Oli taas todella virkistävää päästä pitkästä aikaa klassisen
musiikin konserttiin. Livenä saa sen aidoimman musiikkielämyksen.
Kouvolan kaupungintalon salissa soitti kaupungin oma
orkesteri Kymi sinfonietta kouralliselle yleisöä. Eikä pääsylipputulojakaan kovin
paljoa herunut, koska ylivoimaisesti suurin osa yleisöä pääsi saliin maksamatta
täyttä hintaa. Tarkoitan lähinnä eläkeläisiä ja muita erikoishintaryhmään
kuuluvia. Ihanaa, että ihmiset käyvät konserteissa. Kävisivät enemmän. Kun talouskurimuksessa
vääntelehtivä Kouvolan kaupunki miettii kuumeisesti säästötoimia, niin toivon
hartaasti, että orkesteritoiminta jatkuu
eikä taiteellisestakaan tasosta tarvitse luopua.
Konsertin ohjelmassa oli Johann Sebastian Bachin Orkesterisarja nro 4, Ludvig van Beethovenin
Sinfonia nro 1 ja niiden välissä
virolaisen Erkki-Sven Tüürin Prophecy
(Ennustus) – Konsertto harmonikalle ja orkesterille. Harmonikkasolistina
oli Mika Väyrynen. Pelkkä Bachin orkesteriteos tai Beethovenin sinfonia ei
saisi minua paikalle. Sen sijaan Mika Väyrynen sai. Hänen esittämänsä Bachin Goldberg-variaatiot
vuodelta 2004 on oman levykokoelmani helmiä. Ennen tuota levyä olin pitänyt
harmonikkaa sopimattomana klassisen musiikin esittämiseen. Väyrysen soitannan ansiosta
musiikkimakuni siis avartui. Halusin nyt nähdä ihka elävänä ihailemani
harmonikkataiturin soittamassa.
Olin itse asiassa nyt ensimmäistä kertaa kaupungintalon
salissa sinfoniaorkesterin konsertissa. Minulle on muista yhteyksistä jäänyt salin
akustiikasta huono käsitys. Nyt tuntui, että sali sopii paremmin sinfonisen
musiikin esittämiseen. Valitsemani paikka taisi kuitenkin olla huono. Istuin
salin etuosassa, en aivan edessä, mutta puoliväliä edempänä. Tuntui, että
vaskisoitinten pauhu riipaisi välillä turhankin rajusti. Seuraavalla kerralla
on ehkä syytä mennä takariville tai kenties parvelle. Siellä voisin ehkä
nauttia enemmän forte-osioista. Minulla on kuitenkin tapana soiton aikana tiirailla
orkesterin soittajia ja seurata heidän soittoaan. Lähempää se onnistuu paremmin.
Pystyn paitsi eläytymään paremmin kokonaisuuteen myös tekemään erinäisiä
huomioita orkesterin jäsenistä. Nyt onnistuin huomaamaan, että orkesterissa
näyttää olevan pari ihan söpöä naisimmeistä. Ja yritin soiton lomassa myös arvuutella,
kuka heistä mahtaa olla ulkomaalaista syntyperää. Mielestäni tällainenkin
kuuluu osana live-elämykseen.
Illan kapellimestarina
oli nuori Alexander Mickelthwate, wikipedian mukaan saksalaissyntyinen. Hän
teki erityisen miellyttävän vaikutuksen. Nautin hänen johtamistavastaan ja
nuoruuden energiastaan. Käden liikkeissä
oli jotain eleganssia ja täsmällisyyttä. Olemus oli raikas ja soitanta
jämäkkää.
Konsertti alkoi Bachin orkesterisarjalla. Bach on
suosikkejani, mutta ehkä ensimmäisen kerran sain kuulla orkesterisarjan livenä.
Alussa en nauttinut ollenkaan. Soitto riipi korvia. Soittimien kesken tuntui olevan
jonkinlainen kilpailu. Cembalo jäi tässä kisassa selkeästi tappiolle. Sitten soitto
onneksi tasaantui. Hiljaisien osien kautta tuntui yhteinen sävy löytyvän. Kaksi
viimeistä osaa olivat todella nautittavaa kuultavaa. Aloin innostua. Kaipasin lisää samanlaisia
sulosäveliä.
