I.
Aluksi
Tuo otsikkoni sana saattaa kai olla hieman raflaava, mutta puhdistuksista
on kyse ja kirjoitukseni esimerkit liittyvät Neuvostoliiton sodanjälkeisiin
vuosiin, jolloin uusi sota alkoi kalvaa jälleenrakennuksesta innoittuneen
neuvostokansan arkea. Kuitenkin kun ottaa huomioon mitä Suomessa ja maan
poliittisessa elämässä nyt tapahtuu, niin päädyin suomentamaan venäjänkielisen
sanan otsikossa näkyvänä käännöksenä. Kirjoitan Neuvostoliitosta mutta samalla
toivon, että teksti herättäisi pohtimaan myös meidän todellisuuttamme.
Kyse on poliittisesta kokouksesta tai istunnosta, jota
kutsutaan venäjäksi nimellä prorabotka
(проработка). Sanan perusmerkitys on työskentely, perehtyminen, kehittäminen,
esimerkiksi lihaskunnon kehittäminen. Tarkemmin katsoen rabota merkitsee ’työtä’ ja etuliite pro tuo siihen lisämerkityksen tiettyyn tulokseen johtava toiminta.
Mutta kun on kyse noista kokouksista, niin sanakirjan vastineiksi tarjotaan
”läksytystä” ja ”löylytystä”. No, kyllähän läksytys
on toimintaa, jonka tarkoitus on saada toisessa jokin lopputulos.
Näitä kokouksia pidettiin lähinnä 30-, 40- ja 50-luvulla
työpaikoilla, oppilaitoksissa tai eri instituutioissa. Oli syytettyjä, joita
painostettiin myöntämään virheensä ja luopumaan vääristä näkemyksistä. Vaikea
niitä oli myöntää, kun usein oli epäselvää, mitä ne näkemykset olivat. Jos joku
uskalsi puolustaa syytettyä, hänelle suotiin se mahdollisuus. Ja toki
syytetylle itselleenkin annettiin jonkinlainen vastausmahdollisuus. Puolustajat
olivat harvassa ja arvaatte varmaan miksi.
Perustelen vielä, miksi päädyin ”harjaamiseen”. En tykännyt
ilmaisuista ”läksytyskokous” tai ”löylytys”, koska ne luovat huvittavia
assosiaatioita. Huvittavaltahan se voi nyt tuntua ja toki nuo kokoukset olivat
syytetyille aikamoisia löylytyksiä, mutta kuitenkin silloin oli kyse vakavista
asioista - käytännössä jopa elämästä ja kuolemasta.
Ensimmäinen valintani oli ojennuskokous, minkä perustelin itselleni sillä, että kokouksessa
ojennetaan henkilöä mukaan valtavirtaan. Mutta sitten kävelylenkillä päähäni
pälkähti sana harjaaminen, joka on
nyttemmin ainakin meillä Suomessa levinnyt myös poliittiseen kontekstiin. Ja
päätös oli tehty: olkoon harjaamiskokous,
niin tuodaan samalla jännä uudissana myös historialliseen kontekstiin.
Päälähteenäni on akateemikko Dmitri Lihatšovin omaelämäkertateos,
jossa kirjoittaja muistelee noita kokouksia työpaikallaan Puškin-talossa ja
Leningradin yliopistossa. Tuo Puškin-talo
on varsinaisesti Venäjän kirjallisuuden tutkimuslaitos, tuolloin se oli
Neuvostoliiton tiedeakatemian alainen. Pääasiassa esimerkkini ovat siis
Leningradista. Lisäksi käytän kirjailija Valeri Popovin Lihatšovista kirjoittamaa
elämäkertaa. Ja mainitsen vielä kolmannenkin teoksen, joka on niin ikään
Popovin kirjoittama. Se on kirja satiirikko Mihail
Zoštšenkosta, jota tuolloin ”harjattiin” välillä aika armottomasti.
Olen käsitellyt Dmitri Lihatšovin elämää ja ajatuksia
aiemminkin (https://perttueemeli.blogspot.fi/2015/08/patriotismi-vastaan-nationalismi.html
). Tuon jutun aihe menee etäälle nyt käsittelemästäni aiheesta, mutta tuossa
tekstissäni on myös katsaus miehen elämään (luku III). Hän käsittelee aihetta
yksityiskohtaisesti omaelämäkerrassaan.
 |
| Valeri Popovin Lihatshov-kirjan kansi, jossa näkyy myös Pushkin-talo |
Nyt liikutaan lähinnä filologisen tieteen ja osittain myös
kirjallisuuden maailmassa. Mutta ennen
kuin siirrytään 40-luvun lopun Neuvostoliittoon, tarkastelen hieman laajempaa
kontekstia.
Jos jätämme tuon jyrkän poliittisen ulottuvuuden pois, niin
tämänkaltaiset kokoukset olivat Neuvostoliitossa tyypillisiä. Ne kuuluivat
arkitodellisuuteen aivan 80-luvulle saakka. Esimerkiksi olen itse ollut
seuraamassa 80-luvulla kurinpidollista palaveria. Varsinaisesti sitä kutsuttiin
pedagogiseksi kokoukseksi. Opiskelija kutsuttiin opettajakunnan eteen
vastaamaan huonosta käytöksestään, kehnoista opiskelutuloksistaan ja myös
motivaation puutteesta. Kysymyksissä mentiin myös henkilökohtaiselle tasolle,
mutta ei mielestäni häiritsevästi.
Noilla kokouksille oli opiskelua ohjaava tavoite, eikä niillä ollut
mitään poliittista luonnetta. Saman vakiintuneen perinteen jatketta ne
kuitenkin olivat. Ja olihan Neuvostoliitossa olemassa myös ns. toverioikeus. Se
oli kuitenkin juridiikkaan liittyvä instituutio, oikeusistuntojen alin taso,
jossa käsiteltävät asiat oli laissa määritelty. Samaan ohjaavaan perinteeseen
sekin ilmeisesti liittyy.
Ja vilkaistaan hieman Suomeakin. Onhan meillä eräissä uskonnollisissa
yhteisöissä ns. hoitokokouksia. Paitsi että niiden myötä pyrittiin ”hoitamaan”
ihmistä, niin toisena tavoitteena oli sitoa hänet tiukemmin yhteisön
sääntöihin.
Muistelen vielä omaa yliopistoelämääni 70-luvun alun
Jyväskylässä. Aina Neuvostoliiton
historiaa käsitellessäni palautuu jossain vaiheessa mieleeni vähemmistökommunistien
poliittinen agitaatio. Tuolloin arvosteltiin ja leimattiin tiettyjä
”taantumuksellisia” opettajia. Ei ollut harjauskokouksia 40-luvun tapaan, mutta
muistan kerran Jyväskylässä, kun muutama taistolaisnuori valtasi filosofian
luentomme ja alkoi julistaa omaa oikeaoppiseksi katsomaansa sanomaansa ja
arvostelemaan porvarillista yliopistojärjestelmää. En muista julistuksen
sanomaa tarkemmin, mutta todetaan se, että teko oli tarkoin suunniteltu, kyse
oli varmaankin noin parin sadan opiskelijan massaluennosta eli otollinen
tilaisuus poliittiselle julistukselle. Tuolloin suurin osa opiskelijoista kuunteli
hiljaa, hieman uteliaana mutta hiukkasen saattoi olla myös pelonsekaisia
tunteita. Kuitenkin salissa oli yksi suulas
erilaista poliittista kantaa edustava opiskelija. Hän uskalsi nousta
äänekkäästi vastustamaan noita ”sinipaitoja” – taistolaisnuoria, jotka olivat
tuon ajan opiskelijaliikkeen vasemmistohegemonian pönkittämänä ottaneet julkisen
tilan haltuunsa. Hänkin jaksoi
varttitunnin olla hiljaa, mutta kun kärsivällisyys loppui, niin lopulta oli
vain kyse siitä, miten nuo poliittisissa istunnoissaan kouluttautuneet
”vasemmistointellektuellit” onnistuvat kunnialla itseään täysin nolaamatta
selviämään salista ulos. Tuo nuori mies on myös nykypäivän vaikuttajia. En
viitsi kuitenkaan hänen nimeään
paljastaa.
Tuo kokemus on ollut nytkin eräänlaisena vertailukohtana
mielessä, kun olen lukenut näistä neuvostovaltion ”läksytyksistä” ja
mielipiteen ohjailusta. Neuvostoliitossa ei kylläkään kukaan rohjennut ruveta
näkyvästi provosoimaan kokouksen kulkua, mutta peitellysti sitä kyllä tehtiin.
Ehkä hieman kärjistetysti sanoen siitä kehittyi maassa suoranainen taide.
Tuolloin 40-luvulla puoluetta tukemassa oli kommunistisen
puolueen nuorisojärjestö Komsomol,
joka osallistui agitaatioon omalla tavallaan. Ja taistolaiset sinipaidathan
olivat sen liikkeen aatteellisia seuraajia. Sinipaitojen ideologia on tullut
minulle tutuksi ensimmäiseltä opiskeluvuodeltani, kun sain 20 neliön opiskelijakämppääni
kaverikseni ihan oikean aatteellensa vannoutuneen taistolaisen sinipaidan. Poliittiset väittelymme menivät välillä
suoranaiseksi huuteluksi.
Mielestäni näillä 40-luvun lopun ”harjauskokouksille” on
jonkin langan kautta yhteys myös meidän elämänpiiriimme, vaikkei toki ajassamme
ja kulttuurissamme tuomitakaan kuolemaan eikä ainakaan pitkiin
vankeusrangaistuksiin. Neuvostoliitossa yleensä annettiin potkut, tämä olisi
mahdollista Suomessakin. Perine jatkuu mutta etsii uusia muotoja.
Meillä Suomessa mielipidevaikuttaminen on mennyt selkeästi
kiusaamisen puolelle. Eräitä panetellaan, toiset nauttivat erityissuojelua. En
ihmettele, miksi koulukiusaaminen ei Suomessa vähene, vaikka sitä kuinka
yritetään suitsia. Kyllä mallit tulevat aikuisten omaksumista käytännöistä.
II.
Neuvostoliitto 40-luvulla sodan päättymisen
jälkeen
Toukokuussa 1945 juhlittiin Voiton päivää sodan päättymisen
kunniaksi. Kansa tuli riemujuhlaan punaiselle torille toivoen vapaampien
aikojen koittavan. Tosiasiassa 40-luvun loppu oli Neuvostoliitossa
jälleenrakennuksen optimistisesta hengestä huolimatta hyvin painostavaa ja
henkisesti ahdistavaa aikaa.
Vuonna 1946 puhkesi maailmalla ns. kylmän sodan aika, millä
oli välittömiä seurauksia Neuvostoliiton sisäisessä turvallisuudessa. Alkoi
erilaisia poliittisia ajojahteja ja maassa noussut Stalinin henkilökultti toi
oman ikävän värinsä jokapäiväiseen elämään.
Tuolloin Moskovassa opiskellut Angelina Kazmina-Björkbacka
kertoo omista kokemuksistaan Moskovan yliopiston opiskelijana:
Yliopiston tiedekunnissa ja
yleisissä kokouksissa oli esitettävä tervehdyksiä Stalinin kunniaksi. Niissä
käytettiin ilmaisuja ”kaikkien aikojen ja kansojen suuri johtaja”, ”nerokas
strategi”, ”kunnia suurelle johtajalle ja opettajalle!” Kokouksen puhemiehistö
nousi ylös , samoin salin yleisö, ja aloitettiin kättentaputukset, jotka
jatkuivat loputtoman pitkään, kuului huutoja ”eläköön suuri johtaja ja
opettaja!”. Vaikutti siltä, ettei tälle tule loppua… Muistan miten
ystävättäreni kanssa seisoimme ja taputimme…, hän kuiskasi minulle: ”Milloin
tämä loppuu? Tämä on naurettavaa.”
Kazmina-Björckbacka toteaa, että tuo Stalinin ylistäminen
jumalolentona levisi elämän kaikille tasoille. Lastentarhoissa laulettiin
lauluja ”rakkaasta johtajasta” (tyyliin ”Kiitos toveri Stalinille meidän
onnemme päivistä”), oppilaitoksissa luettiin ”nerokkaan johtajan” teoksia. Jopa
työpaikoilla oli opiskeltava Stalinin elämäkertaa. Kansan kärsivällisyys oli koetuksella.
Kulttuurin ja tieteen alueilla kylmän sodan seurausta oli
kosmopolitismin vastainen taistelu. Kaikkinainen yhteys länteen oli tuomittavaa.
Länsimaisen vieraan tapaaminen, kirjan hallussapito tai henkilön omat
sukujuuret saattoivat johtaa ilmiantoon, mistä seurasi pidätys ja tuomio.
Siihen liittyi peiteltyä juutalaisvastaisuutta, koska nimenomaan
juutalaistaustaisilla henkilöillä oli kansainvälisiä yhteyksiä. Esimerkiksi
suuri osa Dmitri Lihatšovin mainitsemista vainotuista oli juutalaistaustaisia.
Kirjailijoista tulilinjalle joutuivat satiirikko Mihail
Zoštšenko ja runoilija Anna Ahmatova. Elokuun puolivälissä 1946 pidettiin
kommunistisen puolueen keskuskomitean kokous, jossa Leningradin puoluejohtaja
Andrei Zhdanov piti laajan puheen. Hän parjasi avoimesti Ahmatovaa ja Zoštšenkoa
käyttäen lähes alatyylisiä ilmauksia. Heidät erotettiin Neuvostoliiton
kirjailijaliitosta, mikä oli molempien kirjailijoiden toimeentuloon rankka
isku. Käytännössä he jäivät ystäviensä hyväsydämisyyden varaan. Onneksi tukea
tuli sitä kautta. Henkinen isku se oli molemmille. Ja Ahmatova oli musertunut
senkin takia, koska hänen poikansa oli vangittuna.
Tästä seurasi kampanjoita myös muualla kulttuurielämässä.
Muun muassa säveltäjiä arvosteltiin formalismista. Pelottelu ja uhkailu oli
käypä menetelmä. Sergei Prokofjevin entinen, ulkomaalaissyntyinen vaimo
vangittiin. Prokofjev sulkeutui työhuoneeseensa, poltti lempikirjailijansa
Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat. Dmitri Shostakovitš
voitti pelkonsa keskittymällä sävellystyöhön unohtaen ulkoisen hälyn.
Oikeastaan se oli sama menetelmä kuin Dmitri Lihatšovilla, joka paneutui tutkimuksiinsa.
III.
Poliittisen harjaamisen käytäntöä
Dmitri Lihatšov luonnehtii muistelmissaan noita 40-luvun
tapahtumia sarkastisen kyynisesti. Hän toteaa yleisellä tasolla, että niissä
sodanjälkeisissä kokouksissa oli paljon järjettömyyksiä, joiden kautta
puolue-elimet pyrkivät osoittamaan valtansa ja järkkymättömyytensä ja
ilmaisivat valmiutensa puuttua asioihin, joista he todellisuudessa eivät
ymmärtäneet mitään.
Aluksi hän kertoo noiden kokousten ”teknisestä kulusta”,
niiden psykologisesta vaikutuksesta kirjavaan kuulijajoukkoon.
”Harjauskokoukset” olivat suullista ilmiantoa. Ne antoivat vapauden kaunalle ja
kateudelle. Niissä sai olla ilkeä ja pahansuopa. Niissä oli noitavainojen
henkeä, kaikenlaiset iljettävyydet saivat tilaa. Oli niitä, jotka jopa
nauttivat tilanteesta ja hurmioituivat luomaan kokousväkeen kauhua. Suggestion
avulla haluttiin vaikuttaa ihmisten tajuntaan ja mielipiteisiin.
Se oli joukkohysteriaa, joka vähitellen valtasi koko maan
(ja toki laantuikin sitten nopeasti). Ihmiset menettivät oman häpeän tuntonsa
tehdessään ilmiantoja ja vasikoidessaan työtovereitaan, opettajiaan ja
opiskelukavereita. Eräät jopa kehuskelivat valtansa voimaa.
Nuo kokoukset olivat samaa ”hyvän tuhoamisjärjestelmää” kuin
30-luvun lopun näytösoikeudenkäynnit. Sieltä otettiin mallia. Kohteena olivat
tutkijat, kirjailijat, taitelijat, entisöijät, teatteri-ihmiset, siis kaikki
henkisen alan toimijat. Hinnalla millä hyvänsä oli saatava ongittua
”harjattavalta” uhrilta tunnustus syyllisyydestä. Osittainenkin myönnytys
riitti. Kun tunnustus oli tehty, mitään todisteita ei enää vaadittu. Tämä
seurasi sama käytäntöä kuin 30-luvun näytösoikeudenkäynneissä. Eikä sillä, miten tunnustus saatiin, ollut
mitään väliä. Se oli akateemikko Andrei Vyšinskin
kehittämä ”juridinen” periaate.
Vyšinski muotoili lainkäytön teoreettiset perusteet
teoksessaan Teoria juridisista
todisteista (Теория судебных
доказательств), josta hän sai Stalin-palkinnon 1947. Vyšinskin mukaan
rikoslaki on luokkataistelun väline. Toinen hänen teoriansa kulmakivi oli, että
syyllisyys oli ehdoton sen jälkeen kun tunnustus oli tehty, riippumatta
toimenpiteistä, joita oli tehty sen saamiseksi. Vyšinski toimi pääsyyttäjänä
useissa 1930-luvun näytösoikeudenkäynneissä. Hänestä saa lisätietoa venäjän
kielellä mm. täältä.
”Harjauksen” kohteena oleva henkilö oli demoralisoitava,
saattaa hänet tilaan, jolloin hänelle oli kaikki samantekevää ja jolloin hän
vain halusi mahdollisimman pian päästä pois yleisön edestä, ”syytettyjen
penkiltä”. Silloin tunnustus tuli kuin itsestään.
Suuren yleisön läsnäolo salissa oli kädenojennus
pyöveleille. Kuulijakunta saattoi olla
kiusatun puolella, ei ollut mahdollisesti samaa mieltä syytöksistä ja he ehkä
kokivat inhon tai sympatian tunteita.
Yhtä kaikki syytetylle oli erityisen raskasta olla tuossa ”näytöksessä”
pääosan esittäjänä. Jos joku puhujista pyrki lieventämään syytöksiä tai tyytyi
vain toistelemaan jo sanottua, sillä ei ollut merkitystä eikä niiden puheiden
sävy painanut vaa’assa mitenkään. Olennaista oli vain se, että syytetty oli
ajettu nöyryytettyyn tilaan. Ihmismielissä hänestä tuli tällä tapaa jotenkin
arveluttava henkilö.
Nuo tilaisuudet keräsivät satoja opiskelijoita. Pelkästä
uteliaisuudesta he niihin usein tulivat, koska oltiinhan syyttämässä tunnettuja
henkilöitä, monien merkittävien tutkimusten tai muiden teosten luojia, jotka
olivat tottuneet kuulijoiden ja lukijoiden osoittamaan kiitollisuuteen. Nyt he
saivat nähdä heidät päinvastaisessa tilanteessa. Heille oli kiinnostavaa nähdä,
että ihminen johon he itse ovat suhtautuneet pelon sekaisella kunnioituksella,
onkin nyt nöyryytyksen tilassa, samantapaisessa, mutta toki paljon pahemmassa,
mistä kenties noilla nuorilla itsellään oli ollut kokemuksia omilta koulu- ja
opiskeluajoiltaan.
Lihatšov kertoo esimerkin eräästä Puškin-talossa pidetystä
kokouksesta, jolloin ”harjattavana” oli tunnettu venäläisen folkloristiikan ja
etnografian tutkija Mark Azadovski (palaan häneen myös alempana). Hänen vieressään istui nainen –
tutkijakollega – joka ilmaisi Lihatšoville inhoaan sitä, millaista valhetta
ihmiset suoltavat. Tuolloin eräs yliopiston dosentti luki Azadovskin
henkilökohtaista kirjettä, jonka Azadovskin oppilas P.Shirjajeva oli onnistunut
kaappaamaan. ”Mikä roisto!”, tuo nainen haukkui oppilasta raivoa uhkuen. Sitten
tuli tuon naisen itsensä vuoro. Hän astui reippaasti päättäväisenä yleisön eteen
kateederille ja aloitti puheenvuoronsa. Lihatshovin yllätykseksi nainen jatkoi
samalla linjalla, arvosteli Azadovskia, luetteli hänen ”virheitään” ja palasi
sitten omalle paikalleen. Hän kysäisi heti Lihatšovilta posket vielä hehkuen:
”No, miten meni?” Lihatšov kuiskasi naiselle: ”Luulin, että sinä puolustat
Azadovskia.” Nainen vastasi, että mitä järkeä siinä olisi ollut, hänethän on jo
käytännössä tuomittu. Hän lisäsi vielä kuin ylpeillen: ”Minähän vain toistin
sen, minkä muut ovat sanoneet, en tuonut esille mitään uutta.”
Tämähän oli juuri tuon ”harjauksen” pyrkimys. Puhujat voivat
sanoa mitä hyvänsä. Riittää, että he edes jollakin tapaa tukevat syytöstä. Se
oli ”kansan ääntä”. Tässä yhteydessä Lihatšov vertaa esiintyjiä kreikkalaisen
tragedian kuoroon, jolla on näytelmässä oma kommentoiva osansa.
Tämänkaltaiset joukkokokoukset olivat kuin taitavan
psykologista silmää omaavan mestarin suunnittelemia. Salin enemmistö saattoi koostua
vastustajista, mutta kuitenkin täyden salin todellinen vaikutus oli päinvastainen
kuin se, mitä kukin todella ajatteli. Vaikenemalla tuetaan syyttäjiä, pelko
ohjaa olemaan hiljaa ja jos joku syytöksiä vastustava haluaa puolustaa
syytettyä, hän tekee sen pehmentäen sanomaansa, ettei itse joutuisi syytösten
kohteeksi. Hän luulee olevansa ovela taktikko myöntäessään syytetyn
kirjoituksissa olevan erinäisiä virheitä ja ajatellen näin, että tällä tapaa
hän voi tämän jollain lailla pelastaa syytetyn tai edes auttaa häntä. Itse
asiassa hän tulee tuossa kontekstissaan vain lisäämään vettä myllyyn.
Julkisuudessa joukkokokouksen laaja osanottojoukko tulkitaan tueksi
syyttäjille, huolimatta yksittäisten ihmisten inhon tunteista tai
protestimielialasta.
Usein toki syytetty itsekin sortui myönnytystaktiikkaan
haluten sillä tapaa pelastaa paitsi itsensä ja ennen kaikkea myös perheensä.
Itse asiassa puoluetoimistossa oli ennakolta usein syytetyn kanssa keskusteltu
ja kehotettu tätä ”itsekriittisyyteen”. Ei näillä hätääntyneillä
myöntyvyyspuheenvuoroilla ollut toivottua vaikutusta. Joskus ne tuntuivat niin
keinotekoisilta ja absurdeilta, että tilaisuuden järjestäjät eivät pystyneet
peittämään ylimielisyyttään. Ja jos joku puolestaan pyrki asenteellaan
nöyryyttämään tuomitsijoitaan, ei siitäkään hyvää seurannut. Toden totta, oli
vaikea valita oma toimintastrategia.
Myös Lihatšoville itselleen oltiin valmistamassa
”harjaamista”. Hänet pelasti sattuma. Juuri kokouksen alla tuli nimittäin
päätös hänelle myönnetystä Stalinin palkinnosta
liittyen erääseen tutkimukseen. Eihän sellaista henkilöä voinut nöyryyttää.
Tosiasiassa Lihatšov itse oli hyvin varovainen. Hän halusi pitää itsensä
mahdollisuuksiensa mukaan erillään noista touhuista. Hän oli kunnian ihminen,
ei suostunut parjaamaan kollegoitaan. Eikä hän ollut puolueen jäsen, joten ei
häntä käsittääkseni liiemmälti painostettukaan osallistumaan. Hän keskittyi
mahdollisuuksiensa mukaan lähinnä tutkimustyöhön, ja tulosta syntyi. Toki
yksityisellä tasolla hän tuki syytettyjä. Sillä miksi Lihatšov halusi pitää
etäisyyttä tämänkaltaiseen poliittiseen toimintaan, on selvä syy. Hänet oli
20-luvun lopulla tuomittu viideksi vuodeksi vankileirille neuvostovastaisesta
toiminnasta. Uudet syytökset olisivat merkinneet uran loppua ja jopa
kuolemantuomiota.
Tuon tähän vahvistukseksi katkelman Valeri Popovin
kirjoittamasta Lihatšovin elämäkerrasta.
Popov oli kuullut sen tuttavaltaan ja pitää tietolähdettä luotettavana.
Katkelmassa mainitaan Lihatšovin äiti, joka oli hyvin vireä
ja aikaansa seuraava nainen. Hänellä oli luonnollisesti painavat syyt olla
pitämättä neuvostovallasta ja alkoi hänen luona kyläilemässä olevalle
tuttavalleen arvostella järjestelmää. Dmitri Lihatšov sattui olemaan kotosalla
ja kimpaantui välittömästi äidilleen ja suutuksissaan totesi: ”Äiti, älä puhu
tuollaisia! Olen jo kerran vankileirin kokenut enkä halua sinne uudestaan!”
Monet ovat myöhemmin hyökänneet Lihatšovia vastaan,
tajuamatta millaisessa tilanteessa puun ja kuoren välissä mies oli. Jälkeenpäin
on hyvä syyttää, mutta Popov itse toteaa, että nuo irvailijatkin olisivat
vastaavassa paikassa varmasti toimineet hyvin lainkuuliaisesti. Lihatšov ei ymmärrettävästi
allekirjoittanut Stalinin elinaikana minkäänlaisia protestijulistuksia. Se
olisi merkinnyt entiselle poliittiselle vangille suoraa kuolemantuomiota. Ja
käytännössä se olisi merkinnyt samaa kenelle tahansa.
Kokousten järjestävät pyrkivät vaikuttamaan aktiivisesti
siihen, että istunnoissa esiintyisi nimenomaan syytetylle läheisiä ihmisiä. Oli
ystäviä, oppilaita, jatko-opiskelijoita (eli ns.aspirantteja) ja normaaleja
opiskelijoita. Heidän arvostelunsa iski kipeimmin. Läsnäolijat kuiskuttelivat:
”Kuinka hänkin voi sanoa noin?” Yhtenä näiden julkisen kokousten tehtävänä oli
taittaa siihen asti tottelemattomiksi leimautuneiden moraalinen selkäranka.
”Tottelemattomia” olivat siis ne, jotka vielä jaksoivat protestoida syytöksiä
vastaan.
Harva kesti painostuksen. Jotta istunto olisi päättynyt
syyttäjien tappioon ja syytösten romahdukseen, niin silloin ”harjattavan”
syytetyn ei olisi pitänyt antaa missään vaiheessa periksi. Syytöksiä olisi pitänyt
vähätellä päättäväisesti ja saattaa sen myötä syyttäjät häpeään. Ettei
sellainen olisi toteutunut, istunnon järjestäjät olivat jo ennakolta
”valmistaneet” syytettyä kehottaen häntä itsekritiikkiin. Samalla asetettiin
syytetyn oma organisaatio uhan alle, ei siis pelkästään syytetyn oma työpaikka
vaan koko laitos tai osasto. Ja tietysti saattoivat myös perhe ja ystävät
joutua kärsimään. Nämä olivat senkaltaisia pelotteita, että syytetty mietti pari kertaa, kannattiko
sittenkin antaa periksi. Ja se joka halusi istunnossa puolustaa vainottua
ystäväänsä, saattoi kokea saman kohtalon.
Dmitri Lihatšov kertoo tunteneensa 20-luvulla omissa
nahoissaan sen, mitä merkitsee ”oman syyllisyyden tunnustaminen”. Hänen mukaansa yllä mainitussa Vyšinskin
teoriassa ei ole mitään uutta, siinä on vain todettu se, mikä oli käytännössä
olemassa. Tunnustus saatiin tuolloin lyömällä, pusertamalla ja lypsämällä. Ne
olivat tshekan ja NKVD:n (sisäasiainkomissariaatti)
menetelmiä, joita tietystikään ei käytetty julkisissa kokouksissa.
Jos ”harjauksen” uhri kieltäytyi tunnustamasta itseään
kosmopoliitiksi, antipatriootiksi, formalistiksi tai porvarillisten
tieteellisten menetelmien käyttäjiksi, häntä alettiin pitää ”puolueen linjan
häikäilemättömänä vastustajana”. Jos hän
myönsi syyllisyytensä osittain, niin syytetyn kannalta parhaissa tapauksissa
hänelle jäi vain syytös ”itsekriittisyyden puutteesta ”. Tämä oli onnekasta, koska syytös ei ollut
niin suuri, että henkilö olisi voitu karkottaa kaikista laitoksista, joihin hän
on ammatissaan sitoutunut. Myös julkaisemisoikeus omille tutkimuksilleen ja
muille kirjoituksilleen hänellä saattoi säilyä. Ja jos oikein saivarrellaan,
niin täydellinen tunnustaminen olisi ollut mahdotonta, sillä se olisi merkinnyt
tuomioista pahinta – isänmaan petturuutta.
Esimerkiksi ylläkin mainittu kirjallisuustieteilijä ja
folkloristi Mark Azadovski (1888 – 1954) erotettiin kosmopolitismisyytösten
myötä Leningradin yliopistosta, jossa hän johti kansatieteen (folklore) oppituolia.
Hänet erotettiin myös Puškin-talosta, jossa myös Dmitri Lihatšov työskenteli.
Hänen sallittiin kuitenkin julkaista omia kirjoituksiaan sillä ehdolla, ettei
hän kirjoita oman alansa aiheesta, ts. folkloristiikasta, koska hänen venäläistä
kansanperinnettä koskevat työnsä olivat joutuneet rankan kritiikin kohteeksi.
Azadovski oli hengeltään tutkija eikä hän jäänyt karun tuomion myötä
toimettomaksi. Hän alkoi perehtyä dekabristien historiaan, miltä alalta hän sai
aikaan arvokasta tutkimustietoa.
Tällaiset erottamiset ja sen myötä työpaikan menettämiset
olivat rankkoja rangaistuksia ihmisille, jotka olivat kuitenkin tottuneet
jonkinmoisiin säännöllisiin tuloihin ja vakiintuneeseen elämäntapaan. Ei ollut
varoja edes ruokaan. Samassa kokouksessa kuin Azadovski tuomion sai Boris
Eihenbaum. Hän joutui elämään ystäviensä hyväntahtoisten avustusten turvin.
Ystävät vierailivat hänen luoneen tuoden mukanaan ruokaa, näin hän pysyi
hengissä.
Palaan vielä harjausistunnon käytäntöön. Kokouksissa oli tuttu käsikirjoitus
lauserakenteita ja sanavalintoja myöten. Tutuilla ilmaisuilla osoitettiin
syytetyn ”epätieteellisyys”. Niihin yritettiin valita sopivia sisältöjä
syytetyn tutkimuksista ja saada tämä epäilyttävään valoon. Kaiken tämän jälkeen
tehtiin lopulta päätelmä syytettynä olleen tutkijan kosmopolitismista tai
tarvittaessa indoeuropeismista tai marrismista. Väitteillä ei tietenkään
pystytty todistamaan yhtään mitään. Ei ollut mitään ”syitä”, joiden pohjalta
olisi voinut tehdä sellaisia päätelmiä. Harvoin kukaan edes pyysi esittämään
mitään laajempia taustoja täysin kontekstistaan irti reväistyille lainauksille.
Ne saattoivat jopa olla väitteitä, joita vastaan kirjoittaja itse oli
perustellusti argumentoinut. Ne pantiin kuitenkin syytetyn tiliin. ”Tarkkuudeksi”
riitti vain ohessa pikaisesti mainittu kirjan tai artikkelin sivunumero.
Salin kireässä ilmapiirissä syytetyn oli vaikea muistaa
kaikkea eikä tietojen tarkistukseen ollut mahdollisuutta. Yleensä hänelle
annettiin puheenvuoro viimeisenä, kun kaikki muut olivat jo puhuneet. Hänellä
ei ollut oikeutta vastata erikseen kuhunkin puheenvuoroon. Syytettyä pyrittiin hänen
esiintyessään häiritsemään välihuudoin ja erilaisin vihan ilmaisuin.
Puheenjohtaja keskeytti vain syytetyn puhuessa, vastapuoli sai julistaa
vapaasti. Ja kun sitten syytetty lopulta pyöveleitään hillitäkseen jotain
tunnusti, niin osittainen myöntyminen tulkittiin täydeksi tunnustukseksi.
Lopuksi istunnon puheenjohtaja toisti vielä kaiken, mitä muut olivat syytetystä
todenneet liittäen mukaan myös mahdollisesti eri soluissa ja kokouksissa
mainitut syytökset. Ja jottei niitä unohdettaisi, julkaistiin erityisiä
seinälehtiä, joita sitten levitettiin näkyvillä paikoilla tutkimus- tai
oppilaitoksessa. Niiden sisältöä valvoivat puolueosastot, kuka tahansa ei
voinut mennä seinälehtiin omia kommenttejaan lisäämään. Niissä tyyli oli usein vapaampaa kuin
valtalehdistössä. Uhrit saattoivat joutua pilkan kohteiksi. Karikatyyrit ja
lennokkaat iskulauseet oli niissä normaali käytäntö. Niitä viljelemällä pyrittiin
vaikuttamaan oppilaisiin, ystäviin, rehellisiin tutkijoihin, jotka olivat
yrittäneet puolustaa syytettyjä.
Dmitri Lihatšov kertoo:
Kerran kuljimme Boris Tomaševskin
kanssa instituuttimme seinälehden luo, johon oli suurin kirjaimin kirjoitettu:
”Formalismi on kitkettävä juurineen”. Boris Viktorovitš vilkaisi iskulauseita
likinäköisillä silmillään todeten äänekkäästi: ”Aikaisemmin oli sanottu
selvemmin: Lyö jutskua, pelastat Venäjän!” Heti poistuttuamme seinälehden luo
tulla pyrähti vasikoita, jotka seurasivat lukijoiden reaktioita. Boris Viktorovitš
sen luonnollisesti tiesi.
 |
| Pushkin-talon edustalla oleva Aleksandr Sergejevitsh Pushkinin patsas |
IV.
Syytettyinä neljä tutkijaa
Kerron tässä vaiheessa Valeri Popovin elämäkerran pohjalta
huhtikuussa 1949 pidetystä harjaamiskokouksesta, jossa syytettyinä olivat Mark Azadovski
(1888-1954), Grigori
Gukovski (1902-1950), Viktor Zhirmunski
(1891–1971) ja Boris
Eihenbaum (1986-1959). Heistä Azadovskia ja Eihenbaumia syytettiin
poissaolevina, toki lääkärintodistukset olivat vakuuksina sairastumisesta.
Kokous herätti huomattavaa kiinnostusta, sillä Gukovski ja Zhirmunski olivat
opiskelijoiden keskuudessa suosituimpia luennoitsijoita. Azadovskista ja Eihenbaumista olen jo yllä
kertonut.
Kyseessä oli tieteellisen neuvoston istunto, jonne oli
poikkeuksellisesti kutsuttu myös opiskelijat, mistä syystä kaikki opinnot oli
peruttu. Istunnon aiheena oli taistelu kosmopolitismia vastaan. Popov valaisee omalla
ironiallaan yleistä ilmapiiriä. Kampanjan järjestäjät olivat vakuuttuneet, että
kaikki arvokas ihmiskunnan historiassa on luotu tai keksitty Venäjällä. Pilkkaajat
irvailivat, että ”Venäjä on elefanttien kotimaa”. Ja Popovin mukaan irvailijoita
riitti, ironinen sävy sai suosiota, vaikka aika ei niitä suosinut.
Kommunistinen nuorisoliitto Komsomolilla oli tuolloin
käytävällä valtavan leveän paperinen seinätaulu. Se oli sijoitettu tyhjälle
seinälle miesten ja naisten käymälöiden väliin. Oli kirpeää huumoria
herskyvä lausahdus: ”Komsomol-lehti –
klosetista klosettiin” . Mutta se huumori ja satiiri kuuluivat näiden lehtien
luonteeseen. Tuon mainitun kokouksen
alkajaisiksi tuomittiin jo edesmennyt (vuonna 1906 kuollut) akateemikko Aleksandr Veselovski,
joka kuului Puškin-talon tutkimuslaitoksen perustajiin. Kun sitten myöhemmin
yliopistossa kunniapaikalle sijoitettu Veselovskin pysti piti poistaa, niin
komsomolin ilopillerit loivat siitä hauskan karikatyyrin. Ei taistelu
kosmopolitismia vastaan siis ollut aina ihan tiukkapipoista.
Kokous alussa oli siis historian lehtien havinaa mutta
Veselovskin saaman tuomion jälkeen päästiin nykyaikaan. Ja tässä vaiheessa istunnon järjestäjät
kokivat kovan kolauksen. Tunnelma salissa oli kaikkea muuta kuin sopiva
millekään ”harjaamiselle”. Oppitunnit oli peruutettu, jotta opiskelijat pääsivät
paikalle. Oli luotettu heidän ”poliittiseen tietoisuuteen”. Mutta paikalle
olikin tultu toivoen saada kuulla suosittujen opettajien luentoja. Heidät siis
toi paikalle tiedon nälkä eikä mikään lynkkausmentaliteetti. Eivät he parhaita
opettajiaan halunneet erotettavan.
Filologisen tiedekunnan dekaani G.P.Berdnikov johti kokousta.
Käsittelyn aluksi puhui eräs jatko-opiskelija, joka haukkui professoreita
”pokkuroinnista lännen edessä”. Popov tulkitsee, mitä vastapuolella on mielessä
liikkunut. Opiskelijoiden suosikkiluennoitsija Grigori Gukovski oli perehtynyt 1700-
ja 1800-luvun Venäjän kirjallisuuteen sekä Aleksandr Puškiniin. Hän oli luennoillaan
kertonut arvostavansa länsimaista kirjallisuutta, mikä ei suinkaan merkinnyt
pokkuroimista. Myös germanisti Zhirmunskin
työt saivat väitteet kuulostamaan naurettavilta. Kokouksessa Gukovski pystyi
helposti torjumaan syytökset Lännen ihailusta. Hän totesi, että jos piti
länsimaisesta kirjallisuudesta, ei merkinnyt ”palvomista” tai ”pyyteetöntä
ihailua”. Myös professori Zhirmunski pystyi omien tutkimustensa kantamana
puolustautumaan ja suhtautui arvostelijoihinsa ivallisesti.
Esiintymisvuoroon tuli Georgi Makogonenko, Gukovskin
oppilas, josta myöhemmin tuli tunnettu professori. Kokousyleisö odotti, että
tapahtuu se, mikä oli noihin aikoihin niin tavanomaista: oppilas kavaltaa
opettajansa haukkuen vanhakantaisen professorin riittämättömästä marxismin
tuntemuksesta, ja sen myötä vakavista poliittisista virheistä, joita
puolue-elimet oli pantava selvittämään. Makogonenko ei kuitenkaan sanonut
yhtään mitään sellaista, jota hänen odotettiin sanovan. Hän ei edes maininnut
syytettyjen nimiä. Sen sijaan hän pohti pitkään Rousseaun kosmopolitismia
poistuen lopulta yleisön edestä runsaiden aplodien saattelemana. Noihin
aikoihin sekin, että ei sano omassa puheenvuorossaan yhtään mitään, vaati
suurta rohkeutta.
Tuon puheenvuoron jälkeen kokouksessa tapahtui käänne. Yleisön
eteen nousi Nikolai Mordovtšenko, rintamamies, joka oli jo väitellyt ja odotti
väitöstyönsä vahvistusta Moskovasta. Hän
esitti jyrkästi Gukovskia puolustavan kannanoton. ”Voitte vaikka lyödä minua,
mutta olen aivan varma, että Grigori Gukovski tekee vielä paljon
neuvostotieteen eteen!”
Salissa kuului taputuksia. Myös eräät kommunistit
taputtivat. Monet olettivat, että Mordovtšenko pidätetään. Näin ei kuitenkaan
tapahtunut. Nähtävästi listaa ei haluttu enää laajentaa. Tosin hänen
väitöstyönsä hyväksymistä viivyteltiin. Odottelu aiheutti koko elämänsä tieteelle
uhranneelle miehelle sen kaltaisen stressin, että hän sairastui pian syöpään ja
kuoli ennenaikaisesti.
Popov lainaa erästä kokouksessa läsnä ollutta, joka oli
kertonut vaikutelmistaan. Tämä oli arvellut, että nähtävästi Zhirmunski vangitaan
ja Gukovski vapautetaan. Syy oli se, että Zhirmunski oli käyttäytynyt
ylimielisesti ja ivallisesti, kun taas Gukovski oli ollut kiihdyksissä ja tämän
perusteella hän uskoi, että tyydytään pelkkään ”harjaamiseen” eli löylytetään
uppiniskaista. Kävi kuitenkin
päinvastoin. Gukovski vangittiin ja sangen nöyryyttävänä hetkenä noin vuosi
tuon istunnon jälkeen.
Virallisesti mies kuoli vankilassa sydänkohtaukseen mutta
Lihatšov arvelee, että hänet murhattiin.
Kerron tuon pidättämisenkin. Siihenkin liittyi nöyryyttämistä.
Se tapahtui Riikan lähettyvillä uimarannalla. Gukovski oli rannalla
uimahousuissa. Hänen luoksensa tuli mies ja sanoi: ”Olette pidätetty? Onko
teillä mitään kysyttävää?” Gukovski sanoi: ”Voinko mennä hotellihuoneeseeni
hakemaan vaatteeni?” Mies vastasi: ”Ette!”. ”Voinko pyytää erästä tuttavaani
hakemaan ne?” Gukovski kysyi. ”Kyllä”, oli tšekistin ”jalomielisyyttä
osoittava” vastaus. Gukovski meni
pikaisesti erään tuttavansa luo kuiskaten tälle: ”Hotellihuoneeni pöydällä on
Gogolia käsittelevän kirjani käsikirjoitus. Ottakaa se ja kätkekää.”
Gukovski ajatteli päällimmäiseksi omaa tutkijan uraansa. Hän
vielä uskoi palaavansa tutkimustensa pariin. Se oli Popovin mukaan tuon ajan tyypillinen
piirre. Elämässä katsottiin eteenpäin toiveikkaana. Mutta hän ei saanut elää
enää kauaa. Vielä samana vuonna hän menehtyi ja, kuten yllä totesin,
mahdollisesti epäselvissä oloissa.
Gukovskin elämään liittyy kuitenkin koskettava jälkitarina,
joka todistaa poliittisen ”harjaamisen” seurauksista.
 |
| Gukovski ja tytär |
Aleksandr Gukovskilla oli parikymppinen tytär nimeltään
Nataša (1928 – 1980). Tämä oli ylpeä isästään, joka sittemmin kuoli 47 vuoden
iässä. Kun Gukovski ja myös hänen veljensä Matvei vangittiin, tytär sai paljon
tukea hänelle läheisiltä ihmisiltä ja niiltäkin, jotka eivät olleet häntä
aikaisemmin tunteneet. Monet keräsivät rohkeutensa ja tulivat juttelemaan
tyttären kanssa. Mutta toki oli niitäkin vanhoja tuttavia, jotka tyystin
unohtivat reitin Gukovskin kotiin.
Nataša Gukovskaja, niin kuin ylipäänsä kaikki vangittujen
lapset, olivat uhan alla. Pelastus tuli toisen professorin perheestä.
Professorin poika Nikolai Dolinin, itsekin myöhemmin professori, kosi Natašaa.
Nuoripari meni naimisiin. Nikolai uskoi, että kuuluisaan Dolininin perheeseen
ei kajota. Luotettiin siihen, että pahantekijöilläkin on omat rajansa. Vähin
mikä häntä olisi voinut uhata, oli karkotus kaupungista. Nyt Nataša saattoi
jäädä Dolininien perheeseen, mikä oli tyttärelle pelastava turvaverkko. Tuota
tapausta ennen Nikolai ja Nataša olivat olleet pelkkiä ystäviä. Romanssin poikastakaan ei heidän välillään
ollut. Parisuhteesta tuli kuitenkin kestävä. Nataša arvosti Nikolain jaloa
elettä. Perheeseen syntyi kaksoset Juri ja Tanja. Ukki ei ehtinyt tyttärenlapsiaan
nähdä.
Natašasta tuli myöhemmin tunnettu kirjallisuuden tutkija ja
lastenkirjailija, sukunimi oli nyt Dolinina. Valeri Popov kertoo tunteneensa
hänet ja ihailleensa häntä. Hän oli lahjakas, hyväntahtoinen järkevä ihminen.
Hän kertoo käyneensä perheen kotona ja tavanneensa siellä tunnettuja
henkilöitä, kuten mm. kielentutkija Juri Lotmanin.
Nataša
Dolinina katsoi elämässään tärkeäksi puolustaa vainottuja henkilöitä. Esimerkiksi
vuonna 1974 hän toimi Jefim Etkindin
hyväksi ja hänen tukenaan. Etkind kuitenkin karkotettiin, mutta ystävyys jatkui
edelleen. Etkind oli Aleksandr Solženitsynin, Andrei Saharovin ja Iosif
Brodskin tukija ja samizdat-julkaisujen taustavoima. Vuonna 1974 hänet
erotettiin kirjailijaliitosta, häneltä otettiin pois professorin arvo ja jopa
Neuvostoliiton kansalaisuus sekä karkotettiin maasta. Pääasiassa häntä syytettiin siitä, että
hänellä oli ollut hallussaan Aleksandr Solženitsynin käsikirjoituksia.
Sittemmin hän toimi yli kymmenen vuotta Pariisin yliopistossa professorina.
Hänen ansiokseen luetaan mm. Vasili Grossmanin romaanin Elämä ja kohtalo julkaisu.
Etkindiä itseään syytettiin 40-luvun lopulla
kosmopolitismista. Hän sai vuonna 1949 potkut
Leningradin pedagogisesta instituutista ja joutui muuttamaan Tulaan, jossa hän
tosin pystyi toimimaan opettajana paikallisessa pedagogisessa instituutissa.
…
Palaan vielä tuon ”harjausistunnon syytettyjen kohtaloihin. Heitä kaikkia siis syytettiin ”porvarillis-liberaalien
näkemysten propagoimisesta”. Viktor Zhirmunski karkotettiin Leningradin
yliopistosta. Hän palasi vanhaan työpaikkaansa vasta vuonna 1956. Boris Eihenbaum
erotettiin. Saman vuoden syksyllä hän joutui hyökkäysten kohteeksi, yhtenä kitkeränä
arvostelijana oli kirjailijaliiton puheenjohtaja A. Fadejev. Kun Eihenbaum erotettiin myös Puškin-talon
tutkimuslaitoksesta, hän menetti kaikki mahdollisuutensa saada töitään
julkaistua. Hänen täytyi odottaa Stalinin kuolemaa, ennen kuin työskentelymahdollisuudet
palasivat. Hän kuoli vuonna 1959 traagisesti kesken erään tilaisuuden.
Mark Azadovskista kerroi jo edellisessä luvussa. Hän siis
joutui paneutumaan uuteen tutkimusalaan. dekabristien historiaan. Hänen
pojastaan haluan sanoa muutaman sanan. Vuonna 1941 syntynyt Konstantin
on merkittävä kirjallisuuden tutkija ja tehnyt työtä myös ihmisoikeuksien
eteen. Vuonna 1980 hänet pidätettiin tekaistujen johtolankojen perusteella. KGB
teki kotietsinnän hänen asuntoonsa ja muka löysi sieltä huumeita. Tosiasiassa
huumausaineet oli KGB:n itsensä sinne asettamia. Hän sai kahden vuoden
vankileirituomion, josta hänet rehabilitoitiin vuona 1989.
…
Popov haluaa puolustaa Neuvostoliiton älymystöä, jonka
käytöstä on syytetty pelkurimaiseksi.
Hänen mukaansa on väärin leimata heidät vasikoiksi. Tiedemiehet toimivat
toisiaan tukien ja suojellen niissä rajoissa kuin pystyivät. Myös Dmitri
Lihatšov toteaa elämäkerrassaan, että nuo ”harjaamiskokoukset” menettivät ennen
pitkää voimansa, kun ihmisten keskinäinen kunnioitus pääsi voitolle.
Sivistys auttoi kestämään. Se antoi moraalista vahvuutta ja
älyllistä tilanteenhallintaa. Sivistys antoi voimaa selvitä hankalasta
tilanteesta. Lihatšov lisää, että monet lahjattomat ihmiset yrittivät puolueen
tukea hyväksi käyttäen edetä urallaan ja saada itselleen nimeä tieteen saralla,
mikä aiheutti hämmennystä ja sekaannusta.
Se mursi työyhteisön keskinäisiä suhteita. Kyräily häiritsi normaalien
ihmissuhteiden ylläpitoa.
 |
| Dmitri Lihatšov |
Kosmopolitismin vastaista taistelua on kirjailija Juri
Trifonov käsitellyt romaanissaan Talo
rantakadulla. Suosittelen, mutta on hyvä muistaa, että teos on kirjoitettu
70-luvulla ja se kertoo myös siitä, miten salaillen ja vihjaillen asiaa piti tuona
Brežnevin pysähtyneisyyden kautena käsitellä.
...
Laitan tämän osan loppuun vielä yhden esimerkin Popovin
kirjasta. Tarkkaa vuotta en tiedä,
saattaa olla jopa 30-luvun lopulta.
Daniil
Granin on kertonut seuraavan jutun, kun tultiin pidättämään professori
Berkovia.
-
Kun kerran olette kirjallisuusihmisiä, niin
kirjoittakaa itse!
-
Mitä minun pitää kirjoittaa?
-
No se, että olette ruotsalainen vakooja ja että
aioitte … räjäyttää Kronstadtin!
Berkov ymmärsi, että ei hän selviä tilanteesta mutta päätti
kirjoittaa niin, että edes myöhemmin hänen todistuksista kävisi ilmi, että
kaikki oli vain hölynpölyä. Ja hän kirjoitti näin:
”Ruotsalainen agentti oli värvännyt minut, me tapasimme
Kazanin tuomiokirkon luona, jossa hän tarkensi minulle tehtäväni ja luovutti
räjähteen. Hänen nimensä oli Michael Andreas
Barclay de Tolly.”
Berkov vangittiin, oli siellä vuoden päivät ja vapautui. Eli sen jälkeen vielä pitkän elämän.
V.
Mihail Zoštšenko puolusti kunniaansa
Kerroin alussa satiirikko Zoštšenkosta, joka joutui Anna
Ahmatovan kanssa vuonna 1946 tulilinjalle ja molemmat erotettiin
kirjailijaliitosta. Kerron vielä satiirikon elämänvaiheista vuodesta 1953, jolloin
Iosif Stalin kuoli. Siihen eivät nimittäin ”harjauskokoukset” päättyneet,
vaikka suurin polte oli jo laantumassa. Zoštšenko joutui kuitenkin vielä kova
kovaa vasten. Ajat olivat kuitenkin jo muuttumassa, entisen kaltaista
nöyryytystä ei ollut enää niin helppoa toteuttaa.
Kokouksessa tapahtui hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Mukana ollut Daniil Granin teki siitä tarkat
muistiinpanot (pikakirjoituksella). Niiden pohjalta Valeri Popov kertoo
kokouksen kulusta omassa Zoštšenko-elämäkerrassaan. Tarina on pitkä enkä nyt voi kaikkia käänteitä
kertoa. Laitan vain lyhyen yhteenvedon.
Kerron kuitenkin hieman hänestä ja lähinnä siitä, mitä
hänelle tapahtui vuoden 1946 tapahtumien jälkeen.
Hänhän oli 20-luvulla
noussut suureen suosioon eikä häntä voinut jättää aivan heitteille. Satiirikon
suurena vaarana on joutua väärinymmärretyksi. Niin kävi Zoštšenkollekin. Ennen
erottamistaan hän oli kirjoittanut kertomuksen lastenlehteen tarinan apinan seikkailuista,
jossa leikiteltiin hieman ruoan kanssa. Ei osannut mies arvata, että kertomus
julkaistiin tilanteessa, jolloin maassa oli nälänhätä. Ei auttanut selitykset,
että kertomus oli kirjoitettu jo aiemmin. Mies syyllistettiin, ajateltiin hänen
irvailevan valtiota. Olen tarinan itse lukenut ja minusta se tuntuu varsin
harmittomalta.
Erottamisensa jälkeen hänellä oli tiukkaa. Vähitellen hän
sai kirjailijatovereiltaankin sympatioita ja häntä hieman julkaistiinkin. Suuri
apu hänelle tuli Karjalan tasavallasta. Hän venäjänsi Antti Timosen teoksen. Ja
jonkinmoinen menestys oli Maiju Lassilan tutun klassikon Tulitikkuja lainaamassa venäjännös. Se julkaistiin vuonna 1949.
Painos oli 30 000. Sen veran tabu kirjailijan nimi kuitenkin oli, että suurimmassa
osassa painoksesta ei ole mainittu lainkaan kääntäjää. Ei Zoštšenko osannut
suomea. Venäjännös on tehty raakakäännöksestä, joten meidän kriteerein kyse
olisi stilisoinnista. Hän venäjänsi vielä toisenkin Lassilan teoksen.
Vierailin jokin aika sitten Mihail Zoštšenkon kotimuseossa
Pietarissa. Sen työntekijä totesi, että Tulitikkuja
lainaamassa on aivan upea venäjännös. Hän lisäsi, että ”parempi kuin alkuperäinen”
mutta se on vain venäläinen sanonta, ei hän voi alkuperäistä tuntea.
Joka tapauksessa nuo työtehtävät auttoivat satiirikkoa
selviämään vaikeasta ajasta. Tähän on lisättävä ”jotenkuten”. Erottaminen oli
miehelle kuitenkin kova isku, millä oli vaikutuksensa hänen mielenterveyteensä.
Iosif Stalin kuoli 5. maaliskuuta 1953. Kesäkuussa samana
vuonna Zoštšenko hyväksyttiin kirjailijaliiton jäseneksi. On kuvaavaa, että
hänet hyväksyttiin, eikä jäsenyyttä palautettu.
Se on periaatteellinen ratkaisu. Sillä haluttiin välittää ainakin se,
että vuoden 1946 syytöksistä ei ollut luovuttu.
Seuraavana vuonna toukokuun 5. päivänä Mihail Zoštšenko ja
Anna Ahmatova kutsuttiin vieraiksi tilaisuuteen, jossa englantilaiset
opiskelijat saattoivat esittää heille kysymyksiä. Popov arvelee, että tilaisuus
oli järjestetty nimenomaan, jotta testattaisiin heidän näkemyksiään puolueen
asetuksesta vuodelta 1946. Popov panee merkille, että opiskelijat lukivat
kysymyksiä suoraan paperista eivätkä he mitenkään reagoineet esitettyihin
vastauksiin. Kaiken lisäksi hän on tutkinut opiskelijoiden nimilistaa eikä ole
havainnut, että heistä kukaan olisi myöhemmin esiintynyt tutkijana.
Keskustelun aikana opiskelijat kysyivät, hyväksyivätkö
Ahmatova ja Zoštšenko vuoden 1946 keskuskomitean päätöksen. Zoštšenko kieltäytyi
hyväksymästä Andrei Zhdanovin esittämiä syytöksiä. Hän ei myöntänyt tehneensä
mitään virhettä. Ahmatova hyväksyi. Siinä katsottiin olevan taustalla se, että
hänen poikansa oli edelleen vankilassa eikä hän halunnut itselleen lisää
vaikeuksia.
Pian tämän jälkeen (28.5.1954) kirjailijaliiton raportissa
arvosteltiin Zoštšenkoa. Leningradissa järjestettiin kesäkuun puolivälissä uusi
kokous, jonka puheenjohtajaksi saapui Moskovasta itse Konstantin Simonov. Häntä
pidettiin rakentavana ja kompromissihakuisena miehenä, joka oli jo aikaisemmin
edistänyt Zoštšenkon teosten julkaisemista.
Kokous katsottiin sovittelevaksi eleeksi, jonka myötä Zoštšenko
olisi saanut asemansa ja hänen virheensä
olisi unohdettu. Kuitenkin se voidaan katsoa ”harjaukseksi”, jossa Zoštšenkon
oli määrä katua virheitään ja myöntää puolueen olleen oikeassa vuoden 1946
päätöksestään. Samalla hänen oli peruttava
puheet, jotka hän oli lausunut englantilaisten opiskelijoiden tapaamisessa
reilu kuukausi aiemmin. Hänen oli siis hyväksyttävä Zhdanovin häneen esittämä
kritiikki.
Ahmatovan asiaa ei käsitelty, koska tämä oli myöntänyt
Zhdanovin olleen oikeassa ja toimineensa itse väärin.
Kokous oli juhlava, sen puheenjohtajistossa istui Simonovin
ohella muitakin arvovaltaisia henkilöitä. Yleisöäkin oli paikalla. Oli selkeä
tavoite pitää yllä puolueen arvovaltaa. Sitä ei edelleenkään saanut kritisoida.
Simonov ja kaikki muutkin odottivat, että kyseessä oli vain muodollisuus. Ja
tästä oli kai jo epävirallisesti sovittu. Zoštšenkon odotettiin peruvan sanansa,
ja rauha olisi ollut maassa. Kirjailija olisi saanut takaisin menettämänsä
etuisuudet. Kuitenkin mies piti pitkän puheenvuoron, jossa torjui edelleen
kaikki syytökset. Myös kokouksen puheenjohtajistossa istuneet saivat kuulla
kunniansa. Zoštšenko puhui katkeraan sävyyn ja sanoi vähät välittävänsä, mitä
joku virkamies häneltä vaati.
Zoštšenko käsitteli puheessaan hieman myös Anna Ahmatovan
ratkaisua. Hän ymmärsi tätä ja totesi, että tämän tilanteessa olisi ehkä
toiminut samoin. Ahmatova ei halunnut pojallensa ikävyyksiä ja toivoi, että
tämä joskus pääsisi vapauteen. On muistettava, että suojasään aika ei ollut
vielä alkanut. Elettiin epämääräistä kautta. Tosin L. Berijan pidättäminen ja
teloittaminen oli jo merkkinä mullistuksista puoluejohdossa.
Tilanne hämmensi
täysin sekä puhemiehistön että yleisön. Se oli eräänlainen sensaatio. Kun vielä
itse Simonov uskoi kuulevansa aivan toisensävyisen puheen. Nähtävästi Zoštšenko
oli muuttanut viime hetkellä mieltään ja päättänyt puolustaa kunniaansa. Hän
oli entinen sotilas ja sen myötä sotilaan veri oli tuonut kunnian tunnon.
Kokouksen jälkeen lehdistössä ja radiossa levisi hyvin kielteistä
aineistoa Zoštšenkosta. Hän joutui julkisen ryöpytyksen kohteeksi, mikä heikensi
hänen jo ennestään heikkoa terveyttään.
Samana vuonna 7. syyskuuta Izvestija-lehdessä julkaistiin artikkeli ”Faktat paljastavat panettelun”.
Se oli tavallaan ryöpytyksen huipentuma. Miehen nimi katsoi julkisuudesta
joksikin aikaa.
Zoštšenkon mielenterveys ja taloudellinen tilanne oli edelleen
heikko. Hän mm. joutui muuttamaan pienempään asuntoon. Tosin vanha asunto
olikin turhan suureellinen.
Seuraavana vuonna ilmapiiri vapautui, elettiin jo suojasään
aikaa. Häneltä alkoi ilmestyä jälleen kertomuksia. Vuonna 1956 ryhmä kirjailijoita Kornei Tšukovskin
johdolla alkoi myötävaikuttaa ja vedota siihen, että Zoštšenkon maine
palautettaisiin. Terveys kuitenkin heikkenee koko ajan ja kirjailija kuoli vuonna 1958.
 |
| Mihail Zoshtshenkon kotimuseo Pietarissa |
Lähteitä:
Лихачев, Дмитрий Мысли о жизни. Воспоминания.
Санкт-Петербург 2015.
Попов, Валерий Дмитрий Лихачев. Москва
«Молодая гвардия» 2014.
Попов, Валерий Зощенко. Москва «Молодая
гвардия» 2015.
Kazmina-Björkbacka, Angelina Venäläinen onni. Stalinin kauden
perhekronikka. Suom. Oiva ja Sergei Björkbacka. Books on Demand, 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti