Eugène Ysaÿe

Viulu on minulle soittimista läheisin. Kun Kymi sinfoniettan solistina oli kansainvälisen tason viulisti, niin olin varmasti paikalla. Kyseessä ei ole mikään kovin tuore tapahtuma. Se tapahtui tammikuussa, yli kaksi viikkoa sitten. Mielessä se on kuitenkin edelleen.  Orkesterin solistina oli israelilainen Itamar Zorman. Kapellimestarina oli orkesterille jo tutuksi tullut virolainen Andres Mustonen, hänkin viulisti. Konsertin varsinaisessa ohjelmistossa kuultiin viiden eri säveltäjän musiikkia. Heistä yksi – minulle tuntemattomin -  oli 1900-luvun vaihteessa elänyt belgialainen viulisti ja kapellimestari Eugène Ysaÿe. Hänen ”Talvilaulunsa” – runoelma viululle ja orkesterille – sai minut lumoonsa.  Hieman liioitellen uskallan todeta, että tuosta tammikuisesta illasta lähtien Ysaÿen musiikki on jäänyt päähäni soimaan.

Itamar Zorman on syntynyt vuonna 1985. Hän on mm. menestynyt vuoden 2011 Tšaikovski-kilpailussa ja hänen kansainvälinen uransa näyttäisi olevan nousussa. Kymi sinfoniettan solistina Zorman esitti eri vuodenaikoihin liittyvän neljän sävellyksen sarjan, jossa eri musiikilliset tyylit olivat mielenkiintoisesti edustettuna. Sarjan aloitti Ysaÿen Chant d’Hiver (opus 15), suomeksi Talvilaulu. Kevään musiikkia tuli Antonio Vivaldin Vuodenajoista. Varsinaista eksotiikkaa edustivat Astor Piazzollan Otoño Porteño  - Syksy Buenos Airesissa -  teoksesta  Estaciones Porteñas (Buenos Airesin neljä vuodenaikaa) ja espanjalaisen sokean säveltäjän Joaquin Rodrigon Concierto de estio (Kesäkonsertto). Rodrigo tunnetaan parhaiten kitaralle sävelletystä Aranjuez-konsertosta. Hänen ”Kesäkonserttonsa” oli Ysaÿen ohella myös hyvin antoisa musiikkielämys.

Nyt keskityn Ysaÿeen, mutta palaan konsertin tunnelmiin vielä kirjoitukseni lopussa. Eugène Ysaÿen tiedetään olleen virtuoosimainen viulisti. Hän toimi kapellimestarina ja sävelsi musiikkia omalle soittimelleen. En tiedä hänestä wikipedia-artikkelia enempää. Tietojeni mukaan Ysaÿe oli säveltäjänä rohkea oman tiensä kulkija. Hän ei yrittänyt ehdoin tahdoin miellyttää yleisöä. Taide oli etusijalla.

Ensituttavuus Ysaÿe ei minulle ollut, sillä olen joskus kuunnellut hänen sooloviulusonaattejaan amerikkalaisen Tai Murrayn levyltä. Tutustuminen jäi hyvin pinnalliseksi. Tuolloin musiikki ei koskettanut. Ajattelin palata levytyksen pariin myöhemmin, mutta se jäi unohduksiin.

Ysaÿen viulusonaatteihin palaan ihan pian, mutta tässä vaiheessa hehkuttelen hieman konserttielämystäni Talvilaulusta. Sävellys on valmistunut vuonna 1902. Konsertin ohjelmalehtisen mukaan säveltäjä kutsui sitä runoelmaksi, josta siis puuttuu konserttomuodon tuomat rajoitukset. ”Runoelma on maalaus, jolla ei ole mallia”, on säveltäjä todennut. Kyseessä ei ole mikään talvinen tunnelmapala siinä mielessä kuin me suomalaiset ehkä kuvittelemme. Musiikissa ei pakkanen pauku, vaikka toki hyinen talvi liittyy sävelmän syntyhistoriaan. Chant d’Hiver on suurten tunteiden hehkua. Luonto on siirtynyt ihmisen sisimpään. Kylmyys ja viima on muuttunut poltteeksi. Sydämessä palaa, herkkyys tulee kuulijan iholle. 

Konsertista on jo aikaa. Muistellessani ”Talvilaulua” vahvimmin mieleen on jäänyt aloitus. Musiikki alkaa elää solistin ensimmäisestä jousenvedosta, ensikosketuksesta viulun kieliin. Zorman on alkuhetkestä lähtien voimallisesti mukana sävellyksen maailmassa. Kyseessä on romanttista, impressionistissävyistä musiikkia, johon solisti eläytyy koko sielullaan ja ruumiillaan. Viulisti kertoo tarinaansa, jota orkesteri joko myötäilee tai luo dialogista syvyyttä. Yhteys toimii. Harmoniasta ei voi puhua, pikemminkin intiimistä draamasta. Kuulijana herkistyin kuuntelemaan, kun sointi vaihteli värikylläisestä intohimosta langanohueen herkistykseen. Olin hetkessä sydämelläni kiinni, leijailin vapaassa avaruudessa, enkä aivan ehtinyt sieltä palata, kun jo alkoi soida seuraava ohjelmanumero - Vivaldin Kevät. Siirryttiin uuteen tilaan, mikä omalta osaltaan vain vahvisti Ysaÿen musiikin voimaa. Itse asiassa minulle jäi vaikutelma, ettei orkesteri eikä solistikaan olleet täysin irtautuneet Ysaÿen runoelman maailmasta.

Seuraavana päivänä kuuntelin Tai Murrayn tulkitsemat sooloviulusonaatit. Olin lumoissani. Siirryin kuunnellessani toiseen todellisuuteen. Sitten löysin netistä Yleisradion sivuilta toimittaja Kare Eskolan lyhyen jutun, jossa hän esittelee Alina Ibragimovan noista samoista sooloviulusonaateista vuonna 2014 tekemän levytyksen. Eskola ylistää Ibragimovan taituruutta ja kehuu Ysaÿen sonaattien tulkintoja. Löysin netistä videon, jossa Ibragimova esittää Ysaÿen sonaatin nro 3, nimeltään Balladi. Sen kuunneltuani ja seurattuani videolta solistin antaumuksellista esitystä minun oli helppo yhtyä radiotoimittajan vuodatukseen.

Ibragimova vaikuttaa ilmiömäiseltä. Hän on Murrayhin verrattuna teknisesti ylivertainen, musiikin tulkitsijana koskettava.

                            

”Ibragimovalla on sekä kanttia että taitoa korostaa musiikin virtuoosiperinnettä - hän soittaa isosti, jalosti ja voimalla, ja mitä kiperämpi kohta, sitä enemmän hän kuulostaa sen soittamisesta nauttivan.”

Näin toteaa Eskola ja naulan kantaan tuntuu osuvan. Hän on kokenut musiikin tuntija ja osaa varmasti muotoilla musiikin ilmaisuvoiman sanoiksi.

”…Ibragimova muotoilee musiikin kaareutumaan sangen jylhästi ja korkealla. Välillä kuulijasta tuntuu kuin kulkisi korkeuksissa pitkin kaiteetonta holvisiltaa. Ibragimova nimittäin osaa jättää tehokkaiden sävelien väliin myös tehokasta tyhjyyttä - paras esimerkki lienee kuuluisan Ballade-sonaatin pääteema. ”

Eskolan mukaan parasta Ibragimovan tulkinnoissa on sävykkyys. Hän mainitsee esimerkkejä, joista yksi on Ballade-sonaatin loppunousu. Se kyllä kajahtaa aivan mahtavana. Se on Eskolan mukaan modernin viulunsoiton huippuja.  Verrattaessa sitä Murrayn tulkintaan huomaa eron. Ibragimova on tekniseltä osaamiseltaan virtuoosi. Pakkomielteisyyttä, auringonnousun värejä, Bach-nostalgiaa – kaiken tuo Ibragimova kykenee välittämään.

Murrayn soitosta ei löydy samaa virtuositeettia. Ibragimovaan verrattaessa soitto on arempaa. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Olen kuunnellut Murrayta ja kuuntelen edelleen suurella intensiteetillä. Virtuoosimainen hän ei ehkä ole mutta hän on paneutunut Ysaÿen musiikkiin ja päässyt sisään sen maailmaan. Hänenkin tulkintansa on upeaa, riittävän vahvaa saamaan minut valtaansa.

Murrayn tulkintoihin voi tutustua mm. täällä  ja täällä. Ja tässä videossa hän avaa myös sanallisesti omaa musiikkiaan.

Eskolan mukaan Murrayn tulkinnoissa virtuoosisuus oli aina jonkinlaista taistelua, ei iloa ja leikkiä. Kyllä siinä perää on. Ibragimovan tekninen taituruus on vahvemmalla tasolla.

Vertailun vuoksi tutustuin myös tähän Jonathan Woolfin kirjoittamaan levyarvosteluun. Hän on arvioinnissaan analyyttinen vertaillen eri tulkintoja. Puutteitakin löytyy. Woolf arvostaa Ibragimovan teknistä osaamista ja kykyä heittäytyä virtuoosimaisiin suorituksiin. 

…

Siirryn vielä tammikuisen konsertin tunnelmiin, ettei siitä jäisi liian yksipuolinen kuva. Ysaÿen Chant d’Hiver oli vain yksi ohjelmanumero. Konsertti oli kaikkinensa oikein maittava kokonaisuus.

Konsertin ensimmäisellä puoliskolla soi Joseph Haydnin sinfonia nro 92, G-duuri, lisänimeltään ”Oxford-sinfonia”.  Puolisen tuntia soinut neliosainen kokoanisuus oli vakaa ja jämäkkä alku. Väliaika tuli aika nopeasti, mutta levänneenä yleisö pääsi ottamaan vastaan illan varsinaisen vieraan, joka vei kuulijansa herkempiin tunnelmiin.

Ysaÿen Talvilaulu oli Itamar Zormanin aloitusnumero. Se oli nimensäkin pohjalta sopivalla paikalla. Ulkona paukutteli pakkanen ja lämmintunnelmainen musiikki vei ajatukset kylmästä aivan muualle. Sitä seurasi Antonio Vivaldin viulukonsertosta Vuodenajat (op. 8) osa Kevät. Se on aina raikasta kuultavaa. Totesin jo omalta kohdaltani, että Vivaldin alkaessa soida en ollut vielä palautunut Talvilaulun surumielisistä tunnelmista. Yhtä kaikki, Vivaldin keväässä linnut visersivät ja purot solisivat, ukkonenkin jyrähteli, huilu soi ja nymfit tanssivat. Noita mielikuvia vilahtelee säveltäjän itsensä Kevät-konserttoa varten kirjoittamassa sonetissa. Ja helposti luonnon äänet nousevat hänen musiikissaan eloon.

Vivaldin Vuodenajat on minulle ehkä liiankin tuttu sävellys. Minulla on ollut ilo kuulla siitä muutamia riemastuttavia tulkintoja. Ei siis ihme, en nyt jaksanut siihen syttyä. En tiedä, osunko lainkaan naulan kantaan todetessani, että viulistikin tuntui olevan edeltäneestä kappaleesta vielä raukeana. Mutta laitan loppuun kuitenkin jotain positiivista. Toteutuksesta huokui persoonallinen ote. Jouhevalta tämäkin Vivaldi kuulosti.

Sitten siirryttiin Etelä-Amerikan syksyisiin tunnelmiin. Oli vuorossa osa Syksy Astor Piazzollan sarjasta Buenos Airesin neljä vuodenaikaa. Sävellys oli sovitettu viululle ja jousiorkesterille. Siirryttiin suomalaisittain katsoen eksotiikkaan ja orkesterin jousetkin tuntuivat aivan kuin heräävän. Se musiikki piti kyllä kuulijat hereillä.  

Lopuksi soi kolmevuotiaana sokeutuneen espanjalaissäveltäjän Joaquin Rodrigon Kesäkonsertto. Nyt pääsi taas koko orkesteri soittamaan, koska edellisessä numerossa viulistin tukena olivat pelkät jouset. Minulle Rodrigo on ollut pelkkä Aranjuezin ja kitaramusiikin säveltäjä. Muuta en hänestä tätä ennen tiennyt.  Konsertin ohjelmalehtisestä sain lukea hänen olleen sokea.

Rodrigon konsertto oli todella upea loppunumero vuodenaikojen vaihtumista kuvaavassa kokonaisuudessa. Musiikki oli monella tapaa eloisaa ja sävykästä. Viulistin ohella siihen osallistui keskeisesti myös orkesterin sellisti soolollaan (nähtävästi Sirja Nironen).

Sellistin esitys oli upean voimallinen. Konsertossa soolosellolla oli merkittävä osa. Se toi musiikkiin särmää ja samalla viululle vastapainoa. Espanjalainen rytmiikka eli eloisasti. Sello toi kulmikkailla kuvioillaan draamaan oman lisäjännitteensä. Konsertista on jo aikaa mutta näkömuistini ei petä. Sellisti otti varmoin ottein tilan haltuun, kun taas viulu maalaili sielun pohjukassa omia tuntojaan. Puupuhaltimet säestivät omalla teemallaan.

Kesäkonsertto on kolmiosainen sävellys. Keskellä oleva hidas osa tuo soittoon välillä alakuloa. Viulun soolokadenssi koskettaa. Solisti tuntuu todella sisäistäneen sävellyksen tunnelman. Katalonialaiseen kansanmusiikkiin pohjautuvassa loppuosassa saadaan jo maistella kesän iloa ja aurinkoa. Konsertto loppuu lähes riehakkaaseen tunnelmaan.

Mutta ei konsertti vielä siihen loppunut. Suosionosoitukset jatkuivat ja jatkuivat. Hetken viipyivät kapellimestari ja solisti poissa näyttämöltä, kunnes he saapuivat vielä yleisön eteen. Tällä kertaa myös kapellimestarilla oli viulu mukanaan. Andres Mustonenhan on ennen muuta viulisti. Zorman ja Mustonen hyvästelivät yleisön tutulla juutalaissävelmällä ”Jerusalem”. Se on laulu, jonka ainakin vanhempi sukupolvi muistaa iskelmälaulaja Carolan upeasta tulkinnasta.  Viulistit aloittivat sen yhdessä mutta loppupuolella orkesterin jouset alkoivat taustalla vahvistaa sooloduettoa luoden samalla solisteille hienosyistä kivijalkaa. Se oli herkkä sävelmä, joka voimistui loppua kohden täyttäen paitsi tilan myös yleisön sydämet. Konsertin jälkeen jonottaessani naulakon edessä takkiani, kuulin erään rouvan toteavan seuralaiselleen, että Jerusalem jäi soimaan. Niin jäi minullekin, mutta vain hetkeksi. Minun ”musiikkihuoneeseeni” asettui Ysaÿen Chant d’Hiver. 

 

Andres Mustonen, Itamar Zorman ja Kymi sinfonietta (Kuusankoskitalo 24.1.2019)

Kirjoituksessa tukenani ovat olleet Antti Häyrysen laatimat konsertin esittelytekstit. Kymi sinfoniettan konserteissa yleisö saa ohjelmalehtisistä aina oikein laadukkaan oppaan. Niiden avulla musiikki avautuu syvemmin.