SUOMEA MAAHANMUUTTAJILLE: KIELENOPETUKSEN KOUKEROITA

SUOMEA MAAHANMUUTTAJILLE: kielenopetuksen koukeroita

I.

Kielenopetus on minulle tuttu asia. Tuttuja ovat myös maahanmuuttajien kielenopetuksen ongelmat. Mediassa on viime aikoina hehkutettu Suomen huonoa kielenopetuksen tasoa. En ole viitsinyt tätä keskustelua seurata. Suomen maa tuntuu olevat täynnä tietäjiä ja ”asiantuntijoita”. Syylliseksi leimataan opettaja, joka kuitenkin hankalassa tilanteessa yrittää parhaansa.

Avaan nyt hieman omaa kantaani ja jo edellisestä kappaleesta arvaa, että sympatiani ovat opettajan puolella. Kovin kaunista näkemystä minulla ei kielenopetuksesta kuitenkaan ole. Byrokratiakoneisto on valtava, opettaja on siinä vain pienen pieni osanen. Opetukseen kulutetuilla resursseilla pitäisi saada tulosta, mutta onkohan se aina edes alalla toimijoiden perimmäisissä intresseissä.

Ja totean heti alkuun: ei se uuden kielen opiskelu niin kovin helppoa ole. Sopii yrittää. Syyllisiä kehnoihin tuloksiin on helppo löytää. Jos ei tohdi katsoa peiliin, on useimmiten epäreilua syyllistää muita.

Mennään kuitenkin vähän pintaa syvemmälle. Minulla on jonkin verran kokemusta maahanmuuttajien opetuksesta reilun kymmenen vuoden ajalta. Ihmetyttää se, miten vähän alalla on otettu virheistä opiksi ja miten vähän on menty laadullisesti eteenpäin. Syyt ovat muualla kuin opettajistossa. Nyt käsittelen nimenomaan maahanmuuttajille TE-keskusten ja opetusministeriön tilaamia työttömille maahanmuuttajille järjestettyjä, täyspäiväiseen opiskeluun tarkoitettuja määräaikaiskursseja.

II.

Reilut kymmenen vuotta sitten työni maahanmuuttajien parissa varsinaisesti alkoi. Tarjontaa oli monenmoista ja alkuun tuntui, että opetus on tiukan tavoitteellista: pyritään saamaan kurssilaiset  mahdollisimman pian mukaan työelämään osaksi yhteiskuntaa.

Oli alkeiskurssia, jatkokurssia, oli ammattiin valmistavaa kurssia. Oli tavoite: ammattiin valmistavan kurssin jälkeen ammattikoulutukseen ja työelämään.  Sitten oli vielä muita orientoivia ja aktivoivia kursseja, osalle varmaan kyllästymiseen asti.

Ongelmat alkoivat näkyä siinä, kun alettiin pyöriä kehää. Samat tyypit kiersivät kurssilta kurssille, joskus jopa saman tason kurssia moneen kertaan.  Joskus palattiin alemmalle tasolle, tai mentiin vain sellaiselle kurssille, johon sattui olemaan tilaa. Saatettiin jopa ammattikurssin jälkeen palata taas jatkokurssille. Jatkokurssi ja ammattiin valmistava kurssi käytiin miten päin milloinkin. TE-keskuksen byrokraattien velvollisuus oli tarjota kursseja ja puoliväkisin asiakkaita työnnettiin milloin mihinkin.

Maahanmuuttajienkin intressissä on tietysti päästä kurssille. Ensimmäisen kolmen vuoden ajan hän kuuluu kotouttamistuen piiriin. Se kannustaa hakemaan kurssille, koska yhteiskunnan tuki kasvaa.

Suunnitelma ei toiminut, ei noustu portaalta toiselle, vaan pyörittiin oma aikansa portaikossa ja sitten kun määräaika meni, jäätiin roikkumaan johonkin ulkopuolelle. Jotkut työhaluiset jaksoivat odottaa, milloin heidän palveluja tarvitaan työvoimapulasta kärsivälle maalle.

Minä huomasin, että ammattiin valmistava kurssi ei toiminut.  Siihen sisältyi oppiaineita, jotka olisi voinut jättää pois ja keskittyä peruskielitaidon kehittämiseen.  Mitään ei tietenkään opettajan tasolla voinut tehdä.  Tilaaja (valtio tai TE-keskus) päätti, opettajat opettivat.

Motivaatio siinä menee itse kultakin.

Kurssin sisällä oli suuria tasoeroja. Oli eri koulutustason ihmisiä tohtorista luku- ja kirjoitustaidottomaan. Eikä ollut vain tasoeroja, oli myös erilaisia oppijatyyppejä, jotka olivat omassa maassaan oppineet kovin erityyppiseen opiskeluun. Tietynlainen tyyli ei sopinut kaikille. Opettaja sen kyllä huomaa, mikä kenellekin sopii, ja tekee parhaansa. Joskus onnistutaan paremmin, joskus huonommin. Koskaan ei päästä kaikkia tyydyttävään tulokseen. Se täytyy jokaisen rehellisen vieraan kielen opettajan uskaltaa tunnustaa.

Kurssin aikana opettaja pyrkii, että palaute olisi siedettävä. Se on jo oman työpaikan jatkuvuuden kannalta tärkeää. Opiskelijat kyllä osaavat tämän pelin ja lainalaisuuden. Tyytymättömyyttä ei kurssin viimeisenä päivänä annettavassa palautteessa useinkaan esitetä. Aidot tuntemukset pannaan johonkin syvälle piiloon. Aina pettymystä ei edes nosteta esille. Rehellisempi palaute saataisiin, jos se annettaisiin vasta kuukausi kurssin jälkeen, ja siinä kysyttäisiin muutakin kuin opetusta.

Sitten on vielä työpaikan sisäiset ongelmat. Oppilaitoksessa opettajien keskinäinen suhde ei ole aina rakentava ja tukeva. Jokainen pitää kiinni omasta reviiristään ja asemastaan. On persoonia, joilla on palava halu olla se pidetyin ja rakastetuin ja suosituin. Joku jää jalkoihin, joku vain muuten painetaan alas. Joku selviää ja jatkaa. Aina ”tylsemmälle” tai epäsuositummallekin opettajatyypille löytyy omat kannattajansa, ”säälipisteet” kuuluvat palautteen luonteeseen. 

Jossain välissä alkaa tympiä. Viimeistään silloin, kun joku laitoksen ulkopuolinen byrokraatti alkaa toden teolla ohjata toimintaa ja ylittää reviirinsä. Oppilaitoksella on omat säännöt ja periaatteet, byrokraateilla on omat ohjeensa. Aina ne eivät täsmää. Silloin joutuu tietysti oppilaitos antamaan periksi. Esimerkkinä mainittakoon poissaolot: mikä omaan kulttuuriin ja kansallisuuteen liittyvä tapahtuma antaa oikeuden poissaoloon?

Kotoutuminen oli minulle aluksi hyvä periaate. Ensimmäisen kotoutumisen käytäntöihin liittyvää kritiikkiä sain eräältä oppilaaltani. En silloin siihen puuttunut ja sivuutin asian. Olisi pitänyt jäädä kuuntelemaan. Ehkä olisin päässyt heti kiinni ongelmiin. Kotoutumisesta tuli tyhjä sana, joka vain oikeuttaa raskaan hallintorakenteen olemassaolon.

Nykyisin kotoutuminen on entistä vaikeampi toteuttaa. Eri maahanmuuttajaryhmille Suomessa on jo muotoutunut omat sisäänlämpiävät yhteisönsä. Ei pyritä sopeutumaan suomalaiseen elämäntapaan, eikä kantasuomalaisiin tutustuminen ole itsestäänselvyys eikä usein mahdollistakaan. Muslimeilla on omat tapansa, kantasuomalaisille omansa. Kantasuomalainen voi lähestyä heitä, jos on niistä kiinnostunut. Siinäpä opettajallekin tavoitetta: opettaa kertomaan omasta perinteestään ja kulttuuristaan. Eikä siinä olekaan sinällään mitään pahaa. Mutta… jokinhan tällaisessa kotoutumisessa ei toimi.

III.

Myös opetuksen sisältöjä ja menetelmiä on moitittu. Käsittelen vähän niitäkin. Mm. kieliopista tuntuu tulleen lähes kirosana. Lähestyn kuitenkin asiaa hieman kauempaa.

80-luvun alkupuolella oltiin kiinnostuneita suggestopediasta. Minäkin valmistuvana opiskelijana halusin siihen tutustua ja osallistuin jopa kielenopettajille tarkoitettuun erikoiskurssiin. Sen koettiin mullistavan kielenopetuksen. Menetelmänä se todellakin innosti. Se auttoi opiskelijaa eläytymään oppimistilanteeseen. Se avasi psyykkiset lukot ja se rohkaisi vapaampaan itseilmaisuun. Vieraan kielen opiskelusta tuli hauska persoonallisuuden vapautumisen keino. Se helpotti kommunikointia ja toi rentoutuneen mielen. Tajuttiin, että kun sydän on oppimisessa mukana, tulostakin syntyy.

Tuntui, että kielenopetuksessa oli kääntymässä uusi sivu, mutta sekin ilo vähitellen vaimeni. Se toi varmasti uusia näkymiä opetukseen ja luokkahuonetyöskentely monipuolistui. Kielenopetus oli kuitenkin paljon muutakin. Suggestopedian ansiot olivat alkeisopinnoissa ja suullisessa kielitaidossa.  Ennen pitkää huomattiin kuitenkin, että ei vierasta kieltä voi oppia pelkästään ”laulaen”. Tarvitaan myös monipuolisempia tavoitteita ja määrätietoisia ponnisteluja niiden eteen. On varmasti myös aiheellista pohtia, missä määrin suomen kaltainen monimuotokieli soveltuu tämänkaltaiseen oppimiseen.

Kielen opetuksen menetelmät ovat viime vuosisadan lopulla kehittyneet monipuolisemmiksi. On luovuttu vanhasta kielioppi-käännösmenetelmästä, jota minun kouluaikanani opetuksessa käytettiin. Eikä sitä voisi monikielisessä maahanmuuttajaryhmässä käyttääkään.

Suggestopedisen innostuksen jälkeen tartuin uuteen oppimiskäsitykseen – kognitiiviseen kielenoppimiseen. Se oli minulle ”taikasana”, johon nojautuen minä opettajana halusin aikoinani opetukseni ja opetusperiaatteeni rakentaa. Kognitiivinen oppiminen tarkoittaa systemaattista ohjausta. Opettaja ei ole tiedon jakaja, vaan oppimisprosessin tukija. Hän motivoi luomalla mielekkäitä opetuskokonaisuuksia. Opiskelija pyrkii tavoitteelliseen lopputulokseen. Vieraan kielen oppiminen on kuin talon rakentamista: perustan täytyy olla kestävä, kattoa ja seiniä ei synny ilman sitä. Opettaja tukee oppilasta tässä rakennustyössä.

Uudempi idea on konstruktivistinen oppimisnäkemys, joka pohjautuu juuri kognitiiviseen oppimiseen. Se on kuitenkin toiminnallisempaa. Kun kognitiivinen oppiminen sopii parhaiten yksinopiskeluun, niin konstruktivistisessa näkemyksessä tulee mukaan ryhmädynamiikkaa hyväksikäyttävä sosiaalinen toiminta. Ryhmä toimii yhdessä tavoitteiden eteen. Ryhmän jäsenet voivat myös tukea toisiaan opintojen eri vaiheissa.

Kun kurssilla keskitytään liikaa toiminnalliseen oppimiseen, saattaa käydä niin, että itse kielen rakenteiden systemaattinen oppiminen eli se edellä mainittu perustan rakentaminen jää vajaaksi. Tällöin talo ei pysy pystyssä. Opiskellaan tilannekohtaista kielenkäyttöä, irrallisia sanontoja ja fraaseja, joista ei loppujen lopuksi jää mitään käteen. Näin voi käydä, mutta tämä ei todellakaan ole itse menetelmän tarkoitus.

Toisaalta moititaan, että kielenopetuksessa on liikaa kielioppia. Kuitenkin kieliopin opettaminen on välttämätöntä, jotta kielenoppimisen perusta tulee kuntoon ja talo saadaan pystyyn.

Opettaja yrittää rimpuilla erilaisten menetelmien ja opiskelijoiden erilaisten toiveiden välillä. Ketään ei saa oppimisprosessin aikana torjua. Opettajan on tultava vastaan, hänen tulee tukea ja kannustaa.

Vastauksena kieliopin opettamiseen on funktionaalisuus. Kielioppi ei saa olla tyhjiä rakennekaavioita, sitä ei saa irrottaa kielen käytöstä. Aina mukana pitää olla kielen käyttötilanne. Oppilaan odotukset ja opettajan asettamat tavoitteet eivät kuitenkaan aina kohtaa.

Kurssin käyttöön on hyvin vaikea löytää sopivaa oppikirjaa. Tuoreenkin kirjan kieli saattaa olla vanhahtavaa. Myös puhekielisyydet ja kirjakielisyydet sekoittavat kuvioita. Siitä, miten oikeasti sanotaan, ollaan montaa mieltä. Opiskelijat pettyvät, kun ihmiset eivät puhukaan niin kuin oppikirja neuvoo. Opettaja on ymmällään puhekielen kanssa. Se ei tunnu istuvan ”talon rakennusaineeksi”.

Oppikirjan tekijöillä ei ole aina selkeää näkemystä kielen rakenteiden opettamisesta. Tai ehkä heidän päässä on jokin selkeä näkemys, mutta oppikirjassa se ei näy. Tilanne- ja teemalähtöisyys ja kielioppilähtöisyys tuntuvat kulkevan omia teitään. Oppikirjassa edetään teemoittain, ja niihin ympätään puoliväkisin tiettyjä kieliopin perusrakenteita.

Oppilaallehan oppikirja on turva, josta saa tukea oppimiselleen. Kun oppikirja ei tuekaan oppimista, opettaja yrittää korjata tilannetta. Turvasta tuleekin rasite. Oppikirjan pitäisi olla turva myös opettajalle. Hän voisi sen avulla keskittyä opetustilanteisiin: täydentää ja selventää. On kohtuutonta vaatia, että hän vielä opetusprosessin ja ryhmän ihmissuhteiden hoitamisen lisäksi joutuisi luomaan perusoppimateriaalia. Jos on vuosikausia opettanut samantasoista ryhmää, se saattaa onnistua. Tällaisessa työpaineessa voi uusi opettaja palaa pian loppuun. Ja tätä pakkaa vielä sekoittavat oppilaitoksen sisäiset kähminnät, ryhmän sosiaaliset ongelmat, byrokraattien sekaantuminen, joidenkin tyytymättömyys ja muut ikävät palautteet. Toivoisi myös, että oppilaitoksen johtajalla on näkemystä tämänkaltaisiin ongelmiin, ettei sieltä päin ala tulla triviaaleja neuvoja.

IV.

Seuraavaksi voisi käsitellä suomen kielen erityispiirteitä, mutta asia on tähän yhteyteen liian laaja. Ja jos sen käsittelisin kattavasti, niin voisinpa samassa kehua ratkaisseeni koko maahanmuuttajien kielen opetuksen ongelmat. Siihen en kuitenkaan pysty. Virheet ja epäonnistumiset ovat joka tilanteessa läsnä. Jokainen rehellisesti ammattina katsovat kielenopettaja tämän tajuaa. Opettaja saa työnilonsa onnistumisen hetkistä. Muulla tavalla oman arvon pönkittäminen on itsepetosta.

Kuten yllä mainitsin, tietäjiä riittää. Opettajaraukka ei vain tunnu ymmärtävän mitään. Kantasuomalainen aviopuoliso valittaa: ”Eihän se vaimo oppinutkaan sitä suomen kieltä, vaikka tuhlasi kurssiin peräti neljä kuukautta. Mitä te oikein siellä teette?” Joku ei ymmärrä, miksi ”noita partitiiveja jankataan”. Jollekin ei sovi jokin erityinen teema.  Joskus kevennykseksi ajateltu lisäohjelma onkin pelkkä rasite. Joskus tuntikausia valmisteltu toiminnallinen harjoitus meneekin täysin mönkään. Opettajalta vaatii kovaa itsetuntoa pitää oma päänsä ja periaatteensa. Mutta sittenkään ei tämmöisessä kierteessä välttämättä loputtomiin kestä.

Mutta myös sananen opiskelusta. Senhän tulisi olla asioiden pyörittelyn sijaan tavoitteellista. Kun sitten käykin niin, että kurssin jälkeen ei ole aikomustakaan tarjota kurssilaiselle työtä eikä opetus takaakaan jatkopaikkaa. Kun opiskelija palaa runsaan kurssittelun jälkeen samaan alkutilanteeseen, jossa TE-keskus pyörittää asiakastaan työharjoittelupaikasta toiseen ja puheet vakituisesta työstä osoittautuvat sanahelinäksi. Ennen pitkää maahanmuuttaja voi kokea tulleensa petetyksi. Hän on tullut rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa, toteuttamaan itseään ja elättämään perhettään, mutta siihen ei lupauksista huolimatta ole mahdollisuuksia. Käteen jää pelkkä luu. Tietysti runsaat sosiaaliavustukset voivat rauhoittaa. Eletään nyt sitten näin.

Nostetaan tähän loppuun kuitenkin myös positiivisia asioita. Usein maahanmuuttajien opettaminen on hyvin kiitollista touhua. Oppilaat ovat sympaattisia ja antavat mielellään myönteistä palautetta. Opettajaan luotetaan ja häntä kunnioitetaan. Järjestyshäiriöitä ei liiemmin ole. Jos siirtyy maahanmuuttajien opetukseen esim. peruskoulusta, niin tuskinpa vanhaan on enää halua palata.