Reijo Taipale on poistunut muille laulumaille ja on aika
pohtia, millaisen jäljen ja perinnön hän on meille jättänyt. Tämä on kertomus siitä,
miten olen tuon suuren laulajan itse kokenut ja sisäistänyt.
Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon Iskelmän kultaisessa kirjassa (1986) todetaan, että…
”hän on jalat maassa enemmän kuin
kukaan, ja tästä aukeavat unelma ja sisäiset maailmat. Ehkä juuri tähän
perustuu Reijo Taipaleen suorituksen vaikuttavuus ja perimmäinen runollisuus.”
Tuo luonnehdinta on kirjoitettu jo 80-luvun puolivälissä.
Vasta tuon kirjoittamisen jälkeen Taipale sai ensimmäisen kultalevynsä, joita
sitten alkoikin tulla lähes liukuhihnalta.
Toisessa kohdassa kirjaa todetaan kutakuinkin niin, että
esikuva Olavi Virta lauloi tyylillä, johon tavallinen kansa ei voinut
samaistua. Häntä vain ihaillaan. Taipaleen suhteen sellainen ajatus ei pälkähdä
mieleen. Hänen ollessa areenalla kuulija kykenee samaistumaan. Tämä ei tarkoita, että hän laulaisi huonosti.
”Mies ja ääni ovat rehellisessä sopusoinnussa keskenään ja siksi Taipaleen
suosio on tavattoman laaja ja vakaa syvien rivien keskuudessa.” Esimerkiksi
sopii Satumaa. Sen luoma unelma on
niin realistinen, lähellä meitä jokaista.
Jos yrittäisin itse hahmottaa. Reijo on kaikkien kaveri,
harmiton puurtaja, hän liikkuu maan pinnalla, ei mikään tähti vaan
tanssilavoilla vain henkilö yksi muiden joukossa. Helppo häneen on samaistua.
Tähtikulttiin ei Reijo Taipaleen habitus yllä.
Tässä on vielä Reijon omia sanoja von Baghin ja Hakasalon
kirjasta:
”Meikäläinen laulaa sellaiset 40
- 45 laulua joka ilta […] Ja yleisö pitää siitä, ainakin minä olen sen
huomannut, kun laulaa paljon.”
”Meikäläinen on ihan sellainen
työläinen eikä mikään tähti.”
Laulajana hänellä on ollut erilaisia kokeiluja mutta
niissäkin tulkinnoissa hän on säilynyt omalle tyylilleen uskollisena. Sama
vanha Reijo niistä löytyy. Tulkitessaan operettisävelmiä hän tuo nuo laulut
tanssilavoille, ei yritä matkia suuria taiteilijoita vaan laula tyylipuhtaasti
omalla tavallaan, laatua unohtamatta. Siitä annan edempänä esimerkkejä. Myös
rockmusiikkia hän tulkitsee omasta perustastaan käsin. Sillä tavalla laulut
avautuvat laajemmalle yleisölle.
…
Mikään tanssilavaihminen en ole koskaan ollut mutta Reijo
Taipaleen musiikki on kyllä tullut tutuksi, myös karaoken kautta. En ole Reijoa
koskaan tavannut, mutta tunnen kylä muutamia, jotka ovat hänen kanssaan
jutelleet. Eräät muistavat hänet jo vuosilta ennen levytysuraa.
Olen itse viime aikoina kuunnellut hänen musiikkiaan eri
ajoilta. Laulut ovat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja muidenkin esittäminä.
Reijo Taipale oli todellakin laulaja - jo pienestä pitäen. Määrätietoisuus ajoi
Miehikkälän syrjäkylien nuorukaisen Helsinkiin. Sieltä ura lähti
loistoonsa. Tanssilavojen mies jaksoi
keikkailla väsymättä vuosikymmenestä toiseen. Ja kun viime vuosina terveys
alkoi pettää ei hän millään olisi malttanut laulamista jättää.
Päätin kirjoittaa
hänestä jutun, vaikka en ole häntä koskaan nähnyt häntä hänen varsinaisella
työpaikallaan tanssilavoilla. Toki hän on tullut tutuksi TV-ruudusta ja – kuten
yllä jo mainitsin – muiden kokemusten kautta. Kerran olen hänet nähnyt täysin
sattumalta, kun hän käveli kadulla vastaan. Siitä kerron hieman lisää alempana.
Juttuni otsikkoa miettiessäni lisäsin siihen sanan laulaja, koska laulu meitä
yhdistää. Laulaja koen minäkin olevani. Lauloimme molemmat lapsena. Minun
lauluni hiipui, hän teki laulusta elämäntyönsä.
Kun nyt kuulee Taipaleen laulavan nuorena parikymppisenä tai jo yli
seitsenkymppisenä alkaa viimeistään tajuta, kuinka käsittämättömän komea ura se
on ollut ja kuinka monenlaisia vaiheita noiden vuosien väliin on mahtunut.
Tunnen olevani
enemmän klassisen musiikin harrastaja mutta viime vuosina iskelmätkin ovat
alkaneet kiehtoa. On tullut juteltua monen iskelmäharrastajan ja muusikonkin
kanssa iskelmistä ja niiden esittäjistä. Otetaan esimerkiksi Olavi Virta. En halua nyt kajota hänen viimeisiin
vuosiinsa, sillä niitäkin muistellaan. Mutta kasvoihin tulee erityinen loiste,
kun eräs tuttavani - 50-luvun kokenut ikämies - alkaa kertoa
tanssilavamuistoistaan ja Virran esiintymisistä. Hän löysi tansseista elämänkumppaninsa.
Vaimo oli ihastunut Olavi Virran lauluihin ja kun häiden aika tuli, soi Carmen Sylva heidän häävalssinaan. Eräs muusikkoperheen lapsi muistaa, kun Olavi
istui heidän keittiössään. Se tilanne jäi elävänä pikkutytön mieleen. Sitten on
muisteltu Taisto Tammea. Mm. eräältä hänen koulutoveriltaan olen kuullut
muistoja tuosta kiltistä pojasta, jonka laulajan ura oli tuskin vielä edes
haaveena. Nuo laulajat ovat merkinneet monille paljon. Kyyneleet saattavat
vierähtää poskille muisteloiden lomassa.
Entä sitten Reijo
Taipale? Hänen suhteen kiinnostukseni syveni oikeastaan vasta silloin, kun eräs
Taipaleen tuntenut iskelmämusiikin ystävä hänestä kertoili. Siitä hän ei ole
tykännyt, jos olen joskus yrittänyt viedä puhetta Taipaleen alkoholin käyttöön.
Hänelle Reijo oli Miehikkälän köyhistä oloista maailmalle lähtenyt tuleva mestari.
Hän valitsi tanssimusiikin, vaikka klassinen urakin olisi ollut tarjolla. Hän
arvostaa Taipaleen monipuolisuutta. Onhan hän levyttänyt operettia ja muitakin
klassisia sävelmiä. On todella, mutta niissäkin on aina laulanut se sama tuttu
Taipaleen Reijo. Reijon elämän vaiheistakin hän tuntuu tietävän yllättävän
paljon. Hän on pikkupoikana tavannut Reijon ensimmäisen kerran ja läpi elämän
hän seurasi Reijon uran kehitystä. Tieto kuolemasta tietysti herkisti miehen,
mutta kyllä hän oli tietoinen laulajatähden muistiongelmista. Eihän laulusta
tahtonut mitään tulla, kun piti kysyä kansalta, ”miten se Satumaa oikein alkaa”.
…
Reijo syntyi vuonna
1940 Kymenlaakson Miehikkälässä. Isä kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Niin hän
kasvoi köyhässä pienviljelijän perheessä. Laulu vei pojan mukanaan. Jo
kirkasäänisenä poikasena hän esiintyi solistina. Onneksi hän malttoi sitten
olla äänenmurrosvaiheen hiljaa. Näin lupaava kehitys pääsi jatkumaan. Köyhänä
elettiin mutta eteenpäin pyrkivälle se ei ollut este. Työtä tuli metsurina
mutta sitten elämä sai käänteen, kun onneksi ympärillä oli esikuvia ja tien
viitoittajia. Parikymppisenä hän sanoi äidilleen lähtevänsä ”laulun perään”
Helsinkiin. Äiti ei pannut vastaan.
Aluksi Reijo joutui
kokeilemaan erilaisia ammatteja mutta laulu oli pääasia. Parin vuoden kuluttua
saapumisesta hän pääsi koelaulujen jälkeen levyttämään. Vuosi oli 1962. Ura alkoi todella, ensin
Kullervo Linnan orkesterin solistina ja muutamaa vuotta myöhemmin hän pani
pystyyn oman yhtyeen. Keikkamuusikkona
hän ahersi läpi elämän runsaasta levytuotannosta ja kansainvälisestäkin
huomiosta huolimatta.
Kuten yllä jo
vihjasin, olen kerran nähnyt hänet nähnyt luonnossa. Se oli joskus 90-luvulla, todennäköisesti
alkupuolella. En voi muistaa tarkasti, saattoi olla myös 80-luvun loppua.
Työskentelin noina vuosina paljon ulkomailla ja olin Helsingissä käymässä. Kävelin
keskellä päivää asemalta kohti Senaatintoria. Yliopistonkadun ja Mikonkadun
kulmassa se tapahtui. Siinä oli jokin kapakka, josta Reijo astui ulos lähtien
kävelemään verkkaisesti keskustaa kohti. Ajattelin, että onkohan hän humalassa.
Ei se ulospäin kyllä siltä näyttänyt. Olin siis jo tuolloin tietoinen hänen
alkoholin käytöstään. Liekö kuullut tai jostain lukenut. Nuo tarinat saavat
helposti ihan syyttä suotta siivet alleen.
Tuolloin 90-luvulla
Taipaleen ura oli ollut kovassa nosteessa. Hän oli esiintynyt elokuvissa ja
televisiossa. Uusia levyjä oli ilmestynyt tiuhaan. Nähdessäni hänet ajattelin jostain
syystä, että miehen ura on jo kääntymässä iltaan, sillä äänessä ei ollut samaa
loistokkuutta ja raikkautta kuin joskus 60-luvulla. Mutta vielä mitä. Miehen
vauhti sen kuin vain kiihtyi. Levytuotanto laajeni ja monipuolistui. Hänestä
tuli suomalaisen tangokulttuurin keulakuva.
Nyt tällä vuosikymmenellä
olen kauhistellut, kun netissä kiertää videoita, joissa Taipale on esiintynyt
jollakin tanssilavalla humalassa. Se on ollut noloa katseltavaa eikä miehen
uralle eduksi. Mutta ei niistä liian suurta numeroa pidä tehdä. Sen verran
paljon kunnioitan hänen uraansa, että en toivoisi sen likaantuvan. Onneksi nyt
tajuan, että muistisairaudesta kärsivä mies vei kuitenkin tanssittajan roolinsa
kunnialla loppuun. Tosi vaikeaa miehen on ollut jättää se, mihin hän oli koko
sydämestään juurtunut.
Kun kuuntelee Taipaleen 60-luvun tangoja ja vertaa
myöhempään tuotantoon, ne kuulostavat todellakin raikkailta, ääni soi kauniina
ja herkistettäessä se pehmenee upeasti. Taipale osaa oikean fraseerauksen ja
varsinkin Unto Monosen sävelmät sopivat hänen äänelleen. 60-luvulta on peräisin muutamia todella
hienoja tangoja ja iskelmiä, joista osaa voi pitää unohdettuna helmenä. Mutta
ei pidä liikaa rinnastaa noihin vuosiin myöhäistä tuotantoaan. Taipaleen ääni
kehittyi vuosien myötä. Ehkä se voi kuulostaa jonkun mielestä ”kuluneelta”
mutta toisaalta tulkintaan tulee useasti lisää syvyyttä ja ilmaisuun vahvuutta.
…
Menen hetkeksi omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Olen
syntynyt 50-luvun puolivälissä Pohjois-Suomessa. Lapsuuden kodissani ei
iskelmiä kuunneltu. Meillä kuunneltiin ja laulettiin lähinnä virsiä ja
hengellisiä lauluja. Jos radiosta ”pelit” alkoivat soida, äiti kiirehti oitis
laittamaan radiota hiljaisemmalle. Tosin 60-luvun loppua kohti mentäessä alettiin
tuossa periaatteessa antaa periksi. Isosiskoni oli kuitenkin kasvanut jo
kypsään teini-ikään, Beatlesit ja muu pop vetivät häntä puoleensa. Suomalainen
kevytmusiikki alkoi vetää minuakin puoleensa toden teolla siinä vaiheessa, kun
aloimme kuunnella säännöllisesti radion Lista-ohjelmaa. Omalta kohdaltani jouduin
sen pauloihin, kun Iltatuulen viesti
oli ollut jo viikkokausia ykkösenä. Vuosi taisi olla 1968.
Mutta kyllä tuota ennen olin jo saanut kosketuksen tangoihin
ja vanhoihin iskelmiin. Se tapahtui 60-luvun alkupuolella tätini luona. Hänellä
oli minua vain hieman vanhempi poika ja siksi vierailin usein hänen pienessä
asunnossaan, jossa kaiken muun rojun keskellä oli myös vanha levysoitin ja kasa
levyjä. Kuuntelimme joskus niitä yhdessä ja juttelimme lauluista. Muistan
olleeni hyvin kiinnostunut. Tätini erityisiä suosikkeja olivat nykyisin täysin
unohduksiin jääneet laulut Tuulella ei
ole ystävää ja Lumpeen kukka.
Tangotähdet Eino Grön, Reijo Taipale, Markus Allan ja samettiääninen Taisto
Tammi tulivat minulle tutuiksi ja niistäkin riitti juttua. On yllättävää, että
minulla ei ole noilta vuosilta mitään muistikuvaa Olavi Virrasta.
Eino Grön oli meidän mielestämme paras, muut jäivät
haastajan osaan. Sittemmin Grön jäi yhä syvemmin mieleen, sillä sain nähdä
hänet ihan oikeasti. Olin alkanut harrastaa painia. No en siinä lajissa
menestynyt mutta se ei ole nyt tässä jutussa olennaista. Ehkä ollessani noin
10-11-vuotias pääsin eräässä kaupungissamme järjestetyssä painiturnauksessa
painituomareiden apupojaksi. Minun piti noutaa painimaton ympärille
sijoittautuneiden tuomareiden antamat pisteet eteenpäin. Se oli suuri
kunniatehtävä. Noihin kilpailuihin oli kutsuttu myös laulaja Eino Grön. Ja
koska hän oli entinen painija, kisojen lomaan järjestettiin näytösluonteinen
painiottelu, jossa toisena osapuolena tuo tangotähti oli. Sen kokemuksen myötä
aloin seurata Eikan laulajan uraa hieman tiiviimmin.
Mutta palaan vielä tätini kotiin ja levylautasen ympärille.
Taisto Tammen Tango merellä soi
minusta upeasti. Markus Allanin Liljan
kukka oli myös kaunista kuultavaa, muttei vetänyt hänelle vertoja. Eino
Grönissä minua viehätti laulusta huokuva voima, mutta toisaalta myös syvennyin
kuuntelemaan laulujen sisältöä tarkemmin. Esimerkiksi Ruhtinaan viulu oli koskettava tarina. Myötäelimme yhdessä tätini
kanssa vanhan ruhtinaan tuskaa. Valkea
sisar myös kiinnosti, sillä olin kasvanut sairaalaympäristössä. ”Luo
sairaiden käy sisar hento valkoinen”, se oli minulle tuttua retoriikkaa, niin
tädillenikin, joka oli työskennellyt sairaalassa.
Myös Reijo Taipaleesta oli puhetta. Hän oli mestari-Grönille
varteenotettava haastaja. Hänen äänensä
ei minua kuitenkaan samalla lailla sykähdyttänyt kuin Grönin tai Tammen äänet.
Tango Satumaa tuli jo tuolloin
tutuksi mutta ei vielä noussut erityisen näkyvästi esiin. Sen suosio vakiintui
vuosien ja jopa vuosikymmenten myötä. Muutama Taipaleen tango jäi lapsuudestani
mieleen. Ne olivat Satumaan ohella
erityisesti Monika, Tähdet meren yllä ja Tango Humiko. Myös tangoihin Kangastus
ja Vaaralliset huulet sain
ensituntuman jo tuolloin.
Tähdissä meren yllä
jäi C-osa ”valkea venhoni kiitää” erityisesti mieleen. Se kai toi mielestäni
muuten tasaisen voimallisena etenevään lauluun jännää dramatiikkaa. En
tietenkään tuolloin osannut tajuta, että tuohon kohtaan laulua sisältyy
peiteltyä erotiikkaa, en edes alitajuisesti. Humiko sisälsi japanilaista eksotiikkaa. Se vetosi minuun samalla
tapaa kuin Brita Koivusen tuon ajan hitti Sukiyaki
(”Oon tyttö Kiotosta…”). Ehkä jo noilta ajoilta on peräisin erityinen kiinnostukseni
aasialaiseen kulttuuriin. Kun Reijo toisti radiossa ”Humiko sania”, taisin
suurin piirtein jähmettyä paikalleni. Myös Monika,
Monika, Monika oli poikasen sydämeen todella vetävä laulu ja olihan
siinäkin kansainvälistä eksotiikkaa, kun vaellettiin ”Pariisin yössä”.
Sittemmin innostuin Lista-ohjelmasta. Muistan kuunnelleeni
sitä lähes korva radiossa peläten, että laulut saattavat ärsyttää vanhempiani.
Mutta kyllä sieltä kuului niin kaunista musiikkia, että äitini taisi itsekin kuunnella
itsekin. Listalta ei kuulunut Reijo Taipaletta. Eino Grön sinne toisinaan
ilmestyi. Hänen ohjelmistonsa oli laajentunut enkä kyllästynyt hänen ääneensä,
lauloi hän mitä hyvänsä. Muistan kun kerran kuului La Paloma. Vuosi oli 1970. Sain kuulla taas Gröniltä tangoa. En tuolloin
enää ollut tangoja kuunnellut ja tuo tulkinta on kyllä edelleen muistissa.
Tosiaan, 70-luvun alussa alkoi jo rokki viedä teinipoikaa
mukanaan. Toki suomalaisen iskelmän perustähdet Fredistä, Tapani Kansasta ja
Markku Arosta lähtien olivat iskostuneet mieleen. Reijo Taipale unohtui lähes
täysin. Ja oli hän 70-luvulla julkisuudestakin aika lailla pimennossa. Tanssilavoilla häntä toki nähtiin, mutta
niissä piireissä minä en pyörinyt.
Kun sitten 80-luvun lopussa alettiin taas kuulla enemmän
tangoa, niin en vielä mennyt itse täysillä mukaan, en edes vuonna 1990, kun
ihailemani Aki Kaurismäen elokuvan Tulitikkutehtaan
tyttö tanssikohtauksessa valkokankaalle ilmestyi yllättäen Reijo Taipaleen
hahmo. Mutta Kaurismäki antoi sysäyksen minunkin nostalgialle. Kun sitten hänen
elokuvissaan Markus Allan lauloi Kuumat
tuulet ja Kauas pilvet karkaavat,
olin jo myyty mies.
…
Unto Monosen tangot nostivat Taipaleen suosioon. Satumaa, Tähdet meren yllä, Kangastus
ja Sateen tango ovat niistä
tunnetuimpia. Myös tuttu tango Jos jätät
minut on taattua Monosta vuodelta 1965. Se on Taipaleelta upea tulkinta.
Fraseeraus on täydellistä, verrattuna uudempiin hieman ponnettomiin
”huokailuihin”. Tangomarkkinoillakin nykyisin toisinaan kuuluvan Yön tummat siivet Taipale levytti vuonna
1966. Poikkeuksellisesti sen on Unto Mononen itse myös sanoittanut. Se on
haastava tango, josta hän selviää erittäin hienosti. Se on minulle itselleni Taipaleen tuotannosta
uusin ihastukseni. Erityisen myönteisenä seikkana lisään, että tuo kappale on
uutena versiona myös vuonna 1993 ilmestyneellä levyllä Onnen maa, jota pidän yhtenä Taipaleen parhaimmista.
Mutta on myös paljon nykyisin jo unohdettuja. Viime viikolla
soi yleisradion Muistojen bulevardi
-ohjelmassa minulle ennen tuntematon Unto Monosen iskelmä 60-luvun
loppupuolelta nimeltään Kenties kerran.
Yllättäen se ei ollutkaan tango. Se oli Reijolta ihailtavan hienoa tulkintaa,
jälleen kerran yksi osoitus hänen taidoistaan ja lahjoistaan.
60-luvulla tangot olivat kovassa nosteessa. Uusia
sävellyksiä luotiin ja vanhoista tehtiin uusintalevytyksiä. Monosen ja Toivo
Kärjen ohessa oli paljon muitakin säveltäjänimiä. Tässä on muutamia levytyksiä:
Arvo Koskimaan Kesäinen muisto ja Kun sinisilmäsi mä nähdä sain (1963),
Yrjö Saarnion Yön sävel (1964), Rauni
Aution Olet haave vain (1965), Tapio
Ilomäen Annikki (1966), Alvi Vuorisen
Eilinen tango (1966), Aapo Tuomen Onnen unelma (1967) ja Veikko Lenkkerin Niin monta pitkää iltaa (1968). Tuosta
listasta Kesäinen muisto on
tunnetuin.
Kansainvälisistä tangoista yksi hienoimmista on vuonna 1966
Taipaleen levyttämä Hiekkaa, Siinä on
niin pehmeästi tunteilevaa kerrontaa. Se on oiva vaihtoehto Jorma Lyytisen
aikaisemmin tekemälle hieman kolkommalle versiolle.
Uusia tangoja ja versioita riitti. Osa niistä on osittain
puuduttavaa kuultavaa, kuin tekemällä tehtyjä. Mutta niissäkin Taipaleen
ylä-äänet soivat upeasti, hän luo lauluihin aidon
tunnon, myös herkistykset ovat kohdallaan. Kaikki tuntuu todelta. Taipale on
kuin tarinan kertoja. Esimerkiksi Yön
sävel ei ole sävelmänä erikoinen mutta solisti kyllä heittäytyy aidon
energisesti laulun maailmaan. Niin monta
pitkää iltaa on haastava laulettava, kuin tietoisesti säveltäjä on
laittanut tangoon jyrkkiä nousuja ja laskuja käyttäen solistin koko
äänirekisteriä. Taipaleen äänivaroilla esitys kyllä onnistuu. Se on herkkä
tulkinta ja kaunista kuultavaa, vaikkei sävellyksessä olekaan mitään ikivihreän
piirteitä.
Lauri Jauhiaisen jo 50-luvulta peräisin oleva Satu ruskeista silmistä (1966) kuuluu
niihin, jotka Taipale on levyttänyt uudestaan vuonna 1993 Onnen maa -kokoelmassa. Ensiversio on taattua aidontuntuista
luontevana soivaa Reijoa. Minulle se on yksi hänen suosikkitangoistaan.
uudemmassa versiossa häntä säestää tukevampi kokoonpano. Siinä tulkinnassa
pyritään hieman mannermaisempaan esitykseen. Minun mielestäni siinä on eräissä
paikoin oudolta kuulostavaa hidastamista. Mutta se on sovittajan ratkaisu ja
siihen solistin on tyydyttävä.
Taipale ei toki levyttänyt pelkkää tangoa. Vuoden 1965
levytyksiin kuuluu myös perinteinen Moskovan
valot. Siinä sanoitus poikkeaa totutusta. Laulussa on tyttö nimeltä Tonja,
jota laulaja ei voi unohtaa. Tulkinta jää tekohempeäksi ja ulkokohtaiseksi. Ylä-äänet
soivat liian ohuina ja ylipäänsä äänirekisteri on liian ylhäällä.
Kun levytuotanto oli runsasta ja tangot alkoivat tuntua
samankaltaisilta. Oli tekemällä tehdyn makua, ei ollut ihme, että ostavan
väestön innostus alkoi puutua. Olisikohan niin, että taidettiin olla menemässä
samaan suuntaan kuin 50-luvulla, jolloin Olavi Virta uuvutti ihailijansa
levyttämällä kaiken mahdollisen.
….
Satumaa-tangon
Reijo levytti kaikkiaan neljä kertaa. Niiden lisäksi on olemassa konserteista
ja TV-ohjelmista peräisin olevia äänityksiä.
Satumaa on noussut huikeaan suosioon. Yleisradion järjestämässä Suomi
100 -äänestyksessä se sai suomen suosituimman iskelmän tittelin. Onhan sitä
liittämässä jopa virsikirjan lisävihkoon. Lopulta kirkolliskokous ei sitä
vuonna 2015 kuitenkaan hyväksynyt.
Ensiversio syntyi lokakuussa 1962. Seuraavana vuonna Taipale
lauloi tangonsa Maunu Kurkvaaran elokuvassa Lauantaileikit
purjeveneen kannella. Siinä versiossa laulu ainakin minun korvaan sointuu kirkkaammalta
ja raikkaammalta, mutta se pohjautuu tuohon ensiversioon. Nähtävästi sointia on
teknisesti muokattu, jotta se sopii paremmin elokuvan tilanteeseen. Tuo kohtaus
löytyy Youtubesta.
Toisen kerran Taipale levytti Satumaan vuonna 1971, kun sen
säveltäjän Unto Monosen yllättävän kuoleman jälkeen julkaistiin LP-levy Unto Monosen muistolle. Siinä lauloivat
Taipaleen lisäksi Eija Merilä ja Esko Rahkonen. Niitä versioita en ala nyt
vertailla. Totean vain, että taustat siinä ovat ehkä hienommat.
Kolmas Satumaa-levytys julkaistiin vuonna 1990. Se on The Mustangs
-yhtyeen kanssa tehty beat-versio. Taustalla on Taipaleen uralla alkanut
suosion nousu. 80-luvullla Taipaleen levytuottajana aloitti Seppo Matintalo. Hän
toi toimintaan vipinää ja vuosikymmenen puolivälissä julkaistusta Ruusu joka vuodesta -levystä Taipale sai
uransa ensimmäisen kultalevyn. Sen jälkeen levytuotanto monipuolistui ja
Taipale rupesi yhteistyöhön Mustangsien kanssa. Kun yhteistyö luonnistui, niin
tuottaja ehdotti, että myös Satumaasta
tehtäisiin beat-versio. Se tuli lopulta vuonna 1990-julkaistuun kokoelmaan Elämän tanssi. Hellevi Poudan
Taipaleesta kirjoittamassa elämäkertakirjassa todetaan, että alun perin Taipale
vastusti ideaa ja Pouta lisää, että myöhemmin myös tuottaja Matintalo myönsi,
ettei se ollut onnistunut idea.
Sittemmin kyllä Taipale esittää Satumaan vierailevana solistina Agents-yhtyeen vuonna 1999
julkaistussa kokoelmassa Laulava sydän,
joka perustuu yleisradiolle tehtyyn TV-ohjelmaan. Tuon levyn omistan ja versio
on tullut minulle tutuksi. Totean suoraan, että kitaristi Esa Pulliainen ei
onnistu sovituksellaan tuomaan Satumaahan
henkeä. Taipaleen laulukin kuulostaa väkinäiseltä. Tosin on kyllä olemassa
niitä, jotka ovat noista beat-versiosta eri mieltä.
Varsinainen neljäs Satumaan
versio on ilmestynyt vuonna 1993 tangokokoelmassa Onnen maa – lauluja elokuvasta.
Levy syntyi Markku Pölösen vuonna 1993 ensi-iltansa saaneen Onnen maa elokuvan jälkeen. Se on
60-luvun suomalaiseen maaseutuun sijoittuva tangonostalgiaa hehkuttava
musiikkielokuva, jossa soivat Reijo Taipaleen aikaisemmin levyttämät tangot.
Elokuvan nimikappaleen Taipale on levyttänyt yllä jo mainittuun Unto Monosen muistolle -kokoelmaan.
Elokuvan suosion innoittamana päätettiin tehdä levy, johon valittiin noita
elokuvassakin soineita vanhoja tangoja. Ne ovat peräisin pääosin 60-luvulta.
Mielestäni tuo levy on Reijo Taipaleen parhaita. Sovitukset ovat hienoja.
Taustalla soiva orkesteri tuo jousineen lauluille muhevan pohjan ja tangoille
tyylikkään poljennon.
