Näytetään tekstit, joissa on tunniste Leonardo da Vinci. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Leonardo da Vinci. Näytä kaikki tekstit

lauantai 12. elokuuta 2023

Bach på svenska - Gunnar Idenstam ja Lisa Rydberg Lahden urkuviikolla

 Lahti Organ festival 7. – 13.8.2023

Tiistai 8.8. Bach in Swedish, Bach på svenska

Gunnar Idenstam – urut, Lisa Rydberg - viulu


Konsertin ideana oli tulkita Bachin musiikkia ruotsalaisittain, ruotsalaisen kansanmusiikin tyyliin.  Se tehtiin niin kuin pitikin, hillitysti: säveltäjämestaria kunnioittaen, kansanmusiikin tyyliä liikoja korostamatta. Gunnar Idenstamin ja Lisa Rydbergin soitanta oli soljuvaa musiikin virtaa. Se koostui kuudesta sarjasta koosteita. Kuhunkin niistä oli upotettu teemoja eri sävellyksistä. Tunnistin tuttuja melodiavirtoja mutta tarkempaan erittelyyn en kuunnellessa kyennyt. Siirtymät toteutettiin hienovaraisesti sulauttaen. Ohjelmaan oli nuo osaset merkitty mutta enpä lopulta osaa sanoa, oliko siitä konsertin aikana hyötyä vai haittaa. Tuohan sisällöstä kertova lehtinen jonkinmoista turvaa, jonka avulla saa ajatukset pidettyä koossa ja voi kuta kuinkin kuvitella, mitä on tulossa, ettei epävarmuus pääse vallalle.

Idenstamia olen ennenkin kuunnellut. Hän on vieraillut Suomessa suhteellisen usein. En tarkkaan muista, kuinka monta kertaa häntä olen kuunnellut. Ehkä kertoja on vain kolme tai neljä, mutta hänen musiikkinsa on jäänyt mieleen. Ensi kerrasta lähtien hän vei mukanaan. Idenstamin olemuksesta huokuu jokin salaperäisyys. Konserteissa on aina ollut jotain yllätyksellistä.  Sen hän on osannut yhdistää myös ulkoisesti pidättyväiseen esitykseen. Olen joskus ollut Lahden konserttitalossa. Se ei ole urkumusiikille suotuisa paikka, mutta ei sillä ollut väliä. Kuusankosken kirkossa sain kokea hänen räväkkyyttään. Pelkkää räiskettä hän ei kuitenkaan konserteissaan luo. Ne ovat aina olleet syvästi sisäistynyt taidenautinto. Hänen musiikkinsa on lumonnut tyylipuhtaudellaan, vaikka on heti lisättävä, että en kykene sitä ammatti-ihmisen tavoin arvioimaan. Yhtä kaikki, sellainen kuva hänen esiintymisistään on jäänyt.  Itseni kannalta tärkeintä on, että mieli on kirkastunut, levoton sielu on saanut kaipaamansa sisäisen rauhan, yhteyden jonnekin korkeampaan olemiseen.

Sen sijaan Lisa Rydberg oli minulle aivan uusi tuttavuus. Hieman ehdin häntä kuunnella Youtuben kautta ennen konserttia, eikä hän niissä erityistä vaikutusta tehnyt. Nyt sain hänestä kuitenkin aivan toisenlaisen käsityksen. Hänestä hehkui hillitty rauhaisa säteily. Tyyli oli keveää, jousen kosketus sykki herkkyyttä. Siinä oli vastapainoa räväkkyyksiin taipuvaiselle urkurille. Balanssi oli muutaman kerran joutumassa koetukselle mutta aina se palautui harmoniseen tasapainoonsa. Hillitty ote säilyi.

Tiivis kokonaisuus sai kuulijat mukaansa. Minutkin tuo tyyli lumosi. Ei tuotu liikaa itseä esille. Annettiin musiikin matkata omalla painollaan. Soittajien persoona tuli kyllä esiin, mutta se näkyi pienissä eleissä.

…

Viulu on minulle erityisen rakas soitin. Siksikin tarraudun vielä hieman Rydbergin olemukseen ja hänen soittotyyliinsä. Minut lumosi hento ja levollisen rauhoittava jousen kosketus viulun kieliin. Itse asiassa soittaja oli tavallaan kuin toisesta maailmasta. Musiikin olemus sitä kaipasi ja tarvitsi. Mutta löysin minä viulistista myös syvästi henkilökohtaisen kosketuskohdan. Enkä malta olla sitä kertomasta.

Minulla mieleen nousi Mona Lisa ja hänen hymynsä. Ja syykin löytyy. Olen vastikään kahlannut läpi Walter Isaacsonin ja Tero Valkosen suomentaman laajan elämäkerran Leonardo da Vincistä. Ja sen myötä totta kai myös tuon maalauksen taustat ovat tulleet tutuksi. Tuo yleisnero taiteilija oli avioliiton ulkopuolinen lapsi, joka joutui lempeästi hymyilevästä rakastavasta äidistään jo varhain eroon. Hymy jäi alitajuntaan ja välittyy vielä tuohon taiteilijan loppukauden helmeen.

Mona Lisan hymy oli läsnä paitsi Lisan huulilla, myös musiikissa. En kutsuisi sitä äidilliseksi. Se oli lähinnä suojeleva. Enkelin hahmo keinui läsnä olevana ja näkymättömänä kirkkosalissa, me uinuimme elämän kehdossa. Menneen maailman voima keinutti hauraan elämämme laivaa tyynessä suojaisessa maailmankolkassa. Muusikoiden yläpuolella pitkänomaisissa kapoisissa urkujenkoskettimia muistuttavista ikkunoista pilkisti sinisen kirkas taivas, kuin myös kirkon takapihan vihreät ilta-auringossa loistavat lehdykät. Vaahtera siellä taisi jatkaa pitkää elämäänsä. Avaruus ja luontokin tulivat näin muodoin seuraksemme.

…

Mennään konsertin kulkuun. Alku on kevyttä, vienosti suggeroivaa tanssia. Ote on vielä rauhaisa. Siihen kuuluu osanen sellosarjasta (C-duuri). Minulla ei ole siitä mitään muistikuvia, kuten ei myöskään sitä seuraavasta orkesterisarjasta.

Kun ensiaplodit on annettu, siirryttiin toiseen koosteeseen. Tahti muuttuu reippaammaksi. Tuli itse asiassa mieleen säkeet vanhasta koululaulusta: ”Jalka potkee, suksi notkee, sujuilevi sukkelaan…” Mutta tätä ei olisi kai pitänyt mainita, koska se vie helposti ajatukset harhaan, mutta pää pointtini on, että oltiin hyvin maallisissa tunnelmissa. D-duuri-orkesterisarjan Bouree oli ensimmäinen minulle ennestään tuttu säveljuonne. Sen soidessa aloin jo hehkua.

Sitten kolmannesta koosteesta lähtien oli jo enemmänkin tuttuja osasia. Neljännessä osiossa tuntui jo kotoisalta, kun mentiin Brandenburgin konserton maailmaan. Rytmin ja intensiteetin muutokset sävyttivät. Tanssittavuus alkoi tulla enemmän esiin, hillittynä totta kai. Kiitos tulee siitä viululle. Sävyistä ja rytmin muutoksista huolimatta hento ja herkkä ote piti pintansa. Ja ”Mona Lisan hymy” sävytti tunnelmaa antaen alkuvoimansa ja turvansa. Väliin viulisti itsekin aivan kuin olisi keinunut musiikissa. Lanteet ja helmat heilahtelivat musiikin vienossa tuulessa. Sen raikkaista hyväilyistä saimme osamme. Teki mieli lennähtää keinuvaan tanssiin – viulun soidessa ja urkujen koskettimien luikerrellessa mustien ja valkeiden koskettimien rivistöissä.  Bachin maailma oli tullut vieraaksemme kaukaa satojen vuosien takaa - aivan toisenlainen Bach, mihin olimme jykevistä urkukappaleista oppineet. 

Viulistista on mainittava vielä hiukan. Hienoeleinen jalanliike säväytti. Hän ikään kuin kykeni kevyellä ”takapotkullaan” luomaan soittoon hentoa lisärytmiä, mutta se tuli vienoin elein, mikä oli oikeanlainen vastapaino urkujen jämäkälle rytmille. Itse asiassa – kuten Idenstam mainitsi orkesterin alussa – tuo koko sarja oli suunniteltu toisenlaisille keveämmille uruille, ja Ristin kirkon kaltaisten pilliurkujen kanssa tuo konsertti esitettiin ensi kerran. Sehän ei voinut olla jättämättä jälkeään. Onneksi tuota tasapainoa kuitenkin haettiin erilaisin elein. Viulu soi koko ajan rauhaisan lempeästi. Jousi ei luonut kieliin paineita. Keveyttä tarvittiin urkujen vastapainoksi.

Loppukoosteessa etäännyttiin Bachista. Barokin syke säilyi mutta nyt korostui ruotsalaisuus. Adolf Fredrik Staren ja Carl Romeriuksen nimet ohjelmassa olivat minulle vieraita. Aivan loppuun musiikkiin yhtyi kuitenkin gigue-tanssin sävelet sellosarjasta G-duuri. Ihana päätös – kuin jumalanpalveluksen vapauttava loppusoitto!

Yhteenvedoksi totean vielä, että Idenstamin ja Rydbergin luoma musiikki on syväluotaavaa eri ulottuvuuksin. Viulistin herkkä ote pitää konsertin osaltaan koossa. Rytmissä edetään sulavasti. Poljennot osuvat paikalleen.

Balanssin ongelmista mainitsin jo alussa. Mutta jos urut ovatkin välillä ikään kuin ottamassa ylivallan, niin se on vain hetken levoton pyrähdys. Tasapaino palautuu. Se on vain kokonaisuuteen liittyvää draamaa – maailmojen kohtaamista. Musiikki todellakin keinuu omassa rytmissään. Pienistä eleistä välittyy toisaalta musiikin sisäinen villi luonne. Pieni hymyn häive soittajan suupielessä välittää osaltaan tunnelmaa ja musiikin sykettä.  

…

Konsertin virallisen osan päätyttyä tuli selväksi, että niin helpolla ei yleisö ruotsalaisia vieraitamme päästä. Kukituksen jälkeen meni hetki sakastissa, kunnes taputukset toivat heidät takaisin. Urkurimestarimme heitti saamansa keltaisen kukan yleisön joukkoon, sen onnistui nappaamaan eräs vanhempi rouva, varmasti ilahtuneena, vaikken kasvoista tunteita nähnytkään. Viulisti istui kulman taakse odottamaan, kun Gunnar nousi pukille ja aloitti soittonsa. Ne jotka ovat ennen olleet Idenstamin konserteissa, osasivat odottaa yllätystä. Ristin kirkon valkean kirkkaaseen kirkkotilaan räjähti Abban musiikki – Dancing queen. Se imi mukaansa. Aivan kuin Abban kvartetti olisi esittänyt avaruudessa sooloaan urkujen kera.

Sen loputtua Idenstam otti puheenvuoron. Hän totesi pienen ilkikurisen sävyn kera halunneensa esittää jotain perinteistä ruotsalaista ja jatkoi, että seuraavaksi he esittävät vielä yhdessä jotain ”hyvin suomalaista”. Mitähän se voisi olla, mietin. Muutaman sekunnin odotukseen nousi mieleen monet erilaiset vaihtoehdot. Mutta jälleen Idenstam yllätti. Ei tullut mitään kehtolaulun tapaista itkuvirttä, ei tullut tangoakaan. Kirkon atmosfäärissä räjähti Säkkijärven polkka. Eikä se todellakaan olut mikään hidas versio. Mutta nytkään ei viulu ruvennut hötkyilemään tai riehumaan. Se soljui sulavassa liikkeessään urkujen kera. Polkka eteni kiemurrellen kuin raitiovaunu välillä äkkikäännöksinä. Vauhti oli toki hurja, niin kuin pitikin.

Mutta olen minä ennenkin kuullut tuon kappaleen kirkossa ja kaiken lisäksi jumalanpalveluksen loppusoittona. Nimittäin muutama vuosi sitten se soi Karjalaisten liittopäivien juhlajumalanpalveluksessa Kouvolan keskuskirkossa, silloinkin viululla soitettuna.

Se oli ihana konsertti. Musiikki ei mielestä kadonnut. Hiljaista oli hämärtyvässä Lahden illassa.

 

Bachin virrassa kepeästi keinuen, uinuen,

musiikin hyväillessä, sydämen levätessä,

maailmojen avarassa kosketuksessa – läsnäolon hetki…

 


Kirkkopihalta Lahdesta

tiistai 21. elokuuta 2018

Sergei Eisenstein - Panssarilaiva Potjomkinia katsellessa, elämäkertaa lukiessa


Aluksi:

Tämä on kirjoitus yhdestä elokuvaillasta. Se olisi varmasti päättynyt niin kuin yleensä. Huomasin kuitenkin tekstityksessä erään käännösvirheen.  Siitä sain kimmokkeen tutkia elokuvaa ja sen ohjaajan elämää tarkemmin. Tässä on sen tutkimusmatkan hedelmää. Jutusta selviää tuo pieneltä tuntunut käännösvirhe kuin myös monia muita seikkoja elokuvasta ja Sergei Eisensteinin (1898-1948) elämästä.
………



Kävin sunnuntaina 12.8. Lahden Kansantalon Vaahterasalissa katsomassa Sergei Eisensteinin klassikkoelokuvan Panssarilaiva Potjomkin.  Se ei ollut mikä tahansa elokuvanäytös. Se oli ensiksikin osana Lahden urkuviikkoa ja jo lähes perinteekseni on kuulunut osallistua aina johonkin urkuviikon tapahtumaan. Toiseksi kyseessä oli live-esitys, jossa katsojat saattoivat katsoa elokuvan elävän musiikin kanssa. Kolmanneksi Vaahterasalissa elokuvan saattoi katsoa aitona 35 mm:n filmiversiona. Oikea elokuvakone surisi taustalla, vaahterasalissa digiversioita vierastetaan.  Lähempiä tietoja tästä puolesta löytyy mm. täältä. Elokuvan alussa elokuva-alan tuntija Markku Koski kertoi elokuvan taustoja. Se oli tiiviisti kerrottu valaiseva johdanto Potjomkinin maailmaan.

Olen luonnollisesti nähnyt Potjomkinin muutaman kerran. Viime katsomisesta on kyllä aika monta vuotta aikaa. Nyt minut veti Lahteen elokuvan lisäksi myös elokuvaan liitetty urkusäestys. Urkurina oli Heikki Ruokonen. Musiikkina hän käytti eri säveltäjien teoksia. Tunnistin muutamia säveltäjiä ja kappaleita. Ruokonen itse kertoi alussa urkujenkäytön elokuvaesityksiin liitetystä historiasta, myös urkujen erityispiirteistä ja ominaisuuksista. Urkujen käytölle on olemassa vankat perinteet. Musiikista totean, että se toi elokuvaan aivan uuden ulottuvuuden ja nautittavuuden. Tosin minulle eräissä kohdin musiikki vei enemmän huomiotani. Elokuvaa esitellyt Koski suositteli katsojia istumaan salin etuosaan, jolloin elokuvan monet lähikuvat olisivat tulleet iholle. Ehkä sillä olisi ollut vaikutuksensa mutta minulle elokuva oli ennestään tuttu ja halusin nimenomaan keskittyä musiikkiin. Huomasin kuitenkin katsoessani, että elokuvan tapahtumat alkoivat elää aivan uudella lailla. Koski on oikeassa, kyllä iso valkokangas pienen TV-ruudun päihittää ja minunkin istumapaikaltani koin eläytymisen riemun.

Musiikki kuitenkin välillä etäännytti. Hieman kaksijakoisin tuntein katsoi elokuvaa, kun taustalla alkoi soida Moody Blues -hitti Nights in White Satin. Toisaalta se toi filmiin niitä uusia sävyjä, joita sen oli tarkoituskin tuoda. Perinteisesti taustalla on soinut Dmitri Šostakovitšin musiikki, jolloin elokuvan mahtipontisuus on saattanut korostua liikaakin. Se on itse asiassa lisätty vasta vuonna 1976, kun elokuvasta valmistettiin teknisesti uudistettu versio.

Elokuva on varmasti kokenut historian saatossa muutoksia, jotka eivät koske pelkästään taustamusiikkia. Ja on muistettava, että alkuperäisessä versiossa ei musiikkia ollutkaan. Se oli mykkäelokuva.  Yksittäisiä kohtia on saatettu poistaa. Stalinin aikana sensorit olivat valppaita. On kuitenkin pakko luottaa tuohon 1976 versioon, joka tässäkin tapauksessa oli kyseessä.
Nyt näkemässäni versiossa on kuitenkin yksi kohta, joka eroaa selkeästi alkuperäisestä. Eisenstein oli laittanut elokuvan alkuun motoksi lainauksen Lev Trotskin kirjasta. Trotski ja Eisenstein tunsivat toisensa, mistä syystä miehelle olikin 30-luvulla tulla ongelmia.  Nyt näkemässäni versiossa mottona oli kuitenkin Vladimir Leninin sanat, jotka tuntuvat kokonaisuuden kannalta irrallisilta. Pian elokuvan jälkeen Trotski joutui epäsuosioon ja viittaukset häneen piti kaikkialta poistaa.



Oheisissa kuvissa näkyy Leninin sanat englanniksi ja Trotskilta otettu lainaus venäjäksi. Selvitän hieman Trotskin tekstin sisältöä. Sen vallankumouksellinen retoriikka taipuu hieman huonosti suomen kieleen enkä käännä sitä aivan suoraan.

”Vallankumouksen henki on kantautunut Venäjän maaperän ylle. Valtava salaperäinen prosessi on toteutunut lukemattomissa sydämissä. Itseänsä tuskin tiedostaneet ihmismielet ovat sulautuneet yhdeksi joukoksi, joukko on sulautunut purkauksen kaltaiseen innostukseen.”

Ihmismielestä puhutaan kuin purkautuvasta luonnonvoimasta. Tuo luonnonvoima alkaa sitten purkautua elokuvan kolmannessa osassa panssarilaiva Potjomkinin kapinan yhteydessä tapetun matruusi Vakulintšukin hautajaistilaisuudessa. Väkijoukko kiihtyy, vihan tunteet yltyvät. Siinä vaiheessa eräs herra huudahtaa ehkä huumoriksi tarkoittamansa juutalaisviittauksen, mikä sai kansanjoukon raivoihin. Palaan siihen alempana. Totean nyt, että Stalinin ajan Neuvostoliitossa tuon lausahduksen on täytynyt olla tabu enkä usko, että sitä on julkisesti näytetty. 
….

Elokuva kuuluu elokuvahistorian klassikoihin siinä käytetyn montaasitekniikan ansiosta. Se on luotu juhlistamaan vuoden 1905 vallankumousta. Se on siis aatetta pursuava vallankumoustarina, minkä vuoksi sitä on aikojen kuluessa vierastettu. Se on myös aikansa avandgardistin taiteellinen manifesti, siitä huokuu uuden taiteenlajin kokeileva henki ja antaumuksellisuus. Elokuvan tekijät ja jokainen elokuvassa esiintyvä henkilö näyttää antavan aidosti kaikkensa. Sen aistii, kuinka kaikki ovat kuin syttyneet elokuvan henkeen ja suureen tehtävään. Elokuvassa näkyy runsaasti läheltä kuvattuja kasvoja. Tällä kertaa tajusin kiinnittää niihin erityistä huomiota, koska myös elokuvan esittelijä niistä kertoi. Kasvot tulivat lähelle, kuin kiinni ihoon. Se oli realismia, ei mitään ulkokohtaista myyttistä tarinaa kuin esimerkiksi Eisensteinin myöhäistuotantoon kuuluvassa Aleksanteri Nevskissä, jolla toki myös  on omat ansionsa. Potjomkin kertoo toisesta ajasta, luomisen vapaudesta ja kulttuurin tekijöiden riemusta. Ollaan uuden maailmanajan portilla. Nuorena opiskelijana otin vastaan elokuvan sanoman yksioikoisemmin. Nyt tällä kertaa elokuvan tarinan taustalla irvailee noita aikoja seurannut totalitaristinen kehitys. Eisenstein ei Potjomkinia tehdessään ollut vielä poliittisen ohjailun raakuutta vielä kokenut. Mentiin vielä taiteen ehdoilla, kirkassilmäisesti sosialismia rakentaen. 

Elokuva on itse asiassa viisiosainen klassinen draama. Elokuvan sisältöä en nyt kerro. Sen löytää kyllä wikipediasta ja muista runsaslukuisista lähteistä. Verkosta löytyy myös lainaus Peter von Baghin Elokuvan historiasta (vuodelta 1975), jossa käsitellään elokuvan vaiheita. Linkki tekstiin on tässä.  Tässä ovat otsikoituna elokuvadraaman viisi osaa:

Osa I: Ihmisiä ja matoja;

Osa II Draama takakannella;

Osa III: Kuollut mies vetoaa;

Osa IV: Odessan portaat;

Osa V: Eskaaderin kohtaaminen.
A.Rodtshenkon luoma juliste elokuvaan



Elokuvan tunnetuin kohtaus on tietysti Odessan portaat, jossa sotilaat järjestävät joukkohysterian ampumalla väkijoukkoon ja tappamalla viattomia ihmisiä. Elokuvajulisteen yksin vierivät lastenvaunut ovat julman tapahtuman yksi symboli. Elokuvan katsomista ei kannata kuitenkaan rajoittaa pelkästään tuohon yhteen kohtaukseen.

Peter von Bagh kirjoittaa, kuinka yksittäiset kohtaukset viittaavat useisiin muihin vastaaviin tapahtumiin:

”Vakulintshukin hautajaiset ovat kaiku niistä monista hautajaismenoista, joita mielenosoituksissa kuolleiden vallankumouksellisten kunniaksi on järjestetty. Porras-jakso sisältää Bakun teurastuksen, tammikuun yhdeksännen Pietarissa, tulipalon hävityksen Tomskin teattereissa.”

Eisensteinin taituruus näkyy siinä, että yhtä tapahtumaa kuvatessaan, hän kuvaa myös monia muita vastaavia.  Odessan portaista tuli vallankumouksessa symbolinen merkitys. Eisensteinin tehtäväksi tuli tehdä vuoden 1905 vallankumouksen 20-vuotisjuhlaa varten muistoelokuva. Hän päätyi pitkän pohdinnan jälkeen ratkaisuun kuvata yksi sinänsä vähäinen tapaus, jollaisia oli todellisuudessa useita. Usean tapahtuman kavalkadi ei olisi kyennyt tehoamaan katsojaan samalla voimalla.

Menen nyt elokuvan kohtaukseen, johon alkusanoissani viittasin ja joka minut havahdutti.  Aivan kuin olisin nähnyt sen ensi kerran, mutta totuus on, etten aikaisemmin ole osannut kiinnittää siihen huomiota. Nyt kiinnitin ja selvitän siihen syyn. Kohtaus tapahtuu kolmannen osan loppuvaiheessa, hieman ennen Odessan portaat -jaksoa. Matruusin hautajaisista on kehittynyt mielenosoitus. Muistopuheiden jälkeen on alettu vaatia kapinaa. Kansan joukosta kuuluu huudahduksia ” Alas pyövelit!” ja ”Alas itsevaltius!”. Valkokankaalla näkyy vaikuttavia lähikuvia surevista ja raivon partaalla olevista ihmisistä. Ei voi kuin ihaille, miten ihmeessä Eisenstein on saanut näyttelijänsä eläytymään tapahtumaan niin intensiivisesti ja aidosti.  Hän käytti kuitenkin rooleissa aivan tavallista kansaa.


Tilanteen normaalin kehityskulun saa muuttumaan eräs herra. Viha kumpuaa väkijoukossa, alkaa purkautua raivoksi. Juutalaisen näköinen naishahmo yrittää rakentaa sopua ja järjestystä. Hänen kasvojaan ja palopuhettaan näytetään muutamaan kertaan. Kasvot valkokankaalla vaihtuvat tiuhaan, jok’ikisen henkilön kasvot elävät tilanteen kuohuissa. Jännitys tuntuu tihentyvän.  Komean näköinen juutalaisnainen esiintyy rakentavasti: ” Äidit ja veljet! Älköön olko välillämme vihaa eikä eroja!” Rehvakkaan oloinen vaaleaan pukuun, tummaan liiviin ja vaaleaan hattuun pukeutunut mies seuraa tapahtumia ylimielisesti hymähdellen. Hän on niin sanotusti rinta rottingilla. Puvun takki on auki, peukalot ovat kainalon kohdalta liivin alla, sormet eteenpäin sojottaen. Kamera on aivan lähellä miehen kasvoja, kun hän töräyttää lausahduksensa:

”Бей жидов!”

Se tarkoittaa sananmukaisesti ”Lyö jutskuja!”, eli paremmalla suomella ”Jutskuille turpiin!” Havahduin noihin sanoihin ja ennen muuta havahduin kääntäjän virheeseen. Hän oli luullut sanaa ”Židov” sukunimeksi ja suomentanut ilmauksen kömpelösti ”Lyö Židov!”, joka näyttää katsojalle täysin irralliselta lausahdukselta. Katsoja alkaa vain ihmetellä, kenestä Židovista nyt puhutaan. Kaiken lisäksi tuo juutalaisviittaus on elokuvan kokonaisuudessa melko tärkeä yksityiskohta. Se laajentaa elokuvan moninaisuutta ja yhteiskunnallista kontekstia.

Mitä sitten tapahtuu, kun mies töräyttää tuon antisemitistisen lausahduksensa.  Väkijoukko hiljenee, kaikki kääntävät katseensa mieheen. Hän on ilmiselvästi tarkoittanut lausahduksensa sutkaukseksi, ajattelee kai näsäviisaana olevansa vain vitsikäs ja itsetyytyväisenä hymähtelee, kun on oivaltanut huutaa tuohon yhteyteen jotain sellaista. Mies häkeltyy nolona joutuessaan huomion keskipisteeksi, yrittää suojautua, painaa hattuansa päähän syvemmälle, yrittää taivuttaa liertä. Se ei auta. Väkijoukko syöksyy miehen kimppuun nyrkit ojossa.

Ilmaus on todellakin aikansa lentävä lause. Lauseen epäillään syntyneen kansalaissodan aikana, ehkä juuret ovat vielä etäämmällä. Antisemitismi on elänyt Venäjällä vahvasti ja tuo mies joutui elokuvassa sen ilmentymäksi. Eisenstein oli itse monen muunkin avandgardistisen taiteilijan tapaan juutalainen, joten ei ihme, että hän on nostanut esille myös juutalaisaiheen.   



Mielestäni suomalainen katsoja jää jostain paitsi, kun tuo kohtaus ei hänelle avaudu. Se jää toki hieman seuraavan kohtauksen varjoon. Väkijoukko saattelee Odessan portailta  panssarilaivan miehistöä matkaan. Kaikkialla on iloisesti hymyileviä ihmisiä, eri ikäisiä ja eri väestöryhmiin kuuluvia. Kunnes sitten kajahtaa ”Äkkiä!”. Alkaa Odessan portaiden jakso – draaman neljäs osa.  Sotilaat avaavat tulen, kuvissa näkyy tragediaa vaikuttavimmillaan: verinen lapsi, itkevä äiti todellinen pakokauhu, joka tuntuu leviävän valkokankaan lävitse katsomoon.

Elokuvan kuvakieli on voimallista, sillä korostetaan vastakkainasettelua. Tämä kuuluu Eisensteinin elokuvalliseen ideaan: hän puhuu elokuvan teoriassaan elokuvailmaisuun olennaisena kuuluvasta dialektiikasta, jolla hän tarkoittaa konfliktin läsnäoloa. Tietysti kyseessä on myös sosialistinen yhteiskuntanäkemys, mutta Eisenstein näkee dialektiikkansa syvemmin. Hieman huvittaviltakin nuo kuvalliset ilmaisut tuntuvat.  Alkuvaiheessa julistetaan ”Kostamme verenimijävampyyreille”. Kun elokuvan toisessa osassa laivalla on kapina, matruusi huudahtaa ”Lyö lohikäärmettä!”. Sana ”lohikäärme” (дракон) tuntuu tässä yhteydessä oudolta, mutta nyt ei ole kyse mistään leikkisästä lasten satukirjan olennosta. Ehkä vastineeksi sopii parhaiten liero tai hirviö: ”Anna sille ihmishirviölle turpiin!”

Elokuvan mustavalkoisessa ensi-illassa nähtiin myös värejä. Eisenstein värjäsi itse filmin 118 kuvaan laivan mastoon nostetun lipun punaiseksi. Käytännössä kuvauksessa lippu oli luonnollisesti valkoinen, jotta efekti olisi onnistunut. Se oli varmaan tuona aikana yllättävä tehoste. Tässä vaahterasalin esityksessä lippu taisi olla valkoinen. Youtubessa on kuitenkin versioita, joissa mastossa liehuu punalippu.


…

Aloin tuon Vaahterasalin esityksen jälkeen kiinnostua tarkemmin Eisensteinin elämän vaiheista. Olen kahlannut läpi Oksana Bulgakovan hänestä kirjoittaman elämäkerran. Sen myötä ohjaajasta alkoi avautua uusia piirteitä. On todettava, että en ole päässyt aiheesta irti niin helposti kuin luulin. On seikkoja, joihin haluan perehtyä syvemmin. Nyt annan niistä esimakua.

Minulla on käytettävissäni kirjan venäjänkielinen versio, julkaisuvuosi 2017 (Судьба броненосца: Биография Сергея Эйзенштейна. Санкт Петербург, 2017 – Panssarilaivan kohtalo: Sergei Eisensteinin elämäkerta). Kirja on ilmestynyt alun perin saksaksi ja siitä on vuonna 2001 ilmestynyt myös englanninkielinen laitos, josta venäjännös on käännetty:

Bulgakova, Oksana. Sergei Eisenstein: A Biography / Trans. Anne Dwyer. Berlin and San Francisco: PotemkinPress.

Tiivistäen Eisensteinin elämästä voi todeta, että hänellä oli monista vastoinkäymisistä huolimatta lähes uupumaton työtarmo. Sitä varjostivat tosin monet keskeneräiset suunnitelmat. Toisaalta hänellä oli henkilökohtaisia ongelmia, jonka myötä Sigmund Freudista ja psykoanalyysista tuli hänen koko elämänaikainen seuralainen.   Hänellä oli lapsuudessa vaikea isäsuhde. Aikuisena häntä seurasivat parisuhdeongelmat ja siihen liittyen ongelmat oman seksuaalisuutensa kanssa.

Eisensteinin urasta on aluksi mainittava se, että häneltä loppujen lopuksi valmistui vain seitsemän kokopitkää elokuvaa. Keskeneräisiä tai tuhoutuneita on kuitenkin muutama. Hän työskenteli myös elokuvateoreetikkona ja kirjallinen tuotanto on laaja. Myös teatterin alalla häneltä on vahvoja näyttöjä. Hän on ohjannut jopa Wagneria Bolšoi-teatteriin, mutta poliittisen kehityksen vuoksi se esitys poistettiin hyvin pian ohjelmistosta. Hänellä on paljon keskeneräisiä hankkeita ja pelkkiä suunnitelmia. Elokuvaohjaajan uraa hidasti elokuvan-alan hallinto ja sensuurikoneisto. Esimerkiksi vuosina 1934-36 nähtiin suurta vaivaa Bežinin niitty -elokuvan käsikirjoituksen valmistelussa ja elokuvan kuvausten toteuttamisessa. Suurin toivein ohjaaja luovutti työnsä mutta sensuuri kuitenkin vaati käsikirjoituksen uudelleenvalmistelua, jossa käsikirjoitusta muokkasi vähän myöhemmin teloitetuksi joutunut kirjailija Isaak Babel. Koko hanke lopulta hylättiin. Sergei Eisenstein sairastui siinä vaiheessa vakavaan masennukseen, josta selvitäkseen hän joutui turvautumaan psykoterapiaan, niin kuin monta muutakin kertaa elämänsä aikana. Masennusta ei ainakaan helpottanut suuren terrorin kausi. Ohjaaja sairasti tuolloin myös hoitoa vaativan isonrokon. Yhtä kaikki, masennuksesta selvittyään hän oli taas töittensä ja uusien suunnitelmien parissa.

Oheisessa kuvassa Eisenstein on kiinalaisen Peking-oopperan tähden Mei Lan Fangin kanssa. Peking-ooppera teki vierailumatkan Neuvostoliittoon vuonna 1935. Eisensteinillä oli tuolloin elokuvahanke meneillään, mutta hän kuitenkin kuvasi huolellisen pedanttisesti osia eräästä Peking-oopperasta. Kiinalaisille oli uutta Eisensteinin tarkkuus ja monet otokset. Se vaati sopeutumista. Kuvat olen ottanut Mei Lan Fangin kotimuseossa Pekingissä.




Elokuviaan hän ei aina kohdistanut katsojilleen vaan myös itselleen. Niin häntä tulkitsee Bulgakovan kirjaan esipuheen kirjoittanut Jan Levtšenko. Hänen mukaansa hän analysoi niissä omaa lahjakkuuttaan.  Lapsuudessaan kovin kiltti poika antoi myöhemmin teatterin ja elokuvan maailmassa persoonansa räiskyä. Hän loi valkokankaalle poliittista propagandaa mutta myös elokuvataiteen visuaalisia ja rakenteellisia rohkeita kokeiluja.  Elokuvan teon intohimoisen työskentelyn ohessa hän luki ja kirjoitti paljon, loi käytännön työnsä ohessa teoriaa.

Oma työnäky vahvistui jo 20-luvun alussa, kun hän aloitti toimintansa teatterin parissa ja elokuva-alalla. Hän hakeutui teatterin legendan Vsevolod Meyerholdin oppilaaksi, mutta heille tuli välirikko ja yhteistyö lopahti jo alkuvaiheessa. Sekin omalta osaltaan kertoo Eisensteinin tahdonlujuudesta ja vahvasta itsetietoisuudesta.

Eisenstein sai Panssarilaiva Potjomkinin valmistumisen jälkeen kokea karvaasti, kuinka vallanpitäjät alkoivat ohjata taidetta. Hän halusi pitää kiinni taiteellisista periaatteistaan, mutta sai lopulta antaa periksi. Tuotanto jäi suppeaksi. Myöhemmissä suurteoksissaan hän joutui sopeutumaan Stalinin valtakoneiston luomiin vaatimuksiin, toki pystyen elokuvien kautta välittämään myös omia taiteellisia tavoitteitaan.

Eisenstein oli taiteilijanakin vain ihminen. Hän oli elokuvan suuri teoreetikko, jolla oli 20-luvulla useita seuraajia ja oppilaita. 30-luvulla mies alkoi kuitenkin jäädä taustalle. Mukan tuli myös kateuden tunteita, kun omat oppilaat alkoivat saada kansan suosiota taiteellisesti hyvin pinnallisilla tekeleillään. Yksi 30-luvun tunnetuimmista elokuvista on vuonna 1934 valmistunut musikaali Iloiset pojat (Веселые ребята), jossa jäljitellään amerikkalaisia esikuvia.  Elokuvan ohjasi aikoinaan Eisensteinin oppilas ja läheinen yhteistyökumppani Grigori Aleksandrov. Elokuvan pääroolia näytteli Ljubov Orlova, jonka kanssa Aleksandrov myöhemmin avioitui. Eisenstein ei osannut pelkästään iloita entisen ystävänsä menestyksestä. Pinnalle nousivat vahvoina myös kateuden tunteet.  Oma oppilas sai nauttia julkisuuden säteilystä ja myös taloudellisesta menestyksestä. Itse oppi-isä joutui kamppailemaan pienillä tuloillaan pelkkänä opettajana. Eisenstein kävi tuolloin elämässään vaikeita vaiheita.
,,,

Mennään tarkemmin Eisensteinin lapsuuden traumoihin. Niiden vuoksi hän joutui turvautumaan läpi elämänsä psykoanalyyttiseen terapiaan, ensimmäisen kerran jo parikymppisenä. Vaikea isäsuhde varjosti häntä, lisäksi omat synkät pilvensä toi sekin, että hänen setänsä oli aikuisiässä menettänyt mielenterveytensä eli tullut hulluksi. Ja äidistäkin tuli hänelle lopulta taakka.

Eisensteinia on kuvattu homoseksuaaliksi. Se on kuitenkin liian yksioikoinen kuvaus. Hän omienkin toteamusten mukaan lähinnä biseksuaali. Asia on kuitenkin monimuotoisempi. Lapsuuden traumat jättivät jälkensä. Hän ei voinut koskaan kiintyä eroottisesti naiseen. Hänellä oli 20-luvulla pari naissuhdetta, jotka eivät saaneet tulta alleen. Niistä toisen kanssa hän taisi päästä yhdyntään asti. Hän solmi avioliiton vuonna 1934, mutta se oli ns. platoninen, pelkkään ystävyyteen pohjautunut suhde. Hänellä oli vanhempanakin ihastuksen kohteita. Kirjaa lukiessa tuli ainakin kerran vastaan tapaus, jossa hän elämänsä loppuvaiheissa ihastui nuoreen tyttöön.

Sergei syntyi ja kasvoi Riikassa Latviassa. Isä oli tunnettu arkkitehti, äiti rikkaan kauppiaan tytär Pietarista.  Isä oli kovalla työllä uransa luonut dominoivan itsevarma persoona. Avioelämä ei luonnistunut ja perheen ainoa lapsi Sergei joutui seinän takana kuuntelemaan vanhempiensa jatkuvaa riitelyä. Äiti purkautui sielunelämästään pojalleen, tuskaili isän julmuudesta. Poika oli kiltti ja sopuisa, uppoutui lukemiseen. Sitten äidille kehkeytyi suhde toiseen mieheen ja tapahtui tuolle ajalle hyvin harvinainen tapaus. Puolisot erosivat. Koska vaimo oli syyllinen, lapsi jäi isälle.

Yksinkertaistaen voi todeta, että isä oli Sergein vihan kohde, äitiä hän jumaloi. Asetelmasta kehittyi hyvin freudilainen. Sigmund Freudista tulikin Sergein elämän seuralainen jo nuoruudesta lähtien. Hän ihastui Freudin analyysiin Leonardo da Vincista, joka niin ikään oli kasvanut voimakkaan isän hoivissa. Leonardo oli aikansa nero ja Sergei samastui häneen. Toki Eisenstein tunsi da Vincin vain Freudin kautta. Tästä tuttavuudesta nuori Eisenstein sai kuitenkin varmuuden omasta lahjakkuudestaan. Hän tunsi olevansa nero ja kiltti poika löysi purkautumistien taiteesta.

Isä oli vallankumouksen aikoihin toisella puolella rintamaa. Hän pakeni vallankumousta sittemmin Saksaan. Siellä hän kuoli melko pian. Äiti jäi asumaan Neuvostoliittoon.

Vaikka äiti asui Leningradissa, hän takertui henkisesti yhä kiinteämmin poikaansa. Pojan oli vaikeaa pysyä hänestä erillään.  Äiti joutui vuosien myötä taloudellisesti yhä ahtaammalle, kun valtio konfiskoi hänen arvokorujaan ja omaisuuttaan. Poika yritti auttaa, mikä vain kiihdytti umpikujaa.

30-luvun alussa Eisenstein pääsi matkustamaan Amerikkaan ja Meksikoon. Hänen projektinsa Hollywoodissa ja Meksikossa kuitenkin keskeytyi vuonna 1932, kun hän joutui palaamaan kotimaahansa. Yhtenä tärkeänä syynä paluuseen oli Eisensteinin huoli äidistään. Poika pelkäsi äitinsä puolesta. Tämä oli tavallaan panttivankina. Näin tavallaan kiristettiin Eisensteiniä palaamaan kotimaahansa.  Näin katkesi mahdollisuus loistavaan kansainväliseen uraan.

Kotimaassaan hän joutui keskelle raakaa elokuvan tuotannon arkea, jota säestivät jatkuva kiistely sensuuriviranomaisten kanssa. Suurta terroria ei Eisensteinkään osannut odottaa. Uutta perustuslakia odotellessa oli jopa pieniä toiveita yhteiskunnan ilmapiirin vapautumisesta, mikä nykyisin tuntuu käsittämättömältä. Sitten kävi niin kuin kävi.   

30-luvun loppupuolella Moskovaan oltiin rakentamassa uutta elokuva-alan työntekijöille tarkoitettua asuinrakennusta. Eisensteinin oli tarkoitus saada sieltä haltuunsa kaksi asuntoa, yhden isomman itselleen ja pienen yksiön äidilleen. Hän käytti vaikutusvaltaansa. Lopulta kuitenkin molemmat anomukset hylättiin. Se kertoi osaltaan Eisensteinin arvovallan laskusta Bežinin niitty -projektin jäljiltä. Sitten kun Stalin kiinnostui Aleksanteri Nevski -hankkeesta, häntä tarvittiin jälleen. Tällä kertaa elämä oli jo koulinut itsetietoisesta taiteilijasta valtakoneiston nöyrän palvelijan. Terrori ei miestä kaatanut.

Eisensteinin isäsuhde näkyy kyllä myös tuotannossa. Bežinin niityssä taustalla on Pavlik Morozovin tarina. Tässähän on kyse pakkokollektivoinnin ajalta, jolloin Pavlik ilmiantaa neuvostoviranomaisille kulakki-isänsä. Isä tuomitaan kuolemaan. Pavlik puolestaan joutuu isoisänsä murhaamaksi. Nyt ajatellen aihe tuntuu hyvin riskialttiinsa tietäen, että Eisenstein halusi tuoda elokuvaan oman painotuksensa. Jokin sisäinen voima veti häntä kuitenkin tuohon aiheeseen. Lisäksi yhteiskunnassa oli tuolloin pieniä toiveita ilmapiirin vapautumisesta. Uutta perustuslakia odotettiin ja ihmisiä oli jopa vapautettu vankiloista. Myöhemmät historialliset elokuvaprojektit tuntuvat vain vahvistavan tuota samaa vetovoimaa.

Kun hän sitten uransa loppuvaiheessa sai valmistaa historiallisia elokuviaan Aleksanteri Nevskistä ja Iivana Julmasta, niin siinäkin tuota teemaa sivutaan paitsi elokuvan hahmojen kautta myös suhteessa Iosif Staliniin. Iivana Julmasta Stalin halusi luoda omanlaisensa kuvan. Sodan jälkeen Eisenstein sai valmiiksi trilogian toisen osan. Stalin vaati siihen selkeitä muutoksia. Eisensteinin Iivana oli liian despoottinen. Ohjaaja lupautui muutoksiin mutta ei käytännössä tehnyt yhtään mitään. Näin Eisenstein uskalsi nousta ”isähahmoaan” vastaan. Samoin aikoihin hän oli alkanut valmistella kolmatta osaa. Töiden etenemisessä oli ongelmia, sillä miehen sydän reistaili ja hän koki vakavan infarktin. Lopulta Iivana Julman toinen osa pääsi julkisuuteen vasta aikojen vapauduttua vuonna 1958. 

40-luvun lopussa maassa nousi uusi sisäinen terrori, kun alettiin kampanjoida kosmopolitismia vastaan. Syytettyinä ja uhan alla olivat melkein aina juutalaiset, ja myös Eisenstein odotti joutuvansa syytettyjen penkille. Uhka oli suuri, mutta kuolema ehti kuitenkin ennen.