Vladimir Pozner on
venäläinen journalisti, joka oli aktiivinen mediakasvo jo Neuvostoliiton
aikana. Hän on syntynyt Ranskassa vuonna 1934. Ikää on siis jo 80 vuotta, mutta
se ei tunnu menoa haittaavan. Itse olen tavannut Poznerin vuonna 1987 eräässä tilaisuudessa,
jossa hän oli esittelemässä Neuvostoliiton poliittisia näkemyksiä. Sittemmin hänellä
on ollut Venäjällä hyvin suosittuja ja sisällöltään mielenkiintoisia keskusteluohjelmia,
joita on joskus tullut katsottua. Hänet tunnetaan myös kansainvälisesti, sillä
onhan hän toiminut mm. CNN:n kommentaattorina. Vladimir Poznerin omat sivut on
täällä: http://vladimirpozner.ru/.
Nykyisinkin hänellä on Venäjän
TV:ssä oma ohjelmansa nimeltään yksinkertaisesti Pozner. Ohjelma on vajaan tunnin mittainen ja sinne hän kutsuu
yhden vieraan, jonka kanssa keskustellaan kahden kesken. Hiljattain vieraana
oli venäläinen toimittaja ja politologi Fjodor Lukjanov. Isäntä keskusteli
vieraansa kanssa Venäjän ulkopolitiikasta, päällimmäisenä kontekstina luonnollisesti
Ukrainan kriisi. Tässä esittelen keskustelun sisältöä. Samalla avautuu yksi näkökulma
nykyiseen poliittiseen tilanteeseen. Keskustelu on katsottavissa täällä: http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi30211
. Tekstini on jonkinlainen referoinnin ja suorien lainausten sekasotku. Suoria
lainauksia olen kyllä typistänyt. Toivottavasti en vääristänyt.
Fjodor Lukjanovilla on
filologin koulutus, minkä vuoksi hän hän
puhuu itsestään mieluummin journalistina kuin politologina. Hän on
työskennellyt jo 70-luvulta lähtien kansainvälisen politiikan alalla. Nykyisin
hän toimii päätoimittajana vaikutusvaltaisessa aikakauslehdessä nimeltään Venäjä globaalissa maailmassa (Россия в
глобальном мире). Lisäksi hän on vuodesta 2012 alkaen ollut Ulko-
ja puolustuspolitiikan neuvoston (Совет по внешней и оборонной политике) puheenjohtajana.
Kyseessä on maan hallituksesta riippumaton järjestö, johon kuuluu ulkopoliittisten
asioiden parissa työskennelleitä tai työskenteleviä henkilöitä, kuten diplomaatteja,
sotilashenkilöitä evp. ja toimittajia. Neuvoston keskustelutilaisuudet
poikkeavat tavanomaisista keskusteluista siinä, että niissä pystytään
huolimatta jyrkistä erimielisyyksistä keskustelemaan asioista hyvässä
sovussa. Lukjanovin mukaan Venäjällä
tavanomainen leimakirveiden heittely on niissä vierasta.
Pozner nostaa esille
kysymyksen maailmalla vallitsevasta Venäjä-kuvasta ja sen negatiivisuudesta.
Hän palaa 80-luvulle, jolloin Ronald Reagan nimitti Neuvostoliittoa ”pahan
valtakunnaksi”. Sitä lähtien kuva on välillä ollut positiivisempi, mutta viime aikoina on jälleen notkahdettu
alaspäin. Lukjanov toteaa muutoksen tapahtuneen Jugoslavian tapahtumien jälkeen
90-luvun lopulla. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmalla odotettiin
demokraattisia uudistuksia ja toivottiin, että Venäjä mukautuu yhteisiin
eurooppalaisiin arvoihin. Tästähän jo Mihail Gorbatshov oli puhunut. Sitten
petyttiin, kun huomattiin, että Venäjä sisimmältään pyrkiikin jonkinlaiseksi
suurvallaksi.
Siirrytään
ajankohtaisempaan aiheeseen, eli Ukrainan kriisiin ja Krimiin.
Pozner toteaa, että Krimin kansanäänestyksessä äänestystulos oli
selvä. Krimillä ja Venäjällä juhlittiin tapahtumaa ja juhlinta oli ilmiselvästi
aitoa ja vilpitöntä. Itsekin CNN:ssä kommentaattorina toiminut Pozner toteaa
amerikkalaisista kollegoistaan, että he ovat tässä asiassa hyvin kaukana
objektiivisuudesta. Nykyisen kaltaista Venäjä-vastaisuutta hän ei ole kokenut
sitten niiden aikojen, kun Neuvostoliitto siirsi joukkojaan Afganistaniin.
Pozner kysyy, onko Lukjanovin mielestä Venäjän poliittisella johdolla mitään
reaalista käsitystä toimiensa vahingollisuudesta Venäjä-kuvalle.
Lukjanov arvelee heidän olevan siitä tietoisia ja jatkaa: ”Kaikella kunnioituksella
Krimiä ja Ukrainaa kohtaan kyseessä on iso eurooppalainen maa, mutta kyseessä
ei ole maailman luokan kysymys. On kyse hyvin vaikeasta ja vaarallisesta kriisistä,
mutta maassa, jolla ei ole maailmanpoliittista painoa. Molemmat osapuolet
ymmärtävät… että kyse ei ole Ukrainasta,
eikä kyse ei ole Krimistä, kyse on karkeasti sanottuna siitä, kuka on isäntä
talossa.”
Tällä viimeisellä kommentillaan Lukjanovin ”talo” tuskin viittaa
Ukrainaan.
Venäjän periaatteena on
Neuvostoliiton Gorbatshovista lähtien ollut periaatteena minimoida vahingot.
Näin tapahtui Lukjanovin mukaan jopa Georgian kriisissä. Nyt kuitenkin Venäjä
on tehnyt tietoisen ratkaisun olla menemättä myönnytyksiin.
Poznerin mukaan Länsi on
nyt eristämässä Venäjää ”rautaesiripulla”. Yhteydet Venäjän ja Lännen välillä
selkeästi supistuvat. Lukjanovin mukaan seuraukset voivat olla vakavia. Hän ei
tarkoita matkustuskieltoja, vaan taloudellisia suhteita. Niistä kärsivät
molemmat osapuolet.
Reaganin ajan ”kylmän sodan” paluu ei nykytilanteessa kuitenkaan
ole mahdollista. Nyt ei eristäminen samalla tavalla onnistuisi. Nyt siitä aiheutuisi haittaa molemmille
osapuolelle. Jopa silloin, jos Länsi kokonaisuudessaan asettaisi Venäjän
saartoon, se ei merkitsisi, että Kiina tai Intia seuraisi mukana.
Pozner pohjustaa seuraavaa aihetta:
”Vuonna 1954 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrushtshev päätti
lahjoittaa Krimin Ukrainan sosialistiselle neuvostotasavallalle. Neuvostoliiton
korkeimman neuvoston piti juridisesti vahvistaa päätös. Puolesta äänesti 13
neuvoston 27 jäsenestä. Kokous ei ollut päätösvaltainen. Kukaan ei äänestänyt
vastaan, koska eivät tulleet paikalle. Näin ollen juridisesti katsoen Krim ei
edes kuulunut Ukrainalle. Toiseksi historiallisessa mielessä se ei ole koskaan
kuulunut Ukrainalle. Totta on toisaalta se, että Boris Jeltsin ei tähän aikoinaan
puuttunut.”
Lukjanov: ”Oli tärkeämpiäkin asioita.”
Pozner: ”Aivan. Mutta kysyn tähän liittyen. Miksi Venäjä tarvitsee
Krimin? Syntyy vain epäluottamusta ja vaaratilanteita. Maksaako se vaivan?”
Lukjanov toteaa aluksi, että kysymykseen ei ole selvää vastausta.
Päättäjien logiikan taustaksi Lukjanov toteaa kaksi faktaa: Venäjä ei prosessia
aloittanut, ja toiseksi tilanteen kärjistymistä ei voi laittaa Janukovichin
vastuulle.
Pozner käyttää
Janukovichista ranskankielistä ilmausta le
coup de grace.
Lukjanov lisää:
”Ukraina on traaginen esimerkki. Kun Neuvostoliitto hajosi, sen
tilanne nähtiin jopa parempana kuin Venäjän. Ja Krimin tilanteesta puhuttiin jo
silloin. Oikeudellisessa ja mentaalisessa mielessä sitä ei pidetty
oikeudenmukaisena ratkaisuna… Jopa Lännessä on puhuttu Krimistä mahdollisena
riidan kohteena. Sen pintaan nousemista on koko ajan odotettu… Kun Bialowiezan metsässä käytiin
Neuvostoliiton hajottua neuvotteluja, Leonid Kravtshuk pelkäsi, että Jeltsin
ottaa esille Krimin kysymyksen, mutta hän ei ottanut…”
Tämä Krimin kysymys
sivuaa valtavaa ongelmaa, josta tuolloin suljettiin silmät.
Lukjanov: ”Neuvostoliiton hajotessa
25 miljoonaa venäläisinä itseään pitävää huomasivatkin yhtäkkiä olevansa
ulkomailla, vaikkeivät olleet liikkuneet mihinkään… Me saatoimme tuolloin tätä
vähätellä, mutta oli naiivia toivoa, että ongelma ei koskaan räjähdä käsiin”
Pozner:
”Tässä pelissähän on käytännössä kaksi osapuolta: Venäjä ja USA. Mitkä ovat
USA:n intressit ja motiivit?”
Samalla
Pozner lisää: ”Mutta älkää sanoko, että se puolustaa ihmisoikeuksia ja köyhiä
ukrainalaisia.”
Lukjanov
kertoo aluksi vuonna 2008 pidetystä Venäjän ja NATOn yhteisestä kokouksesta Bukarestissa:
”Venäjän
presidentti yritti selittää presidentti Bushille, että Ukrainan nykyrajat ovat
aika keinotekoinen luomus, joka on syntynyt neuvostoliittolaisten
puoluejohtajien ansiosta. Stalin liitti yhtä ja Hrushtshev toista. NATOn ei pitäisi siihen puuttua. ..
Mielestäni Putin halusi tällä vilpittömästi selittää, että USA ei tajua asiaa.
Se ei kuitenkaan mennyt perille, vaan USA tulkitsi Putinin puheet uhkailuksi.”
Lukjanov toteaa, että silloin
kuitenkin Georgian tapahtumien jälkeen pyrkimykset liittää Ukraina NATOon
heikkenivät. Nyt Obaman asenteeseen vaikuttaa ensiksikin USA:n sisäpoliittinen
tilanne. Obama taistelee omasta maineestaan presidenttinä, joka kykenee
toimintaan eikä ole heikkohermo. Nythän hänestä ollaan luomassa kuvaa
”ihmisenä, johon kaikki pyyhkivät jalkansa”.
”Obaman tärkein agenda on
sisäpoliittinen. Hän haluaa muuttaa Amerikkaa: on terveydenhuoltolaki jne. Muuttaakseen Amerikan hänen on näytettävä
vahvalta. Nyt kuitenkin on sattunut yhtä ja toista: ei onnistunut Syyriassa ja
on vielä tämäkin tapaus.”
Lukjanovin mukaan USA:ssa pelätään,
että Krimi on alku ja siitä mennään pitemmälle.
Silloin Euraasiaan muodostuu valtio,
joka voi Neuvostoliiton lailla heittää haasteen.
Pozner: ”Liittyykö siihen jotain
strategiaa, että Ukraina halutaan irrottaa Venäjän vaikutuspiiristä?”
Lukjanov: ”Luulen, että se on täysin rationaalinen strategia.
Ukraina on klassisessa geopoliittisessa mielessä hyvin tärkeä alue… Toiseksi –
jos puhutaan laajemmin Venäjästä itsestään - Ukraina on Venäjälle hyvin tärkeä
sen eurooppalaisen identiteetin kannalta. Jos kuvitellaan, että Ukraina erkaantuu
Venäjästä ja siitä tulee aivan toisenlainen valtio, ja Venäjä erkaantuu siitä.
Mihin Venäjä sitten katsoo? Vain Itään…”
Pozner: ”Vaikuttaako Venäjän politiikkaan vaara siitä, että
Ukraina liittyy NATOon ja Venäjän rajalle tulee amerikkalaisjoukkoja?”
Lukjanovin mukaan tietysti vaikuttaa, vaikka toisaalta puhutaan,
että NATO ei ole Venäjän vihollinen (mikä ei Lukjanovin mielestä kuitenkaan ole
totta).
Pozner: ”Onko sitten
sillä vaikutusta, että ukrainalaisista puhutaan Venäjällä ’slaavilaisena
veljeskansana’?”
Lukjanovin mielestä tästä puhuminen ei ole enää ajankohtaista.
Kansan suussa tällaiset käsitykset voivat elää, mutta vakavia päätöksiä
tehtäessä niillä ei ole merkitystä.
Pozner: ”Voiko tilanne laajeta Krimistä eli puuttuuko Venäjä
Itä-Ukrainan tilanteeseen? Voisiko siis Venäjä nousta auttamaan Harkovin ja
Donetskin venäjänkielistä väestöä?”
Lukjanov: ”Krimin tilanne eroaa hyvin paljon Ukrainan etelä- ja
itäosien tilanteesta. Krim on erityinen alue, eristäytynyt, sitä on helpompi
valvoa. Tulevaisuudessa kaikki riippuu siitä, mitä Ukrainassa tulee
tapahtumaan. Siellähän eletään hyvin syvää kriisiä.”
Pozner: ”Ette siis sulje pois sitä mahdollisuutta?”
Lukjanov: ”Jos Ukrainan valtio alkaa murentua, tai jos se alkaa
hankkia aivan toisenlaisia muotoja, kuten esimerkiksi radikalisoitua… Monet
vertaavat helmikuun tapahtumia Helmikuun vallankumoukseen Venäjällä vuonna
1917, jossa aluksi oli yksi väliaikainen hallitus, sitten tuli radikaalimpi,
sen jälkeen vallan ottivat taistelukykyisimmät. Ja jos – Luoja paratkoon – se
tapahtuu, luulen, että Ukraina yksinkertaisesti vajoaa tilanteeseen, jossa
Venäjä katsoo velvollisuudekseen puuttua siihen. Tuskin toistaiseksi on
sellaisia suunnitelmia ja aikomuksia.”
Pozner: ”Olette joskus sanoneet – ja luultavasti olette sitä mieltä
– että strategista kumppanuutta – puhumattakaan liitosta – Yhdysvaltojen ja
Venäjän välille ei tule koskaan. Mutta te sanotte, että Euroopan kanssa se on
välttämätöntä. Ensiksi haluan kysyä, eivätkö viimeaikaiset tapahtumat
Ukrainassa aseta epäilyksenalaiseksi Venäjän kumppanuuden Euroopan kanssa? Ja
lisäkysymys: mistä Euroopasta on kyse? Millaisesta strategisesta kumppanuudesta
Euroopan kanssa voisi olla kyse?”
Lukjanov: ”Nyt ei minkäänlaisesta. Strateginen kumppanuus oli
mahdollista noin kymmenen vuotta sitten 2000-luvun alkuvuosina, kun presidentti
katsoi Eurooppaan toisella lailla ja tarjosi yhteistyötä. Silloin oli paljon
keskinäisiä väärinymmärryksiä, mutta perusidea oli se, että Venäjä ja Eurooppa
tarvitsevat toisiaan... Presidentti ehdotti jopa jotain samankaltaista, mistä
alkoi Euroopan integraatio 40- ja 50-lukujen vaiheessa – Eurooppalaista hiili-
ja terästuotannon yhtymää, jossa yhdistetään sotia ja konflikteja aiheuttavat
strategiset teollisuusalat, jottei näillä aloilla syntyisi konflikteja… Ei
onnistunut eri syistä.”
Keskustelu etenee sitten lähemmin yhteistyömahdollisuuksiin ja
sivutaan käsitettä ”Venäläinen imperiumi”.
”Presidentti siteeraa usein A. Solzhenitsynia, joka noin 25 vuotta
sitten ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjoitti siitä, mikä hänen
näkökulmastaan on Venäjä. Hän kirjoitti eräässä artikkelissaan, että periferia
eli koloniat katoavat. Keski-Aasia, Kaukasus, Baltian maat – ne ymmärrettiin
eräänlaisen imperiumipolitiikan hedelminä. Mutta on alue, joka on Venäjää. Tämä
sisälsi – ellen erehdy – Venäjän, Ukrainan, Valkovenäjän ja osan Kazakstania.
Ja yritän hahmottaa: eikö se, mitä nyt tapahtuu, ole juuri etääntymistä
imperiumi-paradigmasta? Imperiumi-paradigmahan on luonteeltaan jotain muuta,
etenemistä ja jonkinlaista välttämättömyyttä. Siihen ei millään liity
ajattelutapa ’tämä on venäläistä tai ei-venäläistä’… Tulliliitto ei ole
imperiumi… ”
Aiheen pohdinta jää vähän auki. Lukjanov empii omaa näkemystään.
Pohdiskelu kuitenkin avaa omalta osaltaan Venäjän lähtökohtia.
Kiinastakin keskustellaan. Lukjanov ei ihmettele sitä, että Kiina
seuraa Ukrainan tapahtumia syrjästä.
Vakavammistakin talouspakotteista oli puhe. Voisiko Yhdysvallat
sopia Saudi-Arabian kanssa öljyn hinnan laskusta? Se olisi hyvin raskas isku Venäjän
taloudelle. Tähän Lukjanov ei usko.
Lopuksi nousee kysymys siitä, millä lailla kriisi ja
kansainvälisten suhteiden huononeminen vaikuttaa maan sisäiseen ilmapiiriin.
Voisivatko nykyiset tapahtumat johtaa politiikan kiristymiseen maan sisällä?
Lukjanov: ”Sellainen vaara on. On merkkejä siitä ja minusta se on
hyvin vaarallista. Nykyisessä vaikeassa kriisitilanteessa on välttämätöntä,
että julkinen toiminta ja yhtenäisyys ei olisi patrioottisten hurraa-huutojen
varassa, vaan olisi todellista. Tunnen hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat
vilpittömästi Krimin Venäjään liittämistä vastaan. Heidän mielestä se on
väärin, Venäjän ei pitäisi toimia tällä tavalla. He eivät kuitenkaan ole Yhdysvaltojen tai
kenenkään muunkaan agentteja. He ajattelevat näin ja heillä on omat
perustelunsa. Venäjällä valitettavasti syntyy houkutus leimata erimieliset viidenneksi kolonnaksi.
Tämä on vaarallista, koska se voi sysätä yhteiskunnan suuriin ongelmiin.”
 |
| Fjodor Lukjanov |
 |
| Vladimir Pozner |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti