ANDREI TARKOVSKIN ELOKUVAT IV: UHRI (OFFRET)

I.

Andrei Tarkovskin elokuva Uhri (Offret, Жертвоприношение) valmistui 1986. Se jäi ohjaajan viimeiseksi, sillä ohjaaja kuoli keuhkosyöpään saman vuoden lopussa.

Elokuvan valmistuttua en ollut siitä mitenkään innostunut, mistä syystä se jäikin katsomatta. Olin liittänyt Tarkovskin venäläisyyteen ja venäläisen sielunmaiseman kuvaukseen, joka tarvitsee ympärilleen venäläisen ympäristön. Stalkerin valmistumisen jälkeen Tarkovskihan oli siirtynyt Neuvostoliitosta Länteen. Olin jo asennoitunut niin, että ulkomainen tuotanto voi vain epäonnistua. Vierastin jo Italiassa kuvattua Nostalgiaa (1983), josta en ole saanut juuri minkäänlaista otetta.

Uhri on kuvattu Ruotsissa ja ruotsalainen ympäristö tuntui vielä vieraammalta kuin Italia. Lisäksi tekijöinä oli Ingmar Bergmanin elokuvista tuttuja hahmoja, mikä jo sinällään liitti elokuvan bergmanilaiseen perinteeseen. Tämä vähintäänkin häiritsi keskittymistä.  Ja vielä sekin, että elokuvasta lukemani arviot antoivat juonesta hyvin teennäisen kuvan. Syntyi epäily, että koti-ikävää poteva ohjaaja on kadottanut lännessä luomisvoimansa, mikä on pois muuttaneille venäläisille kirjailijoille kovin tavallista. Niinpä en katsonut elokuvasta kuin muutaman irrallisen katkelman.

Nyt oli siis edessä tuore katsojakokemus, jolle lisäväriä toi se, että olen muutaman kuukauden sisällä katsonut ohjaajan muun tuotannon.

Elokuva kuvattiin Ruotsissa Gotlannin saarella. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio tosin oli Moskovan vuosien perua. Tosin se muokkautui siitä paljonkin. Uhrin valmistamiseen löytyi mahdollisuus lähinnä kai ranskalaisen rahoituksen ja Ruotsin valtion myötävaikutuksen turvin. Tarkovskia puolestaan veti Ruotsiin Ingmar Bergmanin tuotanto. Tosin itse Bergmania hän ei koskaan tavannut.  Tarkovski sai projektiinsa mukaan Bergmanin elokuvien kuvaajan Sven Nykvistin ja pari luottonäyttelijää. Ruotsi ja eritoten Gotlannin saari tuntui tilanteeseen nähden ihanteelliselta ratkaisulta.

Kuten yllä kerroin, venäläisen sielunmaiseman kuvaaminen Ruotsissa antoi mielestäni elokuvalle hieman falskin pohjaväreen, mutta tällä kertaa halusin ennakkoluulostani irti. Halusin katsoa elokuvan uusin silmin. Ja elokuva tuntui tehoavan. Pitkät otokset ja hitaat kameranliikkeet olivat tuttua mukaansa tempaavaa Tarkovskia, johon aikaisemmassakin tuotannossa olin tottunut.  Tajusin pian, että tästäkään Tarkovskista ei yhdellä katsomisella selviä. Lisäksi juonen eräät yksityiskohdat tuntuivat niin kummallisilta, jopa naiiveilta, että ne ihan pakottivat pureutumaan syvemmälle.

Nyt  uusin silmin katsottuna elokuva osoittautuu kuin kruunuksi tekijän elämänuralle.  Elokuvan ohessa katsoin 1988 valmistuneen Michal Leszczylowskin dokumenttielokuvan Ohjaus Andrei Tarkovski, jossa ohjaajan muisteloiden ja haastattelujen ohessa seurataan tiiviisti Uhrin kuvausprosessia. Se täydentää hienosti katsomiselämystä. Ja paljastuu myös se, kuinka hienoja otoksia elokuvasta on leikkausvaiheessa jouduttu poistamaan.

