BEETHOVENIN KAHDEKSAS (juttua eräästä konsertista)

Sibeliustalo, Lahti to 11.4.2019

Sinfoniakonsertti. Sinfonia Lahti, kapellimestarina Dima Slobodeniouk.

Lahden Sibeliustalo on upea rakennus. Sen konserttisalissa on erityisen hieno akustiikka ja lisäksi siellä soittaa laadukas kaupunginorkesteri viralliselta nimeltään Sinfonia Lahti.  Minulla on harvoin mahdollista päästä käymään siellä konsertissa, mutta torstaina sattui sellainen ilta. Konsertti oli pituudeltaan tavallista suppeampi, sillä virallisia ohjelmanumeroita oli kaksi, joista kumpikin kesti alle puolituntia. Mutta konsertin suunnittelijat olivat ottaneet musiikin janoiset huomioon. Virallisen konserttiohjelman jälkeen oli halukkaille ns. encore-esitys, jossa saimme kuulla Ralph Vaughan Williamsin Pianokvinteton. Sen esittämiseen ei tarvittu orkesteria vaan soittajina oli viiden loistavan muusikon ryhmä.

Illan pääsolisti tuli Latviasta. Hän oli urkuri  Iveta Apkalna. Hän soitti yhdessä orkesterin kanssa minulle täysin tuntemattoman ranskalaissäveltäjän Alexandre Guilmantin Sinfonian nro 1 uruille ja orkesterille. Istuin sivuparvella ja pystyin seuraamaan esityksen aikana Apkalnan soittoa. Kiinnitin erityistä huomiota hänen jalkiotyöskentelyyn. En siksi, että se olisi ollut jotenkin erityistä vaan hänen kenkiensä vuoksi. Niihin yksinkertaisesti silmä tarttui. Se johtui myös osin siksi, että olin vastikään Pietarissa, ja siellä Petrikirchessä kirkon urkuri esitteli meille opastuskierroksella urkujensoittoon sopivien kenkien ominaisuuksia. Tuosta käynnistä olen kertonut edellisessä kirjoituksessani. Iveta Apkalnan upeat kengät ovat ainakin toistaiseksi näytillä urkurin verkkosivuilla täällä.

Täytyy heti mainita, että tietysti kuuntelin myös hänen soittoaan. Mutta en ihan turhan päiten tuota kenkäepisodia tähän kirjoitukseeni laittanut. Pieni vihje siihen nimittäin sisältyi. Vaikka olenkin mielelläni vieraskorea, niin Guilmantin sinfonia ja Apkalnan sinänsä hieno solistisuoritus ei ollut minulle kuitenkaan konsertin tärkein elämys. Kyllä se oli Ludwig van Beethovenin Sinfonia nro 8 (F-duuri, op. 93).  Toiselle sijalle nostan tuon yllä jo mainitsemani Vaughan Williamsin kvinteton.

Miksi ihmeessä vähättelen konsertin päänumeroa? Se johtuu pelkästään siitä, että en oikeastaan arvosta noita Ranskassa 1800-luvun loppupuolella luotuja orkesterin ja urkujen yhteisiä sinfonioita. En toki ole niitä paljon kuunnellutkaan. Ne taisivat olla tuolloin Ranskassa vallinnut muoti-ilmiö. Nimekkäin ja minullekin tuttu on Camille Saint-Saënsin (1835-1921) Sinfonia nro 3 c-molli, joka tunnetaan nimellä ”urkusinfonia”. Urut ovat jo sinällään kuin orkesteri eivätkä ne mielestäni istu luontevasti varsinaisen orkesterin solistisoittimeksi. Tämä ei kyllä koske edellisellä vuosisadalla kamariorkesterille luotua barokkimusiikkia, esimerkiksi tällaista.

Menen nyt itse konserttiin. Käsittelen sitä esitysjärjestyksessä. Ensimmäisenä ohjelmassa oli illan solisti ja Guilmantin vuonna 1874 valmistunut Sinfonia nro 1 d-molli, op. 42 uruille ja orkesterille.  Alexandre Guilmant (1937-1911) tuntuu olleen lähes Camille Saint-Saënsin ikätoveri. Sinfoniassa on kolme osaa ja se kestää vain 23 minuuttia. Ensimmäisestä osasta Introduction et Allegro en saanut suoraan sanoen mitään otetta. Se kuulosti lähes hälyltä. Siksi keskityinkin seuraamaan urkurin liikkeitä.

Toisessa osassa (Pastorale. Andante quasi allegretto) muuttui ääni kellossa. Sointi oli kaunista, herkkää, väliin luotiin lähes utuista tunnelmaa. Erityisesti painoin mieleen vuoropuhelun orkesterin ja urkujen välillä. Se oli välillä kuin herkkää ja mietiskelevää ajatusten vaihtoa. Löysin sieltä haaveilua. Viulut soittivat kauniisti teemaa. Se oli pelkistettyä musiikkia, jossa aika tuntui pysähtyvän.

Konserttiohjelman esitteessä todetaan, että sinfoniassa on ”selkeää rakennetta, hienostuneen romanttista soinnutusta sekä eräiden arvioiden mukaan myös haaveellista mystiikkaa”.  Myötäilen kirjoittajaa ja totean, että ehkä juuri tuota viimeksi mainittua eli mystiikkaan viittaavaa syväluotaavaa tunnelmointia löytyi toisesta osasta.

Kolmas osa (Final. Allegro assai – Andante maestoso – Tempo primo) alkoi voimallisella urkuosuudella. Konsertin ohjelmaesitteessä mainitaan, että Guilmantin musiikista voi ”aistia Bachin hengen”. Minä aistin sen nimenomaan tässä. Orkesteri lipui soittoon mukaan yhä vahvemmin. Tunsin siinä olevan hyvin jäsenneltyä yhteistyötä. Musiikki huokui ranskalaisittain romanttista tunnelmaa. Sinfonian päätti todella uljas lopetus, minkä jälkeen yleisön oli helppo purkaa tiivistunnelmaista musiikkielämystään raikuvin aplodein. Solisti oli tuohon valmistautunut ja hän palkitsi yleisön ylimääräisellä numerolla.

Illan solisti Iveta Apkalna ottaa vastaan suosionosoituksia

Tuli väliaika. Huomasin, että osa yleisöstä päätti jättää Beethovenin väliin ja poistui jo tässä vaiheessa paikalta. Minä kävin juomassa kupin kahvia ja söin sen kanssa erittäin maukkaan savulohta sisältävän leivonnaisen. Olin nimen jo unohtanut mutta sitkeän etsinnän jälkeen se löytyi netistä - ja löytyi kuvakin. Kyseessä on kylmäsavulohileivos. Se on leivonnaisista kallein, mutta joka tapauksessa suosittelen sitä, jos satutte menemään Sibeliustaloon. Kyllä konserttimatka ansaitsee parasta. Tuo välipala piristi ja pääsin kuuntelemaan Beethovenin kahdeksatta sinfoniaa, mitä olinkin odotellut koko päivän. Se muuten taisi olla torstai-iltaan asti ainoa Beethovenin sinfonia, jota en ollut koskaan kuullut live-esityksenä. Toki valmistautuessani edellisenä päivänä konserttiin ja olin kuunnellut sen netistä.

Kerron aluksi kahdeksannen sinfonian taustoista.  Beethoven valmisteli sitä osin yhtä aikaa seitsemännen kanssa. Se valmistui lokakuussa vuonna 1812. Seitsemännen sinfonian ensi-ilta oli joulukuussa 1813. Kahdeksannen vuoro oli seuraavana vuonna helmikuussa. Kuuroutunut Beethoven johti sen itse. Olen tosin lukenut, että konserttimestarilla oli esityksessä tärkeä rooli.

Seitsemäs sinfonia sai hyvän vastaanoton. Kahdeksannen sinfonian kohtalona oli jäädä sen varjoon. Säveltäjän omat odotukset olivat päinvastaiset. Hän uskoi kahdeksannen laajaan suosioon ja taisi jopa toivoa, että se löisi suosiossa seitsemännen. Mutta hän sai pettyä. Eikä suosiota ole tähän päivään mennessä tullut.

On kerrottu, että Beethovenilla oli ollut sävellysprosessin aikoihin rakkaussuhde erääseen naiseen, neljän lapsen äitiin. Sen ja suhdetta seuranneiden sydänsurujen ei kuitenkaan katsota vaikuttaneen sinfonian sisältöön.

Olen käynyt joskus läpi Beethovenin elämänvaiheita ja muistelen, että vuosina 1815-17 puolivälin paikkeilla hänen elämässään olisi alkanut fyysinen ja henkinen kriisi.  Saattoi olla, että siitä alkoi näkyä merkkejä jo sinfonian ensiesityksen jälkeen. Tietysti kuuroutuminen masensi mutta myös erilaiset sairaudet vaivasivat. Elämässä meni huonosti. Mies rupesi viihtymään kapakassa ja siistiytyminenkin unohtui. Hänen tuohon aikaan sijoittuvat sävellystyöt ovat lukemani mukaan sisällöltään vaikeaselkoisia ja poikkeavia. En muista lähdettä enkä viitsi alkaa sitä nyt kaivella. En myöskään ole tarkemmin tutustunut hänen noiden vuosien sävellystuotantoonsa. Vähäistä se taisi joka tapauksessa olla. Pilkahti vain mielessä, olisikohan tuossa kahdeksannessa ja sen nuivassa vastaanotossa voinut olla masennuksen alkusiemen. En kuitenkaan väitä niin.

Beethovenin kahdeksannen sinfonian pituus on ohjelmalehtisen mukaan 26 minuuttia. Tarkkaan se oli laskettu, ei tämänkertainen esitys ainakaan pitempi ollut. Kyseessä on hyvin tiivis ja samalla vauhdikas sinfonia.  Esityksessä ei turhia hidastella tai venytellä, vaikka toki välillä rauhoitutaan eikä soitosta jää lainkaan hengästyttävää tunnelmaa. Sinfonia on reipashenkinen, se sisältää erilaisia veikeitä kohtia. Soittajien on keskityttävä työhönsä, pysyttävä hereillä, ettei vain mikään yksittäinen koukkaus tai kiemura jää soittamatta. Johtajan on pidettävä orkesterinsa tiukassa otteessa. Ja kyllähän kapellimestari Dima Slobodeniouk niin tekikin.

Kapellimestari Dima Slobodeniouk orkesterinsa kanssa

Sinfonian osat ovat seuraavat:

I. Allegro vivace e con brio

II. Allegretto scherzando

III. Tempo di Menuetto

IV. Allegro vivace

Kiinnitin esityksen aikana huomioni patarumpuihin, koska eräässä lukemassani englanninkielisessä kirjoituksessa ne oli erikseen mainittu.  Ne tulivat soittoon mukaan jo ensimmäisessä osassa. Ja siellä taustalla ne välillä kertoivatkin olemassaolostaan soiden hyvin vienoina ja värähdellen herkkinä.  Mistään jyrinästä en nyt todellakaan voinut puhua. Se oli paremminkin kaunoista hyrinää. Musiikki soi alusta alkaen lähinnä keveän veikeänä. Siinä oli yllättäviä painotuksia, satunnaiset iskut yllättivät kuulijan ja antoivat menoon vauhtia ja liikuttivat tarinaa. Siinä oli reipasta elämän makua. Musiikki liikehti eteenpäin kiihtyvässä rytmissä. Olin lukenut, että tähän sinfoniaan liittyy parodisia piirteitä. Sen kyllä tunnistin yleisilmeestä, muttei sitä ainakaan tässä esityksessä tuotu liikoja esille. Enkä osannut kohdistaa sitä mihinkään erityiseen asiaan tai kohtaan. Oli tosiaankin yllättäviä iskuja ja sitä seurasi pitkää linjaa, joka näkyi kapellimestarin käsien laajassa kaaressa. Hän teki aktiivisena töitä päästämättä muusikkoja hetken lepoon. Heille varmaankin tuo 25-minuuttinen tuntui pitemmältä kuin itse asiassa oli.

Toinen osa alkoi vaskien tiukan rytmin hallinnassa. Tuolloin oli metronomi vastikään keksitty ja osaa onkin luultu metronomin parodiaksi. Siihen en osaa ottaa kantaa. Joka tapauksessa alku on rytmillä leikittelyä, mikä vie myös kuulijat mukanaan. Tuo leikittely kyllä loppuu, tilanne tasaantuu. Yhtä kaikki orkesteri on jatkuvassa liikkeessä eikä lepoa suoda. Noissa kohdin kapellimestari ojentelee hetkittäin käsivarsiaan sivulle, eteen ja ylöskin siihen tyyliin, että esitys taisi käydä hänelle lähes venyttelyharjoituksesta.

Kuulijalle musiikkiin sisältyvät pikkuyksityiskohdat tekevät esityksen seuraamisesta kiintoisaa ja tuovat väriä musiikin luomaan mielikuvamaailmaan.

Kolmas osa oli menuetti. Sinfoniasta puuttui varsinaisesti hidas osa. Sen vuoksi siinä oli sijaa sekä toisen osan scherzolle että kolmannen osan menuetille. Tämä osa toi musiikkiin tanssillista kepeyttä. Itse elin sen verran intensiivisesti musiikissa, että taisin kertoa tästä osasta jo yllä mainitsemassani tunnelmakuvauksessa. Siksi siirrynkin neljänteen.

Neljättä osaa on pidetty yllätyksellisesti sinfonian painokkaimpana osiona. Beethoven on yllättänyt tässäkin suhteessa. Lopussa ei olekaan kepeää ilon purkausta vaan tihentyvän crescendon sisältävä voimannäyte. Siinä tunnistin tutun beethovenilaisen soundin. Aivan loppuun asti voimakkuus ei kasva mutta lepoa ei taaskaan kuulijalle suoda. Elämä jatkuu katkeraan ja myös veikeään loppuunsa. Hempeät patarummut muistuttavat olostaan myös sinfonian loppuhetkillä, mikä kertoo minulle – ja ehkä vain minulle - elämän jatkuvuudesta.

Tässä englanninkielisessä kuvauksessa todetaan finaaliosasta hienosti. Se on luonteenomaisinta ja persoonallisinta Beethovenia. Siinä on yllätyksiä ja odottamattomia tehokeinoja. Siinä on tragedia ja komedia yhdistettyinä toisiinsa sisältäen myös farssimaisia aineksia. Siksi Beethovenin musiikki on ihmiselämän todenmukainen peili. Jutun kirjoittaja vertaa Beethovenin musiikin maailmaa Shakespearen näytelmiin. Aivan niin, uskokaa minua! Tajusin olleeni shakespearelaisessa todellisuudessa, jossa elämä on yllätyksiä täynnä ja pieni ihminen on ajettuna suureen peliin.

Lopussa oli encoren vuoro. Ralph Vaughan Williamsin (1872-1958) pianokvintetossa oli seuraavat osat: Allegro con fuoco, Andante ja kolmantena ”Fantasia, quasi variazioni: Moderato”. Sen kesto oli noin puoli tuntia. Kyseessä oli varsin mielenkiintoista musiikkia. Soittajat johdattivat kuulijansa aivan erityiseen musiikilliseen elämykseen. Minut se valloitti, ja varmasti monet muutkin. Se oli kuunteluelämyksenä kiinnostava myös kokoonpanonsa vuoksi. Se ei ollut perinteinen pianokvintetto, koska siinä oli kontrabasso mukana, ja II viulu puuttui.

Ohjelmaesitteessä kerrotaan muutamia sangen mielenkiintoisia seikkoja Vaughan Williamsin elämästä ja sävellystyöstä. En ala niitä nyt selostaa. Totean vain, että hänellä tuntui olevan itseluottamuksen puutetta. Esimerkiksi tämänkin kvinteton hän sävelsi kyllä nuorena. Säveltäjä muokkasi sitä useaan otteeseen ennen kuin sitä alettiin esittää. Sillä oli suosiota ja sitä sovitettiin jopa jousiorkesterille. Kuitenkin vuonna 1918 säveltäjä laittoi sen pöytälaatikkoon ”mappi ö:hön”. Se julkaistiin vasta kauan säveltäjän kuoleman jälkeen vuonna 2002. Kyllä ainakin minun mielestäni kyseessä on mestariteos. Ja myös muusikot saavat suuren kiitoksen. Säveltäjän teoksiin voisin tutustua enemmänkin.

Iltanäkymä järvelle päin Sibeliustalon sydämestä - Metsähallista

Loppusanoja:

Minua alkoi kiehtoa tuo ajatus, jossa Beethoven rinnastaan Shakespeareen. Siinä tuntuisi olevan ideaa. Lisäksi jäin aprikoimaan, jääkö tuo kahdeksas sinfonia minullekin kuuntelukokemuksena ainutkertaiseksi. Uskaltaisinkohan esimerkiksi kuunnella siitä Herbert von Karajanin version? Saattanee konsertista jäänyt lumo haihtua.

Lähteitä on täällä ja täällä. 

Sibeliustalo iltavalaistuksessa

Beethovenista Schubertiin – kiertotietä (Atrium-kvartetin konsertti)

Beethovenista Schubertiin on jutun otsikko. Piti kuitenkin laittaa pieni lisäys, ettei se veisi harhaan. Ludwig van Beethoven (1770-1827)  ja Franz Schubert (1797-1828) asuivat molemmat Wienissä. Kuolinhetkessäkin on vain puolentoista vuoden ero. En tiedä heidät henkilökohtaisista suhteistaan. Schubert kyllä ihaili - tai kai lähes palvoi -  Beethovenia toivoen ennen kuolemaansa saada tulla haudatuksi mestarinsa viereen.

Olin viime viikolla Pietarissa ja kävin maanantaina Mariinsky-teatterin konserttisalissa Atrium-kvartetin konsertissa. Se on varsinaisesti juttuni aihe. Olin samassa salissa viime vuoden marraskuussa Borodin-kvartetin konsertissa. Tuolloin ylistin salin akustiikkaa. Sitä kautta välittyy kuulijalle pienimmätkin herkistykset. Olen kirjoittanut siitä konsertista blogitekstin, joka löytyy täältä.

Borodin-kvartetti on maailmankuulu ja minulle sen konsertti oli minulle täyttä mielen herkistävää juhlaa.  Kvartetin soittajat kykenivät ammattitaidollaan hienosti sopeutumaan salin akustiikkaan. Atrium-kvartetilla ei ole yhtä pitkää ja merkittävää historiallista taustaa, mutta senkin taso on huikea, vaikkei mielestäni ylläkään samalle tasolle. Juhlahetkiä vietin tässäkin konsertissa.

Ohjelman ensimmäinen numero oli Beethovenia, viimeinen oli Schubertia ja välissä soi 1950-luvun Neuvostoliittoon sijoittuva Boris Tištšenkon (1939-2010) jousikvartetto. Se oli aikajanalla yllättävä hypähdys. Sillä ei musiikin maailmassa ole kuitenkaan merkitystä, vaan tuo kuunteluun uudenlaisia mielleyhtymiä.

Löysin konsertin ohjelmasta koossapitävän voiman. Se eteni punaisena lankana läpi konsertin, enemmän tai vähemmän jännitteisenä. Kaikki eivät sitä varmaan löytäneet mutta minulle musiikki avautui tuon sidoksen kautta. 

Tässä on konsertin virallinen ohjelma:

Ludwig van Beethoven: jousikvartetto nro 16 F-duuri, opus 135  (1826)

-          Allegretto

-          Vivace

-          Lento assai, cantante e tranquillo

-          Grave, ma non troppo tratto – Allegro

Boris Tištšenko: Jousikvartetto nro 1, opus 8 (1957)

-          Andante mesto

-          Allegro giocoso

-          Lento

Franz Schubert: Jousikvartetto nro 14 D-molli, D810 (”Tyttö ja kuolema”) (1824)

-          Allegro

-          Andante con moto

-          Scherzo. Allegro molto

-          Presto

Kvartetti soitti vielä ylimääräisen numeron. Siitä kerron alempana.

Boris Tištšenko on monelle tuntematon. Hänet tunnetaan ennen muuta sinfonikkona. Hän oli aikoinaan Dmitri Šostakovitšin lempioppilaita, tosin vasta 60-luvun alusta lukien, nyt esitetyn kvarteton sävellystyön jälkeen. Hän loi teoksensa 18-vuotiaana Leningradin konservatorion tuoreena opiskelijana vuonna 1957. Neuvostoliitossa elettiin tuolloin ns. suojasään aikaa. Stalin oli kuollut, Nikita Hruštšov oli noussut valtaan. Vankileireiltä palasi monia armahdettuja poliittisia vankeja koteihinsa. Poliittinen järjestelmä omine julistuksineen kuitenkin toimi entiseen tapaan. Mielipide- ja toimintaympäristö oli edelleen tiukoissa käsissä. Miten aikuisuutta kohti kehittyvä ja musiikillisesta urasta haaveileva Boris sen koki, minulla ei ole mitään käsitystä.  Hänen sävellystään kuunnellessa nuo asiat kuitenkin nousivat väkisinkin mieleeni.

Kerron hieman pintasilausta kvartetista. Se koostuu nuorehkoista soittajista, jotka ovat kaikki opiskelleet Pietarin konservatoriossa.  Kvartetti on itse asiassa perustettu noina opiskeluvuosina vuonna 2000. Tästäkin syystä konsertilla oli aivan oma nostalginen painoarvonsa.

Kvartetissa soittavat Nikita Borisoglebski (viulu), Anton Iljunin (viulu), Dmitri Pitulko (alttoviulu) ja Anna Gorelova (sello).

Tištšenkoa ja Artemis-kvartettia yhdistää yhteinen opinahjo. He kaikki ovat valmistuneet samasta konservatoriosta. Toki Neuvostoliiton hajottua nimi vaihtui. Se varmasti on vaikuttanut ohjelmiston valintaan, kun nykyisin Berliinistä käsin toimivat kvartetin jäsenet tulivat vierailemaan entisessä koti- ja opiskelukaupungissaan.

Kvartetin tie vei aikoinaan maailmalle. Ura on tuonut mukanaan menestystä ja kunnianhimoisia levytyksiä, vierailuja maailman merkittävimmillä musiikkifestivaaleilla ja tunnetuissa konserttisaleissa. Nykyisin kvartetti työskentelee Berliinistä käsin. Heidän kansalaisuudestaan en tiedä. He ovat kuitenkin suorittaneet jatko-opintonsa sikäläisessä musiikin korkeakoulussa ja osallistunut tunnetuille mestariluokille, mm. Alban Berg -kvartetin järjestämälle.

Jousikvartetin yhteissoitosta huokuu energisyys ja voima. Tempo etenee vyöryen. Tarvittaessa se pysähtyy, kun ollaan kontemplatiivisessa hitaassa osassa, jossa energian on käännyttävä sisään päin.  Mutta purkautuessa ulospäin vauhti on rajua, täynnä nuorta intoa.

Konsertin kaikkia kvartettoja yhdistää läpi konsertin kehittyvä voima. Se on se yllä mainitsemani punainen lanka, joka pitää kuulijan otteessaan.

Nähdessäni soittajat ensi kerran huomioni kiinnittyi jostain syystä pukeutumiseen. Se tuntui olevan hiottua. Kaikki olivat pukeutuneet mustiin. Miehillä oli mustat housut, musta paita. Jalassa oli kiiltävät lakeerikengät ja – yllätys, yllätys! – kirkkaan punaiset sukat.  Ryhmän naisella oli täysmusta, lattian rajaan yltävä väljän rehevästi levenevä mekko, juuri sellistille sopiva. Sen selkämyksessä oli upea, mutta tummaan yleissävyyn hieman peittyvä koristeruusuke. Lisäksi yläosa oli täysin hihaton. Käsivarren ja olkapään lihaksista kävi selväksi, että nainen käy kutakuinkin säännöllisesti salilla. Jousikäsi ei vapissut, soitto oli vakaata ja varmaa. Jotta kuvauksesta olisi tullut täydellinen, yritin vilkuilla myös naisen kenkiä. Ne eivät kiiltäneet, tukevat ne olivat, hieman varrelliset, ja kopisivat kovasti kävellessä. Kai olisivat kiillotusta kaivanneet, mutta soittaja arveli, etteivät ne pitkän tanssiaismekon alta kuitenkaan näy.

Kengistä puheen ollen kerron nyt yhden huomioni. Jollakulla miehellä oli soiton aikana tapana kopisuttaa kenkiään. En ole ihan varma, kuka se soittajista oli. Kenkä kolahti välillä lattiaan mielestäni hieman häiritsevästi. Se tapahtui kuitenkin vain muutamassa kohdassa, joten saattaa olla, että se on tehty tietoisesti tehokeinona. Nämä nuoret taiteen tekijät saattavat joskus kokeilla uudenlaisia jippoja.  Minuun se ei kuitenkaan purrut ja katson kopausten tapahtuneen vahingossa musiikkiin intensiivisesti keskittyneen soittajan sitä edes tajuamatta. 

Konsertin aloitusnumerona oli siis Ludvig van Beethovenin jousikvartetto nro 16, joka on säveltäjän viimeisiin kuuluva teos, itse asiassa peräti viimeinen kokonaisteos.

Minun mielessäni musiikki loi aivan erityisen näkökulman. Tällaiselle tavalliselle tallaajalle Beethoven on aina tuntunut liian korkealentoiselta. Hänen musiikkinsa liikkuu joskus sellaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa, joista maan kamaralla hapuileva kuulija ja katsoja saa vain hiukkasen aavistusta. Pienen pieni hipaisu luo jo valoa.

Beethovenin elämä oli kaikkien mullistuksen keskellä selviämiskamppailua. Hän omistautui täysin omalle musiikilleen ja yritti sen ohessa saada omat arkiset huolensa toimeentulo-ongelmineen ratkaistua. Musiikissaan hän liikkuu eri maailmassa, kuin osana laajaa avaruutta.

Beethovenin musiikki liikkuu astraalilla tasolla, maailmankaikkeuden sfääreissä etsien harmoniaa ja myös keskinäistä sopua.  Soiton alussa soittajat ovat kuin avaruudessa vapaina liiteleviä osasia. Ristiriitojen keskeltä ne pyrkivät eritasoisesti kohti harmoniaa. Lopussa erinäisten harhailujen ja eripuraisten konfliktien jälkeen yhteisyys löytyy. Suunta on kaaoksesta harmoniaan, yhteiseen soittoon. Kvartetin soitossa musiikin henki vaeltaa äärettömyydessä äärellisen maailman tuolla puolen. Ollaan kaukana arkisesta todellisuudesta. Niin arvoituksellisesti satuin musiikin nyt kokemaan.

Kvarteton lopussa on pieni arvoituksellinen ja kai humoristiseksi tarkoitettu episodi, jossa yhdistyvät alun ensimmäisen nuotit ja loppuosan viimeiset tahdit. Siihen koko kvartetto päättyy. Siinä säveltäjä nostaa kysymyksen ja antaa heti perään lakonisen vastauksen: Onko sen näin oltava? – Kyllä! Olkoon niin (Muß es sein? -Es muß sein!). Beethovenilla on joskus tosikkomaiseksi luokitellussa musiikissa yllättävää tilannehuumoria. 

Tällaiseen lyhyeen humoristiselta tuntuvaan lopetukseen tämäkin esitys päättyi. Huumori näkyi soittajien poskipielten pienessä hymynhäiveessä.

Siitä hypätään suoraan Venäjälle, 1950-luvun Neuvostoliittoon. Beethovenin maailmankaikkeudesta on siirrytty ihmissydämeen, syvälle teini-ikäisen nuorukaisen elämäntuntoihin.  Sen räjäyttää kvarteton keskelle sijoittuva Scherzo-osa.

Tištšenkon kvartetto lähtee beethovenilaisesta avaruudesta mielen syvyyksiin. Se on meditatiivista hiljentymistä luoden kuulijan ajatuksissa samalla sidettä sidettä yli sadan vuoden taakse.  Atrium-kvartetti uppoaa säveltäjän luomaan kontemplatiiviseen maailmaan vajaaksi viideksi minuutiksi. Sen keskeyttää äkisti alkava reilu pariminuuttinen energiaa pursuva Scherzo (Allegro giocoso). Tätä seuraa jälleen uusi meditatiivinen hidas osa (Lento), pituudeltaan kutakuinkin sama kuin alkuosa.

Kuvailen noiden kolmen osan synnyttämiä mielikuvia. Alussa koen olevani syvällä venäläisessä perinteessä. Hitaan osan lyyrisyys tuo minulle mieleen venäläisen lyyrisyyden rikkauden. Puškinin, Lermontovin ja heitä seuranneiden runoilijoiden henki tuntui kuin olisi imeytynyt musiikkiin. Säveltäjä on syvän henkisen perintönsä sisässä haaveillen ja etsien sen aidoimpia tuntoja.

Scherzo-osa räjäyttää kuulijoiden eteen toisen maailman. Vauhtia riittää. Olen löytävinäni sieltä vallankumouksen henkeä, aivan kuin perinteiset vallankumouslaulut olisivat soineet. Mitään makaaberia kuvaa ei säveltäjä lähihistoriastaan kuitenkaan luo. Kvarteton luova kokija on mukana ajan tuoksinassa kuin tahdoton seuraaja. Hän on kyllä mukana muttei erityisemmin innostu.

Tämän vauhdikkaan hetken pysäyttää ykkösviulun yksin soimaan jäänyt korkean hento jännitteinen ääni. Kolmannen osan piti jatkua keskeytymättä, mutta koska kyseessä oli elävä konserttitilanne, kaikki ei mennytkään toivotulla tavalla.  Konsertin yleisöllä oli mielestäni harmillinen tapa antaa kvartetille aplodeja jokaisen osan välissä. Kvartetin jäsenet eivät alkuosassa olleet sitä erityisemmin paheksuneet. Nytkin joku yleisöstä huomasi, että toinen osa loppui ja alkoi taputtaa yksinäisen, lähes kuulumattoman viulun äänen päälle. Soittaja yritti jousikäden sormellaan sitä kieltää, mutta osa yleisöstä meni taputukseen mukaan. Siinä tilanteessa oli soiton jännite rikkoutunut. Onneksi yleisö kuitenkin osasi lopettaa aplodinsa lyhyeen ja yksinäinen viulu sai jatkaa kolkkoa monotonista ääntään.

Tuo viulun ääni oli minun korvaani kuin itku. Näin toisen osan yhteisestä maailmasta palataan yksityiseen. Itku on yksinäistä ja toivotonta, orpoutta lohduttomassa maailmassa. Se nousee mielen syvyyksistä. Siihen yhtyvät myös muut soittimet. Musiikki etenee uutta etsivään harmoniaan.

Tištšenkon ensimmäisen jousikvarteton jälkeen konsertissa seurasi väliaika. Sen kulutin vaelteluun rakennuksen eri osissa. Katselin vuonna 1957 syntyneen Sergei Bakinin taidenäyttelyä. Maalauksissa on kuvattu mielestäni mielenkiintoisesti Pietaria ja myös Mariinsky-teatterin lähiympäristöä.

Kuvia Sergei Bakinin maalauksista konserttisalin lämpiössä

Konsertin toisen osan aluksi soi Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli, joka on saanut lisänimekseen ”Tyttö ja kuolema”. Kvartetto on sävelletty vuonna 1824.  Lisänimi viittaa erääseen säveltäjän vuonna 1817 luomaan yksinlauluun.

Schubert tuo konsertin läpi etenevään juoneen etsinnälle uuden sävyn. Kohtalo alkaa viedä elämää, ihminen kamppailee vastaan. Käydään eräänlaista kuolinkamppailua. Uhoakin olin kuulevinani. Tässä kvartetin soitannan energisyys korostuu. Kaiken kaikkiaan soitto kuitenkin huokuu elämän voimaa epätoivoisenkin jännitteen keskellä.

Jännite jää soimaan aivan sävellyksen loppuun asti. Varsinaista loppuratkaisuun kuuluvaa vapauttavaa jännityksen laukeamista ei ole. Jännite jää soimaan, aivan kuin kiusaamaan kuulijaa kotimatkalle. Näin ei kuitenkaan lopulta käy.

Ennen kuin menen konsertin päätökseen, palaan vielä Schubertin kvartettoon ja varsinkin sen hitaaseen eli toiseen osaan (Andante con moto).

Schubertilla kvarteton syntyminen osuu vuoden 1824 maaliskuuhun. Tuolloin hänellä aiemmin (ehkä vuonna 1822) saatu syfilistartunta alkoi tehdä tuhoa. Terveydentila heikkeni huomattavasti. Kuolemaa hän ei tuolloin käsittääkseni vielä ajatellut. Ne tunnot nousivat lopullisesti pintaan vasta muutama kuukausi ennen kuolemaa. Sairaus kuitenkin vaivasi säveltäjää elämän loppuun saakka. Lopullinen kuolinsyy vuonna 1828 oli syfiliksen ohella myös lavantauti. Nykylääketieteen keinoin hänet olisi kyllä satu parannettua.

Schubert käytti kvartettonsa toisessa osassa variaatioteemana vuonna 1817 säveltämäänsä yksinlaulua Tyttö ja Kuolema. Se on sävelletty Matthias Claudiuksen kirjoittamaan, 1770-luvulta peräisin olevaan samannimiseen runoon. Runo on hyvin lakoninen tiivistetty dialogi nuoren neidon ja Kuoleman välillä. Siinä on vain kaksi säkeistöä. Tyttö haluaisi elää, mutta Kuolema maanittelee tyttöä syliinsä, hellään turvaan omille käsivarsilleen. Pintaan jää mielikuva, että tyttö antaa kuolemalle periksi.

Runossa tyttö huokaa:

”Oi päästä, ohi päästä nyt, luinen hurjimus! Oon nuori niin, siis säästä tuo kylmä kosketus!”  Suomennos on Leena Jäppilän.

Liekö sitten kärjistynyt sairaus palauttanut tuo laulun säveltäjän muistista?

Schubertin mukana konsertin draamaan oli tullut kohtalo mukaan. Ihminen tuntui olevan sen ohjauksessa. Kvarteton hidas osa tuo variaatioteemansa mukana kuoleman läsnäolon. Konsertin kontekstin näkökulmasta tarkastellen Boris Tištšenkon kvarteton nuoren etsivän mielen optimistinen ja elämää uteliaana seuraava persoona sai kohtalon mukana kalseaa seuraa. Se johtaa aivan uudenlaiseen kamppailuun.

Kvarteton ensimmäistä osaa (Allegro) leimaa aivan viimeisiin tahteihin asti kiihkeä kamppailu. Samaan villin rajuun kujanjuoksuun palataan taas viimeisessä Presto-osassa, joka jättää katsojan tuohon hillittömään elämän mukanaan tuomaan jännitteeseen.

Kvartetossa on tyypillistä Schubertin musiikin aiheen kehittelyä. Se on klassisen tyylin mukaisesti sitkeän hellittämättömästi eteenpäin pyrkivää vauhdikasta musiikkia, kunnes siihen ilmestyy toisen osan (Andante con moto) romantiikkaa mukaileva tuokio, jolloin aika aivan kuin pysähtyisi. Se saa kuulijankin hiljentymään. Nyt kirjoitan lähinnä tuon konsertissa kuulemani pohjalta.

Viimeinen osa on hengähdyttävän kiihkeä. Kuulija jää sen jälkeen epätoivoisen jännitteiseen tilaan.  Se ei oikeastaan ole kuulijan mielenlaadun kanalta hyväksi. Konsertti ei onneksi kuitenkaan loppunut siihen. Yleisö sai vielä kokea vapautumisen. Ylimääräinen numero oli jäljellä. Jännite laukesi. Pystyin kuulemaan numerosta vain sen säveltäjän – Giacomo Puccinin (1858-1924). Tämän oopperasäveltäjän tuotannosta löytyy myös kvartettimusiikkia. Kuulimme hitaan osan jostakin suuremmasta kokonaisuudesta. Puccini on draaman mestari ja tuo dramaattisuus ja draamallisuus kuului myös tuossa kvartetin soittamassa osassa. Se oli täyteläistä ja rehevää lämpöä, tunnetta. Se oli kuulijalle kuin pehmeän turvallinen tyyny, kaiken kipunoivan elämänkokemuksen jälkeen. Elämään kuuluu myös tuo jännitteet laukaiseva rentouttava draama. Se toi tälle elämän astraalisesta alkutilasta ihmisen sielun syvyyksiin ja todellisuuden realiteetteihin pureutuvalle musiikilliselle illalle hienon lopun. Punainen lanka oli pitänyt kuulijaa otteessaan läpi konsertin. Nyt siitä voitiin irrota. Sentimentaalisuus ja kauneus sai oman tilansa. Sekin kuuluu osana elämää, ilman sitä emme jaksaisi elämän raa’assa kamppailun ja sen mukanaan tuomien pohdintojen äärellä.

Loppu oli muhkean verevää soittoa, ei mikään väkinäisesti varsinaisen konsertin jälkeen soitettu pakkopulla vaan valmiiksi harkittu ja valmisteltu esitys, jonka oli tarkoituskin olla kiinteä osa tarkoin kypsytellyn konserttiohjelman kokonaisuudessa. Puccini avasi osaltaan ihmiselämän todellisuuteen uuden sivun – draaman ja mielikuvituksen, haaveilun. Ei elämässä selviä pelkällä Beethovenin kiihkolla, nuoren maailmankatsomustaan hahmottelevan teinipojan vuodatuksella tai Schubertin kohtalokkaalla ”kamppailulla”. Siihen kuuluu vielä tuo Puccinin mukanaan tuoma fantasiamaailma. Sen täyteläinen soitto oli kuohkeaa draamaa, joka jätti mieleen mehevän hedelmän maun. Sitä elämässä tarvitaan, jotta jaksaisimme taas jaksaa eteenpäin.

Hotelliini kävelin levollisin mielin, kuten juhlahetken jälkeen  kuuluu. Ensin käännyin oikealle, siitä komean Synagoogan rakennuksen ohitse omaan hotelliini.

…

Lopuksi pohdiskelen hieman aikakausia.  Nykyisin olemassaoloamme hallitseva äärimmäinen individualismi. on lähtöisin 1800-luvun lopulla voimistuneesta tieteellisestä ja kulttuuris-filosofisesta murroksesta. Individualismin kukoistus on tuonut oman aikamme yksilölle syvyysulottuvuuden omaan persoonansa tarkasteluun. Se tuli tähän konserttiin paitsi soittajien kädestä myös leningradilaisen 17-vuotiaan nuorukaisen päästä. Tarkoitan tässä neuvostoliittolaista säveltäjää Boris Tištšenkoa, jonka ensimmäinen jousikvartetto osui konsertissa noiden kahden klassisismin ja romantiikan taitekohdan wieniläismestarin luomusten väliin.

1800-luvun lopun tieteen kehitys sai kannuksensa voimistuneesta individualismista Tuli Freud, tuli uusi näkemys kulttuuriin - ekspressionismi, joka loi edellytykset musiikillisen ilmaisun laajentumiselle. Käännyttiin sisäänpäin. Itsereflektion myötä paneuduttiin mieleen syvyyksiin. Se näkyi tieteessä ja taiteessa, myös musiikissa.

Kyllähän samaa on nähtävissä myös Schubertilla mutta nähdäkseni vain välillisesti. Hänellä kyse on ulkoisen runon kuvituksesta, jossa tyttö ja personoitunut Kuolema käyvät kohtalokkaan minidialoginsa.

….

Aivan lopuksi

Olen aikoinani kirjoittanut paljon elokuvaohjaaja Roman Polanskista. Lopuksi lainaan parista aiemmasta Polanskia käsitelleistä jutuistani tekstiäni, jossa käsittelen Polanskin elokuvaa Death and Maiden. Se on suomennettu nimellä Yö ei tunne armoa. Siinä soi keskeisesti tuo Schubertin D-molli-jousikvartetto.

Tässä yhteydessä olen käsitellyt Polanskin elokuvaa What? (Che?) vuodelta 1972. Käsittelen elokuvassa käytettyä musiikkia ja löytyyhän sieltä katkelma myös tästä Schubertin kvartetosta. Kuoleman teema on läsnä myös What?-elokuvan nuoren naisen seikkailussa, mutta ehkä musiikin valinnassa on myös ironiaa.

”Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli tunnetaan lisänimellä Tyttö ja kuolema (Death and maiden). Sen taustalla on vanha runo nuoresta työstä, joka joutuu kohtaamaan kuolemansa, muttei halua vielä jättää tätä maailmaa. Nyt jälkeenpäin kiinnostavuutta lisää se, että pari vuosikymmentä myöhemmin (1994) Polanski teki samannimisen elokuvan Death and Maiden (suomennettuna Yö ei tunne armoa). Se on  Etelä-Amerikan diktatuuriin sijoitettu tarina, jossa nainen kohtaa yllättäen miehensä luona vierailevan entisen kiduttajansa ja raiskaajansa. Kun tätä aikaisempaa elokuvaa katsoo nyt jälkeenpäin, niin musiikki antaa tilanteille dramaattisiakin sävyjä.

Polanskin elokuvassa ollaan ennen konserttia jyrkänteen reunalla eteläamerikkalaisessa diktatuurivaltiossa. Sigourney Weaverin näyttelemä Paulina vaatii ase kädessä tunnustusta mieheltä, jonka hän väittää kiduttaneen tätä ja raiskanneen useita kertoja soittaen samalla tuota Schubertin jousikvartettoa. Lopulta mies kuolemanpelossaan tunnustaa tekonsa. Tilanne jää auki ja katsoja saa harteilleen tuomarin roolin: oliko mies syyllinen vai tunnustiko hän vain kuolemanpelon edessä? Sitten ollaan yhtäkkiä konsertissa. Permannolla istuu Paulina miehensä kanssa, parvella heitä katsoo tuo Ben Kingsleyn esittämä mahdollinen kiduttaja vaimonsa ja lastensa kanssa. Elokuvan katsoja on kvartettoa kuunnellessaan moninaisten pohdintojen edessä. ”

Beethovenia, Mozartia, sykäyttävä tujaus nykymusaa ja yllättävä soolo

Orfeus

Torstai-illan sinfoniakonserttiin oli saatu kovan tason suomalainen solisti: Paavali Jumppanen. Ohjelmassa oli Ludwig van Beethovenin pianokonsertto nro 4 (G-duuri, opus 58). Kyseessä on väliin erityisen lyyrinen ja sensitiivinen kokonaisuus, joka vaatii solistilta paneutumista ja eläytymistä.  Kolmiosaisen teoksen keskellä on muita lyhyempi hidas osa Andante con moto, jossa piano käy orkesterin kanssa dramaattista ja jännitteistä vuoropuhelua. Kyseessä Orfeus on manalassa ja piano pyrkii soitollaan kesyttämään villipetoja eli orkesteria. Olin valmistautunut ennakolta tuohon kohtaan ja oikeastaan odottanut sitä koko päivän. Nyt kuitenkin koettiin yllätys. Olin juuri herkistynyt pianon säveliin ja vajoamassa syvimpään transsiin, kun kesken kaiken alkoi soolo, jota ei herra Beethoven, ei illan solisti eikä liioin Kymi sinfoniettan kapellimestari Erkki Lasonpalo olleet kehitelleet. Salin etuosassa istui ”multi-instrumentalisti”, itse asiassa lipuntarkastaja, jonka älylaite alkoi soida villiä melodiaansa. Ja kesti minun mielestäni lähes iäisyyden, kun mies kaivoi puhelimensa taskustaan ja sai sen hiljenemään. Minun keskittyminen oli tuon osan suhteen pilalla, onneksi pääsin jotenkuten mukaan kolmanteen osaan.

No, konserteissa sattuu ja tapahtuu. Se on luonnollista, kun suuri joukko ihmisiä kokoontuu samaan tilaan, ja yritän sen hyväksyä. Tähän minua on kouluttanut John Cage’n kipale 4’33’’, jonka olen kerran Vilnassa konserttitilanteessa kuullut. Tuolloin hämmennys huokui läpi salin ja yksi henkilö lähti salista ovea mielenosoituksellisesti paukauttaen. Olen valitettavan herkkä häiriöille, mutta lauhdun kuitenkin pian. Tähän torstai-illan sooloon liittyen hyvää siinä oli kai se, että konsertti jää minulle tavallista paremmin mieleen.

Noihin Beethovenin pianokonserton Orfeus-yhteyksiin saattaa tutustua vaikka Beethoveniin aidosti perehtyneen Paavali Jumppasen kotisivuilla: http://www.paavalijumppanen.com/orpheus/. Samasta asiasta luin myös englanninkielisestä wikipediasta ja konsertin ohjelman teosesittelyistä.  Orfeuksen matkasta Manalaan voi lukea täältä.

Traakialainen neito kantaa Orfeuksen päätä

Yhtä kaikki Paavali Jumppasen esitys on loistokkaimpia, mitä minä olen konserteissa kuullut. Mm. kadenssit olivat upeaa soitantaa. Kyseessä on huippuluokan pianisti, jolle toivon menestystä. Olen kuunnellut hänen levytyksiään Beethovenin pianosonaateista ja nauttinut niistä.

Jumppasen esitys ei luonnollisestikaan päättynyt Beethovenin konserttoon. Sokerina pohjalla oli hänen ylimääräisenä soittamansa kappale, Jean Sibeliuksen Kuusi -  Granen (The Spruce). Se on suosikkejani ja sai silmäni kostumaan ja mielen herkäksi. Tuota kappaletta kuunnellessani matkaan suomalaiseen metsään, sulaudun osaksi luontoa, tunnen myrskytuulen ja toisaalta tyynen illan. Kuusi seisoo vakaana kantaen kaiken kokemansa vaiti sisässään. Saattaa olla, että Jumppanen soittaa saman kappaleen myös ulkomailla konsertoidessaan. Näin hän haluaa ilmaista suomalaisuuttaan ja on siksi hieno ele.

Paavali Jumppanen

Palaan vielä illan konserttiin. Paikkana oli Kuusankoskitalo, orkesterina Kymi sinfonietta. Edellisenä iltana sama kokonaisuus oli esitetty Kotkassa.

Konsertin aloituskappaleena soitettiin nykymusiikkia. Sen suhteen olin ennen konserttia erityisen kyyninen, mutta konsertin aikana mieleni muuttui. Kyseessä oli viisiosainen Federico Zatteran The man who could move the clouds- In the memory of Pier Luigi Ighina ( Mies, joka pystyi siirtämään pilviä – Pier Luigi Ighinan muistolle). Se oli kantaesitys ja myös säveltäjä itse oli paikalla. Sävellys on III kansainvälisen Uuno Klami -sävellyskilpailun satoa. Mitalikolmikkoon se ei päässyt mutta kuuluu kilpailun tuomariston asettamalle suosituslistalle. Tässä uutisointia esityksestä italiaksi: http://www.ilgiornaledivicenza.it/home/spettacoli/concerti/prima-finlandeseper-un-brano-di-federico-zattera-1.5147402.

Sävellyksen osat ovat seuraavat:

Skies that are waiting for changes (Taivaat jotka odottavat muutoksia).

The machine to move the clouds and other strange contraptions (Pilviä liikuttava kone ja muita outoja laiteita).

The machine functioning (Kone toimii).

Clouds (Pilviä).

Trafffic jam under the rain (Liikenneruuhka sateessa).

Konserttiohjelmassa Zattera kertoo kustakin osasta erikseen. En sitä nyt toista kokonaan, mutta valaisen hieman. Osien nimet ovat syntyneet myöhemmin. Itse sävellys on kirjoitettu leikittelemään erilaisilla tavoilla järjestellä sävellystekniikoita. Pier Luigi Ighina oli italialainen radiomekaanikko, jonka kehittämää fysiikan teoriaa tieteellinen yhteisö ei hyväksynyt. Hän väitti kehittäneensä koneen, jonka avulla voisi liikutella pilviä.  Tässä alla on muutama lainaus osien kuvauksesta. Suoraan sanoen ne eivät taida paljoa innostaa kuunteluun, mutta todellisuudessa sävellys ei ollut pelkkää rytmillä ja intervalleilla leikittelyä.

”…alleviivaa odotusaikaa musiikillisten fraasien laajentuvilla ja supistuvilla rytmisillä arvoilla.”

”…hyödyntää päällekkäisiä ja hiukan keskinäisestä synkronista irronneita rytmejä, jotka luovat uusia takapotkuja niin kuin outojen laitteidenmekanismit.”

”Clouds on rakennettu yksinkertaisten intervallien laajentumisista ja supistumisista, jolloin syntyy silloin tällöin, tahattomasti mutta väistämättä, molli- tai duuriharmonioita – juuri niin kuin katsoessamme pilvien muotoutumista näemme tutun asian.”

”…[Traffic jam uner the rain] on rakennettu pidentämällä ja lyhentämällä epäsäännöllisesti yksittäisiä musiikillisen ilmaisun jaksoja.”

Käännöstä tehtäessä on saattanut olla kiire, mutta tämähän loi vain kontrastia ja osaltaan valmisti yleisöä yllätykseen. Kyseessä oli kiintoisa seikkailu äänimaailmaan. Orkesteri loihti värikkään mielikuvamatkan, hetket toivat yllätyksiä ja tajuntani odotti jännittyneenä mitä kaikesta seuraa. Se vain on omalta kannaltani ikävää, että olen turhan herkkä kaikkiin ulkopuolisiin häiriötekijöihin. Tällä kertaa keskittymistäni häiritsi vieressä istunut minulle tuntematon henkilö, joka räpläsi koko ajan konsertin ohjelmalehteä.

Sen jälkeen kun konsertissa läsnä ollut säveltäjä Federico Zattera oli saanut kukkasensa ja oikein reilut aplodit, orkesteri soitti Wolfgang Amadeus Mozartin Sinfonian nro 29 A-duuri (KV 201). Ah, se kuulosti nyt niin tavanomaiselta, mutta toki kauniilta.  Minulle se oli lähinnä palautumismusiikkia edellisestä kappaleesta ja samalla valmistautumista väliajan jälkeiseen Beethoven-konserttoon. Mutta en halua olla kyyninen. Mozart soi konsertissa raikkaana ja oikeastaan soi sisälläni edelleen. Kapellimestari Erkki Lasonpalo ansaitsee siitäkin osaltaan kiitokset.

Kapellimestari Erkki Lasonpalo kumartaa yleisölle Mozartin sinfonian esityksen jälkeen

CHLOË HANSLIP JA VIULU

Olin jälleen Kymi Sinfoniettan konsertissa, viime viikolla Kouvolan kaupungintalossa, nyt Kuusankoskitalossa. Olin koko torstai-iltapäivän valmistellut edellistä juttuani. Kun kello tuli 6, alkoivat voimatkin ehtyä. Pikavalmisteluin suihkun kautta pääsin matkaan.

Taisi olla lyhyen ajan sisällä jo neljäs kerta, kun kävin sinfoniakonsertissa Kotkan ja Kouvolan yhteistä orkesteria kuuntelemassa. Olin jo aikeissa pitää taukoa, mutta tästä tilaisuudesta en voinut jäädä paitsi. Ohjelmassa oli Ludwig van Beethovenin viulukonsertto D-duuri, op.61. Olen itse murrosikäisenä teininä soittanut viulua - toki vain koulumme orkesterissa - ja siitä lähtien olen ollut kiintynyt viulumusiikkiin ja kuunnellut paljon viulukonserttoja.  Beethovenin konsertto on ehdoton suosikkini. Sen toinen osa Larghetto saa minut kirjaimellisesti sulamaan, eivätkä muutkaan osat vierellä kalpene. Ja nyt pääsin ensi kertaa elämässäni kokemaan sen livenä konserttisalissa. Illan solistista en tiennyt enempää kuin mitä orkesterin nettisivuilta olin nopeasti lukaissut. Nimikin tuntui oudolta - Chloë Hanslip? Jotain tuttua siinä kuitenkin oli, mutta se selvisi vasta myöhemmin. Kapellimestarista jätin esittelytekstit lukematta. 

Pyörällä menin, kirpeän kirkas syysilta nipisteli mukavasti poskia. Kiire lopulta tuli, mutta ehdin.

Viulukonsertto oli pantu konsertin toiseen osaan, mikä nyt jälkeenpäin ajatellen oli loistava ratkaisu. Alkuosassa orkesteri soitti ensin Beethovenin Coriolan-alkusoiton (opus 62) ja toisena numerona oli Franz Schubertin ”keskeneräinen” sinfonia numero 7 h-molli (D759). Sekin on kuulunut suosikkeihini, mutta viime vuosina jäänyt unholaan. Ei sen alkuosa enää sytytä niin kuin nuorena, jolloin nimenomaan se oli ensimmäisiä kappaleita, jotka saivat minut innostumaan sinfoniamusiikista.

Kapellimestarina oli Andreas Delfs.  Sen huomasin, että hän tunsi Beethoveninsa, mutta muuten hän jäi minulta vähemmälle huomiolle. Näkymättömissä hän tuntui muutenkin olevan, mutta sehän on hyvä kun ei tuo liikaa itseään esille. Joka tapauksessa merkittävän elämänuran hän on tähän mennessä luonut.

Coriolan meni minulla lämmitellessä. En ollut vielä päässyt päivän pohdinnoistani eroon ja ripeä pyörämatkakin tuntui jäsenissä. Ja Schubertinkin aikana olin osin muissa maailmoissa. Orkesterikin tuntui soittavan flegmaattisesti, mielestäni turhan hempeästi, kun minulle tuo konsertto on merkinnyt voimakkaiden intohimojen ja rajun sisäisen etsinnän täyttämää mielikuvamatkaa. Nyt odotin lähinnä taukoa ja Kuusankoskitalon 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi talon tarjoamia ilmaisia kakkukahveja. Ja tietysti Beethoven oli koko ajan mielessä.

Tauko tuli, kahvit ja kakku meni sisuksiin. Olin voimissani. Päivän työt jäivät kahvin, kakunpalan ja ihmismassan iloisen porinan mukana unohduksiin, aloin valmistautua viulukonserttoon. 

Kakkukahvien vapauttama orkesteri alkoi valua paikalle, sitten tuli kapellimestari ja sitten Chloë Hanslip astui lavalle. Hänellä oli yllään tumman sininen olkapäät täysin paljastava, iltapukua muistuttava hulmuava kellomekko, joka ylsi hieman polvien alapuolelle pohkeisiin. Helma leveni 50-luvun iskelmälaulajattarien ja Suomifilmineitojen leninkien tyyliin. Hän oli pienikokoinen, mitä hän yritti kompensoida hieman liiankin korkeakorkoisilla mustankiiltävillä kengillä. Kauniit ne olivat, mutta saivat kovasti kopistessaan jotenkin korostetun huomion. Ehdin vilaukselta nähdä, että niiden pohjat olivat punaiset. Chloë näytti pirteältä ja reippaalta. Hän pyysi vielä puhaltajalta viritysääntä, viulun kielet saivat soinneilleen viime silauksen.

Chloë keltaisessa mekossa

Sitten orkesteri lähti reippaan vauhdikkaasti matkaan. Chloë tavanomaisista solisteista poiketen tuntui keinuvan sen tahdissa. Hän ei pysynyt paljoa paikallaan. Hän liikehti koko konserton ajan. Käänteli päätään, eläytyi soittoon täysillä, ja katseellaan hän aivan kuin vaati – tai ehkä edellytti - täydellistä yhteyttä muihin soittajiin. Hän mukautti oman viulunsa orkesterin soitantaan ja samalla myös orkesterin kuului sopeutua häneen. Tällä eleellä hän otti tavallaan lavan ja myös orkesterin haltuunsa. Henkinen yhteys oli luotu. Kapellimestari oli sulavana välikätenä, sopivan näkymättömänä.

Lopputuloksena oli upeaa soitantaa. Yleisö kuunteli, eli hetki hetkeltä mukana, kun solisti taivalsi beethovenilaisessa musiikin maailmassa. Tuntui, että erityinen tunnelma täytti salin. Tällaisia aavisteluja mielikuvitukseni minulle syötti.

…

Menen mielikuvitukseni avittamana hieman syvemmälle soiton syövereihin.

Joka sävelessä oli oma jännitteensä. Viulun ääni oli vakaa, tukeva, jämäkkä, ehkä hetkittäin meheväkin. En oikein tiedä, miten sitä kuvaisin. Minulla on vertailukohtaa parista konsertista. Olen samassa salissa kuunnellut melko lyhyen ajan sisällä kahta muuta viulistia: Cecilia Zilliacus soittamassa Nielssenin viulukonserttoa ja Nancy Zhou Mozartin. Molemmista konserteista olen myös kirjoittanut blogiini. Chloën soitosta jäi kovin erilainen tuntu, jo ensimmäisestä soinnista lähtien. Se yllätti, lähes hätkähdytti. Eikä se ollut mitään ihastuksen värinää. ”Eihän sen noin pitänyt alkaa”.  Oli jäänyt takaraivoon jokin mielikuva, jonka kanssa soitto ei täsmännytkään. Ensimmäinen seikka oli juuri yllä mainitsemassani viulun äänessä, siinä kuinka jousi saa kosketuksensa kieleen. Jokin erityinen voima siinä oli, joka toi sen jännitteen, mitä solisti piti hengissä läpi konserton kaikkien osien. Ääni kuulosti alkuun jopa raa’alta. Ja orkesterikin lähti jotenkin töksähtäen liikkeelle. Ei hiljaa liukuen, sulavasti voimakkuuden tasoa nostaen. Olisikohan ollut pientä epäpuhtautta? Sitten kun viulu tuli mukaan, oli jotenkin arkinen tunnelma. Ei tullut samaa juhlavaa Beethoven-soundia, jota oli jäänyt lempitulkinnastani mielikuviini. Tuo tulkinta on vinyylinä ja solistina taitaa olla Oistrah.

Mutta hyvin nopeasti tajusin tämän pelin hengen. Ei se kauneus ole pääasia, vaan sisältö. Jostakin aivojen sopukoista, ehkä sydämestä, jousikäden kautta ääneen välittyi se jännite, jonka kautta solisti piti konserton jokaisen hetken otteessaan. Siinä Chlëon soiton ydin olikin: se jännitteen voima ei herpaantunut hetkeksikään. Punaisena lankana se jatkui loppuunsa saakka.

Ei menty melodramaattiseen tunteiluun. Oltiin muissa sfääreissä. Jännite piti minut mukana musiikissa, ja muukin yleisö taisi hengittää sen tahdissa.

Tunnelma oli lähinnä kai jotain karhean hellää. Tilanteet jatkuivat herkästi rajumpaan. Jousen ote kieleen pysyi tiiviinä, viulun ääni soi sävykkäästi kuin oma persoonansa orkesterin soiton yllä. Miten taitavasti solisti saikaan eri herkkyyden sävyt välittymään, antamatta jousen kosketukselle periksi!

Solisti kuulosteli, ujuttautui orkesterin sointiin mukaan kuin varkain, otti aloitteita – ja hallitsi koko näyttämöä. Onneksi ei nyt ollut vaski- tai fagottitöräyttelijöitä, jotka usein pilaa yhteisen soiton sinfonisen herkkyyden.

Konsertossa on kolme osaa: Allegro ma non troppi, Larghetto ja Rondo (Allegro). Ensimmäinen on hyvin pitkä, toinen on ehkä reilu kymmenminuuttinen, kolmas alkaa reippaana ja vauhdikkaana rondona, josta sitten vaihtuu Allegroon. Alkuosan loppupuolella on cadenza, joskin mitään erityistä virtuositeettia ei solisti siinä osoittanut. Se jäi pettymykseksi. Toinen, hidas osa on minulle ollut se vahvojen tunteiden täyttämä purkauma, joka on minut nostanut herkkään musiikilliseen kiimaansa. Kolmannessa osassa on sitten palattu tähän maailmaan, sen tanssilliseen riemuun.

Ensimmäistä osaa kuunnellessa toivoin, että ei tämä saa loppua koskaan. Olen joskus levyä kuunnellessani siihen hieman pitkästynyt, nyt ei niihin mietteisiin ollut sijaa. Solistin viulu jatkoi matkaansa ja siitä junasta en halunnut hypätä pois. Se kuitenkin loppui. Alkoi se toinen osa, jonka piti saada minut sulamaan. Ei se samalta tuntunut, paljon elämänläheisemmissä tunnelmissa liikuttiin. Näin käy oikeassa konsertissa, en ollut nyt nojatuolissa unelmoimassa. Kolmannen osan Rondo antoikin sitten elämään uutta potkua ja Allegroon mentäessä solistin vieno hymy tuntui siirtyvän säveliin. Lopussa olisin halunnut huutaa bravoota, joku toinen ehti ennen.

…

Tuo Chloë Hanslipin nimi oli tuntunut tutulta. Illalla kotona syykin siihen selvisi. Minulla on kotona yksi hänen levynsä, jossa hän soittaa Benjamin Godardin viulukonserton. Levy on julkaistu vuonna 2008, jolloin Chloë oli 21-vuotias. Säveltäjä Godard on minulle tuntematon suuruus ja levyä olen tainnut kuunnella ehkä vain kerran. Ei se sytyttänyt. Nyt kuuntelin sitä toisen kerran ja kun kerran solistinkin olin nähnyt luonnossa, niin pienellä itseironialla voin vakuuttaa, että levykin tuntui paljon paremmalta.

Chloë kaksikymppisenä. Tämän cd-levyn omistan.

Tähän yhteyteen voi lisätä vanhan totuuden. Kyllä klassinen musiikki soi aidoimmin paikan päällä konserttisalissa. Esimerkiksi tämän kaltaisissa konserteissa pääsee aivan toisella lailla nauttimaan solistin soittimen sävyistä ja soiton herkkyystasoista sekä tietysti myös orkesterin soinnista. Siinä on elämän makua, kun myös erinäiset raadollisuudet saattavat paljastua puhumattakaan ajoittaisista raivostuttavista yskänkohtauksista. Ja viulussakin on omat herkkyystekijänsä, jotka saattavat tuoda aidossa tilanteessa yllätyksiä.

Itse minulla on viuluun vahva tunneside. Kuten yllä jo mainitsin, olin koulupoikana viulisti. Soitin tosin vain koulumme orkesterissa. Murrosiässä viulunsoitto jäi. Olisin varmasti tarvinnut vanhemmilta ja muilta läheisiltä enemmän henkistä tukea. Lisäksi tuolloin teininä viulu toi omat paineensa: sitä pidettiin naismaisena harrastuksena ja muiden ilkkuessa se oli herkälle ja yksinäiselle omaa identiteettiään etsivälle nuorelle kova paikka.

Jonkun sanan voisin kertoa myös itse Chloësta. Hän on syntynyt vuonna 1987 ja nousi maineeseen 15-vuotiaana esiintyessään BBC Proms-konsertin solistina. Siitä ura lähti nousuun ja hyvin pian hän pääsi esiintymään tärkeillä kansainvälisillä areenoilla, myös orkesterien lista on hyvin vaikuttava. Levytyksiäkin on valmistunut säännöllisesti vuoden 2002 ensiesiintymisestä lähtien. Hänellä on ollut merkittäviä viulupedagogeja opettajanaan, yhtenä viimeisimmistä Maksim Vengerov.

Oli todella mahtavaa saada Suomen Kymenlaaksoon vieraaksi näin kansainvälisen tason suuruus. Hyvin arkisen normaalilta nuorelta naiselta hän vaikutti. Toivottavasti tällaiseen pieneen kylään pistäytyminen ei ole merkkinä uran lähtemisestä laskuun.

Vilkaisenpa vielä solistin kalenteria hänen sivuiltaan http://www.chloehanslip.com/. Syyskuun lopussa hän oli Milanossa Verdi-orkesterin solistina. Kotkan ja Kuusenkosken keikkojen jälkeen hän menee seuraavaksi Kristiansandiin Norjaan, jossa hän niin ikään soittaa Beethovenin viulukonserton. Kuun lopussa hän on Lontoon Royal Albert Hallissa, jossa vuorossa on Bruchin viulukonsertto. Loppusyksystä hän soittaa Beethovenin konserttoa useammankin kerran. Mainitaan vielä sekin, että marraskuussa hänellä on viiden konsertin ryväs kapellimestari Pietari Inkisen kanssa.

Chloën upeita lapsuuden ja nuoruuden kuvia voi katsella täällä: http://www.chloehanslip.com/gallery/earlyyears/index.htm.

Loppulinkiksi voisin laittaa konsertin, jossa Hanslip soittaa Schindlerin listan teeman BBC Proms Movie Night -konsertissa: https://www.youtube.com/watch?v=bTQQIQcPv-I. Videoon liittyviä ylistäviä kommentteja on ilo lukea. Hän vaikuttaa niin aidolta. Katsokaa vaikka tätä haastattelua: https://www.youtube.com/watch?v=AKcHkCCZg8Y . 

Chloë ilman viulua haastattelussa

KONSERTISSA (Mozart: Pianokonsertto nro 23 A-duuri; Beethoven: Sinfonia nro 2 D-duuri)

Menneellä viikolla olen urheiluhulluna saanut nauttia yleisurheilun MM-kisojen lähetyksistä Pekingistä. Onneksi mukaan on mahtunut myös musiikkielämyksiä.  Torstaina 27.8. olin pitkästä aikaa Kuusankoskitalossa Kymi Sinfoniettan konsertissa.  Sen illan tähti oli kapellimestari Alpesh Chauhan (http://www.alpeshchauhan.co.uk/ ). Minulle hän oli uusi tuttavuus, mutta esitteen mukaan on hän aiemminkin vieraillut Kymenlaaksossa. Konsertin ohjelmistossa olivat seuraavat kappaleet:

Zoltan Kodály: Tansseja Galantasta

W. A. Mozart:  Pianokonsertto nro 23, A-duuri, KV 488 (solistina Antti Siirala): I. Allegro, II. Adagio, III. Allegro assai (rondo)

L. van Beethoven: Sinfonia nro 2 D-duuri, op. 36.

Chausan oli se maaginen velho, joka sai orkesterin mukaan musiikin rytmiin ja sisäisiin jännitteisiin. Hänen temperamenttinsa tuntui olevan myös yleisön mieleen. Ilman häntä ilta olisi ollut paljon tylsempi.

Tansseja Galantasta

Alkulämmittelymusiikkina soi unkarilaisen Kodályn (1882 – 1967) Tansseja Galantasta. Siinä liikutaan kovin eri maisemissa kuin illan muissa ohjelmanumeroissa. Esitys oli aivan mahtava ja sävellys upea. Kodály liikkuu siinä unkarilaisten kansantanssien maailmassa. Jo alkusävelien mukana herää salissa maaseudun luonto: jouset luovat tuulen havinaa, klarinetti aloittaa ensimmäisen tanssin. Alkupuolella orkesterin luoma pizzicatorytmi viehättää ja musiikki vie mukanaan.  Czardaksen hengessä edetään. Hidas aloitus, joka kiihtyy villiin menoon palaten välillä vetämään henkeä. Unkarilaisen kansanmusiikin energia on sävellyksessä käsin kosketeltavaa. Uskon, että yleisö olisi halunnut yhtyä tanssiin ja myös lauluun, jonka pystyi aistimaan eläväisen esityksen ohesta. Tunnen Kodályn musiikkia aivan liian huonosti. Tähän ei tutustuminen tule jäämään. Chausan oli ihmeen hyvin perillä musiikin rytmisestä rakenteesta ja sai eläytymisensä ansiosta myös orkesterin heti vauhtiin. Myös solistiosuudet olivat upeaa kuultavaa.

Lämmittely onnistui hienosti. Yleisö osoitti sen aplodein saaden sympaattisesti elehtivän kapellimestarin tulemaan ylimääräisen kerran lavalle aplodeja vastaanottamaan. Sitten orkesterin eteen raahattiin flyygeli. Oli edessä W.A.Mozartin pianokonsertti A-duuri nro 23. Solistiksi oli saatu nykyisin Münchenissa professorin tointa hoitava Antti Siirala (s. 1979).

Pianokonsertto A-duuri

Olen kirjoittanut tästä konsertosta aiemminkin. Olen tehnyt jopa vertailua, minkä jätin jutustani lopulta pois. Juttuni käsitteli tuolloin neuvostoliittolaisen Maria Judinan legendaarista radioesitystä, joka sai itse Iosif Stalinin innostumaan kesken kiihkeiden sotavuosien 1940-luvulla. Judinan tulkinta osui tuolloin suuren johtajan sydämeen. Tämän soitettua Radioon kutsuttiin orkesteri ja solisti pikapikaa uudelleen kokoon ja konsertto levytettiin. Siitä sitten tulkitsija myös palkittiin ja omapäisen Judinan vastareaktiosta on sittemmin noussut monenmoista legendaa. (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/12/maria-venjaminovna-judina-lisayksia.html .)

Minun lisäkseni myös monella muulla on tuohon Mozartin konserttoon läheinen suhde, koska sitä pidetään yhtenä hänen parhaimmistaan. Olen kuullut siitä monta tulkintaa, mutta silti odotukseni olivat nytkin korkealla. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun kuulin sen konsertissa livenä. Ja tärkeänä kimmokkeena oli saada seurata, miten nuoruudessaan eri kilpailuissa kannuksensa hankkinut ja nyttemmin hieman pimentoon jäänyt solisti siitä selviytyy. Mozartin musiikki tuntuu päällisin puolin helpolta, mutta on mm. rytmisyydessään haastavaa ja siihen voi sisältyä loukku. Sen kuulee, jos orkesteri ja solisti eivät pääse musiikkiin mukaan. Musiikki on välillä niukkaa ja tulkinta on tarkkaa hienosäätelyä.

Lisätään vielä sekin, että Siiralan yhtenä opettajana on toiminut Murray Perahia ja hänen tulkintansa tuosta konsertosta on tullut minulle aikaisemmin tutuksi. On mielenkiintoista vertailla opettajan ja oppilaan tulkintoja.

Tässä kävi se, mitä oikeastaan vähän pelkäsin. Odotukset olivat suuret ja vaikutelmat jäivät vaisuiksi. Ensimmäisessä osassa Siirala oli jotenkin lepsu ja hengetön. Soitto oli velttoa, aivan kuin solistin ajatukset olisivat vielä olleen aivan muualla. Lisäksi orkesteri tuntui jyräävän ja piano jäi sen varjoon.  Piano ja orkesteri ikään kuin harhailivat eri teitä ja hakivat yhteistä polkua. Olin odottanut orkesterilta enemmän keveyttä ja herkkyyttä. Nyt se tuntui jyräävän liian kovaa. Tulkintakysymyshän tämä tietysti on. Chauhan oli valinnut hieman mahtipontisemman ja jämäkämmän otteen.

Siirala ei siis sytyttänyt ensimmäisessä eikä vielä toisessakaan osassa.  Toisen osan Adagioon jäin vielä enemmän odottamaan herkkyyttä. Sitä kyllä olikin, mutten siihen erityisemmin lämmennyt. Kolmannen osan Allegro Assai toi jonkinlaisen pelastuksen. Orkesteri ja solisti tuntuivat löytävän toisensa.  Ja myös Chausan alkoi saada omaa ideaansa läpi.  Joka tapauksessa eläväisesti konsertto tuli lopulta päätökseensä, mutta en siitä heti mitään suurempaa elämystä kokenut. Alkuun olin selkeän pettynyt, mutta jonkin aikaa esitystä kypsyteltyäni jäi siitä loppujen lopuksi tasapainoinen kuva. Se oli alkupuolen ongelmista huolimatta eheä kokonaisuus.

Syynä kritiikkiini lienee myös konserttitilanne. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin kuuntelemaan tämän konserton livenä konserttisalissa. Hyvin erilaisena se kotona stereoista soi.

Siirala soitti vielä ylimääräisenä kappaleen Robert Schumannin ”pienen sävellyksen”. Sen tarkemmin ei solisti kappaletta esitellyt.  Kappale kuin myös sen tulkinta oli verraten väritön.  Sen jälkeen siirryttiin tauolle.

…

Hyppään konsertista hieman syrjään ja käsittelen Mozartin A-duuripianokonsertosta kuuntelemiani muita versioita löytääkseni tämän esityksen erikoispiirteitä. Hyvin subjektiivisia tuntoja ne tosin ovat, muut kai kuulisivat toisin. Vertailussani solisteina ovat Maria Judina, Helene Grimaud, Murray Perahia ja Vladimir Horowitz. Heidän tulkintansa eroavat toisistaan, varsinkin Judina on aivan muissa maailmoissa. Chausanin ja Siiralan esitystä voisi ehkä verrata kuulemaani Horowitzin tulkintaan, joskin siitä puuttuu sen juhlavuus ja jonkinlainen mahtipontisuus. Kaiken lisäksi vaatimattoman oloinen Siirala on hyvin kaukana Horowitzin virtuoosimaisuudesta. Jos Siiralan tulkinnasta etsii myönteisiä piirteitä, niin voisi lähteä tuosta vaatimattomuudesta. Solisti tuntui antavan Mozartille tilaa.

Maria Judina (https://www.youtube.com/watch?v=riRK7P_ynfc) ei tulkinnassaan alkuperäisversiolle kumarra. Hän tekee oman versionsa omista lähtökohdistaan.  Hän on kiinni omassa ajassaan ja siitä nousevassa elämäntuskassa. Hitaassa osassa ollaan täysin surun vallassa, loppuosassa tempo kiihtyy sellaisiin mittoihin, että koin melkein sääliä soittajia kohtaan. Siinä kuitenkin välillä tuntui, että ”pyllistetään” kaikelle pahalle tai sitten ollaan jonkinlaisella ”pakomatkalla” pois ahdistuksesta pitäen epätoivoisesti elämänilosta kiinni.

Helene Grimaudin versio on matka kauneuteen. Siitä hehkuu rakkauden nostalgia. Hidas osa on syväluotaavaa mietiskelyä, jossa tunnutaan liikkuvan luovuuden lähteillä: https://www.youtube.com/watch?v=j8e0fBlvEMQ.

Murray Perahian versiossa (orkesterina English Chamber Orchestra, julkaisuvuosi 2012) soitto hivelee korvia. Hän tunnelmoi Grimaudin lailla. Myös levyn tekninen toteutus on huipputasoa.  Judinan karhean säröisen levytyksen elämäntuskaa siitä ei löydy, mikä on ymmärrettävää. Judinan taide ei lähtenyt miellyttämisen tarpeesta. Yleisö ei tullut hänen konserttiinsa nauttimaan sulosoinneista. Neuvostoyleisön taidekäsitys oli tuskaa ja siitä vapautumista. Yleisö vapautui, kun Maria Judina otti kantaaksensa muiden joko alitajunnan syövereihin tai aivan mielen pinnalle pesiytyneen tuskan.

Murrayn levytyksen kolmas osa juoksutuksineen ja koristeluineen on kepeän riemuisaa. Se on vauhdikasta tunnelmointia siinä määrin, että haluaisi itse hihkua vieressä ja hypellä kepein askelin jossakin leikatulla nurmella perhosia turhaan etsien tai mahdollisesti kauniin tytön halauksesta jo etukäteen riemuiten. Tämä on varsinaista mielenkohotusmusiikkia, joka soi paikoin hyvinkin muhevalta.

Horowitzin hidas osa on muihin verrattuna nopein, mutta kolmas osa on pitempi kuin esimerkiksi Judinalla. Orkesteri pyrkii jonkinlaiseen mahtipontisuuteen.  Se on tavallaan hovimusiikkia, jossa aatelista uljuutta tuodaan sointiin mukaan. Horowitz itse virtuoosina on kaiken keskipiste. (kolmas osa: https://www.youtube.com/watch?v=oeTyZPxlwMA.)

Nyt konsertissa ei mieleeni noussut yllä mainitun kaltaisia tuntoja, ei iloa tai surua tai turhia tunnekuohuja. Mitään syväluotaavaa en löytänyt, enkä liioin mitään kauneuden ahaa-elämyksiäkään. Tämä on yhtäältä myönteinen seikka. Yllä arvostelin solistia, mutta haluan häntä myös kehua. Ei se silti ollut sisällöltään mitätön. Siiralan tulkinta oli koruton, muttei harmaa. Se oli solistinsa näköinen hallitus tyylikäs tulkinta, siksi toimiva. Se sopii nähdäkseni klassisismin tyyliin. 

Sinfonia nro 2 D-duuri

Tauon jälkeen oli vuorossa L. van Beethovenin sinfonia nro 2 D-duuri. En kerro siitä liikoja, laitan oheen linkit: http://www.npr.org/templates/story/story.php?storyId=5454034,  http://cso.org/uploadedFiles/1_Tickets_and_Events/Program_Notes/060510_ProgramNotes_Beethoven_Symphony2.pdf.

Tässä vaiheessa voisin kehaista ohjelmatekstin tekijää Antti Häyrystä. Todella värikkäästi hän konsertin ohjelmanumeroista on kertonut.  Esimerkiksi tästä sinfoniasta kerrotaan niin lentävästi, että sen luettuaan tuskin malttaa odottaa itse esitystä.

Etukäteen minua kiinnosti, miten esityksessä kyetään ilmaisemaan esitteiden mukaan sinfoniaan kätkeytyvä huumori.  Kyllähän Beethovenin musiikin humoristisuus oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin mutta vain pienimuotoisemmissa sävellyksissä. Se tulee tavallisesti esille jo nimessä. On esimerkiksi pianokappale Rondo a capriccio G-duuri op.129, jonka lisänimi on Kiukku kadonneesta kolikosta (Die Wut ueber den verlorenen Groschen). Jo nimi kertoo, miten sävellykseen pitää asennoitua. Sinfoniasta ei humoristisuus niin vain aukea.

Olen joskus ehkä jostain tv-ohjelmasta seurannut selvitystä jostakin Haydnin sinfoniasta löytyvää humoristista sointikuviota. Minuun se vitsi ei osunut, mutta valveutuneita aikalaisiaan se on voinut kohahduttaa.

Esityksestä ei auennutkaan huumoria, mutta siinä oli tiiviisti mukana elämän makua, jonka esille tuomisessa nimenomaan kapellimestarilla oli olennaisen tärkeä rooli. Musiikki itsessään sisältää ehkä vain yllätyksiä tai kummallisuuksia. Humoristisuuden siihen tuo vain elävä elämä, tilannekomiikka tai kosketus hetkeen tai omaan aikaamme.

Sinfonian etenemistä seurasi kuin suurta draamaa. Se ei pitkästyttänyt. Jokainen osa toi mukanaan uusia käänteitä. Kapellimestari Chauhanilla tuntui olevan kaikki pelissä. Hän eläytyi niin tiiviisti sinfonian sisältöön, että tuskin pysyi itse paikallaan. Hänen puoliympyrän muotoinen korokkeensa tuntui vankilalta.

Yhdellä käden pyyhkäisyllä soiton painopiste siirtyy hetkessä orkesterin oikealta puolelta vasemmalle ja musiikki saa yllättäen aivan uuden sävyn ja näkökulman.  Tämänkaltaiset muutokset ovat aikoinaan kai kohahduttaneet paikallista yleisöä. Vauhti nousee välillä maanisiin mittoihin, lähes hulluuteen. Välillä äänen voima alkoi raastaa jo korviani.

Chauhanin johtamana sinfonia nro 2 oli innostava elämys, johon eläydyin konsertissa kuin seikkailuun.  Jännitettä riitti loppuun saakka. Sinfonian osat elivät omaa elämäänsä ja kapellimestari taikoi sauvallaan orkesterista irti kontrasteja, hiljaisia osia ja forteja, voimakkaita crescendoja ja äkillisiä hiljennyksiä. Musiikki eli koko ajan, hengitti kuin ihminen.

Tämän myönteisen hehkutuksen jälkeen tuodaan esiin negatiivisiakin tuntoja. Se oli kiinnostavan dramaattisuuden ohessa myös raastava kokemus, joka loppui onneksi oikeaan aikaan.  Kuulijaakin se alkoi hengästyttää eivätkä korvanikaan olisi paljon pitempään kestäneet.

Raivoisat, toistuvasti jyrähtävät forteakordit ovat sitä, mistä en Beethovenin sinfonioissa erityisemmin tykkää. Ne jyrähtävät eteeni yllättäen ja vievät kuuntelulta herkkyyden. Säveltäjä purkaa niissä jotain raivoaan. Se on toki OK mutta liika on liikaa. Ymmärrän että orastava kuuroutuminen on saanut miehen psyyken järkyttymään, mutta kai tämä soitto sitten on sitä leimaa-antavaa Beethovenia, josta syystä pidän Beethovenin sinfonioihin pientä välimatkaa.

Olin viime talvena Kymi Sinfoniettan konsertissa, jossa soitettiin Beethovenin sinfonia nro 1. Kirjoitin myös siitä konsertista blogitekstin, jossa totesin pitäväni sitä ensimmäistä hänen parhaana sinfonianaan. Se edustaa klassisismin perinteitä. Toisessa sinfoniassaan säveltäjä on halunnut löytää klassisismin tilalle uuden tyylilajin. Varsinaiset uudistukset hän kuitenkin toteuttaa vasta kolmannessa sinfoniassaan. Tämä toinen on siis eräänlainen välikauden luomus. Välillä kuulen siinä mozartmaista soittoa. Sitä uutta ilmaisua ovat nuo forteakordit ja erinäiset rytmin ym. muutokset.  On mahtipontisuutta yllättävine käänteineen ja kummallisuuksineen, omalaatuista huumoria, jota ei aina osaa tulkita oikein. Ne voivat olla orkesterille hyvin haastavia. Jos tulkinta on hengetöntä riehumista, kuulijalle se voi olla koettelemus. Minulla on siitä ikävä kokemus Pekingissä, jossa ranskalainen kapellimestari ei saanut paikalliseen orkesteriin henkeä seitsemännen sinfonian esityksessä.

Konsertin esitteessä vähätellään ensimmäisen sinfonian ratkaisuja ja tyyliä, aivan kuin myöhäisempi tuotanto olisi kypsempää. Ymmärrän tuon asenteen, mutten halua sijoittaa varhaistöitä mihinkään kakkoskastiin.  

On minulla vielä yksi syy siihen, miksi olen esitystä hehkuttanut. Kotonani on nimittäin sinfoniasta yksi levytys, joka on tulkintana hengetön ja mitäänsanomaton. Ei siinä ole merkkiäkään siitä mielenkiintoisesta dramatiikasta, jonka Chauhan pystyi suomalaisesta provinssiorkesterista loihtimaan. Ja levytyksessäni orkesterina on maineikas Berliinin filharmonikot. Kuuntelin sen ennen konserttia ja luettuani sinfoniasta tietoja (ks. yllä olevat linkit ja wikipedia) oli vaikea päätellä kyseessä olevan sama sävellys.

…

Kehuin jo konsertin esitetekstiä. Sen kuvakieli on poikkeuksellisen värikästä. Tässä on hieman listaa siinä käytetyistä Beethovenin sinfoniaa kuvaavista adjektiiveista: juhlallinen, yllätyksellinen, kipakka, nakuttava, omapäinen, maalaishenkinen, kansanomainen, uhkaavankuuloinen, nerokas, kummallinen. On ” luikkautta, kipakkuutta, nerokkaita harhautusliikkeitä”. Niitä sitten kuulija joutuu välillä ”höristelemään”.

Olen valinnut esitteestä lauseita ja ilmauksia kuvaamaan sinfonian eri osia:

Ensimmäinen osa: Adagio molto – Allegro con brio

”Teemojen konflikti nousee esiin ennenkuulumattomalla voimalla. Tätä ennustaa jo aiempaa perusteellisempi ja juhlallisempi hidas johdanto (Adagio molto)”

Siellä on ”retorista ylevyyttä”, ”salamyhkäisyyttä”, sotaisaa haastavuutta”. Ensimmäinen forte kajahtaa ”kuin kutsu barrikaadeille”.

”Beethoven raivaa ensimmäisessä osassa häikäilemättömästi tietään eteenpäin ja lyyrisempi sivuteema on kaiken aikaa jäämässä jalkoihin.”

Toinen osa: Larghetto

”Otsikko viitannee idylliseen luonnontunnelmaan, jota kuitenkin hämärtävät teeman terävät kontrastit ja pinnanalainen salaperäisyys”

Alussa on ”jousien laulua” ja ”auvoista maisemaa”, joka väistyy ”yllätyksellisemmän luonnonkuvauksen tieltä”. Päätöksessä kuulijalle jää ”epävarmuuden tuntu”.

Kolmas osa: Scherzo (Allegro)

Se on ”omapäinen karakteriosa”. Siinä ”kipakasti ja arvaamatta iskevät forteakordit.”  ”Puhaltimien maalaishenkisiin luikkauksiin vastaavat jousien uhkaavankuuloiset murtosointijuoksutukset.”

Neljäs osa: Allegro molto

Se on rakennettu ”nerokkaiden harhautusliikkeiden sonaatti-rondoksi, jota Beethovenin aikaiset arvostelijat luonnehtivat kummalliseksi ja kieroutuneeksi” (engl. bizarre).

”Kursailemattomassa suoraviivaisuudessaan ja siloittelemattomassa huumorissaan” se on ”rohkea ja hämmentävä luomus”.

”Beethovenin äkkikäänteissä on ilkkuvaa oveluutta ja itsetyytyväistä riehakkuutta.”

Esitteessä lainataan lopussa vuonna 1804 kirjoitettua kuvausta finaalista:

”Finaali oli sivistymätön hirviö, haavoitettu lohikäärme, joka kieltäytyy kuolemasta vaikka vuotaakin kuiviin, raivoten ja pieksäen turhaan ilmaa viuhuvalla pyrstöllään.”

Voin vahvistaa, että tätä tunnelmaa Alpesh Chauhan oli Kuusankoskitalossa luomassa yhdessä Kymi Sinfoniettan kanssa.

…

Tässä linkki videosta, jossa kapellimestari Alpesh Chauan johtaa Birminghamissa Shostakovitshia:

https://www.facebook.com/video.php?v=825688470800499&set=vb.825678254134854&type=2&theater.