Kiina kirjailija Yu Huan näkökulmasta

Yu Hua: Kiina kymmenellä sanalla. Suomentanut Rauno Sainio. Aula & Co, 2019.

Yu Hua (lähde: Kiinan kulttuuri 2002)

Yu Hua on kiinalainen kirjailija, jolta on tänä vuonna ilmestynyt esseekokoelma. Siinä hän kertoo oman elämänsä Kiinasta, lähtökohtanaan kymmenen Kiinan lähihistoriaan ja nykytilaan liittyvää asiaa. Ne hän on kiteyttänyt kymmeneksi sanaksi. Teoksen on suomentanut Rauno Sainio. Helsingin keskustassa sijaitsevassa uudessa kirjastossa Oodissa järjestettiin kiinalaisen uudenvuoden aattona kolmen luennon sarja. Yksi esiintyjistä oli Rauno Sainio ja hänen aiheensa oli juuri tämä uunituore suomennos. Sainio on aiemmin kääntänyt Yu Hualta romaanit Elämänkaari (2016) sekä Xu Sanguanin elämä ja verikaupat (2017). En ole niitä kumpaakaan lukenut. Edellisen kyllä aloitin mutten jaksanut siitä tuolloin innostua. Jälkimmäinen voisi olla aiheeltaan kiinnostavampi.  Siitä olen lukenut yhden arvion, joka löytyy täältä.   

Kirjahyllyssäni on 90-luvulla alkuaan ilmestynyt Tauno-Olavi Huotarin ja Pertti Seppälän teos Kiinan kulttuuri (neljäs painos, Otava 2002). Sen kirjallisuusosiossa saa myös Yu Hua muutaman rivin. Hänen todetaan olevan Kiinan kokeilevan kirjallisuuden kärkinimi, joka on esittänyt teoksissaan vahvaa kulttuurikritiikkiä. ”Kertojana saattaa olla esimerkiksi mielisairas henkilö, tai pääteemoina voi olla sadismi ja väkivalta, jotka nähdään kiinalaisen kulttuurin peruspiirteinä” (s. 361).  Tuon luonnehdinnan pohjalta olen kirjailijasta luonut oman käsitykseni. Tuon luonnehdinnan taustalla ovat nähtävästi myös yllä mainitut romaanisuomennokset. Ne on alkuaan kirjoitettu 90-luvulla ja vievät lukijansa lähihistoriaan puhemies Maon aikaan.

Kirjan esseet on kirjoitettu vuonna 2009. Kirjan epilogi on tuore. Sen hän lienee kirjoittanut suomenkielistä laitosta varten. Antoisinta kirjassa ovat lukuisat kutakin aihetta ryydittävät tarinat. Ne saavat lukijan kokemaan aidosti kiinalaisen arjen kaikessa monitahoisuudessaan. Ihmiset haluavat kuitenkin vain selviytyä. Valtavassa maassa joku ajautuu epätoivoon, joku toinen suuruudenhulluuteen.  Joskus kaikessa surkuhupaisuudessaan pintaan nousee myös säälin tunteita. Yu Hua itse on kasvanut lääkäriperheessä. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi hammaslääkärinä. Sen toimen hän aloitti 18-vuotiaana 70-luvun lopulla pian kulttuurivallankumouksen jälkeen. Työnohjaajana hänellä toimi vanha kylissä ja kaupungeissa kiertelevä vanha ukko nimeltään mestari Shen, jonka tehtävänä oli vedellä asiakkaiden hampaita. Hän oli ns. paljasjalkalääkäri, joka toimi tehtävässään oman työnsä ohessa. Kuvitelkaas itsenne asiakkaaksi jossain puodin nurkassa, jossa epävarma teini-ikäinen nuorukainen yrittää repiä hammasta irti. Kerran tulikin hätä puseroon ja tuskanhiki otsalle, kun vedettäessä hammas katkesi ja juuri jäi paikalleen.  Siinä vaiheessa piti noutaa mestari avuksi. Yltä päältä hiessä oli hänkin mutta homma lopulta hoitui. Lukijalla on hauskaa mutta tuolla asiakasressukalla ei hammaslääkäripelko varmasti hälvennyt. Mutta olihan kansa tottunut sietämään kaikenlaista raakuutta ja koettelemusta.

Yu Hua on syntynyt vuonna 1960 ja joskus kulttuurivallankumouksen käynnistyessä hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Aivan ensimmäisenä hän oppi kaksi merkkiä, joista muodostuu sana ”kansa”.  Sanaa toisteltiin kaikissa virallisissa yhteyksissä niin tiiviisti, että hän kertoo oppineensa sen kirjoittamaankin ennen omaa nimeään. Tuolloin perhe asui pikkukaupungissa ja oppimastaan innostuneena poika sai päähänsä toistella kansa-sanaa ja liittää se toiseen kaikkialla toistuvaan nimeen – puhemies Maoon. ”Kansa on puhemies Mao ja puhemies Mao on kansa”, hän kailotti kadulla ihmisille. Nähtävästi kulttuurivallankumous ei ollut vielä roihahtanut täyteen voimaansa, sillä ihmiset suhtautuivat pojan intoiluun vältellen, alta kulmain. Ja vanhemmatkin varoittivat poikaa pitämään suunsa kurissa. Hieman myöhemmin  kaikkialla alettiin hokea puhemies Maosta samankaltaisia lausahduksia ja poika tunsi olevansa voittaja, kun oli keksinyt asian ensimmäisenä. Ei siitä hänelle kuitenkaan mainetta kertynyt.

Sellaisessa henkisessä ympäristössä Yu Hua kuitenkin kasvoi ja kyllä kulttuurivallankumous jätti ankaran jälkensä pojan kehitykseen. Se oli henkisesti tukahduttavaa ja ahdistavaa aikaa, josta jääneitä patoumia ei myöhemmin ollut helppoa purkaa. Lukemistarjonta oli niukkaa, mutta siitä niukkuudesta heräsi pojan sammumaton jano lukemiseen. Maon kootuista teoksista ei löytynyt muuta mielenkiintoista kuin historiaan pohjautuvat alaviitteet. Kulttuurivallankumouksen aikaan yksi kirjailija oli ylitse muiden. Hän oli Maon oma suosikki Lu Xun (1881-1936). Hänet oli luonnollisesti kanonisoitu. Kouluissa hänen teksteistään oli tullut senkaltaista pakkopullaa, että kaikki oppivat inhoamaan jo hänen nimeään. Tekstejä he eivät tietenkään olleet kypsiä ymmärtämään, niiden tulkinnat oli opeteltu ulkoa. Yu Hua löysi Lu Xunin uudelleen vasta 90-luvulla 36-vuotiaana, ja silloin hänen silmänsä avautuivat näkemään tuon klassikon arvon.

Kulttuurivallankumouksen aikana kuitenkin yrittää löytämällä löytää luettavaa. Lukemisen helmiä olivat kädestä käteen leviävät länsimaiset romaanit. Tosin usein niistä sai luettavakseen vain pätkiä. Pojat itsekin saivat päähänsä kopioida jonkun käsiin saamia romaaneja ryhmätyönä. Silloin kävi vain niin, että yön hämärässä unentokkurassa kopioiduista teksteistä ei tahtonut kukaan saada selvää. Kirjainmerkkien kopioiminen vaatii kuitenkin jonkinlaista tarkkuutta. Yksi suosikkiromaani oli Kamelianainen, totta kai senkin vuoksi, että kyseessä oli tabuaihe - rakkaus.

Kun kulttuurivallankumous eli 70-luvun puolivälin tienoilla viimeisiä henkäyksiään ja oli jo luovuttu tyhmentävistä iskulausejulistuksista, teinivuosiaan elävä Yu Hua löysi yhä paljastavammiksi käyvät seinälehdet. Ajankuluksi hän niitä vain tiiraili toivoen löytävänsä jotain kiinnostavaa. Nuorukaisen testosteronit alkoivat kerran kihelmöidä, kun vastaan tuli yllättävä sänkykamariuutinen.  Perhearvoista pidettiin kulttuurivallankumouksen jälkeenkin vielä suurta huolta, kun nimittäin tikunnokkaan oli nostettu eräs avioliiton ulkopuolinen salarakkaus. Se oli jotain aivan uutta vallankumouksellisen paatoksen vielä myllertäessä. Muut pojat eivät seinälehtiä lueskelleet ja Hua saikin sitten innostuneena kertoa tapauksesta ikätovereilleen värittäen tarinaa vain mielikuvitus rajanaan. He saivat päähänsä selvittää rakastavaisten olinpaikat. Ja lopulta he onnistuivatkin löytämään nuo kaksi aivan tavallista ihmistä.  Nainen oli kaupan kassana ja pettymyksekseen he huomasivat, että hän oli aivan vaatimattoman näköien, ei mikään kaunotar.

Yllä tuli jo vastaan esseekokoelman viisi ensimmäistä sanaa, jotka ovat ”kansa”, puhemies Maoon viittaava ”johtaja”, ”lukeminen”, ”kirjoittaminen” ja ”Lu Xun”. Nuo ovat vielä yhteydessä kulttuurivallankumouksen aikaan ja kirjailijan varhaisnuoruuteen. Loput viisi sanaa liittyvät villin talouskasvun aikaan. Toki maan menneisyyteen palataan läpi teoksen. Esimerkiksi Yu Hua nostaa esille sanan ”vallankumous”. Hän löytää kyllä vallankumouksellisuutta uutenakin aikana, tosin erilaisin ehdoin.  Esimerkiksi ns. suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen ajoista on tunnuttu otetun mallia myös myöhemmässä kehityksessä. Mutta on nykyaikaa kuvaamaan löytynyt uusiakin sanoja. Niitä ovat ”erot”, ”ruohonjuuret” sekä sokerina pohjalla ”jäljitelmä” ja ”höynäytys”. Tuohon viimeksi mainittuun sanaan liittyy seikkoja, joita taitaa löytyä myös meidän Suomestamme ja toki myös muualta Euroopasta. Elämme valitettavasti rehellisyyden jälkeistä höynäytyksen aikaa. Puhekielessä voisi puhua kusettamisesta. EU:n liittovaltiokehityksen myötä ei se ainakaan vähene. Suomentaja Rauno Sainio on todella keksinyt kiinan kielen sanalle oivan vastineen.

...

En jätä asiaa vielä tähän. Johtaja-tekstissä aiheena on siis itse Mao Zedong (1893-1976). Yu Hua kertoo kaikkialla maailmassa huomiota saaneesta Maon uintitempauksesta, joka järjestettiin heinäkuun 16. päivänä vuonna 1966. Sehän oli itse aisassa Maon eräänlainen huomionkalastelutarkoituksessa tehty mainostemppu, jonka myötä puhemies sai nuoret punakaartilaiset nousemaan kulttuurivallankumouksen hulluuteen. 72-vuotiaan johtajan vahvaa terveyttä ylistettiin. Media riemuitsi ja nuorisojoukot innostuivat.  ”Vaikka tuuli oli navakka ja aallot löivät, oli se kuin jaloittelu hiljaisella pihalla”, kuvasi Mao itse uintiaan runossaan. Tuo aaltojen loiske riitti saamaan nuorison villiintymään. Kulttuurivallankumouksen julisteet huokuivat selvää vihaa. Pommittakaa päämajaa, Mao julisti itse. Sillä hän tarkoitti oman puolueensa johtohenkilöitä, joiden kanssa Mao oli joutunut vastahankaan.

Yu Hua seurasi kaikkea vielä sivusta. Kaksi vuotta vanhempi veli yritti jo olla punakaartilainen. Yu Hua kuvaa tuota aikaa tukahtuneisuuden ajaksi. Villien alkuvuosien jälkeen palautuminen normaaliin elämään oli hidasta. Koulumoraali laski, opettajat menettivät auktoriteettinsa. Yu Hua kuvaa niitä vuosia tukahdutetun olemisen ajaksi.

Kun puhemies Mao ilmestyi jossakin kansan eteen seuranaan muita puoluejohtajia, niin yleensä Mao vilkutti ja muut taputtivat. Nyt kulttuurivallankumouksen sytyttyä tapahtui muutos. Mao kyllä vilkutti, mutta muut eivät taputtaneet. Sitä he eivät voineet, sillä oikeassa kädessä oli Maon punainen kirja.  He heiluttivat sitä taustalla. Punaisesta kirjasta tuli pakollinen koriste, jota oli kannettava mukana. Yu Hua vertaa sitä filmitähtien pakolliseksi meikiksi, jota ilman ei julkisuuteen passannut tulla.

Sitten ympäri maata pikkukylissä ja kaupungeissa ilmestyi julkisuuteen henkilöitä, jotka olivat kuin ihmeen kautta onnistuneet kättelemään puhemies Maoa. Heistä tuli paikallisia sankareita eivätkä he tohtineet edes pestä kättään.

Yu Hua muistelee omia lapsuuden uniaan, kun hän kohtasi puhemies Maon. Niin tapahtui kolme kertaa. Hän oli silloin onnellisimmillaan. Mao käveli pikku-Huan rinnalla, silitti pojan päätä ja jutteli hieman. Hua riensi kertomaan unesta kavereilleen mutta ei kukaan häntä uskonut. Se oli suuri pettymys.

Tuosta minulla nousee mieleen eräs oman varhaislapsuuteni uni. En kohdannut puhemies Maoa vaan isä Jumalan. Jutella emme voineet, sillä Jumala istui korkeuksissa eikä hänellä jostain syystä ollut suuta. Minua pelotti, koska silmät katsoivat ankarasti. Hän ei toki voinut kajota minuun mutta tuli epävarma olo.

Kulttuurivallankumouksesta Yu Hua siirtyy käsittelemään vuoden 1989 tapahtumia Tiananmenin aukiolla. Niinä aikoina sana ”kansa” alkoi Yu Huan mukaan saada oman todellisen sisältönsä. Kansa ei tuolloin vaatinut demokratiaa. Se nousi tukemaan taistelua silmitöntä korruptiota ja puolue-eliitin nepotismia vastaa. Tällä tarkoitetaan puolueen johtohenkilöiden elitististä jälkipolvea, jotka saivat kasattua itselleen huomattavia etuisuuksia. Tosin Yu Hua toteaa, että nykyaikana – siis kirjoittamisvuonna 2009 – tuo korruptio on paljon räikeämpää.

Yu Hua kertoo oman kokemuksensa siitä, kun hän sai lukiossa tietää puhemies Maon kuolemasta. Siihen uutiseen hän osasi jo valmistautua, koska koululaisia valmisteltiin suru-uutiseen soittamalla surumusiikkia. Se ei ollut uutta, sillä kaksi johtajaa (Zhou Enlai ja Zhu De) oli menehtynyt samana vuonna. Heidänkin kuolemasta kerrottaessa oli ensin soitettu musiikkia.

Oppilaat olivat kokoontuneet koulun juhlasaliin, kun pitkän johdannon jälkeen ilmoitettiin ”suurenmoisen johtajan” menehtymisestä ”pitkällisen sairauden murtamana”. Sitä seurasi yhteinen julkinen itku, alkoi korviahuumaava nyyhkytys. Myös Yu Huaa alkoi alussa itkettää, sillä tilanne oli harras, mutta kun hän kuunteli oman aikansa korviin käyvää loppumatonta nyyhkytystä, jolloin joillakin jopa hengitys katkeili ja joka yltyi yltymistään kauheaksi parkumiseksi, niin Yu Huaa alkoi väkisinkin naurattaa. Purskahduksen peittääkseen hänen oli peitettävä kasvonsa ja pidätellä kaikin voimin nauruaan. Hän lopulta peitti kasvonsa ja nauroi kauhusta jäykkänä tuhansien itkijöiden keskellä, yhä hillittömämmin. Se ”höynäytys” meni kai täydestä, sillä Yu Hua itse kertoo saaneensa käytöksestään kehuja.

Lisään muutaman sanan myös Lu Xunista. Kulttuurivallankumouksen aikana kirjailijan maineelle tehtiin karhunpalvelus. Yu Hualla oli omituinen suhde kirjailijaan. Kai ahdistustaan purkaen hän loi lapsena Lu Xunin novellin ”Mielipuolen päiväkirja” sanoihin elämänsä ainoan ”sävellyksen”.  Sävellys ei ole hänellä säilynyt eikä se olisi kuitenkaan soittokelpoista. Hän vain laittoi nuotteja sikin sokin tekstin lomaan. Hän kertoo valinneensa kertomuksen sattumalta, mutta todellisuudessa syynä oli kai kertomuksen nimi.

Myöhemmin aikuisena Yu Hua tajusi kirjailijan arvon. Mielipuolen päiväkirja koskettaa kiinalaisen kulttuuriperinnön kipeää aihetta – ihmissyöntiä. Siitä on olemassa myös englannista käännetty suomenkielinen versio (ks. alla olevaa kirjallisuusluetteloa). Myös tuon novellin sisällön hän tajusi vasta aikuisena.

Käsittelen hieman myös vallankumousta. Se on edelleen mukana Kiinan kehityksessä. Aseellinen kamppailu on jäänyt pois mutta vallankumouksen ytimeen kuuluvat monenmoiset poliittiset kampanjat kuuluvat edelleen Kiinan arkeen. Kaksi näkyvintä kampanjaa ovat olleet suuri harppaus ja kulttuurivallankumous. Maon kuoltua Kiina ryhtyi rakentamaan tietoisesti talousihmettä. Sen työn taustalla ovat poliittiset kampanjat saaneet elää omalla voimallaan. Yu Hua totea, että Kiinan talousihmeessä voi tunnistaa edelleen suuren harppauksen piirteitä, kuin myös kulttuurivallankumouksesta tuttua väkivaltaa. Aika lailla hän kyllä tulkitsee asioita suoraviivaisesti mutta todetaan, että pinnan alla nuo vanhat toimintatavat jonkinlaisessa muodossa näkyvät.

Suuren harppauksen mentaliteetista on jäänyt valehtelu ja suurentelu. Ne myötäilevät usein julkisia kampanjoita. Talouskasvun vuosina päätettiin rakentaa rahtisatamia. Valtakunnassa ei riittänyt koordinointikykyä. Niinpä itärannikolle luotiin neljä ylisuurta jättisatamaa, missä oli rutkasti ylikapasiteettia.

Suuri harppaus lähti liikkeelle siitä, että teräksen tuotannossa piti kuroa umpeen Yhdysvaltojen etumatka.  Se tavoite on edelleen voimassa. 90-luvulla alkoi terästuotannon buumi. Jopa talonpojat rupesivat valmistamaan suurta harppausta myötäillen terästä yksityisissä sulattamoissa. Tällä kertaa yhteistyö valtion kanssa toimi. Enää ei ole tuotettu käyttökelvotonta sekundaa.   Sen sijaan laadukkaampi työ on auttanut ainakin luomaan huomattavaa liikatuotantoa.

Vuosituhannen vaihteessa päätettiin uudistaa koulujärjestelmää. Tämän haittapuoliin ja myös hyötyihin olen itsekin omin silmin tutustunut ja ollut suorassa kosketuksessa. Koulutuspaikkoja lisääntyi ja mahdollisuuksia avautui enemmän. Samalla lukukausimaksut nousivat, vanhempien panokselle alkoi tulla yhä suurempi riski. Ja kun yhä enemmän opiskelijoita alkoi valmistua korkeakouluista, niin työn löytäminen ja elannon hankkiminen on äitynyt yhä hankalammaksi. Kilpailu on rankkaa. Monet ovat jääneet jalkoihin, jämähtäneet opetuksen oravanpyörään.  Vanhemmat ovat panostaneet lastensa koulutukseen turvatakseen oman vanhuutensa. Nyt tuolla turvalla ei välttämättä enää olekaan katetta.

Harvat menestyvät mutta heitäkin epävarmuus painaa. Vain harvoilla ja valituilla palkkataso voi nousta pilviin. On jo niitäkin, jotka etsivät opiskelun sijaan muita ratkaisuja.

”Erot” (chā jù) on myös mielenkiitoinen luku. Sanalla ymmärretään kuilua ja erilaisuutta. Se viittaa siis elintasokuiluun, joka aiheuttaa epätoivoisia tekoja. Joskus kauempaa katsottaessa teot saattavat tuntua surkuhupaisilta.

Ne koskevat myös sukupuolten eroja ja jännitteitä seksuaalisuuteensa kasvavien tyttöjen ja poikien välillä. Kulttuurivallankumouksen aikaan nainen ei saanut olla nainen. Oli vain vallankumouksellisia. Se näkyi vaatetuksessa ja naisten hiusmuodissa. Yu Huan lapsuudessa Karl Marx saatettiin kuvitella jopa naiseksi, koska hänen hiuksensa peittivät korvat. Tosin parta toi ongelmia. Eräs pikkulapsi joutui virhearvion vuoksi katumaan julkisesti sanojaan.  Jung Chang Villijoutsenissa käsittelee tätä pukeutumisnormia hieman naisen näkökulmasta.

Seuraava tarina liittyy 70-luvun puoliväliin. Tuolloin Kiinassakin muotoutui jengejä, jotka joskus ajautuivat tappeluun. Yu Huan jengin mukana pyöri muita hintelämpi poika, joukon surkimus. Kerran eräässä tappelussa hän kuitenkin pelasti ällistyttävällä tavalla koko jengin maineen. Jengi oli saamassa selkäsaunaa, kunnes tuo muiden taakse piiloutuva surkimus yllättäen syöksyi vihollispoikajoukon eteen kädessä kotoa tuotu keittiöveitsi. Hän viilsi sillä kasvoihinsa haavan, teki itselleen sotamaalauksen levittäen verta pitkin kasvoja ja lähti etunenässä hyökkäykseen raivoisasti huutaen. Tilanne sai näin tässä jengitappelussa yllättävän käänteen.

Mitä ihmettä tuolle ressukalle oli tapahtunut?  Pojan vanhemmat olivat riitautuneet naapuriperheen kanssa, koska epäilivät heitä varkaudesta. Riita koski hyvin mitätöntä asiaa, mutta joskus Kiinassa näköjään kärpäsestä tehdään härkänen. Sopimalla ei tuota riitaa kyetty ratkaisemaan ja perheet joutuivat käsirysyyn. Tuo poika oli valinnut tappelupukarikseen naapurien tyttären ja iski nyrkkinsä suoraan tytön muhkeisiin rintoihin. Se kosketus sai tuona tukahdutettujen tunteiden ja kielletyn seksuaalisuuden aikana ihmeitä aikaan. Pelkkä käden hipaisu tytön rintoihin mullisti pojan elämän. Poika esitteli ylpeänä kavereilleen kättään. Oltiin kovia jätkiä, käyttäydyttiin hullunrohkeasti, mutta janottiin samalla pelosta vapisten kontaktia tyttöihin.  Tuo poika muuttui täysin.  Muiden takana pälyilevästä pelkurista tuli ”kuolemaa pelkäämätön” sankari.  Löydettyään oman seksuaalisuutensa hän sai leijonan voimat.  Tarina on tietysti uskomaton, mutta osaltaan se kertoo jotain siitä nöyryyttävästä ja tukahduttavasta tilasta, johon kasvava lapsi oli noissa oloissa ajautunut.

Samoihin aikoihin joku oli kirjoittanut koulussa liitutaululle sanan ”rakkaus”, joka kiinan kielessä koostuu kahdesta vaivaisesta kirjoitusmerkistä. Asia ja sanan käyttö olivat tuolloin kiinalaisessa yhteiskunnassa tabu ja nuo kirjainmerkit aiheuttivatkin koulussa myrskyn. Ilkitekijä piti saada kiinni. Koulun vallankumouskomitea alkoi etsiä kuumeisesti syyllistä. Sana sai olla taululla, koska tekijä yritettiin löytää käsialaa tutkimalla.

Erot ja kuilu näkyvät siinä, että kulttuurivallankumouksen tiukasta moraalista on siirrytty myöhemmin toiseen ääripäähän – vapaaseen seksiin. Tuo on tietysti tuttua myös länsieurooppalaisessa elämänpiirissä. Ehkä havainnollisempi, erityisesti Kiinassa näkyvä esimerkki on erot rikkaiden ja köyhien välillä, äärimmäisen niukkuuden sekä tuhlailevan ja pröystäilevän yltäkylläisuuden välillä. On epätoivoisiin ratkaisuihin johtavaa köyhyyttä ja niukkuutta. Toisaalta on äärimmäisen sairaalloista tuhlailua, sekä yksityisellä tasolla että hallinnossa. On puolue-eliitin pröystäilevää elämäntapaa, on hallinnon alas painamaa köyhää kansaa. Kun tällaista esiintyy yhteiskunnassa rinnakkain, se aiheuttaa tietysti lieveilmiöitä, joista yksi Yu Huan käsittelemä asia on keinottelu ja kaupustelu.

Lukion ensimmäisellä luokalla ollessaan Yu Hua ja hänen luokkatoverinsa luokka muiden koululaisten ohella valjastettiin kampanjaan keinottelijoita vastaan. Siinä kampanjassa käytiin lähes oikeaa sotaa ja esikuvat oli otettu Maon kehotuksia noudattavien punakaartilaisten väkivaltaisista iskuista. Nuo koululaiset olivat ns.  vapaaehtoisia. Samalla periaatteella valjastetaan ihmisiä edelleen yhteiskuunnalliseen työhön, kuten liikenteen valvojiksi. Nyt jälkeenpäin omia toimintaperiaatteitaan kuvatessaan Yu Hua tuntee suurta syyllisyyttä.  Se oli heikommassa asemassa olevien selkeää kiusaamista. Uhittelevat koululaiset löysivät heikoista ja alas painetuista kohteen omalle itsetunnon kohotukselleen. Se oli selkeää jahtia. Koirat etsivät saalista.

Kyse oli siitä, että ihmisille jaettiin kerran kuussa ruokakuponkeja. Säännöstely oli voimassa ja kupongit korvasivat osan rahasta. Yu Huan kotiseudulla ruokaöljykuponkeja oli jäänyt yli oman tarpeen ja maaseudulta kaupunkiin tuli köyhiä talonpoikia kauppaamaan kuponkeja, koska he tarvitsivat kipeästi rahaa perheen menoihin, kuten vaikkapa lääkärikuluihin.

Kerran Yu Huan vapaaehtoisryhmä sai kiinni nuoren voimakkaan oloisen maanviljelijän.  Hän oli vahvan näköinen, mutta kun pojat hyökkäsivät tämän ”väärintekijän” kimppuun, nuori mies vastusti lujasti, piti kätensä nyrkissä muttei kuitenkaan uskaltanut lyödä. Hän yritti paeta ja oli jo päästä karkuun. Lukion pojat kuitenkin piirittivät miehen ja hakkasivat tiiliskivillä hänen kasvonsa verille. Viimein maanviljelijänuorukaisen vastarintansa murtui ja hän kaatui maahan yltä päältä verisenä. Kädessään hän puristi ruokakuponkeja. Pojat riemuitsivat saaliista. Se oli tuolle vapaaehtoisjoukolle kuin lottovoitto. Maanviljelijä kertoi säästävänsä rahaa omia häitään varten. Kuponkeja hän oli lainannut sukulaisiltaan ja ystäviltään.  Koko suku oli ollut ilman ruokaöljyä, jotta kuponkeja olisi saatu säästöön.

Nuori maanviljelijä menetti kuponkinsa ja hän joutui kirjoittamaan lupauksen, ettei enää alennu keinotteluun. Hänet oli hakattu sen verran huonoon kuntoon, että hän pystyi tuskin kirjoittamaan oman nimensä. Kirjoittaessa paperi tahrautui vereen. Yu Hua ei tiedä, toteutuiko hänen häänsä koskaan.

Kyse oli tuolloin aivan mitättömästä asiasta. Toimintamalli on pysynyt samankaltaisena mutta vastarintakin on noussut raaemmaksi. Yu Hua kertoo esimerkin tapauksesta muutama vuosikymmen myöhemmin. Siinä  tarkastuksen kohteeksi joutunut mies ei enää vältellyt iskuja, vaan tappi tarkastajan.

Sana ”ruohonjuuri” kuvaa sitä, kuinka suurin osa Kiinan äkkirikastuneista on lähtenyt aivan pohjalta, ruohonjuuritasolta ja he ovat onnistuneet nousemaan aivan huipulle, rikkomaan esteen, nousemaan mahdottomilta tuntuneiden esteiden lävitse. Elämä on kuitenkin heikoissa kantimissa. Ihmiskohtalo on ”kakkujen kääntelijöiden” varassa. Sillä tarkoitetaan hallintoa, joiden hampaisiin joku äkkirikastunut voi joutua ja se on sitten menoksi. Kaikki tuntuu olevan mielivallan varassa, sillä täysin rehelliset ovat harvassa.

Mitä tuo ”kakkujen kääntely” tarkoittaa? Se on samaa kuin meillä käänneltäisiin räiskäleitä. Kiinassa kyse on seesaminsiemenkakuista.

”Kiinan kiihkeissä poliittisissa kampanjoissa ero vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä oli monesti häilyvä. Kansankielellä ilmiö tunnettiin ”kakkujen kääntelynä: ihmiset olivat kuin pannulla paistuvia seesaminsiemenkakkuja, joiden kohtalo oli kakkuja kääntelevän käden varassa. Tämän päivän vallankumouksellinen saattoi olla huomisen vastavallankumouksellinen ja päinvastoin.”  (s. 230)

Kiinassa tietysti romahdus voi olla totaalinen, mutta tuntuu, että Amerikoista meille nousseessa metoo-kampanjassa olisi otettu oppia kiinalaisesta yhteiskunnasta – tai siis mistä tahansa muustakin totalitaristisesta maasta.  Jonkun absurdin syytöksen kautta ihmisen elämäntyö saatetaan lytätä täysin ja romahduksen myötä ihminen voi vajota itsetuhoisiinkin tekoihin. 

Kulttuurivallankumouksen aikana elettiin ideologisen ”puhtauden” aikaa. ”Sosialismin rikkaruoho on parempi kuin kapitalismin verso”, oli tapana sanoa. Nyt yhteiskunnan veturina on talous. Deng Xiaoping on todennut (käsittääkseni jo suuren harppauksen loppuessa), että ei ole väliä, onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se nappaa hiiriä. On siirrytty aikaan, jolloin ei ole helppoa tehdä eroa sosialismin ja kapitalismin välillä. Sanan merkitys voi muuttua, mikä heijastaa yhteiskunnan muutosta. Yu Huan mukaan ”erot” on sellainen sana. Jos ajattelen länsimaita, niin kyllähän meillä sanojen merkityssisältöjä on alettu muuntelemaan jonkin poliittisen agendan läpiajamiseksi.

Joskus kiinalaisille esikuvana oli uskollinen kommunisti Lei Feng, Hän esikuvanaan oli autettava köyhiä. Siihen joutui myös Yu Huan perhe, kunnes huomattiin, että tuosta ilmaisesta työstä pyrkivät jotkut hyötymään. Lukion äidinkielen opettaja hermostui kerran Yu Huan luokassa ja totesi ”Te olette kanniskelleet naapurin mummon kaivovettä jo kymmenen vuotta. Ettekö keksi mitään muuta?” Kyse oli 60-luvun alkuvuosista alkanut Lei Fengin esimerkin seuraaminen. Elettiin 70-luvun alkupuolta ja muutos oli tuolloin jo ilmassa. Opettajatkin alkoivat jo vaatia oppilaistaan itsenäistä ajattelua.

Meille Lei Feng on tuntematon hahmo, mutta jotain hänestä voi lukea täältä. Jung Chan kertoo Villijoutsenissa, kuinka lapset pyrkivät Lei Fengin esimerkkiä auttamaan yksinäisiä raskasta taakkaa kantavia ihmisiä (s. 284). Lopulta auttaminen kiellettiin ja koko kampanja kääntyi Maon voimasta päinvastaiseksi: sodaksi luokkavihollista vastaan. Toisia ei saanut auttaa, koska kyseessä saattoi olla luokkavihollinen.

Tuloerojen kasvaessa Kiina on eronnut paljon räikeämmin länsimaista siinä, että tuo on todellakin merkinnyt äärimmäiset köyhyyden ja äärettömän rikkauden oloja. Tässä tapauksessa köyhät eivät nouse kapinaan niin kuin vallankumouksessa.  Köyhyyden loukkuun jääminen on herättänyt vihan omaa itseään ja omaa kyvyttömyyttä kohtaan. Maa on tukahduttanut kapinamielen siinä määrin, että köyhät ja osattomat eivät kykene puolustamaan oikeuksiaan, vaikka jopa lainsäädännöllisesti siihen olisi mahdollisuuksia. Ihminen voi syyttää vain itseään. Ja kun perhe ei voi tarjota lapsilleen eväitä yhteiskunnassa, vanhemmat kokevat epäonnistuneensa. Siitä ei kiinalaisessa perhearvoja tiiviisti kunnioittavassa yhteiskunnassa hyvää seuraa. Yu Hua kertoo jopa epätoivoon joutuneiden vanhempien itsemurhista.

Tuloerojen kasvusta kertoo myös onneton tarina kidnappaajista, jotka kaappasivat pienen lapsen mutta hoitivat hommansa niin avuttomasti, että jäivät pikaisesti polisin ansaan.  Valmistelut olivat jääneet puolitiehen. Se oli tyhmänrohkeaa yritystä, joka kuvastaa yhteiskunnassa lähes syrjäytyneiden miesten epätoivoa. Oli luettu kyllä rikosuutiset muttei ollut järkeä sen pitemmälle.

”Jäljitelmä” tarkoittaa kloonia.Kyse on kiinalaisesta sanasta shānzhài. Englanninkielinen wikipedia käsittelee aihetta tarkemmin, suomalainen käsittelee vain kloonattuja puhelimia.

Yu Hualla itsellään on oiva esimerkki omasta ammatistaan. Hän valmistui alle kaksikymppisenä feikkihammaslääkäriksi. Ei hän tiennyt alasta mitään. Työ opetti. Se on kuvaavaa. Jäljitelmät kuuluvat Kiinaan monella eri tasolla.

Yu Huan viimeisenä sanana oleva ”höynäytys” (Hu you) tuntuu olevan sukua edelliseen.  Itse epäilen Kiinassa lähes kaikkea jäljitelmäksi tai höynäytykseksi. Kun itse kävin aikoinani Xianin lähistöllä tutustumassa terrakotta-armeijaan, minulla oli vahva kuvitelma, että kyseessä on suuri huijaus. Todennäköisesti olen väärässä, mutta Kiinassa oleilleena epäilen kuitenkin lähes kaikkea.

Kiinankielisestä höynäytys-sanasta voi löytää äänneasun ja kirjoitusasun pohjalta eri merkityksiä mutta tässä se tarkoittaa kutakuinkin huijaamista. Tarkemmin se on harhaanjohtamista, liioittelua, hölynpölyä, epärehellisyyttä ja valehtelua, sievästi ilmaisten muunnellun totuuden esittämistä. Kehun vielä suomentajaa.  Höynäytys on oiva vastine.

Höynäytys on tuttua myös meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme. Ihmiset ovat valmiita höynäyttämään toisiaan ja viranomaisia, jos saavat siitä hyötyä. Kauppiaat onnistuvat kyllä meilläkin ostamaan sellaista, mitä emme todellisuudessa tarvitse.

Kiinassa ”hu you” on muoti-ilmaus ja kuuluu arkikäyttöön. Sana nousi suosioon, kun vuonna 2001 kiinalaisen uudenvuoden gaalaillassa Kiinan tunnetuin koomikko Zhao Benshan käytti sitä ja sai höynäyttämällä ihmisiä lankaan.

Sanan puhekielisestä käytöstä otan esimerkin Yu Huan omasta perheestä.  Yu Huan isä ”höynäytti” vaimoaan siten, että hän kehui Haiyania, johon hänet oli määrätty töihin. Loppujen lopuksi paikka oli surkea. Vaimo muutti kahden lapsensa kanssa upeasta Hangzhousta, kauniin Länsijärven rannalta kurjaan pikkukaupunkiin. Pikku-Hua oli tuolloin tuskin kolmevuotias. ”Höynäytit minua”, äiti totesi.

Varsinaisesti höynäytystä on käytetty liiketoiminnassa vipuvoimana. Esimerkiksi olympialaisten alla erästä uutukaista asuintaloa kehuttiin, että Bill Gateskin on vuokrannut sieltä huoneen ruhtinaallisella summalla. Bull Gatesia käytettiin vetovoimatekijänä eli höynäytyksen vipuvoimana, jotta rakennukseen saadaan korkealla hinnalla asukkaita.  Eihän todellisuudessa Bill Gates ollut mitään vuokrannut.

Toinen esimerkki liittyy huutokaupattuun pikkumainokseen TV:n parhaaseen katseluaikaan. Sen voitti melko varaton mies. höynäytti itsensä upporikkaaksi. En paljasta miten, mutta mielikuvitusta ja pitkäjänteistä ajattelua sekä ennen muuta röyhkeyttä se vaati.

Yu Hua kertoo esimerkkejä siitä, miten kansa höynäytti hallintoa ja hallinto toisaalta höynäytti kansaa.

Ensiksi mainitussa yksinhuoltajien eduista päästiin nauttimaan eroamalla väliaikaisesti. Toisessa tapauksessa hallinnon taikasanaksi tuli ”markkinoiden ehdoilla”. Sen kun sanoi syyksi, niin kansa saatiin hyväksymään mitä typerin ja käsittämättömin paikallishallinnon toimenpide. ”Ei voi tehdä mitään, on toimittava markkinoiden ehdoilla.” Näin Kiinassa on saatu toteutettua mitä älyttömämpiä juttuja, jotka ovat tuoneet kiinalaishallinnolle hyötyä ja ihmiset ovat menneet lankaan.

Jos vertaa Suomeen, niin onhan meillä huijausmielessä vedottu ”kansainvälisiin sopimuksiin”.

Lopussa Yu Hua kertoo vielä omasta höynäytysyrityksestään. Hän tekeytyi sairaaksi, valitti vatsakipuja, ettei olisi tarvinnut tehdä mitään. Isä vei sairaalaan ja löytyihän sieltä umpisuolentulehdus. Kirurgina isä operoi sen, mutta pojalle jäi epäselväksi, oliko siellä todella umpisuolentulehdus. No se kuitenkin leikattiin. Poika halusi höynäyttää isää mutta jäi sitten epäselväksi, höynäyttikö isä lopulta poikaa.

Kirjan epilogi on tuore kirjoitus. Siinä Yu Hua erottaa Kiinan kehityksessä kaksi symbolista päätietä.

Kiinalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut kolme mullistusta, joita on seurannut kolme itsemurha-aaltoa. Yksi aalto seurasi suurta harppausta. Toinen seurasi kulttuurivallankumousta. Kolmas liittyy aikaan, kun nykyinen presidentti nousi valtaan. Alettiin paljastaa korruptiota ja monet tilanteensa uhkaavaksi kokeneet päättivät tehdä oman ratkaisunsa.

Tuo aalto Yu Huan mukaan kertoo, että historialla on taipumus toistaa itseään. Yu Huan mukaan ne kertovat myös Kiinan oikeusjärjestelmästä sen, että se on kyvytön ja aseeton. Korruptiota ei Yu Huan mukaan ole kuitenkaan poistettu. Yu Hua lainaa kiinalaista sananlaskua: ”Jokaisella meistä on paskaa perseessä”. Mielestäni suomalaisten ei kuitenkaan kannata olla ylimielisiä.

Toinen päätie on perinteiset perhe-arvot. Vaikka kulttuurivallankumouksen aikana monet ihmiset ilmiantoivat kommunistihallinnolle omia perheenjäseniään, niin kuitenkin perhe piti pystyssä kiinalaista yhteiskuntaa.  Nykyisen kehityksen Yu Hua näkee huonona, koska perhe ja perhearvot ovat rappeutumassa individualismin tieltä.  

 Seuraavassa on pikkuluettelo muusta kirjallisuudesta, jota olen lueskellut rinnan Yu Huan kirjan kanssa. Paria niistä olen lainannut kirjoituksessani. Lu Xunistä on alla käytetty nykyisin vääräksi luokiteltua kirjoitusasua.

Chang, Jung. Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Suomentanut Kaarina Turtia. Otava, 1992.

Chang, Jung – Halliday, Jon. MAO. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Otava, 2006.

Dikötter, Frank. MAO. Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962. Suomentanut Seppo Hyrkäs. Siltala, 2011.

Syn, Lu.  Uudenvuoden uhri ja muita kertomuksia. Englannin kielestä suomentanut Elvi Sinervo. Helsinki, 1960.

Yue, Gang. The Mouth That Begs: Hunger, Cannibalism, and the Politics of Eating in Modern China, in the series of Post-Contemporary Intervensions, edited by Stanley Fish and Fredric Jameson. Duke University Press, 1999.