RAHMANINOV

Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä  Sergei Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin. Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: 

”Musiikki on runouden sisar. Ja sen äiti on suru.”

Tähän voisin lopettaa, sillä Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Jatkan kuitenkin vielä. Kerron hieman luennosta ja muustakin Rahmaninoviin liittyvästä.  Jos minun pitäisi mainita suosikkisäveltäjiäni, niin Rahmaninov kuuluisi kärkikolmikkoon. Tietysti taiteen alalla paremmuusjärjestykset ovat typerää, mutta suotakoon leikkimieltä siihenkin. 

 

Sergei Rahmaninov pianonsa ääressä

Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi  Etelä-Venäjällä Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/).

Hyvä, kun kaupunginkirjasto järjestää tämänkaltaisia tilaisuuksia. Luennoitsijana oli Ari Helander ja luennon varsinainen otsikko oli Sergei Rahmaninov – viimeinen romantikko.  Luennolla keskityttiin säveltäjän pianomusiikkiin, erityisesti hänen pianokonserttoihin. Säveltäjän elämää seurattiin kronologisesti ensimmäisestä pianokonsertosta aina kuolemaan saakka. Näin Rahmaninov tuli laajemminkin tutuksi.

Luento oli perusteellinen ja luennoitsijan selkeä esitystapa vangitsi kuulijat mukaansa. Se oli virvoitusta synkkyyteen. Luennoitsijaa kuunnellessa muu unohtui. Hän näyttää tuntevan hyvin aiheensa.

Kun asiaan kuin asiaan on tapana laittaa kritiikkiä, niin tulkoon sitäkin. Luennoitsija keskittyi pianomusiikkiin ja koko elämä mielestäni fokusoitui liikaa pianokonserttoihin. Onhan hänen sävellystuotantonsa toki paljon laajempi, monet mielenkiintoiset asiat jäivät käsittelemättä ja pelkistäessään luennoitsija tuli panneeksi hieman mutkia suoriksi.  Ja esimerkiksi neuvostoliittolaisen satiirikkoparin Ilf ja Petrov maininta oli trivialiteetti, joka noin lyhyenä toteamuksena jäi leimakirveen asteelle. Mutta se oli pikkuseikka.  Luento on osana sarjaa ”Viiden pianokonserton miehet”.  Sen pohjalta luennoitsija oli tehnyt rajauksensa ja luento pysyi hienosti kasassa, ei lähtenyt turhia rönsyilemään. Myös suosionosoituksista ja yleisön ilmeistä päätellen luento miellytti, joten se siitä kritiikistä.

En aio käydä lävitse luennon sisältöä. Wikipediasta löytyy helposti elämäkertatietoja ja huomasin, että sitä on luennoitsijakin käyttänyt tukenaan. Kerron itseni kannalta kiinnostavista seikoista, tosin tulen samalla toistaneeksi wikipedian tietoja.

Minua itseäni kiinnosti ensiksikin se, mitä Ari Helander kertoi vuonna 1934 valmistuneesta Rapsodiasta (Rapsodia Paganinin teemasta pianolle ja orkesterille, op.  43). Siinähän on kyse variaatioista Paganinin tuttuun teemaan. Monet muutkin säveltäjät ovat siitä luoneet variaationsa. Olen jostakin syystä aina vieroksunut Paganinia ja siksi tuo Rahmaninovin Rapsodia on jäänyt minulla vähemmälle huomiolle.  Helander kertoi sävellyksen taustalla soivasta keskiaikaisesta Dies Irae –teemasta (”Vihan päivät”). Ja oli siinä muutakin kiinnostavaa.  Varmasti palaan vielä myöhemmin sävellyksen pariin.  Rahmaninov ei kutsunut sävellystään pianokonsertoksi. Luennossa se kuitenkin täyttää luentosarjan nimen vaatiman viidennen pianokonserton tehtävän.

Täällä voi nauttia Rapsodiasta Paganinin teemaan Rahmaninovin itsensä soittamana:

https://www.youtube.com/watch?v=KL5aiUKPt3Q  .

Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön reaktioihin. Ensimmäisen sinfonian ensiesityksen (maaliskuussa 1997) saama vastaanotto sai nuoren aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi terapiaa (Korjattu, ks. lopun kommentti!). Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.  Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan vaan tyytyi yllä mainittuun rapsodiaan.

Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna 1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.

Sinfonian nro 1 jälkeen iskeneestä masennuskaudesta Helander kertoi melko perusteellisesti. Rahmaninov ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai Dahlin (1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin. Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.  Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa palasi.  Luennoitsijan mukaan Rahmaninovia vaivasi ns. ”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.

Marilyn Monroe ja Tom Ewell elokuvassa Kesäleski

Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui vuonna 1901 luomaan toisen pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät. Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja varsin sensuellin elokuva tuon musiikin myötä tulee. Selvennän, että Marilyn nousi mieleen omasta päästäni. Luennoitsija ei häntä maininnut.

Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.

Nikolai Dahl

Helander kertoi hienon yksityiskohdan Dahlin urasta. Hän muutti 20-luvulla Neuvostoliitosta Libanoniin ja alkoi soittaa alttoviulua paikallisessa amerikkalaisen yliopiston orkesterissa. Sattui kerran niin, että orkesterin ohjelmassa oli Rahmaninovin toinen pianokonsertto. Koska orkesterin jäsenenä oli konserton synnyn kannalta olennaisen tärkeä henkilö, sai alttoviulisti Dahl kunnian tulla esityksen jälkeen kumartamaan innostuneen yleisön eteen. Ei hän ollut kuka tahansa alttoviulisti, vaan henkilö, jonka nimi oli kirjoitettuna sävellyksen nimilehdelle. Tuo esitys oli varmaan yleisölle, orkesterille ja varmasti ennen kaikkea Nikolai Dahlille ikimuistoinen.

Pari kertaa viitataan myös tapaamisiin kirjailija Leo Tolstoin kanssa. Siinä kirjailijalegenda esitetään valitettavan negatiivisessa valossa. Joku sai varmasti hänestä hölmön kuvan. Rahmaninovin seurana on maineikas oopperalaulaja  Fjodor Shaljapin (1873 – 1938). Shaljapin esitti Rahmaninovin kanssa Tolstoille yksinlaulun ”Kohtalo” (Судьба, ”Fate”), jossa kuuluu Beethovenin viidennen sinfonian alkuteema. Tässä sen esittää loistava baritoni Sergei Leiferkus: https://www.youtube.com/watch?v=L2OmroeblNA.

Muista Rahmaninovin ajan pianistiystävistä luennoitsija pani merkille erityisesti ukrainalaissyntyisen Vladimir Horowitzin (1903 – 1989), josta kehittyi loistava Rahmaninovin musiikin ja erityisesti kolmannen pianokonserton tulkitsija. Kyseessähän on pianistilta erityistä taituruutta vaativa konsertto. Horowitz soitti konserton konservatorion lopputyönään ja onnistui siinä loistavasti. Sen myötä miehistä tuli hyvät ystävät. Rahmaninovin kolmas pianokonsertto säilyi Horowitzin pitkän uran ohjelmistossa loppuun saakka.

Rahmaninovista on todettava se seikka, että Amerikassa asuessaan hän oli ennen kaikkea konserttipianisti ja siinä roolissaan varsin suosittu. Säveltäjän työ välillä hieman takkuili eikä se tuonut hänelle huomattavammin tuloja.

Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista, kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia, tämä koskee myös nettiä.  Viimeksi kuuntelin pietarilaisen Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta täyttäneen baritoni Sergei Leiferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.  Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset” (Цыганы, ”Gypsies”).  Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953 peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.  Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on. Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki. Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut enemmän huomiota.

On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä.  Hänen yksi erityinen suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924. Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa.

Isä Sergei ja tytär Tatjana. Perheessä oli kaksi tytärtä, joista Tatjana syntyi v. 1907

Sergei Rahmaninov ja tyttärenpoika Alexandre vuonna 1935 

…

Yllä kerroin jo kolmannesta pianokonsertosta. Siihen liittyy myös australialainen elokuva Shine (1996).  Se kertoo pianisti David Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin, vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.

Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia. Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.

En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan Rahmaninovin nimen kautta. Se toi minut elokuvan äärelle.  Mutta Rahmaninov oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä taustalle. Mutta se kuuluu näihin elokuviin.

…

Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan, josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen.  Siihen pyrittiin luennoitsijan mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate. Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.

….

Lopuksi haluan vielä palata luentoon. Helander kertoi, että kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä.  

Kyseessä on Preludi cis-molli op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse säveltäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ. Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt. Laitan vertailun vuoksi myös Jevgeni Kissinin version: https://www.youtube.com/watch?v=SCm9O2KNEX4. 

Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption). Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg . Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni. Tuolloin 70-luvulla rikottiin rockin raja-aitoja klassisen suuntaan välillä yllättävän rohkeasti. Minä ajattelen sitä vain hyvällä. Siitä pääsi kuin varkain vehreämpiin maisemiin.

1970-luvun alussa ostamani levyn kannessa oli tämä kuva.

Päivitys 9.3.2018

Korjattu virheellinen tieto Rahmaninovin henkisestä romahduksesta. Se tapahtui vuonna 1997 Sinfonian nro 1 ensiesityksen jälkeen. Esitys tapahtui Pietarissa ja syynä oli lähinnä kapellimestari Aleksandr Glazunovin ja säveltäjän henkinen etäisyys. Kaiken lisäksi Glazunov totesi myöhemmin valmistautuneensa esitykseen huonosti ja epäsuorasti vihjaa olleensa esityksen aikana humalassa.