Sitten oli vuorossa odottamani solisti, jonka oli määrä
soittaa virolaisen nykysäveltäjän Erkki-Sven Tüürin varta vasten Väyryselle
sävelletyn konserton. Modernia kaoottista
disharmoniaa oli kai luvassa. Lavalle alkoi tulla lisää soittajia. Nähdessäni
käyrätorven ja vetopasuunan pelästyin, että ehkä mitään sulosäveliä ei ole
odotettavissakaan. Toisaalta runsaat lyömäsoittimet lupasivat hyvää. Kun sitten
konsertto alkoi, niin se riipi paljon enemmän kuin aikaisempi Bach. Kävi
sääliksi edessä istuvaa lapsiyleisöä. Kukaan heistä ei kuitenkaan nostanut
kämmeniä korviinsa. Onneksi kävi sama
kuin Bachissa. Soitto tasaantui ja vähitellen se alkoi imeä mukaansa. Pidän
nykymusiikista, koska se on ennalta arvaamatonta ja parhaimmillaan esitys voi
olla jännittävä seikkailu. Näin kävi nytkin. Luin konsertin jälkeen esitteestä,
että konsertossa on meditatiivisuutta ja transsiin johtavaa tanssia. Itse
asiassa jotain tällaista todellakin koin. Loppu jäi ikään kuin kesken. Olin
nousemassa kuin ekstaasiin, kun kaikki pysähtyi. Yritin runsain aplodein saada
Väyrystä soittamaan ylimääräinen. Jokin osa Bachin Goldberg-variaatioista olisi tehnyt illasta täydellisen. Harmonikkataituri oli kuitenkin päättänyt
toisin. Taputukset hiljenivät ja alkoi väliaika. Kuulin kun eräs vanhempi mieshenkilö
luonnehti musiikkia vaikeaksi. Varmasti
tämän mielipiteen jakoi suuri osa yleisöä.
Väliajan jälkeen oli sinfonian vuoro. En ole Beethovenin
sinfonioiden ystävä, ja jos ohjelmassa olisi ollut seitsemäs sinfonia, niin
ehkä olisin karannut kotiin. Onneksi orkesteri soitti ensimmäisen sinfonian. Se
on mielestäni Beethovenin sinfonioista paras.
Siitä puuttuu minua ärsyttävä Beethovenin sinfonioiden
mahtipontisuus. Kymi sinfoniettan
esittämänä ensimmäinen sinfonia oli positiivisen raikas ja elämänmyönteinen. Se
huokui optimismia. Synkistelyä sieltä ei löytynyt. Mielestäni tämä tunnelma oli
paljolti kapellimestarin ansiota.
Orkesteri soitti tasapainoisesti ja nautittavasti. Vasketkaan eivät
tulleet liikaa esille. Kiinnostavuus säilyi koko ajan. Soitto eteni kuin
mielenkiintoinen draama. En vilkaissut välillä edes kelloa.
Aloin miettiä, miksi minä pidän usein suurten säveltäjien
ensimmäisistä sinfonioista. Esimerkiksi yksi lempisinfonioistani on
Tshaikovskin ensimmäinen sinfonia. Se on suoranainen venäläisyyden ylistys.
Yleensä minulla jää konserteista mieleen lähinnä ne
positiiviset muistot. Ehkä haluankin kokea vain myönteisiä elämyksiä. Joku
kriitikko saattaa lytätä täysin esityksen, jota minä pidän fantastisena. Tosin juuri
näistä Beethovenin sinfonioista minulla on kielteisiä kokemuksia. Joku voi myös
moittia, miksi modernia ja vanhaa musiikkia sekoitetaan samaan konserttiin.
Minusta Bachin ja nykymusiikin soittaminen samassa konsertissa on mitä mainioin
idea. Olen sattuneesta syystä oleillut paljon Vilnassa. Siellä erästä
kamariorkesteria (Šv. Kristoforo kamerinį
orkestrą ) johtaa
vanha herra nimeltä Donatas Katkus, joka liittää yleensä aina
konserttiohjelmaansa jonkun liettualaisen nykysäveltäjän teoksen. Minusta se on
upea tapa tuoda nykymusiikkia yleisölle tutuksi.
Viimeinen kommenttini koskee ohjelmaa. Ensi kerran
elämässäni näin ohjelmassa sanaston. Siinä
selitettiin, mitä ouverture, bourrree, rejoussance, allegro con brio, cantabile
ym. musiiikkitemit merkitsevät. Se
helpotti musiikin seuraamista ja lähensi omalta osaltaan musiikkia ja yleisöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti