Bach på svenska - Gunnar Idenstam ja Lisa Rydberg Lahden urkuviikolla

 Lahti Organ festival 7. – 13.8.2023

Tiistai 8.8. Bach in Swedish, Bach på svenska

Gunnar Idenstam – urut, Lisa Rydberg - viulu

Konsertin ideana oli tulkita Bachin musiikkia ruotsalaisittain, ruotsalaisen kansanmusiikin tyyliin.  Se tehtiin niin kuin pitikin, hillitysti: säveltäjämestaria kunnioittaen, kansanmusiikin tyyliä liikoja korostamatta. Gunnar Idenstamin ja Lisa Rydbergin soitanta oli soljuvaa musiikin virtaa. Se koostui kuudesta sarjasta koosteita. Kuhunkin niistä oli upotettu teemoja eri sävellyksistä. Tunnistin tuttuja melodiavirtoja mutta tarkempaan erittelyyn en kuunnellessa kyennyt. Siirtymät toteutettiin hienovaraisesti sulauttaen. Ohjelmaan oli nuo osaset merkitty mutta enpä lopulta osaa sanoa, oliko siitä konsertin aikana hyötyä vai haittaa. Tuohan sisällöstä kertova lehtinen jonkinmoista turvaa, jonka avulla saa ajatukset pidettyä koossa ja voi kuta kuinkin kuvitella, mitä on tulossa, ettei epävarmuus pääse vallalle.

Idenstamia olen ennenkin kuunnellut. Hän on vieraillut Suomessa suhteellisen usein. En tarkkaan muista, kuinka monta kertaa häntä olen kuunnellut. Ehkä kertoja on vain kolme tai neljä, mutta hänen musiikkinsa on jäänyt mieleen. Ensi kerrasta lähtien hän vei mukanaan. Idenstamin olemuksesta huokuu jokin salaperäisyys. Konserteissa on aina ollut jotain yllätyksellistä.  Sen hän on osannut yhdistää myös ulkoisesti pidättyväiseen esitykseen. Olen joskus ollut Lahden konserttitalossa. Se ei ole urkumusiikille suotuisa paikka, mutta ei sillä ollut väliä. Kuusankosken kirkossa sain kokea hänen räväkkyyttään. Pelkkää räiskettä hän ei kuitenkaan konserteissaan luo. Ne ovat aina olleet syvästi sisäistynyt taidenautinto. Hänen musiikkinsa on lumonnut tyylipuhtaudellaan, vaikka on heti lisättävä, että en kykene sitä ammatti-ihmisen tavoin arvioimaan. Yhtä kaikki, sellainen kuva hänen esiintymisistään on jäänyt.  Itseni kannalta tärkeintä on, että mieli on kirkastunut, levoton sielu on saanut kaipaamansa sisäisen rauhan, yhteyden jonnekin korkeampaan olemiseen.

Sen sijaan Lisa Rydberg oli minulle aivan uusi tuttavuus. Hieman ehdin häntä kuunnella Youtuben kautta ennen konserttia, eikä hän niissä erityistä vaikutusta tehnyt. Nyt sain hänestä kuitenkin aivan toisenlaisen käsityksen. Hänestä hehkui hillitty rauhaisa säteily. Tyyli oli keveää, jousen kosketus sykki herkkyyttä. Siinä oli vastapainoa räväkkyyksiin taipuvaiselle urkurille. Balanssi oli muutaman kerran joutumassa koetukselle mutta aina se palautui harmoniseen tasapainoonsa. Hillitty ote säilyi.

Tiivis kokonaisuus sai kuulijat mukaansa. Minutkin tuo tyyli lumosi. Ei tuotu liikaa itseä esille. Annettiin musiikin matkata omalla painollaan. Soittajien persoona tuli kyllä esiin, mutta se näkyi pienissä eleissä.

…

Viulu on minulle erityisen rakas soitin. Siksikin tarraudun vielä hieman Rydbergin olemukseen ja hänen soittotyyliinsä. Minut lumosi hento ja levollisen rauhoittava jousen kosketus viulun kieliin. Itse asiassa soittaja oli tavallaan kuin toisesta maailmasta. Musiikin olemus sitä kaipasi ja tarvitsi. Mutta löysin minä viulistista myös syvästi henkilökohtaisen kosketuskohdan. Enkä malta olla sitä kertomasta.

Minulla mieleen nousi Mona Lisa ja hänen hymynsä. Ja syykin löytyy. Olen vastikään kahlannut läpi Walter Isaacsonin ja Tero Valkosen suomentaman laajan elämäkerran Leonardo da Vincistä. Ja sen myötä totta kai myös tuon maalauksen taustat ovat tulleet tutuksi. Tuo yleisnero taiteilija oli avioliiton ulkopuolinen lapsi, joka joutui lempeästi hymyilevästä rakastavasta äidistään jo varhain eroon. Hymy jäi alitajuntaan ja välittyy vielä tuohon taiteilijan loppukauden helmeen.

Mona Lisan hymy oli läsnä paitsi Lisan huulilla, myös musiikissa. En kutsuisi sitä äidilliseksi. Se oli lähinnä suojeleva. Enkelin hahmo keinui läsnä olevana ja näkymättömänä kirkkosalissa, me uinuimme elämän kehdossa. Menneen maailman voima keinutti hauraan elämämme laivaa tyynessä suojaisessa maailmankolkassa. Muusikoiden yläpuolella pitkänomaisissa kapoisissa urkujenkoskettimia muistuttavista ikkunoista pilkisti sinisen kirkas taivas, kuin myös kirkon takapihan vihreät ilta-auringossa loistavat lehdykät. Vaahtera siellä taisi jatkaa pitkää elämäänsä. Avaruus ja luontokin tulivat näin muodoin seuraksemme.

…

Mennään konsertin kulkuun. Alku on kevyttä, vienosti suggeroivaa tanssia. Ote on vielä rauhaisa. Siihen kuuluu osanen sellosarjasta (C-duuri). Minulla ei ole siitä mitään muistikuvia, kuten ei myöskään sitä seuraavasta orkesterisarjasta.

Kun ensiaplodit on annettu, siirryttiin toiseen koosteeseen. Tahti muuttuu reippaammaksi. Tuli itse asiassa mieleen säkeet vanhasta koululaulusta: ”Jalka potkee, suksi notkee, sujuilevi sukkelaan…” Mutta tätä ei olisi kai pitänyt mainita, koska se vie helposti ajatukset harhaan, mutta pää pointtini on, että oltiin hyvin maallisissa tunnelmissa. D-duuri-orkesterisarjan Bouree oli ensimmäinen minulle ennestään tuttu säveljuonne. Sen soidessa aloin jo hehkua.

Sitten kolmannesta koosteesta lähtien oli jo enemmänkin tuttuja osasia. Neljännessä osiossa tuntui jo kotoisalta, kun mentiin Brandenburgin konserton maailmaan. Rytmin ja intensiteetin muutokset sävyttivät. Tanssittavuus alkoi tulla enemmän esiin, hillittynä totta kai. Kiitos tulee siitä viululle. Sävyistä ja rytmin muutoksista huolimatta hento ja herkkä ote piti pintansa. Ja ”Mona Lisan hymy” sävytti tunnelmaa antaen alkuvoimansa ja turvansa. Väliin viulisti itsekin aivan kuin olisi keinunut musiikissa. Lanteet ja helmat heilahtelivat musiikin vienossa tuulessa. Sen raikkaista hyväilyistä saimme osamme. Teki mieli lennähtää keinuvaan tanssiin – viulun soidessa ja urkujen koskettimien luikerrellessa mustien ja valkeiden koskettimien rivistöissä.  Bachin maailma oli tullut vieraaksemme kaukaa satojen vuosien takaa - aivan toisenlainen Bach, mihin olimme jykevistä urkukappaleista oppineet. 

Viulistista on mainittava vielä hiukan. Hienoeleinen jalanliike säväytti. Hän ikään kuin kykeni kevyellä ”takapotkullaan” luomaan soittoon hentoa lisärytmiä, mutta se tuli vienoin elein, mikä oli oikeanlainen vastapaino urkujen jämäkälle rytmille. Itse asiassa – kuten Idenstam mainitsi orkesterin alussa – tuo koko sarja oli suunniteltu toisenlaisille keveämmille uruille, ja Ristin kirkon kaltaisten pilliurkujen kanssa tuo konsertti esitettiin ensi kerran. Sehän ei voinut olla jättämättä jälkeään. Onneksi tuota tasapainoa kuitenkin haettiin erilaisin elein. Viulu soi koko ajan rauhaisan lempeästi. Jousi ei luonut kieliin paineita. Keveyttä tarvittiin urkujen vastapainoksi.

Loppukoosteessa etäännyttiin Bachista. Barokin syke säilyi mutta nyt korostui ruotsalaisuus. Adolf Fredrik Staren ja Carl Romeriuksen nimet ohjelmassa olivat minulle vieraita. Aivan loppuun musiikkiin yhtyi kuitenkin gigue-tanssin sävelet sellosarjasta G-duuri. Ihana päätös – kuin jumalanpalveluksen vapauttava loppusoitto!

Yhteenvedoksi totean vielä, että Idenstamin ja Rydbergin luoma musiikki on syväluotaavaa eri ulottuvuuksin. Viulistin herkkä ote pitää konsertin osaltaan koossa. Rytmissä edetään sulavasti. Poljennot osuvat paikalleen.

Balanssin ongelmista mainitsin jo alussa. Mutta jos urut ovatkin välillä ikään kuin ottamassa ylivallan, niin se on vain hetken levoton pyrähdys. Tasapaino palautuu. Se on vain kokonaisuuteen liittyvää draamaa – maailmojen kohtaamista. Musiikki todellakin keinuu omassa rytmissään. Pienistä eleistä välittyy toisaalta musiikin sisäinen villi luonne. Pieni hymyn häive soittajan suupielessä välittää osaltaan tunnelmaa ja musiikin sykettä.  

…

Konsertin virallisen osan päätyttyä tuli selväksi, että niin helpolla ei yleisö ruotsalaisia vieraitamme päästä. Kukituksen jälkeen meni hetki sakastissa, kunnes taputukset toivat heidät takaisin. Urkurimestarimme heitti saamansa keltaisen kukan yleisön joukkoon, sen onnistui nappaamaan eräs vanhempi rouva, varmasti ilahtuneena, vaikken kasvoista tunteita nähnytkään. Viulisti istui kulman taakse odottamaan, kun Gunnar nousi pukille ja aloitti soittonsa. Ne jotka ovat ennen olleet Idenstamin konserteissa, osasivat odottaa yllätystä. Ristin kirkon valkean kirkkaaseen kirkkotilaan räjähti Abban musiikki – Dancing queen. Se imi mukaansa. Aivan kuin Abban kvartetti olisi esittänyt avaruudessa sooloaan urkujen kera.

Sen loputtua Idenstam otti puheenvuoron. Hän totesi pienen ilkikurisen sävyn kera halunneensa esittää jotain perinteistä ruotsalaista ja jatkoi, että seuraavaksi he esittävät vielä yhdessä jotain ”hyvin suomalaista”. Mitähän se voisi olla, mietin. Muutaman sekunnin odotukseen nousi mieleen monet erilaiset vaihtoehdot. Mutta jälleen Idenstam yllätti. Ei tullut mitään kehtolaulun tapaista itkuvirttä, ei tullut tangoakaan. Kirkon atmosfäärissä räjähti Säkkijärven polkka. Eikä se todellakaan olut mikään hidas versio. Mutta nytkään ei viulu ruvennut hötkyilemään tai riehumaan. Se soljui sulavassa liikkeessään urkujen kera. Polkka eteni kiemurrellen kuin raitiovaunu välillä äkkikäännöksinä. Vauhti oli toki hurja, niin kuin pitikin.

Mutta olen minä ennenkin kuullut tuon kappaleen kirkossa ja kaiken lisäksi jumalanpalveluksen loppusoittona. Nimittäin muutama vuosi sitten se soi Karjalaisten liittopäivien juhlajumalanpalveluksessa Kouvolan keskuskirkossa, silloinkin viululla soitettuna.

Se oli ihana konsertti. Musiikki ei mielestä kadonnut. Hiljaista oli hämärtyvässä Lahden illassa.

 

Bachin virrassa kepeästi keinuen, uinuen,

musiikin hyväillessä, sydämen levätessä,

maailmojen avarassa kosketuksessa – läsnäolon hetki…

 

Kirkkopihalta Lahdesta

Stalkerin matkassa - Andrei Tarkovskin syntymästä 90 vuotta

Johdannoksi:

Tänään 4. huhtikuuta tulee kuluneeksi 90 vuotta elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin syntymästä. Sen kunniaksi laitan blogiini tämän kirjoitukseni, jonka hahmottelin jo pari vuotta sitten ja nyt tavallaan kaivoin sen ”naftaliinista” esille. Olen kuitenkin tekstiä muokannut ja tehnyt lisäyksiä. Nyt päivittäessäni ajatuksiani löysin mielikuvissani jopa yhteyksiä paraikaa Ukrainassa meneillään olevaan sotaan. Pari vuotta siten tilanne oli toki jännittynyt, muttei tullut mieleenkään kuvitella siihen nykyisenlaista käännettä. Lisäksi olen liittänyt kirjoitukseen Stalker-elokuvasta yhden runon. Se on elokuvan lopussa olevasta kohtauksesta, jossa runon lukee päähenkilön kuuromykkä (!) tytär. Samassa yhteydessä on linkki elokuvan kohtaukseen. Suosittelen katsomaan.

 Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen elokuvistaan jo aika monta blogitekstiä. Hän on minun elämäni tärkein elokuvantekijä. Aina löydän hänen elokuvia katsoessani jotain uutta. Mieli alkaa liikkua sellaisissa sfääreissä, että tuntoja on vaikea saada paperille. Stalker on ollut minulle erityisen haastava elokuva. Ajatukset riistäytyvät hallinnastani. Nyt laitan nähtäväksi hajanaisia muistiinmerkintöjäni. Toinen minuun kovasti vaikuttanut elokuva on Tarkovskin opinnäytetyö vuodelta 1960. Se on reilu puolituntinen lyhytelokuva, joka osoitti Tarkovskin todellisen lahjakkuuden ja jonka ansiosta Tarkovski sai melko pian mahdollisuuden kokeilla taitojaan kokopitkän elokuvan parissa.

Alla on pari kuvaa Andrein varhaisesta lapsuudesta. Ensimmäinen on talvinen perhepotretti vuodelta 1933, toisessa kuvassa Andrei poseeraa pikkusiskonsa kanssa kuvakirja sylissään sodan kynnyksellä vuonna 1939.

…

Andrei Tarkovski (1932-1986) –  muistiinmerkintöjä parista elokuvasta

 Käsittelen kirjoituksessani lähinnä kahta Tarkovskin elokuvaa. Ne ovat lyhytelokuva ja Andrei Tarkovskin opinnäytetyö Katujyrä ja viulu (Каток и скрипка 1960) sekä Stalker (1979). Myös pari muuta elokuvaa tulen maininneeksi. Jutun raakaversion olen tehnyt noin kaksi vuotta sitten. En ollut siihen tyytyväinen ja jätin sen kypsymään. Haluan sen nyt Tarkovskin syntymän 90-vuotispäivänä julkaista, vaikka viimeistely onkin jäänyt puolitiehen. Kyse on vain hajanaisista muistikuvista.

Olen katsonut Stalkerin monta kertaa – viimeksi pari vuotta sitten. Se kirvoitti nyt edessä oleviin merkintöihini. Juonta en nyt selvittele. Siihen kyllä löytyy muita lähteitä.

Edellisistä kerroista oli jäänyt mielikuvia, että elokuvassa tarkastellaan maailmaa jonkin ulkoisen katastrofin jälkeen, kuten ydinsodan. Joskus myöhemmin sitä on rinnastettu myös Tšernobylin jälkeiseen aikaan, mutta ne ajatukset ovat nousseet omalla painollaan. Ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vasta elokuvan jälkeen. Mutta Tarkovskin elokuvat pitävät sisällään salaisuuden. Ne syntyvät elämään katsojan päässä. Aivan kuin minulla nyt tätä syntymäpäivätekstiä luodessani tuntuu kuin Tarkovski olisi näkijänä ennakoinut paraikaa Ukrainassa käynnissä olevan sodan.

Mutta menen parin vuoden takaisiin muistiinmerkintöihini. Tällä kertaa minulle valkeni elokuvan idea toisin. Kyse onkin matkasta ihmisen alitajuntaan. Tietysti se oli ensi kertaakin katsoessani tulkinnoissani ja aatoksissani mukana, mutta tällä kertaa alitajunta piirtyi mieleeni jollain lailla kokonaisvaltaisemmin, jopa konkreettisemmin.

Olen melko lailla joskus yrittänyt syventyä Tarkovskin elokuvan maailmoihin ja ohjaajan näkemyksiinsä siitä, miten elokuva meihin vaikuttaa. Hän on tavallaan Sergei Eisensteinin vastakohta. Kun Eisensteinillä elokuvan tehtävänä on vaikuttaa ihmisten mieliin. Sen kautta muokataan katsojaa vastaanottamaan elokuvan sanoma suunnitellulla tavalla. Tarkovski ajattelee päinvastoin. Elokuva tavallaan katsoo ihmistä, ja ihminen on se tulkinnan luoja. Tätä näkemystä kuvaa kai parhaiten elokuva Peili (Зеркало). Sen vuoksi katsojat ovat laajalti kokeneet, että elokuva aivan kuin kuvaisi heidän omaa elämäänsä ja elämänkokemuksiaan, vaikka Tarkovski onkin siinä oman elämänsä parissa.

…

Stalkerissa liikutaan maailmassa, johon aikansa katsojat eivät kyenneet samaistumaan. Tulkinnoissa yritetään etsiä jotain ulkoista kohdetta. Jos elokuvasta sellainen halutaan löytää, niin se on Tarkovskin ajan totalitaristinen todellisuus. Hän eli nuoruutensa ajassa, joka oli Neuvostoliiton historiassa kait uskontokielteisintä vaihetta. Stalinkin oli sentään pappiskoulun entinen oppilas. Nikita Hruštšovin aikana kirkot olivat ahtaalla.  Sen tiedän, että 80-luvun Neuvostoliitossa oli jo pilkettä myös uskon suuntaan. Muistan kun eräs paikallinen opettaja kertoi, kuinka yliopiston marksismi-leninismin oppikurssilla opettaja oli joutunut toteamaan, että uskonto on osa ihmisen sisäistä maailmaa, sitä ilman hän ei selviä. Tuo ateismin opettaja siis itse asiassa kielsi sen mitä hän opetti.  Tuossa ristiriitaisessa todellisuudessa syntyi Tarkovskin Stalker.

Oikeastaan havahduin elokuvan loppuun sijoittuvassa päähenkilö Stalkerin pitkässä monologissa sen jälkeen, kun tämä oli taas kerran palannut turhautuneena kotiinsa ”vyöhykkeelle” tehdyn matkan jälkeen. Sisäinen pakko ajoi miehen matkaan kerta toisensa jälkeen. Henkiset rasitukset söivät miestä myös fyysisesti. Kerta kerralta mies käy sisällään kamppailua siitä, mikä häntä ajaa matkalle.

Lähdettäessä on ollut vielä kesä tai vaatetuksesta päätellen syksy. Saavuttaessa eletään jo talvea. Jo se vie ajatukset pois siitä, että kyseessä olisi ollut jokin kielletylle vyöhykkeelle tehty päivämatka. Ja vaikka se ulkoisesti olisi sellainen ollutkin, niin ihmisen tajunnan tasolla kyse on elämän mittaisesta kilvoituksesta.

Stalker – entinen pakkotyövanki, rikollisen leiman saanut mies – vie kirjailijan ja tiedemiehen tutustumaan omaan uskoonsa – kaikkein syvimpään. Hän vajoaa sitten lopussa toivottomuuteen, kun havaitsee, että ei ihmistajunta kykene vastaanottamaan hänen ”sanomaansa”. Elämän pinnallisuus on vienyt mielen mukanaan. Matka koetaan vain jännittävänä päivän kestävänä seikkailuna, elämyksenä tai ulkoisena selviytymistarinana, josta kävijät voivat sitten kertoa eteenpäin. Stalker haluaisi ihmisten ymmärtävän, että ”elämme vaan kerran”. Stalker opastaa ihmisiä elämän ihmeeseen, mutta joutuu toteamaan, että ihmistajunnan päälle ohjelmoidun selviytymisstrategian lävitse on vaikea päästä. Puolustusmekanismi toimii, ihminen palaa arkeen ja unohtaa syvimmät tuntonsa.

…

Minulle tulee mieleen kohtaus Tarkovskin opinnäytetyöstä Viulu ja katujyrä (Каток и скрипка). Siinäkin ollaan eräänlaisella matkalla, jossa aikuinen mies opastaa pikkupoikaa. Seitsemänvuotias viulunsoittajapoika ja katujyrän kuljettaja kohtaavat ja ystävystyvät. Työmiehen ruokatunnin aikana he tekevät pientä matkaa kaupungin – siis Moskovan - sykkeessä.

Kuva Tarkovskin diplomityöstä, viulunpojan roolissa Igor Fomtshenko

Elokuvassa on paljon puhuttelevia kohtauksia. Yhdessä niistä äitinsä hellässä hoivassa varttumassa oleva ja oman korttelinsa muita poikia pelokkaana välttelevä pikkumies joutuu tosikoitokseen. Jyrämies saa iskostettua poikaan rohkeutta, kun tämä puolustaakseen ison pojan kiusaamaa pikkupoikaa, yrittää käydä kiusaajan kimppuun. Hän häviää isommalleen mutta selviää moraalisena voittajana. Turpiin tuli, mutta turpiin antaja luovuttaa pikkupojalta ryöväämänsä pallon takaisin. Kiusattu pikkupoika saa jäädä sen kanssa leikkimään. Turpiin saanut viulunsoittajapoika sai kolhuja – niin kuin me kaikki joudumme niitä elämässä vastaan ottamaan. Hän kuitenkin koki niiden kautta kasvaneensa.

Elokuva sijoittuu sodan jälkeisiin vuosiin. Pojat kasvavat kiinni jengeihinsä. Hento viulunsoittaja on kiusaajille luonteva saalis. Rehvastelevilla jengiläisillä kuitenkin uteliaisuus herää, kun näkevät, kuinka heidän kiusaamansa ”viulupoju” pääsee jopa ohjaamaan katujyrää.

Elokuvan eri vaiheiden kautta tulee selvästi ilmi kasvun hedelmät. Poika kykenee paremmin hallitsemaan tunteitaan. Hän löytää sisältään eväitä kohtaamaan isompien poikien kiusantekoyritykset.

Jatketaan työmiehen ja viulupojan keskinäistä matkaa. He joutuvat jopa keskenään konfliktiin, mutta sen poika itse osaa jo nollata. Oppi tuo hedelmää. Ystävyys syvenee. Päädytään seuraamaan vesisateessa toista, paljon isompaa ”palloa”. Moskova kokee elokuvassa suurta rakennusbuumia. Rautainen valtava kuula huojuu kellon riipuksen tavoin hajottaen purettavaa isoa vanhaa kivitaloa. Laaja väkijoukko seuraa uteliaan innostuneena. Elokuvassa taustalle heijastuu vanha historiallinen kirkkorakennus. Se häämöttää siellä valkoiseine torneineen kuin ikuinen mielen ikoni. Ihmiset eivät sitä huomaa, kun he seuraavat lumoutuneena työmaan koneen voimaa, joka saa ison kivisen talon sortumaan. Poika on innoissaan, kun vanha raihnainen rakennus kaatuu ja taustalta silmien eteen avautuu talon takaa uuden ajan symboli – korkea uudenaikainen valkeana hohtava rakennus. Se on ”Stalinin hampaaksi” kutsuttu neuvostoajan tornimainen pilvenpiirtäjä. Niitä rakennettiin Moskovaan sodan jälkeen muistaakseni seitsemän kappaletta. Nimenomaan viulunsoittajapojalle - ja kenties muillekin kaupunkilaisille - rakennus merkitsi uuden ajan syntyä. Itse asiassa tuo elokuvan valkoinen talo oli Arbat-kadun lähistöllä sijaitseva Neuvostoliiton ulkoministeriön rakennus.

Kirkko häämötti elokuvassa vain häivähdyksen, kuin sumussa. Meidän katsojien silmien editse se ehti vilahtaa mutta pojan tajunnan ja mielen täytti vain tuo komea pilvenpiirtäjä. Jyrämies ja poika palasivat jyrän luo, jossa poika esitteli miehelle viuluaan. Mies oli jo aikaisemmin opettanut pojalle, miten jyrä toimii. Nyt poika soitti työmiehelle viulullaan. Se kosketti miehen kyyneliin. Hän oli kasvanut lapsuutensa sodassa, ilman samanlaisia mahdollisuuksia koulunkäyntiin.

Viulu ja katujyrä on elokuva ystävyydestä, joka kantaa sukupolven yli. Se on myös yhdestä tärkeästä päivästä ylihuolehtivaisen yksinhuoltajaäidin tiukassa hoivassa kasvavan pienen pojan elämässä. Elokuvassa eletään sodan jälkeisessä maailmassa. Miehiä on harvassa, koska sota on heidät vienyt.

…

Palaan Stalkeriin. Siinäkin kohdataan kuin varjomaisena häivähdyksenä esiintyvä kirkon torni. Se kuuluu maailmaan, joka oli neuvostoihmisen tajunnassa vain varjo. Se muistutti olemassaolostaan vaan kuvana.

Tuohon kadotettuun maailmaan Stalker vie matkalaisensa. Hän aivan kuin todistaa oudosta uskostaan aikana, jolloin ihmisen alitajuntaan oli pääsy kielletty.

Väkivaltakoneisto valvoo tahdottomana ja haluaa estää pääsyn tuolle salaperäiselle vyöhykkeelle. Sieltä ei välttämättä ole paluuta mutta Stalkerin mieli kaipaa siihen arvaamattomaan todellisuuteen.

Stalker toteaa valvonnan sisällään pitämän ristiriidan. Jos vyöhykkeen rajalla on liikettä, avataan kivääritulitus. Sen avanneet toivovat, ettei maaliin osuta. Ollaan tavallaan jossakin ihmeellisessä ulkoisten sääntöjen ja määräysten kierteessä. Oma itsenäinen ajattelu on noilta vartiossa olevilta järjestelmän osasilta evätty.

Tässä vaiheessa teen loikan tähän päivään. Nyt kun Venäjä käy Ukrainassa sotaa, niin tulee tahtomattani mieleen Stalkerin maailma. Venäläiset sotilaat ovat joutuneet absurdille vieraalle ”vyöhykkeelle”, josta ei välttämättä ole paluuta. Ja jos palataankin, niin maailma ei ole enää entisensä.

Stalker liikkuu vyöhykkeellä uskonsa varassa. Sodan käyntikin vaatii uskoa. Voi vain kysyä, kuinka pitkälle patriotismi kantaa.

Lokakuu 1945, Andrei sisarensa kanssa, keskellä sotilaspuvussa heidän enonsa.

Tarkovski näyttäisi olevan elämää suurempi elokuvan tekijä.

…

Minulle Stalker liikkuu kuitenkin alitajunnassa. Hän vie vieraansa oman sisimpänsä salaisimpaan osaan.

Ollaan kuin heikoilla jäillä tai sameissa vesissä - uskon varassa. Todellisuus palaa sinnekin, kuin pilkaten. Yhtäkkiä raunioiden keskellä, huoneen nurkassa, puhelin soi. Eletäänkin yhtäkkiä elämän arjessa. Matkan idylli katoaa.

Sitten tiedemies nostaa repustaan pommin. Hän haluaa tuhota tuon ”kaikkein pyhimmän”. Se tosiaan on kuin ortodoksisen kirkon päädyssä oleva alttaritila, jonne kaikilla ei ole pääsyä.

Sitä ennen kirjailija on kaivanut taskustaan pistoolin, kun pelko on noussut iholle. Itsesuojeluvaisto vaatii ulkoista tukea.

Stalkerin maailma romahtaa. Hänen maailmansa ei avaudu vierailleen, vaikka varsinkin kirjailija kokeekin sisällä kyynisyydessään jonkin häivähdyksen.

Kotiin palattuaan Stalker kokee turhauman ja yrittää siitä purkautua. Vaimo haluaisi auttaa, ja haluaisi jopa lähteä matkalle mukaan, mutta Stalker ei halua ottaa häntä mukaansa, koska pelkää, että hänkin torjuu muiden lailla vyöhykkeen salaperäisen maailman. Silloin miehen elämä romahtaisi lopullisesti.

Vaimo riutuu ja kipunoi mutta on miehen tukena. Mies palaa hoitamaan perhettään. Tytär on liikunta- ja puhekyvytön - nimeltään halventavasti Marakatti. Hänellä on huivi päässä aivan kuin ortodoksisessa kirkossa naisella. Elokuvan lopussa hänestä paljastuu yliluonnollisia voimia. Fyysinen todellisuus seuraa hänen tahtoaan. Tyttö saa katseensa voimalla pöydällä olevat lasit liikkumaan.  Vai johtuuko sittenkin tärinä vain talon vierestä ohi kulkevasta junasta? Katsoja joutuu tekemään valinnan.

Matkalta alitajuntaan on Stalkerin seuraan jäänyt musta koira.  Yksinäinen seuralainen jää perheeseen asumaan. Se on kuin varoitus. Koira on kuoleman symboli. Mutta se tuo mukanaan elämän. Lopussa koiralle tarjotaan maitoa, kuva seuraa, kun lautaselle loiskuu maitopurkista valkeaa nestettä.

Maito on elämän symboli. Maito on Tarkovskin elokuvissa usein toistuva symboli, ensimmäisestä täyspitkästä elokuvasta Ivanin lapsuus (Ei paluuta) lähtien. Muistaakseni maitoa juovat myös opinnäytetyön viulistipoika ja jyräkuski.

Koira jää litkimään tuota elämän voimaa. Ihminen kantaa sisimmässään kuolemaa mutta imee elämän energiaa maidon myötä. Sitä tuo Stalkerin perheen uusi jäsen kuvaa. Hän on perheen uskollinen seuralainen. Tuskin he siitä eroon haluavat.

Mykkä ja liikuntakyvytön tyttö tuo sisimmästään yliluonnolliset voimansa elämän voimavaraksi.

Elokuvan lopussa Stalkerin tyttö kuitenkin osaa puhua. Hän avaa kirjan ja lukee venäläisen runoilijan Fjodor Tjutševin (1803-1873) runon ”Rakastan silmiäsi ystäväni…” Se on herkkä kohtaus, joka vaikuttaa ainakin minuun. Se on katsottavissa YouTubesta ja avautuu täältä. Kesto on vajaat neljä minuuttia. kohtauksen lopussa tytöstä nousee esille myös yllä jo mainitsemani yliluonnolliset kyvyt.

Laitan oheen runon alkukielellä ja sen perässä on oma pikainen käännösversioni. Käännös on hieman hätäisesti tehty. Runo on vuodelta 1836.

Ф. И. Тютчев. «Люблю глаза твои, мой друг...»

Люблю глаза твои, мой друг,
С игрой их пламенно-чудесной,
Когда их приподымешь вдруг
И, словно молнией небесной,
Окинешь бегло целый круг...

Но есть сильней очарованья:
Глаза, потупленные ниц
В минуты страстного лобзанья,
И сквозь опущенных ресниц
Угрюмый, тусклый огнь желанья.

<1836>

 

Rakastan silmiäs’ ystäväin

ja niiden tenhoa polttavaa

hetkenä kun katseesi nostat

ja lailla salaman välkkeen

ylitses silmäyksen luot

 

Mut’ on lumoa vahvempi voima:

kun katseesta painuneesta

suudelman kiihkon palaessa

siintää lävitse luomies’

kalvakan himmeä toiveesi tuli.

…

Elokuvan symboliseen äänimaailmaan sisältyy paljon muistakin Tarkovskin elokuvista tuttuja motiiveja. Yksi on käen kukunta. Käki kukkuu Tarkovskin ensimmäisessä elokuvassa Ivanin lapsuus. Ivan on aikansa lapsisotilas, joka on jäänyt sodan aikana orvoksi. Käen kukunta soi kohtauksessa, jossa Ivan elää takautuvasti varhaislapsuuttaan, jolloin äiti oli vielä elossa ja maailma oli ruusuinen. Samassa kohtauksessa Ivan juo yllä mainittua elämän symbolia eli maitoa.

Ivan on menettänyt elämässään kaiken. Hän elää vain sodassa. Fasistit on tuhottava. Äiti ilmestyy enää vain unessa, kuin vieraasta todellisuudesta. Käki kukkuu ja äiti antaa pojan juoda – voimaa elämään. Pojan todellisuus sammuu sotaan.

Tuo käen kukunta häivähtää Stalkerin vyöhykkeellä muutaman kerran, paikassa joka muuten on lähes kuollut.  Käen kukunta jää vierailta huomaamatta.  Sekin kertoo osaltaan tajunnan valikoivuudesta. Sitä ei havaita, kun ollaan liiaksi kiinni ulkoisessa. Portit omaan mielen syvimpään on tukossa. Se näkyy selvästi tutkijan käytöksessä. Hän edustaa tieteellistä maailmankuvaa, jonka varaan neuvostoyhteiskunnan oppirakennelmat perustuivat. 

PARIS! – Hilary Hahnin ja Mikko Franckin yhteistyö on poikinut upean levyn

 

Harvoin tulee tarve nostaa esille ja hehkuttaa tuoretta klassisen musiikin levytystä. Nyt haluan sen tehdä. Kyseessä on viulisti Hilary Hahnin tämän vuoden maaliskuussa julkistettu Paris-studioäänite. Ranskan radion filharmonista orkesteria johtaa kaiken lisäksi suomalainen Mikko Franck. Levyn kolmesta säveltäjänimestä yhtenä on vuonna 2016 edesmennyt Einojuhani Rautavaara.

Hahn lumoaa viulunsa soinnilla. Kokonaisuus on tasapainoinen. Jo ensisävelistä alkaen suorastaan jähmetyn paikalleni, suljen silmäni ja annan musiikin voiman ja tenhon sädehtiä tasaisena aaltona levollisen rauhan tilaan vajonneeseen tajuntaani ja sieltä edelleen sisimpääni. Kuvitelmissani lähes aistin, kuinka alkuvoimieni versotkin värähtelevät mieleni syvyyksissä. Sinä hetkenä uskon elämän ihmeeseen. Olen läpikotaisin mukana musiikin tenhovoiman sykkeessä.

Tästä levystä en halua eroon. Laitan sen aamun koitteessa soimaan. Musiikin voima sykkii levollisena ihmeenä auringon valon mukana, sykkii vienosti rauhan ja tasapainon lähettinä.  Sen voimasta jaksan läpi talven kolkon odotuksen. Niin tunnen.

Chausson on minulle aivan uusi tuttavuus. Se saa pysähtymään, jäämään paikalleni, antautumaan hetkeen. Prokofjevin viulukonsertto nro 1 on ennestään kyllä tuttu. Se tuntuisi Chaussonin romanttisen herkistyneeseen olotilaan sopimattomalta mutta Hilarylla on tuon venäläisen mestarin kokeilevan moderniin, levottomuuden täytteiseen sykkeeseen yllätyksellisen pehmeä soundi. Se istuu lopulta kokonaisuuteen tuoden kuin tilauksesta tarvittavan kontrastinsa. On huomattava myös levyn henkilökohtainen puoli. Se välittää intensiteetillään ja herkkyydellään Hahnin lämpöisen kosketuspinnan Pariisiin, unohtamatta Rautavaaran musiikin traagisia nyansseja. Se oli aikanaan myös Prokofjeville tärkeä kaupunki, kun hän paettuaan vallankumouksen alkaessa Venäjältä ensin Yhdysvaltoihin ja asettui sittemmin 20-luvun alussa Länsi-Eurooppaan. Pariisista tuli hänelle uusi koti, josta hän löysi luovuudelleen purkautumistien. Hänen ensimmäisen viulukonserttonsa ensiesitys oli Pariisissa vuonna 1923, kuusi vuotta sävellyksen valmistumisen jälkeen.

Kokoelman päättää Eino Juhani Rautavaaran kaksiosainen sävellys. Se täydentää kokonaisuuden tuoden siihen oman voimallisen leimansa. Samalla avautuu Hilary Hahnin läheinen suhde tuohon suomalaiseen säveltäjämestariin, kuin myös levytyksen kapellimestariin Mikko Franckiin. Siitä voi lukea levyn oheisvihkosesta.

Ensi alkuun Prokofjev tuntuisi kahden muun mestarin välissä tuovan kokonaisuuteen pienen särön, mitä se ei sitten kuitenkaan ole. Tarvitaan toinen kuuntelukerta, jotta salaperäinen yhteys avautuu. Hahn pystyy konserton hitaan osan tulkinnassaan lähes ylitsevuotavaan tunnelmaan. Konsertto avautuu aivan uudella tavalla.

Chaussonin musiikin haluan kuitenkin nostaa ylitse muiden. Kuten jo totesin, En tuntenut sitä ennestään. Nyt mielen nousee jostain kummasta syystä Sibeliuksen musiikki. Se on siis omalla tavallaan myös näkymätön sidos Rautavaaran musiikkiin, jossa – väljästi tulkiten - juuret ja ehkä perimmäinen innoitus vievät Sibeliukseen. Siinä välissä tuo Prokofjev oman ajallisen ja kulttuurisen sidoksensa.

Mutta sanoista viis.  Annetaan musiikin viedä. Avautukaa kuulemaan ja antakaa sen myötä vapaa väylä omalle sisäiselle energiallenne!

…

Nyt vaihdan näkökulmaa. Liitän tähän väliin omiin tuntemuksiinikin liittyvät kuvaukset levyn kahdesta päähenkilöstä. Toivottavasti en pilaa tunnelmaa.

Hilary Hahn on täyttänyt jo 40 vuotta mutta minulle hän on edelleen hento teiniviulisti, hyvin nuorena pinnalle noussut ilmiömäinen kansainvälinen tähti, joka sävähdytti kypsällä otteellaan. En nimittäin ole hänen uraansa noiden teinivuosien jälkeen seurannut. Nyt hän kuitenkin nousta putkahti yllättäen taas esille. Hoikka teinimäisyys näkyy olemuksesta edelleen. Sitä vain vahvistaa Hahnin oma teksti tuoreen levyn oheisvihkosesta. Hän muistelee siinä, kun oli teinivuosinaan kiertueellaan ensi kertaa Pariisissa. Hän syö suurkaupungin yössä Champs-Elyseen varrella sijaitsevan hotellinsa katolla pizzaa ja lähes huumaantuu näkemästään. Hän teki uteliaana havaintoja viehättävän suurkaupungin pienimmistä nyansseista. Siitä vierailusta lähtien hän on käynyt Pariisissa vuosittain ja kaupunki on tullut monella tapaa tutuksi. Se ei ole rajoittunut pelkkiin konserttisaleihin. Pariisi vie siis Hilaryn tunnepitoisiin muistoihin. Hän toteaa, että jopa hänen viulunsa on pariisilaista alkuperää vuodelta 1865, Jean-Baptiste Vuillaumen tekemä. Hän tietää, missä tuon mestarin oma liike aikoinaan sijaitsi. Sen paikalla on nykyisin elintarvikekauppa mutta Hilary kertoo sitä katsellessaan mielikuvistaan matkaten vuosisadan taakse aikaan, jolloin Monsieur Vuillaume häärii ja touhuaa omaan rakkaan työnsä ääressä.

Epäterveelliset pizzansyöntiajat eivät ole viulistia pyöristäneet. Hän vaikuttaa edelleen ulkoisesti samanlaiselta, jollaisena hänet parinkymmenen vuoden takaa muistan. Eikä hänen virtuositeettinsa näytä sammuneen.

Mikko Franckin puolestaan muistan varhaiskypsänä kapellimestarina, niin ikään reilun parinkymmenen vuoden takaa. En ole häntä toki koskaan luonnossa nähnyt, mutta hän on tullut tutuksi, kun olen suomalaista klassisen musiikin maailmaa tiiviisti seuraillut. Ellen väärin muista hän taisi olla vastuullisissa tehtävissä jo alle parikymppisenä. Asuessani vuosituhannen vaihteen aikoihin Moskovassa kuulin eräältä kaupungissa asuvalta suomalaiselta Franckin Moskovan kokemuksiin liittyvän hauskan anekdootin, jonka muistaakseni tuleva maestro oli itse kertonut. Franck vieraili kaupungissa ja oli saanut johdettavakseen merkittävän orkesterin, en muista nyt orkesterin nimeä. Soittajat olivat tottuneet kansainvälisesti nimekkäisiin kapellimestarivieraisiin, joiden rinnalla Franck oli vielä pojankloppi, ja kaiken lisäksi myös kooltaan pienikokoinen. Franck ei saanut ainakin vielä tuolloin liiaksikin vahvoihin auktoriteetteihin nojaavaa orkesterin miehistöä järjestykseen. Kunnioitus puuttui, mihin lienee tuolloin vaikuttanut myös kokemuksen puute. Mutta tuleva maestro maksoi tuolloin vielä oppirahojaan. Harjoittaessaan orkesteria hän ei saanut pidettyä orkesteria otteessaan. Elettiin kaiken lisäksi aikoja, jolloin soittajilla oli pienten tulojen vuoksi runsaasti sivutöitä eikä aika aina riittänyt harjoituksiin. Ohjeet eivät menneet perille ja nuori mies ylipäänsä valitti kuritonta käytöstä. Nurina ei tuottanut tulosta. Soittajat kertoivat Franckille tarinan, joka lie liittynyt johonkin toiseen konserttiin. Oli eräs soittaja, joka oli aina säntillisesti paikalla, ajoissa ja kaikki nuotit oikeassa järjestyksessä, jopa siinä määrin että kapellimestari itsekin ihmetteli moista tunnollisuutta. Syykin sitten selvisi. Hän ei päässyt tulemaan varsinaiseen esitykseen.

Franck kuitenkin on oppirahansa maksanut. Hänen urakehityksensä on jäänyt minulta täysin pimentoon mutta eittämättä hän on vuosikymmenten myötä luonut upean kansainvälisen uran. Ei kuka tahansa pääse johtamaan ranskalaista huippuorkesteria.

…

ERNEST CHAUSSON (1855–1899)
Poème op. 25 for Violin and Orchestra

SERGEI PROKOFIEV (1891–1953)
Concerto for Violin and Orchestra No. 1 in D major op. 19
I. Andantino – Andante assai
II. Scherzo. Vivacissimo
III. Moderato – Allegro moderato – Moderato – Più tranquillo

EINOJUHANI RAUTAVAARA (1928–2016)
Deux Sérénades
Dedicated to Hilary Hahn · World première recording
1. Sérénade pour mon amour. Moderato
2. Sérénade pour la vie. Andante assai – Comodo – Agitato

Hilary Hahn violin, Orchestre Philharmonique de Radio France, Mikko Franck conductor.

                                            

Seuraavat havainnot perustuvat pääosin CD-levyn oheisvihkoseen. Ranskan radion filharmoninen orkesteri on tullut Hahnille tutuksi. Hän kokee siihen lämpöisen yhteyden, kuin olisi samaa perhettä. Mikko Franckin johtajakaudella suhde on tiivistynyt jopa siinä määrin, että Hahn vertaa sitä salamaniskuun. Sen myötä  nousi ajankohtaiseksi tehdä myös yhteinen levytys.

Hilary ylistää orkesterin tulkinnan tyyliä: ”Sävelet virtaavat kuin keskustelun sanat ja soinnut elävät rinnakkain toisiinsa sulautuen, tunnevoima on läsnä…” Ollaan liioittelematta emootioiden syleilyssä.

 

Chaussonin Poème-teosta Hahn kutsuu ”pohdiskelevaksi melankoliaksi”. Itselleni välähtää tuosta ilmaisusta mieleen juuri yllä toteamani yhteys Sibeliukseen. ”Chausson sukeltaa syvälle toiseen maailmaan.”  Musiikki on ”raakaa, rehevää, sydäntä särkevän kaunista”. Siinä hengitys lähes salpautuu. Hän pitää sitä säveltäjän henkilökohtaisena sielunmessuna (requem).

Teos on Hahnille merkittävä henkilökohtaisesti merkittävä. Siitä löytyy jännä yhteys teoksen ensiesityksen solistiin, säveltäjä ja viulisti Eugène Ysaÿeen (1858-1931). Hilaryn oma viulunsoiton opettaja on ollut Ysaÿen oppilas. Viulistin omalla Facebook-seinällä Ysaÿeta kutsutaan jopa ”Hilaryn musikaaliseksi isoisäksi” (Hilary's teacher Jascha Brodsky was one of the the last pupils of the legendary violinist Ysaÿe, making Ysaÿe Hilary’s musical grandfather).

Wikipediassakin todetaan, että Hilary Hahnin opettajana toimi aikoinaan Jascha Brodsky (1907-1997), joka oli Eugène Ysaÿen viimeisimpiä oppilaita. Brodskyn juuret ovat Venäjällä ja ehkä senkin vuoksi hänen keskeiseen ohjelmistoon kuului myös tällä levyllä mukana oleva Prokofjevin ensimmäinen viulukonsertto. Näin Hahnin ja Chaussonin välille löytyy Brodskyn ja Ysaÿen kautta yhteinen henkinen sidos. Tämä jos mikä tuo myös tälle uutuuslevylle oman painoarvonsa. Hahnin tulkinnan syvyydelle löytyy perusteita.

Eugène Ysaÿesta on mainittava vielä se, että nykyisin hän on tunnettu ennen muuta sävellystyöstään. Itse olen viehättynyt hänen sooloviulusonaateistaan. Olen käsitellyt häntä tässä kirjoituksessani helmikuulta 2019.

Kun Sibelius on tullut Chaussoniin liittyen jo pari kertaa mainituksi, niin jatkan samalla rataa. Chausson oli itse asiassa Sibeliuksen aikalainen, syntynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta kuoli jo 44-vuotiaana polkupyöräonnettomuudessa. Yhteistä heille oli se, että molemmat opiskelivat aluksi oikeustiedettä ja siirtyivät sitten päätoimisesti musiikin opintoihin.  Pitemmälle en kykene heitä vertailemaan. Molemmilla on aivan omanlaisensa sävellystuotanto. Chausson keskittyi pienimuotoisiin, lähinnä pianosävellyksiin.

Poème, Op. 25, valmistui vuonna 1996, ja kuuluu siis säveltäjän myöhäisiin teoksiin.  Chausson ryhtyi sävellystyöhön viulisti viulisti Eugène Ysaÿen pyynnöstä. Ysaÿe pyysi Chaussonilta viulukonserttoa, ja lopputuloksena oli tämä vapaamuotoisempi sävelteos. Chausson omisti teoksensa Ysaÿelle, joka oli myös teoksen kantaesityksen solistina. Teoksen taustalla on venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin lyhyt novelli Le Chant de l'amour triomphant (”Laulu voittoisasta rakkaudesta”). Sitä ei lopulta kuitenkaan mainita teoksen yhteydessä, koska lopullisen version katsotaan liittyvän siihen sangen väljästi. Säveltäjä halusi olla liittämättä sävellykseensä mitään musiikin ulkopuolisia mielleyhtymiä. Ainakin jossain määrin novelli on kuitenkin ollut inspiraation lähteenä. Julkista huomiota sävellys sai vasta Pariisin ensiesityksessä vuonna 1997, solistina niin ikään Eugène Ysaÿe.  Hän esitti sävellyksen vielä kolmannenkin kerran. Se tapahtui Lontoossa viikko Chaussonin kuoleman jälkeen.

Sergei Prokofjevin viulukonsertto on Hahnin omien sanojen mukaan kuulunut hänen suosikkeihin, jopa siinä määrin, että hän on pitkäjänteisesti malttanut odottaa sopivaa levytyksen hetkeä. Nyt ”langat ovat viimein osuneet kohdalleen”. Hän on saanut orkesterin ja sen johtajan kera musiikin juonesta kiinni. Kuten Hahn toteaa, voidaan herkutella yhdessä musiikin vilkkaalla ”elohopeamaisella” luonnolla. ”Kun musiikki etenee, tunnen kuin olisin kilparadalla.” Ollaan Hahnia mukaillen ponnistelujen äärirajoilla.

Jatkan tuota kilparata-allegoriaa. Hahnia kuunnellessa viulu etenee sulavasti, se kilpajuoksu ei ole väkinäistä tarpomista vaan sulavaa juoksua mahdolliset esteetkin väistäen. Prokofiev on haastavaa paitsi soittajalle myös kuulijalle. Itselläni on tunto, että kaaoksesta ei olla kaukana, musiikin on edettävä määrätietoisesti kohti kirkkaampia vesiä. On tunnettava liike ja sen ohessa pidettävä kosketus kätköjen uumenissa paikoin harhailevaankin sisäiseen ajatukseen.

Hahn kokee konserttoa soittaessaan olevansa tiukasti kiinni elämässä. Hän yhtäältä toteaa, että Prokofjevin sävelkielen ”brutaali” raakuus on ilkeää. Konserton juoksutuksia hän kuvaa eteerisiksi, siis lähinnä kevyen hauraan yliaistillisiksi. Juoksutukset saavat hänet kananlihalle. Hän panee myös merkille fraasien keskinäisen emotionaalisen läheisyyden ja intensiteetin.

Hahn kokee, että Prokofjevin konsertto on äärimmäisen vaikea esittää. Säveltäjä on hänen mukaansa tiennyt, että kun sävellys vie esittäjänsä äärirajoille, myös tulkinta kohoaa korkeampiin ulottuvuuksiin.

Hilary Hahnilla on hyvin lämmin suhde säveltäjä Einojuhani Rautavaaraan, eikä hän tyhjästä ole omistanut teostaan nimenomaan Hahnille. Tärkeänä yhdyssiteenä heidän välillään on ollut kapellimestari Mikko Franck.

Oman traagisuutensa sävellykselle tuo se, että toisen osan orkestraatio jäi kuoleman yllättäessä keskeneräiseksi. Sen viimeisteli säveltäjän oppilas Kalevi Aho. Rautavaran ja Ahon kautta levyllä on myös etäinen yhteys Jean Sibeliukseen. Pariisi ja Ranska liittyvät Rautavaaran luomukseen ainakin nimiensä kautta. Säveltäjä on alusta pitäen nimennyt sävellyksensä ranskaksi: Sérénade pour mon amour – Serenadi rakkaudelle – ja  Sérénade pour la vie – Serenadi elämälle. Kun Hahn toteaa, että Chaussonin  Poème (Runoelma) on hänen tajunnalleen kuin säveltäjän rekviem, niin Rautavaaran postuumisti julkistettu sävellys tuo levyn kokonaisuuteen vielä lisää traagisuutta, kun se on suoranaisesti säveltäjän jäähyväisteos. Mikko Franckin ansioita ei saa väheksyä. Hahnin mukaan nimenomaan hänen ansiostaan Kalevi Aho viimeisteli teoksen orkestraation. Sävellyksen kantaesityksestä helmikuussa 2019 tuli hyvin tunnevoimainen säveltäjän elämäntyötä kunnioittava esitys.

Täällä julkaistussa haastattelussa Hahn toteaa Rautavaaran sävellykseen liittyen seuraavaa: "Minulle ja Mikolle oli todella tärkeää saada Rautavaaran sävellys julkaistua ja sen myötä varmistaa, että se olisi mahdollisimman laajan yleisön kuultavissa mahdollisimman pitkään.”

…

Liitän vielä Hilary Hahnin soittotyyliin liittyen lainauksen eräästä levyarvostelusta (täältä):

Hän soittaa intohimoisella intensiteetillä, vaikka hänen viulunsa ihmeellisen varma sointi ei ole samalla tapaa välittömästi viettelevä kuin esimerkiksi Itzhak Perlmanilla on  tämän kaltaisessa ohjelmistossa.

Lainaan samasta artikkelista kohtaa liittyen Prokofjevin konserttoon, nyt suomentamatta:

Without going as far as some to embrace the modernist grit in Prokofiev’s oyster, Hahn reminds us that this is an opus Stravinsky admired, at once sweet, cool and precise. Sticking with mainstream tempos, Mikko Franck’s orchestral fabric conveys a newly minted quality from the moment he has the opening melody float over a fairy-tale shimmer subtler than that encoded on the page. Old-school string-based textures are largely discarded in favour of a more detailed, linear approach. The sound team foregrounds Hahn’s intonationally rock-solid violin without obscuring detail. The bassoon is suitably ‘present’ in the finale. You don’t hear that much tuba – then again does anyone really want to? The soloist’s crystalline trill-chains register clearly towards the close. Marvellous!

Laitan loppukaneetiksi vielä lainauksen samasta artikkelista liittyen Mikko Franckiin ja levyn ulkoasusta vastanneeseen Deutche Grammophon yhtiöön. Siinä ylistetään Hahnin omaa kuvausta, mihin on helppo yhtyä.

Oman aikamme miehellä Mikko Franckilla on erilaiset prioriteetit, kuten varmistaa, että viimeinen sointu pysyy vireessä. Nuoremmille kuuntelijoille tämä on hyväksi. DG:n melko kaunis suunnittelukonsepti voi miellyttää tai ei, mutta Hahnin omat kirjalliset kommentit ovat havainnollisia, eivät lainkaan ylimielisiä. Fanit ovat jo merkinneet tämän pakolliseksi ostoksi ja todennäköiseksi palkintoehdokkaaksi. He eivät ole väärässä.

Tšaikovski-kilpailu – kohti finaaleja: sello, viulu, piano, laulu

SELLO

Tämä juttu on jatkoa edelliseen. Sellon, viulun, pianon ja laulun finalistit ovat tiedossa. Itse asiassa finaalit ovat tänään jo alkaneet. Tarkoitus oli käsitellä finaalin asetelmia, mutta juttu hieman viivästyi. Tänään seurasin sellofinaalia, jossa soittivat Senja Rummukainen ja Yibai Chen. Kuittaan alempana illan soiton muutamalla kommentilla. Keskityn pääosin toisen kierroksen eli välierän (semifinaalin) suorituksiin. On minulla muitakin kilpailusta mieleen nousseita asioita.

Se että Senja Rummukaisen onnistui päästä finaaliin, oli minulle pieni yllätys. Syynä lienee sekin, että muiden sellistien suoritukset jäivät minulta vähäiselle seurannalle ja odotin heiltä parempaa. Senja oli vuorossa ensimmäisenä ja hän soitti mielestäni hienosti. Erityisesti viehätti sekä semifinaalissa että alkuerässä hänen ohjelmistonsa vaikeus ja haastavuus. Semifinaalissa olisin odottanut eräisiin ohjelmanumeroihin hieman vankempaa ja  voimallisempaa otetta. Kun sitten satuin kuuntelemaan myös Senjan jälkeen vuorossa olleen Yibai Chenin esitykset, niin aloin heti epäillä Senjan jatkomahdollisuuksia. Chen on vasta 17-vuotias ja hän soitti mielestäni aivan mahtavasti ja aloin uskoa, että Chenin tasoisia löytyy useita. Lopulta myös Chen pääsi finaaliin, mutta muita finalisteja en ole seurannut lainkaan. Ne muutamat suoritukset joita seurasin jättivät kyllä sitten sen verran toivomisen varaa että aloin epäillä, josko Senja sittenkin pääsee. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Kommentoin hieman Rummukaisen ja toisaalta Yibai Chenin alkukierroksen ja toisen kierroksen suorituksista. Senjasta totea, että mielestäni hänellä oli todella vaativa ohjelmisto. Se oli hänen etuna. Hän on teknisesti taitava ja uskaltaa ottaa haasteita.  Muilla tuntui sello soivat kauniimmin ja  vakaammin. Senjan sello ei välttämättä soinut niin täyteläisen vahvasti.

Aloitan Yibai Chenista. Chen soitti aluksi Beethovenin sellosonaatin nro 4 C-duuri. Sitä seurasi Dmitri Šostakovitšin sellosonaatti d-molli (op. 40). Ne olivat vahvoja näyttöjä. Nuorelta kaverilta löytyi voimaa ja jäntevyyttä, mitä suomalaiselta tuntui tuolloin puuttuvan. Chenin soittotekniikka sai minut vakuuttuneeksi. Haastavimmatkin kohdat olivat varmoja ja hänestä huokui vapautuneisuus. Hiljaakin soitettaessa sellon ääni soi tasaisena ja varmana.  Viehätyin myös sidosteisuudesta, soitosta löytyi legatomaista kerrontaa, kun taas mielestäni Rummukainen jätti hieman kylmäksi.     

Taisin kyllä antaa Chenille nuoruudesta lisäpisteitä. Nimittäin kuuntelin Rummukaisen ohjelmiston uudelleen eikä se niin huonoa ollut.  Kyllä hän on tekniikaltaan aivan loistava. Tulkinnallisesta voimasta saattaa tulla hänen kompastuskivensä. Tämä on puhdas amatöörimäinen heitto.

Alkuerässä Rummukaisen aloitusnumerona oli Luigi Boccherinin sonaatti a-molli. Oli minusta oikein mainio aloitus. Sitten seurasi Bachia ja muuta. Tuosta muusta löytyi varsinainen helmi. Se oli Esa-Pekka Salosen soolosellolle sävelletty "Knock, breathe, shine". Aivan huikea moderni sävellys, jonka Rummukainen soitti erityisellä antaumuksella. Ihastuin siihen välittömästi. Se poikkesi edukseen myös muiden kilpailijoiden ohjelmistosta. Mielestäni Rummukainen osoitti sen kautta tuomaristolle teknisen taitavuutensa. Esityksen jälkeen kamera siirtyi tuomaristoriviin. Siellä supateltiin, ajatuksia vaihdettiin vilkkaasti. Nähtävästi sävellyksessä oli jotain erityistä, toivottavasti myös tulkinta sai huomiota.

Semifinaalissa vastaava tekninen huipennus oli viimeisenä numerona esitetty David Popperin Elfentanz opus 39. Olen muutaman version käynyt youtubessa katsomassa ja eniten tykkään Mstislav Rostropovichin versiosta. Saman tasoiseen ei Rummukainen yltänyt mutta vertailu häneen onkin kohtuutonta. Kaikki muutkin Rummukaisen ohjelmanumerot olivat loistokkaita, niistä Šostakovichin sonaatti opus 40 teki erityisen vaikutuksen. Mielestäni nuo pienimuotoiset uutta musiikkia edustavat sävellykset ovat Rummukaisen ominta aluetta. Siitä varmistuin kuunneltuani hänen finaaliesitykset.

On huomattava, että toisella kierroksella oli mukana vain kaksi naista ja he molemmat selvisivät kuuden soittajan finaaliin.

Helsingin Sanomat ovat uutisoineet Rummukaisen semifinaalimenestyksestä. Siinä on mainittu myös tuo Esa-Pekka Salosen sävellys ja sen synnyttämä huomio.

Esitän nyt hieman vertailua Rummukaisen ja Chenin finaaliesityksistä. Orkesterin kanssa soitettaessa yllä oleva käsitykseni vahvistui. Tuntuisi, että Rummukaisen vahvuudet on muualla kuin laajoissa konsertoissa. Tosin nuorten sellistien tilanne oli hyvin vaikea. Rummukainen esitti Tšaikovskin Rokokoo-muunnelmat. Se on vain noin puolen tunnin sävellys, mutta hyvin tiivistunnelmainen. Palautumisaikaa toiseen numeroon - Antonín Dvořákin sellokonserttoon ei ollut. Lisäksi kapellimestari kiusasi kilpailujaa odotuttamalla solistia turhaan yleisön edessä. Mielestäni Rummukainen paransi konserton edetessä soittoaan. Olin kuulevinani siellä yhtä sun toista mutta en niihin nyt puutu. Yibai Chen aloitti myös Rokokoo-muunnelmilla ja jatkoi sitten Sergei Prokofjevin sellokonserttoon. Hän osasi ottaa yleisönsä, sai mielestäni aikaan jäntevämmän kokonaisuuden.  

VIULU

Viulufinaalin pitäisi kai olla kahden kauppa. He ovat 28-vuotias Marc Bouchkov Belgiasta ja 30-vuotias Sergei Dogadin Venäjältä. He tuntuvat varmimmilta ja esimerkiksi netissä he näyttävät saaneen eniten huomiota.  Edellisessä kirjoituksessani heitä jo käsittelin ja nimesin heidän rinnalleen suosikeiksi vielä kaksi muuta hienoa soittajaa, jotka ovat 26-vuotias tšekki Milan Al-Ashhab ja 24-vuotias yhdysvaltalainen Mayomi Kuragawa, jolla on taustat Japanissa. Siinä mielessä arvioni on mennyt nappiin, että tämä nelikko on mukana finaalissa. Bouchkov on taitava ja suvereeni. Hänen sukutaustastaan jo vähän kerroin. Huippumuusikkoja löytyy niin isän kuin äidin puolelta. Isoisä Robert Buškovin kautta side on myös ensimmäisiin Tšaikovski-kilpailuihin, joissa tämä edusti Neuvostoliittoa. Jätän sukutarinat nyt sikseen ja totean, että taso on kova ja tuomaristo – luulisin niin – lahjomaton ja ratkaisuissaan arvaamaton. Käsittelen vielä hieman lisää Al-Ashhabin ja Kuragawan esityksiä. Tšekkisoittaja jäikin edellisessä tekstissä vain maininnan asteelle. Lisäksi nostan esille vielä viidennen nimen, finalisteista nuorimman eteläkorealaisen Donghyun Kimin (19 v.). On vielä yksi finalisti – 31-vuotias venäläinen Aylen Pritchin. Häntä on jostain syystä jäänyt minulta täysin kuulematta.

Hieman pitemmän kaavan mukaan aion edetä. Mutta sitä laitan itseni ensin selkä seinää vasten. Jos yksi olisi valittava, niin laittaisin kuitenkin rahani likoon belgialaisen Bouchkovin puolesta. Mutta veikkaukseni ovat menneet kovin usein pieleen. Yhtä finalistia en ole edes kuunnellut ja kuulemani pohjalta voin todeta, että muutkaan eivät ole vielä paljastaneet todellisia kykyjään.

Donghyun Kim esiintyi välierässä juuri ennen Sergei Dogadinia. Heillä oli ohjelmistossa sama sävellys – Sergei Prokofjevin viulusonaatti nro 1. Olin kuuntelemassa Dogadinin upeaa versiota, kunnes satuin lukemaan netissä erään kommentin, jossa sitä pidettiin tylsänä. Kommentoijan mukaan juuri häntä ennen esiintynyt Kim oli luonut paljon mielenkiintoisemman tulkinnan, vaikka kaveri on vasta 19-vuotias. Tuolloin Donghyun Kimin esitys oli minulla vielä näkemättä. Päätin samalla kaivaa sen esille ja katsoa jälkijunassa. Todettava on, että mielenkiintoisen version hän oli luonut ja muutkin numerot häikäisivät omaperäisillä tulkinnoillaan. Lisään kuitenkin, että ihailen kovasti Dogadinin soittoa enkä itse pidä hänen tulkintojaan tylsinä.

Aluksi on todettava, että nuoruus ei haitannut, Donghyun Kim oli yleisön edessä rohkeasti omana itsenään. Hän oli vaatimattoman oloinen soittaja mutta oli sisäistänyt soittamansa kappaleet. Persoonallisuus oli piilossa mutta se pääsi tarvittaessa esille. Musiikille tuli samalla enemmän tilaa, kun turha uho puuttui. Siksi hän on solistina mielenkiintoinen ja 19-vuotiaaksi yllättävän kypsän oloinen. Jonkinlaista salaperäisyyden leimaa olin hänessä huomaavinani.

Viulussa oli oikein hieno sointi. Hän soitti tasaisemmin kuin esimerkiksi Dogadin. Jokaisesta sävelmästä tuntuisi huokuvan sama levollinen linjakkuus. Toki tarvittaessa temperamenttia löytyy, mutta musiikissa on soittajan persoonaa myötäilevä tasapainoinen taustavire. Hän ei ole missään vaiheessa kovin ”aggressiivinen” niin kuin eräät kokeneemmat kilpakumppaninsa, mutta ilmeettömästä olemuksesta purkautuu välillä yllättävää voimaa.

Välierässä Kim soitti ensiksi Beethovenin Romanssin viululle ja orkesterille nro 1, jossa orkesteriosuus oli sovitettu pianolle. Se oli sellainen lämmittelykappale, joka jätti hieman etäiseksi. Sitä seurasi Eugène Ysaÿen transkriboima Kapriisi Camille Saint-Saënsin etydistä opus 52.  Siinä solistilta löytyi heti alkuun yllättävää voimaa ja temperamenttia, mikä tasaisemman Beethoven-tulkinnan jälkeen sai havahtumaan. Sen jälkeen alkoi intohimojen vyöry, ulkoinen voima alkoi purkautua myös sisäisenä. Se oli niin sanoakseni herkkää ja henkistä. Panin merkille soittajan ilmaisulliset kyvyt. Esimerkiksi jousitremolon sointi oli upeaa.  Loppua kohden tulkinta tuntui yhä hienommalta. Jännite tiivistyi ja kappaleen intensiteetti pysyi hienosti koossa. Soittaja piti kokonaisuuden hallinnassaan.

Tämän jälkeen tuli toinen kapriisi - Fritz Kreislerin Caprice viennois op. 2. Aloitus oli myös tällä kertaa mallikas. Se sai kuulijansa mukaan. Lähdettiin liikkeelle pitkin levollisin vedoin, tunteet olivat tiiviisti läsnä. Kappale kesti vain muutaman minuutin. Se oli aivan kuin valmistautumista seuraavaan, paljon laajempaan ohjelmanumeroon, joka siis oli tuo yllä mainitsemani Sergei Prokofjevin viulusonaatti: Sonata for Violin and Piano No. 1 in F Minor, Op. 80. Sitä saatiin nauttia seuraavat puoli tuntia.

Yritän tiivistää tunnelmiani. Alkuvaikutelma oli, että Dogadinilla on soittotekniikka paremmin hallinnassa, se näkyy esimerkiksi pizzicatossa. Samanaikaisesti soitossa oli vetovoimaa, vaikka toki Dogadin vaikutti ulkoisesti varmemman oloiselta. Toisessa osassa aloin itse päästä syvemmälle musiikkiin. Jäin siihen tavallaan koukkuun, sitä oli mielenkiintoista seurata. Soittajan itsevarmuus ja sisäinen voima alkoi tulla selvemmin näkyviin. Käytännössä se merkitsi sitä, että Kim toi sonaattiin dramatiikan. Dogadin soitti teknisesti hienosti mutta sisäinen draama siitä puuttui, minkä puolestaan Kim pystyi tarjoamaan. Seurasin sonaatin etenemistä kuin jännitysnäytelmää.

Hitaassa osassa hengästyttävästä olotilasta siirrytään levolliseen syvähengitykseen. Mielikuvat alkavat maalata maisemaa. Uinutaan jossain kukkanurmella, perhoset lentelevät, linnut visertävät. Samanaikaisesti sielu lepää, se ei anna ympäristön häiritä. Mutta ajatukset valtaavat uinuvan mielen. Ulkona on rauha, syvällä sielun pohjukassa ristiriitaiset tunteet lisäävät omia versojaan.

Rytmin muutokset sujuvat luontevasti. Ja soittajan tekniikkakin aivan kuin kypsyisi. Rytmin kiihtyessä hän on täysillä musiikissa mukana. Loppuosa on häikäisevä. Viulu soi vahvan täyteläisenä.  Aivan lopussa rauhoitutaan, soitto hiljenee. Olen mielikuvineni omalla matkallani. Sielu vaikeroi, on tuskaista vaipumista hiljaisuuteen. Ja niin viulun ääni katoaa, vaivutaan äärettömyyteen. Hetken kestää hiljaisuus, kunnes runsaistakin runsaammat suosionosoitukset ottavat tilan haltuun.

Donghyun Kim antoi viululle vallan. Hän on lähinnä nöyrän välittäjän roolissa. Taituri hän toki on, mutta suurta yleisöä kosiskelevaa virtuoosia ei tuosta 19-vuotiaasta nuorukaisesta ainakaan vielä saa.

Tuon jälkeen salissa oli soittovuorossa aivan eri temperamenttia edustava Sergei Dogadin. Luulisin, että Donghyun Kimin esitykset ovat sen luonteisia, että Dogadinin tyyli ei välttämättä heti sen perään istu. Tilanne ei kai ollut helppo, mutta kokeneella soittajalla oli ihan muut asiat mielessä.

Mayami Kanagawan ohjelmanumeroista on aloitettava Ernstin etydistä ”The Last Rose of Summer”. Se nimittäin oli ohjelmistossa muillakin, mutta Kanagawan version kuulin ensimmäisenä ja hänen ansiostaan koko sävelmästä ylipäänsä viehätyin. Kuuntelin sen vielä uudestaan ja vakuutuin, että hänen versionsa on herkin ja nautittavin. Milan Al-Ashhab soitti sen alkukilpailussa, Bouchkov semifinaalissa. Molemmat soittivat sen taitavasti osoittaen virtuositeettiaan mutta ensirakkaus ei ruostu. Kanagawalla oli sydän mukana. Pieni hymynväre värittää ”tarinaa”.  Se tuo siihen hillittyä tunteikkuutta. Laulukin on varmasti Kanagawalle läheinen, arvelisin. Se virtuositeettia edustava kohta on hänellä sujuvin ja ihanin. Youtubessa muuten Hilary Hahn esittää sen maittavasti. Maxim Vengerovin versio on jo ihan toisenlainen.  On luonnollisesti makuasia laittaa ne keskinäiseen järjestykseen.

Kanagawan välieräohjelmassa ensimmäisenä oli vuorossa Alfred Schnittken viulusonaatti nro 1 opus 30. Olen Schnittken musiikin suuri ihailija. Olen hänestä kirjoittanutkin. Kanagawa saa pisteet pelkästä valinnasta. Hän oli tulkinnassaan jäätävä mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että ei siinä vielä voittajan elkeitä ollut.

Kanagawa on eräänlainen ”tarinan kertoja”. Alkukilpailussa ihastuin hänen Porgy and Bess -oopperaan pohjautuvaan Gershwin-numeroon. Tuntui nauttivan itsekin melodioista . Hän aivan selvästi rohkeni kilpailutilanteessa vielä itse tunnelmoida sävelmien mukana, mutta hän teki sen niin näkymättömän vienosti ja ujosti, ettei tuonut itseään liikaa näkyviin vaan antaa musiikille vapauden viedä kuulijaansa. Sarjan kolmesta sävelmästä tutuimmat olivat Summertime (joka oopperassa esitetään kehtolauluna) ja It Ain’t Necessarily so (”Se olla voi toisinkin päin”). Tuossa viimeksi mainitussa Kanagawa onnistui todella hienosti. Olisin halunnut keinua ja loppupuolella myös jammailla mukana.

Milan Al-Ashhab on mielestäni itse varmuus. Hän on teknisesti taitava, soitossa on hienoja rytmityksiä. Tutustuin hänen semifinaaliesitykseensä myöhemmin, hieman ennen tämän kirjoittamista. Siinä oli mukana Maurice Ravelin viulusonaatti nro 2 G-molli (opus 77) ja myös Georges Bizet’n Carmen-fantasia. Ohjelmistonsa hän oli valinnut oman soittotyylinsä ja vahvuutensa tuntien. Hän on jäänyt kahden näkyvimmän nimen varjoon mutta voi finaalissa räjäyttää koko potin. Jo ennakolta tuntui, että Maurice Ravel on aivan häntä varten, samoin Bizet’n Carmen-fantasia.

Aloituskappale oli suoraan sanoen villi (Adam Skoumal: Djinnia). Sen jälkeen Pjotr Tšaikovskin Sérénade mélancolique (op. 26) luo aivan toisenlaisen tunnelman. Siinä hiljennytään romantisoimaan. Se ei ehkä ole ihan ominta aluetta soittajalle, mutta taitavasti hän vie kappaletta eteenpäin. Painotukset ja pehmennykset toimivat. Punainen lanka on kyllä hallussa, mutta minun mielestä vähän ”mekaaniselta” ja samalla hengettömältä se välillä kuulostaa. Siihen syynä lienee sekin, etten jostain syystä erityisemmin pidä tuosta kappaleesta. Ainakin kaipaisin siihen kai voimallisempia intohimoja.

Ravelin sonaatti on vaativa. Pieniä teknisiä ongelmia olin paikoin kuulevani mutta se ei ole mikään ihme. Toisaalta toisissa kohdissa hän esitteli aivan loistavaa teknistä taituruutta. Hän tuntui olevan omalla sarallaan.

Carmen-fantasia on loistava. Sieltä alkaa paljastua todellinen huippu. Sitä oli ilo kuunnella ja olin täysin oopperan maailmoissa.

Muihin vertailtaessa Al-Ashhab ei suoraan sanoen voittajalta kuulosta. Hän on kuitenkin todella taitava soittaja ja mitä tahansa voi tapahtua finaalissa. Orkesterin kanssa soitettaessa ollaan aivan uudessa tilanteessa. Kaikkea hän ei ole vielä itsestään paljastanut. Tuon Carmen-fantasian kautta hän jo raotti hieman oveaan. Todelliset kyvyt voivat päästä orkesterin kanssa valloilleen. Yleisö tuntui Milan Al-Ashhabista pitävän, suosionosoitukset olivat miltei raivokkaan innostuneet. Sali on täynnä musiikin todellisia tuntijoita ja ystäviä. He tietävät ja vaistoavat.

PIANO

Pianisteja valittiin toiselle kierrokselle kaksi yli normin eli 14, ja finaaliin pääsi heistä puolet, mikä on yksi ylitse normin. Noista seitsemästä omana kiintopisteenäni on oikeastaan vain japanilainen Mao Fujita. Häntä on hehkuteltu netissä, joten muihinkin hän kolahti. Minuun teki hänen lapsekas olemuksensa vaikutuksen alkukilpailussa. Semifinaalia en paljoa seurannut. Mao Fujita soittaa tosi vaikeaa ohjelmistoa kuin leikitellen. Sisällä tuntuu jokin moottori vievän häntä eteenpäin.  Nöyrä levollinen hymy seuraa suorituksia, olivat ne kuinka vaativia tahansa. On mielenkiintoista nähdä, miten hän pärjää orkesterin kanssa.

LAULU

Laulua olen seurannut satunnaisesti ja osin valikoiden. Nyt minua ovat kiinnostaneet eräiden aasialaisten maiden laulajat ja myös muutamat venäläiset. Tarkemmin sanoen huomioni on kiinnittynyt mongolialaisiin ja Keski-Aasiasta tuleviin laulajiin. Alkukilpailussa oli mukana yksi iranilainen sopraano. Hänen suorituksensa kuuntelin.  Ja kyllä äänestä eksoottista sävyä löytyi. Mongolialaiset laulajat olivat jostain syystä kaikki miehiä. Heistä peräti kolme pääsi toiselle kierrokselle ja yksi on täysin ansaitusti mukana finaalissa. Muiden valinta olisi ollut minulle suuren suuri yllätys.

Tuo mongolialainen finalisti on  30-vuotias Enkhbold Ankhbayar. Hänen äänirekisterinsä tuntuu olevan todella laaja. Matalat äänet soivat kuin bassolla ikään ja kun siitä noustaan, niin mallikkaasti laulu soljuu. Hänen esittäessään semifinaalissa Verdin Don Carlosista olevaa aariaa totesin itsekseni, että kyseessä on todellinen oopperakyky.

Mongolialaisilla ja myös monilla aasialaisilla on ollut ohjelmistossa joku omankielinen kansanlaulu. Aina valinta ei ole mielestäni ollut kovin onnistunut, ei ollut Ankhbayarillakaan. Mutta se oli vain pieni välinumero, aivan kuin velvollisuudesta mukaan otettu. Hän lauloi kyllä toisenkin mongoliankielisen laulun. Se oli mahtipontisempi. Siinä hän kykeni kyllä näyttämään enemmän taitojaan. Pehmennykset olivat hienoja ja kertova tyyli vaikutti, vaikken ymmärtänytkään siitä sanaakaan. Tässä laulussa hänen äänirekisterinsä nousi todella ylös.

Venäläinen Gamid Abdulov ei päässyt finaaliin, mutta hän ansaitsee maininnan. Hän lauloi azerbaidzanilaisen kansanlaulun. Se soi kauniisti ja on osoituksena laajemminkin tuon seudun lauluperinteestä.  Se oli ilo kuulla muuten hieman värittömien ja mauttomien romanssitulkintojen keskellä.

Venäjää edustava 26-vuotias Migran Agagzanyan on nimensä perusteella armenialaistaustainen. Hän esittikin armenialaisen kansanlaulun.  Se oli mahtava tulkinta. Laulu huokui armenialaista perinnettä. Ääni soi kauniina, siinä oli oma värinänsä. Hän esitti myös armenialaisen Sogomon Komitasin laulun. Sen maan musiikkiin on ilo tutustua.  Agagzanyanin ohjelmisto oli monipuolinen. Hän kykeni esittämään eri tyyppistä musiikkia. Siitä hyvästä hänet palkittiinkin finaalipaikalla.

Angelina Akhmedova (24 v.) on kotoisin Uzbekistanista. Hän on välierän perusteella upea laulaja ja hänen kotimaassaan varmasti iloitaan saavutetusta finaalipaikasta. Hän on koloratuurisopraano ja rullailee oikein sujuvasti yläilmoissa. Hänen äänensä huokuu Keski-Aasian laulutyyliä, arojen, autiomaiden ja vuoristoseutujen kauas kaikuvaa kaihoisaa sointia.

Noiden mongolialaisten, keskiaasialaisten ja Kaukasiasta tulevien ääni tuo näkyviin sen, millaisessa kulttuuriympäristössä he ovat kasvaneet ja kehittyneet. Siellä on parhaimmillaan hienoa alkuvoimaisuutta. Toivottavasti he säilyttävät perinteensä voiman ja voivat luoda uraa myös länsimaisilla ooppera- ja konserttilavoilla sitä rikastuttaen.

Noita laulajia seuratessa nostaisin esille yhden seikan, josta ehkä hienotunteisuussyistä vaietaan.  Tärkeä osa laulua on myös laulajan ulkonäkö ja konkreettinen laulutyyli eleineen ja ilmeineen. Myös kasvojen estetiikasta on varsinkin klassisessa musiikissa ja esitystyylissä pidettävä huolta. Näyttää häiritsevältä ja kiusalliselta, jos laulajan suu on vinossa tai hampaat tulevat häiritsevästi esille. En viitsi yksilöidä, mutta joskus ilme voi muistuttaa irvistystä, mutta laulun sisältö kertoo aivan muista tunteista. Loistavakin tulkinta voi menettää tehonsa jonkun ulkoisen seikan vuoksi. Naiset kantavat tuosta ulkonäöstä paremmin huolta.

Lopuksi kysyn itseltäni, kuka voittaa. En ole kaikkia kuunnellut, mutta kuulemani perusteella venäläinen Oksana Majorova (32 v.) on vahvoilla.

XVI Tšaikovski-kilpailu - tuntemuksia avajaiskonsertista ja muusta tähänastisesta

Järjestyksessään 16. Tšaikovski-kilpailut ovat päässeet Moskovassa jo hyvään vauhtiin. Avajaiskonsertti pidettiin 17. kesäkuuta. Kerron juttuni loppuosassa siitä ja erityisesti vuonna 2011 kilpailun voittaneen pianisti Daniil Trifonovin loistavasta suorituksesta Pjotr Tšaikovskin pianokonserton nro 1 solistina. Sitä ennen kerron omia tunnelmiani tähänastisesta.  Seuraan kisaa vain netin kautta ja olen ehtinyt katsoa vain pienen osan kilpailusuorituksista.

Suomalaisia kilpailijoita on nyt mukana kaksi kappaletta: 28-vuotias viulisti Sara Etelävuori ja häntä neljä vuotta nuorempi sellisti Senja Rummukainen.  Tätä kirjoittaessani tiedän, että heistä Senja on päässyt alkukilpailusta jatkoon. Kilpailu on todella kovaa tasoa, tarjolla on ollut pelkkää primaa, ja Sarallekin oli suuren suuri voitto jo ylipäänsä päästä kisaan mukaan. Sellon alkukilpailua en seurannut kuin pari suoritusta (Senjan ja erään tanskalaisen nuoren miehen). Huomioni on keskittynyt viuluun, pianoon ja lauluun. Valintoja on pitänyt tehdä, koska kilpailua käydään eri sarjoissa yhtäaikaisesti, eikä aika ja into riitä jälkilähetysten katsomiseen. Viulistien suorituksia olen nyt seurannut eniten ja todellakin aivan ilmiömäisiä huippuja joukossa on. Kisailu kestää kaikkiaan 13 päivää, ensi viikon lopulla kaiken pitäisi olla jo ohitse.

On toki mainittava vielä yksi hyvin tärkeä suomalainen osallistuja. Laulukilpailun tuomaristossa nimittäin näyttää istuvan Matti Salminen. Onnea vaativaan työhön. Laulajia näyttää olevan kilpailussa enemmän kuin muita.  Maiden kirjo laajenee koko ajan. Mongolialaisiin olemme jo tottuneet mutta on siellä mukana jopa iranilainen nainen.

Tätä nykyä osanottajien tuleva menestys ei todellakaan ole pelkästään tuomariston varassa. Kilpailijoiden suoritukset ovat nimittäin kaikkien nähtävissä netissä suorana tai jälkilähetyksenä (https://tch16.medici.tv/en/). Sitä kautta sponsorit sekä konserttien ja festivaalien järjestäjät voivat seurata silmä tarkkana heille mieleen käyviä artisteja. Joku voi tarttua koukkuun ja ura voi sen myötä lähteä myötämäkeen.

Tšaikovski-kilpailut on järjestetty vuodesta 1958 alkaen pääsääntöisesti joka neljäs vuosi. Meille suomalaisille musiikin harrastajille merkittävin muisto niistä on sellisti Arto Noraksen toinen sija vuonna 1966. Sen myötä hän nousi julkisuuteen ja hänen loistava kansainvälinen uransa pääsi alkuun. 

Kilpailussa voittoon yltäneistä monesta on kehittynyt maailman luokan tähti. Ensimmäisenä on tietysti mainittava ensimmäisten kilpailujen pianokilpailun voittaja Van Cliburn (1934-2013). Kun ottaa huomioon voiton ajankohdan 50-luvun lopulla, voi ihan aiheesta arvella, että valinnan takana saattoi olla myös poliittisia motiiveja. Neuvostoliitto oli saanut paljon negatiivista huomiota maailmalla ja maa oli aktiivisesti kehittämässä kulttuurivaihtoa Yhdysvaltojen kanssa. Van Cliburnin voitto ainakin sopi hyvin tuohon tilanteeseen. Se on kuitenkin jälkispekulaatiota. Voiton arvoa ei pidä väheksyä.

Kilpailu koki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jonkinlaisen kriisin. Haluttiin uudistaa sääntöjä, koska vaikutti vahvasti siltä, että tuomaristo suosi vain omia oppilaitaan (lähde). Yksi uudistus koski sitä, että valinnasta tehtiin entisen salaisen äänestyksen sijaan avoin. Lisäksi kilpailuorganisaatio on alkanut edistää voittajien tunnettuutta. Kilpailu on nyt saatu uuteen hehkuun ja yhtenä syynä siihen ovat eittämättä avoimet nettilähetykset.

Kilpailun voittajista haluan mainita muutaman viulistin. He ovat Viktor Tretjakov, Gidon Kremer ja tietysti meille suomalaisille varmasti eräästä tietystä syystä mieleen jäänyt Viktoria Mullova. Maailman maineeseen nousseita pianisteja on Van Cliburnin ohella useita, mm. pedanttisuudestaan tunnettu edelleen aktiivisesti konsertoiva Grigori Sokolov (1966). Vuonna 2011 pianistien taiston voittajaksi valittiin Daniil Trifonov. Tuolloin toisen sijan sai eteläkorealainen Yeol Eum Son, jonka uraa olen itse hieman seurannut.

Muista voittajista minun mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 2015 laulajien sarjan voittaja, mongolialainen basso Ariunbaatar Ganbaatar. Seurasin tuota kisaa tiiviisti ja mies oli kyllä tuolloin parhaimmillaan. Minun mielestäni suorastaan huikea.  Sen jälkeen ei ura ole varmaankaan edennyt toivotulla tavalla.  Seurasin hänen esitystään myöhemmin Cardiffin laulukilpailun finaalissa eikä hän tuolloin erityisemmin loistanut. Kuitenkin finaaliin asti hän oli tuolloinkin edennyt. Cardiffin kilpailuissahan ovat suomalaiset Carita Mattila ja Tommi Hakala yltäneet aikoinaan voittoihin. 

Ganbaatar ja Trifonov palkittiin heidän voittovuosinaan myös erityisellä Grand Prix -palkinnolla. He molemmat olivatkin tuon kunniapalkintonsa ansiosta kutsuttu tämänvuotisten kilpailujen avajaisgaalakonserttiin. Kuten jo mainitsin, Daniil Trifonov oli konsertin päätösnumeron Pjotr Tšaikovskin ensimmäisen pianokonserton solistina. Ariunbaatar Ganbaatarin ohjelmassa oli aaria Tšaikovskin Patarouva-oopperasta. Ganbaatar oli pukeutunut hyvin näyttävään tummaan pukuun, joka kuitenkin osoittautui vääräksi valinnaksi. Salissa oli nähtävästi hiostuttavan kuuma.  Puku taisi ahdistaa, mies hikoili ja näytti siitä kärsivän. En tiedä, onko hänellä nykyisin kiinnityksiä mihinkään oopperataloon. Vuoden 2015 haastatteluista muistan hänen verrattain kehnon kielitaitonsa, mutta ei se laulamista ole häirinnyt.

Ennen kuin menen Daniil Trifonovin suoritukseen gaalakonsertissa, kerron muutaman yksittäisen havainnon alkukilpailuista.  On ollut muutama todella upea alle kaksikymppinen viulisti. Ja tietysti he ovat kotoisin Aasiasta. Siellähän on nykyisin suurin taidemusiikin polte.  Yksi suosikkini oli 17-vuotias Elli Choi, jolle lopulta ei jatkopaikkaa irronnut. Hän on ulkonäön ja nimen perusteella aasialaistaustainen mutta edustaa USA:ta. Totta kai hän oli kilpailuesityksessään vielä raakile, mutta soitti ihailtavaa lapsenomaista energiaa huokuen. Oli erityisen miellyttävää, kun hänen ohjelmassaan oli myös Eugène Ysaÿen musiikkia. Jotenkin häntä katsellessa tuli tuittupäinen pikku-Myy mieleen. Ei hän tietenkään kiukutellut, hän oli vain niin aito ja luonnollinen.

Jatkoon valituista viulisteista haluan nostaa esille pari miestä: 28-vuotias Marc Bouchkov (Buškov) Belgiasta ja venäläinen alkukilpailun viimeisenä esiintynyt 30-vuotias Sergei Dogadin. Ehkä tähän kolmantena voisi nostaa myös Tšekkiä edustavan Milan Al-Ashhabin (26 v.). Heillä on soittoon sellainen ote, että vahva aavistukseni on, että taitavat olla loppuvaiheessa ihan kilpailun kärkiryhmässä. Bouchkov on venäläistaustainen ja hänellä on suvussa vahva musiikkitausta. Hänen isoisänsä on kansainvälisestikin tunnettu viulisti ja orkesterin johtaja Robert Buškov (1932-2015), joka oli mukana ensimmäisen Tšaikovski-kilpailun finaalissa. Myös isä Jevgeni on merkittävä viulisti ja kapellimestari. Isän sisar eli Markin täti on luonut uran viulistina. Markin äiti Alisa on tunnettu viulisti ja suvussa on muutakin viulistiperimää. Äidin isä opetti pikku-Marcin aikoinaan viulunsoiton saloihin. Veren perintöä löytyy ja varmasti motivaatiotakin. Mark Bouchkov on ehtinyt urallaan jo menestyä.

Bouchkov oli alkukilpailuesityksessään temperamenttinen vahvalla itsetunnolla esiintyvä taiteilija, tietysti positiivisessa mielessä. Bachin sooloviuluosuus oli mykistävän upea, Paganini-tulkinta sai ansaitusti huikeat suosionosoitukset ja myös pianistin kanssa yhteistyö sujui saumattomasti. Olen ehtinyt katsoa jo hänen välieräesityksensä. Se oli aivan fantastisen tasapainoinen suoritus.

Sergei Dogadinilla oli alkukilpailussa soittajaparinaan huippuluokan nuori pianisti, nimeä en valitettavasti pysty nyt kertomaan. Bachin sooloviulutulkintaan mies löysi hienoja sävyjä. Sen perusteella olin jo varma, että menee kirkkaasti jatkoon. Mutta ei hän jättänyt sen varaan. Seuraavana soi upea tunnelmaveto Paganinia. Sitten räjähti se Paganinin tunnetuin ”Capricciosa” (nro 24) soimaan. Se oli minulle parasta, mitä olin alkukilpailussa kuullut. Sen jälkeen tuli alkukilpailun pakollisiin numeroihin kuuluva Tšaikovskin Valse-Scherzo, op. 34, edelleen loistokas tulkinta. Lopussa Dogadin esitteli vielä monipuolisuuttaan soittamalla A.P. Rozenblattin luoman sovituksen Bizet’n Carmenista. Rytmi oli hienosti hallinnassa. Se oli mahtavan kilpailuesityksen loppuhuipennus!

Nuo kolme miestä vaativat tietysti naishaastajan. Sellainenkin löytyy. Hän on yhdysvaltalainen 24-vuotias Mayumi Kanagawa. Alkukilpailuesityskin oli hieno mutta vasta välieräsuoritus sai minutkin havahtumaan. Kaksi ohjelmanumeroa tekivät erityisen vaikutuksen. Ensiksi on mainittava Wilhelm Ernstin Etydi sooloviululle nro 6 «The Last Rose of Summer». Se on kyllä lähes akrobatiaa. Ihmettelen, miten voi yhtä aikaa näppäillä ja säestää jousella niin sujuvasti. Aivan kuin se näppäilyääni tulisi jostain muualta. Kanagawa onnistui siinä ja kaikessa muussakin.Kilpailussa Ernstin etydin tapaan kai valinnaisena oleva Cesar Franckin viulusonaatti A-molli on minulle erityisen läheinen sävellys. Jostain syystä siitä on tullut suosikkejani. Kanagawa tulkinta herkisti kuuntelemaan. Hän sai siitä kyllä kaikki tunteet ja tunnot esille. Lopussa tunteet vain tiivistyvät, haikeus jää pintaan, johonkin tuntemattomaan suuntautuva surumielinen kaiho. Meikäpoika melkein värinöi viulun värinän mukana. Ja solistin mukana kulki hänen kainon lempeä hymynsä.

Eipä olisi voinut paremmin käydä, sillä Marc Bouchkov esitti nuo samat kappaleet. Hänen tulkintansa Franckin sonaatista oli aivan Kanagawan tasoinen. Se on aikamoinen virtuositeetti, ainakin alussa räväkämpi. Kanagawa oli ehkä tunteikkaampi, siinä oli kai feminiinisyyttä. Soittajat olivat sisäistäneet sonaatin eri tavalla. ”Kesän viimeinen ruusu” oli Bouchkovilla voimallisempi, tunneherkkyydessä jäätiin jostakin paitsi mutta suvereeni ote toi toisenlaista syvyyttä. Bouchkov soitti lisäksi todella upean Sergei Prokofjevin viulusonaatin. Oi, kuinka iloisesti ja herkästi siinä jousi välillä tanssi kielten päällä! Odotan kiinnostuneena varsinkin Dogadinin suoritusta.

Keskiviikon myöhäisillassa kuuntelin oman ravintolailtani päätteeksi 20-vuotiasta japanilaista pianistia nimeltään Mao Fujita. Pienikokoisena ja siloposkisena hän näytti alle 15-vuotiaalta. Olihan huikea virtuoosi! Konserttisalissa suosionosoituksille ei tahtonut tulla loppua. Ja minäkin olisin halunnut taputtaa, mutta oli jo myöhä enkä halunnut häiritä naapureitani. Löysin sittemmin Youtubesta hänen esityksiään.

Taso on kilpailussa ylipäänsä kova. Jotta siinä menestyisi, ura on aloitettava jo aivan pienenä. Siitä alkaa pyöritys, jossa vanhemmat kyllä joutuvat välillä pakolla kyykyttämään pientä lahjakkuuden alkua. Toivottavasti nuoret soittajat kestävät paineet ja yltävät tämänkaltaisessa kisassa parhaimpaansa. Ja ennen kaikkea – ymmärtävät, että jo pelkkä osanotto on heille suuren suuri voitto! He ovat tällä maapallolla edistämässä arvokasta eurooppalaista perintöä, eivät pelkkää omaa uraa.

Nyt siirrytään avajaisgaalaan, jonka päätähtenä oli kapellimestari Valeri Gergijevin ohella vuoden 2011 kilpailujen voittaja ja Grand Prix -palkinnon saaja Daniil Trifonov, johon nyt pelkästään keskityn. Hän on vasta 28-vuotias. Hyvin nuorena saavutettu kilpailuvoitto on kantanut hedelmää. Hän oli aikansa lapsitähti. Nyt hänestä on kypsynyt musiikkiin täysillä antautuva soittotaituri.

Youtubesta löytyy video vuodelta 1999, jossa hän esiintyy 8-vuotiaana eräässä nuorten soittajien konsertissa. Siinä esiintyi eräässä kilpailussa menestyneitä lapsia ja nuoria. Trifonov oli voittanut nuorimman ikäluokan sarjan. Ensimmäisenä numerona hänellä on Mihail Glinkan Nocturne ”Separation” ja sen jälkeen hän esittää vielä oman sävellyksensä (!) nimeltään Buratino.  Video on pituudeltaan noin 6 minuuttia ja on katsottavissa täällä:  https://www.youtube.com/watch?v=imGD8UsZxu8.

Nyt hän esiintyi Moskovan konservatorion perinteitä täynnä olevassa juhlasalissa XVI Tšaikovski-kilpailut avaavassa gaalakonsertissa. Tuo juhlasali on minullekin läheinen. Siihen liittyy paljon hienoja muistoja. Monta upeaa konserttia on siellä tullut kuunneltua. Ja nyt kun seurasin tätä konserttia netin välityksellä, tunsin kyllä samalla olevani henkisestä läsnä tuossa salissa.

Tšaikovskin pianokonsertto nro 1 B-molli, opus 23 (Piano Concerto No. 1 in B-flat Minor) on maailman suosituimpiin kuuluva pianokonsertto. Ja kyllä se on saanut historiansa aikana monen monet kuulijat ja katsojat suurten tunteiden valtaan. Se on tuonut lohtua, antanut elämään voimaa – tai ehkä myös unohdusta. Tutkijat ovat saaneet tulkittavaa. Nyt salissa sekä esittäjät että yleisö tunsivat sen varmasti läpikotaisin. Tuttu se oli, mutta niin se vain on, että siihen ei kyllästy koskaan. Siihen paneudutaan kuin uuteen ja sitä kuunneltaessa odotetaan löydettävän jotain uutta.

Daniil astui yleisön teen hyvin poissaolevan oloisena. Olin jopa yllättynyt ja päässäni kävi ajatus, olisiko se välinpitämättömyyttä. Ei varmasti ollut. Soittoonsa hän tarttui sitäkin suuremmalla antaumuksella.

Teen jonkun mielestä ehkä latistavan eleen ja laitan tähän oheen kuvakavalkadin Trifonovista. Kertokoot ne osaltaan muusikon eläytymisestä. Otin kuvat tietokoneeni näytöltä, siksi laatu on mitä on. Lähetyksen videokuvaus oli eläväinen. Kameroita oli runsaasti ja eri kuvauskulmat vaihtelivat tiiviisti. Katsoja pysyi intensiivisesti läsnä musiikissa. Lähikuvat seurasivat toisiaan, oli sormituntuma soittoon. Orkesteri tuli aivan kuin suoraan katsojan iholle. Mutta ei se olisi tullut ilman musiikin tenhoa. Kuvaajat ja ohjaaja ovat taitavia löytämään esittäjistä ja muualtakin salista kuvauksellisia kohteita. Huilisti tuntui olevan suosikki, ja huiluillahan on muutenkin keskeinen osa ainakin konserton toisen osan alussa. Erästä tummahiuksista viulistineitoa tuntui ohjaaja myös hamuavan kohteekseen. Minä en valitettavasti sattunut olemaan tarpeeksi hyvin valveilla.

Kuvaajan suosikkikohde

Fazioli sai paljon positiivista huomiota

Maestro Valeri Gergijev

Seurasin konserttia kaikessa rauhassa keskittyen musiikkiin ja myös salin tapahtumiin. Kyseessä on ns. live-striimi. Vieressä juoksee kommenttiliuska, johon silmä välillä tarttuu. Sieltä sitten saankin eteeni yllättävää tekstiä. Jotakin ei ole niin kuin pitäisi. Aluksi joku valittaa sointia, se on huono. Siihen tulee kyllä selkeä vastaus. Facebookissa (jonka kautta minäkin konserttia seurasin) esitys tulee monona, stereona sitä voi seurata muualla (osoitteessa: tch.16.medici.tv). Eräs toteaa, että huonosta äänen laadusta huolimatta soitto on upeaa.

Mielenkiintoisempia kommentteja liittyy siihen, että hän rikkoo totuttuja tapoja ja säännönmukaisuuksia. En ihan itse pääse perille, mitä nuo viestit konkreettisesti pitävät sisällään. Todetaan jotain ”hitaista oktaaveista” ja siitä, että ”se ei ole alkuperäistä tonaliteettia”. Hän on siis ottanut omavaltaisuuksia, mikä sitten noiden kommentoijien mielestä ei olekaan huono asia, hän ei riko mitään ”pyhiä periaatteita”, joita tuota pianokonserttoa pitäisi ”oikeasti” soittaa, vaan hän on poikkeavuudessaan lähinnä rohkea. Joku toteaa, että ”aksentit ovat outoja”. Solistin epätavallinen musikaalisuus hallitsee soittoa. Hän välttää teknisiä riskejä. Kuitenkin hän loppujen lopuksi saa noista ratkaisuistaan kiitosta. Ja varmasti hänen tulkintansa ei ole ainakaan tehnyt välinpitämättömäksi.

Kun en ole musiikin ammattilainen, en päässyt kaikesta arvostelusta perille. Jäin kuitenkin ihmettelemään yhtä. Jos solisti poikkeaa alkuperäisestä rytmistä tai sävellajista, niin tuo muutos on tietysti pitänyt ensin käydä läpi kapellimestarin ja myös orkesterin kanssa. Se on saumattoman yhteistyön edellytys. Noilta huippuammattilaisilta se tietysti käy nopeasti, Trifonov ja maestro Gergijev tuntevat hyvin toisensa, mutta muitakin työkiireitä heillä varmasti on.  Tuo nimenomainen konsertti on kuitenkin ollut myös heille poikkeuksellisen tärkeä.

Onneksi keskustelussa on mukana eräs venäläinen Nadja. Hän lopulta liikkuu samalla aaltopituudella kuin minä ja pelastaa minut umpikujastani:

”Voi luoja, mikä herkkyys ja voima, rajaton rakkaus Tšaikovskiin! On sellainen tunne, että parempaa esitystä tästä konsertista ei enää voi olla. Loistava taiteilija! Jumala häntä siunatkoon!”

Juuri niin, soitossa oli sellainen tunnevoima, että harvoin se pystyy välittymään salin ulkopuolelle minkään suoran TV- lähetyksen tai striiminkään kautta.

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Daniil Trifonov Vokaliisin lumoissa

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”.

Huikeaa soittoa! Se saa facebookin striimilläkin eräät ihastuksesta hämilleen. Yleisö sai varmasti enemmän kuin oli odottanut. Ilta ei jäänyt tylsäksi virallisia avajaispuheita seuranneeksi soitannaksi. Oli myöhä mutta väsymystä ei näyttänyt olevan ilmassa. Ei olisi näin hienompaa evästystä antaa edessä olevaan kilpakoitokseen.

...

Kilpailun loppunäytös käydään uudessa Zarjadje-konserttitalossa. Se on vastikään valmistunut ja sijaitsee Kremlin kupeeseen rakennetussa puistossa entisen monelle Neuvostoliiton kävijälle perinteikkään Rossija-hotellin paikalla. Näyttää upealta. Vieressä sijaitsee mainio historiallinen museo – Romanovien pajareiden palatsi, joka vie vieraansa 1400-1600-luvun Moskovaan. Lähempiä tietoja voi lukea vaikka täältä. Niin Moskovakin muuttuu.