Juri Andropov (1914-1984)

 

Jatkan menneisyyteeni liittyvää teemaa. Lainaan päiväkirjamerkintöäni helmikuulta 1984. Maa on Neuvostoliitto ja kaupunki on Petroskoi, niin kuin edellisessäkin muistelukirjoituksessani kuluvan vuoden helmikuulta.

Aloitan johdannolla. On helmikuun 10. päivä. Edellisenä päivänä on ilmoitettu Neuvostoliiton johtajan Juri Andropovin kuolemasta. Hän oli valtakunnan kuudes johtaja, ja nousi valtaan marraskuussa 1982 edellisen kommunistisen puolueen pääsihteerin Leonid Brežnevin menehdyttyä sydänkohtaukseen. Tämä oli nostettu valtaan lokakuussa 1964 sen jälkeen, kun edellinen johtaja Nikita Hruštšov oli syrjäytetty. Brežnev oli siis vallassa 18 vuotta. Vallanvaihtoa odotettiin ja uuteen johtajaan asetattiin suuria toiveita. Kuolema kuitenkin korjasi satoaan. Vaikea sairaus vei mukanaan ja Andropov ehti olla vallassa vain reilun vuoden. Hänen jälkeensä vanhoillinen siipi pääsi jälleen voitolle ja jo ennestään sairas ja vanhuuden heikko Konstantin Tšernenko nostettiin maan johtoon. Yhteiskunta lamaantui entisestään. Mihail Gorbatšov odotti vielä vuoroaan.

Itse asiassa Tšernenkoa odotettiin jo Brežnevin seuraajaksi mutta tuolloin uudistusmieliset Andropovin kannattajat perivät vielä voiton. Hänen jälkeensä vanhoilliset voittivat, jos sitä voitoksi voi kehua. Ehkä ainakin hieman jälkiviisaasti todeten se todisti imperiumin olevan pahasti horjumassa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan paljoa ollut. Tuolloin tuskin kukaan uskoi, että neuvostoimperiumin eli viimeistä vuosikymmentään.

Juri Andropov oli ollut Neuvostoliiton keskushallinnossa 60-luvun lähtien.  Ennen valitsemistaan maan johtoon hän oli toiminut KGB:n johtajana viidentoista vuoden ajan. Politbyroon jäsenenä hän oli toiminut vuodesta 1973 lähtien.

Seuraava tekstini perustuu päiväkirjamerkintöihini Andropovin poismenon jälkeen. Petroskoissa nimenomaan Andropovilta odotettiin paljon, sillä hän oli tavallaan oman kaupungin poikia. Hän oli toiminut kaupungissa 40-luvun alussa Komsomolin eli nuorisoliiton hommissa ja tavannut siellä myös tulevan vaimonsa. Wikipediasta suora lainaus:

Hän oli Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan Komsomolin ensimmäinen sihteeri vuosina 1940–1944. Toisen maailmansodan aikana Andropov organisoi partisaanitoimintaa Itä-Karjalassa.

40-luvun loppuvuodet kuluivat puoluetehtävissä paikallisen Komsomolin johtajana ja myös opinnoissa. 50-luvulla mies muutti Moskovaan. Ja sen myötä avautui myös kansainvälisiä tehtäviä. Hän oli mukana kukistamassa Unkarin kansannousua toimiessaan maassa suurlähettiläänä.

Petroskoissa hänen muistoaan kunnioitettiin. Muistomerkin lisäksi hänelle nimettiin oma katu. Kun keskustassa tuolloin 80-luvlla liikkui, niin minulle esiteltiin paikka, missä Andropov oli aikoinaan työskennellyt. Ja lisäosoituksena kunnioituksesta on sekin, että vuonna 2004 julkistettiin kaupungissa hänen muistomerkkinsä.

…

Tästä alkaa omat muistiinpanoni lähes 40 vuoden takaa. Se olkoon omanlaistansa ajankuvaa menneisyydestä. Laitan sen lähes sellaisenaan, tosin erään paikallisen tuttavani nimeä en julkista. Verrattain korrektisti olen tuolloin kuitenkin ajatellut. Otettakoon huomioon sekin, millaista aikaa elimme. Parissa kohdin en saa omasta käsialastani enkä liioin tausta-ajatuksestanikaan selvää. Laitan sen silti mukaan. Pyrin tuolloin kuitenkin ajattelemaan maan asukkaiden näkökulmasta. Esimerkiksi rauhantahto ja kansainvälisen jännityksen lieventyminen vaikuttavat positiivisesti kansan elintasoon. Tekstissäni on yksi alleviivaus, joka on myös alkuperäisessä merkinnässäni.

…

”Eilen ilmoitettiin Andropovin kuolemasta. Hän oli kuollut edellisenä päivänä kello kuuden paikkeilla. Hän oli elänyt keinomunuaisen avulla. Lisäksi hänellä oli sokeritauti ja muitakin sairauksia.

Ennen virallista ilmoitusta TV valmisti katsojia suureen uutiseen. Klassista musiikkia soi kaikessa mahdollisessa välissä. Kevyet viihdeohjelmat oli jätetty ohjelmistosta pois. Sitten illalla kello yhdeksän uutisissa kuolemasta kerrottiin hyvin juhlavasti. Uutisankkuri puhui ääni väristen. Ennen nimen lausumista ruutu pimeni. Sitten näkyviin tuli Andropovin kuva punamustassa kehyksessä. Vasta sen jälkeen lausuttiin hänen nimensä. Sitten jälleen ruutu pimeni, oli lyhyt hiljaisuus – ja uutistenlukija jatkoi.

Melkein koko uutislähetys käsitteli samaa aihetta. Hautajaiskomission johtoon oli valittu Konstantin Tšernenko, mikä oli samalla viesti seuraajasta. Hautajaiset ovat tiistaina 14.2. kello 12. Sitä ennen 11.-14.2. on suruaika. Hautajaispäivänä suuremmissa kaupungeissa kaikki pysähtyy kolmeksi minuutiksi. Tehtaan pillit soivat ja muistohetkeä juhlistetaan tykkien kunnialaukauksin. Näin tapahtuu myös Petroskoissa.

Kyseessä on suuri asia – maansuru – vaikka kovin etäiseltä se tuntuu tavallisen ihmisen elämässä ja tajunnassa. TV:ssä merkittävyys kyllä näkyy. Tänään tuli pääkanavalla ennen iltauutisia vain klassista musiikkia. Sarajevosta [olympialaiset] olisi pitänyt tulla taitoluistelua. Se taisi kuitenkin olla liian kevyttä. Muuten sieltä on kyllä tullut lähetyksiä.

Sekä eilen että tänään on tullut uutisissa välähdyksiä Andropovin muistotilaisuuksista tehtaissa eri puolilla maata.

Eilen luettiin myöhäisuutisissa myös presidentti Mauno Koiviston sähke. Siinä mm. korostettiin Juri Andropovin sisäpoliittista aktiivisuutta. Tänään lainattiin pääuutisissa Kansan Uutisten kirjoitusta, jossa korostettiin Andropovin työtä ydinsodan uhan estämisessä.

Myös N (eräs paikallinen kaverini) arvosti Andropovin työtä, vaikka sanoikin tämän olleen vain vähän aikaa maan johdossa. Itse panin merkille Neuvostoliiton rauhan tahdon voimallisen korostamisen. Nykyinen politiikka siitä kyllä saanut vakuuttumaan. Lisäksi ymmärrän Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa. Onhan se suurvalta. En hyväksy sen kaikkia periaatteita mutta se mitä rehellisesti kannatan ja ihailen, on vilpitön rauhantahto. Se on Andropovin aikana tullut ainakin minulle selkeästi ilmaistuksi.

 Vielä hieman TV-ohjelmista. Perjantain aamuvoimistelulähetys jäi myöskin pois.  Uutisten ja klassisen musiikin lisäksi näytti tulevan pelkästään neuvostoelämää kuvaavia dokumenttielokuvia ja kommunistista persoonallisuutta ylistäviä isänmaallisuutta korostavia historiallisia elokuvia.”

Unohtamisen taito (Alice Zeniterin romaani)

Alice Zeniter

Käsittelen vaihteeksi tänä vuonna Suomessa julkaistua romaania. Alkukielinen teos L’art de pertre on ilmestynyt Pariisissa vuonna 2017. Otavan julkaiseman laitoksen on suomentanut Taina Helkamo. Ranskassa teos on ollut ainakin jonkinlainen menestys.

On kai kerrottava, miten olen tällaisen teoksen löytänyt. En ole kovin aktiivinen kaunokirjallisuuden lukija, enkä seuraa erityisemmin nykykirjallisuutta. Kirja osui silmiini poiketessani Helsingin Akateemisessa. Se oli nimenomaan otsikon ansiota. Kävi ilmi, että teos käsittelee ajankohtaista aihetta - maahanmuuttajan kotoutumista. Lisäksi siinä etsitään omia juuria, ollaan perinteiden ristipaineessa. Ja kyse on Ranskan nykykirjallisuudesta, joka on herättänyt kirjailijan kotimaassa kiinnostusta. Ajattelin, että tuon kirjan myötä tutustun myös Ranskaan. Ja samaan kokonaisuuteen liittyy toinenkin minulle vieras aihe: Algerian historia ja sen itsenäistymisprosessi. Lisäksi tekijä on nuorehko nainen.  Siitä muodostui tutustumisen arvoinen yhtälö. En sitä kuitenkaan heti ostanut.  Menin kirjastoon ja kaikki kävi helposti, kun siitä ei ollut varauksia.

Ennen lukemista teoksen otsikko herätti minussa tiettyjä ajatuksia, jotka ovat hyvin kaukana Zeniterin romaanin maailmasta ja kertomisen tyylistä. Mieleeni nimittäin nousivat neuvostoliittolaisen kirjailijan Juri Trifonovin (1925-1980) teokset. Suomennetusta tuotannosta tärkein on ilman muuta 1970-luvulla julkaistu Talo rantakadulla.

Trifonov on käsitellyt historiallista muistia, joka on totalitarismin oloissa ihmisiltä kadonnut. On asioita, joista ei puhuta eikä niistä sovi puhua. Tuolloin ne vain ”unohtuvat”. Tajunnassa tilan saavat arkisemmat asiat. Menneisyyttä käsiteltäessä alkaa virallinen tulkinta dominoida ja puuduttaa ihmisten mieliä.

Trifonovin aikana kirjallisuudella ja muullakin korkeammalla kulttuurilla oli aivan erityinen tehtävänä. Kirjallisuuteen saattoi kätkeytyä myös piiloteltua näkemystä, mistä ei julkisesti voinut puhua ja mikä piti osata kätkeä myös sensorin ulottumattomiin. Se antoi kirjallisuudelle erityistä kiehtovuutta.

Trifonovin tuotantoa on kutsuttu kaupunkilaisromaaneiksi, joissa käsitellään ihmisen arkikäyttäytymistä. Elämän arjesta on selviydyttävä, pärjäämisen ja menestyksen tarve saa unohtamaan menneisyyden. Trifonov tuo aikansa karuun todellisuuteen henkilöitä, joiden kautta tuo unohdettu menneisyys herää eloon. Hän ei voinut Neuvostoliiton sensuurin oloissa sanoa asioita suoraan. Mutta kaunokirjallisuus antoi mahdollisuuden tuoda asioita esille pieninä, lähes huomaamattomina siruina. Ne olivat kipinöitä, jotka saattoivat aikanaan sytyttää tajunnan.

Trifonov liikkuu psykologisella tasolla. Historiallinen muisti nousee esiin henkilöiden mielen sopukoista. Se seuraa lukijaa punaisena lankana saaden kosketuksen lukijaan, myös hänen alitajuntaansa.  

Tämä nyt käsiteltävä Alice Zeniterin romaania ei kai kannattaisi Trifonoviin verrata. Zeniter liikkuu aivan eri ajassa ja erilaisessa perinteessä. Romaanissa on eri sukupolven edustajia ja ajattelutavat vaihtelevat sen mukaisesti. Keskeisin henkilö Naïma on nuori nainen, joka alkaa matkallaan Algeriaan kiinnostua isänsä Hamidin suvusta. Siitä syntyy hänen oman identiteettinsä kannalta tärkeä matka. Trifonovin romaaneissa tarvitaan myös joku, joka alkaa avata menneisyyden varjoja unohduksen takaa.  Ylipäänsä Trifonov on pessimistisempi nuoren sukupolven suhteen. Se tuntuu olevan kiinnostunut vain elintason pintakuorrutuksesta. Uusi sukupolvi on hänen teoksissaan menettänyt juurensa. Se elää kuin tyhjän päällä. Neuvostoyhteiskunta oli aikanaan omanlaisensa monikulttuurinen luomus, eri kansallisuuksia sekoittanut soppa. Siinä keitoksessa ei ollut tilaa juurille. Ehkä meidän aikamme ihmiset elävät monella tapaa samanlaisessa pintakulttuurissa mutta aikakausiemme välillä on kuitenkin selvä kuilu.

Yhtä kaikki, Zeniterin Naïma haluaa päästä selvyyteen omista taustoistaan. Siihen häneltä löytyy tahdon voimaa.

Unohtamisen taito kuvaa pääosin kolmen eri sukupolven elämää. Naïman isä Hamid on syntynyt Algeriassa ja hän pakenee perheensä mukana pienenä poikana Algeriasta Ranskaan. Minulle itselleni Hamid on romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö.  Hänen isänsä Ali on algerialainen mutta hän edustaa vähemmistöä, jonka piirissä suhtauduttiin maassa Ranskan siirtomaavaltaan muista positiivisemmin.

Kirjassa käsitellään Algerian itsenäisyystaistelua 50-luvulla ja 60-luvun alussa. Lukija pääsee näin tutustumaan tuolloiseen Algerian tilanteeseen. Romaani kertoo paitsi Algerian tilanteesta myös Ranskan algerialaisista. Naïma haluaa päästä selvyyteen niistä kipeistä asioista, joista hänen isänsä ei ole halunnut kertoa.

Kirjassa on kyse kansallisesta identiteetistä. Yhteiskunnallista perspektiiviä tuo Ranskan menneisyys siirtomaavaltana. Se käsittelee niitä ongelmia, joita siirtomaavallan loppuminen aiheuttaa. Näkökulma on yksilöissä. Unohtaminen ei aina onnistu. Ja sen lisäksi on vielä perinteitäkin.

Ali kuluu Algerian alkuperäiskansaan kabyyleihin. Kabyylit ovat muslimeja ja kuuluvat osana isompaan ryhmään berbereihin, joita on levittäytynyt laajemmalle Pohjois-Afrikkaan.  Ali menestyy elämässään, hänestä tulee arvostettu oliiviviljelijä. Hän on taistellut II maailmansodan aikana Ranskan riveissä. Kun sitten Algeriassa alkaa taistelu itsenäisyydestä, Kansallinen vapautusrintama FLN aloittaa sodan siirtomaavaltaa vastaan. Ali valitsee kuitenkin väärän puolen ja joutuu pakenemaan Ranskaan. Alkaa kamppailu elämästä. Kotimaassaan vaurastunut Ali ei ole uudessa kotimaassaan enää mitään.

Ali kuului ns. harkeihin. Harkit olivat Ranskan armeijassa palvelleita algerialaisia ja heidän jälkeläisiään. He olivat pettureita ja kotimaassaan heillä ei ollut tulevaisuutta. FLN käytti heitä kohtaan raakaa väkivaltaa. Mutta eivät he olleet Ranskaankaan kovin tervetulleita. He joutuivat kotimaastaan paettuaan Ranskassa piikkilanka-aitojen ympäröimille leireille. Vaikea sieltä käsin oli aloittaa kotoutuminen. Ali joutuu sitten tyytymään tehdastyöläisen halveksittuun asemaan ja elättämään perhettään.

Hamid on perheen esikoispoika, joka on syntynyt Algeriassa ja joka jää tavallaan kahden kulttuurin väliin. Hän on lahjakas ja yritteliäs nuori, joka oppii uuden kielen ja onnistuu pääsemään sisälle ranskalaiseen yhteiskuntaan ympäristön asenteista huolimatta.

Hamid ei halua mukautua vanhempien häneltä edellyttämiin velvollisuuksiin. Hän haluaa irtautua perhesiteistään, mikä johtaa lopulta avoimeen konfliktiin. Hamid hylkää oman kulttuurinsa. Hän ei vietä ramadania. Hän ei halua muistella syntymämaataan.

Sitten Hamid kohtaa elämänsä rakkauden -  Clarissen. Se on lämpimästi kuvattu suhde. Tyttö on ennakkoluuloton asenteissaan. Hän uskaltaa esitellä poikaystävänsä vanhemmilleen näiden muukalaisvastaisista asenteistaan huolimatta. Teos kuvaa hyvin koskettavasti tuon ajan asuinoloja ja monenlaisia arjen ongelmia. Se kuvaa myös Hamidin muutosta. Hän saa rinnalleen itsenäisesti ajattelevan naisen. Suhde yhtäältä vapauttaa Hamidin, mutta se vaatii samalla tältä asenteiden muutosta ja henkistä kasvua. Rakkaus ylittää kaiken. Clarisse ja Hamid avioituvat. Hänen lapsensakin kasvavat täysin ranskalaisiksi. Perheeseen syntyy neljä tytärtä, ei yhtään poikaa. Se on kai kirjailijan luoma ratkaisu. Isän ja pojan suhdetta ei näin pääse syntymään. Jää arvoitukseksi, millaiseksi poika olisi Hamidin valvovan silmän alla kasvanut ja miten hän olisi suhtautunut isän taustoihin.

Sitten Naïma päättää matkustaa Algeriaan. Hän on harkin jälkeläinen ja siksi matkassa on edelleen omat vaaransa. Matka kuitenkin tuo hänelle kysymysten ohella myös vastauksia.

Kirjailija elää hyvin tunnevoimaisessa maailmassa. Tunteet ovat läsnä ja lukijan on niihin helppo eläytyä. Oman mielenkiintonsa siihen tuo historiallinen perspektiivi. Siitäkin huolimatta se on lukuromaani, jonka luulisi kiinnostavan laajaa lukijakuntaa. Löysin netistä muutaman romaania käsitelleen blogitekstin. Niissä arvostetaan juuri kirjan historiallista perspektiiviä. Sen myötä myös tiedollinen puoli avartuu. Joku on arvostellut käännöskieltä, se on paikoin raskassoutuinen, virkkeet ovat turhan pitkiä. En minäkään ole siihen täysin tyytyväinen, mutta ei se lukuprosessia lopulta häirinnyt. Eräitä sananvalintoja kyllä moitin. En tuo niitä nyt esille. Ne tuntuvat vain tilanteissaan todella töksähteleviltä ja siten häiritseviltä. Kyse on slangityyppisistä sanoista.

Eräs seikka on kerrottava. Se saattaa liittyä myös käännöskieleen. Minun oli nimittäin vaikea päästä romaanissa alkuun. Luin ja luin, kunnes huomasin, että en saanut lukemastani otetta. Sitten tein ratkaisun, jota olen kuullut monen modernia kirjallisuutta lukevan käyttävän. Avasin romaanin summittaisesti. Menin suoraan sisälle Hamidin ja hänen poikakaveriensa maailmaan, kun he yrittivät selvitä elämästä asuen ahtaassa poikamiesboksissa. Pojat kävivät naisissa ja elivät iloisesti niukkuudesta huolimatta. Pian tuleekin sitten jo Clarisse vastaan. Niin minun lukuprosessini alkoi. Ja alkuunkin oli sitten jo helpompi palata.

Eräs blogisti toteaa kirjasta, että siinä ei ole varsinaisesti väkivaltakohtauksia. Minulta on kyllä jäänyt yksi suoranaisen raaka väkivaltakohtaus todella elävästi mieleen. Siinä uhri on täysin puolustuskyvytön.  Kyse on ympärileikkausrituaalista, jossa kohteena on Hamid, kun tämä on vielä syntymämaassaan viisivuotiaana pikkupoikana.  Kirjailija on onnistunut kuvauksessaan. Hän tuo esille myös Hamidin äidin Yeman kauhun tunteet. Hän ei ole pelkkä kylmäkiskoinen uskonnollisen perinteen seuraaja, vaan seuraa järkyttyneenä tilannetta, jossa hänen pojastaan halutaan väkisin ”tehdä miestä”.  Se ei voi olla jättämättä poikaan ikuisia traumoja ja alkaa ymmärtää Hamidin aikuisena tekemiään ratkaisuja. 

Laitan tähän loppuun muutaman katkelman tuosta ympärileikkauksesta. Se on kylän yhteinen tapahtuma, joka kestää kaksi päivää. Alussa pojalle syötetään karamellia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän on kylän naisten iloisessa syleilyssä. Pikkupoika on kuin juhlittu sankari.

Kun miehet lähtevät huoneesta, naiset saavat tulla taas sisään. He hukuttavat Hamidin suukkoihin ja kehuihin. He ojentavat pojalle korillisen leivonnaisia, pieniä makeita herkkuja, jotka sulavat kielelle ja tahmaavat sormet, ja Hamid käy silmin nähden riemastuneena niiden kimppuun. Yema katselee poikaansa, ja hänen rintaansa puristaa. Hän tietää, ettei pojalla ole aavistustakaan tuskasta, joka häntä odottaa. Poika iloitsee seremoniasta, koska tietää saavansa sen myötä uuden aseman yhteisössä, mutta toistaiseksi hän ei ole oppinut tuntemaan muuta fyysistä kipua kuin kivikoista ja piikkipensaista saamansa naarmut. Jotain sellaista hän varmaan odottaa tapahtuvan seuraavana päivänä: että hän saa yhden naarmun lisää. Eniten Yema kuitenkin suree sitä, että seremonian jälkeen Hamid ei ole enää lapsi – sukupuoleton olento – vaan mies, tai ainakin poika. Mikä puolestaan tarkoittaa, ettei hän voi enää jäädä äitinsä helmoihin, Yeman hellittäväksi. Hänestä tulee Alin poika, tämän liittolainen ja tulevaisuus. Yema menettää hänet huomenna, lapsensa, joka on vasta viiden.”

Seuraavana päivänä on varsinainen ympärileikkausseremonia. Paikalle saapuu kylässä asuva vanhus, tuon työn tekijä – hadjem, jonka kerrotaan olevan tottunut lasten ja heidän äitiensä itkuun. Hänet otetaan vastaan laulaen. Vanhuksella on mukanaan nyytti, josta löytyy mm. reiällinen lauta, veitsi ja katajansiemeniä..

Isä Ali ja äiti Yema eivät ole tapahtumaa näkemässä:

”Sillä hetkellä kun, veitsi tekee viillon, kumpikaan vanhemmista ei ole paikalla. Pojan on kestettävä miehuutensa ensimmäinen kipu yksin, tai ainakin ilman vanhempiaan. Hamid siirtyy yhden sukulaismiehen käsivarsilta toisille: […] Hadjem levittää pojan jalat ja laskee verta ja esinahkaa varten maahan lautasen, jolla on hiekkaa.”

Sitten päästään asiaan:

”Kun hän tarttuu sormillaan pojan peniksen päähän ja työntää esinahan alle katajansiemenen suojaamaan terskaa, Hamid alkaa parkua suoraa pidäkkeetöntä huutoa. Hän ei enää halua olla mies. Hän kutsuu apuun isäänsä ja äitiänsä. Hän tuntee joutuneensa ansaan: hänen kauniit vaatteensa, ruoka, nauru ja laulu. Kaikki se tähtäsi vain hänen elimensä silpomiseen. Huolimatta siitä, mitä hänelle on kerrottu, hän on varma, että veistä pitelevä vanhus aikoo leikata pois koko elimen, joka on vedetty läpi ympärileikkaajan laudassa olevasta reiästä. (Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Naïma itkee yhä kauhuissaan, kun Hamid ensimmäisen kerran huijaa varastaneensa hänen nenänsä ja esittelee etu- ja keskisormensa välistä kurkistavaa peukalonkärkeään. Tyttären itku palauttaa Hamidin mieleen epämääräisen muiston ympärileikkauksen tuottamasta ahdistuksesta.)

Hamid-poikanen kamppailee setänsä polvella. Tämä ei kykene pitämään poikaa paikallaan ja hän yrittää saada pojan rauhoittumaan. ”Jos rimpuilet liikaa, hän viiltää ohi”, hän sanoo.

”Se saa Hamidin itkemään vain kahta kauheammin. Ulkona odottava Yema haluaisi hyökätä sisään pelastamaan poikansa. Mutta naiset pitelevät häntä. Etkö halua, että pojastasi tulee mies? Myöhemmin, Yema haluaisi sanoa. Hänellä on koko elämä sitä varten. Lopettakaa jo pojan itkettäminen. Ettekö kuule, että hän pelkää? Että hän tarvitsee vielä äitiään?”

”Sisällä vanha hadjem katsoo Hamidia lempeästi suoraan silmiin. - En minä leikkaa kuin pikku palasen, hän selittää.” […]

”Hamid, jonka kasvot ovat kyynelten ja rään peitossa, rauhoittuu hieman. - Tsak, hadjem sanoo hymyillen kuin olisi kertomus hauskankin vitsin.

Hän tekee viillon samalla kuin päästää sanan huuliltaan. Lautasella oleva hiekka imee välittömästi sille roiskahtavan veren ja tummaa alustaa vasten jää vain esinahan palanen kuin juhla-aterialla maahan pudonnut suupala.

Hamidin reaktio on kaksijakoinen: ensin hän toteaa helpottuneena, että suurin osa hänen peniksestään on yhä kiinni hänessä, sitten kipu riiipaisee kuin piiskanisku. Hän haluaisi huutaa uudestaan, mutta hänen setänsä alkavat jo onnitella häntä…”

Venäjän tie ja suunta

Иноземцев, Владислав: Несовременная страна. Россия в мире XXI века. Альпина, Москва 2019.

(Inozemtsev, Vladislav: ”Ei-nykyaikainen maa. Venäjä 21. vuosisadan maailmassa.” Alpina, Moskova 2019)

Vladislav Inozemtsev on venäläinen sosiologi ja taloustieteilijä, jonka tuoreimman kirjan nimestäkin huomaa, että kyseessä on liberaali ja nykysuuntauksen kriitikko. Hän tarkastele teoksessaan ei enempää eikä vähempää kuin Venäjää ja sen näkymiä selvitä nykyisen vuosistamme murroksessa. Näkymät ovat lohduttomat, mutta – näin uskallan tulkita - eivät kuitenkaan toivottomat. 

Tekijä tarkastelee maan kehityskaarta lähtien kaukaa historiasta. Pitkällä linjalla edetään, mutta pääasiallisesti siinä tarkastellaan kuitenkin nykytilaa, mairittelematta.  Kansantalous, maan hallinto ja elinkeinoelämä saavat keskeisen huomion. Poliittiselle pintatasolle ei sorruta, vaan perspektiivistä pidetään kiinni. Lukija voi itse päätellä, millaisin eväin ja haastein maa vuosisadallamme taivaltaa. Toki kirjassakin pohdiskellaan selviämismahdollisuuksia, mutta se ei ole nyt päätavoite.

Mietin pitkän tovin, miten suomentaisin kirjan nimen. Pääotsikon Несовременная страна voisi kääntää ’vanhanaikaiseksi maaksi’ mutta se tuntuu tässä yhteydessä oudolta, mieleen kai assosioituu muotiasioita. Otsikollaan tekijä haluaa kertoa, että maa ei elä nykyajassa vaan on jumittunut jonnekin muualle, elää toista aikaa. Siksi ajattelin käyttää juttuni otsikossakin raflaavaa ilmausta ”toisaikainen maa”. Tyydyin lopulta kuitenkin neutraaliin ratkaisuun. 

Ennen kirjan hankkimista Inozemtsev oli minulle tuntematon nimi. Lukiessani alkoi kihelmöidä. Kirjoittajalle Venäjä on perspektiivitön entisaikojen mahti, jolle menneisyys on itse asiassa taakka, vaikka nykyisin virallisissa yhteyksissä pyritäänkin todistelemaan aivan muuta. Oma paradoksinsa on siinäkin, että ostin kirjan Pietarin pääkadun Nevski prospektin varrella sijaitsevasta Dom Knigi -kirjakaupasta, josta sitä en olisi odottanut löytäväni.  Ainakin olen uskonut, että siellä on myynnissä lähinnä valtakulttuuria ja virallista politiikkaa myötäileviä teoksia.

 

Singerin talo Pietarin Nevskillä, rakennuksessa sijaitsee Dom knigi -kirjakauppa

Tässä on hieman neutraalimpi kuvaus kirjan sisällöstä. Sen olen kopioinut täältä,  videokatsauksen johdantotekstistä:

”Inozemtsevin kirja on peilikuva Venäjästä. Siinä heijastuu kaikki ne koruttomat, toisaikaiset, ja osin alitajuisesti meiltä huomaamatta jääneet piirteet maasta, joka on kääntänyt selkänsä nykyaikaan ja valinnut oman erityisen tiensä, jonka päässä ei ole mitään: ei edistystä, ei mennyttä houreista menneisyyttä, ei yhtään mitään, paitsi valhetta, taantumaa ja rappiota.”

Lainaan tähän myös teoksen esipuhetta, jonka on laatinut Gleb  Pavlovski. Häneltä tulee painavaa mutta liioittelematonta vuodatusta:

”Vladislav Inozemtsev osoittaa ulospäin vakaalta ja mahtipontiselta näyttävän ei-nykyaikaisen valtakunnan paradoksaalisuuden. Tekijän tarkat kuvaukset yhteiskunnan, valtion, talouden toiminnasta ja maan kansainvälisistä suhteista kertovat kuitenkin umpikujan maailmasta. Venäjä ei ole vain jälkeenjäänyt, se on torjunut kaikki mahdollisuutensa kehitykseen. Moskova manipuloi yhteiskunnan resursseja ja kansalaisten omaisuutta suojellakseen oman hoviväkensä intressejä. Se on moraalitonta ja jättää maan tulevaisuutta paitsi, mutta maan henkiinjäämistä se ei kuitenkaan estä.”

Tuon mukaan Venäjällä ei ole ei ole ainakaan kummoista tietä tulevaisuuteen. Inozemtsev on näkemyksissään lohduton. Hän on omistanutkin kirjansa tyttärilleen, jotka ”joutuvat elämään ilman nykyaikaa olevassa maassa”.  Toisaalta välillä tekstistä löytyy valonpilkahduksia, mikä osoittaa tekijän edes heikon optimismin. Pienestä ristiriitaisuudesta se vihjaa. Inozemtsev vertaa nykyistä Venäjää Mussolinin ajan Italiaan, joka oli korporaatioiden hallussa. Valtiolla on sitä tukevia korporatiivisia rakenteita varmistamassa sisäistä turvallisuutta, toisin sanoen osana väkivaltakoneistoa. Mutta toivonvälähdys on siinä, ettei Mussolininkaan luoma järjestys kestänyt hänen elämäänsä pidemmälle. Näin ollen ei Venäjä mikään mureneva savijalka ole. Mahdollinen uudistumisprosessi on kuitenkin vaikea ja haastava. Keinoja kuitenkin on. Onhan esimerkiksi maailmallakin jo yli 30 miljoonaa ulkovenäläistä, jotka ovat jättäneet isänmaansa eri syistä. Sieltäkin voi löytyä yllättävän merkittävää tukea ja sijoituspääomaa tuleville uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.

Lukiessani mietin, miten venäläiset lukijat oikein Inozemtseviin suhtautuvat. Aavistelin, että kritiikki olisi murskaava. Siihen sainkin pian vahvistusta. Löysin eräältä nettisivulta hänen pari vuotta vanhan artikkelinsa (katso täältä), jossa käsitellään venäläistä kolonialismia ja verrataan tai paremminkin rinnastetaan se länsieurooppalaiseen kolonialismiin. Tekijä löytää samankaltaisuuksia. Keskustelupalastalla artikkeli ja sen kirjoittaja saavat murskakritiikin. Voisi puhua suoranaisesta ”someraivosta”. Tuskin siellä myötämielistä äänenpainoa löytyy. Päättelen, että ei Inozemtsev näkemyksinensä taida kotimaassaan kovin rakastettu henkilö olla.  

Venäjän mainitseminen siirtomaavallaksi on siis tabu.  Artikkelissa mainitaan myös Suomi, joka joutui aikoinaan osaksi Venäjää. Siirtomaapolitiikkaan kuuluvia väestönsiirtoja emme kokeneet, intressit olivat muualla. Sen sijaan kun Neuvostoliitto hajosi, huomasivat kymmenet miljoonat venäläiset jääneensä vieraaseen maahan, erilleen omasta emämaastaan. Se on tuonut mukanaan omat ongelmansa. Kovin traumaattista hajoamisessa on sekin, että tsaarinvallan ajoilta Venäjän ”siirtomaaherruuteen” liitetyt maat saivat nyt maistaa itsenäisen maan vapautta.

Arvostan tekijän rohkeutta käsitellä arkoja aiheita. Hän pyrkii tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun rohkeasti uusia näkökulmia. Vaikka suuttumusta ja jopa raivoa ilmeneekin, niin kyllä myös hedelmälliselle pohdinnalle on tilaa.

Johdannossa tekijä korostaa, että Venäjää on tarkasteltava ilman ennakkoluuloja, on tehtävä ero ”epänykyaikaisuuden” ja epänormaaliuden välillä. Siis kun runoilija kuvaa maata tyyliin ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää, siihen voi vain uskoa”, niin sellaiset ennakkoasenteet on hylättävä. Minulle suomalaisena tulee tässä yhteydessä mieleen oma brutaali lausahduksemme ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistais”. Tämänkaltaisten heittojen sijaan on pyrittävä tutkimaan monimuotoisen yhteiskuntajärjestelmän taustoja, rakenteita ja toimintaa.  Vaikka historiallisia juuria ei voi unohtaa, Venäjän jälkeenjääneisyys on Inozemtsevin mukaan vallanpitäjien valinta eikä mikään ”pimeästä menneisyydestä” perinnöksi saatu taakka. Tarkasteltaessa Venäjän taloutta pitkällä aikavälillä, voi nähdä, että Venäjän liiallinen riippuvuus raaka-aineiden viennistä on oman valinnan tulos.

Se mistä itse kritisoisin tekijää, koskee hänen suhdettaan Länsi-Euroopassa tapahtuvaan kehitykseen. Suhteessa esimerkiksi Euroopan unioniin Inozemtsev näyttäisi olevan turhan optimistinen ja näkevän siinä pelkkää myönteistä.  Hän ei tunnu näkevän kaikkia elämäntapaamme uhkaavia vaaroja. Monet Eurooppaa käsittelevät lähteet ovat peräisin ainakin yli kymmenen vuoden takaa.  Nykyhaasteet eivät tekijän agendaan mahdu.

Inozemtsev moittii Venäjän byrokraattisuutta ja jäykkiä rakenteita. Lisään omana arvionani, että myös Euroopan unionissa virkakunta on kasvanut ja kasvaa kuin pullataikina. On pidettävä mielessä, että samanlaisen kehityksen uhkaa on olemassa myös omassa rakkaassa Suomessamme, huolimatta täällä vallitsevasta demokraattisesta kehityksestä ja laajoista ihmisoikeuksista. Toivottavasti Suomessa huolehditaan innovatiivisuudesta eikä unohdeta koulutuksen kehittämistä eikä oman teollisuustuotannon tärkeyttä, ettei jämähdetä jäykkään näköalattomuuteen, jossa kylmä valtiokapitalismi pääsee kukoistamaan.

…

Kirjassa on noin 350 sivua tiukkaa analyysia. Lukuja on seitsemän sekä niiden lisäksi johdanto ja loppuluku. Niistä avautuu eri puolia venäläisen yhteiskunnasta ja sen kehityksestä.  Nyt kykenen avaamaan siitä vain erinäisiä hajanaisia näkymiä

Helsingin kauppatorilla sijaitseva kaksipäinen kotka - taivaallisen ja maallisen hallitsijan sekä myös Venäjän valtiollinen symboli.

Teoksen alkuosassa keskitytään historiaan. Tekijä löytää sieltä kolme vaihetta, joiden myötä Venäjän tie on muotoutunut. Ensiksi mainitaan muinaisen Venäjän suhde Bysanttiin. Siitä suhteesta näkyvimpänä merkkinä on kirkon ja valtioinstituutin kiinteä yhteys. Bysantti on ollut Euroopan historiassa merkittävä tienjakaja. Länsi erottui siitä omalle polulleen, Venäjä omalle. Aihetta on Suomessakin käsitelty paljon, mm. Jukka Korpela teoksessaan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla (Gaudeamus, 2015). Lännessä kirkko ja valtio kasvoivat erilleen.  Siellä luotiin poliittinen järjestelmä, joka rakentui yksilönvapauden, yksilön omistusoikeuden ja lakien varaan (Korpela, 248). Venäjällä kehityssuunta oli toinen. Kirkko pesiytyi valtakoneiston kupeeseen.

Toinen Venäjän kehitykseen dramaattisesti vaikuttanut kausi on mongolimiehityksen aika 1200-luvulta alkaen. Tšingis-kaanin johdolla alkanutta hyökkäystä seurasi yli 150 vuotta kestänyt Kultaisen ordan kausi. Vaikka hyökkäys oli verinen ja rankka, niin myöhemmin tilanne alueella rauhoittui. Mongoleilta ja Kultaisen ordan hallinnosta omaksuttiin paljon sellaista, mistä Venäjälle oli myöhemmin hyötyä tulevissa suurvaltapyrkimyksissä. Sen ajan hedelmiä ovat mm. Venäjän valtio-käsitys, laki, liikenneyhteydet sekä myös varsin suvaitsevainen suhtautuminen eri uskontoihin. Kultaisen ordan vuosina – jos alun tuhoja ei lasketa – myös ortodoksinen kirkko sai toimia suhteellisen vapaasti pitäen omalla olemassaolollaan yhteiskuntasovun voimassa.

Muslimit ja ortodoksit ovat kyennet elämään Venäjällä sovussa. Sitä ei siis voi verrata nykyisenkaltaiseen ristiriitojen täyttämään vastakkainasetteluun. Kun Suomeen muutti Venäjältä 1800-luvulla oma islamuskoinen tataarivähemmistö, se kotoutui hienosti suomalaiseen yhteiskuntaan. Rohkenen arvella, että tuo kotoutuminen on juuri samaa Venäjälle muotoutunutta historiallista perintöä.

Lopulta mongolivalta kukistettiin, kun ruhtinaskunnat kykenivät yhdistämään voimansa. Tuo voimien yhdistäminen mahdollisti sittemmin Venäjän suurvallan synnyn. Mongolit olivat luoneet perustan liikenneyhteyksille ja liikkumiselle, mikä auttoi Venäjää laajenemaan itään aina Beringin salmelle asti. Eikä siihen mennyt kuin 140 vuotta, mikä on poikkeuksellisen lyhyt aika.

Kolmannen vaiheen alku ajoittuu Pietari Suuren hallintokauteen. Tuolloin Venäjä alkoi omaksua kehittyneestä lännestä sen teknologiaa ja käyttää hyväksi Euroopassa jo omaksuttuja tieteen saavutuksia. Tuota aikaa Inozemtsev kutsuu ”flirttailuksi” lännen kanssa. Pietari Suuri antoi siinä maalle uuden suunnan. Uusia innovaatioita alettiin hyödyntää, mutta vanhakantainen Venäjä ei omaksunut kuitenkaan eurooppalaista hallintoa. Sittemmin vuosisatoja myöhemmin, kun maa oli aloittamassa hallinnon demokratiakehitystä, valistuksen ajoilta periytyvä uudistusliike kaatoi koko imperiumin. Kuitenkin Neuvostoliitto tuntui 30-luvulla palaavan mongolivallan aikaan, kun Josef Stalinkin alkoi saada suuren Tšingis-kaanin ominaisuuksia.

Historiaosuus on minusta teoksen mielenkiintoisinta antia ja kirjaa kahlatessani viivyin se parissa pitkään. Historian kautta ymmärtää jotain myös myöhemmästä talouden kehityksestä ja vallitsevasta valtiokehityksestä.

…

Moskovan Kreml kuvattuna Kristus Vapahtajan kirkon kattotasanteelta

Katse Kremlin muurien sisäpuolelle

Valtiokäsityksestä

Viivyn vielä historiassa. Haluan erikseen käsitellä Venäjän omaksuman valtiokäsityksen taustoja. Valitan, jos tekstissä on turhaa toistoa. Totean erikseen, että näkökulma on historiassa. Nykypäivään ei saa tehdä suoraa rinnastusta.

Venäjän valtion muotoutumisen erityispiirteet kertovat aivan erityisestä ilmiöstä. Siitä ei muotoutunut länsieurooppalaisen valtion tapaan maallista ja monitasoista.

Bysantin perinteen mukaisesti kirkon ja valtion välillä oli eräänlainen yhteishallinto eli symfonia (Korpela, s. 256). Lännessä tuo yhteys katkesi ja katolinen kirkko kehittyi valtiosta erillään ja jäi syrjään valtiollisesta vallankäytöstä. Siellä lakien perustaksi tuli luonnonoikeusajattelu. Paavi säilyi uskonnollisena johtajana eikä häntä enää tarvittu legitimoimaan kuninkaanvaltaa.

Idässä kirkon ja valtion ykseys säilyi. Sen purkaminen ei Inozemtsevin mukaan ole onnistunut käytännössä koskaan. Tavalla tai toisella kirkko on ollut valtiokoneistossa kiinni.

Kun Pietari Suuren ajoilta lähtien on alettu omaksua tuoda maahan eurooppalaista teknologiakehitystä, valtio on ollut takuumiehenä sille, etteivät teknologiset uutuudet muuta yhteiskunnallisten ryhmittymien vaikutusvaltaa, ts. että vallitseva poliittinen hallinto (ja sen mukana eliitin asema) säilyy entisellään.

Inozemtsev osoittaa kyynisyytensä todetessaan, että venäläinen todellisuus on ollut jopa ”surullisempaa” kuin eurooppalaiseen itsevaltiuteen sisältyvä absolutistinen järjestelmä. Eurooppalainen monarkki saattoi todeta: ”Valtio – se olen minä!” Venäjällä ei edes hallitsija ole voinut olla todellinen vallankäyttäjä.

Katariina Suuri Pietarissa Nevski prospektin varrella, taustalla Aleksandrinski teatteri.

Valtiojärjestelmä on ollut hallitsijan seurana, häneen kiinnittynyt persoonaton yhtiömies, johon on täytynyt mukautua. Lisäksi Venäjä on varhaisten vaiheittensa kautta ollut ”kolonialistinen imperiumi”, joka on sulkenut pois mahdollisuuden toimia kuin eurooppalaisperäinen kansakunta. Siinä tilassa hallitsija on jäänyt omalla tavallaan järjestelmän panttivangiksi. Tämä asetelma kuuluu kirjassa käsiteltyyn venäläiseen identiteettiin.

Valtiokoneisto on taannut oikeudet hallitsijalle, olkoon se kuka hyvänsä. Hallitsijan tehtävänä on ollut toimia ei kansan ja yhteiskunnan nimissä, vaan valtion nimissä ja valtion hyväksi.  Demokraattisessa maassa valtion nimissä voi esiintyä kansa, joka voi esittää omat kansalliset intressinsä. Venäjän kaltaisessa absoluuttisessa monarkiassa asetelma oli toinen. Tsaari oli kuin valtion edusmies, oma persoona oli etäännytetty.

Sittemmin Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä valtiollisuus on saanut uuden muotonsa. Pääsihteeri tai presidentti eivät ole enää kutsuneet itseään valtion ruumiillistumaksi. Mutta päämiehen virheettömyys on tietenkin ollut edelleen selviö. Ongelmien ilmetessä syyllinen löytyy muualta, aivan kuin ennen ”tsaari on hyvä – pajarit pahoja!”

Valtion puolustaminen on ollut maassa läpi historian korkeimpana arvona – jopa silloin kun loogisesti olisi ollut viisainta syöstä hallitsija vallasta ja purkaa hallinto. 

Venäjällä valtion asema on niin vahva, että mikä tahansa lojaalisuuden puute on helposti tulkittu valtionvastaiseksi toimeksi.

Inozemtsev erottaa kolme valtiokeskeisyydestä johtuvaa ja nykyaikana vastaantulevaa erityispiirrettä: (1) valtio on työntänyt kansan ja yksilön periferiaan, (2) tehokkuusajattelu on kokenut kriisin (siitä enemmän edempänä, vrt. effectiveness-efficiency), (3) järkiperäinen ajattelu on yhteiskunnasta katoamassa. Tuo viimeinen on kyllä mielenkiintoinen asia. Jotenkin tuntuu, että se kuvaa myös meidän omaa maatamme ja samalla Euroopan unionia. Teen retorisen kysymyksen: olisiko sittenkin taustat jossakin muualla kuin Venäjän valtiokäsityksessä?

…

Venäjästä on muotoutunut keskusjohtoinen tiukasti hierarkkinen yhteiskunta eikä se ole kyennyt mukautumaan läntisessä maailmassa nousseeseen demokratiakehitykseen. Valtio on Venäjällä ylitse muiden. Sen etua on ennen muuta ajettava. Kansalainen on vain valtion palvelija. Näin voi liioitellusti todeta.

Tarkastellaan vaikka lainsäädännön tilaa. Kultaisesta ordasta Venäjä peri hyvin ankarat rangaistukset. Kuolemanrangaistukset olivat tavallisia. Rikollisia ei säälitty. Vuonna 1497 kuolemanrangaistus saattoi odottaa murhasta, ryöstöstä, toistuvasta varastelusta ja jopa panettelusta syytettyä, kun taas vuodelta 1926 peräisin olevan Venäjän federaation rikoslain mukaan raskauttavien seikkojen vallitessa tehdystä murhasta sai kymmenen vuoden tuomion.  Sen mukaan vuosisatojen kuluessa suunta on ollut lievenemään päin. Mutta miten on valtioon kohdistuneissa rikoksissa? 1400-luvun lopulla kuolemaan tuomittiin vain valtiopetoksesta, mutta vuonna 1926 se uhkasi jopa salakuljetuksesta syytettyä.

Pietari-Paavalin linnoitus, tsaarinajan vankila, joka ei kuitenkaan julmuudessa pärjännyt neuvostohallinnolle.

Yhteiskunnassa ajetaan ensimmäisenä valtion etua, kansalaiset ja heidän toimintansa on jäänyt toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyen ihmisten tekemä työ ei ole saanut arvostusta. Välillä sitä on jopa pidetty ilmaisena, räikeimpänä esimerkkinä neuvostoyhteiskunnan pakkotyövangit.

Valtiokeskeisyyden lisäksi Venäjän talouselämä ja elinkeinorakenne on omanlaisensa. Talous on jämähtänyt raaka-aineiden tuotantoon ja on näin ollen liikaa riippuvainen niiden maailmanmarkkinahinnoista. Näin maan vakaa kehitys voi kärsiä. Suhteessa moneen pienempään kansantalouteen maan oma teollisuustuotanto on tyrehtynyt, nykyisin se on hämmästyttävän alhainen.  Tekijä tuo esille eri tuotantolukuja, jotka puhuvat karua kieltään.

Tämänkaltaisessa yhteiskunnassa vain pieni osa väestöstä on suoranaisesti mukana vientituotannossa tuottamassa sitä pääomaa, jolla hyvinvointia voidaan rakentaa. Se antaa mahdollisuuden byrokratian paisuttamiselle ja luo suuren hierarkian yläpäähän suuria vapauksia. Ensiksikin tuo kehityssuunta ei voi taata vakautta.

Liiallinen riippuvuus maailmanmarkkinahinnoista, tuo mukanaan myös rahoitusongelman. Voi käydä, että hintojen ollessa alhaiset uusiin innovaatioihin, koulutukseen ja tutkimukseen ei varoja löydy. Byrokratiaa tuolloinkaan tuskin supistetaan. 

Otetaan Venäjän rinnalle valtio, jolla ei ole käytettävissä raaka-ainevarantoja ja joka on joutunut hyvinvointinsa eteen luomaan monipuolisesti teollisuutta ja saanut tuotteita laajalti vientiin. Tällaisessa innovatiivisessa yhteiskunnassa huomattavasti suurempi osa väestöstä on suoraan tekemisissä vientituotannon kanssa. Tämäkin on luonut ja luo aivan omanlaisensa yhteiskunnan. Venäjällä valtiokoneisto on paisunut ja pöhöttynyttä virkakuntaa tuntuu löytyvän.

Kun valtiota ohjaa vahva byrokratia, valtio on tottunut käsittelemään yksilöitä ylhäältä käsin. Ihminen nähdään ensi sijaisesti osana valtiota. Kansalaisten oikeusturva voi jäädä helposti liian vähälle huomiolle tai kokonaan huomiotta. Siitä on kyllä esimerkkejä, että valtio on kansakunnan turvallisuutta korostaakseen puuttunut kansalaisvapauksiin.

Moskova lumisena talvena

….

Nykyjärjestelmä on lahjuksille ja korruptiolle suosiollinen. Maan hallinnossa on sen verran paljon virkamiestasoja, että sinne mahtuu välistä vetäjiä.  Inozemtsev tekee lahjusten (engl. ’bribery’) ja korruption (’corruption’) välille selvän eron.

Lahjukset ovat pieniä tukisummia, jolloin jokin yksittäinen asia voidaan toteuttaa vaivattomammin. Niitä esiintyy byrokratian kaikilla eri tasoilla. Se on virkamiehen ja yrittäjän yhteistyötä. Esimerkiksi eri asiakirjojen, kuten lupien ja lisenssien hankinnassa, asioiden etenemistä voidaan jouduttaa pienellä voitelulla.

Korruptio kuuluu puolestaan ylimpien virkamiesten toimiin ja se vaatii laajaa suunnittelua. Siinä käytetään suuria budjetteihin kirjattuja rahamääriä ja korporaatioiden finanssivirtoja.  Venäjän kaltaisessa valtiohallinnossa se on mahdollista, kun jo suunnitteluvaiheessa järjestellään suuria hankintoja tai jaetaan valtion tilauksia. On luotu ”näennäisprojekteja”, joiden kautta rahaa on valunut korruptioon. Yksittäisessä rakennusprojektissa voidaan siirtää suuria summia virkamiehen tai hänen sukulaistensa haltuun. Esimerkkinä Inozemtsev mainitsee entisen Moskovan pormestarin Juri Lužkovin ja hänen vaimonsa tapauksen. 

Uudistuksen jarruna on myös tuotannon tehokkuuden ongelmat. Siinä maalla on pitkät perinteet. Kaikille Neuvostoliiton tuotantoelämän lähemmin tuntevat muistavat, kuinka  tuotannon tehokkuuteen pyrittäessä jotain kuitenkin puuttui. Venäjällä ei Inozemtsevin mukaan tehokkuudesta puhuttaessa ei osata tehdä eroa tehokkuuden ja suorituskyvyn välillä. Tarkoitan englannin kielen sanoja effectiveness ja efficiency (saksaksi Effectivität – Effizienz). Kun lännessä tehokkuuteen pyritään suorittamalla tehtävä mahdollisimman pienin kuluin. Venäläisessä ajattelutavassa projektin saattaminen päätökseen on itsetarkoitus. Kuluilla sen suorittamiseen ole merkitystä: ”Voittajaa ei tuomita”. tietysti tässä on hieman liioittelua mutta ongelma on edelleen voimassa.

Venäjällä ei ihmistyövoimaa arvosteta samalla lailla kuin lännessä. Kun muualla on pyritty taloudellisuuteen, taloudellisiin ratkaisuihin, se koskee myös ihmistyön määrää. Venäjällä näin ei tapahdu.

Karvaat esimerkit vankityövoiman käytöstä ovat toki menneisyyttä. Raaka-ainevoittoisessa taloudessa työvoimaa on tarjolla enemmän, koska ihmiset eivät olen tuotantoelämässä niin suurilukuisasti mukana. Taloudellisuuteen työvoiman käytössä ei ole totuttu.  Venäjän taloutta voi kutsua kansantaloudeksi, mutta economy-sana ei siihen sovi, koska sanalla on säästäväisyyteen viittaava sivumerkitys. Tätä on Inozemtsevilta mielestäni kelpo toteamus.

Miksi modernisaatio ei ole onnistunut?  Venäläinen järjestelmä on jäykkä. Ei ole samanlaista joustavuutta kuin muualla. Venäjän viranomaiset eivät ole kiinnostuneita liiketoiminnan tehokkuudesta eikä pääoman kasvusta. Valtiota kiinnostaa vain juokseva rahavirta, josta saadaan veroja ja ammennetaan epävirallisia tuloja. Ja niillä aloilla, joissa muualla maailmalla on kyetty laskemaan kuluja, ei Venäjällä ole ollut menestystä. Kun jo perinteisenkin teollisuuden modernisoinnissa on ongelmia, niin sitä hankalampaa se on uusilla aloilla. Kun mennään Venäjän omimmalle alueelle, raaka-ainetuotantoon, niin siinä valtio on suuntautunut lähinnä ylläpitämään valvontaa. Normaali kehitystyö on jäänyt tekemättä. Ylipäänsä investoijille modernisaatio olisi kannattavaa, mutta tervettä kilpailua ei nykyisin Inozemtsevin mukaan ole.

Lisäksi modernisaatio edellyttää luotettavaa yhteistyökumppania. Niiden hankinnassa ei venäläinen osapuoli ole onnistunut. Taloudelliseen yhteistyöhön venäläinen osapuoli on keskittynyt liikaa puolustamaan omia intressejään riskejä peläten, mikä voi lamaannuttaa yhteistyön alkuunsa. Luottamuksellisiin suhteisiin se ei välttämättä kykene. Viime aikoina on suuntauduttu luomaan suhteita Kiinan kanssa. Inozemtsev ei näe Kiinaa sopivaksi kumppaniksi.  Siellä tuskin on valmiuksia tai kiinnostusta. Esimerkiksi raaka-aineiden käsittelyyn erikoistuneen yrityksen rakentamisesta on käyty pitkään neuvotteluja eikä tulokseen ole päästy.

Modernisaatio ei ole pelkkä taloudellinen vaan myös sosiaalinen prosessi. Tarvitaan innovatiivista lähestymistä uusille aloille. Sitä on jäykäksi osoittautuneessa venäläisessä yhteiskunnassa vaikea toteuttaa. Kiina siinä on kylläkin onnistunut.

Inozemtsev on pessimistinen myös koulutuksen ja ammattitaidon suhteen.  Hän antaa lohduttoman kuvan koululaitoksesta ja tieteen kehityksestä. Kansakunta on hänen mukaansa tyhmentymässä. Lahjakkaampi väestönosa on siirtynyt tai siirtymässä muualle, puuttuu älyllistä potentiaalia. Itse tuota näkemystä kyllä hieman ihmettelen, sillä ovathan venäläiset koululaiset menestyneet hyvin erilaisissa kansainvälisissä tieteellisissä kilpailuissa.

Lohduton näkemys kirjoittajalla on myös maan terveydenhoitojärjestelmästä. Se osoittaa osaltaan sen, kuinka tavallisten kansalaisten edut jäävät valtiokeskeisessä yhteiskunnassa helposti hoitamatta. Kun talouden kehitys on epävarma, säästetään ensinnä sieltä.

Lopuksi

Moskovan Kreml

 Kun kerran käytän juttuni otsikossa tie-vertausta, niin käännetään vielä lopuksi katse horisonttiin ja vilkaistaan, mitä siellä voisi pilkahtaa. Kirjoittajalla on löytänyt historiasta mielenkiintoisen vertailukohdan: Weimarin tasavallan 20-luvun lopun Euroopasta. Rinnastus koskee nimenomaan aikaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla. Tuolloin hehkutettiin Euroopassa innostuneena, että viimeinkin Venäjästä on tulossa ”normaali” valtio. Markkinoiden uskottiin avautuvan ja maahan alkoi virrata tukea. Samanlaista innostusta tekijän mukaan oli huomattavissa myös Saksan kehityksen suhteen 20-luvulla.

Inozemtsev halunnee tuolla rinnastuksella kertoa, ettei pitäisi suinpäin lähdetä myötäilemään (tai ”flirttailemaan”), vaan on parempi olla varuillaan, ettei tulla lopulta tukeneeksi epätoivottua kehitystä. Menneisyyden kivijalka on juurtunut syvälle, siitä taakasta irrottautuminen on kova prosessi. Uudistumisprosessissa voivat auttaa vaikkapa ulkovenäläiset, jotka ovat siis jättäneet eri syistä isänmaansa mutta joilla on siihen edelleen henkinen side. Sieltäkin voi löytyä merkittävää tukea ja myös sijoituspääomaa uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.

Täytyy korostaa, että Inozemtsev ei ainakaan oman käsitykseni mukaan halua lyödä Venäjän nykyiseen presidenttiin leimaa eikä samaistaa Venäjää 30-luvun Saksaan. Hän vain kehottaa varomaan turhaa sinisilmäisyyttä, millä Länsi-Eurooppa suhtautui tuolloin Venäjän orastavaan demokratisoitumiseen.  Uudistuminen on välttämätöntä ja sen myötä voi avautua hedelmällinen yhteistyö.

Kuten yllä olen jo todennut, Inozemtsevilta pilkahtaa kaiken lohduttomuuden keskeltä välillä toivon kipinöitä. Maan talouselämässä on myös hyvää. On toimintakykyinen infra. On yksityisiä yrityksiä ja ulkomaisilla konserneilla on maassa mahdollista toimia. Kehitysnäkymiä löytyy, vaikka elinkeinoelämän toimintaedellytyksissä onkin puutteita ja vaikka maa elää liikaa raaka-ainetuotannon varassa. Ennen kaikkea poliittinen järjestelmä kaipaa perinpohjaista harjausta. Kansalaisyhteiskunnan kehitykselle on avattava väylä. 

 

Tsaari Aleksanteri II:n ratsastajapatsas Marmoripalatsin sisäpihalla Pietarissa

Notre Dame ja Osip Mandelštam

En ole koskaan käynyt Pariisissa ja tuskin käynkään. Yhtä kaikki nyt tulipalon vuoksi julkisen huomion kohteeksi noussut Notre Dame on tehnyt minuun vaikutuksen. Arkkitehtuuriltaan katedraali edustaa mykistävän komeaa goottilaista tyyliä. Siellä on upeasti soivat urut, joita olen valitettavasti voinut kuunnella vain äänitteiden kautta. Uutiset tulipalosta järkyttivät.  Kirkosta minulla on kunnioittavia mielikuvia ehkä jopa lapsuudesta saakka. Matkamuistelmia ei siis ole, mutta olen muistanut kyllä useimmiten kysäistä Pariisin kävijöiltä, onko siellä tullut poikettua.

 Olen viime päivinä syventynyt venäläisen runoilijan Osip Mandelštamin (1891-1938) elämään ja tuotantoon. Ikäviä uutisia lukiessani mieleen nousi eräs hänen Notre Damea käsittelevä nuoruuden aikainen runonsa. Mandelštam opiskeli jonkin aikaa Pariisissa Sorbonnen yliopistossa ja runo on peräisin noilta ajoilta.

Runo noudattaa akmeismin periaatteita. Se oli runoudessa 1910-luvulla symbolismin vastapainoksi noussut suuntaus, jossa korostetaan konkretiaa ja vältetään kaikenlaista mystifiointia ja epämääräiseen henkiseen oivallukseen pohjautuvia elämyksiä. Runossa periaatteena on käsitellä konkreettisia havaintoja, sen kuvakieli on selkeää. Runoilija ei ollut mikään yliluonnollinen näkijä, vaan lähinnä käsityöläinen.

Akmeistisissa runoissa otsikkona on usein jokin paikka. Sen mukaisesti myös tämäkin runo on nimeltään pelkkä NOTRE DAME, latinalaisin aakkosin kirjoitettuna. Itse runo on luonnollisesti kirjoitettu venäjäksi.  Käsittelen runoa ja sen suomenkielistä versiota alempana tarkemmin, mutta kuvaan sitä nyt johdannoksi muutamalla sanalla. Siitä on kaikki uskonnollisuus riisuttu. Huomion kohteena on kirkon arkkitehtuuri ja myös kulttuurihistoria. Lopussa on rinnastus kirjoittajan omaan runoilijan persoonaan. Metaforia ja yllättäviä vastakkainasetteluja se toki sisältää.  

Etenen hieman pitemmän kaavan mukaan ja esittelen aluksi runoilijan. Mandelštam syntyi Venäjän keisarikunnassa ja kuoli Neuvostoliitossa. Hän oli Puolan juutalaisia ja syntymäpaikka oli Varsova, joka oli tuolloin Venäjän imperiumin aivan länsirajalla. Kuolema tapahtui sitten neuvostoterrorin vuosina aivan kommunistisen imperiumin itärajalla Vladivostokissa sijainneella siirtovankileirillä. Sitä mitä noiden vuosien välillä tapahtui, jätän nyt tarkemmin käsittelemättä.  Rajoitun vain muutamiin seikkoihin. Osip Mandelštamin isä oli taitava käsityöläinen, kielitaitoinen mies ja Schillerin runouden ystävä.  Poika Osip peri isältään kiinnostuksen lyriikkaan. Perhe muutti 1890-luvulla pian pojan syntymän jälkeen Pietarin lähelle Pavlovskiin ja sieltä tie vei itse pääkaupunkiin. Vuonna 1905 Pietarissa yritettiin vallankumousta, joka verisesti torjuttiin. Kapinamielialat nousivat ja nuoriso meni mukaan. Perheen isä oli itse juutalaisvastaisen tsaarihallinnon vastustaja. Perheen äiti oli kuitenkin huolissaan pojan kehityksestä.  Kun Osip sai kouluopintonsa vuonna 1907 päätökseen, äiti lähetti pojan tätä suojellakseen länteen opiskelemaan. Näin ollen Osip Mandelštam opiskeli vuosina 1908-1910 Pariisissa ja myös Saksassa Heidelbergin yliopistossa. Hän oleskeli noina aikoina myös ainakin Sveitsissä ja Italiassa.  Vuonna 1910 hänen oli palattava takaisin kotiin. Isä oli intomielinen juutalainen, mutta pojalla ei ollut syntyperänsä vuoksi pääsyä Pietariin eikä hän voinut saada kiintiöiden vuoksi saada opiskeluoikeutta Pietarin yliopistoon. Nuorukainen ratkaisi ongelman käymällä Viipurissa, jossa hän otti metodistipastorilta kristillisen kasteen. Isä ei ratkaisusta pitänyt mutta pojalle avautui opiskelijapaikka Pietarin yliopistoon. Osip Mandelštam perusteli ratkaisuaan todeten, että hän ei ottanut vastaan kristinuskoa vaan kristillisen kulttuuriperinnön.

Runous oli kiinnostanut Mandelštamia jo lapsesta ja tuo kiinnostus vain syveni varhaisina opiskeluvuosina Keski-Euroopassa. Pariisissa hän tutustui runoilija Nikolai Gumiljoviin, ja Pietariin palattuaan ystäväpiirin tuli lisäksi mm. Anna Ahmatova ja myöhemmin myös Marina Tsvetajeva. Mandelštam oli alussa kiinnostunut symbolistisesta lyriikasta, mutta sitten akmeismi vei mukanaan. Hän kuului sitä harrastaneeseen runoilijoiden työpajassa.  Hänen vuonna 1912 kirjoittamansa Notre Dame edustaa tuota suuntausta. Runoon liittyy läheisesti myös toinen kirkkorakennusta kuvaava runo – Hagia Sofia (Айя-София), jossa siis kuvataan Istanbulissa sijaitsevaa muinoin kirkkona toiminutta rakennusta ja sen historiaa.

Mandelštamin esikoiskokoelma ilmestyi vuonna 1913. Se oli nimeltään ”Kivi” (Камень). Nuo yllä mainitut runot tulivat kokoelmaan mukaan.  Annan kuitenkin pienen varauksen, sillä eräiden tietojen mukaan ne sisältyivät vasta vuonna 1916 ilmestyneeseen toiseen painokseen.

Mandelštam koki tuolloin runoilijan työnsä – karkeasti sanottuna - enemmänkin käsityöläisenä. Myöhemmin vallankumouksen koittaessa ja 20-luvulle tultaessa runoilijan tyyli muuttui. Hän luopui ulkopuolisen tarkkailijan roolistaan ja hän alkoi mennä enemmän itse mukaan tapahtumiin. Hän alkoi olla enemmän kokija, jolloin myös rakkauden teemat tulivat runouteen mukaan.

1920-luvun alussa ilmestyneessä Tristia-kokoelmassa on jo toisenlainen henki. Sen nimiruno kirjoitettu vuonna 1918. Kun Kivi-kokoelmassa perustana on järjestys, Tristiassa pintaan nousee kaaos. Järjestystä ei enää ole. (Lähteenä on mm. Oleg Lekmanovin luento.) Tristia-runo löytyy suomennettuna kokoelmasta Kivitauluoodi (ks. alla).

…

Alkuperäinen runo Notre Dame on luettavissa täällä. Kopioin sen kuitenkin oheen. Englanninkielisiä käännöksiä on useita. Valitsen tähän tämän version.  Sekin avautuu klikkaamalla, jätän sen kopioimatta. Siellä sekä alkuperäinen että käännös on myös kuultavissa.

Runon on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Se löytyy kokoelmasta Kivitauluoodi (Tammi 1997). Mandelštamin lyriikka on vaikeaselkoista, lukija ei saa useinkaan otetta sen metaforisuudesta. Itse olen usein pulassa hänen runoihinsa tutustuessani.  Lyriikan kääntäminen on ylipäänsä vaikeaa, lähes mahdotonta. Mandelštamin parissa suomentajan on mentävä syvälle runoilijan maailmaan. Mikkola on selviytynyt työstään niin hyvin kuin se on mahdollista. Mielelläni olisin nähnyt Notre Damen rinnalla suomennoksen myös Hagia Sofiasta.

Laitan oheen myös oman käännösversioni. Teen sen kykyni tuntien epäröivin mielin. Lisäksi tunnustan, että olen käyttänyt apuna Mikkolan versiota. Mandelštamilla oli tapana muokata runojaan jatkuvasti. Saattaa olla, että Mikkolalla on ollut käytössään toinen versio. Kyse on yhdestä sananvalinnasta, joka eroaa mitättömän vähän minun käyttämästäni. En viitsi sitä kohtaa nostaa tarkemmin esille.

Notre Damen runomittana on käytetty kuusipolvista jambia. Runomitassa on kyse runon rytmistä, painollisen ja painottoman tavun vaihtelusta. Kuusipolvinen jambi on nimenomaan Notre Damessa kuitenkin verrattain vapaa. Kysehän on painollisen ja painottoman vaihtelusta ja sen mukaisesta rytmistä. Notre Damessa painoton osa voi sisältää kaksi tavua. Kyse on ns. pyrrhikuksesta.

Suomennoksissa ei runomittaa voi voi välittää. Loppusointu ei nykysuomeen istu. Kääntämisestä tulee ylivoimaisen työlästä ja lopputulos on torso.  Suomennoksen lukijat jäävät monilta osin paitsi alkuperäisen runon soljuvaa poljentoa. Runon rytmi täytyy välittää toisin keinoin. Mikkolan suomennoksista löytyy sisäistä rytmiä. Siksi en halua omia versioitani rinnastaa hänen tuotoksiinsa. Otan niitä vain esille, antaakseni runosta hieman monipuolisemman kuvan. Sen vuoksi on hyvä verrata myös englanninkielisiin versioihin.

…

Alkuperäinen runo:

NOTRE DAME

Где римский судия судил чужой народ —

Стоит базилика, и — радостный и первый —

Как некогда Адам, распластывая нервы,

Играет мышцами крестовый легкий свод.

Но выдает себя снаружи тайный план,

Здесь позаботилась подпружных арок сила,

Чтоб масса грузная стены не сокрушила,

И свода дерзкого бездействует таран.

Стихийный лабиринт, непостижимый лес,

Души готической рассудочная пропасть,

Египетская мощь и христианства робость,

С тростинкой рядом — дуб, и всюду царь — отвес.

Но чем внимательней, твердыня Notre Dame,

Я изучал твои чудовищные ребра,—

Тем чаще думал я: из тяжести недоброй

И я когда-нибудь прекрасное создам...

…

Mikkolan suomennos kokoelmasta Kivitauluoodi:

Notre-Dame

Missä Rooman tuomari tuomitsi vierasta kansaa,

kirkko seisoo nyt, ja hermot kireimmillään

ristiholvi leikkii lihaksillaan

kuin muinoin Aadam, iloinen esikoinen.

Mutta salainen kaava paljastuu ulkoapäin:

joustavain kaarten voima kannattelee

muurien raskasta massaa, ja toimetonna

on muurinmurskaaja, uskalias holvi.

Villi labyrintti, käsittämätön metsä

goottisen hengen järkiperäinen kuilu,

Egyptin mahti, kristillisyyden nöyryys,

-tammi ja ruoko – ja luotisuoran herruus.

Mitä tarkemmin, oi linna, Notre-Dame,

tutkin hirviömäistä rintakehääsi,

sitä syvemmin tunnen: vihamielinen massa

on minunkin käsissäni muuttuva kauneudeksi.

…

Oma versioni:

Missä roomalainen oikeus tuomitsi vierasta kansaa.

seisoo nyt basilika – ja kuin muinoin Adam,

iloisena ja ensimmäisenä hermojaan venytellen

leikkii lihaksillaan kevyt ristiholvi

 Mutta ulkoa paljastuu salainen suunnitelma.

Jotta kuormittunut massa ei murskaisi seinää,

vaikuttaa joustavain kaarten voima.

Näin röyhkeä holvinsärkijä on toimeton

Alkuvoimainen labyrintti, käsittämätön metsä,

goottisen hengen järkiperäinen kuilu

Egyptin mahti ja kristillisyyden nöyryys,

ruohonkorren vieressä tammi – hallitsijana luotisuora

Mutta mitä tarkemmin, Notre Damen linna,

olen hirviömäisiä kylkiäsi tutkinut,

sitä enemmän olen ajatellut: kyllä joskus minäkin

ilkeän raskaasta ihanaa luon

,,,

Runon alussa viitataan siihen, mitä kirkon paikalla oli ennen kuin ”Meidän rouvaamme” ryhdyttiin rakentamaan. Runossa menneeseen viitataan epämääräisesti, joten tarkennan. Ennen muinoin Ranskan alue kuului Rooman valtakuntaan. Kirkon paikalla on Wikipedian mukaan joskus ollut Jupiterin palvontapaikka. Tuolloin nykyisen Pariisin paikalla sijaitsi Lutetian kaupunki. Nimi muuttui vähitellen Pariisiksi. 1000-luvulla kaupunki alkoi voimakkaasti kasvaa. Notre Damen katedraalia -  suoraan käännettynä ”Meidän Rouvaamme” -  alettiin rakentaa 1163. Työhön meni lähes pari vuosisataa.  Rakennus valmistui 1345.

Kirkko on kokenut vuosisatojen pyörteissä monenmoista muutosta. Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin 1790-luvulla se joutui vandaalien tuhoamaksi. Monet arvokkaat pyhäinkuvat ja arvoesineet ryöstettiin tai tuhottiin. Kirkko kuitenkin entisöitiin. Siitä Napoleon Bonaparte teki vuonna 1801 sopimuksen ja vuonna 1804 hänet kruunattiin entisöidyssä katedraalissa maan hallitsijaksi. Eikä rakennus senkään jälkeen ole saanut olla rauhassa.

Pariisin vapauttamisen aikana elokuussa 1944 katedraali kärsi pieniä vahinkoja. Osa keskiaikaisista lasimaalauksista vaurioitui, ne korvattiin myöhemmin modernilla abstraktilla mallilla. Katedraalissa pidettiin erityinen messu Pariisin vapauttamisen kunniaksi.

…

Kuten jo yllä totesin, runo keskittyy akmeismin periaatteiden mukaisesti kirkon arkkitehtuuriin, rakenteeseen. Lisäksi ollaan kosketuksessa kulttuuriperintöön, ei varsinaisesti kristinuskoon. Runossa vanha rakennustekniikka ja goottilainen tyyli saavat arvostusta. Kirkkorakennus on inhimillisen järjen suuri saavutus. Runoilija löytää rakennuksesta keskenään ristiriitaisia koossa pitäviä voimia. Katedraali on kuin sisällään vastakkaisuuksia pitävä organismi. Pienillä holvikaarilla on tärkeä tehtävä, jotta rakennus ylipäänsä pysyisi koossa. Muurinsärkijä on tehty toimettomaksi.

Runo rakentuu paljolti kirkkorakennuksen personifikaatioon. Se saa ihmisen piirteitä. Kirkolla on hirviömäiset kyljet (tai rintakehä), holvi leikkii lihaksillaan hermoja venytellen. Laatusanat ovat voimakkaita ja tunteenomaisia. Metaforisuus on osin arvoituksellista.

Aatami eli Adam esiintyy akmeistien varhaisissa teorioissa. Hän oli hahmo, jonka varaan yritettiin rakentaa uudenlaista oppia. Mandelštamin myöhempien arvioiden mukaan idea ei kantanut hedelmää (artikkeli Sanan luonnosta 1921-1922, ks. teos Keskustelu Dantesta, suom. J.Mallinen). Tässä runossa esiintyvässä Adamissa saattaisi olla vielä kaikua tuosta ajatuksesta. Ainakin se on metaforinen rinnastus ja linkki menneeseen. 

Kolmas säkeistö ottaa kirkon rakenteisiin etäisyyttä. Se tuo esille kontrasteja ja vastakkainasettelua. Villi, alkuvoimainen labyrintti sekä toisaalta metsä ovat horisontaalisia ja vertikaalisia esteitä. Lattia on joskus rakennettu goottilaisissa katedraaleissa labyrintin kaltaiseksi. Se symboloi matkaa mäkistä tietä pitkin Jerusalemiin.

Metsä-vertaus on goottilaisiin katedraaleihin liittyen tavallista eikä se siis ole Mandelštamin keksimä. Varsinkin 1800-luvulla noita rinnastuksia löytyy kirjailijoiden teksteissä runsaammin, esimerkiksi Goethella. Käsittääkseni niiden taustat ovat jo 1600-luvulla. Metsärinnastuksista puhutaan mm. täältä löytyvässä videossa.

Sitten asetetaan rinnastusten ruoko ja tammi. Omassa käännöksessäni päädyin ruo’on sijasta ruohonkorsi-sanaan. Ruoko viittaa ihmiseen, hänen tekemäänsä työhön. Rinnastuksella on filosofista taustaa. Ainakin tämän artikkelin mukaan tuo rinnastus löytyy 1600-luvulla eläneen Blaise Pascalin filosofiasta. Sen vastakohdaksi asetetaan taipumaton tammi. Hentoinen ruoko kannattelee tammea. Runossa tuota vastakkaisuutta pitää yllä ”luotisuora”, jota alkuperäisessä runossa kutsutaan tsaariksi. Tuo luotisuora-vertaus on yllättävä. Suoraan käännettynä kohta kuuluu: ”kaikkialla tsaarina – luotisuora.” Englanninnoksessa todetaan, että ”luotisuora on perinyt vallan”.

Muutakin kontrastia on. Egyptiläinen mahti ja voima asetetaan vastakkain kristillisen nöyryyden kanssa.  Viitataan luonnollisesti egyptiläisiin pyramideihin. Puhutaan myös järjellisestä (järkiperäisestä) kuilusta. Kyseessä on oksymoron – kaksi näennäisesti vastakkaista käsitettä sisältävä sanonta. Kuilu ei voi olla järjellinen tai järkiperäinen mutta vastakkaisuudet yhdistävälle goottilaiselle hengelle maailma näyttää nimenomaan siltä.

Viimeisessä säkeessä on asetettu vastakkain hirvittävä ja kaunis (ihana). Rumasta materiaalista luodaan aarre, mestariteos. Runoilija kääntää lopussa katseensa omaan itseensä. Hän saa tuosta goottilaisen arkkitehtuurin mestariteoksesta voimaa ja uskoa omaan luovuuteensa. Sanataiteilija vertautuu kiven käsittelijään.

On mielenkiintoista, kuinka noina aikoina, jolloin taiteessa elettiin venäläisen luonnehdinnan mukaan hopeakautta, Mandelštamin kaltaiset taiteilijat uskoivat itseensä ja ylipäänsä taiteeseen. Yhteiskunnassa elettiin suurta murrosta. Taiteilijat kokivat olevansa kehityksessä mukana -  ruohonkorren kaltaisina. Mandelštam joutui kamppailemaan, jotta hänen asemansa runoilijana vakiintuisi. Ensimmäinen runokokoelma tuli mahdolliseksi perheen tuella. Painos oli pieni, mutta uskoa riitti. Hän antoi taiteelle koko elämänsä. Ja usko säilyi myös vaikeitten vaiheiden yli. 30-luvulle tultaessa hän ei halunnut varoa sanojaan, ei kaihtanut suoraa puhetta, meni täysillä kuolemaakin halveksien.   

”Olen valmis kuolemaan”, Mandelštam totesi Ahmatovalle 30-luvun vuosina.  Sairastelu söi miestä, mutta luovuus ei ehtynyt.  Runoilija eli loppuvuotensa rutiköyhänä, ystäviltä löytyi onneksi tukea. Hän joutui sanojensa vuoksi karkotetuksi, eristyksiin. Lopulta vangittuna hän kohtasi hirvittävällä tavalla kuolemansa. Muurinsärkijä pääsi voitolle.

Mandelstamin muistolaatta hänen entisen Moskovan asuntonsa seinällä

…

Toivon, että Notre Dame säilyy myös tulevaisuutena pyhättönä, historiallisena muistomerkkinä ja konserttipaikkana. Mutta saadaanko sitä palon jäljiltä enää entiselleen?