Bach på svenska - Gunnar Idenstam ja Lisa Rydberg Lahden urkuviikolla

 Lahti Organ festival 7. – 13.8.2023

Tiistai 8.8. Bach in Swedish, Bach på svenska

Gunnar Idenstam – urut, Lisa Rydberg - viulu

Konsertin ideana oli tulkita Bachin musiikkia ruotsalaisittain, ruotsalaisen kansanmusiikin tyyliin.  Se tehtiin niin kuin pitikin, hillitysti: säveltäjämestaria kunnioittaen, kansanmusiikin tyyliä liikoja korostamatta. Gunnar Idenstamin ja Lisa Rydbergin soitanta oli soljuvaa musiikin virtaa. Se koostui kuudesta sarjasta koosteita. Kuhunkin niistä oli upotettu teemoja eri sävellyksistä. Tunnistin tuttuja melodiavirtoja mutta tarkempaan erittelyyn en kuunnellessa kyennyt. Siirtymät toteutettiin hienovaraisesti sulauttaen. Ohjelmaan oli nuo osaset merkitty mutta enpä lopulta osaa sanoa, oliko siitä konsertin aikana hyötyä vai haittaa. Tuohan sisällöstä kertova lehtinen jonkinmoista turvaa, jonka avulla saa ajatukset pidettyä koossa ja voi kuta kuinkin kuvitella, mitä on tulossa, ettei epävarmuus pääse vallalle.

Idenstamia olen ennenkin kuunnellut. Hän on vieraillut Suomessa suhteellisen usein. En tarkkaan muista, kuinka monta kertaa häntä olen kuunnellut. Ehkä kertoja on vain kolme tai neljä, mutta hänen musiikkinsa on jäänyt mieleen. Ensi kerrasta lähtien hän vei mukanaan. Idenstamin olemuksesta huokuu jokin salaperäisyys. Konserteissa on aina ollut jotain yllätyksellistä.  Sen hän on osannut yhdistää myös ulkoisesti pidättyväiseen esitykseen. Olen joskus ollut Lahden konserttitalossa. Se ei ole urkumusiikille suotuisa paikka, mutta ei sillä ollut väliä. Kuusankosken kirkossa sain kokea hänen räväkkyyttään. Pelkkää räiskettä hän ei kuitenkaan konserteissaan luo. Ne ovat aina olleet syvästi sisäistynyt taidenautinto. Hänen musiikkinsa on lumonnut tyylipuhtaudellaan, vaikka on heti lisättävä, että en kykene sitä ammatti-ihmisen tavoin arvioimaan. Yhtä kaikki, sellainen kuva hänen esiintymisistään on jäänyt.  Itseni kannalta tärkeintä on, että mieli on kirkastunut, levoton sielu on saanut kaipaamansa sisäisen rauhan, yhteyden jonnekin korkeampaan olemiseen.

Sen sijaan Lisa Rydberg oli minulle aivan uusi tuttavuus. Hieman ehdin häntä kuunnella Youtuben kautta ennen konserttia, eikä hän niissä erityistä vaikutusta tehnyt. Nyt sain hänestä kuitenkin aivan toisenlaisen käsityksen. Hänestä hehkui hillitty rauhaisa säteily. Tyyli oli keveää, jousen kosketus sykki herkkyyttä. Siinä oli vastapainoa räväkkyyksiin taipuvaiselle urkurille. Balanssi oli muutaman kerran joutumassa koetukselle mutta aina se palautui harmoniseen tasapainoonsa. Hillitty ote säilyi.

Tiivis kokonaisuus sai kuulijat mukaansa. Minutkin tuo tyyli lumosi. Ei tuotu liikaa itseä esille. Annettiin musiikin matkata omalla painollaan. Soittajien persoona tuli kyllä esiin, mutta se näkyi pienissä eleissä.

…

Viulu on minulle erityisen rakas soitin. Siksikin tarraudun vielä hieman Rydbergin olemukseen ja hänen soittotyyliinsä. Minut lumosi hento ja levollisen rauhoittava jousen kosketus viulun kieliin. Itse asiassa soittaja oli tavallaan kuin toisesta maailmasta. Musiikin olemus sitä kaipasi ja tarvitsi. Mutta löysin minä viulistista myös syvästi henkilökohtaisen kosketuskohdan. Enkä malta olla sitä kertomasta.

Minulla mieleen nousi Mona Lisa ja hänen hymynsä. Ja syykin löytyy. Olen vastikään kahlannut läpi Walter Isaacsonin ja Tero Valkosen suomentaman laajan elämäkerran Leonardo da Vincistä. Ja sen myötä totta kai myös tuon maalauksen taustat ovat tulleet tutuksi. Tuo yleisnero taiteilija oli avioliiton ulkopuolinen lapsi, joka joutui lempeästi hymyilevästä rakastavasta äidistään jo varhain eroon. Hymy jäi alitajuntaan ja välittyy vielä tuohon taiteilijan loppukauden helmeen.

Mona Lisan hymy oli läsnä paitsi Lisan huulilla, myös musiikissa. En kutsuisi sitä äidilliseksi. Se oli lähinnä suojeleva. Enkelin hahmo keinui läsnä olevana ja näkymättömänä kirkkosalissa, me uinuimme elämän kehdossa. Menneen maailman voima keinutti hauraan elämämme laivaa tyynessä suojaisessa maailmankolkassa. Muusikoiden yläpuolella pitkänomaisissa kapoisissa urkujenkoskettimia muistuttavista ikkunoista pilkisti sinisen kirkas taivas, kuin myös kirkon takapihan vihreät ilta-auringossa loistavat lehdykät. Vaahtera siellä taisi jatkaa pitkää elämäänsä. Avaruus ja luontokin tulivat näin muodoin seuraksemme.

…

Mennään konsertin kulkuun. Alku on kevyttä, vienosti suggeroivaa tanssia. Ote on vielä rauhaisa. Siihen kuuluu osanen sellosarjasta (C-duuri). Minulla ei ole siitä mitään muistikuvia, kuten ei myöskään sitä seuraavasta orkesterisarjasta.

Kun ensiaplodit on annettu, siirryttiin toiseen koosteeseen. Tahti muuttuu reippaammaksi. Tuli itse asiassa mieleen säkeet vanhasta koululaulusta: ”Jalka potkee, suksi notkee, sujuilevi sukkelaan…” Mutta tätä ei olisi kai pitänyt mainita, koska se vie helposti ajatukset harhaan, mutta pää pointtini on, että oltiin hyvin maallisissa tunnelmissa. D-duuri-orkesterisarjan Bouree oli ensimmäinen minulle ennestään tuttu säveljuonne. Sen soidessa aloin jo hehkua.

Sitten kolmannesta koosteesta lähtien oli jo enemmänkin tuttuja osasia. Neljännessä osiossa tuntui jo kotoisalta, kun mentiin Brandenburgin konserton maailmaan. Rytmin ja intensiteetin muutokset sävyttivät. Tanssittavuus alkoi tulla enemmän esiin, hillittynä totta kai. Kiitos tulee siitä viululle. Sävyistä ja rytmin muutoksista huolimatta hento ja herkkä ote piti pintansa. Ja ”Mona Lisan hymy” sävytti tunnelmaa antaen alkuvoimansa ja turvansa. Väliin viulisti itsekin aivan kuin olisi keinunut musiikissa. Lanteet ja helmat heilahtelivat musiikin vienossa tuulessa. Sen raikkaista hyväilyistä saimme osamme. Teki mieli lennähtää keinuvaan tanssiin – viulun soidessa ja urkujen koskettimien luikerrellessa mustien ja valkeiden koskettimien rivistöissä.  Bachin maailma oli tullut vieraaksemme kaukaa satojen vuosien takaa - aivan toisenlainen Bach, mihin olimme jykevistä urkukappaleista oppineet. 

Viulistista on mainittava vielä hiukan. Hienoeleinen jalanliike säväytti. Hän ikään kuin kykeni kevyellä ”takapotkullaan” luomaan soittoon hentoa lisärytmiä, mutta se tuli vienoin elein, mikä oli oikeanlainen vastapaino urkujen jämäkälle rytmille. Itse asiassa – kuten Idenstam mainitsi orkesterin alussa – tuo koko sarja oli suunniteltu toisenlaisille keveämmille uruille, ja Ristin kirkon kaltaisten pilliurkujen kanssa tuo konsertti esitettiin ensi kerran. Sehän ei voinut olla jättämättä jälkeään. Onneksi tuota tasapainoa kuitenkin haettiin erilaisin elein. Viulu soi koko ajan rauhaisan lempeästi. Jousi ei luonut kieliin paineita. Keveyttä tarvittiin urkujen vastapainoksi.

Loppukoosteessa etäännyttiin Bachista. Barokin syke säilyi mutta nyt korostui ruotsalaisuus. Adolf Fredrik Staren ja Carl Romeriuksen nimet ohjelmassa olivat minulle vieraita. Aivan loppuun musiikkiin yhtyi kuitenkin gigue-tanssin sävelet sellosarjasta G-duuri. Ihana päätös – kuin jumalanpalveluksen vapauttava loppusoitto!

Yhteenvedoksi totean vielä, että Idenstamin ja Rydbergin luoma musiikki on syväluotaavaa eri ulottuvuuksin. Viulistin herkkä ote pitää konsertin osaltaan koossa. Rytmissä edetään sulavasti. Poljennot osuvat paikalleen.

Balanssin ongelmista mainitsin jo alussa. Mutta jos urut ovatkin välillä ikään kuin ottamassa ylivallan, niin se on vain hetken levoton pyrähdys. Tasapaino palautuu. Se on vain kokonaisuuteen liittyvää draamaa – maailmojen kohtaamista. Musiikki todellakin keinuu omassa rytmissään. Pienistä eleistä välittyy toisaalta musiikin sisäinen villi luonne. Pieni hymyn häive soittajan suupielessä välittää osaltaan tunnelmaa ja musiikin sykettä.  

…

Konsertin virallisen osan päätyttyä tuli selväksi, että niin helpolla ei yleisö ruotsalaisia vieraitamme päästä. Kukituksen jälkeen meni hetki sakastissa, kunnes taputukset toivat heidät takaisin. Urkurimestarimme heitti saamansa keltaisen kukan yleisön joukkoon, sen onnistui nappaamaan eräs vanhempi rouva, varmasti ilahtuneena, vaikken kasvoista tunteita nähnytkään. Viulisti istui kulman taakse odottamaan, kun Gunnar nousi pukille ja aloitti soittonsa. Ne jotka ovat ennen olleet Idenstamin konserteissa, osasivat odottaa yllätystä. Ristin kirkon valkean kirkkaaseen kirkkotilaan räjähti Abban musiikki – Dancing queen. Se imi mukaansa. Aivan kuin Abban kvartetti olisi esittänyt avaruudessa sooloaan urkujen kera.

Sen loputtua Idenstam otti puheenvuoron. Hän totesi pienen ilkikurisen sävyn kera halunneensa esittää jotain perinteistä ruotsalaista ja jatkoi, että seuraavaksi he esittävät vielä yhdessä jotain ”hyvin suomalaista”. Mitähän se voisi olla, mietin. Muutaman sekunnin odotukseen nousi mieleen monet erilaiset vaihtoehdot. Mutta jälleen Idenstam yllätti. Ei tullut mitään kehtolaulun tapaista itkuvirttä, ei tullut tangoakaan. Kirkon atmosfäärissä räjähti Säkkijärven polkka. Eikä se todellakaan olut mikään hidas versio. Mutta nytkään ei viulu ruvennut hötkyilemään tai riehumaan. Se soljui sulavassa liikkeessään urkujen kera. Polkka eteni kiemurrellen kuin raitiovaunu välillä äkkikäännöksinä. Vauhti oli toki hurja, niin kuin pitikin.

Mutta olen minä ennenkin kuullut tuon kappaleen kirkossa ja kaiken lisäksi jumalanpalveluksen loppusoittona. Nimittäin muutama vuosi sitten se soi Karjalaisten liittopäivien juhlajumalanpalveluksessa Kouvolan keskuskirkossa, silloinkin viululla soitettuna.

Se oli ihana konsertti. Musiikki ei mielestä kadonnut. Hiljaista oli hämärtyvässä Lahden illassa.

 

Bachin virrassa kepeästi keinuen, uinuen,

musiikin hyväillessä, sydämen levätessä,

maailmojen avarassa kosketuksessa – läsnäolon hetki…

 

Kirkkopihalta Lahdesta

Hiljaisen viikon matka 3 - Juudas Iskariot, hyljätty ja ylenkatsottu

 

Nuoruusaikana pohjoisessa minulla oli jonkinlainen kosketus vanhoillislestadiolaisiin. Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea. En tiedä yhtään, mitä se vaikutti naisen omiin sukulaissuhteisiin. Minkä taakan tyttären vanhemmat siitä saivat? Ehkä ei mitään, siitä ei kerrota, en ole ainakaan lukenut.  Itse kuitenkin ajattelin tuolloin juuri tuota, koska kävin noina vuosina lävitse omaa kriisiäni vanhempiini.

Minulle tuo Ylimaulan paljastuksessa ei ollut paljoa uutta. Lestadiolaisyhteisön ahdasmielisyys ja sen tiukat normit olivat tuttua. Tuon romaanin tultua julkisuuteen ajattelinkin ensin, minkä ylenkatseen kirkkoherraisä saa osakseen, joutuuko hän peräti kokonaan syrjään läheiseksi kokemiensa kristittyjen yhteisöstä. Moni muu ei varmaan tuota ryhtynyt pohdiskelemaan. Oli tarinoita, että jos jossain suljetussa lestadiolaisyhteisössä joku yksittäinen ”synnintekijä” joutui eroon seurakunnastaan, hän jäi vainoharhaiseen tilaan. Kadulla kävellessään entiset ystävät siirtyivät toiselle puolelle tietä. Häntä ei tervehditty, hänelle ei puhuttu. Hänestä tuli vain ylitse kuljettava varjo. Sosiaalista mediaa ei tuolloin ollut, johon olisi voinut omaa tuskaansa purkaa. Itsemurhia tehtiin paljon. Uskonyhteisö silti jatkoi voimallista oloaan. Jatkaa edelleen. Epäilemättä se on ainakin yrittänyt uudistua ja korjata virheitään, mistä on syytä olla iloinen. Mitään ”valkoisen miehen taakan” kaltaista painolastia en haluaisi nykypäivän lestadiolaisiin heittää.

Edellisessä tekstissäni Matteus-passiosta kirjoitin, että aaria Armahda minua (Erbarme dich) on minulle keskeisiä. Sen luoma vapautumisen tunne luo mahdollisuuden puhdistautumiselle ja myös jostain syystä tyrehtyneelle luovuudelle. Aarian melodia hivelee korvia, hiljentää sisimmän.

Jeesuksen kärsimyshistoriassa ja myös Matteus-passiossa on kuitenkin yksi henkilö, jolle ei armoa suotu. Ja häpeän tunne oli Juudas Iskariotissa niin syvällä, ettei hän olisi väärästä teostaan ikinä vapautunut. Kun pienestä pojasta lähtien olen evankeliumin kertomuksiin perehtynyt, niin Juudasta minua on käynyt sääli. Olen halveksinnan sijaan yrittänyt myötäelää. Hänen maailmaansa on perehdytty kaunokirjallisuudessa ja pelkästään hänestä olen katsonut myös ainakin yhden elokuvan. Ne eivät ole minua valaisseet yhtään.

Juudas jäi surussaan niin totaalisen yksin. Hän tajusi tehneensä huonon diilin. Hintakin oli surkea, ja paitsi että hän aiheutti teollaan Jeesuksen kuoleman, hän menetti myös muuta arvokasta, ehkä elämässä kaikkein kalleimman asian - yhteyden ystäviinsä.

Juudas menee ylimmäisten pappien luokse katumaan tekojaan.  Matteus-passiossa kuullaan hetki Erbarme dich-katumusaarian melodiaa. Huilut ilkkuvat Juudakselle. Bach oli nerokas. Passio sisältää tuonkaltaisia leimauksia. Juudaksen katumus kaikuu tyhjyyteen. Hän näkikin sitten vain yhden vaihtoehdon.

Passiossa on myös basson esittämä Juudaksen katumusaaria Antakaa Jeesukseni minulle takaisin. Topi Linjaman teoksesta luin, että siinä vaiheessa Juudas on jo riistänyt hengen itseltään. Kuka on aarian minä-hahmo, Linjama kysyy. Se voisi olla kuka tahansa meistä, joka hyljättynä toivoo pääsevänsä takaisin omaan kotiin ja yhteisöönsä.

Linjama tuo taustaa itsemurhaan tuon ajan roomalaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa. Sitä pidettiin kunniallisena tapana hyvittää häpeällinen teko. Sama perinne on vallinnut myös mm. Japanissa. Varhaiskeskiajalla suhtautuminen alkoi muuttua. Enää ei itsemurhaajan ruumista saanut haudata siunattuun maahan. Kun käytäntö muuttui, niin alkoivat myös tulkinnat saada kirjavuutta.

 

Hiljaisen viikon matka 2: Matteus-passion seurassa, taas kerran

Jälleen kerran olen Matteus-passion seurassa. En kyllästy siihen. Se koskettaa yhtäältä kipuna, toisaalta lohtuna. Jeesuksen kärsimyshistoria on ollut kulttuurimme ja sivilisaatiomme taustavoimana - vapauttajana ja sytyttäjänä. Matteus-passiota en pysty kuuntelemaan taustalta. Siihen on hiljennyttävä. Tänä vuonna se koittaa minulle pitkäperjantaina.

Tuon tässä esille eräitä passion seikkoja. Kantavana apuna minulla on Topi Linjaman kirja Matkaopas Matteus-passioon, josta aloit kirjoittaa edellisessä hiljaisen viikon kirjoituksessani. Passio laajuudessaan ja voimassaan sisältää monia ulottuvuuksia. Keskityn siihen nyt hiljaisena kuulijana ja lukijana.

Alussa on kahden kuoron vaikuttava kutsu Kristuksen kärsimyshistorian äärelle. Sen soidessa muu ympäriltä katoaa. Mieli nousee kirkon yläkerroksiin kaiun mukana. Enää en pääse yli kaksituntisesta kokonaisuudesta eroon. Välillä ote herpaantuu. Siitä ei pidä välittää. Esityskieli on kuitenkin vieras, vaikka juoni Matteuksen evankeliumista onkin tuttu. Kuunnellessani voin välillä uinahtaa, mutta se on kuin pikavisiitti alitajuntaan. Niin haluan ymmärtää. Se ei vie karikkoon. Siitä kimpoaa uutta inspiraatiota tai virikettä, jos on kimmotakseen. Se on yhteistä perintöämme vuosisatojen takaa, mutta yhtä kaikki se on matka omiin henkilökohtaisiin tuntoihini.     

Aloituksessa vaikuttaa kahden kuoron dialogi. Sen tulee soida kutsuna sielun syvimpiin sopukoihin. Mitä isommat kuorot, sen parempi. Olisi upeaa olla kirkossa, jossa nuo kuorot olisivat eri puolilla kirkkoa. Silloin vaikutelma täydentyisi. Erityisen vaikuttavia ovat versiot, joissa toisena osapuolena on poikakuoro. Heidän raikas sopraanoäänensä kaikuessa raikkaana, tuntee jotain ainutkertaista.

Oi Jumalan Karitse, piinattu ristin päällä!/ Armahtaa meitä tahdoit, vaikka sait pilkkaa täällä./ Syntimme sinä kannoit, elämän meille annoit…  (Mikael Agricola, virsi 65:1. Lähde: Linjama)

 

Passion myös päättyy koskettavaan kuoroesitykseen. Se hiljentää. Pitkä taival on takana. Sitä ennen on koettu rakkaan henkilön kivulias kuolema. Vainaja saatettu haudattu. Passion lopussa on aaria, jossa laulaja tahtoo tehdä sydämeensä tilan Jeesukselle, ja puhdistaa sieltä kaiken maallisen. Näin passio ohjaa kuulijoitaan hengellisiin harjoituksiin: rukoukseen, mietiskelyyn ja vetäytymiseen. Ihminen elää yhdessä Kristuksen kanssa. Passion päättyessä ja kuoron herkkien sointien hiljentyessä, tekisi mieli vetäytyä itse hiljaisuuteen.

…

Esirippu repeää

Ja katso, temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti, ja maa järisi, ja kalliot halkesivat, ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle. Matt. 27: 51- 53 (Vuoden 1938 suomennos).

Linjama nostaa tuon kohdan passiosta esille, mutta se on minuakin mietityttänyt. Raamatun kohtana se on tullut minulle tutuksi pienestä lapsesta lähtien Olen jäänyt sitä ihmettelemään, ja ihmettelen edelleen. Pienenä pyhäkoulua käyvänä lapsena koin sen syvemmin. Sehän on lapsen maailmaan ihmeellinen näky: jyrinän ja maanjäristyksen hetkellä haudat aukeavat ja vainajat aloittavat vaelluksensa. Lapsen maailmaan se tuo Kristuksen kuolinhetken kokonaiskuvaan oman salaperäisen värinsä, se on kuin kauhuefekti. Olisin kuvitellut, että siitä olisi tullut Matteuksen tarinan pääuutinen, mutta se jää pimentoon.

Myös Bach tyytyy passiossa pelkkään mainintaan. Passiossa kansa ja keskeiset henkilöt eivät siihen puutu. He keskittyvät suremaan Jeesusta. Kiintymys häneen vie huomion kaikesta muusta. Nuo haudoista nousseet jäävät omaan vaellukseensa, kuin tyhjän päälle.

Todettakoon, että tuo kohta puuttuu muiden evankeliumien kertomuksesta. Toki Johanneksen evankeliumin kuvaus on kaikkinensa toisenlainen, siinä liikutaan hengen tasolla, elämän raadollisuus siitä tavallaan puuttuu. Kuitenkin – kuten Linjama toteaa – Bachia sen on täytynyt viehättää, sillä hän lisäsi kohdan Johannes-passioonsa.

Linjama toteaa, että jättäessään käsittelemättä tuota tapahtumaa Bach ”liittyy ihmeitä vieroksuvaan rationalistiseen luterilaisuuteen, joka ohittaa tämäntapaiset kohdat yleensä vaikenemalla”. Sillähän on yhtymäkohta kristinuskon keskeiseen opinkappaleeseen – Jeesuksen ylösnousemukseen. Olisiko niin, että tuo tavallaan antaa läsnä oleville (ja passiota seuraaville) viestin tai lupauksen – toivon. Ja korostuuhan tuonkin kautta Jeesuksen uhrikuolema. Hänet viedään hautaan, samanaikaisesti toiset kokevat mysteerisen heräämisen. Joka tapauksessa kylmäkiskoisuuden olen ollut näkevinäni myös herätyskristillisyyden piirissä, jossa olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt.

…

Maallinen näkökulma, ateistin passio

Muistan nuoruudessani erään ateistikaverini todenneen, että Bachia kuunnellessa hän tulee uskoon. Kun toimittaja Hannu Taanila piti aikoinaan radiossa ohjelmia Johann Sebastian Bachin musiikista, hän halusi korostaa Bachin musiikin maallista puolta. Sieltä löytyy erilaisia tanssin rytmejä. Hänen ohjelmansa olivat minullekin eräänlainen löytöretki Bachiin.

Linjama tuo esille ateistisen näkemyksen Matteus-passioon, joka on hieman samaa kuin tuo nuoruuden filosofiaa harrastaneen ystäväni. Linjama lainaa säveltäjä György Kurtagia, joka toteaa, että Bachia kuunnellessaan hän ei voi kertoa olevansa ateisti: ”Olen hyväksynyt tavan, jolla hän uskoi. Hänen musiikkinsa ei lakkaa rukoilemasta.” Esittäjän näkökulman kertoo kirjassa Essi Luttinen. Laulaessa passiota hänelle kaikki on totta.

Vaikka ateismi valtaa yhteiskunnassamme alaa, niin kuitenkin kirkot vetävät juhlapyhinä passioihin ja muihin konsertteihin väkeä runsaasti. Hengellinen sanoma musiikissa puhuttelee. Olemmepa sitten kuinka maallistuneita tahansa, niin sisimmässämme elää kaipuu johonkin suurempaan olomuotoon, henkiseen ulottuvuuteen. Nyt korona-viruksen aikaan olemme jääneet siitä paitsi, mutta kyllä uskon jokaisen odottavan vapautumisen hetkeä. Kirkon ydinsanoma on kuitenkin jäänyt taustalle. Luterilainen messu arkisuudessaan ei vedä. Se ei vastaa ihmisen syvän kaipuun tarvetta.

 

Hieman myös erotiikkaa

Yhtä kaikki, Bachilla on myös maallinen puolensa. Passiosta löytyy myös erotiikkaa, tai ainakin ruumiillista kiintymystä. Ei sitä kovin paljoa viljellä, mutta kosketuskohta kuitenkin löytyy. Se avautuu sopraanon aariassa Jeesuksen ja opetuslapsien viimeisen aterian eli ehtoollisen yhteydessä ennen Öljymäelle lähtöä. Tutkijoiden mukaan aterialla olisi ollut läsnä myös naisia. Sopraano esittää aluksi resitatiivin, jota seuraa aaria. Nykyisinhän viettäessämme ehtoollista saamme symbolisesti Jeesuksen lihaa ja verta. Nyt ei kuitenkaan jäädä niihin mielikuviin. Aariassaan sopraano tahtoo lahjoittaa Jeesukselle sydämensä ja pyytää Jeesusta laskeutumaan siihen. Sen jälkeen tulee sensuellia ilmaisua:

Tahdon vajota syvälle sinuun,/ ja jos maailma onkin sinulle/ liian pieni,/ tulee sinun yksin olla minulle/ enemmän kuin maa ja taivas. (suomennos Topi Linjama)

Aarian melodiassa on vetävä rytmi. Itse miltei keinun mukana kuin tanssiaskelia hapuillen. Saattanee mukana olla teeskentelyä. Yhtä kaikki, kyllä Bach tämänkin tyylin hallitsi. 

Morsiusmystiikassa on taustansa Raamatussa – Vanhan testamentin Laulujen kirjassa (entinen Korkea veisu). Linjaman mukaan passiossa päästään tuota likelle juuri tuon sopraanon aarian kautta. Sen saksankielinen nimi on Ich will dir mein Herze schenken. Eksegetiikan professorin Matti Nissisen mukaan 1800-luku on vaikuttanut meidän nykyiseen asenteeseemme siten, että emme helposti yhdistä jumalallista seksuaaliseen puoleemme. Bachin aikana siinä ei nähty ongelmaa. Nissisen kommentista päätellen Laulujen laulu oli keskiaikana varsin suosittu Raamatun kirja, varsinkin selibaatissa elävien munkkien keskuudessa. Bachin musiikkiin sisältyvästä eroottisesta jännitteestä Linjama nostaa esille Bachin kantaatin BWV 49. Siinä on kohtaus, jonka voi tulkita eroottisluonteiseksi kutsuksi. Basso kutsuu sopraanon hääaterialle pyytää tältä lupaa suudella.

…

Naiset

Ne naiset ne naiset. He ovat Jeesuksen elämässä läsnä, mutta yleensä taustalla.  Miehet ovat Jeesuksen seuraajia, mutta he hänet myös kärkkäimmin hylkäävät. Sieltä taustalta ”takavasemmalta” paikalle ilmestyvät ne uskollisimmat – naiset. Ketkäs muut!

Taustalla on tietysti miehinen maailma. Linjama kertoo, että Bachin toinen vaimo Anna Magdalena olisi voinut edetä pitkälle laulajan uralla. Mutta hän asetti perheen edelle. Perheessä nähtiin poikien kouluttaminen tärkeäksi, tyttäret jäivät ilman koulutusta.

…

Tuomio - vertailukohtana sosiaalinen media

Jeesuksen pikaoikeudenkäynnille Linjama etsii vertailukohtaa nykypäivän sosiaalisen median kohuista. Se on oiva rinnastus. Menisin siinä itse jopa pidemmälle. Tiedämme, että aiheettomat raiskaussyytökset ovat johtaneet jopa itsemurhiin. Metoo-kampanjat villiinnyttivät julkisiin tuomioihin, jotka ovat rinnastettavissa kivitystuomioihin. Oikeusmurhia on tapahtunut. Nykypäivän näytösoikeudenkäynnit, jonkun ilmiantoon johtavat työpaikan menetykset ja julkisen painostuksen kautta aiheutuvat tulonmenetykset ne eivät vie henkeä mutta ne vievät ihmiseltä normaalin elämän edellytykset. Niillä on tarkoitus vaientaa eri mieltä olevat.  Tarvittaisiin kohtuullisuutta.

…

Erbarme dich – Armahda minua

Se on suosikkiaariani. Se on niin vilpitön avunpyyntö, että suorastaan liikutun. Parhaimmillaan siinä soi viulun ja naisäänen raastava dialogi, kuvaamassa ihmisen syvää vilpitöntä henkistä kamppailua. Ihminen ei yksin selviä, hän nöyrtyy avunhuutoon suuren edessä. Erityisen koskettava se on Andrei Tarkovskin viimeisen elokuvan Uhrin (1986) loppukohtauksessa, solistina on Julia Hamari. Ihmiseltä on mennyt kaikki. Armo tuo toivon elämään. Ei Tarkovski ollut varsinaisesti uskonnollinen. Hän löysi kristinuskosta ja henkisyyden ytimen. Ihmisen nöyrtymisen itseään suuremman edessä. Niin vapaasti tulkitsen. Hän oli Neuvostoliiton kasvatti ja sitä taustaa vasten häntä on ymmärrettävä. Arvoituksellisessa elokuvassa Stalker päähenkilö yrittää opastaa muita toiseen todellisuuteen, mutta kukaan ei lopulta ota häntä todesta. Omat tarpeet menevät edelle. Hän vaipuu epätoivoon. Elokuvan lopussa huomio kiintyy Stalkerin sairaaseen tyttäreen ja hänen yliluonnollisiin näkyihin. Ovatko ne viesti tuon puolisesta? Tai ehkä nekin on selitettävä jollain fysiikan lailla. Elokuvan lopussa tytön silmä seuraa lasin etenemistä pöydällä. Onko se jotain yliluonnollista vai johtuuko sekin vain ohitse jyskyttävästä junasta? Ristiriita jää, raajarikon tytön katse kuitenkin henkii syvyyttä. Elämällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin katsoa eteenpäin.

Matteus-passion lopussa rukous jää pintaan. Kristus on haudassa. Mitä sen jälkeen tapahtuu, se on uskon varassa. 

Hiljaisen viikon matka 1 - Bach lohdun antajana, Dostojevski lisukkeena

 

Topi Linjama: Matkaopas Matteus-passioon. Basam Books, 2020.

 

Hiljainen viikko on alkanut. Hiljaa se on otettukin vastaan. Nyt valmistaudumme kiirastorstain ja pitkänperjantain tapahtumiin. Pääsiäisen vuoro on sen jälkeen. Palmusunnuntai on nyt takana. Eilen oli malkamaanantai, tänään on tikkutiistai. Sitä seuraavat kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai (hiljainen lauantai) ja pääsiäinen eli sukkasunnuntai. Nuo perinteiset suomalaiset nimitykset jäävät helposti unholaan. Hiljaista viikkoa on kutsuttu myös piinaviikoksi. Itseäni tässä mielentilassa kiehtoo enemmän hiljaisuus. Ollaan mukana hengen virrassa. Valmistaudutaan kohtaamaan kirkon ja yhteisen uskomme mysteeri.

Itselleni hiljaiseen viikkoon ja pääsiäiseen kuuluu ehdottomasti Johann Sebastian Bachin Matteus-passio. Se edellä lähden tähänkin viikkoon. Olen kirjoittanut Matteus-passiosta aiemmin. Sitä en tässä enää toistele, kirjoitus löytyy täältä. Lapsuudesta muistan sen saman kuin ehkä moni muukin minun ikäluokkaani kuuluva. Pitkäperjantai tuntui todella pitkästyttävältä päivältä. Ehkä siinä oli mukana päivän nimeen sisältyvää maagista painetta. Lapsuudestani lähtien pääsiäisen viettoon ja siihen valmistautumiseen liittyy aina kristillinen lataus. Se on ollut joskus syvempi, joskus hyvin pinnallinen. Yksi maallinen muisto liittyy nuoruusvuosiin, kun lankalauantai-iltana istuin oululaisessa ravintolassa saman pöydän ääressä Kirkan ja hänen bändikavereittensa kanssa. Taisi siinä käväistä myös Frederik. Siitä kertova muisto löytyy täältä.

Tällä hiljaisella viikolla matkakumppaninani on Topi Linjaman viime vuonna julkaisema ohut kirjanen Matkaopas Matteus-passioon. Kirja on oiva johdanto kärsimysnäytelmään. Lisäksi tekijä palkitsee lukijansa suomenkielisellä libretolla, hänen itsensä kääntämänä. Passio itsessään pitää sisällään kuusi osaa: valmistautuminen, puutarha, ylipapit, maaherra, risti ja hauta. Niissä saamme seurata, kuinka Jeesuksen kohtalo sinetöidään.

Kirjan takasivulla on mielestäni osuva kiteytys: ”Bach menee musiikillaan sinne, missä ihmisenä olemisen kipu on”. Tänä pääsiäisenä Bach ei kuitenkaan valitettavasti voi vetää kirkkoja täyteen. Me saamme vastaanottaa ristiinnaulitsemisen ja pääsiäisen ylösnousemuksen kotona yksinäisyydessä tai lähimpien ystävien seurassa. Linjaman kirja on Bachin ystävien apuna. Kirjan esittelytekstissä todetaan, että kirja tuo Bachin teemoja rohkean henkilökohtaisesti tähän päivään. Nyt pääsen sen avulla tutustumaan oman hiljaisen viikkoni tärkeimpään musiikkiteokseen. Nousee luottavainen tunne. ”Bachin lohduttava, tyhjentymätön musiikki valaiseen passion tummanpuhuvaa kärsimystietä.” Se on kirjoittajan hieno kiteytys, jonka haluan tähän yhteyteen laittaa.

Kirjoittaja erottaa Matteus-passiossa kolme tulkinnallista aikatasoa. Pohjimmaisena on uuden testamentin kertomus Jeesuksen kärsimystiestä ja kuolemasta. Toisena tasona on säveltäjä ja hänen aikansa – barokki. Sen myötä kohdataan myös reformaatio ja Bachin aikakauteen sisältyvät kristinuskon suuntausten väliset kiistat. Bach itse syntyi luterilaisen kristinuskon läpäisemään maailmaan. Sen merkitystä en itse ole kyllä koskaan tullut ajatelleeksi. Bach kuvaa passiossa syvimpiä tunteitamme. Hänen seuraamassaan teologiassa ”Jumala on pikemminkin hiljainen kanssakulkija kuin taivaiden valtias”. Jumala kätkeytyy ihmisten vaivaan ja kärsimykseen. Siitä avautuu Matteus-passion ja myös Bachin musiikin eräs ulottuvuus: se on terapeuttista ja sielunhoidollista luonteeltaan. Bach ottaa elämämme vakavasti. Barokin teoreetikoihin viitaten Linjama kiteyttää, että pimeyden kautta ymmärrämme valon. (Linjama, s. 11.)

 Kolmannessa tasossa ovat meidän aikamme esittäjät ja kuulijat. Bachin aikana ihmiset saattoivat kuulla sen korkeintaan muutaman kerran elämänsä aikana.  Nyt meillä on mahdollista kuunnella passio useaan kertaan, vaikka toistojen kanssa. Me voimme avata passion sisältöä tutkimalla, miten siirrytään sävellajista toiseen tai miten passion esitykseen osallistuvat kuorot ja solistit käyvät dialogia keskenänsä. Linjama seikkailee tutkijana myös Matteus-passion musiikillisessa kielessä löytäen sieltä jopa erilaista numerosymboliikkaa. Yllättäviin kohtiin voi tehdä sen pohjalta tulkintoja muun muassa siitä, miten omakohtaista jokin kohta Bachille itselleen on ollut.

Itselleni yksi mielenkiintoinen tieto löytyy liittyen Leipzigin Tuomas-kirkon akustiikkaan. Kirkko oli yleensä Bachin aikaan täynnä väkeä. Tuolloin kirkossa jälkikaiku on erityisen lyhyt, vain hieman yli sekunnin. Se on tarjonnut hyvät puitteet polyfonialle ja harmoniamuutoksille. Vertailukohdaksi Linjama tuo Firenzen San Marcon basilikan, jossa jälkikaiku on neljä sekuntia. Alkaa miettiä, millaistahan musiikkia olisi Bach siellä säveltänyt. 

Topi Linjaman teksti on tiivistä ja pelkistettyä. Se toteaa, ennemmin kuin selittelee. Monisanaisuutta vältellään. Tyyli osoittaa, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseensa eikä halua sanomaansa turhaan ylimääräisin selityksin vahvistella. Kirjasta löytyy paljon hienoja oivalluksia ja piristäviäkin väläytyksiä. Tuon esimerkin. Käsitellessään omaa suosikkiaariaani Erbarme dich – Armahda minua, hän panee merkille, että ennen sitä kukon kiekuessa kolmannen kerran korkeassa rekisterissä viihtyvän evankelistan ääni nousee korkeimmilleen (h). Se tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun Pietari tajuaa tehneensä väärin ja alkaa katua. Ollaan Linjaman mukaan Bachin teologian ja ihmiskuvan ytimessä: katumuksessa ja parannuksessa. Nyt tulee se minua laulun harrastajaa kovasti huvittanut sivuhuomautus: ”Voisivatko itseään täynnä olevien bel canto -ajan sankaritenorien kaksiviivaiset c:t olla enää kauempana tästä?”

Erbarme dich-aariasta haluan todeta erään keskeisen seikan, jonka Linjama on tuonut esille. Siinä katujana ei ole Pietari, vaan ”minä”, siis jokainen meistä. Aaria on tullut minulle läheiseksi Andrei Tarkovskin elokuvasta. Siinä aaria todellakin osuu suoraan kasvojaan tuoden hänet elokuvan sisäiseen todellisuuteen.

Tekstistä löytyy yllättäviltäkin tuntuvia mutta kohdallensa osuvia lainauksia. Yksi sellainen on mystikko Mestari Eckhart. Mutta tekstistä käy ilmi, että Eckhart on syntynyt Bachin kotikulmilla, toki muutama sata vuotta aiemmin. Pär Lagerqvistin vuonna 1950 ilmestynyt pienoisromaani Barabbas on minulle tuttu nuoruudesta. Sieltä on jäänyt tajuntaani pysyväksi Barabbaan pohdinta, että hän oli tosiaan se ihminen, jonka edestä Jeesus kuoli.

Linjama on lestadiolaistaustainen ja hän pohdinnoissaan nostaa Matteus-passioon vertailukohdiksi myös lestadiolaisuuden uskon maailman. Itse löydän edelleen Siionin lauluista syvyyttä, oltakoon itse uskonsuuntauksesta mitä mieltä tahansa. Linjama löytää Bachin maailmankuvasta toisiinsa kietoutuvia vastakkaisuuksia. ”Kun hautajaismotetissa BWV 229 tanssitaan menuettia, elämä on vahvasti läsnä kuolemassa.” Hän löytää ilosta myös varjon. Esimerkistä käy kantaatti Christ lag in Todesbanden. Sitä hän kutsuu pietistiseksi iloksi. Kristuksen voittoa kuolemasta ylistetään kuin oltaisiin hautajaisissa. Hän löytää samanlaisen hengen vanhoillislestadiolaisten Siionin lauluista.

Linjama käsittelee kirjassaan kyllä myös irrottautumistaan lapsuutensa lestadiolaisuudesta. Se on mielestäni painavaa tekstiä. En sitä nyt käsittele, koska muutenkin mies näyttää tulleensa sen perusteella mediajulkisuuteen. Aivan juttuni lopussa siihen liittyen on kuitenkin pieni hyvin subjektiivinen havaintoni.

…

Kirjoitukseni loppuosassa käännän katseeni toisaalle – kirjan kanteen. Sieltä nousevatkin aivan erilaiset aatokset. Kannessa on nimittäin vuodelta 1521 peräisin oleva Hans Holbein nuoremman maalaus Der Leichnam Christi im Grabe (”Kuolleen Kristuksen ruumis haudassa”). Maalaus avautuu täältä. Olen tuota maalausta käsitellyt Dostojevskin teosten maailmaa käsittelevän juttuni yhteydessä viiden vuoden takaa (täällä). Nyt palaan siihen. Lainaan omaa tekstiäni hieman tiivistäen ja myös siistien. Tuolloin se hieman rönsyili.

Fjodor Dostojevski näki tuon maalauksen kerran vieraillessaan Baselissa sijaitsevassa taidemuseossa. Se teki häneen vaikutuksen, tai rehellisemmin sanoen kirjailija järkyttyi siitä. Dostojevskin romaanissa Idiootti tuo maalaus tulee yllättävässä kohdassa esille. Sen jäljennös on esillä erään henkilön asunnossa, ja aiheuttaa melkoisia mielenliikutuksia, verrattavissa Dostojevskin omiin.

Nähtävästi kyseessä on sama maalaus. Sitä säilytetään juuri Baselissa sijaitsevassa museossa, jossa Dostojevski vaimonsa kanssa aikoinaan vierailivat. Anna Dostojevskaja kertoo siitä muistelmissaan. Kirjailijaan maalaus oli tehnyt suuren vaikutuksen. ”Tuollainen taulu voisi viedä ihmisiltä uskon”, oli hän todennut vaimolleen (Henry Troyat, Dostojevski. Gummerus 1963, s. 327).

Romaanissa Idiootti on sivuhenkilö nimeltä Ippolit Terentjev, kuolemansairas tavallaan säälipisteitä kerjäävä tyyppi. Hän on tietysti vain yksi hahmo romaanin moniäänisessä kokonaisuudessa, mutta Ippolit on ainakin yhdessä mielessä merkittävä. Hänen kauttansa on arveltu puhuvan kirjailijan oma ääni. Dostojevskilla on tapana panna tiettyjen henkilöhahmojen suuhun omia ajatuksiaan ja näkemyksiään. Tavallisesti se on joku hieman rujompi, vastenmielisyyttä herättävä tyyppi. Idiootissa se osa tulee Ippolitille.  

Ippolit on langanohut ruipelo, pelkkää luuta ja nahkaa. Hän yskii sairautensa vuoksi lähes lakkaamatta. Hän on hyvin ärtyneen näköinen ja oloinen nuorukainen, mikä on ymmärrettävää, sillä sairaus on vakava. Ei saa unohtaa, että hän on vielä nuorukainen. Siitä huolimatta hänen elämänfilosofiset ja uskonnolliset pohdintansa tuntuvat kypsiltä, mikä vain vahvistaa sitä kantaa, että hän on kirjailijan itsensä äänitorvena.

Ippolit on ajautunut tilanteeseen, jossa hän pohtii vakavissaan itsemurhan mahdollisuutta. Vastaavia hahmoja muissa romaaneissa ovat Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov ja Riivaajien Kirillov. Ippolitilla se jää kuitenkin lopulta tekemättä. Hän kyllä järjestää muiden edessä hyvin teatraalisen kohtauksen, jossa hän ampuu itseään, mutta ”yllättäen” hän on unohtanut laittaa aseeseensa panoksen.

Ippolit on mukana viettämässä erään seurueen mukana iltaa. Siellä hän ottaa puheenvuoron, jossa hän esittää kuulijoille oman tilityksensä elämästään. Hän on kirjoittanut sen valmiiksi ja itse asiassa suunnitellutkin lukevansa sen tuolla eräällä huvilalla läsnä oleville tuttavilleen. Hänellä on tekstilleen jopa motto, Ludvig XV:n tunnettu lausahdus: «Après moi le déluge!» (”Minun jälkeeni vaikka vedenpaisumus”).

Hän äännähtelee puheen välissä kummasti. Romaanin suomentaja on löytänyt siihen osuvan sanan: ”hänen jokaista sanaansa, melkeinpä jokaista hengähdystäänkin säesti korahdus”. Ippolitin äänenkäyttöä kuvataan ylipäänsä jopa ironisen vastenmielisesti.  Välillä se on ”kimakka” tai ”särisevä”, välillä hän ”vinkuu” tai ”vingahtelee”. Se ei siis ole mitään kaunista kuultavaa. Kuitenkin hän esittää kuulijajoukolleen pitkän tilityksen omista näkemyksistään, minkä kaikki pitkin hampain kuuntelevat. Sen jälkireaktioiden tuoksinassa tapahtuu tuo yllä mainittu itsemurhayritys.

Kerron hieman tilityksen sisällöstä. Hän on siis saanut lääkäriltään vakavan keuhkotaudin vuoksi kuolemantuomion, elinaikaa on rajallisesti jäljellä. Hän kuitenkin tahtoo käyttää jäljellä olevan elämänsä järkevästi, hänellä on pyrkimys hyvään. Hän haluaa auttaa erästä vaikeaan elämäntilanteeseen joutunutta, kaupunkiin muuttanutta lääkäriperhettä ja joutuu sen auttamiseksi jopa ottamaan yhteyttä entiseen kouluaikansa vihamieheensä. Hän onnistuu järjestämään perheelle apua ja siitä auttamisen halu vain lisääntyy. Ippolit haluaisi löytää elämänsä viime päiviksi hyvää tekemistä, mikä kantaisi hedelmää myös hänen kuolemansa yli.  Mutta tuon hyvän aikomuksen murtaa mielen täyttämät ”pahan voimat”. Painajaiset ja erilaiset näyt saavat hänessä vallan. Aaveet kiusaavat. Hän näkee ympärillään hämähäkkejä. Eräs niistä puraisee hänen koiransa kielestä palasen.

Nyt päästään tuohon Holbeinin kuollutta Kristusta esittävään maalaukseen. Hän oli nähnyt sitä muistuttavan maalauksen erään häntä vainoavan (tai vainoavaksi luulemansa) henkilön asunnossa siellä vieraillessaan. Ippolit ei sen taulun nähtyään voi enää uskoa ruumiin ylösnousemukseen eikä kuoleman jälkeiseen elämään, ainakaan siinä muodossa kuin se tapahtuu maan päällä. Tässä on hieman pitempi lainaus romaanista (vahvennus minun):

”…Jos kaikki hänen opetuslapsensa, hänen tulevat apostolinsa näkivät juuri tuollaisen ruumiin… jos sen näkivät häntä hoitaneet ja ristin juurella seisoneet naiset, kaikki jotka uskoivat häneen ja palvoivat häntä, niin miten he sellaista ruumista katsellessaan saattoivat uskoa, että tuo marttyyri herää kuolleista? Silloinhan tulee ajatelleeksi, että jos kuolema on noin kauhea ja luonnonlait niin vahvoja, kuinka ne ovat voitettavissa? Kuinka ne voidaan voittaa, kun niitä ei voittanut edes hän, joka eläessään voitti luonnonkin, jota luonto alistui tottelemaan ja joka huusi: ’Talitha kumi’, ja tyttö nousi, ’Lasarus, tule ulos’, ja kuollut tuli ulos. Tuota maalausta katsellessa tuntuu siltä kuin luonto olisi jokin valtava, säälimätön ja mykkä peto, tai oikeammin, paljon oikeammin sanoen, vaikka se kuulostaakin omituiselta, jokin suunnattoman suuri, rakenteeltaan upouusi kone, joka on ahmaissut järjettömästi kitaansa, murskannut ja nielaissut tylsästi ja tunteettomasti suurenmoisen ja äärettömän kalliin olennon – sellaisen olennon, joka yksinään oli koko luonnon ja sen kaikkien lakien veroinen, jopa koko maailman veroinen, ehkä maailma oli luotukin vain tuon olennon ilmestymistä varten! Tuo maalaus tuntuu esittävän juuri tämän käsityksen pimeän, häikäilemättömän ja järjettömän ikuisen voiman olemassaolosta, jonka valtaan kaikkien täytyy alistua, ja se siirtyy katsojaan aivan pakostakin. …”

 Teen tekstiin pienen korjauksen. Suomalaisen Raamatun mukaan Jeesus toteaa: ”Talitha kuum!” Se tarkoittaa: ”Tyttö, minä sanon sinulle, nouse!” Kyseessä on tapaus, jossa Jeesus herättää synagoogan esimiehen Jairuksen tyttären kuolleista (Markuksen evankeliumi 5: 35-43).

Ippolit ei kuitenkaan taivu materialismiin. Hän jatkaa pohdintojaan. Mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen, siitä emme hänen mukaansa voi tietää mitään.  Ikuisuus ja kuoleman jälkeinen elämä ovat käsityskykymme ulkopuolella eikä hän ole kyennyt tuota käsittämätöntä oivaltamaan.

Ippolit toteaa Jumalan johdatuksesta eli Kaitselmuksesta seuraavaa: ”Me loukkaamme Kaitselmusta kohtuuttomasti ymppäämällä siihen omia käsityksiämme, harmistuneina siitä, ettemme voi ymmärtää sitä.”

Ippolit päättääkin lopulta jättää uskonasiat omaan arvoonsa.

Kohdatessaan kuoleman enteitä eli aaveita, hämähäkkejä ja muita painajaisia, hän alkaa tuntea inhoa ja vastenmielisyyttä. Hän kertoo tunteneensa olonsa nöyryyttäväksi.  ”En voi alistua pimeän voiman valtaan,” hän tuskailee tilityksessään. Hänen elämänhalunsa oli tyrehtynyt, mieleen alkoi punoutua itsemurhan ajatuksia. ”Itsemurha on ehkä ainoa teko, johon vielä ehdin ryhtyä ja jonka ehdin saattaa päätökseen omasta tahdostani”, hän kiteyttää pohdintojaan. Tähän hän lopulta päättää tilityksensä.

Hän tuntee sairautensa vuoksi itsensä alemmuudentuntoiseksi, hän epäilee, että hänelle nauretaan, että hän on pahanilkinen ja inhottava, että hän ei ole kenellekään tarpeen. Loppujen lopuksi kukaan ei olekaan hänestä kiinnostunut. Saatuaan tilityksensä päätökseen, hän saa osakseen välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä: ”Kaikki nousivat pöydästä kolistellen ja ärtyneinä”. Kaikki jaksoivat sen kuitenkin kuunnella, mutta sitä seurannut suoranainen ilkeämielisyys saa Ippolitin raivoihinsa, mikä sitten purkautuukin itsemurhayrityksenä. Hän ottaa aseensa esille.

Läsnäolijat alkavat suorastaan pilkata Ippolitia. Myötätuntoinen on ehkä vain romaanin päähenkilö ruhtinas Myškin mutta hänkin on lähinnä hämillään. Vaaditaan, että Ippolitin on luovutettava aseensa pois. Sitten Ippolit yllättäen toteuttaa uhkauksensa, mutta ase ei laukeakaan. Nousee yleinen hälinä. Ippolit yrittää hysteerisenä selittää, että teko ei ollut tahallinen vaan hän oli vahingossa unohtanut laittaa panoksen. Samassa hän menettää tajuntansa.

Tapahtuman jälkeen ruhtinas Myškin juttelee Ippolitin tapauksesta nuoren neidon (ja morsianehdokkaansa) Aglaja Jepantšinan kanssa, jolle Ippolit oli pyytänyt toimittamaan kirjoittamansa tilityksen. Aglajan mielestä Ippolit toimi täysin tietoisesti, ei hän halunnutkaan onnistua teossaan.  Aglaja epäilee, että Ippolit järjesti ampumiskohtauksen saadakseen hänet kiinnostumaan tilityksestä. Eli kyseessä on ollut nuorille niin luonnollinen huomion puute. Ruhtinas Myškin päätyy samanlaiseen arveluun: ”Hän varmaankin halusi, että kaikki kokoontuisivat hänen ympärilleen ja sanoisivat, että he rakastavat ja kunnioittavat häntä suuresti ja että kaikki pyytäisivät häntä hartaasti jäämään eloon.”

 Kokoavasti totean vielä, että Ippolit Terentjev uskoo elämään. Hän katsoo, että Jeesus pystyi herättämään Lasaruksen ja Jairuksen tyttären kuolleista ja nämä saattoivat jatkaa maanpäällistä elämäänsä. Molemmat kuitenkin kokivat aikanaan luonnollisen kuoleman. Myös Jeesus itse koki kuoleman eikä ollut mahdollista, että hän olisi voinut jatkaa elämää siinä kidutetussa ruumiissaan. Hän ei kuitenkaan sulje pois elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen, mutta se on sitten aivan toisenlainen olotila, jota emme voi tietää ja jonka todellisuudesta emme voi nyt olla osallisia.

Terentjevin henkilöhahmon kautta paljastuu Dostojevskin näkemys, jonka mukaan ikuisuus on läsnä ihmisen elämässä. Kuolema on siihen nähden toissijainen ilmiö. Ippolit halusi sairastuttuaan tehdä vielä jotakin hyvää. Se oli merkkinä elämän kunnioituksesta.

Tutkija Ivan Jevlampijev toteaa, että Ippolit on tavallaan dostojevskiläinen ”Hamlet”. Kysymys Ollako vai eikö olla? voisi sopia hänen suuhunsa. Häntä pidetään Riivaajien Aleksei Kirillovin esihahmona. Kirillovin hahmossa viedään eteenpäin Terentjevin nostamia kysymyksiä. Ja hän nousee lopulta uudeksi Kristus-hahmoksi, joka päätyy ampumaan itsensä todentaakseen sanomansa. Kirillov on myös Ippolitin tapaan hieman rujo tyyppi, näin ollen sopiva kirjailijan itsensä äänitorveksi.

…

LOPUKSI

En malta olla palaamatta Linjaman kirjaan. Hän käsittelee siellä (s. 75) nykyistä suhdettaan lestadiolaiseen uskonkäsitykseen.  Olen löytävinäni sieltä jotain samaa kuin siinä, mihin Ippolit Terentjev – siis Dostojevski itse - on päätynyt.

Olen numeroinut otsikon, koska aikomukseni on kirjoittaa jatkoa.

Madeleine Thien vie lukijansa Maon Kiinaan

Madeleine Thien, Do Not Say We Have Nothing. Granta 2016, 473 s.

Johdannoksi:

Käsittelen nyt kanadalaisen kirjailijan Kiina-aiheista romaania.  Kiinaa olen käsitellyt monissa teksteissäni. Laitan niistä muutaman linkin, jotka sivuavat tämän tekstini aihetta eli lähinnä kulttuurivallankumousta ja Tiananmenin verilöylyä kesäkuussa 1989.  Kirjoituksessani Mao vastaan Bach kerron kulttuurivallankumouksen ajan pianisteista, kaksi heistä mainitaan myös alempana tässä kirjoituksessani. Kirjailija Yu Huan teosta Kiina kymmenellä sanalla olen käsitellyt täällä. Hän muistelee siinä omakohtaisesti kulttuurivallankumouksen vuosia ja Tiananmenin tapahtumia. 60-luvulla hän oli toki vielä pikkupoika mutta sekin on mielenkiintoinen vertailukohta. Kolmas tekstini (täällä) käsittelee erästä Kiinan kirjallisuuden klassikkoteosta Matka länteen, joka kertoo apinakuningas Sun Wukongista. Tuo tarina on jo etäisempi mutta myös Thienin romaanissa tehdään monia sattumuksia mukanaan tuomaa matkaa. Ja kyllähän kirjoitukseni lopussa tulevat vastaan myös puhemies Mao, punakaartit ja kulttuurivallankumous. Ainoassa Madeleine Thienin suomennetussa romaanissa Varmuus mainitaan apinakuningas, joten kyllä se kirjailijalle on tuttu. Ehkä joku taitava tutkija jossain päin maailmaa saattaa löytää nyt käsiteltävästä romaanista jotain allegoriaa tuohon klassikkoon.

…

Madeleine Thien on syntynyt Kanadassa mutta hänen vanhempiensa sukujuuret ovat puoliksi Borneossa ja Etelä-Kiinassa. Itse hän on englanninkielinen. Häneltä löytyy yksi suomennettu romaani – Varmuus (WSOY, 2007) . Tapahtumat lähtevät etenemään Kanadasta mutta siinä mennään perheen isän nuoruuden muistojen myötä 40-luvulle brittien miehittämään Pohjois-Borneoon.  Ne aiheuttavat isälle häpeää. Hän ei kuitenkaan kykene salaamaan menneisyyttään perheen tyttäreltä.

Romaanissa Do Not Say We Have Nothing alkuasetelmat ovat kutakuinkin samantapaiset.  On Kanadassa asuva kiinalaistaustainen äiti Ma ja hänen kymmenvuotias tyttärensä Marie (kiinalaisittain Li-ling), joka ei ole oppinut vanhempiensa kieltä mutta tuntuma kiinalaiseen kulttuuriin hän kuitenkin saa kalligrafia-harrastuksen kautta.  Hän on romaanin varsinainen kertoja. Perhe elää järkytyksessä, sillä isä Kai (sukunimi Jiang) on vastikään tehnyt Hong kongissa itsemurhan. Hän oli menestyvä konserttipianisti, jonka opiskeluvuodet Shanghain konservatoriossa sattuivat kulttuurivallankumouksen aikaan. 

Varmuus-romanin takakannessa todetaan, että Madeleine Thienillä on erityisen viehättävä tapa punoa ja kertoa tarinansa.  Se on huolellisesti rakennettua ja monisäkeistä mutta samalla hallittua kerrontaa.   Nuo sanat pätevät myös tähän romaaniin. Tarinassa aivan kuin liu’utaan eteenpäin. Salaperäisyyden tuntu on mukana. Henkilöhahmot elävät hyvin traagisia historian aikoja, mutta romaanissa se ei näy. Nuo henkilöt elävät siinä hetkessä, aikansa ehdoilla. Eivät he voi tajuta, miten jälkeen päin noita vuosia on kuvattu. Juuri se minua Thienin kerronnassa. En ole kovin paljon lukenut näin laajoja romaaneja englanniksi. Voin kuitenkin nyt helpottuneena todeta, että en lukuprosessin aikana tuntenut avuttomuutta. Kyllä kerronta vei eteenpäin. Ajoittaisten kiireiden ja taukojen keskellä janosin takaisin kirjani pariin.

Erityisesti minua kiehtoo romaanissa musiikin läsnäolo. Romaanin tapahtumat ovat paljolti sijoittuneet Shanghain konservatorion maailmaan. Henkilöt ovat klassisen musiikin parissa työskenteleviä tai sitä opiskelevia. Musiikki soi myös ihmisten tajunnassa ja sen Thien pyrkii välittämään. Välillä kerronnassa kyllä on myös päälle liimatun makua mutta eihän kirjailijalta voi liikoja vaatia. 

Romaanin arvoituksellinen otsikko on suora lainaus kiinankielisen Internationalen englanninnoksesta. Nimi viittaa siis kommunistiseen Kiinaan mutta laulu saa toisen sävyn, kun siihen yhtyvät Tiananmenin kapinoivat opiskelijat. Romaanissa ei kuitenkaan olla kiinni pelkässä 1900-luvun historiassa - eikä pelkässä klassisessa musiikissa. Kyllä sieltä tulee vanha Kiinan kulttuuri myös laajemmin esille, muun muassa klassinen runous. Todettakoon, että sitä kautta sain tiedon romaanin olemassaolosta. Voin tarkentaa. Romaanissa on useita runolainauksia, myös viittaus Tang-kaudella vaikuttaneen Bai Juyin runoon Laulu loputtomasta rakkaudesta. Kun valmistelin kirjoitustani Kiinan perinteisestä runoudesta ja tutustuin runon taustoihin, löytyi netistä viittaus myös tähän romaaniin. Näin kirjoitan tekstissäni Elämäni runoutta II:

”[Runon] taustalla on tarina Tang-dynastian keisarin Xuanzongin lempivaimosta Yang Kui-feista (Yang Guifei). Hänet on ”kanonisoitu” yhdeksi neljästä kiinalaisesta kaunottaresta.  Se on koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta.”

Runo sopii romaanin kohtaloihin. Kaipuu ja suru jäävät, mutta ne on vain painettava taustalle, piiloon arjesta.

…

Isän itsemurha ja yllättävä vierailu avaavat vyyhdin

Romaanin alussa Li-lingin äiti Ma saa yllättäen pitkän kirjeen Kiinasta. Lähettäjänä on isän konservatorion aikaisen - niin ikään vastikään kuolleen - musiikin opettajan vaimo. Tuo opettajan ja oppilaan suhde oli aikoinaan niin läheinen, että siksi vaimo rohkenee pyytää tuntemattomalta naiselta apua. Tämä pyytää, että hän auttaisi Kanadaan saapunutta parikymmenvuotiasta tytärtään Ai-Mingiä elämän alkuun. Pyyntö on luonnollisesti yllätys, mutta Ma tahtoo olla avuksi.

Ai-mingin matka Kanadaan selittyy sillä, että joutuu pakenemaan Kiinasta Tiananmenin verilöylyn jäljiltä. Romaanin vyyhti lähtee sitten purkautumaan Li-lingin ja Ai-mingin ystävystymisen myötä. Tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1990 ja romaanin lopussa ollaan jo vuodessa 2016. Tuona aikana Li-ling on aikuistunut, luonut oman uransa ja siinä sivussa hän on kyennyt jo selvittämään isänsä ja Ai-mingin isän yhteistä taustaa. Myös arvoituksellinen itsemurha saa taustaa ja ainakin osittaisen selityksensä.

Itsemurhan tehneestä Kaista todetaan, että hän on syntyisin maaseudulta mutta adoptoitumisen kautta hän on saanut mahdollisuuden musiikkiopintoihin. Hän on päässyt Shanghain konservatorioon ja sittemmin luonut pianistin uran. Hänen sukuselvityksensä jää niukaksi ja hän on tavallaan juureton. Sen sijaan Ai-mingin isän suku tulee hyvin tutuksi. Kiinassa on toisinaan hyvin kuvaavia etunimiä. Isälle vanhemmat antoivat nimen Sparrow eli ”Varpunen”. Se on yllättävä nimi miehellä, linnun vaatimattoman ulkoisen olemuksen vuoksi. Hänen veljensä ovat ”Lentävä karhu” ja ”Suuri vuori”. Sparrow on lahjakas säveltäjä, joka ei kuitenkaan onnistu saamaan töitään viimeisteltyä. Hänen kymmenen vuotta nuorempi serkkunsa Zhuli on toinen suvun keskeinen musiikkiin omistautunut henkilö. Hän on noin 15-vuotias lahjakas täysin musiikille elävä varhaiskypsä viulisti, josta tulee kulttuurivallankumouksen uhri. Zhuli on myös Kain tapaan joutunut eroon vanhemmistaan ja hän elää Sparrowin vanhempien hoivissa (siitä enemmän alempana).

Li-lingin maailmaan tuo tragiikkaa myös se, että hän menettää hieman alle parikymppisenä äitinsä ja joutuu selviämään elämässä yksin. Samoin side Ai-mingiin katoaa melko pian sen jälkeen, kun tämä oli siirtynyt Kanadasta Yhdysvaltoihin ja joutunut sieltä matkustamaan Kiinaan puolestaan oman äitinsä hautajaisiin. Kuolema on romaanissa läsnä mutta sen henkilöhahmojen kautta tuo yli 450-sivuinen romaani on kuitenkin osoitus elämän janosta ja selviytymisestä. Li-ling on kutsumuksensa kanssa yksin, mutta määrätietoisesti ja periksi antamatta hän elämässään toimii.

Romaanin lopussa tytär on edelleen tapahtuneesta ymmällä, mutta ainakin hän tietää taustaa sille, miksi isä päätyi ratkaisuunsa. Menneisyyden paine saattaa käydä sietämättömäksi. Syyllisyydestä ei pääse eroon vain maasta muuttamalla.

….

Historia on romaanissa läsnä vielä yhdellä tavalla. Romaanissa henkilöillä on jossain kodin kätköissä salaperäinen muistojen kirja. Kyseessä on itse asiassa historiallinen  alluusio. Yhtymäkohtia löytyy vanhaan jo ennen ajanlaskumme alkua julkaistuun historiakirjojen kokoelmaan The Books on Records, kiinalaiselta nimeltään Shiji, suomeksi ”Muistiinmerkintöjä historiasta”. Sen on koonnut historioitsija Sima Qian. Kyseessä on laaja kokoelma kirjoituksia muinaisesta Kiinasta. Se on säilynyt läpi vuosisatojen mutta eri vaiheissa sitä on pitänyt piilotella, koska hallitsijoiden vaihtuessa historiankirjoituskin on saattanut muuttua.

Romaanissa henkilöillä on oma ”Muistojen kirjansa”, joka joudutaan välillä myös konkreettisesti kätkemään lattiapaneeleiden alle. Kokoelmasta löytyy heidän elämäntarinansa aidoimmillaan. Ymmärrän, että tuo ajatus kirjasta on kuvaannollinen. Se saattaa olla pelkästään syvällä muistojen lokerikossa.

Tuo ”Muistojen kirja” tuo romaniin lähes mystisen ulottuvuuden. Ihmisen muistoissa on totuus ja sitä he kantavat mukanaan, joskus se saattaa olla rasite. Siten selittyy varmaan myös Li-lingin isän itsemurha. Toisaalta joskus nuo muistot on vain osattava jättää taakse, jotta ylipäänsä selviäisi elämässä. Niin tekee juuri Ai-ming omalla tavallaan.

”Muistojen kirjan” kautta avautuu Kulttuurivallankumouksen aika ja Shanghain konservatorion tapahtumat. Virallinen kuva tapahtumista on vääristynyt ja yksipuolinen. Tapahtumiin osalliset kantavat sisällään omaa muistoaan ja ehkä myös syyllisyys saattaa painaa ollen läpi elämän kivireen kaltaisena seuralaisena.

…

Romaanissa on erilaisia ulottuvuuksia.

(1)    Se käsittelee Kiinan kansantasavallan lähihistoriaa ruohonjuuritasolta, alkaen maareformista, jatkuen kulttuurivallankumoukseen ja lopulta Pekingiin Tiananmenin eli Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin vuonna 1989.

(2)    Toiseksi kirja on perinteinen sukuromaani, joka kuitenkin on kirjoitettu epäperinteisellä tavalla. Sitä on rinnastettu jopa venäläisiin klassikoihin. Ai-mingin suku tulee tutuksi kolmessa polvessa. Maareformin aikoihin hänen tätinsä ja tämän mies vangitaan ja he joutuvat pakkotyöleirille senkin vuoksi, kun asunnosta löytyy salainen kirjasto. Heillä on pieni tytär Zhuli, joka otetaan kasvatiksi Ai-mingin isovanhempien perheeseen. Yllä jo mainitsin, että hän on todella lahjakas viulisti. Samassa perheessä on siis myös toinen musikaalinen superlahjakkuus, häntä 10 vuotta vanhempi Ai-mingin tuleva isä Sparrow. Kulttuurivallankumouksen kuumat vuodet käyvät heille molemmille kohtalokkaiksi. Sparrowin työmotiivi sammuu ja hän joutuu vaihtamaan uraa. Zhuli on opiskelijana kypsä ja määrätietoinen. Hän elää musiikin maailmassa ja siihen hän oli saanut eväät jo vanhemmiltaan. Sisäinen ei kuitenkaan kestä punakaartilaisten nöyryytystä. Hän on yksi niistä monista, joiden elämä päättyy oman käden kautta. Kain sukujuuret ovat köyhissä talonpojissa. Kulttuurivallankumouksessa hän valitsee myötäilevän tien. Tuo sukuperintö on kuin mystinen maamerkki, joka seuraa ihmisiä. Ihmiset pitävät taustoistaan kiinni, vaikka toisaalta aika ei sitä suosi.

(3)     Kolmanneksi siinä on myös hieman dekkaria.  Ai-ming jättää Li-lingille hänen sukunsa tarinan, Sen ”mystisen” muistojen kirjan, josta yllä olen jo maininnut. Aikuistuttuaan Li-ling selvittää isänsä kuolemaa ja samalla Kain ja Sparrowin ystävyyden taustaa ja laatua. Yksi arvoitus on myös Ai-mingin salaperäinen katoaminen.

(4)     Neljänneksi romaani on myös kehitystarina. Päähenkilö Li-lingin elämän vaiheita seurataan. Hän kasvaa noin kymmenvuotiasta tyttösestä varhain itsenäiseksi nuoreksi naiseksi. Äidin kuoleman myötä itsenäisyys korostuu. Hän opiskelee matemaatikoksi ja yltää tutkijanakin pitkälle.  Samanaikaisesti hän etsii oman lähimenneisyytensä kirjoittamatonta lehteä.

(5)    On vielä viideskin näkökulma, josta jo yllä mainitsin. Romaanissa soi klassinen musiikki lähes läpikotaisin. Sitä taustaa vasten avautuu kulttuurivallankumouksen tuhovoima. Keskeisimmät sävellykset ovat varmaan Beethovenin pianokonsertto nro 5, lisänimeltään ”Emperor”, ja J.S. Bachin Goldberg-variaatiot (nimenomaan Glen Gouldin esittämänä). Zhuli on jo 15-vuotiaana intohimoisen kiintynyt Maurice Ravelin Tzigane-orkesteriteokseen. Lisäksi hänen sydämessään soi impressionistinen Claude Debussyn musiikki. Sen suosimisen vuoksi joutuu myös konservatorion johtaja punakaartilaisten painostuskampanjan uhriksi ja jopa kidutettavaksi. Hänen hahmonsa taustalta on muuten todellinen historiallinen henkilö He Luting.

Itse asiassa Thienin kerrontatyyli etenee kuin impressionistinen musiikki. Se sykkii, se herkistää, se tempaa mukaansa. Henkilöiden sisäinen maailma avautuu, tai jos ei avaudu niin se jää näkyvän arvoitukselliseksi. Tunteiden alta nousee ihmisen sisäinen maailma lukijalle näkyviin, paljastumatta kuitenkaan välttämättä ulkoisesti. Kuinka ymmällä nuo nuoret ovat tilanteesta, kuinka naivisti he vielä uskovat hyvään, kun ympärillä tuntuu jo kiehuvan lähes mielipuolisesti. Eivät he vielä usko, mihin tilanteet voivat kehittyä. Sitten yhtäkkiä ollaan jo kaaoksessa.

Tosin ajoittain siinä on hieman turhankin romantisoivaa painotusta, mutta siinä mennään yksittäisen nuoren ihmisen tuntoihin, kun oma maailma ja omat unelmat yhtäkkiä sortuvat ja oma elämä ja omat ihanteet menettävät merkityksensä.

…

Nyt palaan niihin kahteen pianistiin, joista johdannossa mainitsin.

Romaanissa esiintyy sivuosassa Shanghain konservatorion suurin tähti – nuori pianisti Yin Chai. Hänellä viitataan epäilemättä samaan henkilöön, josta olen kertonut tekstissäni Mao vastaan Bach. Kyseessä on sittemmin maailman mainetta niittänyt Yin Chengzong. Romaanin Yin Chaista kerrotaan, että hän oli voittanut Moskovan Tšaikovski-kilpailussa toisen palkinnon. Vuonna 1962 jaetun toisen palkinnon noissa kilpailuissa sai 20-vuotias Shanghaissa opiskellut Yin Chengzong. Hän oli lopulta niitä harvoja klassisen musiikin taiteilijoita, jotka osasivat hyödyntää kulttuurivallankumouksen ilmapiirin. Hän myös sovitti pianolle kiinalaista vallankumouksellista musiikkia ja kansan sävelmiä.  Romaanissa kerrotaan, kuinka konservatorion väki ja romaanin päähenkilöt siinä mukaan matkustivat maaseudulle kansan pariin keräämään ja tallentamaan kiinalaista suullista kansanlauluperintöä. Tuossa kerronnassa huokuu kyllä ironista sävyä. Yin Chengzong sai kuitenkin aikanaan toiminnastaan kiitosta ja hänen pianistin uransa jatkoi voittokulkuaan. 

Toinen henkilö on nuori ulkoisesti hentorakenteinen nainen Gu Shengying (1937 – 1967), joka joutui punakaartilaisten tihutöiden ja panettelun uhriksi.  Perheen isä joutui pakkotyöhön ja muu perhe teki nöyryytettynä yhteisen ratkaisun: lukittautui asuntoonsa ja avasi kaasuhanat. Gu oli tuolloin 30-vuotias kansainvälisestikin menestynyt pianistilahjakkuus, monien ylistämä Chopin-tulkki.  En voi millään olla yhdistämättä tuota naista romaanin teini-ikäiseen viulistiin Zhuliin.  Aivan kuin Gun isä, hänenkin vanhempansa olivat pakkotyössä. Zhuli tosin valitsi hirttäytymisen ja teki sen vielä konservatoriossa. Se paikka oli hänelle kaikki kaikessa.

…

Do Not Say We Have Nothing

Yritänpä pohtia, mikä on Thienin kirjan sanoma tähän päivään? Ihmisillä on juurensa eikä niitä voi sulkea pois elämästä. Jiang Kai oli kotoisin maaseudulta, mutta menetti siteensä sukuunsa opiskeluvuosina. Hän jäi kuin irralleen totalitaristisen valtion suojeluksessa. Eikä menestyvä ura konserttipianistinakaan häntä auttanut. Maon Kiina katkaisi ihmisten siteet menneeseen. Sydän ei kuitenkaan antanut periksi, sinne kaikki oli tallentunut. Uhrinsa se kuitenkin vaati, ei välttämättä heti. Vaurio voi olla pitkäkantoinen.

Lopuksi palaan vielä romaanin otsikkoon ja sen alkuperäistekstiin lauluun, jonka me tunnemme Kansainvälisenä. Englanninnos kiinankielisestä Internationalesta kuuluu:

”Arise, slaves, arise! / Do not say that we have nothing, /We shall be the masters of the world!”

Eri kielisissä versioissa on variaatiota. Suomalaisessa versiossa sama on todettu tähän tyyliin: ”Alas lyökää koko vanha maailma ja valta meidän silloin on!”

Käytän sananvapauttani ja mukailen hieman tekstiä:

”Nouskaa orjat, nouskaa! Etteikö meistä muka ole mihinkään! Me rakennamme uuden maailman.”

Kirjan otsikko jää mietityttämään. Internationalea lauletaan Taivaallisen rauhan aukiolla Pekingissä, kun panssarivaunut alkavat lähetä tiukasti yhteen kiinnittynyttä opiskelijajoukkoa. Siinä tuo laulu saa uuden sisällön. Romaanissa laulu esiintyy siis kahdessa yhteydessä. Virallisessa kaanonissa sillä on oma paikkansa vallan pönkittäjänä. Tiananmenilla laulusta paljastuu sen uhkaava sävy. Kommunistijuhlien riemulaulu saa uuden sanoman. Romaanissa panssarivaunut pysähtyvät. Uhka jää ja protestit murretaan.  Mutta ihmisten sydämiin jää jotakin - kauaskantoista.

Kun mennyt murskataan, se on pelottava viesti –  surkastuneiden juurien varassa valta sortuu. Sortuu ihminenkin. Sydämessä ei ole kestävää pohjaa.

Tyttöjä poikakuoroon – mitäs siitä?

Saksassa asuva vapaa toimittaja Pertti Rönkkö liitti viikonloppuna facebook-sivulleen monia hämmentävän ja kai myös huvittavan uutisen.  Sen mukaan äiti on haastanut Berliinin tuomiokirkon poikakuoron ylläpitäjän syrjinnästä oikeuteen. Äidin mielestä kuoron pitäisi ottaa myös hänen 9-vuotias tyttärensä riveihinsä. Ratkaisu on Berliinin hallinto-oikeuden käsissä. Jutusta kirjoittaa Focus-lehti ja Rönkön sivulla on linkki uutiseen.

Vaikka uutinen on tavallaan hämmentävä, niin totuuden nimessä on todettava, että olen osannut tämänkaltaista odottaakin. Jo useampi kuukausi sitten luin samankaltaisen uutisen. Sen mukaan jokin maineikas poikakuoro oli päättänyt alkaa ottaa riveihinsä myös tyttöjä. Muistini saattaa pettää, mutta totean kuitenkin, että kuoro on Etelä-Tirolin poikakuoro.

Poikakuoroilla on keskiaikaan yltäviä musiikillisia perinteitä. Nykyisin, kun on alettu pyrkiä sukupuolten häivyttämiseen, se saatetaan katsoa jopa taakaksi. Itse haluan puolustaa selkeästi kuorojen moninaisuutta. On olemassa tyttökuoroja, poikakuoroja ja sekakuoroja. Lisäksi poikien äänenlaatu on erityislaatuinen. Poikakuorojen sointi on nautittavaa kuulla. Moninaisuudesta kannattaisi pitää kiinni, mutta kaikille se ei tunnu kelpaavan. Tämäkin on väännetty ihmisoikeuskysymykseksi ja syrjinnäksi, ja sen takia puhdas poikakuoroperinne on yhteiskunnan sukupuolineutraalin poltteen mukana saatettava unholaan. Tai pehmennän hieman: poikakuorojen valtaamaa hegemoniaa on heikennettävä ja tyttöjenkin on päästävä siitä osalliseksi.

Olen itse aikoinani laulanut poikakuorossa. Se on kasvavalle pojalle todella mainio viiteryhmä. Tämänkin mielipiteen jakavat vain ne, jotka haluava edistää poikakulttuuria ja vahvistaa poikien omaa sukupuolista identiteettiä. Joku ehkä ajattelee, miten sitä haittaa, jos kuorossa on mukana muutama tyttö. Kyllä se haittaa. Ryhmän luonne siinä väistämättä muuttuu, ja ainakin pitemmällä tähtäimellä musiikin laatu.  

On otettava huomioon myös poikien äänen kehitys äänenmurroksen myötä. Senkin vuoksi pojat tarvitsevat lauluharrastukselleen erityistä huomiota.

Nyt taisin ilmaista jo kaiken, mitä halusinkin todeta, mutta pyöritään vielä asian ympärillä. Myös ZDF-lehti on julkaissut aiheesta uutisen, joka on luettavissa täällä. Tutustuin siihen vajavaisilla saksan taidoillani, Google-kääntäjän avustamana.

Hallinto-oikeus siis saa päättää, säilyykö kuoro enää tulevaisuudessa puhtaana poikakuorona. Tuomio tulee kai jo ensi viikolla. Jutun keskiössä olevalla pikkutytöllä on aiempaa laulukokemusta lastenkuoroissa. Tässä tapauksessa valintalautakunta oli kuitenkin hylännyt tytön pääsyn Berliinin tuomiokirkon poikakuoroon perustellen päätöstä muillakin kuin sukupuoleen pohjautuvilla syillä, mm. riittämättömällä motivaatiolla. Tämä taas herättää minussa epäilyksiä, että äitihän se varsinaisesti haluaakin sinne kuoroon, ei tytär.

Kuorolla on pitkät perinteet. Se on perustettu jo vuonna 1465. Ymmärsin jutusta niin, että jos päätös tulkitaan sukupuolisyrjinnäksi, kuoro voi menettää valtion avustuksia.

Valintalautakunta kiistää käsityksen, että tytön hylkääminen johtuisi hänen sukupuolestaan. Se korostaa, että jos se olisi ollut vakuuttunut tytön lahjoista ja vahvasta motivaatiosta, valintaa olisi tuettu. Toki on siinä vielä yksi tärkeä lisäseikka. Tytön äänen olisi pitänyt sopia laadullisesti poikakuoroon. Kun näin ei ollut, niin hylkäys tuli. Valintalautakunnan mukaan tyttöjen ja poikien äänessä on rakenteellisia eroja, mikä johtaa äänten erilaiseen laatuun. Hylkäämisessä oli siis myös taiteellisia perusteluja.

Tytön asianajajan mielestä perusteluista voisi päätellä, että tytöt laulavat huonommin. Hänen mielestään tytöt laulavat kuitenkin samalla tavalla. Berliinin taideyliopistoa edustava professori vertasi omassa näkemyksessään tyttöjen ja poikien lauluääntä eri soittimiin. Hänen mukaansa tyttö ei voi laulaa poikakuorossa samalla perusteella kuin klarinetillakaan ei voi soittaa jousikvartetissa. Eräs musiikkitieteilijä toteaa tuohon, että vaikka poikien ja tyttöjen äänissä onkin tiettyjä mitattavissa olevia laatueroja, niin ero on kuitenkin paljon pienempi kuin väitetään. Hän toivoo, että sekä pojilla että tytöillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet laulamiseen ja itseilmaisuun haluten samalla keskusteluun objektiivisuutta sekä vähemmän kliseitä ja myyttejä.

Päätös on nyt siis juristien käsissä. Se tässä tuntuu todella hassulta. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Mutta niinhän poliisi ja juristit tekevät tulkintoja mm. vihapuheesta, vaikkei heillä ole minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta eikä hajuakaan esimerkiksi semantiikasta.

Nyt juristit ovat astumassa myös taiteen saralle, jos sisältäpäin ei tajuta tehdä ”oikeita” ratkaisuja. Tässä yhteydessä minun mielikuvituksissani vilkkuu laajempiakin kauhunäkymiä, mutta jatkan kuoroissa.

Löysin brittiläisestä The Guardian -lehdestä samaa teemaa sivuavan jutun. Se on julkaistu alun perin vuonna 2016 ja viimeinen päivitys on tehty vuonna 2018. Juttu on kirjoitettu sukupuolineutraalissa hengessä. Siinä nähdään poikakuoroperinne syrjintänä. Asia koskee nimenomaan englantilaista kirkkolauluperinnettä, jossa tytöillä ei ole ollut sijaa. Tyttöjen pääsy poikakuoroihin nähdään väistämättömänä kehityksenä, mikä tuo kuoroihin moni-ilmeisyyttä, ja ilmapiirin vapautumisen myötä tytötkin pääsevät heiltä ennen kiellettynä olleelle alueelle.

Artikkelissa käsitellään mieslaulajien suosimia sävellyksiä (kuin myös miesten lauluina pidettyihin sävellyksiin) ja todetaan, että ne soveltuvat kyllä aivan yhtä hyvin myös naisten laulamiksi.

Jutussa kerrotaan hieman ironiseen sävyyn, kuinka eräs perinteisen poikakuoron kannattaja puolustaa poikien äänten erityisyyttä. Sellainen ”ällöttävä pieteetti” pitäisi toimittajan mielestä jättää asian käsittelyssä syrjään. Jutun mukaan käsitys poikien äänenlaadusta pohjautuu lauluperinteeseen ja tottumuksiin. Vuosien saatossa on muotoutunut käsitys, jonka mukaan poikaäänet sopivat tietyntyyliseen kirkkolauluun, ja käsitystä on yritetty vahvistaa erilaisin mielikuvin. Tuota ajattelutapaa on artikkelin kirjoittajan mielestä syytä laajentaa. Poikaäänen ainutlaatuisuus asetetaan jutussa kyseenalaiseksi. Sukupuolineutraalin ideologian mukaisesti asiaan liitetään näkemys sukupuolisesta syrjinnästä.

No, olen kai vanhanaikainen. Totean kuitenkin, että tyttöjen ja poikien äänenlaadussa on selviä eroja. Kuuntelemalla se selviää. En tietenkään halua asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.  On olemassa hienosti soivia poikakuoroja, samoin tyttökuoroja tai tyttövoittoisia sekakuoroja. Siitä saadaan kiittää paitsi laulajia myös kuorojen asiantuntevaa valintajärjestelmää. Onneksi lapsia on riittänyt, niin että valintakriteereistä on voitu pitää kiinni.

Olin talvella Pietarissa kuuntelemassa lasten- ja nuortenkuorojen katselmusta. Kuoroja oli ympäri Venäjää ja myös Valko-Venäjältä. Laatu oli korkeatasoista.  Mutta yksi asia pisti erityisesti minun silmiini – ja ehkä myös korviini. Kuoroissa oli joko pelkästään tyttöjä tai vain muutamia yksittäisiä poikia. Yhdessä kuorossa poikia oli hieman enemmän. He vahvistivat alttoääniä, mikä toi sen saundiin erityistä voimaa. Lopussa lauloi kyllä yksi miesvoittoinen lauluryhmä, mutta se oli paikallinen pietarilainen kuoro ja koostui aikuisista koulutetuista laulajista. Se esiintyi tavallaan väärässä tilaisuudessa. Kuorojen muutamille yksittäisille pojille se oli kuitenkin hyvänä esikuvana.

Nuo muutamat yksittäiset pojat eivät kuoroissa kuitenkaan päässeet esille. Luulen, että he olivat lähinnä koristuksina. Tytöt jyräsivät, tyttömäinen laulutyyli – jos niin uskaltaa kiteyttää -  hallitsi kenttää.

Kuorokatselmus Pyhän Marian kirkossa Pietarissa. Upea kuoro, josta löytyy yksi poika.

 

Tässä kuorossa silmiini osui kolme poikaa. Pyhän Marian kirkko, Pietari.

Seurasin kerran Vilnassa katukonserttia, jossa esiintyi eräs lapsikuoro. Sekin oli todellisuudessa tyttökuoro. Kuoro oli panostanut kovasti esitykseen koreita esiintymisasuja myöten.  Joukossa oli yksi ainoa poika. Hän seisoi kuoron keskellä ja piti kyllä näkyvästi silmiin, koska oli ikäisekseen melko kookas. Hyvin kuoro lauloi mutta minun kuuntelua häiritsi tuo poika. Ihailin yhtäältä pojan rohkeutta. Hän uskaltaa olla mukana, vaikka saattaisi luulla, että kaveritkin kiusaavat, kun esiintyy noin suuressa tyttöporukassa. Mietin myös sitä, ovatkohan hänen vanhempansa mahdollisesti muusikkoja ja onko poika mahdollisesti pakosta suostuteltu mukaan. Kasvoista se ei kyllä näkynyt. Sama lapsenomainen innostus niistä loisti, kuin muillakin. Liettuassa elää laulukulttuuri jykevän vahvana. Ehkä pojan silmissä siintää jo tuleva ura. Toisaalta ajatukset hapuilivat myös pojan ikätovereissa. Missä he ovat? Jos laulu ei kiinnosta, niin onko heillä viiteryhmää, johon he voisivat samastua ja kokea omakseen.

Katson tuntevani Venäjän verrattain hyvin. Siellä on tasokkaita poikakuoroja, joihin olen tutustunut mm. Pietarin Mariinsky-teatterin konserttien arkistovideoista. Pojat yltävät upeisiin suorituksiin, sekä yhteislaulun että soolojen osalta. Youtubesta löytyy kuvanauhoitus erään moskovalaisen poikakuoron esityksestä huhtikuussa 2015. Pojat lauloivat Mariinski-teatterin konserttisalissa. Ohjelmanumerona on Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater. Linkki löytyy täältä. Kyseessä on haastava kuorosävellys ja poikien antaumuksellista esitystä voi vain ihailla.

Tallinnan laulujuhlia on myös tullut seurattua. Olen iloinnut eteläisen naapurimme kuoroharrastuksen laajuudesta. Kuorojen moninaisuus on hieno asia. Poikakuoroillekin on siinä kulttuurissa sijaa. Ei kaikkien lauluryhmien tarvitse olla jonkin sukupuolineutraaliuden takia yhtä ja samaa pullamössöä. On hienoa, kun poikien lauluharrastusta aletaan jo varhain kehittää. Paras paikka laulusta pitäville pojille on poikakuoro. Siellä heidän oma äänenlaatunsa pääsee komeasti hehkumaan.

Mielestäni kirkkaiden poikaäänien ja nuorten, jo äänenmurroksen läpikäyneiden nuorten miesten yhteissointi on upeaa kuultavaa. olin aikoinani Pekingissä kuuntelemassa Kölnin poikakuoron esitystä. Se oli kaikin puolin upea esitys. Alttoäänten joukossa lauloi myös yksi aikuinen kaljuuntunut mies. Hän oli oiva vahvistus ja toi varmasti olemuksellaan ryhtiä esitykseen. Mies siis oli äänenlaadultaan kontra-altto. Lauluvalikoima oli sellainen, että sekä pienille sopraanoille että aikuisille miesäänille oli sopivaa ja todella monipuolista ohjelmaa.  Tämä poikkeaa elämyksenä lasten sekakuoroista, joissa tyttöäänten dominoidessa kuulijat saavat varsin yksipuolisen musiikkielämyksen.

Tuon tässä yhteydessä esille muutamia hienoja maailmalla tunnettuja poikakuoroja. Tutustuin kuorojen verkkosivuihin ja oli todella ilo nähdä kuvissa yhtenäinen joukko poikia. Kuvia katsellessa aistii, että kuoro merkitsee pojille muutakin kuin vain laulamista. Se on yhteistä elämää ja yhteisiä elämyksiä. Pojat kokevat tietynlaista samuutta. Sitä he tuntuvat juuri tarvitsevan.

Maineikkaista poikakuoroista mainitsen ensimmäisenä Leipzigissa sijaitsevan Tuomas-kirkon poikakuoron. Tuossa kirkossahan aikoinaan työskenteli itse Johann Sebastian Bach. Poikakuoro on ollut varmasti monelle nuorelle miehelle portti musiikin maailmaan. Pojat saavat tehdä säännöllisesti esiintymismatkoja eri puolille maailmaa. Yleisradio on kirjoittanut kuorosta jutun reilut viisi vuotta sitten. Se löytyy täältä.  J.S. Bachin H-mollimessua voi kuunnella ja seurata Thomanerchorin esittämänä täällä.

Tuomas-kirkon kuoron Matteus-passio on esityksenä varmasti ikimuistoinen. Ylipäänsä täysipainoisessa Matteus-passion esityksessä poikakuoro tuo mukaan värinää. Esimerkkinä mainitsen Karl Richterin vuonna 1958 johtaman version, jossa Münchenin Bach-orkesterin ja Bach-kuoron ohessa laulaa myös Münchenin poikakuoro. Sitä kuunnellessa poikien äänen erityislaatu kyllä käy selkeästi ilmi. Senkin takia haluan puolustaa poikakuorojen säilymistä poikien yhteisönä.

Tölzer Knabenchor on Baijerissa Tölzin kaupungissa asemapaikkaansa pitävä kuoro.  Olen itse ihastunut tuon kuoron versioon Matteus-passiosta. Se on nähtävissä täällä. Minulle esityksen seuraaminen on huikea elämys. Paljolti ihailun taustalla ovat monet poikien itsensä laulamat soolo-osuudet. Kyseessä on täyspitkä versio ja ei voi kuin ihailla laulajien sitkeyttä ja heittäytymistä musiikin maailmaan. Esityksessä laulajina on vain miessukupuolen edustajia, mistä varmasti joku feministi on saattanut pahoittaa mielensä. Siinä on nähtävästi haluttu tietoisesti seurata vanhaa perinnettä.

Ehkä kaikkein kuuluisin poikakuoro toimii Wienistä käsin. Sen esityksiä olen kyllä itse seurannut hyvin vähän.  Britannian kirkollisesta perinteestä nostan esille kuoron Kings College Choir.  Täällä  voi seurata, miltä sen esittämänä kuulostaa Gregorion Allegrin  Miserere . Ei siihen toki välttämättä poikaääntä tarvita, mikä todetaan myös yllä mainitussa The Guardianin artikkelissa. Mutta korvia hivelevän upeana pojan soolo soi.

Suomalaisten poikakuorojen lippulaiva Cantores Minores on totta kai mainittava. Se on jättänyt jäljen suomalaiseen kuorolauluun myös monen tulevan laulajan kasvualustana. Tampereella Poikakuoro Pirkanpojat on Tampereen tuomiokirkon yhteyteen perustettu kuoro. Sekin ansaitsee kasvattajana erityiskiitoksen. Ilman sitä Tampereen seudun kuoroissa saatettaisiin potea miespulaa.  Cantores Minores -kuoron olen kerran nähnyt esiintyvän Moskovassa. Ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorio, joka kuuluu usein poikakuorojen ohjelmistoon.

…

Yllä tein katsausta hierarkian huipulla oleviin kuoroihin. Tavallisella ruohonjuuritasolla kuoro on kuitenkin varsin arkista puurtamista ja yhteiseloa, välillä varmasti myös hauskanpitoa. Tavoitteita ei korkealle aina pysty asettamaan. Työtä tehdään poikien voimavarat huomioon ottaen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani haluan vielä korostaa poikakuorojen kasvatuksellista merkitystä. Kaikenlaisen sukupuolineutraalin hehkutuksen keskellä pojat ovat syrjäytymisvaarassa. Siksi senkin välttämiseksi poikakuorot olisivat hyvä mahdollisuus tuoda poikien elämänpiiriin laajempaa musiikillista kulttuuria. Pojat pääsisivät ilmaisemaan itseään koulutetun henkilön ohjauksessa. Se olisi kannustava ikkuna kulttuuriperinteeseen.

Poikakuoro olisi mainio viiteryhmä nykytilanteessa, jolloin pojat ovat ylipäänsä nykyisin vaarassa jäädä heikoille.  Valitettavasti lapset joutuvat selviämään erilaisten paineiden ja painostuksen alla. Eri-ikäisten poikien yhteisö terveen harrastuksen parissa voisi kannustaa selviämään. Tyttöjen ja poikien sekaryhmiin on kyllä totuttu jo koulussa. Kuorossa pojat voisivat olla keskenään. Hekin tarvitsevat keskinäistä yhdessäoloa. Ei tarvitsisi pelkästään harhailla ja pyöriskellä jossain parkkipaikkojen nurkilla.

……

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ei ole tietääkseni koskaan hehkuttanut poikakuorojen puolesta. Hän on kuitenkin puolustanut urheasti poikien ja tyttöjen erilaisuutta. Hän ei hyväksy ajatusta monista eri sukupuolista. Sukupuolia on joitakin harvoja poikkeamia lukuun ottamatta kaksi. Hänen mielestään on erityisen tärkeää, että sukupuolten eroja ja erityispiirteitä ei häivytetä unohduksiin. On tärkeää, että poikien kehitystä ja heidän sukupuolista identiteettiä tuetaan ja vahvistetaan.

Tämä Ilta-Sanomien juttu on parin vuoden takaa.  Siinä Sinkkonen toteaa, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Hän ei näe hyvänä kehitystä, jossa sukupuolieroja hämärretään. Hän toistaa monen muunkin mielestä itsestään selvän seikan: tyttöjä on sanottava tytöiksi ja poikia pojiksi. Kaikenlaiset pyrkimykset lasten sukupuolisen identiteetin häivyttämiseen liittyvät hänen mukaansa enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin. Lapset olisi pidettävä siitä erillään.

Ihmisen biologia ja anatomia ovat tuon sukupuolineutraaliuden poltteen keskellä unohtuneet. Hän toki samalla lisää, että sekä tyttöjen että poikien sukupuoliroolit ovat liian suppeita.  Sen eteen on siis tehtävä työtä, että poikien liikkuma-alue olisi laajempi. Siksi Sinkkonen kertoo puolustaneensa esimerkiksi tanssia ja klassista musiikkia harrastavia poikia.

Sinkkosen mielipiteitä on ollut esillä myös mm. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Tyttöjen ja myös naisten eteen on tehty paljon työtä, jotta heitä saataisiin enemmän ns. miehisten harrastusten piiriin. Minun käsittääkseni tytöt ovat juuri vertaisryhmissä voineet tutustua heille vieraisiin uusiin harrastuksiin ja toimintamuotoihin.  Siten heidän omaa identiteettiään ja keskinäistä yhteyttä on haluttu vahvistaa, poikien ja miesten läsnäolo on saatettu nähdä hajottavana tekijänä.  Näin on ollut omien havaintojeni mukaan ainakin vielä viime vuosina.

Nykyisin kun poikia on vaikeaa saada lauluharrastuksen pariin, sopii ihmetellä, miksi yhteiskunnassa on pyrkimystä evätä poikien omat vertaisryhmät. Poikia voisi kannustaa kuoron kaltaisiin omiin ryhmiin eikä sijoittaa heitä tyttöryhmien jatkeeksi.

Jos vastaavasti ajattelee yksittäistä tai muutamaa tyttöä poikakuorossa, niin toki he joutuisivat hankalaan asemaan, mutta luulenpa, että kaikenlaiset terapeutit tulisivat pitämään huolta siitä, ettei tyttö joudu sorretuksi ja syrjityksi. Silläkin tavalla he saisivat enemmän huomiota. Ja pelkään, että myös poikien huomio alkaisi kääntyä tyttöihin, minkä laajempia seurauksia kuoroyhteisössä kannattaa ennakolta pohtia.  

……

Koskettelen vielä hieman sukupuolineutraaliutta, vilkaisen sen taustalla olevaa ideologista liikehdintää. En tiedä, mitä tuon yhdeksänvuotiaan tytön äidin päässä liikkuu enkä niin ollen halua yhdistää pohdintojani tuohon yksittäisen Berliinin poikakuoron tapaukseen.

Näkemykseni saattaa jonkun mielestä olla jyrkänpuoleinen. En nimittäin katso, että taustalla olisi pelkkä kaunopuheinen sukupuolineutraaliuden ajatus. Sitähän nykyisessä elämänvirrassamme kaikissa mahdollisissa yhteyksissä vaaditaan. Kyllä luulen olevan piirejä, jotka haluavat heikentää poikakuorojen asemaa. Se kuitenkin ylläpitää sukupuolijaottelua, mistä feminismi ei tykkää.

Elämme nykyisin seksuaalivallankumouksen jälkeistä aikaa. Miehen rooli on kehittymässä ja ankarassa käymistilassa. Perinteiset mallit on hylätty.  Poikalapset ovat joutuneet siitä kärsimään. Ei ole pojan kasvulle ja kehitykselle hyväksi, jos varmuus omasta sukupuoli-identiteetistä häviää. Perinteinen perhemallikin on häviämässä ja tulevat vaihtoehtomallit ovat vielä hahmottumassa. Epävarmuus ja sen mukana hämmennys leviää. Lapset ovat jäämässä tuon kehityksen mukana tuuliajolle.

Vastareaktioita toki on näkyvissä. Vaikka ihmiset saattavatkin hymistellen tukea sukupuolineutraalia kehitystä, niin pohjalla kuitenkin elää edelleen kaipuu perinteiseen ajatteluun kahdesta sukupuolesta sekä miehen ja naisen erityispiirteistä. Erinäisissä yhteiskuntamme pintailmiöissä ilmenee pyrkimystä sukupuolten keskinäiseen riippuvuuteen, toisten kunnioitukseen. Perinteiselle avioliitolle halutaan antaa sijaa, sen myötä myös sitä tukevat sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin. Vakaa sitoutunut yhteiselo halutaan nähdä elämän perustana.

Nykyisin puhutaan suvaitsevaisuudesta mutta kirjailija Joonas Konstigin mukaan se on kääntymässä päälaelleen. Se on synnyttämässä uutta autoritaarisuutta. Tämä poikakuoro-oikeudenkäynti on mielestäni tuosta kehityksestä yhtenä merkkinä. Viranomaispäätöksillä tehdään ihmisten toimia rajoittavia päätöksiä. Konstig kirjoittaa, että arvokonfliktit ovat kärjistyneet. Kun vaaditaan äärimmäistä suvaitsevaisuutta, niin samanaikaisesti viha ja kauna eri lailla ajattelevia kohtaan kasvaa.

Feminismi ajaa yleisesti ottaen tasa-arvoa. Feministisesti ajattelevia ihmisiä on monenlaisia, mutta keskeinen suuntaus on kuitenkin ns. gender-feminismi. Nykyinen globaali kehitys tuntuu sitä suosivan ja ideologisesti sen tavoitteita ajetaan määrätietoisimmin.  Gender-feminismi ajaa sukupuolten häivyttämistä. Perusajatuksena on, että sukupuolen tulee olla ihmiselle ilmoitusasia. Jos joku haluaa olla mies, hän vain toteaa asian eikä sitä saa millään viranomaismenettelyllä kyseenalaistaa.

Feminismi ei ole koskaan tyytyväinen nykytilaan. Sen on keksittävä aina uusia tasa-arvorikkomuksia, jotta se voi sillä tavoin siirtää tasa-arvon toteutumista kauemmaksi ja jatkaa toimintaansa.  Edessä tavoitteena siintää aika, jolloin sukupuolia ei ole enää olemassa. Tuossa ajattelussa sukupuoli on vain pelkkä sosiaalinen konstruktio, jota käytetään naisten alistamiseen. Kyse ei siis ole mistään pelkästä sukupuolineutraaliuden ideologiasta, vaikka siksi monet juuri tukevat feminismiä. 

(Lähde: Mitä mieltä Suomessa saa olla, toim. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Minerva 2015.)

……

Lopuksi palaan sinne, mistä lähdin alussa liikkeelle - toimittaja Rönkön Facebook-seinälle. Lyhyt uutinen sai melko paljon kommentteja – huvittuneita, närkästyneitä ja myös näsäviisaita. On hyvä, kun voi vapaasti ilmaista tuntemuksensa.

Suuttumus näkyy.  Puhutaan ”tuhoamisvimmasta”. Toisen mukaan lopullisena tavoitteena on poikakuorojen lopettaminen , aivan kuin muidenkin ”miesten yhdistysten”. Joku näkee sen kiusantekona: rikotaan sellaista, mikä toisille on tärkeää.  Toinen ihmettelee, kun toimitaan perinteistä toimivaa järjestelmää vastaan. Eräs löytää vertailukohdan historiasta – Hajota ja hallitse -periaatteesta. Ryhmä rikkoutuu sisäisesti, kun sen jäsenet saadaan toimimaan toisiaan vastaan.

Irvailun puolelle mennään, kun todetaan vain, että tyttö sanoo olevansa poika, niin sillähän asia on hoidettu. Minä totean, että jos hän äänenlaatunsa vuoksi joutuu kuoron pääsytestissä hylätyksi, niin sitten ei voidakaan enää käyttää ”tasa-arvokorttia”.

Luonnollisin reaktio on tämä, jonka minäkin allekirjoitan: ”Tasa-arvoisuus ei tarkoita samanlaisuutta.”  Kommentoijan mielestä tyttö ei sovi erilaisen äänensä vuoksi poikakuoroon, tyttö- ja poikakuorot on pidettävä erillään, sekakuorot ovat eri asia.

Tätä tietä jatkettakoon. Poikakuoroon kajoaminen on jälleen yksi uusi esimerkki yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sikiävästä hulluudesta. Puolustetaan yhdessä arvokasta kulttuuriperintöämme.

....

JÄLKIKIRJOITUS (lisätty 20.8.2019)

Oikeus on puhunut. Äidin vaatimuksiin ei taivuttu.  Jutusta kirjoitetaan 16.8. berliiniläisessä verkkolehdessä (täällä) ja toimittaja Pertti Rönkkö kiteyttää uutisen sisällön Facebook-seinällään seuraavasti:

”Berliinin hallinto-oikeus päätti, ettei tyttöä tarvitse ottaa poikakuoroon. Tytön äiti oli valittanut, ettei hänen 9-vuotiasta tytärtään huolittu kuuluisaan Dom-poikakuoroon. Hän piti sitä perustuslain tasa-arvopykälää loukkaavana. Oikeuden mukaa taide ohittaa tässä tapauksessa perustuslain; tytön ääntä ei pystytä koulimaan pojan ääneksi luonnollisella tavalla. Tyttö oli pyrkinyt myös tyttökuoroon, mutta hänet oli hylätty asenneongelmien takia, BZ-lehti kertoo.”

Olen itse helpottunut mutta tunnustan myötäileväni erästä kommentoijaa, joka toteaa yllättyneensä, kun nykymaailmassa ”jossain asiassa käytetään vielä järkeäkin”. Sarkasmi sallittakoon täällä feministisen hegemonian hekumassa. Ilkamoidaan vielä lisää ja kysytään erästä kommentoijaa mukaillen, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos 9-vuotias olisikin kokenut olevansa poika. No, se siitä. Jotenkin on kutina, että vastaavanlaisia asioita saattaa jossain Länsi-Euroopan keskuksessa ehkä jo piankin tulla taas eteemme.

Asiaan liittyvä uutisvideo löytyy täältä. Siinä haastatellaan mm. tytön äitiä Susann Bräckleinia, joka on tituleerattu tohtoriksi. Nainen ajaa siis näkyvästi asiaansa.