Elokuvasta yleensä melkein alkuun kerrotaan, että siinä on käytetty vain 115 otosta eli näyttelijät ovat joutuneet näyttelemään hyvin pitkiä kuvausjaksoja. Lopussa olevaa tulipalo-otosta pidetään kai elokuvahistorian pisimpänä otoksena, mikä ei kai kuitenkaan ole totta. Elokuvan juoni on esitteissä kuvattu kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti. Pieni ryhmä läheisiä ystäviä kokoontuu elokuvan päähenkilön Alexanderin omakotitaloon luonnonkauniille saarelle viettämään tämän syntymäpäivää. Samaan aikaan he saavat television kautta tiedon, että maailmalla on tapahtunut jokin valtava ydinräjähdyksen tai uuden sodan kaltainen katastrofi. Tämä järkyttää heitä. Aleksander rukoilee elämänsä ensimmäisen kerran yksin huoneessaan ja lupaa rukouksessaan luopua talostaan ja perheestään sekä lopettaa puhumisen, jos vain katastrofi voidaan estää. Eräs vieras – salaperäiseltä vaikuttava postimies – kertoo Aleksanderille, että talon palvelustyttö Maria on noita ja hän voi vaikuttaa asiaan. Aleksander vierailee yöllä hänen luonaan ja aamulla hän huomaa maailman olevan ennallaan. Aleksander täyttää lupauksensa ja polttaa hänelle hyvin rakkaan omakotitalonsa.

Yllä mainittu Leszczylowskin dokumentti näyttää, kuinka elokuvan pisin otos – elokuvan kulminaatioksikin mainittu talon polttaminen – oli pilata koko elokuvan. Tulipalon ensimmäinen kuvaus epäonnistui, koska kamera rikkoutui. Ohjaaja ei halunnut mitään kompromissia ja koko elokuva oli jäädä siihen. Talo kuitenkin rakennettiin viidessä päivässä uudestaan ja otos uusittiin. Tällä kertaa kuvaus onnistui ja elokuva valmistui aikanaan. Dokumentti paljastaa raastavasti ohjaajan tunteet noina epäonnen  ja myöhemmin onnistumisen hetkinä.

II.

Kuten jo vihjasin, elokuva on paljon enemmän kuin juonensa. Minulle elokuva avautuu toisella tavalla. Sen aion kertoa, mutta haluan ensin tehdä katsauksen elokuvan henkilöihin.

Alexander (Erland Josephson)

Syntymäpäiväänsä viettävän päähenkilö Aleksanderin roolissa on Ingmar Begmanin elokuvista tuttu Erland Josephson, joka näytteli myös Nostalgiassa hullua Dimonicoa, joka sytyttää elokuvan lopussa itsensä palamaan.

Alexander on suupaltti tutkija, entinen suosittu näyttelijä, joka yllättäen luopui nuorena lupaavasta urastaan ja  on siitä lähtien omistanut elämänsä taiteelle ja filosofialle. Elokuvasta käy ilmi, että hän on odottanut elämältään paljon, mutta kokee epäonnistuneensa. Suhteellisen kypsässä iässä perheeseen on syntynyt poika, jonka Aleksander katsoo muuttaneen hänen elämänsä.

Alexander on mentaliteetiltaan hyvin itsekeskeinen, mikä paljastuu elokuvassa monella tavoin. Toisaalta hän on pidetty henkilö, mutta häntä myös karsastetaan hänen jatkuvan filosofoinnin ja uuvuttavien monologiensa takia. Nähtävästi hänellä on ollut myös erilaisia levottomia kausia elämässään, koska perheen sydänystävä Victor kysyy vaimolta Alexanderin vointia siihen sävyyn. Elokuvan alussa on kuvattu pitkiä otoksia Alexanderin ja hänen poikansa yhdessäoloa.  Kurkkuleikkauksesta toipuva poika on mykkä, ja hän joutuu olemaan isänsä seurassa kuulijan paikalla. Ymmärrettävästi poika ei ymmärrä isän puheesta paljoakaan. Puhuminen menee selkeästi liiallisuuksiin. Tulee jopa sellainenkin ajatus, että itse Alexander ja hänen edustamansa sivilisaatio olisi se varsinainen vaara tulevaisuudelle. Aleksander tosin itsekin huomaa oma ristiriitaisuutensa. Hän lainaa Hamletin vuorosanoja (”words, words, words”) ja toteaa: ”jos olisi joku joka ei puhuisi, vaan tekisi lopultakin jotain.”

