja –liike hajosi jakaantuen kahteen osaan. Perustettiin Narodnaja volja –liike (”Kansan tahto”), joka julisti avoimen terrorin keisarin suistamiseksi valtaistuimeltaan. Alkoi sarja pommi-iskuja keisaria vastaan, joista Aleksanteri II selvisi kerta toisensa jälkeen lähes yliluonnollisten voimien avulla.

Ennen ratkaisevaa iskua murhayrityksiä voi laskea olevan kuusi, joista ensimmäinen tapahtui Pietarissa vuonna 1866. Jokainen näistä tapahtumista olisi oma, hyvin mielenkiintoinen tarinansa, mutta ohitan ne nyt lyhyesti. Keisari selvisi niistä hengissä kuin ihmeen kaupalla, niin että hän itse alkoi jo uskoa olevansa kohtalon erityisessä suojeluksessa. Jotta tarina olisi täydellinen, hänen kuolemaansa liittyy kaiken lisäksi oma mystiikkansakin. Kerrotaan Aleksanterin kohdanneen nuoruudessaan Tamara-nimisen mustalaisnaisen, joka ennusti, että hän kohtaa kuolemansa seitsemännellä kerralla ja siitä merkkinä on vaaleaverinen valkohuivinen nainen. Tuo ennustus kävi toteen ja tuon kohtalokkaan naisen roolin sai siihen viimeiseen ja onnistuneeseen attentaattiin nykyisen Pietarin verikirkon luona osallistunut Sofia Perovskaja, jolla sattui olemaan tuolloin mukanaan valkea huivi, jota huiskuttamalla hän antoi merkkejä terroristikumppaneilleen. Tämä – ja paljon muutakin – paljastuu vuodelta 2009 peräisin olevasta dokumenttielokuvasta ”Aleksanteri II:n seitsemän kuolemaa”: https://www.youtube.com/watch?v=C3Q0DcT_noM. Mennään näistä mysteerijutuista kuitenkin faktoihin.


Tsaari oli terrori-iskujen aikana vaikeassa välikädessä. Elettiin epävarmuuden aikaa, mutta hän yritti luoda pitkäjänteisesti uutta järjestystä. Uutta perustuslakia valmisteltiin, mutta Narodnaja volja vastusti sitäkin. Kompromisseja ei ollut, tsaari haluttiin hengiltä. Perustuslaki oli enää hyväksymistä vailla, kunnes sitten vuonna 1881 murhayritys onnistui. ”Vapauttaja-tsaari” koki tuskaisen kuoleman, hänen poikansa tuli tilalle – ja suunta muuttui. Epävarmuuden aika oli vienyt maan liberaalien kannalta ojasta allikkoon.
Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Aleksanteri II:n aikana alkoi Venäjän kehitys kohti kansalaisyhteiskuntaa, mikä pysähtyi hänen poikansa Aleksanteri III:n tultua valtaan. Se oli liberaalin maailman saama maksu tsaarin surman johdosta.

Semjon Ekštut kirjoittaa, että Aleksanteri II:n aika oli epäröinnin ja epävakauden aikaa:
  
”Se ei johtunut vain tsaarin luonteen heikkoudesta, jonkun pahantahtoisuudesta tai hovin sisäisestä vehkeilystä. Ei ollut yhtenäisyyttä edes liberaalibyrokraattien kesken, saati heidän vastavoimien piirissä, joka hehkutti yksinvaltiuden säilyttämisen puolesta Venäjällä. Tilanne maassa oli poikkeuksellisen vaikea.”

Pjotr Valujev oli liberaaleista uudistajista tärkein. Hänen uskonsa uudistuksiin alkoi horjua: ”Tuntuu, että pohja sortuu, rakennusta uhkaa vajoaminen.”  Hänen rinnallaan toinen merkittävä uudistusmielinen oli tsaarin veli, amiraali Konstantin Nikolajevitš Romanov. Yhteistyö miesten kesken alkoi kuitenkin tulla säröjä. Valujev alkoi lopulta herjata samalla puolen rintamaa toiminutta Konstantin Romanovia, joka oli arvokas tuki taistelulle yksinvaltiutta vastaan. Ekštut tulkitsee Trifonovin romaanin pohjalta, että se oli merkki rintaman sortumisesta. Epävarmuus levisi kaikkialle. Vanhoillisten toivo oli kruununperijä Aleksandr, mutta hänenkään lujuuteen ei täysin luotettu.

Oman aikansa satiirinen pilakuva Pjotr Valujevista

Kun Aleksanteri III nousi valtaistuimelle, maan keskeiseksi vaikuttajaksi nousi äärikonservatiivinen Konstantin Pobedonostsev, jolle Aleksanteri II:n haaveileva uusi perustuslaki oli kauhistus. On olemassa sellaisiakin salaliittoteorioita, että hän olisi todellisuudessa ollut tsaari Aleksanteri II:n murhan takana ja siis itse asiassa ohjannut Zheljabovin ja muiden toimintaa. En ole niihin perehtynyt, kun tuntuvat niin uskomattomilta.

Juri Trifonov


JURI TRIFONOV JA HÄNEN ROMAANINSA NETERPENIJE (”MALTTAMATTOMUUS”)


Trifonov syntyi vuonna 1925. Hän menetti Stalinin puhdistuksissa vuonna 1937 isänsä, hänen äitinsä joutui vankilaan. Isä oli bolševikki ja osallistunut sisällissotaan. Trifonovin lapsuuteen kuuluu myös Helsinki, sillä perhe asui siellä isän toimiessa jonkin aikaa Neuvostoliiton edustajistossa.
Trifonov oli lapsena siitä erikoinen poika, että hän kirjoitti päiväkirjaa. Jo noina vaikeina aikoina, jäätyään bolševismin nimeen vannoneen isoäitinsä hoiviin, hän kirjoitti, että hän aikoo selviytyä elämässä. Ja hän pysyi loppuun asti omalla linjallaan, ei noussut kapinaan, eri mielistellyt. Pysyi erillään, mutta hänellä oli suvussaan kasakan verta, ja se näkyi hänen luonteessaan. Pinnasta huokuvat rauhallisuuden takaa saattoi purkautua välillä villi tahdonvoima ja päättäväisyys.

Näin Trifonovista tuli jo pienenä kansanvihollisen lapsi, jonka olisi pitänyt sulkea portit hänen tulevaisuudeltaan, mutta sota pelasti pojan., Hän selviytyi ja sai kuin ihmeen kaupalla 50-luvun alussa ensiteoksena julkaistua merkittävässä Novyj mir –aikakauslehdessä. Hän sai Stalinin palkinnon ja nousi pinnalle. Sitten tie oli upottava, mutta kirjailijan määrätietoisuus vuosien kuluessa vain kasvoi.

Kirjailijan tytär luonnehtii artikkelissaan (http://magazines.russ.ru/znamia/2013/4/t9.html) Trifonovin henkilöhahmoja seuraavasti: jokaisessa ihmisessä on yhtä paljon pahaa kuin hyvääkin. Idealisoimatta sankareitaan hän myötäelää heidän kanssaan. Se on Olga Tangjanin mukaan nähtävissä jo varhaisimmissa teoksissa. Sama koskee myös hänen läheisiään, joiden henkilö paljastuu hahmojen takaa – ilman moitteita, ilman suopeutta.

Trifonov ei saarnaa, ei moralisoi suoraan, hän jättää lukijalle tilaa pohdintaan.  Historiasta kirjoittaessaan hän luo pitkiä linjoja. Hän kirjoitti ”Malttamattomuuden” 1970-luvun alussa, mutta ei se mikään oman aikansa allegoria ole. Hän kyllä tuo teoksessaan hienovaraisia viitteitä omaan aikaansa ja omille aikalaisilleen. Niitä minä en voi samalla lailla tajuta, kuin kirjailijan aikalaiset.


Semjon Ekštutin mukaan Neterpenije käsittelee historiaa Leo Tolstoin kirjallista perintöä seuraten. Suurista asioista on kyse: pois valheesta, totuutta kohti. Romaani luo katseen epävakaaseen aikaan huipentuen  tsaarin murhaan, sen tutkintaan ja rangaistusten toimenpanoon. Romaanin keskushenkilönä on Andrei Zheljabov. Hänen toimintaansa pääasiassa seurataan, mutta henkilöhahmoja on niin runsaasti, että putosin kyllä välillä kärryiltä. Ja kun lisäksi romaanissa liikutaan eri puolilla Venäjää, niin jouduin välillä  ymmälle. Mikään helppo lukukokemus se ei ollut. 

Vera Zasulitšin tapaus on vain yksi monista. Mutta muiden mukana se avaa historiallista muistia. Ja onhan se tärkeä siksikin, koska siitä tapahtumain ketju alkoi vyöryä räjähtäen eteenpäin. Minua itseäni alkoi lukiessani myös tuo Fjodor Trepovin hahmo kiinnostaa.

Semjon Ekštut kertoo Trifonov-teoksessaan omista vaikutelmistaan ja elämyksistään lukiessaan 70-luvulla alle parikymppisenä yliopisto-opiskelijana ”Malttamattomuutta”. Hän kertoo eräästä ”yleisestä totuudesta”, jota ei ole kyseenalaistettu, mutta jota Trifonovin romaani pani miettimään. Vertailukohdaksi hän ottaa katsojalukujen kärjessä noina aikoina olleen elokuvan ”Varo autoa” (Берегись  автомобиля, 1967), kansaa viihdyttäneen komedian, joka viljelee tuota samaista käsitystä itsestäänselvyytenä. Se koskee yksityisyrittäjää, nilviäistä ja nylkyriä, joka pyrkii hyötymään köyhän kansan työn tuloksilla. Jokainen rikastumaan pyrkivä ”hyödyn tavoittelija” on aina väärintekijä, silloinkin kun tuo rikastuminen olisi hänen omien henkilökohtaisten ponnistelujensa ja oman työnteon hedelmä. Sama ajatus on Ekštutin mukaan vakiintunut laajasti venäläiseen ja neuvostokirjallisuuteen. Trifonovin romaania lukiessaan hän kokee, kun Zheljabov yrittää värikkäin kielikuvin iskostaa noita mielikuvia köyhien talonpoikien päähän joutuen sitten hankalaan tilanteeseen erään talonpojan kanssa väitellessään, kun kirjaviisaus ei menekään perille. Tuo elävä tilanne saikin hänet ajattelemaan asiaa hieman laajemmin.

Trifonov toi toisenlaista näkökulmaa. Noista asioista oli tuolloin kerrottu ideologisten silmälasien läpi marxismi-leninismin kirjaviisauksia viljellen. Trifonov meni tavallisen ihmisen tasolle. Ekštutiin itseensä iski kuin auringonpistos kertomus hallitsijasta ja hänen rakastajattarestaan ruhtinatar Ekaterina Dolgorukovasta tilanteessa, kun kirvesmieheksi tekeytynyt Halturin kavereineen räjäytti Talvipalatsissa pommin, jolla saatiin kyllä huomattavan paljon tuhoa aikaiseksi ja palvelus- ja muuta työväkeä menetti runsain mitoin henkensä, mutta keisari sukulaisineen säilyi jälleen kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomana. Lainaan Trifonovia:

”Hallitsija juoksi portaita ylös, ruhtinattaren huoneeseen olettaen, että hän oli saanut surmansa, mutta Katja juoksi häntä elävänä vastaan huudahtaen ”Sasha! Sashenka!” ja he syleilivät pimeydessä niin kuin voitaisiin syleillä paratiisissa toisena hetkenä kuoleman jälkeen”.
Keisari Aleksanteri II ja ruhtinatar Dolgorukova
Pommi Talvipalatsissa. Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Minutkin tuo herkkä kohtaus kaiken karuuden ja kauheuden kohdalla yllätti. Ja tähän voi liittää romaanista esiin käyvä Narodnaja voljan sosialistien asenne: iskujen viattomia uhreja ei säälitty. Tuossakin iskussa heitä tuli valtavasti. Mutta ”yhteinen asia” vaati näköjään uhrinsa.

Vähintään yhtä vaikuttavia olivat Ekštutille tuolloin myös tulisten vallankumouksellisten Andrei Zheljabovin ja Sofia Perovskajan rakkaudesta  ja suhteen kehittymisestä kertovat sivut. Se oli Trifonovilta tuolloin aivan uusi lähestymistapa: ”sellaisesta ei meille Moskovan yliopistossa kukaan koskaan kertonut”. Itselleni tuo ”avoimuus” jäi kyllä etäiseksi, vaikka kyllähän se minuakin kouraisi, kun vähän ennen suurta tehtävää Sofia sanoi rakkaalleen haaveilevansa yhteisistä hetkistä, jolloin voitaisiin lukea vaikka George Sandia.

Oma huomioni tarttui jo romaanin alkuvaiheessa Zheljabovin asenteeseen omaa perhettä kohtaan. Hän hylkäsi heidät jättäen oman onnensa nojaan. Toki Trifonov kuvaa hänen omantunnon tuskiaan, mutta jokin kylmä kovuus miehestä paistaa. Tällä voi kyllä olla esikuvansa kirjailijan omassa elämässä, sillä joutuihan hänkin jättämään nuoren vaimonsa yksin lapsensa lähdettyään 50-luvun alussa pitkälle työmatkalle Turkmeniaan. Kyse olisi siis itsekritiikistä.
Zheljabov hylkää perheensä. Neterpenije-romaanin kuvitusta

Trifonov tuo  esille sen tilanteen, kun nuoria pyrki yhä suuremmin joukoin opiskelemaan ja sivistymään, mutta yhteiskunnassa vallitsi edelleen vanha järjestys. Sitten alkoivatkin nuo vanhat monia sukupolvia vanhat keisarilliset arvot murtua kerralla. Pietari Suuren ajoilta peräisin oleva arvohierarkia, jonka piti olla ikuinen ja jossa ihmisellä itsellään ei ollut mitään merkitystä, alkoikin menettää asemaansa. Enää ei virka-arvo ollutkaan niin määräävä kuin sen piti perinteen mukaan olla. Tästä esimerkkinä käy sotilaskuvernööri Fjodor Trepovin tapaus. Asemassaan ylennyt pitkän linjan sotilashenkilö alkoikin saada halveksuntaa osakseen. Opiskeleva ja sivistyvä nuori ei suostunut tällaisen edessä olemaan ”se pieni mitättömyys”, joka esimerkiksi Gogolin teoksista paljastuu.

Kun virkamieshierarkialla ja tottelevaisella pokkuroinnilla ylemmän edessä ei enää ollut potkua, alkoi nuoria sen sijaan kiinnostaa erilainen uraputki. Narodnikit olivat heistä oma lukunsa. He lähtivät rakentamaan uutta, itselleen mielekästä yhteiskuntaa, mihin kansan sivistystyö maaorjuudesta vapautuneiden talonpoikien parissa ei sitten tuonutkaan toivottuja tuloksia.  Tultiin yhä kärsimättömiksi. Toivottiin nopeita tuloksia ja haluttiin kaataa pikimmiten keisarin valta keinoja kaihtamatta.  Näitä innostuneita nuoria ohjasi jonkinlainen mieleen iskostunut kuva uudesta tasa-arvoisesta ja vapaasta yhteiskunnasta. Valtakunta kehittyi omaa vauhtiaan, mutta se ei riittänyt. Itse asiassa uusi tekeillä oleva perustuslaki nähtiin vain haittaavan toivottua kehitystä. Sitä vastustettiin. Päädyttiin julistamaan sota yksinvaltiutta vastaan. Keisari sai murhatuomion.

Vaikka kirjoitukseni venyy, niin nostan vielä esille joitakin muistoja 60-luvun Neuvostoliitosta, jotta ymmärtäisi, mihin henkisen ilmapiirin rakoon tuo Trifonovin historiallista muistia avaava teos ilmestyi.

Suojasään aika oli ohi, Hruštšev oli pantu syrjään ja maassa pelättiin Stalinin maineen palauttamista. Sen pelossa 14. helmikuuta 1966 lähetti 25 merkittävää tieteen kirjallisuuden ja taiteen Leonid Brežneville, jossa ilmaistiin huoli tällaisesta suunnitelmasta. Sitä seurasi samansisältöinen 13 henkilön kirje puolueen keskuskomitean johdolle. Se heijastaa maassa vallinnutta epävakauden ilmapiiriä, aivan niin kuin oli sata vuotta aikaisemmin. Trifonov ei näissä ollut mukana omaksumansa periaatteen mukaisesti, mutta oli varmasti huolissaan tällaisesta uhasta.

Juri Trifonovin serkku – myös kirjailija – matkusti vuonna 1968 Ranskaan ja päätyi pyytämään turvapaikkaa. Sen johdosta myös Juri Trifonovilta kiellettiin ulkomaan matkat viideksi vuodeksi. Niitä olikin ollut suhteellisen runsaasti urheilulehden toimittajan tehtävien vuoksi. Viittä vuotta ei kuitenkaan tarvinnut odottaa: hän pääsi 70-luvun alussa Mongoliaan, koska arveltiin, että ei hän sieltä turvapaikkaa hae.

Vuonna 1967 ilmestyi elokuva Perovskaja, joka käsittelee samaa aihetta kuin Neterpenije. Elokuvan nimi viittaa Sofia Perovskajaan, joka oli viimeiset vuodet Zheljabovin elämänkumppani ja osallistui viimeiseen Aleksanteri II kohdistuneeseen pommi-iskuun vastuuhenkilönä, koska Zheljabov itse oli tuolloin vangittuna.  Elokuva on lähinnä asenteellinen melodraama, jossa luodaan teon suorittajiin myönteisiä mielikuvia ja myötäillään Perovskajan kärsimyksiä. Elokuva kuvastaa maan henkistä asennetta tuollaista väkivallan kulttuuria kohtaan.

Katsoin jokin aika sitten uudelleen Mihail Rommin vuodelta 1962 peräisin olevan elokuvan Vuoden yhdeksän päivää.  Sekin käsittelee uhrautumista yhteisen hyvän edessä. Siinä kaksi atomifysiikan parissa työskennellyttä tiedemiestä uhraavat elämänsä neuvostotieteen ja maailman paremman tulevaisuuden edessä. Elokuva on klassikko ja aiheutti aikanaan maassa paljon eettistä keskustelua. Ehkä se voi johtua vain ajankohdasta, mutta löydän tuolla elokuvalla yhteyksiä Trifonovin romaanin aiheeseen. Niin elokuvan kuin myös Trifonovin romaanin päähenkilöt päättävät uhrata elämänsä yhteisen hyvän eteen. Molemmista teoksista jää pintaan samoja kysymyksiä. Eräässä Filmihullu-lehdessä julkaistussa haastattelussa Gleb Panfilov toteaa, että elokuvan päähenkilö Gusev on vanhan perinteen edustaja. Myös siksi elokuva oli hyvä lähtökohta uudelle kehitykselle. Tämä ajatus mielestäni lähentää Trifonovin romaanin näkemystä elokuvaan.


Romaani Neterpenije on osa laajempaa kokonaisuutta. Trifonov pureutui kansakunnan historialliseen muistiin myös muiden teosten kautta. Talon rantakadulla jo mainitsin.  Lisäksi hän pureutuu maan kansalaissotaan tutkien sen problematiikkaa mm. oman isänsä Valentin Trifonovin elämän kautta. Vuonna 1978 ilmestyneessä teoksessa ”Vanhus” (Cтарик), vanha mies muistelee kansalaissodan aikojaan ja tekee yhteenvetoa noista ajoista ja elämästään. ”Nuotion kajossa” (Отблеск костра, 1965) käsittelee ensimmäisen kerran vallankumouksen merkitystä ja seurauksia maalleen ja kansalleen. Siinä päämotiivina on kirjailijan isän maineen palauttaminen. Hän haluaa antaa teoksellaan tunnustuksen tämän elämänuralle. Viimeiseksi jääneessä teoksessaan ”Aika ja paikka” (Время и место, 1981 ) kirjailija tutkii menneitä vuosikymmeniä oman elämänsä taustoista käsin. Romaani paneutuu eri vuosikymmeninä näkyviin toiveisiin ja ihanteisiin ja sisältää paikoin julmaakin analyysia.
 ,,,


I. Grinevitski, keisari Aleksanteri II:n murhaaja

Pommi-iskua johti Sofia Perovskaja. Nimenomaan hän antoi huivilleen merkin pommin heittäjille. Ensiksi pommin heitti Nikolai Rysakov. Siitä keisari selvisi. Tämä nousi vaunuista ylös, vaikka häntä kehotettiin pakenemaan paikalta. Siinä samassa puolalaissyntyinen Ignati Grinevitski sai Perovskajalta merkin ja hän heitti pommin, jossa keisari loukkaantui vakavasti ja kuoli myöhemmin kovissa tuskissaan Talvipalatsissa. Hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Pommin heittäjä puolalaissyntyinen Ignati Grinevitski loukkaantui niin ikään samassa tilanteessa ja kuoli neljän tunnin kuluttua sairaalassa. Iskuun osallistunut ryhmän nuorin jäsen Nikolai Rysakov saatiin attentaatin yhteydessä kiinni ja taitava kuulustelija sai hänet ilmiantamaan ryhmän muut jäsenet lievemmän rangaistuksen toivossa. 

Tuomiot keisari Aleksanteri II:n murhasta olivat kovia. Andrei Željabov, Sofja Perovskaja, Nikolai Kibaltšitš, Timofei Mihailov ja Nikolai Rysakov tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin kolmantena päivänä huhtikuuta 1881 Pietarissa Semjonovskin kentällä.
"Tsaarinmurhaaja".Neterpenije-romaanin kuvitusta.


LOPUKSI: RYSAKOVIN MONOLOGI

Romaanissa on normaalin dokumentoivan kerronnan ohessa henkilöiden monologeja ja sitten on Kleio-osioita. Sanahan viittaa kreikkalaisessa mytologiassa käytettävään historian muusaan. Siinä kirjailija tarkkailee tapahtumia nykyhetken näkökulmasta.

Laitan loppuun aika pitkän katkelman romaanista. Olen sen itse suomentanut. Tässä on ensimmäisen pommin heittäneen, ryhmän nuorimman N.Rysakovin monologi. Hän heitti viimeisessä ratkaisevassa pommi-iskussa ensimmäisen pommin, joka kyllä sai aikaan tuhoa, mutta keisaria se ei vahingoittanut. Rysakov otettiin heti kiinni ja keisari nousi vaunuista katsomaan pommin heittäjää. Se oli häneltä kohtalokas virhe, koska pian sen jälkeen hän sai kuoliniskun toiselta terroristilta.

Monologin loppuosa puhututtaa minua. Hän pystyy kertomaan myös kuolinhetkensä. Aivan kuin hän olisi jäänyt henkiin. Niin, mielestäni sen kirjailija haluaakin kertoa oman aikansa lukijoilleen. Lukija tulkitkoon sen omalla tavallaan.  Halusin alun pitäen suomentaa koko monologin, mutta muutaman puheen pikkuruisen puheenpätkän olen jättänyt lopullisesta versiosta pois. On huomattava, että Rysakovin kotipaikka on Vytegrassa, Äänisjärveltä kaakkoon päin, siis Karjalassa.
Rysakovin kohtalo oli yhtä karu kuin muidenkin.  Hän yritti ilmiannollaan välttää kuolemantuomion. Se hänelle luvattiin, mutta avoimuus ei nuorukaista kuitenkaan lopulta auttanut. Hänet hirtettiin muiden mukana.

Käännöksessäni esiintyvä Dobržinski on maineikas kuulustelija, jonka ansioksi Rysakovin ilmianto luetaan. Tästä käännös alkaa ja siihen kirjoitukseni päättyy.


”N.I. Rysakovin ääni:

Miksi minun oli heitettävä ensimmäisenä? Ei siitä ollut sovittu. Tapahtui traaginen väärinkäsitys. Minun kaikkein nuorimpana olisi täytynyt olla kolmas tai neljäs, pitää kaiken varalta ylimääräisenä räjähdettä mukana. Mutta Mihailov pelkäsi, tai ehkä hän huijasi. Niin järjestys meni sekaisin, ja sitten kävi niin kuin kävi. Blondi huiskutti huiviaan, ja sitten heitin. Totta puhuakseni, koska olin nuorin ja kokemattomin, ei Zheljabov olisi minua siihen paikkaan laittanut. Mutta hän oli pidätettynä. Ja ilman Zheljabovia kaikki meni päin mäntyä. Zheljabov piti kaiken otteessaan, hän osasi saada jokaisesta tarvittavan irti.

Ja minutkin hän muovasi mieleisekseen. Ehkä samalla lailla kuin herra Dobržinski kertoi – ensimmäisenä päivänä. Hän kertoi, miten se tehdään. Hän tietää, kun on nähnytkin. Herra Dobržinski on nähtävästi hyvin viisas ja kiltti ihminen, ei vihastu, ei huuda, keskustelee rauhallisella äänellä, tarjoaa väliin papirossia ja - mikä tärkeintä – suhtautuu ihmisiin myötätuntoisesti. Hän esimerkiksi näkee, että olen nuori, kokematon, ja siksi hän selittääkin minulle kaiken juurta jaksain. Minut pannaan penkille, laitetaan pääni päälle jokin valkoinen viitta tai kaapu. Ja sitten kun se on asetettu, lasketaan pääni yli silmukka, kaulan ympärille, ja kiristetään sitä sitten kevyesti, ei kuitenkaan liiaksi, ettei hengitys korise. Hän sanoo, että köysi ei ole liian paksu, hän on sen itse tarkastanut. Sillä jos silmukka paksu, se ei kiristy heti, ja siinä se juju onkin, että kaiken on tapahduttava hetkessä. Se tietysti on hamppua, joka on lihdattu ja häkilöity, ja paksuus mitataan säikeiden määrän mukaan: on olemassa kaksi-, neljä- ja kuusisäikeisiä köysiä. Ja on todettu, että venäläinen hamppuköysi on arvostettua, sitä viedään ulkomaillekin. Kaiken tämän herra Dobržinski kertoi minulle jo ensimmäisenä päivänä, ilman mitään ilkeilyä.

Kerroin hänelle kaiken, mitä tiesin, ensi päivästä alkaen, sillä kuolema on kauhea asia! Kauhea! Sietämättömän kauhea. Sillä en ole ehtinyt vielä lainkaan elää, en hitustakaan. En ole nähnyt vielä mitään hyvää: vain nälkää, köyhyyttä ja tyhjyyttä. Olen yhdeksäntoista. vanhemmat ovat porvareita, isä johtaa sahaa Vytegorskin kihlakunnassa Olonetskin kuvernementissa. Kävin kihlakunnan koulua, sitten Tsherepovetskin reaalikoulua, siellä opettajana oli Vasiljev, karkotettu nihilisti. Lapsena ja poikaiässä näin ympärilläni pelkkää köyhyyttä… Muistan, kuinka kuudennen luokan jälkeen olin lomalla isän kanssa Kobžinskaja Zapanin kylässä. Siellä oli metsätöissä kauheasti miehiä, noin 300. Työ oli äärimmäisen raskasta. Ja silloin voin sanoa tietoisesti alkaneeni tutustua heidän taloudelliseen tilaansa. Tuolloin luin jo Vasiltšikovin kirjoja, olin tutkinut Saksan perustuslakia ja Sherrin kirjaa Maailmanhistorian komedia. Vuonna 1878 pääsin vuori-instituuttiin ja varattomana sain hallinnolta rahallista tukea. Tutustuin Shirjajeviin. Minulla oli läheinen suhde erääseen naiseen, joka tunsi Shirjajevin. Nainen pidätettiin pian sen jälkeen, kun Shirjajev oli pidätetty, ja silloin myös minut raahattiin poliisiasemalle.

No, mitä minä saatoin kertoa, millaisia salaisuuksia paljastaa?  Yksi oli minulle hyvin tuttu: nälkä. Voin todeta, että nälkä raastoi minua kaikessa suhteessa. Olisin kaivannut lihanpalaa, tai ylimääräistä ruplaa, jolla olisin voinut ostaa itselleni kengät. Kaipasin ihmisiä, naista. Janosin kaikkea, olin onneton, kaikkea kylläisyyttä paitsi. Olisin kaivannut naista kuin naista. Edes vanhaa, rumaa. Tarvitsin ystäviä, jotka olisivat voineet ymmärtää minua ja luvata toisen elämän - ilman yksinäisyyttä, ilman köyhyyttä. Sitten tapasin ihmisen, jolla ei ollut mitään oikeuksia. Kohtasin hänet sosialistien parista ja näin, että oikeus on heillä taskussaan: revolverin piipussa. Zheljabov käänsi elämäni. Yhtäkkiä näin, että tuo henkilö on samanlainen kurja, yksinäinen, rikkinäinen ja koditon, kuin minäkin, kuitenkin – mahtia täynnä ja lähes kaikkivoipa!...

…Zheljabov sai minut vakuuttuneeksi siitä, että terrori on sosialistisessa liikkeessä välttämätöntä. Hän sanoi, että jos hallitus tekee omien intressiensä pohjalta muutoksen käskyyn ”Älä tapa”, niin puolueella on kansan hyvyyden tähden tappamiseen mitä suurin moraalinen oikeutus. Loman jälkeen, kun olin käynyt isäni luona ja nähnyt kansan kärsimyksiä, sairauksia, pernaruton, nälän ja muun aiheuttamaa joukkotuhoa ja olin näkemästäni syvästi suruissani, Zheljabov hyödynsi taitavasti minun tuntojani. Minä menin mukaan terroristiryhmään. Se oli minulle sangen vaikeaa. En voinut päästä eroon vaistomaisesta veren kammostani. Pyydän huomiomaan sen, että on suuri ero tappamisen keinoissa. Kuristaa voi nautiskellen uhrin kärsimyksistä, aivan sama on tikarinpistossa, niin kuin nimenomaisesti tämä kyynisyys ilmeni Perovskajan sanoissa ensimmäinen maaliskuuta. Laukaus vaatii jo vähemmän moraalista jännitettä. Pommin heittäminen näkemättä sen vaikutusta voi tapahtua jo melkein ilman sankarillista sydämen tuskaa.  Mutta jos murha ylittää tavallisten rikosten rajat, jos sen tuloksena on todellinen sosialistinen hyvä, kuten työläisten ja talonpoikien parempi elämä, niin moraalista tuskaa ei siitä sen vuoksi tarvitse kokea. Minä en pitänyt tätä pommi-iskua edes murhana, kertaakaan ei piirtynyt mielikuviini verta tai haavoittuneiden kärsimyksiä, attentaatti hahmottui minulle eräänlaisena valoisana tosiseikkana, joka tuo yhteiskunnalle uuden elämän. Siinä määrin huumaannuin tuon miehen vaikutuksesta! Ei! En minä heti alkanut kertoa kaikkea. Tietysti, puhuin paljon ensimmäisenä päivänä, paljastin huoneiston Talažnaja-kadulla, kerroin Perovskajasta ja Zheljabovista, mutta monista seikoista vaikenin, eräissä asioissa johdin tietoisesti harhaan. Esimerkiksi Perovskajasta kerroin, että hän on keskiverinen. Ja hänhän on selkeä vaaleaverikkö. Zheljabovista kerroin, että hänellä on punertava ranskalainen parta, vaikka hänellä on tumma pitkä parta, mistä syystä häntä kutsuttiinkin Partasuuksi, ”papaksi”. Harhautin yrittäen tiedostamatta olla hyödyksi. Mutta ensimmäisenä yönä… Näin oman kuolemani – nelisäikeisen köyden jatkona.., sen mistä herra Dobržinski oli puhunut – niin selvästi, että aloin huohottaa, korista, ajattelin, etten elä aamuun saakka.

Miksi minun on kuoltava vain siksi, että tapahtui vahinko, järjestys meni sekaisin ja jouduin ensimmäiseksi?  Ajattelin: enhän minä ollut syypää hallitsijan kuolemaan. Minun pommistani hän, luojan kiitos, jäi henkiin. Antakaa minun elää edes vähän, edes neljä vuotta, 23-vuotiaaksi asti. Edes kaksi vuotta! Se on niin mitättömän vähän, mutta minulle se on valtavan paljon – kaksi vuotta. Olen tuskin saanut mitään kosketusta elämään. Kaksi vuotta, ja sitten olen vapaaehtoisesti valmis hirttoköyden jatkoksi. Ja kaiken päälle ilmaisen kiitokseni. Suurkiitos kahdesta onnen vuodesta, sillä elämä on onneni. Viisaat hakkaavat päätään: ”Mitä onni on?” Se on niin yksinkertainen juttu. Ja maaliskuun toisesta alkaen rupesin puhumaan kaiken, mitä tiedän.  Herra Dobržinski ravisti minusta kaiken irti, käänsi nurinpäin; olin kuin sotasaalis, jonka vierestä kulki rykmentti. Minusta jäi kuori, sisälmykset kaikkine ajatuksineni, sanoineni, toiveineni ja muistoineni luovutin herra Dobržinskille. Mutta myös se jäljelle jäänyt kuori oli minulle loputtoman rakas, halusin sen säilyttää. Samantekevää – miten. Nyt kun on jäänyt vain kuoret jäljelle, minulle on täysin samantekevää.

Herra Unkovski, asianajajani, viittasi saamaani tippuriin lieventävänä seikkana. Ymmärrän, että se on noloa, mutta suostuin.  Se tuli syksyllä ja ilmeni lievänä, minkä vuoksi se ei minua paljoa huolestuttanut, mutta asianajaja vaati, että minulle tehtäisiin lääkärintarkastus, ja 20. maaliskuuta se tehtiinkin. Tiedän, että näytän kauhealta, kuin vainaja. Kasvoille on ilmestynyt sinertäviä paiseita. Lääkärit eivät tienneet, mistä ne läikät olivat tulleet ja tekivät erilaisia olettamuksia. Minä tiedän mistä: kuoleman pelosta. Kun olin ristikuulustelussa Arkadin kanssa, niin tämä kavahti minua, ja muutama tunti sitä ennen minä olin Perovskajan kanssa, ja tajusin, ettei hän minua tunnistanut. Mutta lääkärit, nuo sieluttomat roistot, päättivät näin: ”mitään hermostollista sairautta ei ole, eikä älyllisissä toiminnoissakaan ole mitään vikaa, mutta mitä tulee krooniseen virtsaputkentulehdukseen, niin sillä sairaudella ei ole mitään huonoa vaikutusta psyykkiseen kuntooni”. Yritin antaa kaikkeni, kun vastasin Dobržinskin kysymyksiin, ja jos kahtena ensimmäisenä päivänä pidin jalona hänen antamaansa lupausta siitä, että minun avoimia tunnustuksiani, joissa mainitsin henkilöiden nimiä ja osoitteita, ei merkittäisi pöytäkirjaan, niin ei niitä oikeastaan merkittykään. Sen sijaan merkittiin minun kummallisimmatkin pohdinnat sosialismista, työläisjärjestöstä, taloudellisesta vallankaappauksesta. Eikä Dobržinski kertaakaan keskeyttänyt, päinvastoin, kuunteli vilpittömän kiinnostuneena herkeämättä – mutta pian tuo tärkeys minun silmissäni lopahti. Ymmärsin, että noiden pöytäkirjojen lisäksi tehdään toisia ja ennemmin tai myöhemmin kaikki saadaan tietää. Ja mikä merkitys sillä nyt oli, mitä minusta puhutaan ja ajatellaan? Eihän nyt ollut kyse vaatimattomuudesta tai häpeämättömyydestä, vaan elämästä ja kuolemasta.

Ja kun minut kutsuttiin kuulusteluun 11. maaliskuuta ja osoitettiin Sofia Perovskajaa, sanoin välittömästi, että hän on juuri sama blondi, joka johti meitä sunnuntaina maaliskuun ensimmäisenä ja piirsi kuoreen suunnitelman. Hän toi räjähteet nyytissä. Perovskaja siristeli pienillä sinisillä silmillään niin vihaisena, että hämmästyin: miksi en ollut hämmentynyt, miksei ääneni vapissut? Siksi koska kaikki oli minusta jo varissut. Ja se ulkoinen, mitä oli jäänyt jäljelle, ei kyennyt vapisemaan tai häkeltymään.

Sitten tunnustin Arkadi Tyrkovin, Jelizaveta Olovennikovin, Kibaltšitšin, sitten kuvan pohjalta  Vera Fignerin… Tiedättekö muuten, mitä tarkoittaa yökuulustelu? Kun ei anneta nukkua ja kun hieman uinahdat tuolilla, kaadut kyljellesi, sinua tönäistään raa’asti: ”Älä nuku! Vastaa kysymyksiin!” He lupasivat pelastaa elämäni. Loppuun sakka uskoin lupaukseen, ja kun oikeudessa kuulin ” kuolemanrangaistus hirttämällä” silti jatkoin uskomista.. Minusta tuntui, että se julistetaan muille ja minusta mainitaan myöhemmin erikseen. Ei mainittu mitään.  Sen sijaan kaikki minusta puristettiin viimeiseen pisaraan. Jopa viisi minuuttia ennen teloitusta Dobržinski  yritti jotain minusta lypsää irti. Ja minä uskoin. Ja kun huppu puettiin ja köysi pudotettiin kaulaani, minä yhä vielä uskoin, että nyt julistetaan armahdus: pyöveli vai altani jakkaran, ja minä pidin siitä jaloillani kiinni, koska uskon viimeiseen sekuntiin…

Kun ensimmäisenä maaliskuuta sotilaat hyökkäsivät kimppuuni ja väkijoukko ahtautui ympärilleni, joku huusi: ”Antakaa hänet meille, me revimme hänet!” ja sitten yhtäkkiä kaikui uusi räjähdys, kauhea paniikki, kaikki kaatuilivat. Mutta minä sanon heille: ”Älkää pelätkö kuolemaa, joskus se tulee kuitenkin”. Eikä ollut tuona sekuntina maan päällä ihmistä, joka olisi minua vähemmän kuolemaa pelännyt. Oi te, ihmiset hyvät, kalliit, jotka elätte sadan vuoden kuluttua, ettekö te tunne, kuinka ulvoo sieluni, joka tuhosi itsensä ikiajoiksi?”
Perovskaja-elokuvan kuva hirttotuomiosta

LÄHTEITÄ:

Длуголенский, Я. Н.                Век Достоевского. 2007.

Иконников-Галицкий, Анджей. Самоубийство империи. Терроризм и бюрократия 1866 – 1916.   Лимбус пресс, 2012.

Левандовский, Андрей         Прощание с Россией. Изд. Ивана Лимбаха, 2011.

Трифонов, Юрий.                     Нетерпение. Советский писатель, 1988.


Экштут, Семен.                         Юрий Трифонов. Молодая Гвардия, 2014.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Sergei Kirov (Kostrikov) – vaiheita vallankumousmiehen elämästä

Ahkera koulupoika Sergei Kostrikov

Aluksi

Tässä on nyt kyseessä toinen kirjoitukseni Leningradin puoluejohtajasta, joka joutui murhatuksi joulukuussa 1934. Sitä ennen hän toimi kahdeksan vuotta Leningradin ja itse asiassa koko Luoteis-Venäjän ykkösmiehenä. Ensimmäisessä tekstissäni pääpaino oli Pietarissa Kamennoostrovski-kadulla sijaitsevassa Kirov-museossa.  Yleisin Kirov-aihe kirjallisuudessa ja tiedotusvälineissä on edelleen hänen murhansa, jota käsittelin hieman ensimmäisessä kirjoituksessani mutta paljon jäi kuitenkin kertomatta. Nyt keskityn hänen elämäntarinaansa. Kuinka kiltistä kuoropojasta kehittyi bolševikki, jonka toimintaan voi suhtautua vähintäänkin kaksijakoisesti? Toisaalta hän on saanut sivistyneen älykön kuvan, toisaalta hänkin onnistui tahrimaan kätensä vereen. Murhasta olen kyllä läpikäynyt lähes kaiken, mitä netistä ja kirjahyllystäni löytyy – siinä määrin, etten enää ole innostunut laatimaan siitä erillistä tekstiä. Olen juttuni loppuun kuitenkin liittänyt siitä lyhykäisen yhteenvedon. Viittaan siihen myös tätä alkukappaletta seuraavassa vuodatuksessani, jonka kirjoitin viimeisenä mutta päätin lopulta laittaa tähän alkuun johdannoksi. 

Olen viime aikoina lukenut 1800-luvun lopun vallankumouksellisten elämästä – heistä jotka olivat näille Kiroveille ja muille neuvostovallan rakentajille malleina ja esikuvina.  Oli Andrei Zheljabov, oli Sofia Perovskaja, jotka molemmat kokivat loppunsa hirsipuussa tuomittuina tsaari Aleksanteri II:n murhaiskun valmisteluista. Heidän orastanut rakkautensa sammui siihen. Perovskaja jätti jälkeensä maineikkaan Razumovskin aatelissuvun, jonka muissa haaraumissa elämä jatkui. Kulttuurielämään tämä tappava blondikaunotar toki ylsi. Hän on sitten valkokankaalla ja runoilijoiden säkeiden sytyttämänä saanut kansan vuodattamaan kyyneliä.

Ei vallankumouksen poikia ja tyttäriä kovin helposti hengiltä saada. Andrei Zheljabovin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Andrei_%C5%BDeljabov) elämä jatkui vielä Leningradissa reilut 50 vuotta myöhemmin. Nimittäin hänen kädestään koki myös Sergei Kirov loppunsa. Murhaajan passissa oli Leonid Nikolajevin nimi, mutta ehkä se on vain harhautus.  Eihän Kirovkaan ollut itse asiassa kuin nimimerkki. Sergei Kostrikov oli jo jäänyt jonnekin matkan varrelle.

Olkoon Zheljabov nyt Leonid Nikolajev, joka päätyi murhaamaan Kirovin. Hän ei pärjännyt työelämässä. Hän oli ollut puolueen tehtävissä, mutta joutui nähtävästi luonteensa vuoksi niistä kerta toisensa jälkeen poispotkituksi. Hän purkautui paineistaan päiväkirjansa sivuilla. Lisäksi hän kirjoitti kahdelle lapselleen jäähyväisiksi elämänkertansa, joka päiväkirjamerkintöjen ohella paljastaa, miten hän päätyi ajatukseen kostaa epäoikeudenmukaiseksi katsomansa kohtelu murhaamalla kaupungin ykkösmies. Niistä selviää, miten ajatus kypsyi ja miten hän asiaansa valmisteli. Teollaan mies pystyi kostamaan kokemansa nöyryytyksen ja häpeän. Se maksoi isyyden, mutta yhtä kaikki hän luottamus oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan eli. Kyllä vallankumouksen uskottiin pitävän lapsistaan huolen.
Nikolajev oli hyväuskoinen eikä osannut epäillä, että teon vuoksi kärsimään joutuu myös hänen perheensä ja muut läheisensä. Hän uskoi sinisilmäisesti pääsevänsä tekonsa kautta historiaan ”Minun laukaukseni on kuin Zheljabovin laukaus”, Nikolajev kirjoittaa (http://svpressa.ru/society/article/17753/). Hänestä tuli neuvostoajan Zheljabov. Teon traagisuutta lisäsi se, että hän teollaan veti hautaan monia viattomia. Ja lisäksi sen myötä terrori alkoi jyllätä läpi valtakunnan. 

Palaan vielä Andrei Zheljaboviin, tai kuka hän nyt on, kun nämä nimet ja nimimerkit alkavat mennä sekaisin. Hänkin teki saman virheen. Vai oliko se edes virhe, pelkästään tietoista vastuuttomuutta. Hänen oma perheensä ja läheisensä joutuivat tuuliajolle jo siinä vaiheessa, kun mies alkoi toteuttaa omia mielihalujaan, teloituksen myötä heidänkin elämänsä menetti näköalansa. Pelkkää kärsimystä ja tuhoa hän kylvi ympärilleen. Tosin oli niitä, jotka löysivät hänestä esikuvansa. Mutta hekin alkoivat lopulta tappaa toisiaan. Ei väliä, jos siinä sivussa kaatui myös muutama viaton. Oli kyse – tai uskottiin olevan kyse - elämää suuremmista asioista.

Nikolajev ja hänen vaimonsa Milda Draule teloitettiin. Perheen kaksi lasta sijoitettiin lastenkotiin. Toisesta jäljet katosivat, toisen onnistui Kirov museon johtaja Tatjana Suharnikova 2000-luvun alkuvuosina suuren Venäjän uumenista löytämään, kun tämä oli jo vanhus. Suharnikova on kuvannut tilanteen, kun tuo vanhus näki ensimmäisen kerran äitinsä valokuvan. Hän katsoi kuvaa kuin ihmettä. Ei hän vaatinut yhteiskunnalta enää mitään. Ympyrä oli sulkeutunut. Hänellä oli rinnallaan tukemassa elämänkumppani, myös aikoinaan vainoja kokenut. Siinä oli tarpeeksi.

Kun murhattua Kirovia sitten tutkittiin, havaittiin housun etumuksessa kuivunutta spermaa. Elämän sykettä siihen oli valunut, tuhottua ja tuhoutunutta elämän sykettä. Muut Kostrikovit pääsivät Uržumin multiin, Kirov työnnettiin Kremlin muuriin. Ei nouse muurista kukkaset, eikä Sergei Kostrikovin joskus keksimästä nimimerkistä spermat roisku, mutta sitkeästi se vielä sinnittelee.

Uržum

Uržum


Sergei syntyi maaliskuussa vuonna 1886 Uržumin pikkukaupungissa, joka sijaitsee Keski-Venäjällä reilut 900 kilometriä Moskovasta itään ja noin 220 kilometriä Kazanista koilliseen. Tuolloin paikkakunnalla oli reilut 5 000 asukasta, nykyisin lukumäärä on kaksinkertaistunut. Paikan halki virtaava pienehkö Uržumka-joki laskee lähistöllä suurempaan Vjatkaan, joka puolestaan virtaa Volgan sivujokeen Kamaan. 

Uržumin seutu oli alkuaan suomalais-ugrilaisten marien asumaseutua.  Kaupunki sai virallisesti alkunsa vuonna 1584, kun venäläiset perustivat sinne linnoituksen puolustautuakseen marien ja tataarien hyökkäyksiltä. Paikkakunnan nimi ansaitsee hieman huomiota, vaikka kovin kauas mennäänkin Sergei Kostrikovin elämänvaiheista. 

On väitetty, että kaupungin nimi tulisi marin kielestä ja merkitsisi kutakuinkin, että ’ Orava näkyi’. Tämä on kuitenkin pelkkä myytti, mutta sen verran se  on saanut huomiota, että Uržumin piirin  vaakunassa on orava (piiri ”rajon” on hallinnollinen alue, johon kuuluu kaupunki ympäristöineen).  Paikallishistorian tutkija kuitenkin torjuu tämän tulkinnan ja löytää nimen juuret kauempaa mutta yhtä kaikki suomalaisugrilaisista kielistä eli permiläisestä kantakielestä (http://www.km.ru/referats/332583-osnovanie-goroda-urzhuma). Se koostuisi kantasanoista ”metsä” (вур) ja ”joki” tai ”puro” (сум) ja nimi tarkoittaisi siis ’metsäjokea’. Sergei Kirovin kuoleman jälkeen joulukuussa 1934 Uržumin asukkaat olisivat (ainakin lukemani perusteella) halunneet luopua vanhasta nimestään ja muuttaa sen Kiroviksi. Nyt tuntuu, että kovin halvalla olisi vanha ugrilainen menneisyys myyty. Sen kunnian sai kuitenkin koko hallintoalueen eli oblastin (”läänin”) pääkaupunki Vjatka. Ja Kirov se on edelleen: kirovilaiset eivät ole halunneet ”palata” vjatkalaisiksi. Niin ikään Vjatkan alueesta tuli vuonna 1934 Kirovin alue ja on edelleen. Toki Uržum sai monien muiden kaupunkien tapaan Kirovin kadun ja muistomerkin. Palaan nimiasioihin vielä kirjoitukseni lopussa.

Sergein syntyessä etnisiä mareja asui paikkakunnalla muutama prosentti ja tuskin hän oli heistä paljonkaan tietoinen kasvaessaan kouluikään Miron-isän, Jekaterina-äidin ja kahden sisarensa Annan (1883 – 1966) ja Lizan (1889 – 1968) kanssa.  Lisäksi ennen Sergein syntymää oli perheessä ehtinyt neljä lasta jo kuolla.
 
Vanhaa Urzhumia.
Äidin isä kuului oikeastaan varakkaisiin talonpoikiin, jotka olisivat myöhemmin 30-luvulla saaneet kulakin tuomion. Hän rakensi lähialueen talonpoikia ja kauppiaita varten pienen majatalon, jossa he voivat yöpyä tullessaan kaupitteleman tuotteitaan. Homma pääsikin hyvin alkuun, kunnes isoisä yllättäen kuoli. Hänen lankonsa eli Sergein isän Miron Ivanovitšin olisi pitänyt jatkaa apen alulle panemaa toimintaa, mutta siitä ei tullut mitään. Äiti Jekaterina Kuzminitšna oli kyllä energiapakkaus, muttei hänkään pystynyt hauraan terveytensä vuoksi tekemään mahdottomia.  Niinpä perhe joutui taloudessaan ahtaalle, vaikkei varsinaiseen köyhälistöön lukeutunutkaan. 

Kostrikovin perheen talouden alamäkeen oli syynä isän ailahtelevainen luonne. Hänen äitinsä oli kuulunut rikkaan virkamiesperheen palvelusväkeen. Miron-poika otti elämisen mallinsa äitinsä työpaikalta. Hän omaksui elämäntyylin, jolla ei arjessa selvitty. Hänestä kehittyi eräänlainen herrojen hännystelijä, joka halusi päästä kaikesta helpolla. Hänen olemuksessaan voi todeta olleen karikatyyrin aineksia. Hän halusi kaunista elämää, muttei halunnut nähdä sen eteen vaivaa. Toivoi vain, että kaikki hyvä putkahtaa eteen kuin itsestään. Vaimonsa ja lastensa edessä hän tekeytyi lähinnä hienostelevaksi keikariksi uskoen olevansa muiden yläpuolella ja kuvitellen kuuluvansa erityiseen joutilaitten ihmisryhmään. Siihen hän yritti mukautua – niin kuin käyttämäni lähde toteaa - kynnenkärkiään myöten.  Kun sitten appi yllättäen äkillisesti menehtyi ja hänen olisi pitänyt astua tämän saappaisiin, ei ollut hänestä arkisen majatalon isännäksi.

Sergei-pojan kasvettua aikuiseksi isä jäi mieliin lähinnä siivelläeläjänä, joka pyrki pääsemään kaikesta mahdollisimman helpolla. Hänestä ei ollut miehen malliksi, varsinkaan kun hän pojan ollessa 7-vuotias häipyi maailmalle leveämmän leivän ääreen ja jätti perheensä puille paljaille. Itse asiassa hän lähti työnhakuun päätettyään ensin tavanomaisen juopotteluputkensa jälkeen parantaa tapansa. Se ei kuitenkaan perhettä lohduttanut. Tilanne kärjistyi, kun äiti kuoli seuraavana vuonna keuhkotautiin.  Perheen tyttäret otti isoäiti hoiviinsa.  Sergei joutui lastenkotiin, joka oli eräänlainen sisäoppilaitos tai internaatti.

Miron Kostrikov ei enää palannut perheensä pariin. Uržumiin hän kyllä vielä palasi ja sinne hänet sittemmin haudattiinkin, mutta tällöin Sergei oli jo muuttanut kotoaan maailmalle. Todennäköisesti isä ja poika eivät enää koskaan tavanneet.

Sergei Kirovin murhan jälkeen vuonna 1936 ilmestyi Antonina Golubevan pienoisromaani ”Poika Uržumista” (Мальчик из Уржума; http://www.lib.ru/MEMUARY/ZHZL/kirow.txt ). Kirja kuvaa Sergei-pojan lapsuutta ja nuoruutta itse asiassa hyvin elävällä tavalla. Lastenkodista siinä on kerrottu, että ”elämä oli siellä ilotonta, patja oli kova ja karkea ja peitto piikikäs”. Tuollainen luonnehdinta kuului 30-luvun ideologiseen tyyliin. Toisaalla ei pystytä enää täysin pitäytymään samassa kerrontatyylissä. Kun kirjailija siirtyy käsittelemään Sergein luonnetta, käy ilmi, että Sergeillä oli uudessa ”kodissa” hyviä kavereita sekä huolehtivaisia ja ystävällisiä opettajia.

Isoäiti otti huostaansa perheen kaksi tytärtä, mutta poika piti sijoittaa tuohon lastenkotiin.  Uusi tilanne aiheutti Sergeille varmasti ensialkuun jonkinlaisen hylätyksi tulemisen tunteen. Jäiväthän siskot isoäidin hoiviin ja hänet sijoitettiin muualle.  Nähtävästi Sergei kuitenkin sopeutui elämänmuutokseen nopeasti. Uusi elämänpiiri osoittautui varsin pian hyvin virikkeelliseksi.
Uržumin lastenkodin lapsia ohjaajineen. Tuolloin Sergei oli jo muuttanut Kazaniin. 

Sergei oli tuolloin iloinen ja tunnollinen poika. Nähtävästi myös isänsä tyhmyydestä vaivautuneena hän yritti mahdollisuuksien mukaan auttaa mummoaan. Hänen koulunsa sijaitsi aivan mummon kodin lähellä. Välituntien aikana hän juoksi ripeästi mummon luo ja ehti hakea viereisestä joesta pari kertaa mummon sangolla vettä, kaksi sangollista kerrallaan, mikä oli pikkupojalta kova saavutus. Joen rannalla oli jyrkät penkereet ja pojasta oli vanhalle mummolle suuri apu.

Kouluvuodet olivat Sergeille henkisen kasvun aikaa. Hän aloitti lukuharrastuksensa, mitä helpotti se, että kaupunkiin oli hieman aiemmin perustettu yleinen kirjasto. Hän pääsi jo pienenä mukaan teatterin tekoon ja oli mukana jopa kirkkokuorossa. Maailmankuvaa laajensi tietysti myös se, että hän sai lastenkodissa aidon kosketuksen vähävaraiseen väestönosaan. Myöhemmin kulttuuriharrastus syveni ja sen myötä kosketuspintaa kehittyi myös sivistyneempään väestönosaan. Esimerkiksi teatterikerhon vetäjät tekivät työtään suurella sydämellä lapsia innostaen. Heidän ansiostaan harrastus ei tyrehtynyt, vaan päinvastoin innosti tutustumaan monipuolisemmin teatteriesityksiin ja musiikkiin. Ja Sergei oli hellyttävän vilpitön poika, josta kaikki pitivät. 



Perheen ongelmista huolimatta Sergei eli hyvin valoisan lapsuuden.  Lastenkoti saattoi olla hänelle jonkinlainen ”pelastus”. Hän pääsi sen kautta mukaan erilaisiin aktiviteetteihin.  Tämä vireä lapsuus heijastui myös aikuisikään. Sergei Kostrikovilla oli läpi elämän monipuolisia harrastuksia. Intohimo teatteriin, oopperaan, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen säilyi vaikeinakin aikoina. 30-luvun Leningradissa hän kiireistä huolimatta pyrki käymään balettinäytöksissä ja oopperassa. Toimittajana ollessaan Kirov loi kirja-arvosteluja ja -analyysejä, hänen kirjoituksiaan esimerkiksi Tolstoista tai Gorkista voidaan objektiivisestikin katsoen pitää korkeatasoisina.  1910-luvulla hän jopa tapasi tuona aikana Venäjän merkittävimpiin kuuluvan teatteriohjaajan ja näyttelijän Jevgeni Vahtangovin ja  kai heidän välilleen kehittyi jonkinlainen ystävyyskin.


Kazan


Seurakunnan koulu oli eräänlainen alakoulu, joka kesti kolme vuotta. Sieltä hän siirtyi kaupungin kouluun, jota hän kävi viisi vuotta. Sergei oli hyvä oppilas, minkä ansiosta hän saikin paikalliselta seurakunnan hyväntekeväisyysjärjestöltä stipendin, jonka turvin hän saattoi vuonna 1901 aloittaa ammatilliset opinnot lähialueen merkittävimmässä kaupungissa Kazanissa. Kyseessä oli teknisen alan ammattikoulu, josta hän vuonna 1904 valmistui maanmittariksi. Se oli oikeastaan Sergein tulevaisuuden kannalta kohtalokkain askel. Noihin aikoihin Kazan oli eräänlainen vallankumouksellisen liikkeen ”Mekka”, joka oli aikoinaan ollut niin Leninin kuin myös mm. Molotovin ja Kuibyševin elämänkouluna. Siellä myös nuori Sergei Kostrikov tutustui sosialisteihin ja heidän kauttaan vallankumouksen aatteeseen.  Maailmankatsomukseen alkoi tulla uusia painotuksia.

Huolimatta uudesta elämänpiiristä Sergei suoritti opintonsa tunnollisesti.  Hyväntekijöistä tuli ”porvaririistäjiä” mutta heidän kuukausittain maksama viiden ruplan stipendi kelpasi ja riitti hyvin elämiseen ja myös vapaa-aikaan.  Vertailun vuoksi voidaan katsoa mummon tuloja. Tämä sai sotilasuralla toimineesta miehestään leskeneläkettä 36 ruplaa vuodessa , mikä teki kuukautta kohden  kolme ruplaa.  Siihenkin suhteuttaen tuo viisi ruplaa oli varsin kohtuullinen summa, mikä uusien aateveljien silmissä asetti Sergein hieman hankalaan asemaan. Hän luovuttikin sitten summasta osan myös vallankumousliikkeen kassaan.

Uudessa elämänympäristössä Sergei alkoi luoda maailmankuvaansa uudelta pohjalta. Mielenmuutos alkoi näkyä hänen kirjeissään kotoväelle. Nuorukaisessa kasvoi viha riistäjäporvareita kohtaan ja myötätunto työläisiä kohtaan. Noita tyhjäntoimittajia joutui köyhä kansa elättämään. Hän saattoi kauhistella sitä, että tehtaalla koneita oli pidettävä käynnissä koko viikonlopun, mistä hyvästä omistajaporvarit säästivät sata ruplaa mutta toisaalta työläiset joutuivat senkin ajan vain ahertamaan itsensä näännyksiin. 

Poika eli epävakaata aikaa. Yhtä kaikki hän ei antautunut aivan täysin aateveljiensä vietäväksi. Hän huolehti myös opinnoistaan ja valmistui maanmittariksi hyvin arvosanoin. Vaikka vallankumousaate oli alkanut saada miehestä otetta, hän kuitenkin jo suunnitteli myös jatko-opintoja. Hän siis pyrki myös sosiaalisessa portaikossa ylöspäin. Siihen lienee vaikuttanut tuo lapsuuden vuosista imetty sivistyksen voima.

Kuitenkin Kazanissa häntä alkoi tavanomaisen sijaan yhä enemmän kiinnostaa toisenlainen ura: romantisoitunut vaaroja täynnä oleva vallankumoustaistelijan elämä. Tässä yhteydessä palautuu mieleen Sergein oman isän poikaansa jättämä jälki. Toisaalta kyse oli eräänlaisesta kapinasta, jota voisi ”isänmurhaksikin” kutsua, toisaalta isä saattoi olla myös mallina pojan valinnoille. Sosialisteista Sergei löysi oman yhteisönsä ja elämäntyylinsä. Ristiriitaisuutta kuitenkin näkyi ja kovaa sisäistä taisteluaan nuorukaisen on täytynyt käydä.

Nuo jurot ja salaperäiset kaverit eivät opiskelleet eivätkä tehneet työtä. Itsevarmuudesta ei kuitenkaan ollut puutetta. He vain ylimielisesti hymyilivät, kun heitä moitittiin mitättömiksi tyhjänpäiväisiksi lorvailijoiksi. Sergeille he selvittivät, etteivät porvarilliset arvot heitä kiinnostaneet ja he omistivat elämänsä tulevaisuuden oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle. Heidän mukaansa jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus oli auttaa heitä tuossa vaikeassa ja haastavassa taistelussa.
Suoraan häntä ei moitittu siitä, että hän eli turvallisesti ja hyvinvoivasti ”porvarien” maksamilla rahoilla. Mutta sen verran ilkeästi nuo ajatukset ilmassa leijuivat, että syyllisyyden tuntoon siitä palasia nousi. Niitä sulattaakseen Sergei auttoi aatetovereitaan. Hän lohkaisi kuukausittaisesta stipendistään yhteiseen kassaan ruplan tai kaksi ja alkoi vielä opintojensa ohessa tehdä ylimääräisiä hommia ansaitakseen lisää.

Hän taipui jopa varastamaan hyväntekijöiltään painokoneen yhteisiin tarpeisiin.

Hän maksoi auttajilleen kiittämättömyydellä ja se lienee jättänyt häneen jälkensä. Tuska viilsi nuorukaisen rintaa, mutta tuleva oikeudenmukaisuuden maailma tarvitsi uhrinsa. Hän teki sen osin velvollisuudesta, osin hylkäämisen pelosta hälventääkseen uusien kavereiden häneen mahdollisesti kohdistamia epäluuloja. Nyt tuo painokone sai uuden tehtävän. Ei enää tyhjänpäiväisiä raportteja. Nyt sen avulla voitiin valmistaa vallankumouksen hyväksi uutta materiaalia: lehtisiä ”Riistäjät alas!” iskulauseineen.

Entisen kuoropojan sydän oli luovutettu muiden haltuun. Myöhemmät neuvostoliittolaiset elämäkertakirjoittajat tulkitsivat tämän varkauden ”luokkatajunnan voitoksi”. Siitä oli tullut hyve.


Tomsk


Valmistuttuaan vuonna 1904 Sergei ei halunnut jäädä kotipaikkakunnalleen. Hän suuntasi Uralin taakse Tomskiin Ob-joen varrelle. Siellä hän aloitti työt kaupungin hallinnon palveluksessa kartografina. Etäisyyttä oli jo yli 2700 km, mutta se oli heränneelle seikkailijan sielulle suuressa maassa pieni matka. Sergei tiesi, että kaupungissa sijaitsi hyväksi tunnustettu polytekninen instituutti. Sieltä nuorukainen haaveili jatko-opintopaikkaa, aivan kokonaan vallankumous ei ollut vielä vienyt poikaansa.

Nykyisin kaupungissa on yli puolimiljoonaa asukasta, mutta tuolloin heitä oli vain hieman yli 60 000. Vertailun vuoksi todettakoon, että Kazan oli yli kaks kertaa isompi kaupunki (nykyinen väkiluku 1,2 miljoonaa).

Valmistavat kurssit Sergei kyllä aloitti, muttei sitten koskaan ehtinyt aloittaa varsinaisia opintojaan. Työ vallankumouksen puolesta vei koko miehen eikä energiaa opintoihin yksinkertaisesti löytynyt.  Samana vuonna hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen. Tuolloin menševikit ja bolševikit toimivat vielä samassa puolueessa. Vielä tuolloin Sergein on arvioitu olleen lähinnä menševikki.
Vallankumouksellisen perustehtäviin kuului agitaatio ja värväys.  Kaikki hyvän tahdon ihmiset toimivat yhteisen hyvän eteen.  Sergei tajusi, että siinä tehtävässä oli uhrattava oma hyvinvointinsa.  Mies lähti täysillä taisteluun aatteen puolesta.

Jo vuonna 1905 Sergei Kostrikov oli paikallisella tasolla puolueessa merkittävä hahmo. Hän osallistui aktiivisesti agitointiin, ajoi työläisiä lakkoihin ja mielenosoituksiin ja taisteluun parempien olojen puolesta. Liike omisti maanalaisen painokoneen, jonka avulla painettiin lentolehtisiä ja levitettiin puolueen sanomaa eteenpäin.

Sitten hänet pidätettiin. Hän sai vajaan kahden vuoden vankeusrangaistuksen, jonka hän kärsi kokonaisuudessaan.

Itse asiassa kyseessä oli Pietarissa tapahtuneen ns. verisunnuntain vastamielenosoitus (https://fi.wikipedia.org/wiki/Verisunnuntai_(1905) ), jossa Kirov oli yhtenä järjestäjänä. Läheinen ystävä kaatui, Sergei itse selviytyi nipin napin. Yhteenotossa kasakoiden kanssa häntä suojasi miekaniskulta paksu takki pelastaen hengen.

Vankilasta vapauduttuaan Sergei oli jo täysiverinen vallankumousmies. Hän sai tehtäviä myös muualla Siperiassa. Hän matkusti mm. Irkutskiin ja Novo-Nikolajevskiin (nykyinen Novosibirsk) saattamaan puolueen toimintaa vauhtiin.

Toukokuussa 1909 Sergei muutti Vladikavkaziin Kaukasukselle Terek-lehden avustajaksi. Alkoi uusi vaihe nuoren miehen elämässä. Hän aivan kuin olisi seurannut ihailemansa nuoren Leo Tolstoin jalanjälkiä. Tolstoi lähti vuonna 1851 Kaukasukselle elämänkouluun kukistamaan ”kapinoitsijoita”, Sergei Kostrikov sisäisti työtehtävänsä hieman toisin, mutta samanlaista vetovoimaa he ovat voineet tuntea.


Vladikavkaz, Kaukasus


Vladikavkaz sijaitsee Etelä-Ossetiassa aivan Georgian rajan tuntumassa. Sergei Kostrikovista tuli Terek-lehden avustaja. Hän alkoi kirjoittaa lehteen erilaisia artikkeleita, joihin kuuluivat myös teatteri- ja kirja-arvostelut. Leo Tolstoin tuotantoon tuli nyt entistä suurempi polte ja teatteriakin oli tarjolla. Lisäksi hän innostui vuorikiipeilystä, mikä oli varmasti seikkailuhenkeä tuova lisä vallankumousromantikon arkeen.

Nyt hän tutustui ensi kertaa pitkäaikaiseen elämänkumppaniinsa Maria Markusiin, mutta se ei lie ollut hänen elämänsä pääasia. Kyseessä oli ns. työpaikkaromanssi. Maria työskenteli Terek-lehdessä kassanhoitajana. Suhde kesti Kirovin kuolemaan asti. Välillä kuitenkin välit olivat poikki, koska Kirovilla oli Bakussa suhde toiseen naiseen, jonka kanssa heille syntyi tytär (tästä hieman enemmän alempana). Nähtävästi suhde elpyi uudestaan siinä vaiheessa, kun Kirov muutti vuoden 1925 lopussa Leningradiin.

Terek edusti kadettipuoluetta, joka oli peruslaillis-demokraattinen puolue. Se oli näkemykseltään lähinnä liberaali lehti.  Sergei edusti eräänlaista yleisdemokraattista vallankumouksellista näkökulmaa, mutta hänen täytyi sopeuttaa omat näkemyksensä Terekin linjaan. Välillä hän tosin pystyi julkaisemaan myös radikaalimpia kirjoituksia. On kuitenkin otettava huomioon, että Vladikavkazissa sosialistien asema oli heikohko eikä vallankumouksesta voinut kovin näkyvästi pitää ääntä. Oli mukauduttava vallitsevaan ilmapiiriin.  Samanaikaisesti Sergei työskenteli maanalaisessa kirjapainossa.  Ja yhteistyössä Terek-lehden kanssa hän pääsi jopa niin pitkälle, että pystyi jopa käyttämään satunnaisesti lehden painokonetta omien vallankumouksellisten lehtisten painamisessa.

Elokuun 11. päivänä vuonna 1911 hän joutui pidätetyksi Tomskissa toimineen maanalaisen kirjapainon johdosta.  Nähtävästi kyseessä oli jokin ilmianto ja hänet palautettiin Tomskiin. Pidätys oli kuitenkin aiheeton ja hän pääsi vapauteen.

Jo vuonna 1905 puolueeseen liittymisen jälkeen Sergei Kostrikov oli ottanut oman puolueen sisäisen peitenimen ”Serž”.  Hän oli käyttänyt välillä eri nimimerkkejä.  Kirov-nimeä hän käytti ensimmäisen kerran juuri Terek-lehdessä. Vuonna 1912 julkaistussa artikkelissa  Поперёк дороги (”Tien poikki”) kirjoittajaksi oli merkitty ”S.Kirov”. Samana vuonna ilmestyi hänen ehkä tunnetuin artikkelinsa - ”Tapojen yksinkertaisuus” (Простота нравов). Se julkaistiin lehdessä kolmas päivä marraskuuta.  

Kirjoitusta on kuvattu näin:

”Siinä on sarkasmia ja emootioita duuman jäseniä ja sen toimintaa kohtaan. Mitään tilastoja tai numeroita siinä ei ole, mutta sitäkin enemmän tunnevoimaa.”

Myöhemmin tuota artikkelia on nimetty ”neuvostojournalistiikan aarteeksi”.

Jutun ilmestymisen jälkeen julkaisijaa vastaan nostettiin kanne.  Oikeusjuttu uhkasi koko lehden tulevaisuutta.  Kuitenkin puolen vuoden kuluttua olivat edessä Romanovin keisarisuvun 300-vuotisjuhlat ja Kirov kirjoitti siihen liittyen myötäsukaisen artikkelin. Tämän ansiosta oikeusjutusta luovuttiin mutta aiemmin julkaistun lehden kappaleet kuitenkin tuhottiin.

Paljon myöhemmin, kun elettiin jo Neuvostoliitossa, Kirov oli tuon myötämielisyytensä vuoksi joutua puolueen politbyroon edessä vaikeuksiin. Se liittyy aikaan, kun häntä oltiin nostamassa keskuskomitean johtoportaaseen ja puolueessa alettiin tutkia hänen menneisyyttään.  Stalin antoi kuitenkin käydä armon oikeudesta. ”Ei paisutella tätä”, kerrotaan hänen todenneen.  Kirov ei juttua kirjoittaessaan varmasti osannut kuvitella, mihin hänen todennäköisesti taktiseksi tarkoitettu mielistely saattoi myöhemmin johtaa. 



Lokakuun vallankumouksen jälkeen


Puolueen virallisen tulkinnan mukaan Kirov oli vakaumuksellinen leninisti jo ennen lokakuun vallankumousta. Totuus on kuitenkin, että hän yhä empi. Hän myötäili menševikkejä, tuki väliaikaista hallitusta ja käyttämieni lähteitten mukaan jopa kirjoitti avoimesti kannastaan. Vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen hän kääntyi lopullisesti bolševikkien junaan. Eräiden tietojen mukaan näin olisi tapahtunut vasta 1919.

Vuonna 1917 Sergei Kirov matkusti kuukausi lokakuun vallankumouksen jälkeen Moskovaan puoluekokoukseen.  Siellä hän tapasi ensimmäisen kerran Staliniin. Miehet ystävystyvät. Kirovista tuli Stalinin mies, Leniniin hänellä ei ollut erityistä suhdetta. Stalin osoitti hänelle avoimesti luottamusta.

Kirovin oma ura puolueen hierarkiassa lähti pikkuhiljaa nousuun, mikä sitten huipentuikin NKP:n keskuskomitean politbyroon jäsenyyteen vuonna 1930 ja sen myötä vielä suurempiin tehtäviin.
Nyt oltiin pääsemässä vasta alkuun. Uusi valta piti juurruttaa maahan vaikka väkisin.  Siihen työhön osallistui myös Kirov.  Hänenkin kädet tahriutuivat siinä vereen ja myös hengenlähtö oli lähellä.

Kirovin tie vei Astrahaniin, joka sijaitsee Volgan suistossa Kaspianmeren rannikolla. Helmikuusta 1919 lähtien hän toimi siellä väliaikaisen vallankumouskomitean puheenjohtajana. Samana vuonna hänestä tuli myös Vallankumouksellisen sotaneuvoston jäsen eli Trotskin alainen.  Ei Kirov siis pelkästään Stalinin käskyläisenä toiminut. Hänen tehtävänä oli puolustaa kaupunkia ja rakentaa sinne bolševistista järjestystä.  Hän pyrki myös paljastamaan vastavallankumouksellista toimintaa ja kapinointia.

Kirov pani tuulemaan. Hän joutui joukkoinensa tukahduttamaan verisesti kaupungissa puhjenneen kapinan. Ensiksi toteutettiin toimi, joka kymmenes uutta valtaa vastustanut työläinen ammuttiin. Hänen menetelmiinsä kuului myös ns. panttivankijärjestelmä, jossa viaton ihminen saattoi joutua kärsimään jonkun toisen teon johdosta. Yhden viikon aikana hän teloitutti eri arvioiden mukaan 3 000 – 5 000 kapinoitsijaa.  

Siinä ei kysytty lupaa omaltatunnolta. Puolueen hierarkiassa ylempää tulevia määräyksiä on noudatettava. Kirov oli osa bolševistista väkivaltakoneistoa. Hän vain teki tehtävänsä. Aivan samoin perustein ei Otto Wille Kuusinenkaan noussut puolustamaan vankeus- tai kuolemantuomion saaneita läheisiään ja sukulaisiaan.

Kirov oli jälleen käskynhaltijana, kun toukokuun 24. päivänä vuonna 1919 avattiin kaupungissa tuli Pyhän Josif Astrahanilaisen kunniaksi järjestettyä ristisaattoa kohti. Kansaa kaatui kuin heinää. Myöhemmin kesäkuussa hän vangitsi ja teloitutti Astrahanin arkkipiispan Mitrofanin ja piispa Leontin.  Se on nykyisin julkisuudessa ehkä verisin muisto Sergei Kirovin toiminnasta. Venäjänkielen taitoiselle tapauksesta kertova kirjoitus on järkyttävää luettavaa: http://uspenskiysobor.narod.ru/html/11_1_5.html. Ja Uržumin entinen kirkkokuoropoika ja mallioppilas oli niitä toteuttamassa. Arkkipiispan henkilötiedot löytyvät täältä: http://www.ortho-rus.ru/cgi-bin/ps_file.cgi?2_557. Ortodoksisessa kirkossa arkkipiispa Mitrofan ja piispa Leonti ovat edelleen ylistettyjä marttyyreita.

Sisällissodan aikoihin Venäjällä oli monenlaisia salaliittoja, joiden kautta yritettiin ilmiantaa bolševikkeihin soluttautuneita vihollisia. Joihinkin oli aihetta, jotkut olivat keksittyjä. Yhden tällaisen salaliittoyrityksen kohteeksi joutui myös Sergei Kirov.

Kuudentena päivänä lokakuuta vuonna 1919 Kirovin asuntoon tunkeutui joukko tšekistejä eli Tšekan (https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1eka) työntekijöitä, jotka pidättivät ja sitoivat Kirovin. Kuoleman uhkaakin oli ilmassa. Rakennus jäi erityisjoukkojen piirittämäksi. Tuon pidätyksen alullepanija oli eräs nainen (nimeltään Vasserman), joka oli ollut Sosialistivallankumouksellisen puolueen jäsen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosialistivallankumouksellinen_puolue) ja sittemmin osoittautui, että hän oli toiminut valkoisen armeijan komentajan Denikinin agenttina (https://fi.wikipedia.org/wiki/Anton_Denikin). Hän ylipuhui muutaman puolueen johtohenkilön saaden heidät vakuuttumaan, että Kirov oli itse asiassa munkki Iliodor, Grigori Rasputinin aatetoveri ja ystävä. Hänellä oli mukana retusoitu valokuva, jonka pohjalta jonkinlaista yhdennäköisyyttä heidän ulkonäössään olikin.

Kirovin rakennuksen ohi kulkenut partio arveli tilanteessa olevan jotain outoa ja ilmoitti siitä Astrahanissa tuolloin oleilleelle Kirovin ystävälle Sergo Ordžonikidzelle. Tämä ryhtyi toimiin ja Kirov saatiin pelastettua tšekistien kynsistä. Mutta pidätykseen osallistuneet vangittiin ja teloitusrangaistushan siitä Vassermanille ja kahdelle muulle seurasi.

Seuraava tapaus sattui saman vuoden joulukuussa. Kyse oli ase- ja räjähdekuljetuksesta, joka piti toimittaa Astrahanin kautta Vladikavkaziin. Kuormassa oli mukana myös lääkintätarpeita ja isohko määrä rahaa - viiden miljoonan ruplan arvosta. Kun kuorma saapui Astrahaniin, kävi ilmi, että bolševikkien rintama Kaukasuksella oli murtunut. Siitä huolimatta tavarat kuormattiin autoihin ja yritettiin saattueena toimittaa perille. Se havaittiin kuitenkin mahdottomaksi. Saattue joutui palaamaan takaisin Astrahaniin. Kirov oli vastuussa kuljetuksesta ja hän teki päätöksen kuljettaa tarpeellisin osa kuormasta yhdellä kuorma-autolla perille Vladikavkaziin keinolla millä hyvänsä. Kuormaan tuli mm. konekivääri ja yllä mainittu rahamäärä.  Reitti kulki jäätä myöten Volgan sivujoella. Jää kuitenkin petti ja auto vajosi pohjaan. Kukaan ei loukkaantunut mutta kuormaa ei pystytty pelastamaan. Suomalainen sananlasku sanoo, että ”Yrittänyttä ei laiteta”. Tämä ei pätenyt bolševikkien parissa. Kun Kirov palasi kavereittensa kanssa Astrahaniin, hän joutui kotiarestiin ja häntä syytettiin rahojen hukkaamisesta. Uhkana oli jopa kuolemantuomio. Kymmenen päivän kuluttua auto onnistuttiin kuitenkin nostamaan joesta ja rahat löytyivät vahingoittumina. Syyte raukesi ja Kirov sai vielä elää.

Vuoden 1920 tehtävistä voisi mainita matkan Riikaan.  Hän toimi siellä tuolloin neuvostovaltuuskunnan johtajana rauhansopimusneuvotteluissa Puolan kanssa.


Baku


Jo keväällä 1920 Kirov meni Puna-armeijan Vallankumouksen sotaneuvoston jäsenenä Bakuun pystyttämään neuvostovaltaa. Vuonna 1921 hänestä tuli Azerbaidžanin kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri eli käytännössä alueen johtaja. Samana vuonna hänet valittiin Venäjän kommunistisen puolueen ehdokasjäseneksi, ja vuonna 1923 varsinaiseksi jäseneksi.

Tästä lähtien hän alkoi työskennellä oman uransa eteen yhä määrätietoisemmin. Oikeastaan vasta Azerbaidžanissa Kirov alkoi tietoisesti kehittää itseään puhujana. Sen hän teki hyvin perusteellisesti. Hän opiskeli klassista puhetaitoa, mihin nuoruuden teatteriharrastus antoi hyvän pohjan. Ylipäänsä Kaukasus oli hyvä paikka puhe- ja keskustelutaidon kehittämiseen, koska paikallisessa mentaliteetissa oli omat haasteensa. Kirov opetteli erilaisia ilmaisu- ja argumentointikeinoja, pyrki ottamaan huomioon vastapuolen näkemyksiä.

Sergei Kirovista kehittyi sanankäytöltään ja ilmaisukeinoiltaan vaikuttava esiintyjä, joka myös uskalsi tarvittaessa tarttua rohkeasti tilanteisiin ja saada sitä kautta kuulijat puolelleen. Lähteenä käyttämässäni TV-ohjelmassa korostetaan Kirovin puhetaidossa nimenomaan pelottomuutta. Sen hän oppi Kaukasuksella. Jos puhuja pelkäsi esiintymistä, niin se kyllä huomattiin. Peli oli saman tien menetetty. Vilpittömyys oli Kirovin vahvuus. Hän uskoi omana asiaansa, se toi hänelle varmuuden.  Jos puhuja ei uskonut omaan asiaansa, ei voinut saada kuulijoiden luottamusta.

Ja häneen alettiin luottaa myös puolueessa. ”Viisas, taktinen, vaatimaton, puolueemme parhaita edustajia”. Näin häntä saatettiin luonnehtia.

Vuonna 1925 Stalin kutsui Kirovin Leningradiin taisteluun siellä syntynyttä Zinovjevin johtamaa oppositiota vastaan.


Leningradin vuodet


Tammikuussa 1926 Kirov nousi Leningradin kuvernementtikomitean (aluekomitean) ja kaupunkikomitean ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean luoteisbyroon ensimmäiseksi sihteeriksi. Tämä merkitsi, että hän johti Leningradia ja koko Luoteis-Venäjää. Leningradissa hänen ensimmäisenä tehtävänä on tukahduttaa Zinovjevin johtama oppositio. Kirov järjesti kokouksia tehtaissa ja tuotantolaitoksissa. Vuoden aikana hän piti yli 180 julkista puhetta.

Kirov toimi Leningradissa kahdeksan vuotta, vuodesta 1926 kuolemaansa vuoden 1934 joulukuuhun saakka. Tuo aika oli täynnä myrskyjä, mutta hän selviytyi niistä voittajana ja hänen asemansa Leningradissa ja Luoteis-Venäjällä vakiintui. Puolueen keskushallinnossa hän jäi kuitenkin pimentoon. Hän keskittyi Leningradin asioiden hoitoon.

Tuon ajan Leningradista on todettava pari seikkaa. Ensinnäkin se, että noiden kahdeksan vuoden aikana kaupungin väestön kasvu oli huimaa. Aikamoista siksakkiahan se oli muulloinkin mm. vallankumouksen ja toisaalta Leningradin piirityksen vuoksi. Eri tilastoissa väestömäärä vaihtelee, mutta karkeasti ottaen voi todeta, että noina Kirovin vuosina kaupungin väestö lähes kaksinkertaistui. Vuonna 27 väestöä oli 1,5 miljoonaa ja vuonna 1935 se oli ylittänyt kolme miljoonaa. Erään toisen tiedon mukaan väkiluku olisi ollut vuonna 1936 2,7 miljoonaa.  Sekin kertoo huimasta kasvusta, vaikkei yllä ihan kaksinkertaiseksi.

Toinen seikka – joka johtui luonnollisesti myös tuosta väestömäärän kasvusta – oli nälkä ja elintarvikepula. Niistä tuntemuksista kirjoittaa tuolloin Leningradissa nuoruuttaan viettänyt akateemikko Dmitri Lihatšov (muistelmateos ”Ajatuksia elämästä”; Дмитрий Лихачев, Мысли о жизни). 30-luvulla nälkä ja köyhyys yhä enemmän kärjistyi, kun puille paljaille joutuneiden kulakkien perheitä ja jälkeläisiä ryntäili epätoivoisina suurkaupunkiin. Lihatšovin muistikuvat luovat eteemme järkyttävän epätoivoisen maailman. Hän itse olisi halunnut auttaa, omaatuntoa soimasi mutta tiukkaa teki itselläkin. Kerjäläiset ja kulkurit viettivät kylmiä talviöitä portaikoissa ja porttikäytävissä. Sitten sekin tehtiin mahdottomaksi, kun kaupungin johto salpasi ovet. Sergei Kirov paneutui tapansa mukaan tehtäviinsä ja epätoivoisiinkin ratkaisuihin jouduttiin.

Vielä kuolinvuotenaan – vuoden 1934 syksyllä - Kirov teki työmatkan Kazakstaniin yhtenä tavoitteena varmistaa Leningradin elintarvikehuoltoa. Matkan voisi luonnollisesti tulkita Kirovin vilpittömäksi pyrkimykseksi saada elintarvikeraaka-aineiden saanti varmistetuksi Leningradin alueella. Kuitenkin tästäkin matkasta on nostettu esiin erilaista juonittelua.  Yhtäällä on tulkittu matkan olleen Stalinin tai mahdollisesti Neuvostoliiton salaisen poliisin salajuoni saada Kirov pois asemapaikastaan (tämä todettiin muistaakseni Anatoli Rybakovin romaanissa Arbatin lapset). Tuona aikana salainen poliisi voisi rauhassa järjestellä Leningradissa asioitaan Kirovin murhaa silmälläpitäen. Toisaalta kerrotaan, että Kazakstanista palatessaan Kirov poikkesi Moskovassa salaisen poliisin Genrih Jagodan luo arvostellen tätä siitä, että hänen toimielimensä ovat toimineet siellä ”barbaarisesti” karkotettuja kulakkien siirtolaisperheitä kohtaan. Jagoda olisi lukemani perusteella ottanut arvostelun hyökkäyksenä hänen henkilökohtaista arvovaltaansa kohtaan, mistä syystä hän olisi sitten pannut virastonsa tekemään Kirovista selvää jälkeä.  
Vangit rakentamassa Vienanmeren kanavaa

Kirovin mustiin sivuihin voinee lisätä myös sen, että hän vieraili kaksi kertaa 30-luvulla rakennetun Vienanmeren kanavan eli ”Belomorkanalin” rakennustyömaalla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vienanmeren%E2%80%93It%C3%A4meren_kanava). Toinen kerta oli kanavan vihkimisjuhla, jossa hän kuului Iosif Stalinin seurueeseen. Kanavahan rakennettiin vankityövoimalla ja kuolonuhrien määrä on huomattava (jopa 25 000). Tuolloin Kirovin kerrotaan ylistäneen projektin toteutusta eli sisäministeriötä vankityövoiman käytöstä.

Monenlaista tietoa on tullut vastaan mutta kaikkea en ole voinut varmistaa. Jostakin osui silmiini, että Kirov olisi ollut järjestämässä 20-luvun lopulla kaupungin suomalaisväestöä eli inkeriläisiä Tadžikistaniin. Käsittääkseni näitä väestönsiirtoja tapahtui vasta 30-luvun loppuvuosina.

Palaan kuitenkin vielä niihin aikoihin, kun Kirov saapui Leningradiin…

Joulukuussa 1925 XIV puoluekokouksessa Stalin hyökkäsi oppositiossa hänen suhteensa olevia Lev Trotskia ja Grigori Zinovjevia vastaan. Zinovjev yliarvioi oman asemansa ja ryhtyi selkeään vastahyökkäykseen. Hän mm. kielsi kaupungissa keskusvallan julkaisemat lehdet. Zinovjeville kävi uhkapelissä huonosti.

Kirovin ensimmäinen tehtävä oli puhdistaa kaupunki Zinovjevin kannattajista. Eikä Zinovjevkaan ollut vielä antanut periksi.  Mutta miesten keskinäisessä kamppailussa Kirovin tekemä työ kantoi hedelmää. Siinä missä Zinovjevin persoonasta huokui ylimielisyys ja teennäisyys, Kirov pääsi omalla olemuksellaan kansaa lähelle.  Hän pyrki nimenomaan tietoisesti luomaan vastavoiman tuolle ylimielisyydelle ja voitti puolelleen kaupunkilaisten kannatuksen.

Ulkonäöltään Kirov oli hieman lihavahko ja pienikokoinen, mutta hän osasi valita sanansa oikein. Se tepsi kansaan. Hän osasi kuunnella heitä ja puhua heille oikeilla sanoilla. Ja työhönkin hän ryhtyi täydestä sydämestä. Hän asetti kaupungin ja alueen taloudelle konkreettiset tavoitteet. Ja jonkinlaista tulostakin syntyi, vaikka tilanne oli epätoivoisen vaikea.  Kaupunki ja koko maa oli nälänhädässä. Köyhää väkeä tulvi kodittomina kaduilla. Ja työ energia- ja ravintohuollon järjestämiseksi tuntui kai lähes toivottomalta.

Nimenomaan puhujantaitonsa ansiosta hän oli Kaukasukselle pystynyt estämään kahakoita ja oppinut sovittelun jalon taidon. Kiihkeä mentaliteetti saattoi tuoda mukanaan esiintymispelkoa. Väärin valittu sana saattoi vain kärjistää paikallisia erimielisyyksiä ja riitoja. Tätä Kirov ei pelännyt.
Leningradissa tehtailla ja tuotantolaitoksissa oli miltei suoranaisia yhteenottoja Stalinin ja Zinovjevin kannattajien kesken. Väkijoukkojen reaktiot olivat kovin voimakkaita. Jos joku ei heitä miellyttänyt, niin hän sai sen tuta, olkoonpa asema kuinka korkea tahansa. Oli tehtaita, joissa sinne puhumaan tulleet tuolloin Kirovia suuremmatkin johtajat, kuten Kalinin tai Vorošilov, saatettiin heittää aidan yli. Kirov ei pelännyt tällaisessakaan ympäristössä mennä kansan keskuuteen.  Siinä oli hänen voimansa.

TV-dokumentissa kerrotaan eräästä tilaisuudesta, jossa sekä Zinovjev ja Kirov esiintyivät ja jossa paikalla oli jopa 10 000 kuulijaa.  Kansa meni paikan päälle, kun televisiota ei ollut vielä keksitty. Ja jos lukea ei osattu, puhuttu sana osoitti tehonsa.

Ei ollut mikään ihme, että Kirovista tuli varsin suosittu henkilö Leningradissa ja suosio kiiri kyllä muuallekin. Ja kun Kirov murhattiin, oli valtionjohdolla kova kiire ottaa Kirovin suosiosta kaikki mahdollinen irti. Siksi ympäri valtakuntaa ilmestyi Kirov-nimisiä tai siitä johdettuja paikkoja, myös monet tuotanto- ja kulttuurilaitokset omistettiin Kiroville. Tuli kaupunkeja kyliä, katuja, tehtaita, kulttuuritaloja. Vielä nytkin on Venäjällä tuhansia Kirovin valtakatuja (prospekteja).


Kirov ja naiset


Yksi tapahtuma tässä hänen elämäntarinassa on jäänyt kertomatta enkä minäkään tiedä sen yksityiskohdista kovin tarkasti. Kyse on hänen naissuhteistaan. Hänellähän oli tytär Evgenija Kostrikova, joka syntyi vuonna 1921. Äiti sairastui ja kuoli pian tyttären syntymän jälkeen. Kummalliseksi tämän suheteen tekee ensiksikin se, että varsinaisen elämänkumppaninsa Maria Markusin Sergei Kostrikov tapasi jo vuonna 1909 muutettuaan Vladikavkaziin ja he elivät eräiden tietojen mukaan parisuhteessa yli 20 vuotta. Se mainitaan mm. tv-ohjelmassa, josta olen tähän juttuuni suurimman osan tiedoistani onkinut. Toisissa lähteissä kuitenkin kerrotaan, että Kirov eli liitossa Evgenian äidin kanssa ja liitto loppui lyhyeen naisen kuoleman vuoksi. Lapsi liitosta kuitenkin syntyi. Voisi vain päätellä, että suhde Markusin kanssa rakoili ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Kirov nousi Leningradin johtoon, se elpyi uudestaan henkiin. Tämä päätelmä tuosta elpymisestä perustuu siihen, että Leningradissa Maria Markus kieltäytyi ottamasta tytärtä kotihoitoon ja lapsi sijoitettiinkin sitten lastenkotiin. No sehän tuntuu meidän silmin katsottuna raa’alta mutta Sergei-isän mielenrauhaa se tuskin vei, koska olihan hänellä internaateista oman lapsuutensakin ajoilta pelkkiä hyviä kokemuksia.   

Sittemmin kyllä kävi ilmi, että Leningradissa Kirovin ja Markusin suhteet lienevät olleet etäiset. Ainakin ne muuttuivat etäisiksi 30-luvulla, kun vaimo sai pienen aivoinfarktin ja lakkasi tämän jälkeen oikeastaan huolehtimasta itsestään ja ulkonäöstään viettäen suurimman osan ajastaan yksinäisyydessä kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla huvilalla. Näin ollen ainakin loppuvuosina Kirovin ja Markusin suhde oli ollut kylmähkö.  Eikä vaimon työurakaan ottanut Leningradissa onnistuakseen. Hän toimi prostituoitujen turvakodin johtajana, muttei tehtävässään viihtynyt eikä itse asiassa pärjännyt alkuunkaan. Oli hassua, että hänet sellaiseen tehtävään oli ylipäänsä sijoitettu. Häneltä puuttui työhön vaadittava sairaanhoitajan koulutus ja muukin laajempi koulutus. Hän oli vain mitättömän peruskoulutuksen saanut kassanhoitaja.
Kirovin kotimuseo Pietarissa. Taustalla kuva Kirovin vaimosta Maria Markusista.

Kirovilla oli kyllä naissuhteita, mutta ei niistä ole sen tarkempia tarinoita. Kirovin murhanneen Nikolajevin vaimon Milda Draulen Kirov kyllä tunsi, mutta hän lopulta kuitenkin on ollut vain kollega. Julkisuudessa tuosta suhteesta hehkuteltiin ja on hehkuteltu varsinkin viime vuosikymmeninä, kun sensaatiohakuinen media on ruvennut revittelemään Kirovin murhaa. Sen sijaan Kirov oli baletin ystävä, joka vieraili usein Mariinski-teatterissa, ja balettitanssijoiden keskuudessa on kerrottu olleen jopa kilpailua vetovoimaisen kaupungin ykkösmiehen suosiosta. Naisten kerrotaan kehuskelleen suhteellaan Kiroviin, mikä luonnollisesti vahvisti Kirovin mainetta Don Juanina. Aivan toinen asia on sitten se, missä määrin kyse oli vailla todellisuuden perää olevasta rehvastelusta. Eräs balettitanssija häneen on joka tapauksessa liitetty.

Sekin tässä yhteydessä täytyy mainita, että kun heti Kirovin murhan jälkeen muutama puolueen jäsen alkoi levitellä juttua siitä, että murhan taustalla olisi ollut Kirovin naissuhteet, niin nuo miehet erotettiin välittömästi puolueesta. Jonkinlaisia tabuja puoluejohtajien naissuhteet tuntuvat tuolloin olleen. Ja olihan Stalinin nuori vaimo Nadežda Allilujeva kuollut pari vuotta aikaisemmin hyvin epäselvissä olosuhteissa, jolloin epäiltiin peräti Stalinin tappaneen hänet. Tämäntapaiset juorut haluttiin heti eliminoida.
 
Oliko hän Sergei Kirovin rakastajatar?
Palaan vielä Kirovin tyttäreen Evgenijaan. Hänhän kunnostautui nuorena sotilaana II maailmansodassa 40-luvun alussa. Hän ei todellakaan turvautunut isänsä maineella ratsastamiseen vaan toimi raskaan panssarivaunun komentajana kuin mies aina Stalingradia ja länsirintamaa myöten. Sen sijaan eräs eversti yritti sittemmin käyttää tyttären isän mainetta hyväkseen. Rakkaussuhteeseen Evgenija antautui täysillä, mutta kun tajusi tulleensa petetyksi, katkeroitui ja eli naimattomana koko pitkän elämänsä.

Pietarin Kirov-museon johtaja Tatjana Suharnikova

Kommenttini murhasta

Kirovin murha on edelleen mysteeri ja herättää tunteita suuntaan ja toiseen Siitä voisin kirjoittaa useammankin jutun. Totean nyt vain Pietarin Kirov-museon johtajan Tatjana Suharnikovan näkemyksiin tukeutuen, että murhan takana lienee ollut yksin Leonid Nikolajev. Suharnikova tapasi vuonna 2005 Nikolajevin vielä tuolloin elossa olleen pojan, mikä vain vahvistaa omaa luottoani häneen. Stalinin tekeminen syylliseksi on politiikkaa samalla lailla kuin hänen luomansa trotskilais-zinovjevilaiset salaliittoteoriat. Luontevimmilta tuntuu näkemys, jonka mukaan Kirovin murhasi kostoksi mieleltään häiriintynyt, työ- ja puolueurallaan epäonnistunut Nikolajev.  Se mitä murhasta seurasi, kuvastavat lähinnä Stalinin omaa pelkoa ja murhan aiheuttamaa uhkaa neuvostovaltion tulevaisuudelle. Ja lähipiirin muistelmista käy ilmi, että Stalinille murha oli todellinen järkytys. Ei hänkään sentään niin kauhea ihmishirviö ole, että pystyisi syyllisenä sen kaltaiseen näyttelijän rooliin. Tietysti Leonid Nikolajevin murhan takana voi olla joku taustavaikuttaja, sillä kyllä Kirovillakin vastustajia riitti. Syyllisen voisi osoittaa vain täysin politikoinnista vapaa juridinen tutkimus.

Vaikka Stalinia aiheestakin syytetään vehkeilystä, niin tilanteessa on myös toinen puoli. Stalin luotti Kiroviin ja kai uskoutuikin. He kävivät yhdessä metsällä, jopa saunoivat yhdessä, millä Stalinin osalta on merkitystä, sillä hänen toinen kätensä oli vammainen, mitä hän pyrki salailemaan. Lisäksi vuonna 1932 hänen vaimonsa Nadežda  oli kuollut epäselvissä oloissa. Puhutaan itsemurhasta, mutta Stalinin syyllisyyttäkin on epäilty.  Kerrotaan, että tämän jälkeen ystävyys Stalinin ja Kirovin välillä olisi tiivistynyt. Onhan todettu, että Stalin oli Kiroville kuin isoveli.

Vuonna 1936 ilmestyi kirja Antonina Golubevan lähinnä nuorille lukijoille tarkoitettu kirja Poika Uržumista. Siitä otettiin usean vuoden ajan 50 000 painos. Kirja on luonnollisesti tehty Stalinin aloitteesta. Ja hän lienee ollutkin sen tärkein lukija. Sen on todettu ironisesti olleen Stalinin jäähyväiset uskollisen ystävänsä muistolle.


Kuolemasta tähän päivään


Alussa kerroin jo kuoleman jälkeen tapahtuneista runsaista nimen muutoksista.  Uržum säilytti nimensä, mutta Vjatka sai Kirovin nimen. Antonina Golubevan kirjassa kerrotaan, että Sergei Kostrikov olisi opiskellut Vjatkassa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hän ei käynyt siellä milloinkaan. Nähtävästi hänen on täytynyt vääristää totuutta, jotta olisi saatu jonkinlainen oikeutus nimen muutokselle. Mielenkiintoista on sekin, että Neuvostoliiton hajottua kaupunki ei luopunut nimestään. Minulla on kotikirjastossani vuonna 1995 painettu karttakirja, jossa Kirovin kaupungista on jo tehty Vjatka. Luultavasti kirjan tekijät ovat halunneet olla nokkelia ja ennakoineet virheellisesti tapahtumia. Kirovin asukkaat ovatkin halunneet pitää kaupunkinsa nimen muuttumattomana. Jostain olen lukenut, että kaupunkilaisten mielestä Kirov sointuu kauniimmalta.

Karttakirjastani otettu kuva, jossa Kirovista on jo tehty Vjatka. Urzhum löytyy Vjatkan ja Kazann välistä.
Vjatka-joki


Kirovin nimi elää vielä ympäri Venäjää. Vuonna 2013 on laskettu olevan vielä nelisen tuhatta Kirovin valtakatua (prospektia) tai ylipäänsä Kirovin katua. Sellainen on esimerkiksi Petroskoissa, jossa Kirov ei koskaan käynyt mutta joka kuului hänen johtamaansa alueeseen. Löytyy sieltä patsaskin. Leningradin ”Kirovski prospekt” nimettiin Neuvostoliiton hajottua Kamennoostrovski-kaduksi, jossa sijaitsee Kirov-museo. Onneksi myös Mariinski-teatteri saanut oman nimensä takaisin. Kuolan niemimaalla on Kirovskin kaupunki, joka sai nimensä, koska Sergei Kirov vieraili siellä elämänsä aikana kaksi kertaa. Sieltä on kotoisin Moskova-Petushki –kirjastaan ja epäsovinnaisista elämäntavoistaan tunnettu toisinajattelijakirjailija Venedikt Jerofejev. Kaupunki tunnettiin ennen nimenmuutostaan suomalaisittain kiinnostavammalla nimellä Hiipinä (Hibinogorsk). Toki sieltä liepeiltä edelleen löytyvät Hiipinän vuoret.

Etelä-Venäjällä Rostov-na-Donun kaupungin ratkaisu on hyvin kuvaava. Kirovin patsas pystytettiin vuonna 1939 aukiolle, jossa aikaisemmin oli ollut kirkko. Kirkko oli toki tuhottu ennen Kirovin kuolemaa, mutta vallanpitäjät löysivät uudelle muistomerkille tehtäväänsä sopivan sijainnin. Kirov sai patsaansa kaupunkiin, koska sattui käväisemään siellä vuonna 1918.


Kirovin patsas Rostov-na-Donun miljoonakaupungissa Pokrovskin kirkon paikalla


Eikä Kirovin nimen käyttö rajoitu pelkästään Venäjälle. Esimerkiksi Kirovo-nimisiä paikkoja löytyy Venäjän lisäksi ainakin Valko-Venäjältä, Kazakstanista ja Ukrainasta. Myös Kirovsk on vielä ainakin Valko-Venäjällä. Keski-Ukrainassa on yhä edelleen olemassa Kirovograd (Kirovohrad). Olihan siellä jopa jonkinlainen kansanliike nimen muuttamiseksi, mutta kansa oli äänestyksessä muutoksia vastaan ja siksi hankkeesta tuolloin luovuttiin.  Nyt on uusi tilanne ja piakkoin kaupungin nimi kuin myös Kirovin nimeä kantava alueen nimi saatetaan muuttaa hallinnollisella päätöksellä kansan tahdon vastaisesti ilman kansanäänestyksiä. 
”Kirov Hiipinässä”, M.A.Kanejev 1957. Osui silmiini Pietarin Arktisessa ja antarktisessa museossa.

Kuvasarja Sergei Kirovista musiikin säestämänä löytyy täältä: http://sovtime.ru/foto/#/Lichnosti/Kirov/09.jpg

(Tekstin lopussa olevaa muistomerkeistä kertovaa osaa tarkennettu ja täydennetty 6.1.2016)

Lähteet

Olen käyttänyt useita lähteitä. Tämä tv-ohjelma on yksi keskeinen: https://www.youtube.com/watch?v=c-bH83YWpa8 . Käsikirjoituksen on laatinut  Dmitri Vorontsov , ohjaajana on Sergei Kraus.