Pidän kovasti Onnen maa -levyn
versiosta, mutta vaikea sitä on varhaisten versioiden kanssa paremmuusjärjestykseen laittaa. Eräästä
yksityiskohdasta minulla on pieni kommentti.
”Oi, jospa kerran sinne
satumaahan käydä vois,
niin sieltä koskaan lähtisi en
linnun lailla pois.”
Noissa fraaseissa Taipale myötäilee oivasti orkesterin
jämäkkää tangorytmiä ja laulaa fraasien loppusanat ”vois” ja ”pois” lainkaan
venyttämättä lyhyinä. Taipale kuitenkin mielestäni hieman liikaa tulee
painottaneeksi noita sanoja. Saattanevat siinä s-äänteet jäädä hiukkasen liian
pitkiksi. Mutta ylipäänsä hän siinäkin mukautuu orkesterin soittoon. Tuosta
yksityiskohdasta huolimatta pidän tätä neljättä versiota erittäin hienona.
Sovitus on loistava ja nyt jo yli viisikymppisen solistin ääni soi raikkaan
jäntevänä. Parhaaksi en sitä nimeä, mutta on se ainakin tasavertainen
alkuperäisen kanssa.
Reijo Taipaleen uran kohokohdat
liittyvät Unto Monosen tangoihin. Niiden myötä hän nousi suosioon. Monosen
sävellyksiä hän sittemmin levytti läpi uransa. Yllä mainitsin jo muistolevyn,
joka julkaistiin pian Monosen kuoleman jälkeen. Taipale esittää levyllä
hienosti tulkiten muutaman hienon sävelmän. Ne kertovat Monosen monipuolisuudesta
alkaen humppamaisesta foxista Danakil,
jonka mm. Tapio Rautavaara oli aiemmin tehnyt tunnetuksi. Levyllä on myös ennen
julkaisematonta sävellystuotantoa. Yksi niistä on Monosen jäämistöstä löytynyt Sammunut nuotio, joka nykyisin tunnetaan
myös Jorma Kääriäisen ja Agents-yhtyeen esittämänä. Tällä muistolevyllä on alun perin ilmestynyt
myös ensi versio Onnen maa -kokoelman
nimikappaleesta. Mainitsemisen arvoisia ovat myös nykyisin unholaan jäänyt
tango En sulle kaikkea voinut mä antaa
ja valssi Viimeinen ilta.
Tango Sammunut nuotio on vaativa tango. Olisin
itse halunnut kuulla Reijon laulavan sen kypsemmällä iällä. Olisi ollut
kiinnostavaa kokea, millaisen lisän elämän kokemus ja iän ääneen tuoma kevyt
karheus olisivat tuoneet tulkintaan.
Unto Monosen lisäksi myös Olavi Virta on Taipaleelle ollut
tärkeä hahmo. Monessa Taipaleen levyalbumissa on jokin aiemmin Olavi Virran
tunnetuksi tekemä kappale. Olavi Virta keikkaili aikoinaan ahkerasti Taipaleen
kotiseudulla Kymenlaaksossa. Lapsena ja nuorena Virta tuli hänelle tutuksi ja
hän oli eittämättä Taipaleen innoittaja ja esikuva. Noita Virran kappaleita
levyttämällä hän varmasti tekee laulajamestarille kunniaa. Toisaalta Virta on
suvereeni tulkitsija. Väistämättä Taipale jää noissa tulkinnoissa esikuvansa
varjoon. Taipaleen äänessä on omat vahvat ansionsa mutta Virran
virtuositeettiin hän ei kykene nousemaan. Ajoittain ylä-äänet jäävät hieman
alavireisiksi. Toki Taipale on noissa uusintaversioissa myös onnistunut, mutta
esimerkkinä mainiten Taipaleen versiota Virran bravuurista Tyttö metsässä en kovin mielelläni ryhtyisi kuuntelemaan. Sen
Taipale liitti vuoden 1990 kokoelmaan, samaan jossa on Satumaan beat-versio. Olen myös niin henkisesti kiinni Virran Angelique-versiossa, että jätän
Taipaleen jo 70-luvulla tekemän version kuuntelematta.
Vuonna 1974 Taipale levytti Toivo Kärjen tangon Kaipaan kahta sanaa, jonka Olavi Virta
on julkaissut jo vuonna 1952. Se on mielestäni todella upea tulkinta ja käy
myönteisesti esimerkistä Virran perinnön vaalimisesta.
Taipaleen viimeiseksi jääneellä levyllä Valon lapsi (2014)
on kaksi Virran kappaletta: Kolme kitaraa
ja Joen toisella puolen. Tuota
jälkimmäistä erityisesti sympatisoin. Siinä tosin laulaa vanha mies kuluneella
äänellä, mutta ilmi selvästi miehellä on tulkinnassa sydän mukana. Potkua riittää
ja voi aistia, millaista intoa ja energiaa on saattanut vielä kohdata tuolloin
lähes 75-vuotiaan miehen keikoilla. Ei
tulkitsijaksi välttämättä ketään samettiäänistä nuorukaista tarvita. Sitä
kappaletta tulen varmasti kuuntelemaan vielä monta kertaa. On hienoa, että
Taipale on levyjensä kautta muistanut ylläpitää henkistä yhteyttä Olavi
Virtaan.
Uudet versiot vanhoista lauluista kuuluvat viihteen
maailmaan. Kun vertailee Taipaleen uusintalevytyksiä alkuperäisiin, niin taso
on varmasti kirjava. Joskus on onnistuttu paremmin, joskus vähemmän hyvin. Sama
koskee myös Olavi Virran kaltaista tähteä. Syystä tai toisesta joku levytys on
jäänyt elämään, toinen unohtuu. Yksi mielestäni hieno mutta unohdettu versio on
tango Musta ruusu vuodelta 1980. Veikko Tuomi teki sen aikanaan tunnetuksi.
Taipaleen loistotulkinta ei ilmestyessään saanut alleen potkua. Ei saanut
myöskään hänen vuonna 1975 levyttämä Rakkauden
satu, jonka aiemmin oli levyttänyt Jorma Lyytinen. Sittemmin Tapani Kansan
herkkä tulkinta on ihan oikeutetusti iskenyt suuren yleisön sydämiin.
Ikä on toki jättänyt Taipaleen äänen sävyyn vuosien myötä jälkensä,
mutta laulutekniikka on säilynyt ennallaan. Se on joiltain kohdin jopa
vahvistunut tuoden tulkintaan uusia ulottuvuuksia. Taipaleen vahvuus on jämäkkä
fraseeraus, johon liittyy oikeaan osuneet herkistykset. Hän luo kerronnassa
pitkä linjaa. Laulun tunnemaailma välittyy aidosti, kuin itsestään. Solisti ei
sitä liikaa tyrkytä, ei kaunistele eikä luo turhaa korukuorrutusta. Eikä hän
sorru niin kovin tavalliseen turhaan venyttelyyn. Hän osaa pehmentää teknisesti
haastavissa kohdissa fraasien keskellä.
Taipale ei ollut koskaan levymyynnistä riippuvainen. Keikkoja
riitti ja niissä soi tango ja muu vanha tanssimusiikki. Toki myöhemmin
levymyyntikin vilkastui ja kultalevyjä taisi kertyä kaikkiaan jopa neljätoista
kappaletta. Ensimmäinen kultalevy tuli 80-luvun puolivälissä kokoelmasta Ruusu joka vuodesta. Kun 70-luvun
lopulla levytuotannossa ajauduttiin umpikujaan, Taipaleen uran pelastukseksi
nousi uusi tuottaja Seppo Matintalo. Matintalon johdolla kultalevyjä tuli yksi
toisensa jälkeen ja musiikki muuttui monimuotoisemmaksi.
Vaikka tanssilavoilla suosio ei koskaan hiipunut, voi kuitenkin
katsoa, että 80-luvun lopulla Taipaleen ura kääntyi nousuun. Hän alkoi tuolloin esittää lauluistaan
beatversioita The Mustangs -yhtyeen kanssa. Hellevi Poudan elämäkertakirjan (Satumaa – Reijo Taipaleen tarina, 2017)
mukaan Reijo Taipale teki sen pitkin hampain. Mutta vaikka sovituksista ja
tulkinnoista onkin ristiriitaisia arvioita niin ylipäänsä voi todeta
beat-soundin laajentaneen Reijon suosiota. Sittemmin 90-luvulla Taipale oleili paljon
Espanjassa ja matkusteli eri puolilla maailmaa, toisinaan myös suomalaisen
tangon erityisenä lähettiläänä. Sieltä hän sai uusia vaikutteita, mikä näkyi
levytuotannon monipuolistumisena.
…
Käsittelen nyt tarkemmin Taipaleen levytuotantoa. Ensimmäisen
varsinaisen oman LP-levynsä hän julkaisi vuonna 1970. Sitä ennen 60-luvulla oli
kyllä jo julkaistu yhteinen kooste hänen ja Eino Grönin levytuotannosta. Tuon jälkeen levykokoelmia tulikin melkoinen
liuta. 1970-luvulla ilmestyi kymmenen pitkäsoittoa ja sama tahti jatkui
1990-luvulle. 2000-luvulla syntyi enää neljä CD-levyä. Niistä viimeiseksi jäi
vuonna 2014 julkaistu kokoelma Valon
lapsi. Mainitsin jo, että siinä kokoelmassa on pari aikoinaan Olavi Virran
levyttämää klassikkoa. Mutta siinä on myös pari muuta täysin toisenlaista
kappaletta. Taipale esittää sinä myös oman versionsa Eppu Normaalin hitistä Voi kuinka me sinua kaivataan. Lisäksi
siinä on Chris Rean hitti Road to Hell,
joka on saanut suomenkielisen nimen Maailmanlopun
tie. Leikkimielellä voisi todeta, että se on Taipaleen uran poliittisin
kappale. Onkohan niin, että hänkin taisi olla huolissaan maailman
kehityksestä?
Eikä tuo ole Taipaleen levytysuralla ainoa Chris Rean laulu.
Vuonna 1998 ilmestyneen kokoelman Jäi
yöstä muisto vain nimikappale on hänen hittinsä Blue Cafe. Hellevi Poudan elämäkerrassa todetaan, että se on
Taipaleen oma löytö. Hän oli kuullut sen Espanjassa asuessaan. Itse sain tietää
tuosta levytyksestä vasta tätä juttua valmistellessani ja täytyy todeta, että
aika lailla yllätyin. Mutta vielä suurempi yllätys oli kuitenkin viimeisen
kokoelman Maailmanlopun tie.
Yllätyksiä Reijon levytysuralta kyllä löytyy. Ehkä suurin on
Vuonna 2003 ilmestyneellä levyllä Ihan kuin
nuo toiset. Sen nimikappale on nimittäin suomennos ruotsalaisesta Joakim
Bergin kappaleesta Dom Andra, jonka
on naapurimaassamme levyttänyt vaihtoehtorockia esittävä yhtye Kent. Taipaleen versio herätti varmasti
huomiota, voisi puhua pikkukohusta. Mielestäni se on kuitenkin Taipaleen
itsensä näköinen tulkinta ja sille teolle pitää nostaa hattua. Tiedän, että
niille joille tuo ruotsalaisbändi on tuttu, on ollut todella vaikea uskoa, että
suomalainen tangolaulaja on sen levyttänyt kappaleen suomeksi.
…
Palataan vielä 70-luvulle. Kiinnittäisin huomiota pariin
kokoelmaan. Toinen niistä on nimeltään Muistoja
ja tunteita – aitovenäläisiä tangoja. Se sisältää latvialaisen Oskar
Strokin tuotantoa suomennettuna ja voi kai lisätä, että suomalaisittain myös sovitettuna.
Levy julkaistiin vuonna 1976. Se on mielestäni hieno kokoelma ja kuuluu
Taipaleen laulajan uran helmiin. Se on jäänyt unohduksiin. Ehkä tangoja vierastetaan niiden
epäsuomalaisen tyylin vuoksi. Tai ehkä kokoelma nähdään vain tuon ajan erikoisuutena.
Saatetaan ajatella, että se oli tuolloin yritys tuoda viihteeseen aikansa
poliittista korrektiutta. Mutta Oskar
Strok on loistava säveltäjä ja Taipaleen taidot tulevat kyllä tulkinnoissa
näkyviin.
Oskar
Strok eli vuosina 1893 – 1975, joten Taipaleen levy ilmestyi säveltäjän
kuoleman jälkeisenä vuonna. Hän opiskeli Pietarissa mutta tangoihinsa hän kyllä
on ammentanut paljolti keskieurooppalaisia vaikutteita. Hän työskenteli varsinaisesti Riikassa,
aluksi paikallisessa tanssikabareessa. Nuoruusvuosina hän asui myös mm.
Pariisissa ja Berliinissä. Hän on säveltänyt yli kolme sataa tangoa ja muuta
sävelmää, jotka ovat saaneet suosiota ympäri maailman. Neuvostoliiton vuosina
hän joutui vaikeuksiin, sillä maassa olleen kosmopolitismin vastaisen kampanjan
vuoksi hänen musiikkinsa joutui 40-luvun lopussa kiellettyjen listalle.
Sävellykset kuitenkin jatkoivat omalla painollaan elämäänsä. Ne elivät vielä
hiljaiseloa myös vielä Stalinin kuoleman jälkeisen ns. suojasään aikana. Vasta
70-luvulla hänen sävellyksensä alkoivat Neuvostoliitossa jälleen levitä ja
siihen buumiin osuu myös Reijo Taipaleen levyttämä kokoelma.
Yritän luonnehtia
hieman Strokin tangoja. Kun en tanssista
paljoa ymmärrä, niin nyt pitää kirjoittaa kieli keskellä suuta. Yritän myös
muotoilla, miten nuo tangot eroavat suomalaisesta tangosta. Niihin voi
suhtautua ainakin pienellä varauksella.
Strokin tangot
mukailevat mielestäni keskieurooppalaista tangoa. Siinä rytmi on erilainen. Tempo on ripeämpi. Sen poljento kertoo
suuremmasta dramatiikasta. Kun suomalaisessa tangossa lähinnä tunteillaan, niin
venäläinen ja keskieurooppalainen tango kertoo tarinaa. Tarina puolestaan välittää meille kokemuksia
ja niihin liittyviä tunteita. Rakkaudesta nekin kertovat, joko hyljätystä tai
sitten saavutetusta onnesta.
Suomalainen perustangossa
meno on tasaisempaa ja usein tanssilavoilla se jää vain pelkäksi nojailuksi,
ellei sitten paikalle ole todellisia taitureita. Oskar Strokin tangomusiikissa on käänteitä ja
temperamenttia, mihin ei kuka tahansa helposti taivu. Loppuja ei venytetä
liikaa, mutta tästä on toki tälläkin levyllä poikkeuksia. Kun tangossa elää suuria intohimoja, niin
tanssissakin on liikettä ja käännöksiä.
Venäläisiä versioita
kuunnellessa kiinnittää ensiksi huomiota orkesterin kokoonpanoon. Hanuri on
suomalaisen tangon keskiössä. Venäjällä sillä on pienempi rooli. Kun
sanoituksissa on dramatiikkaa ja kun laulaja kertoo tarinaa, hän on usein
tavallaan tarinassa ulkopuolisena.
Laulaja esittää tangoa usein liioitellusti elehtien. Se voi mennä
ylinäyttelemiseksi. Hänelle draama on vain draamaa, mitä myös orkesteri
sovituksessaan vahvistaa.
Taipaleen levyssä
sovitukset on tehty suomalaista makua osittain mukaillen. Reijo Taipale on
tämän sisäistänyt. Hän yrittää kohtuullisuuden rajoissa sopeutua vieraaseen
tangotyyliin, mutta ei luovu kuitenkaan suomalaisesta perustyylistään. Hän
liikkuu suomalaisella maaperällä ja laulaja on sama Reijo, joka ilahduttaa
suomalaista tanssiyleisöä.
Taipale onnistuu
tulkinnoissaan mutta kaikissa kohdissa toteutus ei ymmärrettävästi täysin toimi.
Ulkokohtaisuus voi hieman näkyä mutta se johtuu myös sovituksista. Taipaleen tulkinta poikkeaa
alkukielisistä toteutuksista. Hän ei
dramatisoi, ei yritä olla mikään näyttelijä. Hän tuo laulujen tarinan esille kuin ne
olisivat totta. Hän on kiinni tässä
elämässä. Se on nähdäkseni sitä
suomalaisuutta.
Suomalainen tango on
kai ennen muuta ihmisen läheisyyden kokemista. Venäläisessä (tai ehkä myös keskieurooppalaisessa)
ei tuota läheisyyttä pääsääntöisesti koeta, siinä seurataan ulkopuolelta muiden
kokemaa tarinaa, totta kai myötätunnon hyminällä eli empaattisesti.
Olen havainnut, että
tuossa 12 levyn kokoelmassa on kaksi sellaista, jotka Taipale on levyttänyt
uudestaan. Toinen on nimeltään Mustat
silmät, jota ei pidä sekoittaa paljon tunnetumpaan samannimiseen
kansansävelmään. Se on kaunis melodinen tango,
joka on kuultavissa vaikka täällä. Hienosti
Reijo sen tyylittelee. Kuulemassani alkukielisessä versiossa solisti hieman
ylidramatisoi, mutta kuten yllä totesin, liioitteleva tunteilu kuuluu siihen
peliin. Venäläisessä sovituksessa myös
viulu värittää tarinaa erityisen tunteikkaasti.
Tuosta tangosta Taipale
on levyttänyt myös The Mustangs -yhtyeen kanssa beat-version.
Se ei ole mielestäni vertailukelpoinen alkuperäisen kanssa mutta yllättävän
komealta sekin kuulostaa ja sillä on kommenttienkin perusteella omat ihailijansa.
Uudelleen kuunneltuani tämä kuulostaa minun korvaani entistä paremmalta, mikä
on hyvä merkki.
Ihailen Taipaleen
ratkaisuja. Hän pitää fraseerauksen puolesta tyylinsä mukautuen paikoin
kansainvälisen tangon vaatimuksiin mutta tulkitsee sisältöä liikaa dramatisoimatta
toki eläytyen ihmisten tunteisiin mutta samalla jättäen laululle itselleen
tilaa, niin että kuulija voi kokea laulun omalla tavallaan. Taipaleen
tulkinnassa laulun nainen on todella olemassa eikä vain pelkkä dramatisoitu
hahmo.
Taipaleen vuonna
1993 julkaisemassa Onnen maa
-kokoelmassa on Oskar Strokin tango Kertokaa
hänelle miksi. Vuoden 1976 kokoelmassa nimi oli vielä suppeampi: Kertokaa miksi. Molemmat ovat
tyylikkäästi esitettyjä. Laulu on Strok-levyn parhaimmistoa. Taipale on
sisäistänyt laulun hienosti tulkiten tarinaa taiteilijan otteella. Mukana ei ole alkuperäiseen versioon kuuluvaa turhaa tyylittelyä.
Reijo keskittyy tunteeseen ja haikeuteen. Suomalaisuutta sovitukseen tuo haitarin keskeisempi rooli, mutta
kyllä tässä soivat näkyvästi myös viulu ja saksofoni. Taipaleen versio vuodelta
1976 on kuultavissa täällä. Varsin intohimoa pursuava venäläinen naislaulajan versio on
kuultavissa täällä.
Ylipäänsä kun noita
versioita vertailee, niin panin merkille Taipaleen äänen voiman ja
energisyyden. Venäläisillä tangolaulajilla tuntuisi olevan hennompi ääni. Osin
se saattaa johtua siitä, että he jäljittelevät vanhaa tyyliä tai sitten itse
äänitykset ovat vanhoja. Ennen vanhaan venäläisten tangolaulajien äänessä ei
ollut samaa voimaa.
Laulu ”Mä rakastin”
alkaa pitkällä juhlavalla introlla. Kun sitten päästään sanoihin, niin sen
alkusanat yllättävät:
”Nyt
mulle hevoseni tuokaa, käy käsky nuoren luutnantin. Hän läsnä olijoille huokaa
en tule koskaan takaisin…”
Aloin nimittäin heti
ensisanat kuullessani kuvitella Reijo Taipaletta hevosen selässä. Laulusta
avautuu kyllä pian onneton rakkausdraama. Moskovassa oleileva nuori luutnantti
suree, kun ei saa rakkauden osoituksiinsa minkäänlaista vastakaikua. Tuo oma
virhearvioni johtui kai siitä, että suomalaisessa tangossa itse laulaja on päähenkilönä.
Taipale solistina kertoo tarinan selkeästi ulkopuolisena tunteita unohtamatta. Tulkinnassa
hieman häiritsee se, että laulullisesti tuo kappale ei täysin sovi Reijon
äänelle. Alarekisteri ei toimi toivotulla tavalla.
70-luvulla Taipale levytti paljon. Samana vuonna kuin Oskar
Strokin tangolevy ilmestyi albumi nimeltään Juhlakonsertti. Siinä on mukana vuodelta 1930 peräisin oleva
amerikkalainen Hoagy Carmichaelin ikivihreä iskelmä ja jazzstandardi Georgia on my mind. Suomeksi sen on
saanut nimen Muistelen Georgiaa. Se
ei kyllä tunnu Taipaleen laulajan profiiliin sopivan. Taipale levytti hienoja
yksittäisiä lauluja mutta albumeihin sisältyi monenlaista tuotosta. Ei ihme,
että suuri yleisö niitä vieroksui.
Vuonna 1978 ilmestyi albumi Juhlavalssit. Siitä minulla on ristiriitainen käsitys. Valikoimaa
katsoessa olisi luullut, että levyssä olisi ollut aineksia menestykseen.
Kuitenkin osa kappaleista on mielestäni tehty hätiköiden. Levy sisältää tuttuja
klassisia valsseja, joukossa upeita helmiä, joita Taipale tulkitsee suurella
sydämellä.
Tonavan aallot on
nykyisinkin suosittu valssi, joka itse asiassa on sama sävelmä kuin Olavi
Virran aiemmin levyttämä Häämuistojen
valssi. Virralla kyseessä on ns. hidas valssi. Taipaleen versio on
rivakampi. Siinä on sovituksessa nähty vaivaa ja sanat soljuvat juhlavina. Ja
komealta se soikin.
Mielestäni kaikki sävelmät eivät kuitenkaan istu Reijo
Taipaleen äänen laatuun. Yksi niistä on Yli
aaltojen, joka on myös Olavi Virran aiemmin levyttämä ja on lisäksi
nopeampi versio paljon tutummasta valssista Kaunein
iltamme. Taipaleen tulkinta ei saa
tulta alleen. Se on hengetön. Loppujen lopuksi levy on kokoelmana epätasainen
ja niin ovat myös 70-luvun lopun muutkin levytykset. Joukossa on toki
yksittäisiä helmiä. Mutta seuraavan vuosikymmenen puolivälissä yleisö alkoi taas
löytää Taipaleen levyt omakseen levyn Ruusu
joka vuodesta myötä. Liekö sattuma,
että samoihin aikoihin myös punk-musiikki alkoi menettää suosiotaan ja kevyessä
musiikissa tuli enemmän sijaa melodisemmille linjoille.
The Mustangs -yhtyeen kanssa yhteistyö oli alkanut 80-luvun
lopussa ilmestyneestä Virran rannalla
-kokoelmasta. Nimikappale on sama, jonka Vieno Kekkonen oli joskus aiemmin
levyttänyt nimellä Joki virtaa hiljaa.
Kokoelma oli huippusuosittu. Siihen sisältyi pari Rauli Badding Somerjoen
aiemmin tunnetuksi tekemää kappaletta (Ilta-aurinko
ja Illan varjoon himmeään). Lisäksi
siinä on Georg Bizet’n Helmenkalastajat-oopperasta
peräisin oleva kappale, yksi meksikolaisen Javier Solisin hitti Yö yksinäinen (Tres Palabras), Palaja
Sorrentoon, Aaveratsastajat,
venäläinen Mustat silmät (Otši
tšornyje) ym. Reijo Taipale esittää laulut suurella
tunteella. Pohjatyöt on tehty tarkkaan. Helmenkalastajassa
Taipale tulkitsee oopperaa tanssilavojen miehen malliin, beat-tausta soi
loistavasti.
Albumi Virran rannalla
oli ponnahduslauta 90-luvulle, jolloin Taipaleen uralla tapahtui monenmoisia
komeita käänteitä. Hellevi Pouta kutsuu elämäkertateoksessa Taipaleen 90-lukua
levytysten hulluiksi vuosiksi. Levytyksissä todellakin oli uutta potkua. Ja
kyllä beat-vetoiset taustat tuota potkua edistivät, vaikka beat-tangoista voidaan
toki olla eri mieltä. Ja kaiken ohessa
oli muutakin toimintaa. Esimerkiksi yhteistyö Topi Sorsakosken kanssa toi
kansansuosioon säpinää.
Huipentumana yhteistyöstä Topi Sorsakosken kanssa vuonna
1992 ilmestyi CD-levy Kulkukoirat.
Levyllä on country-vetoista musiikkia ja myös aivan tavallisia tangoja kuten Kultaiset korvarenkaat, jonka Taipale ja
Sorsakoski esittävät duona samalla tapaa kuin Kulkukoirat. Kulkukoirat on mielestäni huikea piisi. Kultaisissa korvarenkaissa nimenomaan
Taipale hehkuttaa upeasti. Mahtuu Kulkukoiriin
myös vanha Elvis-kappale Hupsu tällainen,
jonka Rauli Badding Somerjoki oli aiemmin levyttänyt.
Perinteisten iskelmien ja tangojen lisäksi julkaistiin
mielenkiintoisia kansainvälisiä hittejä. Vuonna 1994 ilmestyneen albumin Unta näin taas nimikappale oli Gipsy
Kings -yhtyeen maailmankuulu Bamboleia.
Oikeastaan se kai heijasti Taipaleen kiintymystä Julio Iglesiaksen musiikkiin,
sillä myös Iglesias oli levyttänyt tuon hitin. Iglesiaksen kappaleita Taipale
levytti muutaman, joista nimekkäin on kai venäläisen Mustat silmät -kappaleen mieleen tuova herkistely Natalie. Se on vuonna 1995 ilmestyneen
CD:n nimikappale. Ja myös vuoden 2003
albumissa on ruotsalaisperäisen rock-piisin seurana Julio Iglesiaksen kappale Nauti elämästä.
Mainittava on myös amerikkalainen country-tähti Willie
Nelson. Kulkukoirat-kokoelmassa on
versio hänen kappaleesta Across the
Border, joka on saanut nimekseen Kahden
puolen rajaa. Duon Te rakkaat,
luotain lähteneet ovat esittäneet aiemmin Willie Nelson ja Julio Iglesias (To all the girls I've loved before). Taipaleen viimeisellä levyllä vuodelta 2014 on
myös yksi Willie Nelson -piisi Oon tiellä
taas, jonka Finlanders on levyttänyt aiemmin suomeksi.
Sitten olisikin vuorossa Chris Rea ja ruotsalaisyhtyeen Dom andra mutta niistä olen yllä jo
kertonut. Sen verran lisään, että Blue
Cafe’n sisältämää kokoelmaa Jäi yöstä
muisto vain (1998) valmisteltiin huolella. Siinä on mukana
lattaritunnelmaa, esimerkkinä sävelmä Yön
ruusu. Se kuten monet muutkin levyn kappaleet nimikappaletta lukuun
ottamatta ovat kuitenkin Kassu Halosen luomuksia.
…
Reijo Taipale keikkaili ahkeraan ja hänen yhtyeestä haluan
mainita yhden nimen. Hän on hanuristi Jani Helenius. Uskon, että hänen
merkityksensä on ollut todella suuri. Olen häntä kerran konsertissa ja voin
todeta, että kyseessä loistava hanuristi. Sitä en tiedä, kuinka tärkeänä tukena
hän on Taipaleelle ollut, mutta ei laulaja ilman bändiä selviä.
Kirjallisuutta:
von Bagh, Peter – Hakasalo, Ilpo. Iskelmän kultainen kirja. Otava 1986.
Forss, Timo Kalevi. Tähdet
meren yllä – suomalaisen tangon tarina. Into 2019.
Pouta, Hellevi. Satumaa
– Reijo Taipaleen tarina. Karisto 2017.