Leonardo: Kuninkaiden kumarrus - taulu Alexanderin työhuoneen seinällä

Kerron esimerkin Alexanderin itsekeskeisyydestä. Esittäessään pojalle uuvuttavaa monologiaan, poika yhtäkkiä katoaa. Alexander ei sitä luonnollisestikaan heti huomaa. Huomattuaan katoamisen hän kutsuu poikaansa. Samalla poika hyppää puusta isän selkään. Alexander pelästyy ja huitaisee. Poika kaatuu maahan ja hänen nenästä alkaa vuotaa verta. Tilanteessa odottaisi, että isä menisi lohduttamaan lastaan. Aleksander ei sitä tee, ei auta eikä pyydä anteeksi. Hän sen sijaan kaatuu itse kuin draamanäyttelijä ja samalla avautuu ensi kerran elokuvassa äänetön välähdyksenomainen kuva katastrofista.

Adelaide (Susan Fletwood)

Alexanderin vaimo Adelaide on mielestäni hyvin salaperäinen hahmo. Roolissa on englantilainen Susan Fletwood. Mielestäni hänen roolisuorituksensa on loistava. Hänen englanninkieliset vuorosanansa on päälle äänitetty, mutta se on kai tehty hyvin taitavasti, koska en sitä huomannut. Hänen luonteensa paljastuu pikkuhiljaa. Alkuun hän tuntuu vastenmieliseltä hahmolta, mutta elokuvan kuluessa kuva monipuolistuu.

 Tarkovski itse kuvaa Fletwoodille Adelaidea seuraavasti:

”Adelaide on henkilö, joka on elänyt koko elämänsä valheessa, itse sitä toivomatta tai tekemättä siitä tiliä. Hän ei mahdollisesti ole koskaan pettänyt miestään, mutta on antanut jatkuvasti aiheen mustasukkaisuuteen. Valheellisuudellaan hän on kietonut pauloihinsa koko kotiväen, heidän oman tahtonsa halvaannuttaen ja muiden toimia manipuloiden. Adelaide on ylipäänsä hyvin traaginen persoonallisuus. Muita piinaamalla hän kiusaa itseään, muita nöyryyttämällä hän kärsii itse.” (lainattu kirjasta Виктор Филимонов  Андрей Тарковский. Сны и явь о доме, 2012)

Victor (Sven Wollter)

Victor on Alexanderin hyvä ystävä, joka on ystävystynyt myös Adelaiden kanssa. Hän on lääkäri, joka ilmoittaa jo elokuvan alussa muuttavansa Australiaan. Tämä tuntuu kovasti järkyttävän Adelaidea. Adelaide on jollain lailla kiintynyt Victoriin, mitään lähempää ei kuitenkaan heidän välillään ole. Tuona yönä, kun tulee tieto katastrofista, Adelaiden tytär (ja Alexanderin tytärpuoli) Marta  rakastelee Victorin kanssa.  Victorin sarkastinen kyynisyys tulee esiin aamulla, kun hän selittää todelliseksi syyksi Australiaan lähdölle sen, että ”hän on kyllästynyt olemaan Alexanderin ja Adelaiden lapsenvahtina”. Adelaide tulee tästä melkein tästä lähes hysteeriseksi ja haukkuu Victoria hulluksi. Victor ei kyynisyydessään pyydä anteeksi, vain pahoittelee pienellä kalsealla pardon-sanalla. Tämäkin tilanne kertoo, että ihmissuhteissa ei ole kaikki aivan kunnossa, vaikka edellisenä iltana tältä saattoi vaikuttaa.

Marta (Filippa Franzen)

Marta on nuori nainen, Adelaiden tytär. Hän yrittää salaaja hieman teennäisesti keimaillen tehdä jonkinlaista vaikutusta Victoriin. Yöllä hän sitten menee Victorin makuuhuoneeseen ja makaa tämän kanssa. Otoksessa Tarkovski käyttää hänen aikaisemmistakin elokuvista tuttua tehokeinoa:  Martan alaston vartalo näytetään peilin kautta. Elokuvassa on hyvin lyhyt otos, jossa alaston Marta ajaa yöllä talossa juoksevia kanoja pois.  Tämä kohtaus oli alkuaan paljon pitempi, mutta on lopullisessa versiossa huomattavasti lyhentynyt. Minulle jää epäselväksi kanojen symbolinen merkitys.

Otto (Allan Edwall)

Otto on eläkkeellä oleva opettaja, joka nykyisin toimii saaren postimiehenä. Hän on filosofinen hahmo, joka kertoo keräävänsä tapahtumia. Hän kertoo erään yliluonnollisista kokemuksista kertovan tarinan, joka saa aikaan teennäistä ihmettelyä. Otto kehottaa yöllä Alexanderia menemään Marian luo ja rakastelemaan hänen kanssaan. Maria on hänen mukaansa noita ja pystyy auttamaan Alexanderia. Elokuvan alussa Alexander ja Otto keskustelevat pitkään mm. Nietzschestä. Otto on Tarkovskin venäläisen luottonäyttelijän Anatoli Solonitsynin alter ego. Tarkovski etsi tähän rooliin Solonitsynin kaltaista näyttelijää.

Guðrún Gísladóttir

Maria (Guðrún Gísladóttir)

Maria on kaksi vuotta sitten Islannista saarelle muuttanut nainen. Myös näyttelijä on islantilainen. Maria on salaperäinen tummatukkainen hahmo, jolla on hyvin myyttiseltä vaikuttavat kesakkoiset kasvot ja syvään luotaava katse. Hän on Oton mukaan noita. Alexander kohtaa Marian kaksi kertaa. Ensi kerran he tapaavat pihalla Alexanderin katsellessa talosta rakennettua pienoismallia ja toisen kerran Marian kotona.

Poika (Tommy Kjellqvist)

Pojan kaula on vielä siteessä, koska hän on käynyt kurkkuleikkauksen. Hän on vielä mykkä. Puhumattomuutta esiintyy myös Andrei Rublevissa ja Peilissä, joten tällä on Tarkovskille oma sisältönsä.  Pojan rooliin oli lopulta kaikkein vaikeinta löytää esittäjää. Poika on elokuvassa lähinnä vaiti. Välillä hän yrittää Alexanderille vähän inistä, mihin itseään täynnä oleva isä suhtautuu lähinnä vähättelevästi. Pojalla on kuitenkin elokuvan viimeisessä kohtauksessa aivan keskeinen puherooli. Kun talo palaa ja Alexanderia viedään sairasautolla pois, poika on isänsä neuvon mukaisesti kastelemassa kuivaa puuta. Tuolloin poika toteaa koko elokuvalle keskeisimmän lauseen.

III.

Tarkovskin karkean jaottelun mukaan elokuvantekijöitä on kahdenlaisia: ne jotka kuvaavat ympäröivää todellisuutta ja ne jotka luovat itse oman todellisuutensa. Tarkovski itse sanoo kuluvansa jälkimmäiseen ryhmään. Muita tämän ryhmän ohjaajia hänen mukaansa ovat mm. Bresson, Bergman, Bunuel, Kurosawa ja neuvostoliittolaisista Dovzhenko. Unet ja alitajuinen sekoittuvat todellisuuteen.  Uhrin tulkinnoissa on ihmetelty , miksi talon palaessa paikalle kyllä tulee sairasauto, mutta palokuntaa ei näy missään.  Mielestäni tällaiset kysymyksenasettelut eivät kuulu Tarkovskin filmeihin.  Tarkka katsoja saattaa kuulla, että talon palaessa kuuluu puhelimen soitto. Braad Thomsenin mukaan kyseessä lienee leikkaushuoneessa tapahtunut erehdys. Tämän huomion voi kai luokitella sarkasmiksi.   Täysin selittämätön se ääni siinä yhteydessä kuitenkin on. Ainakin se kertoo sen että kyseisessä otoksessa on läsnä enemmän kuin yksi todellisuus.

Jos kyseessä olisi todellisuutta kuvaava realistinen elokuva, elokuvan juoni todellakin tuntuu keinotekoiselta. Miten ihmeessä maailma voidaan pelastaa ydinsodan uhalta rakastelemalla noidan kanssa? Mitä ohjaaja haluaa tällä kertoa?

Uhri ei ole mikään maailmaa kohdanneen katastrofin kuvaus. Ei ole mitenkään luontevaa väittää, että se kertoisi maailmaa kohdanneesta ydinvoimalaräjähdyksestä tai maailmansodasta. Olisi niin ikään kovin hassua uskoa, että sukupuoliyhteys noidaksi luullun naisen kansaa voisi pelastaa ihmiset tuholta. Elokuvaa katsoessa nousee väkisinkin esiin tällaisia tahattoman koomisia päätelmiä ja kysymyksiä. Tuskin kuitenkaan ohjaaja haluaa elokuvallaan väittää, että syy ydinsodan pelkoon on seksuaalisissa ongelmissa.  

Elokuvan käsikirjoitus muokkautui pitkän ajan kuluessa. Siinä on ollut eri vaiheessa eri painotuksia. Ensimmäinen versio oli nimeltään Noita. Tästä noidasta jäi lopulliseen versioon vain Marian hahmo. Noituutta voi löytää vain Marian kesakkoisessa katseessa.

Alexander on älyllisissä pohdinnoissaan umpikujaan ajautunut mies.  Alitajunnan voimat nousevat pintaan. Hän pyöräilee yöllä Marian luo. Hän kaatuu matkalla sotkien vaatteensa ja kätensä. Aikansa koputettuaan Maria avaa pelossaan oven. Hän huolehtii Alexanderista kuin pikkulapsesta, pesee hänen kätensä ja puhuttelee hellitellen. Sukupuoliyhteyteen hän ei aluksi suostu. Hän yrittää äidin mentaliteettiaan käyttäen vielä kiertää asian. Sitten Alexander ottaa esiin pistoolin ja suuntaa sen ohimoonsa. Tämän kiristyksen edessä Maria suostuu. 

Maria on Aleksanderille samanaikaisesti äiti ja rakastajatar. Eli Solariksesta ja Peilistä tuttu insestiteema nousee jälleen esille. Ja naisen nimikin sopii oikein hyvin tähän yhteyteen. Tapahtuu sama kuin Peilissä: pari nousee rakastellessaan ilmaan.  Sitten samassa ollaan jo Alexanderin talossa. Alexander nukkuu omassa sängyssään. Sivussa näemme Adelaiden hahmon vesilasi kädessään. Alexander on ilmeisesti nähnyt pahaa unta ja vaimo Adelaide on käynyt häntä hoivaamassa tarjoten vettä. Itse asiassa tällainen otos näkyy yllä mainitsemassani dokumenttielokuvassa. Lopullisessa versiosta se on jätetty pois.

Tulee aamu. Aleksander herää. Muut ovat alhaalla aamupalalla, keskustelevat mm. Victorin Australiaan lähdöstä, mistä jo yllä mainitsin. Sitten he lähtevät kävelylle. Aleksander sytyttää sillä aikaa talon tuleen.

Elokuva kertoo yhden ihmisen henkisestä romahtamisesta, pakkomielteistä uhrata itsensä ja pelastaa sillä maailma. Ehkä kyseessä ei ole yksityisestä ihmisestä vaan meistä kaikista, meidän kulttuuriperinnöstämme. Sota tai muu katastrofi ei tule ulkoa vaan meistä itsestämme.Elokuvassa liikutaan syvillä vesillä. Ollaan vastakkaisten voimien taistelukentällä. On selviä viitteitä insestistä, Oidipus-kompleksista, henkisestä kastraatiosta.  Elokuvan lopussa tulee vielä paikalle sairasauto ja vie Alexanderin pakkohoitoon. Yhteiskuntamme suojautuu.

Yleensä elokuvan kliimaksina pidetään talon polttamista. Elokuvan perussanoman kannalta keskeinen on kuitenkin elokuvan loppukuva.  Tulipalon aikana poika on kastelemassa kuivunutta puuta, jota hän aivan elokuvan alussa oli isänsä kanssa pystyttämässä. Isä oli kertonut tarinan munkki Pamvesta, joka pystytti joskus muinoin kuivuneen puun maahan ja kertoi oppipojalleen, että jos tämä kastelee sitä säännöllisesti päivittäin, puu alkaa kasvaa. Oppipoika kaatoi joka aamu puun juureen sangollisen vettä, ja kolmen vuoden kuluttua puu alkoi kukkia. Tämä jää pojalle mieleen ja hän onkin aamulla jo kantamassa vesisankoa. Työn tehtyään poika jää makaamaan puun katveeseen eikä kiinnitä huomiota ohi menevään sairasautoon. Siinä hän lausuu elokuvan ainoat sanansa: ”Alussa oli sana. Miksi, isä?” Kysymys viittaa Alexanderin sanoihin elokuvan alussa.

Lapset perivät maailmamme. Poika tuo elokuvan maailmaan mukanaan toivon. Hän löytää isänsä perinnöstä sen hyvän sanoman. Kuin pisteenä i:n päälle todetaan, että Andrei Tarkovski omisti elokuvansa omalle pojalleen.

IV.

Musiikilla on merkittävä osuus Tarkovskin elokuvissa. Tässä se nousee erityiseen arvoonsa. Japanilainen bambuhuilu ja ruotsalainen kansanmusiikki luo kohtauksiin traagisen ja maagisen tunnelman. Elokuvan alussa ja lopussa soi katkelma J.S.Bachin Matteus-passiosta. Unkarilainen kontra-altto Julia Hamari esittää aarian Erbarme Dich (Armahda minua). Se liittyy tilanteeseen, jossa Pietari on kolme kertaa kieltänyt Jeesuksen. Mielestäni Julia Hamari laulaa kuin transsissa.

Aariaan ja Julia Hamarin ääneen voi tutustua täällä: 

http://www.youtube.com/watch?v=aPAiH9XhTHc

Laulu tehköön kunniaa Andrei Tarkovskille. Onhan tänään 4. huhtikuuta hänen syntymäpäivänsä. Jos hän eläisi, hän olisi 82-vuotias.

LÄHTEITÄ:

Christian Braad Thomsen:  Leppymättömät, Helsinki 1989, suomennos Arvi Tamminen.

Виктор Филимонов: Андрей Тарковский. Сны и явь о доме. Москва 2012. 
...

JÄLKIKOMMENTTI 5.4.2014

Tarkovskin elokuvia katsellessa ja tulkitessa pitää ottaa huomioon, että ohjaaja tuo näkyviin omasta alitajunnastaan nousevia motiiveja ja kuvia. Jokainen kokee ne omalla tavallaan ja löytää niistä erilaisia ehkä nimenomaan häntä koskettavia tai hänen elämäänsä liittyviä asioita. En kovin mielellään haluaisi niitä tulkita, pikemminkin avata. Itselleni nousi Uhristakin suoria tähän päivään liittyviä assosiaatioita, joiden esiin tuominen latistaisi elokuvan eri ulottuvuudet. Uskon, että hänen elokuvansa vaikuttavat niin kuin ne ovat syntyneetkin – suoraan alitajuntaan.

Nyt tuntuu, että toistaiseksi en aio vähään aikaan kirjoittaa Tarkovskista. Seuraavan kerran kirjoitan todennäköisesti Andrei Rublevista, kun olen siihen tarpeeksi kypsä. Myös Stalker pohdituttaa, mutta sädekehä sen ympäriltä on uudelleen katsomisen myötä hieman hämärtynyt. Heti tulee mieli lisätä ”tosin vain hieman”, mikä kertoo osaltaan, että sieltä voisi sittenkin vielä jotain avautua.