Turun terrori-iskusta 18.8. 2017: uhrit unohdettu

Käsittelen hieman viime perjantain Turun terrori-iskua. Asia on toki ollut jo paljon esillä enkä halua sitä enää vatvomalla vatvoa. Puutun vain muutamiin seikkoihin.

En voi olla aluksi puuttumatta median toimintaan sekä haluun suitsia ihmisten tunnepurkauksia. Pelkonsa ja huolensa ilmaisseita on yritetty tyynnytellä ja vihanpurkaukset on jopa haluttu kieltää varottaen mystisestä ”vihapuheesta”. Minä totean, että sekä pelolle että vihalle on annettava mahdollisuus purkautua, sydän ei saa niihin pakahtua. Ei pitäisi sortua hymistelyyn eikä nöyristelyyn. Myös poliittisia päättäjiämme ja terrori-iskuista kirjoittavaa mediaa on saatava arvostella, vaikka vihalla ryydittäen, jos joku koskee sen aiheelliseksi. Se ei tietenkään tarkoita, että vihan sallittaisiin kohdistua syyttömiin ja viattomiin, mutta nykypäivänä on aina niitä, jotka tuntuvat tulkitsevan asiat väkivaltaiseksi uhkailuksi, vaikka tosi asiassa tuskin kyse on siitä.  Media tuntuu olevan hyvin herkkähipiäinen reaktioissaan. Osin kärjekkäästäkin kritiikistä olisi voitava ottaa opiksi eikä leimata viestintuojaa. Yhtä kaikki haluan korostaa, että toki asioihin on puututtava, jos konkreettista väkivaltaa esiintyy. Vihainen puhe ei sitä ole.

Presidentti Sauli Niinistö piti tiedotustilaisuuden, jossa oli tilaa toimittajien kysymyksille.  Esille nousi mm. kysymys auttajista rikospaikalla. Eräässä turkulaisessa sanomalehdessä ja muutamissa iltapäivälehdessä annettiin ymmärtää, että maahanmuuttajat olivat innokkaimpia auttajia ja että kantasuomalaiset keskittyivät vain kuvaamiseen. Kuvat rikospaikoilta kertovat aivan muuta. Onneksi Sauli Niinistö ei mennyt myötäilemään median nostamaa sankaritarinaa vaan pysyi faktoissa. Media jätti kantasuomalaiset auttajat huomaamatta nostaen esille ne muutamat ulkomaalaistaustaiset. Niinistö katsoo, että etninen tausta ei tällaisissa yhteyksissä ole olennainen asia. Hänen mukaansa oli hienoa, kun paikalla oli pyyteettömiä auttajia.

Mielestäni on toimittajilta aika irvokasta vähätellä kantasuomalaisten auttajien osuutta ja painottaa maahanmuuttajaväestön ja ulkomaalaisten osuutta. Se kuuluu osaltaan median tämänkaltaisissa tapauksissa käyttämään toimintastrategiaan: kun maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, on vastapainona nostettava muita maahanmuuttajia sankareiksi. Eikä pitäisi syyllistää niitäkään, jotka eivät rientäneet auttamaan vaan jäivät seuraamaan tapahtumia sivusta. Siihen on varmasti monia syitä eikä välinpitämättömyys ole se olennaisin. Kaikilla ei ole auttamiseen vaadittavaa taitoa. Harva on käynyt ensiapukurssin ja vaikka olisikin, niin yllättävä tilanne voi lamaannuttaa. Jos joku ammattitaidoton ryntää paikalle muka auttaakseen, hänestä saattaa olla vain haittaa. On viisasta jäädä silloin syrjään seuraamaan. Toiseksi menneisyys on opettanut, ettei ulkopuolisena kannata osallistua katuväkivaltaan.  Oikeuslaitos on kyllä toimillaan ja päätöksillään tehnyt kansalaisillemme selväksi, että rikollisten taltuttaminen on poliisin tehtävä, siinäkin tapauksessa, että jonkun henki – tai vaikka oma henki -  olisi uhattuna. Selkeät oikeustajun vastaukset oikeuden ratkaisut ovat kyllä alitajunnassamme varottamassa. Vilpittömästi toiminut suomalainen luulee toimivansa oikeudenmukaisesti mutta saattaakin joutua itse tuomituksi.

Mutta menen olennaiseen. Jos itse olisin ollut Niinistön tiedotustilanteessa, olisin kysynyt rikoksen uhreista. Miksi heidät on jätetty pimentoon? Mielestäni he ovat sankareita, jotka ansaitsisivat suomalaisten huomion ja myötätunnon. Sodassa kansainvälistä terrorismia vastaan he ovat viattomia uhreja. Ei pidä rinnastaa puukotetuksi joutumista liikenneonnettomuuteen.  Nyt tapahtunut isku johtuu poliittisista toimista. Poliitikot ovat viime kädessä vastuussa siitä, että kansalaisten turvallisuus taataan. Toki vastuuseen on nostettava myös ne virkamiehet, kansalaisjärjestöt ja muut toimijat, jotka ovat edistäneet tämänlaista kehitystä.

Lopuksi nostan esille vanhan valtiomiehen Raimo Ilaskiven blogitekstin. Se löytyy Iltalehdestä ja on kirjoitettu 19. elokuuta eli iskua seuraavana päivänä. On todella hienoa, että Ilaskivi jaksaa vielä kirjoittaa. Hänen teksteissään heijastuu pitkä elämänkokemus. Jutun otsikko ”Hyväuskoisen hölmöyden aika on ohi” on paljonpuhuva. Teksti löytyy täältä: http://blogit.iltalehti.fi/raimo-ilaskivi/2017/08/19/hyvantahtoisen-holmoyden-aika-on-ohi/ .

Juttunsa aluksi hän lainaa viimeistä puhettaan Helsingin kaupunginjohtajana ennen siirtymistään eläkkeelle vuodenvaihteessa 1990/1991: ”Ensisijaisesti Sodan runtelemista maista tuleviin meidän on suhtauduttava lämpimin sydämin, mutta erilaisten liikemiesten tänne lähettämät elintasopakolaiset jätettävä omaan arvoonsa.”  

Ilaskivi toteaa saaneensa paheksuvaa kritiikkiä Suomen Punaiselta Ristiltä, joka moitti häntä kylmäsydämisyydestä.  Tuolloin Ilaskiven käyttämä ilmaus ”hyväuskoiset hölmöt” ei ymmärrettävästi miellyttänyt liiketoimintaa pyörittävää Punaisen Ristin johtoa, jonka mielestä omien kansalaistemme asettaminen etusijalle oli sopimatonta ajattelua. Sympatiat oli suunnattava kolmannen maailman köyhiin.

Ilaskivi toteaa aivan oikein, että noista 1990-luvun alun vuosista monien silmät ovat avautuneet.  Massamuutossa on kyse muusta kuin pelkästä hätää kärsivien auttamisesta. Suomella ei ole mahdollisuuksia olla koko maailman sosiaalitoimistona. Emme voi syleillä koko maailmaa. Maailmaan on välitettävä toisenlaista viestiä, ei pidä nöyristyä väkivallan ja uhkailun edessä.

Lainaan vielä yhden ajatuksen Ilaskiven tekstistä. Sen pohjustukseksi hän toteaa, että suomalaisten ja muitten maassa laillisesti asuvien turvallisuus on oltava pääasia ja resurssejamme on suunnattava siihen. ”Tämän olemme vähintäänkin velkaa Turun surullisen tapahtuman uhreille ja takuuksi siitä, ettei vastaavaa enää tapahdu.”

Nimenomaan. Velvollisuutemme on maksaa velkamme Turun tapahtuman uhreille. Samanlaiseksi uhriksi katson myös Otanmäessä vuonna 2016 turvapaikanhakijoiden väkivallanteon uhriksi joutuneen suomalaisen miehen.  Miestä kidutettiin raa’asti ennen murhaamista.

Paitsi turvallisuus tuohon velkaamme kuuluu myös muuta. Se on oma muistimme. Noita tekoja ei saa unohtaa, vaikka anteeksi joskus antaisimmekin. Se on jokaisen suomalaiseksi itsensä kokevan sydämenasia, voimavara kansakuntamme tulevaisuuden eteen.

Lahden kansainvälinen urkuviikko: Ivan Terehanov, 14 v.

Käväisin Lahdessa urkuviikon aikaan. Olen ottanut tavaksi käydä vuosittain seuraamassa jotakin urkuviikon konserttia, mikäli siihen vain on mahdollisuus. Tällä kertaa valintani osui ilmaiskonserttiin keskiviikkona keskipäivän aikaan. Soittajana oli 14-vuotias pietarilainen Ivan Terehanov (Иван Тереханов).    

Laitan heti alkuun kommenttini henkilön sukunimen kirjoitusasusta. Siitä käytetään laajasti versiota ”Terekhanov”. Nyt seuraan suomalaista translitterointitapaa ja jätän k-kirjaimen pois. Puutuin heinäkuussa saman asiaan kirjoittaessani jutun Timur Haliullinista. Siinä jutussa taivuin vielä käyttämään kansainvälistä asua. Nyt olen tiukempi.

 

Lahden Ristinkirkko

Edellisen kerran Ristinkirkossa käydessäni siellä soitti ruotsalainen Gunnar Idenstam. Hän on urkutaiteen ehdotonta huippua. Konsertin teemana oli tuolloin Dancing with Piazzolla. Se oli maksullinen konsertti ja yleisöä oli vain hiekan enemmän kuin kourallinen. Tämä Terehanovin ilmaiskonsertti sai kirkon lähes täyteen. No, ehkä tiiviimmin istuttaessa saliin olisi mahtunut vielä paljon väkeä, mutta poikkeuksellisen paljon kuulijoita oli, ei siellä täällä yksittäin tai kaksittain kuin urkukonserteissa yleensä. Pelkkä pääsymaksuttomuus ei kansaa saa astelemaan keskellä aurinkoista torstaipäivää Alvar Aallon suunnitteleman rakennuksen kirkkosaliin, vaikka se pelkistyneisyydessään saattaa tehdäkin läsnäolijoille miellyttävän vaikutuksen. Osaltaan suosioon vaikutti soittajan ikä ja paikallisessa maakuntalehdessä Etelä-Suomen sanomissa ilmestynyt juttu, joka löytyy täältä.

Konsertissa oli kuulijoiden joukossa myös melko iso ryhmä koululaisia. Opettajilta oli hieno ele tuoda heidät lukukauden alkajaisiksi urkukonserttiin, jossa esiintyi heidän ikätoverinsa. En tiedä, mitä heidän päässään liikkui, mutta toivottavasti joku sai tilaisuudesta edes pienen kipinän, jonka hän tulevaisuudessa tavalla tai toisella hyödyntää. Tunnustan itse, että epäilin alussa, malttavatko pysyä hiljaa. Pelkoni oli aiheeton. Kiltisti istuivat ja mobiililaitteetkin taisivat pysyä taskussa.

Konsertin ohjelma löytyy täältä. Onneksi järjestäjäpuoli oli laittanut ohjelman sivuilleen, sillä tullessani paikalle ohjelmat olivat jo loppuneet. Tässä alla on konsertissa esitetyt ohjelmanumerot. Vierustoverilta sain nähdä ovella jaettua ohjelmaa. Se poikkesi alla olevasta siinä, että se oli suomenkielinen.

J. S. Bach (1685-1750): Prelude and fugue G-dur, BWV 541

Georg Böhm (1661 - 1733): Vater unser im Himmelreich

J. S. Bach: Christ lag in Todesbanden, BWV 625

H. F. Händel (1685-1759): Arrival of Queen Sheba

C. Franck (1822-1890): Prelude, fugue and variation, op. 18

I. Terekhanov ( b. 2003): Fantasia in Russian style

L. Boëllmann (1862-1897): Suite Gothique

Introduction-Choral

Menuet gothique

Prière à Notre-Dame

Toccata

En rupea kappaleita yksittäin paljoa vatvomaan.  Totean, että konsertti sujui hienosti. Terehanov on todellinen lahjakkuus, eräänlainen aikamme Mozart. Hän soitti itsevarmasti osaten soitollaan vangita yleisönsä. Monet eivät varmaan huomanneetkaan, että soittajana oli vasta noin viisi vuotta urkuja soittanut teinipoika. Pieniä lapsuksia kuului, mutta ne eivät häirinneet eivätkä sammuttaneet musiikin tenhovoimaa.

Tässä muutama yksittäinen huomio. Konsertin aloittaneen Bachin Preludin ja fuugan jälkeen kuultu Georg Böhmin Vater unser im Himmelreich oli konsertin kokonaisuuteen hienosti istuva tunnelmapala. Se herkisti sopivasti yleisön ja valmisti osaltaan vastaanottamaan sitä seuraavia numeroita. Sitä seuranneen Bach-numeron Terehanov nivoi edellisen numeron kanssa yhteen. Muuten soittaja piti kyllä numeroiden välillä hengähdystauon nousten välillä penkiltä ottamaan vastaan runsaita aplodeja, aivan kypsän taiteilijan elkein. Ja todettakoon, että ei hän siinä teeskennellyt. Hän on iästään huolimatta kypsä, suhteellisen monipuolisesti urkujen ilmaisukeinoja hyödyntävä urkuri.

Händelin Saban kuningattaren saapuminen oli oikein iloisen rytmikkäästi ja juhlavasti soiva välikappale, jossa päästiin irti Bachin kirkollisesta totisuudesta ja uskonnollisesta sivujuonteesta. Sen jälkeinen Cesar Franckin sävellys saikin sitten jo hieman maallisemman sävyn.  Se oli minulle myös miellyttävä kokonaisuus, vaikkakin jäikin osin latteaksi.

Terehanovin omaa sävellystä Fantasia in Russian style odotin kovasti. Ja kivahan se olikin. Kuulin siinä tuttuja venäläisiä teemoja, mikä minulle merkitsee vain kotoisia tunteita. Tässä soittaja käytti myös ohessa pientä soittokelloa, joka odotti käyttöään urkurinpenkin reunassa. Tuo kello ja lisäksi konsertin päätteeksi ylimääräisessä numerossa käytetty ”oheistilpehööri” toivat oivan lisän konserttiin. Yhtäältä ne toivat väriä ja piristystä muuten hieman ehkä yksioikoiseen urkusoitantaan. Toisaalta se toi kokonaisuuteen leikkisää lapsenmielisyyttä, mitä 14-vuotiaan pojan maailmaan luonnostaan kuuluu.  Ivan Terehanov ei pyrkinytkään olemaan mikään aikuista urkutaiteilijaa ”tärkeillen” matkiva taiteilija, vaan uskalsi olla oma itsensä: tavallinen ohjelmanumeroiden välillä veikeästi hymyilevä ”Vanetška”, joka ei ollut vielä kadottanut leikkimielisyyttään.

Boëllmannin Goottilaista sarjaa odotin ehkä suurimmalla jännityksellä. Olen siitä kirjoittanut aiemmin heinäkuussa Timur Haliullinin konserttia käsitellessäni (linkki kirjoitukseeni). Kyseessä on vaativa kokonaisuus. Hienoa, että soittaja on rohkeasti tarttunut haasteeseen. Soittajan kokemattomuus toteutuksessa toki näkyi. Sen kolmas osa ”Rukous Notre-Damessa” (Prière à Notre-Dame) on hyvin herkkä osa, jossa hiljentymiselle ja meditatiiviselle henkisyydelle pitäisi antaa tilaa. Siihen nuori soittaja ei ollut vielä valmis. Ylipäänsä konsertin aikana näkyi, että urkujen eri voimakkuussävyjen käyttö on nuorelle soittajalle vaativa haaste. Soitto jäi paikoin hieman tasapaksuisen oloiseksi. Kuitenkin sarjan viimeinen osa Toccata soi oikein komeana. Loppuun kuuluvat voimakkuuden nousu ja jännitteen tihentyminen oli aistittavissa. Se antoi hienon päätöksen konsertin varsinaiseen ohjelmaan.

Runsaiden suosionosoitusten ja hieman herkistävänkin kukituksen jälkeen oli ylimääräisen numeron vuoro. Paikallisen lehden jutussa vihjattiin, että soittaja järjestää yleisölle yllätyksen, vihjattiin Sibeliuksen suuntaan. Sibeliusta ei kuitenkaan tullut. Tuli säveltäjän oma sävellys, jonka hän on omistanut Lahden kaupungille. Nyt jälkeenpäin olen netin kautta huomannut, että Terehanov on käynyt Lahden seudulla muutaman kerran aikaisemminkin. Hän siis on paikalliselle yleisölle jo ennestään tuttu. Jonkinlainen lämmin suhde hänellä on suomalaisiin kehkeytynyt, kun hän haluaa tulla tänne uudestaan ja nyt hän halusi ilmaista oman tunnesiteensä ja palkita yleisönsä sävelmällään, jonka hän oli luonut varta vasten Lahden kaupungin kunniaksi. Se oli hieno ele, jonka toivoisi kaupungin johdonkin huomaavan.

Sävelmää en ole kypsä arvioimaan. Löysin sieltä paljon leikkimielisyyttä, josta jo yllä mainitsinkin. Jokin hyvin tuttu melodia sieltä kuului. En nyt vain osaa sitä valitettavasti tunnistaa. Se vaikutti lastenlaululta, mutta siihen saattoi vaikuttaa myös musiikista huokuva leikkisyys. Soittaja toi rytmisyyttä sävellykseensä lyömällä erityisellä ”lusikalla” urkurinpenkkiin. Tässä yhteydessä myös konserttiin aktiivisesti osallistunut avustajaneito pääsi käyttämään koskettimia.

Konsertin alussa Terehanovia haastateltiin. Kävi ilmi, että poika ei ole erityisen musikaalisesta perheestä. Äiti on kyllä soittanut kouluaikanaan viulua, mutta aikuiseksi kypsyessään luopunut musiikkiharrastuksestaan. Isällä on pelkkä tekninen koulutus. Kuitenkin hänen lahjansa on havaittu jo varhain ja hän on päässyt heti nuoresta pitäen pätevien opettajien ohjaukseen. Hän aloitti urkujen soiton kolmannella luokalla, eli yhdeksänvuotiaana, soitettuaan sitä ennen pianoa. Pienelle pojalle oli tarjolla myös pienikokoisemmat urut.

Lainaan vielä Etelä-Suomen sanomien lehtijuttua:

”Terekhanov opiskelee Pietarissa Glinkan musiikki- ja kuoro-opistossa, missä hän käy myös peruskoulua. Tällä hetkellä Terekhanov pitää taukoa kuorolaulusta äänenmurroksen takia ja keskittyy täysillä urkujen soittoon. Kerran kuussa hän matkustaa yksityistunneille Strasbourgiin improvisaatio-opetukseen. Suunnitelmissa on, että musiikista tulee vielä ammatti.”

Haastattelusta kävi ilmi, että ensi helmikuussa Terehanoville suunnitellaan laajempaa kiertuetta.  Hienoa, että hänen lahjojan osataan meillä Suomessa ja erityisesti Lahden seudulla hyödyntää.

Kirkkosali konsertin jälkeen

Konsertin jälkeen mietiskelemään kulttuuriamme ja sen tulevaisuutta. Tämä pietarilainen nuori muusikko kuuluu eurooppalaisen kulttuuriperinnön arvokkaisiin jatkajiin.

…

Youtubesta löytyy muutama kiintoisa video, jonka kautta voi tutustua Terehanovin soittoon. Tämän vuoden helmikuussa hän on käynyt Lahdessa edellisen kerran ja tässä videossa hän soittaa Ristinkirkon uruilla Boellmanin Toccataa:  https://www.youtube.com/watch?v=3ZWpmi_crU8.  Yllä jo kehuin hänen tämänkertaista esitystään. Boellman taitaa olla soittajalle ennestään hyvin tuttu. Tässä linkissä hän soittaa Buxtehudea. Se on kuvattu pari vuotta sitten pojan ollessa 12-vuotias.