Naisellista kauneutta

 Joskus kiertelen kirpputoreilla ja satun ostamaan vanhoja aikakauslehtiä palatakseni niitä selaillessa oman syntymäni ja lapsuuteni aikoihin.

Seuraavassa on katkelma Apu-lehden jutusta 24.9.1960, eli ajalta, jolloin elettiin vielä aikaa, kun naisetkin olivat vielä naisia, ja miehet – vain miehiä. Argentiina ja Buenos Aires minua kiinnostavat erityisesti ehkä senkin vuoksi, että olen jonkinmoinen argentiinalaisen tangon ihailija ja harrastaja. Carlos Gardelin elämä ja tangot ovat tulleet tutuiksi. En valitettavasti osaa espanjaa, mikä on harrastukselleni huomattava haitta. Onneksi Grönin Eikka, Tapani Kansa, Harri Saksala ja muut ovat tehneet argentiinalaista tangoa myös meille tutuksi. Tosin aidossa argentiinalaisessa tangossa on aivan toisenlainen tunnelma ja meininki.

Totean vielä, että kyllä myös autonpuskureita koskeva kappale liittyy otsikon teemaan.

…

Tuomo Keko maailmanmatkalla: Buenos Aires

”Kahvi on jo haaleata mutta edelleenkin hyvää. Ja naiset kauniita, niin viehättäviä, että heille kuiskaisi hillityn piropon, jos tietäisi mitä ’sydänkäpynen’ on espanjaksi. Tosin he ovat melko täyteläisiä, mutta eivät suinkaan yhtä latinalaisamerikkalaisen reheviä kuin Meksikon señoritat ja señorat, joita katsellessa epäili joka toisen olevan ns. odottavalla kannalla. Näyttää siltä, että täkäläiset muistavat noudattaa ruokavaliota ja suosia liiviteollisuutta. He ovat poikkeuksetta aistikkaasti pukeutuneita, toisinaan myös niin silmiinpistävästi, että kuulen merkitseviä mutta hyväksyviä rykäyksiä sieltä täältä. Huomaan, ettei rohkeasti uurrettu vartalonmyötäinen puku niinkään kuin keinahteleva lantion seutu saa herroja kääntämään päätään ja vaihtamaan keskenään pitkiä katseita. En vielä tiedä, missä elämänsä vaiheessa latinalainen nainen omaksuu miehiin menevän kävelytyylin, silloinko kun hän ryhtyy käyttämään korkeakorkoisia kenkiä, vai myöhemmin avioliittoikään päästyään, jolloin hän odottaa kuulevansa mieltä hyväileviä piropoja.

Sinkautan sammuneen savukkeeni katukäytävälle, niin, koska ei ollut tuhkakuppia. Tarpeettomia esineitä, vastaisi varmasti kahvilanomistaja, jos pyytäisin sellaisen pöydälle. Koko maailma on suuri tuhkakuppi. Mutta olkoon, sillä vasta vuosikymmeniä elettyäni tajuan äkkiä, miksi autossa on puskurit. Suomessa ne ovat näön vuoksi; en ole ainakaan nähnyt, että joku autonomistaja olisi yrittänyt käyttää niitä sananmukaisesti puskemiseen; niitä hoidetaan ja kiillotetaan, ja varjele sitä, joka vahingossa aiheuttaa niihin pienenkin naarmun – silloin avataan silmänräpäyksessä sarvipääsäkki ja rikollinen haastetaan lakitupaan. Mutta Buenos Airesissa puskurit on nimenomaan tarkoitettu työntämiseen. Tietääkseni autoilijat noudattavat Argentiinan pääkaupungissa kahta – ja vain kahta – ohjetta: huomatkaa yhdensuuntainen katu ja älkääkä lukitko autoanne käsijarrulla.

…

Kävelen yhä tummenevassa illassa Avenida 9 de Juliolle, maailman leveimmälle kadulle. jonka alla kuuluu olevan Argentiinan suurin kunnallinen autohalli. Tällaisen kadun reunalla tuntee olevansa maalaispoika kaupungin hälyssä ja vilinässä. Mutta vaikka pitkän tovin katselin autojen katkeamatonta rintamaa, räikeitä, alati vaihtuvia mainosvaloja ja kuuntelin lehtimyyjien ja kaupustelijoiden jankuttavaa puhetta, ei viereeni pysähtynyt viekoittelevasti hymyilevää neitosta, joka olisi sanonut vaaleuteni kiinnostavan häntä ja ehdottanut illan alkajaisiksi pientä drinkkiä hiljaisessa baarissa, ei, sillä Buenos Aires on muuttunut; Peronin ajoista lähtien ovat merimiehet joutuneet haikeina muistelemaan ’vanhoja hyviä aikoja’, laulullakin muistettua Kultaisen Ankkurin kapakkaa, joka muuten sijaitsee melkein suomalaista merimieskirkkoa vastapäätä, ja Bocan, satamakaupunginosan, riehakasta elämää.”