POTKULAUTA

Tarina kaveruudesta joka kesti sen verran kuin oli tarvetta

Tällä kertaa kokeilen vähän erilaista aihetta. Pidetään arjen ympäristössämme yllä ihmisyyttä. Se olkoon juttuni sanoma, jos siihen jotain sellaista pitää keksiä.

Vaikka otsikkona on kulkuväline, niin kirjoitan tässä kuitenkin kaveruudesta, joka kesti muutaman hetken ja loppui, kun oli käännyttävä eri suuntiin. Mitään dramatiikkaa tässä ei ole. Oli vain viime viikon maanantain rauhallisena iltapäivän hetkenä tapahtunut sattumus, kahden ennestään vieraan ihmisen yllättävä kohtaaminen. Toinen heistä olin minä, toinen oli ekaluokkalainen poika, jonka nimikin jäi lopulta tuntemattomaksi. Olimme molemmat palaamassa jalkaisin kotiin. Sää oli kauniin syksyinen, kiirettä ei ollut. Ajatukseni harhailivat omissa huolissani. Sitten me jotenkin vain lyöttäydyimme yhteen. Kaveruus syntyi ensi katseesta ja loppui erotessamme omiin suuntiimme.   

Potkulauta on tarinani kolmas ”päähenkilö”. Mielelläni sen personoin, koska niin elävän yhteyden se kaveruudellemme loi.  Siitä minulle on jäänyt ohessa oleva valokuva. Yhteisen kävelymatkan aikana en kuvia napsinut. Potkulautakuvan salaisuus selviää jutun lopussa.  

…

Yleensä pyöräilen, mutta tällä kertaa olin lähtenyt liikkeelle jalan. Olin valinnut reitikseni sivutiet, koska kaipasin rauhaa. Näin edessäni tuon potkulaudallaan leikkivän pojan. Hän oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Hän näytti hallitsevan koko jalkakäytävää, kaikki kiinnosti. Pähkäilin jo, miten pääsisin huomaamatta ohitse. Taisin jopa hieman hidastella, ettemme kohtaisi. Maasto oli mäkistä, ympärillä omakotitaloasutusta. Poika purki energiaansa myös pihoille vilkuillen. Kadun ainoan kerrostalon kyljessä oli pysäköitynä postimiehen polkupyörä. Menimme loivaa alamäkeä, poika hieman edempänä antoi potkulaudalleen vauhtia ja antoi mennä huristaa. Juuri ennen postimiehen pyörää hän kompastui ja lensi pitkin asfalttia. Ei hän ollut moksiskaan, nousi ylös ja samassa saavuinkin kohdalle. Poika jutteli itsekseen omissa maailmoissaan seikkaillen. Hän hoki jotain postimiehen pyörästä, kunnes huomasi minut ja kuin säikähtäen sanoi jotain ”hyvän päivän” tapaista. Se kuulosti lähinnä yllätyksen tuomalta refleksiltä. 

Olimme kai kuin yö ja päivä. Hän oli lapsekkaan innokas tarkkailija, minä lähinnä ikävystyttävän oloinen aikuinen. En pitänyt itseäni lasten vihaajana, mutta ei minuun kyllä myöskään miksikään ystävälliseksi sedäksi voinut kuvitella. Vastasin pojalle lähinnä muodollisesti ”Hyvää päivää!”. Lausahdin sen kuin vieras ihminen sanoo toiselle vieraalle, ilman mitään erityisiä tunteita. Ei ollut mitään teennäisen hymyn saattelemaa tokaisua tyyliin ”moi” tai ”hei”. Kaiken lisäksi käänsin vielä päätäni hieman poispäin. En ollut seurallisella tuulella.  Jos olisin ollut aivan yksin, olisin jäänyt tutkimaan, oliko postimiehen ajopeli sähkökäyttöinen pyörä, koska olin niistä vastikään erään miehen kanssa jutellut. Nyt se jäi selvittämättä, kun halusin pojasta eroon.

Onneksi poika oli eri maata eikä hän saattanut tietää, mitä sisimmässäni liikkui. Kaveruutemme alkoi tuosta hyvänpäivän toivotuksesta. Poika aivan kuin innostui orastavasta juttuseurasta. Kai hän tajusi, että lopultakin löytyi joku, jolle hän voi esitellä omaa potkulautaansa. ”Hei, ootko sää menossa SALEn suuntaan?” ”En ole”, vastasin. ”En minäkään”, hän reagoi aivan kuin innostuen, ”asun K…ntiellä.” En ollut aiemmin kuullut tuollaisesta tiestä, mutta nimen perusteella päättelin, että samaan suuntaan olimme menossa. Oman kotini liepeillä on samantapaisia kadunnimiä.  Poika jatkoi vielä kertoen konemaisen tarkasti oman osoitteensa.

Siinä samassa olimme jo kääntyneet lyhyelle kadulle, joka oli kokonaan jyrkähköä alamäkeä. Se päättyi poikkikatuun, joka oli siis kohtisuoraan vastassa. Edessämme oli metsäpolku, johon itse suuntasin ja sinne oli siis myös poika menossa. Poikkikadulla näytti olevan yllättävän paljon liikennettä.  ”Hei katso, näytän sinulle jotain.” Ja poika antoi mennä, potkaisi lautansa reippaasti liikkeelle ja sitten rajussa vauhdissa hyppäsi laudalta sivuun joutuen ottamaan muutamia köpötteleviä tukiaskelia saadakseen vauhtinsa pysähtymään. Hän katsoi heti minuun ja hämmästyneen ilmeeni nähdessään naureskeli.  Ja taas sama toistui. Aloin jo pelätä, että hän laskettelee suoraan jonkin ohikulkevan auton eteen. Kulman takaa tuleva kuljettaja ei osaa arvata yllättävää laskettelijaa ja seuraukset voisivat olla pahimmillaan kamalia. Mutta poika tuntui hallitsevan tilanteen ja hypähti potkulaudalta hyvissä ajoin ennen risteystä pitäen ajokkinsa lujasti otteessaan. Nyt ilmeessäni oli jo pelonsekaista hämmennystä, mikä tietysti innosti poikaa entistä enemmän. 

Metsäpolulle päästyämme olimme jo kuin hyviä kavereita. Poika joutui raahaamaan potkulautaansa, kun pienet rattaat eivät hiekassa pyörineet. Saatoimme keskittyä jutteluun. Hän kehui kuinka helposti hän pystyi ajopeliään nostamaan, ei painanut paljoa. Ja minäkin sain kokeilla. Potkulauta oli todellakin kevyt.

Juttelimme niitä ja näitä. Äiti ja isäkin vilahtivat puheissa. Sain tietää, että potkulauta hänellä oli ollut jo nelivuotiaasta asti. Mietin ja taisin pojalle todetakin, että sen täytyy olla kestävä, kun on kestänyt niin kauan. Jos joku olisi tullut vastaan, meitä olisi pidetty vanhoina tuttuina. Mutta muita ihmisiä ei ollut mailla halmeilla, vain autojen hurina vaimeni takanamme. Sadan metrin aikana ehti tapahtua paljon. Kun tuli aika kääntyä, halusin vähän testata. ”Menetkö sää vasemmalle vai oikealle?” kysyin. Hän hetken emmittyään osoitti varovasti kädellään: ”Tuonne”. Hän meni siis vasemmalle, niin kuin minäkin.

Kysyin tuon, koska muistan, kun itse olin eka luokalla. Kovin monet asiat eivät noin vanhoista asioista ole mieleeni jääneet, mutta vasemmasta ja oikeasta minulle tuli tuolloin jopa eräänlainen pikkutrauma.  Kaikki oli uutta ja jännittävää. Vasen minulle jäi mieleen siitä, että se oli ikkunan puoli, ovi oli oikealla. Niin vaikea asia se minulle on ollut, että joskus vielä aikuisenakin loin mielikuviini muiston tuosta ensimmäisestä luokkahuoneestani, jotta olisin pystynyt päättelemään vasemman ja oikean.  Luulen, että yhtenä syynä on vasenkätisyyteni. Tuolloin oli vielä sellaisiakin tapauksia, jolloin lasta saatettiin pakottaa käyttämään oikeaa kättä. Olen kuitenkin tuosta ongelmasta huolimatta elämässäni selvinnyt. Reitin neuvojana olen kuitenkin edelleen suhteellisen epäluotettava.    

Käännyttyämme olimme asfaltilla, mutta kyseessä oli pyörätie. Ei ollut ohitse huristelevia autoja eikä jostain syystä ollut jalankulkijoita tai pyöräilijöitäkään tällä kertaa näkyvissä. Poika pääsi taas rullaamaan potkulaudallaan. Hän näytti minulle tarkemmin, miten se toimi. Eturenkaat kääntyivät hienosti kallistamalla.

Poika alkoi kehua kenkiään, ne olivat ihan uudet. Hän kertoi, että viikonloppuna olivat käyneet äidin kanssa ostoksilla. Minustakin ne näyttivät hyviltä.  Tuntuivat sopivan pojan seikkailuihin. Hän näytti minulle esimerkin, miten kovan vauhdin hän pystyi hyväpohjaisten kenkiensä auttamana saamaan. Vauhti kiihtyi siihen malliin, että hän joutui minua välillä odottelemaan. Ja pysäyttäessään vauhtinsa jalat tömähtivät asfaltille jämäkästi kuin mäkihyppääjän sukset. Olivat osanneet valita sopivat kengät. Ne tukivat sopivasti nilkkoja. Ei ollut pelkoa niiden muljahtamisesta. Kompastumisen vaara kyllä oli, mutta siitä ei pojan rohkeus hiipunut.

Yhtäkkiä kesken puheittensa matkakumppanini pysähtyi hämmentyneenä. Hän alkoi tunnustella taskujaan ja kaivamaan reppuaan. ”Voi, missä mun puhelin on? Voi, se on jäänyt kouluun. Mun pitää mennä äkkiä kotiin, jos isi soittaa.” Kiire kuitenkin unohtui hetkessä. Matka jatkui entiseen tapaan.

Edessä näkyi ulkoilemassa ollut vanha mies, jonka olin nähnyt ennenkin.  Hän vain vietti aikaansa liikuskellen viereisen metsän reunalla.  Poika totesi minulle: ”Tuo mies näyttää ihan mustalaiselta.” Ajattelin, että niin näyttää. Olivat niin ruskettuneet kasvot. En ollut tullut sitä ajatelleeksi.

Pyörätie loppui, tulimme autotielle. Edessä oli ylämäki, sitten meidän piti erota., Pojan oli määrä jatkaa alikulkutunnelin kautta vilkkaasti liikennöidyn maantien toiselle puolelle. Minun piti matkata eri suuntaan. Poika alkoi jo hyvissä ajoin kysellä, missä asuin. Vaikka olimme nähneet yhden vanhan miehen, niin edelleen tuntui kuitenkin siltä, että maailmassa olimme vain me kaksi.  Mäen alla kannustin poikaa nousemaan potkulaudalla mäen laelle. Hän onnistui siinä kiitettävästi. Ei näyttänyt tuntuvan missään, vaikka kovasti oli jalkaa asfalttiin painettava. Hän ei edes hengästynyt vaan jatkoimme jutteluamme normaaliin tapaan. Omasta kokemuksestani tiedän, että se vaatii voimaa. Olen siitä usein pyörällä ajanut ja kyllä se pohkeissa tuntuu. Poika siitä kuitenkin vain vilkastui. Rasituksista ei ollut tietoakaan. Hän tajusi, että pian tiemme eroavat ja halusi vielä esitellä taitojaan. ”Hei, älä mene vielä, odota vähän, minä näytän vielä yhden tempun.” Hän laittoi lautansa sievästi jalkakäytävän reunalla olevaan kaiteeseen nojaamaan. Sitten hän kiipesi viereisen kumpareen huipulle hakien välillä tukea tien vieressä kasvavasta paksurunkoisesta koivusta. Päästyään ylös, hän hypähti alas kuin suuren taistelun sankarihahmo. Kengät tömähtivät lujasti maahan. Poika myhäili tyytyväisyyttään. Nauroimme yhdessä.

Poika tarttui taas potkulautaansa. Se oli hänelle kuin jokin yliluonnollinen ihmepyörä, jolla pääsi kokeilemaan rajojaan. Olihan se toki käytössä nuhjaantunut, mutta ehkä juuri siksi poika piti sitä niin uskollisesti mukanaan. Poika työnsi koneensa taas liikkeelle, tällä kertaa kaikessa rauhassa.

Eivät hänen temppunsa vieläkään loppuneet. ”Hei, älä vielä ihan mene. Tule tänne. Näytän vielä yhden tempun.” Minä arvasin, mistä oli kyse ja menin pojan kanssa alikulkutunneliin johtavalle pyörätielle. Autojen hurina oli jo melko kova, koska edessä meni vilkkaasti liikennöity maantie. Seurasin häntä ylhäältä, kun hän polkaisi potkulautansa liikkeelle ja alkoi laskea hurjaa vauhtia, hurjempaa kuin kertaakaan aikaisemmin. Sitten puolivälissä hän hypähti laudalta syrjään. Nyt sai jo hieman jarrutella, mutta kengät eivät lipsuneet. Hän vilkaisi taaksepäin, ja kun olin edelleen paikalla, hän jatkoi: ”Odota vielä!” Liikenteen häly oli jo sen verran kova, että hän joutui korottamaan ääntään. Ja taas mentiin. Tällä kertaa poika keskeytti laskunsa nopeammin ja huudahti samalla taakseen katsoen: ”Nyt voit mennä.” Nostin hänelle kättä jäähyväisiksi ja poikakin vilkutti jatkaen matkaansa. Käännyin kohti kotitaloani. Sen jälkeen emme ole tavanneet.

 Mutta tämä tarina ei lopu vielä tähän.

Parin päivän kuluttua keskiviikkona ajelin pyörällä samaa tietä ja huomasin ojassa tuon potkulaudan kumollaan. Se oli heitetty ojaan mutta oli vielä ehyt. Jatkoin matkaani, mutta asia jäi vaivaamaan. Oikeastaan koko idea tästä kirjoituksestani syntyi tuona hetkenä.

Iltapäivällä kuljin samaa reittiä. Potkulauta oli nyt nostettu ojasta pois tien toiselle puolelle, jossa se oli helposti nähtävissä.  Se oli kuitenkin kumollaan. Nostin sen pystyyn ja otin kuvan. Jätin sen odottamaan mahdollista noutajaa.

Ja yön yli nukuttuani tuo maanantaisen seuralaiseni ihmepeli oli edelleen ylväänä pystyssä samassa paikassa kuin houkutellen jotakuta pientä matkaajaa mukaan seikkailuihin.

Mitäköhän oli tapahtunut? Oliko poika kyllästynyt siihen ja heittänyt ojaan? Tai sitten hän oli sen vain unohtanut. Onhan hänen täytynyt kulkea koulumatkallaan siitä ohi, jolloin hän olisi saattanut poimia sen mukaansa.  Ymmärsin kyllä poikaa. Ehkä se oli jo haltijaansa täysin palvellut. Pojan mielikuvitus ei jaksanut siitä enää siitä syttyä ja se oli aika hylätä. Ehkä koulussa on saattanut tulla vastaan uusia kivoja asioita, jotka ovat vieneet pojan mukanaan.

Eniten pelkäsin, että löydän sen rikottuna.  Se olisi ollut paha kolaus. Sen verran tunteellinen olen, että sisältänikin olisi mennyt jotain rikki.

Illemmalla kuljin taas sen ohitse mutta ei siihen vieläkään kukaan ollut kajonnut. Edelleen se odotti noutajaansa.

Perjantaina potkulauta oli hävinnyt. Ehkä poika itse oli sen ottanut koulumatkallaan mukaansa tai ehkä joku vanhempi oli poiminut sen mukaansa lapsensa tai lapsenlapsensa iloksi.