Oi Ukraina, Venäjä

I.                    

Ukrainassa viimeisten uutisten mukaan näyttää, että ensi viikolla Ukraina allekirjoittaa Euroopan Unionin kanssa assosiaatio- ja vapaakauppasopimuksen.  Sotatilanne Itä-Ukrainassa jatkuu. Hallituksen joukot näyttävät piakkoin saavan voiton kapinoivista kansalaisistaan, mikä onkin ollut ennustettavissa. Venäjä ei ole tukenut ainakaan tarpeeksi ja ilman Venäjän apua kapinallisten resurssit eivät riitä. Ukrainan uusi presidentti Petro Poroshenko on julistanut viikon tulitauon. Venäjän presidentti Vladimir Putin on kehottanut osapuolia menemään neuvottelupöytään. 

Tilanteet kehittyvät päivittäin, mutta suunta tuntuu selvältä. Aion tässä kirjoituksessani kuitenkin jättää päivänpolttavat tapahtumat minimiin. Kerron taustoista hieman eri näkökulmista. Ehkä ne saattavat jostakusta tuntua yllättäviltä. Sitten lopuksi voidaan katsoa, mitä näkymiä raapaisustani avautuu vai avautuuko mitään.  

Minua Ukraina on kiinnostanut oikeastaan vasta Neuvostoliiton hajottua. Maailmalla tajuttiin silloin maan itsenäistymiseen liittyvät ongelmat. Krimin niemimaan arveltiin nousevan päällimmäiseksi kysymykseksi, kun Bialowiecan metsässä käytiin vuonna 1991 neuvotteluja. Venäjän presidentillä Boris Jeltsinillä oli muitakin huolia ja Ukraina pääsi tuolloin pälkähästä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemmin (http://www.perttueemeli.blogspot.fi/2014/03/venaja-ja-ukrainan-kriisi-nakokulma.html ):

”Ukraina on traaginen esimerkki. Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilanne nähtiin jopa parempana kuin Venäjän. Ja Krimin tilanteesta puhuttiin jo silloin. Oikeudellisessa ja mentaalisessa mielessä sitä ei pidetty oikeudenmukaisena ratkaisuna.  Jopa Lännessä on puhuttu Krimistä mahdollisena riidan kohteena. Sen pintaan nousemista on koko ajan odotettu… Kun Bialowiezan metsässä käytiin Neuvostoliiton hajottua neuvotteluja, Leonid Kravtshuk pelkäsi, että Jeltsin ottaa esille Krimin kysymyksen, mutta hän ei ottanut…”

Tämä Krimin kysymys sivuaa valtavaa ongelmaa, jolta tuolloin vuonna 1991suljettiin silmät:

”Neuvostoliiton hajotessa 25 miljoonaa venäläisinä itseään pitävää huomasivatkin yhtäkkiä olevansa ulkomailla, vaikkeivät olleet liikkuneet mihinkään… Me saatoimme tuolloin tätä vähätellä, mutta oli naiivia toivoa, että ongelma ei koskaan räjähdä käsiin”

Sen jälkeen onkin saanut jännittää, milloin räjähtää. Oranssin vallankumouksen aikaan näytti jo siltä, että venäjämieliset jyrätään, mutta toisin kävi. Mutta viime syksynä alkoi sitten Kiovan Maidanilla tapahtua.

II.                  NIKOLAI GOGOLIN TARAS BULBA

Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin romaanista on olemassa kolme versiota ja Balk on kääntänyt romaanin ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version (vuodelta 1842) varjoon.

Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta versiosta enää löydy.

Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.

Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä, koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.

Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin. Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.

Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana. Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961) Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa vähäpätöisimpänä osana.

III.                RUHTINAS NIKOLAI TRUBETZKOY

Siirryn nyt 1900-luvun alkupuolelle, tarkemmin sanoen vuoteen 1927, jolloin venäläissyntyinen ruhtinas Nikolai Trubetzkoy julkaisi artikkelin К украинской проблеме , jonka sujuvimmin voisi kai kääntää ”Ukrainan ongelmasta”. Artikkeli käsittelee tuolloinkin hyvin ajankohtaista kysymystä ukrainalaisen ja venäläisen kulttuurin suhteesta. Kulttuurin käsite on tässä ymmärrettävä hyvin laajasti. Ylipäänsä Trubetzkoyn artikkeleissa käsitteistön suhteen pitää olla tarkkana.

Nikolai Trubetzkoy

Aluksi täytyy selvittää, kuka oli Nikolai Trubetzkoy . Helpointa se o tietysti selvittää täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Trubetzkoy . Trubetzkoy (1890 Moskova – 1938 Wien) tunnetaan lähinnä kielitieteen uranuurtajana, hän oli ns. Prahan koulukunnan tärkeimpiä hahmoja. Minua ovat kuitenkin viime aikoina kiinnostaneet hänen yhteiskuntaa ja kulttuuria käsittelevät tekstit. Hänhän pakeni Venäjältä vuonna 1920. Hän ei voinut hyväksyä bolshevikkien valtaa eikä liioin kannattanut valkoisiakaan. Maanpaon jälkeen jälkeen hän alkoi luoda ns. euraasialaista ideologiaa vastavoimana bolshevismille. Nyt en kuitenkaan puutu siihen, vaan käsittelen Ukrainan tilannetta.  Ukraina kiinnosti  Trubetzkoyta siinä määrin, että hän julkaisi yllä mainitun perusteellisen artikkelin. Artikkeli oli Trubetzkoin koottujen artikkelien kokoelmasta (Трубецкой Н.С. История – культура – язык. Москва 1995, 362-405). Kirja löytyi talvella hyllyni pohjalta täysin sattumalta. Olin sen sivujen välistä löytyneen kassakuitin mukaan hankkinut vuosituhannen vaihteessa Moskovasta Vorobjovin vuorilla sijaitsevan Moskovan yliopiston divarista.

On hieman vaikeaa selittää lyhykäisesti Trubetzkoyn artikkelin sisältöä joutumatta tekemään pientä väkivaltaa. Ei siksi, ettenkö ymmärtäisi sitä, vaan koska se nykynäkemyksen pohjalta tuntuu vanhahtavalta. Lisäksi Venäjän ja Ukrainan historian käsittely vaatisi jo oman kirjoituksensa.  Käsittelen sitä kuitenkin nyt, koska olen artikkelin lukenut ja minusta Trubetzkoi pystyi löytämään ukrainalaisuudesta jotain, jolla on oma arvonsa myös nykypäivänä.

Ukrainan kielen opiskeluun kannustava juliste

Pohjustukseksi kerron hieman tuon ajan tilanteesta. Tuolloinhan Neuvosto-Ukrainassa ukrainalaistamisprosessi oli parhaassa vauhdissaan. Itsenäistymistaisteluiden ja vuoden 1918 itsenäistymisvaiheen jälkeen Ukraina liitettiin bolshevistiseen Venäjään. Neuvosto-Venäjä otti kuitenkin tavoitteekseen ns. ukrainalaistamisen. 1920-luvulla maassa edistettiin kaikin puolin ukrainan kielen asemaa ja sen opetusta. Venäjän kielen opetusta ei taas tuohon historian aikaan ollut tarkoituksenmukaista suosia. Tilanne alkoi muuttua 1930-luvulla, kun toveri Stalin antoi Neuvostoliitolle uutta suuntaa. Ukrainalaistamisprosessista vastanneita henkilöitä alettiin vangita. Kuitenkin vasta vuonna 1938 siirryttiin lopullisesti pakolliseen venäjänkieliseen koulutukseen. Tämä vastasi koko valtakunnassa omaksuttua suuntausta.

Trubetzkoy on kirjoittanut artikkelin vuonna 1927, jolloin ukrainalaistamisvaihe oli huipussaan. Artikkeliin kirjoitti vastineen ukrainalainen professori ja historian tutkija, myös länteen emigroitunut D.I.Doroshenko(1882-1951), joka oli jopa itsenäistyneessä Ukrainan valtakunnassa vuonna 1918 ulkoministerinä. Trubetzkoy sitten vielä selvensi käsityksiään vastineessaan Doroshenkolle.

Todetaan sekin, että Trubetzkoy vastusti bolshevismia eikä hän nähnyt heidän ajamaa ukrainalaistamissuuntausta hyvänä. Perustelut siihen löytyvät edempänä.

Varsinaisen artikkelin käsittelyn alkuun nostan esiin muutaman Trubetskoyn käyttämän käsitteen. Hän puhuu ”yleisvenäläisestä kulttuurista” (общерусская), ei siis isovenäläisestä (великорусская), jolla tarkoitetaan Moskova-johtoista Pietaria edeltävän ajan kulttuuria. Yleisvenäläinen kulttuuri syntyi Pietari Suuren uudistusten myötä 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa (tästä kerron vähän edempänä).

Käsitellessään kulttuurin funktioita hän jakaa kulttuurin ”alakerrokseen” ja ”yläkerrokseen”. Trubetzkoy korostaa, että kyse on nimenomaan funktioista, jotka ovat keskenään yhtä arvokkaita. Yläkerrosta ei näin ollen saa pitää arvoltaan ylempänä. Alakerros on etnografinen perusta, kansan kulttuurin taso, jossa on mukana paikallinen leima. Se on yksilöiden tekemää kulttuuria.  Yläkerros puolestaan edustaa korkeampaa kansallista ideaa. Se liittyy laajempaan kansalliseen älylliseen ja henkiseen toimintaan, jonka tuli vastata älymystön tarpeita.  Ymmärrän niin, että jos alakerros on yksilön taso, niin yläkerros on kansallinen taso, joka liittyy kansakunnan laajempaan kontekstiin.

Trubetzkoyn mukaan ukrainalainen kulttuuri liittyy yleisvenäläiseen yläkerrokseen, mikä yhdistää venäläistä ja ukrainalaista kulttuuria.  Se tuntuu nykynäkökulmasta aika rajulta väitteeltä.  Kovalta tuntuu sekin väite, että ukrainalaisilla ei ollut tuolloin omaa yläkerrosta. Trubetzkoy ei kuitenkaan kiistänyt sitä, etteikö se voisi kehittyä. Kulttuurin yläkerros liittää siis ukrainalaisuuden yleisvenäläisyyteen yhdistäen samalla Ukrainaa ja Venäjää. 

Kun kirjoitin yllä, että Trubetzkoyn käsitteistöä on hankala selittää, niin tässä yhteydessä se juuri pitää paikkaansa. Todettakoon tähän yhteyteen se, että Trubetzkoy ei halua väheksyä ukrainalaisuutta eikä sen antia Venäjän kulttuurille.  Yleisvenäläisen yläkerroksen rakentamiseen ovat osallistuneet sekä ukrainalaiset että venäläiset.

Yleisvenäläinen kulttuuri sai alkunsa Pietari Suuren ollessa Venäjän tsaarina vuosina 1682 - 1725. Hän otti tavoitteekseen Venäjän valtakunnan eurooppalaistamisen, jota varten suoritti yhteiskunta- ja kulttuurielämässä eräitä merkittäviä uudistuksia. Hän käytti uudistustensa pohjana nimenomaan ukrainalaista kulttuuria, joka oli lähinnä Puolan kautta jo omaksunut läntisiä virtauksia. Pietarin uudistukset laittoivat sekä isovenäläisen että ukrainalaisen kulttuuriperinteen eri valoon. Trubetzkoyn sanoin isovenäläinen henkinen kulttuuri ”ukrainalaistui”. Tuolloisen läntisen Venäjän ja Moskovan Venäjän kulttuurierot tasoitettiin kitkemällä moskovalaisuus pois ja näin venäläisestä kulttuurista tuli ”yhtenäinen”. Tämä on aika raaka kiteytys, mutta olkoon.  Kansan syvissä riveissä kulttuurierot luonnollisesti elivät omaa elämäänsä, mutta se kuuluikin alakerroksen kulttuuriin.

Venäläisen kulttuurin keskus siirrettiin Kiovasta Moskovaan. Trubetzkoyn mukaan uusi kulttuuri ei voinut enää olla isovenäläistä eikä ukrainalaista, vaan siitä tuli ”yleisvenäläistä”.  Ennen Pietari Suuren aikaa ukrainalainen kulttuuri oli muotoutunut tilanteessa, jolloin Ukraina oli ollut Puolan maakunta. Ja Puola puolestaan kuului aatteellisesti eurooppalaiseen kulttuuriin. Ukrainalaistaminen oli ollut siltana eurooppalaistumiselle. Tämä vahvisti Venäjää eurooppalaisena keskuksena Pietarin tavoitteiden mukaisesti.

Trubetzkoyn johtopäätös on että ei voi ajatella ukrainalaisuutta erossa yleisvenäläisestä kulttuurista. Ukrainalaisuus oli historian saatossa rakentunut paikallisen tason kansallismielisyyden varaan (tässä yhteydessä Trubetzkoy käyttää käsitettä sovinismi). Se ei ollut hyvä maaperä laajemman kulttuurisen identiteetin luomiselle.  

D.I. Doroshenko arvosteli vastineessaan Trubetzkoyta monin muodoin. Hän moitti tätä mm. dogmaattisuudesta eikä hyväksynyt Trubetzoyn käsitteistöä. Yksi arvostelun kohde oli juuri tämä ”kerros-ajattelu”.

Doroshenko korostaa, että Ukrainan suhteet länteen olivat syvemmät kuin Trubetzkoy ajattelee. Suhteet länteen olivat kehittyneet jo vuosisatoja ennen, jo 1200-luvulta lukien. Siinä kun Moskovan Venäjä jämähti bysanttilaiseen perinteeseen, Ukrainan alue kehitti yhteyksiä länteen. Monet ukrainalaiset nuoret jo kauan ennen Pietarin aikoja opiskelivat Länsi-Euroopassa, kun taas Pietari Suuren aikaan venäläisnuoria vietiin suurin piirtein väkipakolla eurooppalaiseen sivistykseen.

Trubetzkoy puolestaan vastaa Doroshenkolle. Hän toteaa aluksi, että on myös muuta sivistystä kuin eurooppalaista. Eurooppalaisuutta ei pidä nostaa muun sivistyksen yläpuolelle. Tämä on hyvin luonteva reaktio Trubetzkoylta, joka oli 20-luvulla kehittämässä euraasialaista yhteiskuntamallia vastineena kommunistiselle yhteiskuntamallille, jota hän piti eurooppalaisen kulttuurin perintönä.

Doroshenko vaatii Trubetzkoyta selventämään, mitä ukrainalainen ”yläkerros” on saanut venäläisestä kulttuurista (isovenäläisyydestä). Trubetzkoy vastaa, että hänen mukaansa venäläisessä kulttuurissa valtiojärjestelmä oli kehittyneempi kuin Ukrainassa. Ukrainassa se ei ollut kehittynyt, koska ukrainalaiset olivat joutuneet elämään kauan toisten maiden, kuten Puolan miehittäminä. He olivat jatkuvissa kahnauksissa toisten valtioiden kanssa, jatkuvan painostuksen alla. Heille oli kehittynyt Trubetzkoyn käsitettä lainaten eräänlainen ”valtiollinen minimalismi”, joka on luonteeltaan anarkistinen. Toisaalta isovenäläiset olivat päinvastoin kehittäneet itsenäisesti valtiojärjestelmää. Vahva valtiokoneisto oli Venäjän ”kansallinen missio”. Venäläiset olivat näin ollen valtiojärjestelmän kehittämisessä paljon pidemmällä kuin ukrainalaiset.

Nimenomaan venäläisten vahva valtioajattelu, ”valtiollinen maksimalismi”, sai ukrainalaiset tuntemaan vetoa Venäjän suuntaan. Se sai heidät jopa ottamaan aktiivisesti osaa yleisvenäläisen valtion rakennustyöhön.

Toki vastahankaustakin Trubetzkoyn mukaan oli: ukrainalaiset tuntuivat venäläisistä anarkisteilta, ja ukrainalaisista moskovalaisten valtiokoneisto saattoi tuntua julmilta. Samantapaista kahdensuuntaisuutta -vetovoimaa ja luotaantyöntävyyttä - oli myös muilla kulttuurin alueilla. Trubetzkoy kiteyttää, että Moskova veti puoleensa hallintojärjestelmällään, ukrainalaisuuden vetovoima oli länsimaisen mallin mukaisessa oppineisuudessa.

Trubetzkoy korostaa myös yleisvenäläiseen kulttuuriin liittyvää ”yhteisyyden tajuntaa”. Kansallisesti yhteisenä tehtävänä oli säilyttää ortodoksinen usko puhtaana. Ukrainalaiset tajusivat, että pitääkseen ortodoksisuuden puhtaana he tarvitsevat vahvaa valtiojärjestelmää, jossa apu tuli Venäjältä. Vastaavasti moskovalaiset tunsivat tarvitsevansa ukrainalaista oppineisuutta.

Pietarin luoma isovenäläinen kulttuuri oli kompromissi. Tällaisissa kompromisseissa kumpikin osapuoli joutui luopumaan jostakin omastaan, jota ne pitivät arvokkaana. Esimerkiksi isovenäläiset luopuivat henkisen kulttuurin perinteestään ja uskonnollisista menoistaan, ukrainalaiset puolestaan valtiollisesta ”minimalismistaan”.

Esimerkkinä yleisvenäläisen kulttuurin merkityksestä Trubetzkoy mainitsee myös yllä mainitun Nikolai Gogolin. Ukrainalaisesta Nikolai Gogolista tuli ”eurooppalainen” kirjailija yleisvenäläisen kirjallisuuden kautta.

Trubetzkoy korostaa, että sekä ukrainalainen että venäläinen kulttuuri ovat yhtä arvokkaita ja molemmilla pitää olla oikeus kehittyä.

Mielestäni hyvin tärkeä ja nykynäkökulmasta aivan keskeinen asia on Trubetzkoyn käsitys koulutuksesta ja ukrainan ja venäjän kielen käytöstä Ukrainassa. Trubetzkoyn mukaan tarvitaan sekä venäjänkielistä että ukrainankielistä kulttuuria, kumpaakaan niistä ei saa syrjiä tai väheksyä.

Doroshenko uskoo ukrainankielisen koulutuksen merkitykseen. Hän katsoo, että ukrainankielisen opetuksen kautta ongelmat häviävät, ukrainalainen kulttuuri kääntyy nousuun ja venäjän merkitys vähitellen sammuu.

Trubetzkoy on toista mieltä. Hän ottaa esimerkiksi Venäjän hallinnon säätämän kielilain. Taistellessaan ukrainalaisia kansallismielisiä kapinallisia vastaan Venäjän hallinto vuonna 1876 sääti Ukrainassa lain pakollisesta venäjänkielisestä koulusta. Taustalla oli ajatus, että käydessään venäjänkielisen koulun ukrainalaisilla ei ole mahdollista lukea ukrainaksi. Tällöin ukrainalaiset unohtavat kielensä ja ”ukraina-ongelma” tulee ratkaistuksi kuin itsestään.  Myös älymystön täytyy tässä tilanteessa käyttää venäjän kieltä. Trubetzkoy kuitenkin toteaa, että ei edes 50:ä vuotta, kun oltiin täysin päinvastaisessa tilanteessa.

Venäjän hallinto oli halunnut pakottaa ukrainalaiset venäläisiksi. Tällä se teki väkivaltaa ihmisluontoa vastaan. ”Aja luonto ovelle, se lentää ikkunaan” (”Гони природу в дверь, она влетит в окно”), Trubetzkoy lainaa venäläistä sanontaa. Pakkotoimien myötä vastakkainasettelu ukrainalaisten ja venäläisten välillä vain kasvaa.

Trubetzkoy jatkaa arvostellen myös oman aikansa Neuvosto-Ukrainan ukrainan kieltä suosivaa opetusjärjestelmää. Ukrainassa oltiin Trubetzkoyn mukaan tekemässä sama virhe kuin Venäjällä vuonna 1876, mutta käänteisesti. Kun katsoo historiaa eteenpäin, niin voi todeta Trubetzkoin olleen oikeassa. Ja entisestään vastakkainasettelu kärjistyi, kun vuonna 1938 ruvettiinkin opettamaan kansalle venäjäksi ja pakotettiin unohtamaan ukrainan kieli.

Trubetzkoy edusti kantaa, jossa molemmille kielille oli annettava tilaa. Hän vastusti pakkotoimia. Todellinen ukrainalainen kulttuurityö onnistuu sitten, kun siinä ei runnella ukrainalaisuutta eikä venäläisyyttäkään. Ukrainassa ja Ukrainan kulttuurin kehityksessä osansa on ollut myös venäjänkielisellä perinteellä ja venäläisyydellä.

…

2000-luvun silmin katsottuna  Trubetzkoyn ja  Doroshenkon väittely tuntuu vanhanaikaiselta. Elämme globaalisaation aikaa. Kansakunta ei enää voi olla siinä mielessä itsenäinen, kuin 90 vuotta sitten ajateltiin.  Nationalismi on saanut uusia muotoja, politiikka ei alistu kielellisiin ja kulttuurisiin yhteyksiin. Erästä blogistia mukaillen (Dmitrij Medjanoi, http://press-post.net/kultura-ili-karikatura ) ukrainalaisesta kansallismielisyydestä on tullut ”hillitöntä russofobiaa”, joka on sopiva nöyristelyn väline lännen edessä.

IV.                SOLZHENITSYN

Siirryn sitten historiassa eteenpäin, Aleksandr Solzhenitsyniin (1918 – 2008). Myös hän tunsi suurta huolta Ukrainasta. Hänet mielletään hyvin perinteiseksi venäläiseksi. Hänen äitinsä oli kuitenkin ukrainalainen. Lisäksi hän oli syntyisin Etelä-Venäjältä, jossa ukrainan kieli ei ollut vierasta. Hän kertoo kuulleensa jo pienestä lapsesta lähtien ukrainalaista puheen sorinaa ja hänellä on siitä hyvin kauniit muistot.  Kuitenkin hän irtaantui jyrkästi ukrainalaisesta kansallismielisyydestä, joka halusi kieltää Ukrainassa venäjän kielen käytön.

Solzhenitsynillä ja Trubetzkoylla on paljon eroa jo siitäkin syystä, että Trubetzkoy oli monipuolinen tutkija ja Solzhenitsyn oli kommunistien vainot ja vankileirien saariston koetukset läpikäynyt kirjailija. Yhteistä on ensiksi jo se, että kumpikaan ei hehkuttanut slaavilaisen yhteyden perään. Solzhenitsyn vastusti panslavismia ja Trubetzkoyllekin ainoa slaavilaisten kansojen yhteys on kielessä. Myös suhteessa eurooppalaisuuteen on yhteisiä piirteitä. Molemmat vastustivat bolshevismia, koska näkivät sen edustavan eurooppalaisia arvoja. He katsoivat venäläisyyden juurten olevan Bysantissa. Venäläisyyden arvoja ei heidän mielestään pidä etsiä Euroopasta.

Solzhenitsyn  kertoi mielipiteensä Ukrainasta ja sen tilanteesta monissa yhteyksissä . Ensimmäiset kommentit voidaan lukea Vankileirien saariston viidennestä osasta (luku 2), viimeisimmät hänen kuolinvuotenaan julkaistusta englanninkielisestä haastattelusta  (http://www.forbes.com/2008/08/05/solzhenitsyn-forbes-interview-oped-cx_pm_0804russia.html ). Itse olen käyttänyt myös venäläistä Rossijskaja gazeta-lehteä, johon on koottu pätkiä Solzhenitsynin teksteistä: http://www.rg.ru/2014/05/16/solzhenitsyn.html# .

Vankileirien saaristossa Solzhenitsyn kirjoittaa: ”Minuun koskee kirjoittaakin tästä: ukrainalaisuus ja venäläisyys yhdistyvät minun veressä, sydämessä ja ajatuksissani. Vankileirivuodet ukrainalaisten kansa opettivat minulle, kuinka kipeää heille on tehnyt. Ei voi välttää sitä, että meidän sukupolvemme täytyy maksaa vanhempiemme virheistä.”

Edelleen Solzhenitsyn toteaa: ”Meidän osaksemme on tullut osoittaa järkeä. Meidän velvollisuutemme on antaa päätösvalta heille itselleen – federalisteille tai separatisteille, ketkä heistä sitten voittavatkin. Periksiantamattomuus on mielettömyyttä ja julmuutta. Mitä kärsivällisempiä, mitä selkeämpiä me olemme nyt, sitä suurempia toiveita on luoda tulevaisuudessa yhtenäisyyttä.” Tästä lainauksesta näkyy ainakin se, kuinka epätoivoinen Solzhenitsyn oli vankileirikokemustensa pohjalta.

Haluan lainata tähän yhteyteen myös Timo Hännikäisen kirjoituksesta löytämäni toteamuksen. Hännikäisen mukaan Solzhenitsyn tajusi vankileirillä kansallisuuden merkityksen. Siellä vangit pitivät yhtä kansallisuuden mukaan. Se oli tärkein ihmisiä yhdistävä tekijä. ”Eikö kansakuntien moninaisuus rikastuta ihmiskuntaa samoin kuin hionta kasvattaa jalokiven arvoa? Pitäisikö se tuhota? Voidaanko se tuhota?” (Solzhenitsynin Nobel-esitelmästä vuodelta 1972; http://sarastuslehti.com/2013/09/03/toisinajattelija-idassa-ja-lannessa/ ).

Solzhenitsyn näki Ukrainan tilanteen kipeänä, tragediana. Hän pelkäsi tilanteen luisuvan katastrofiksi.  Ainoa toivo asiassa on uudella sukupolvella. Mutta hän pelkäsi väkivaltaa. Sitä pitäisi välttää. ”Jokaisessa vähemmistössä on oma vähemmistönsä”, hän kirjoittaa. Paikalliset mielipiteet ja käsitykset on otettava huomioon. Solzhenitsynin mielestä kaikki konfliktit on pyrittävä välttämään. Tästä hän kirjoitti vuonna 1981 Torontossa venäläis-ukrainalaisia suhteita käsittelevässä konferenssissa.

Myöhemmin kirjailija alkoi kritisoida kansallismielisiä ukrainalaisia ja heidän Venäjän vastaisuuttaan. Hän ihmetteli ironisesti, miksi kansallismieliset ukrainalaiset ovat puolustamassa rajojaan ja kaatamassa kommunismin ajan muistomerkkejä. Heidänhän olisi pitänyt olla ”setä Leninille” kiitollisia, sillä hänen ansiostaan Neuvosto-Ukrainaan liitettiin historialliseen Ukrainaan kuulumattomia alueita.

Solzhenitsynin mukaan koko Ukraina ei ole todellista Ukrainaa. Itäinen puoli on kallellaan Venäjään. Krimin Hrushtshev liitti heikkona hetkenään Ukrainaan. Hän ihmettelee myös suhtautumista Karpaattien venäläisiin. Siellä vaaditaan kyllä oikeudenmukaisuutta, mutta kuinka oikeudenmukaisia siellä ollaan paikallisia venäläisiä kohtaan?

Solzhenitsyn mainitsee myös seka-avioliitot. Pelkästään avioliittojen kautta ukrainalaiset ja venäläiset ovat sekoittuneet keskenään siinä määrin, että eroa kansallisuudesta on vaikea tehdä. 

Lisäksi hän mainitsee koulutuksen, jonka jo Trubetzkoy oli pannut merkille. Hän suhtautui tyrmistyen1990-luvun alussa ilmenneisiin pyrkimyksiin kieltää venäjän kielen opetus. Hänen mielestään ihmisille pitää antaa valinnan mahdollisuus.  Kieltojen tie oli hänen mukaansa tuhoa kylvävää kansallismielisyyttä.

Seuraavat käsitykset ovat peräisin Moskovskije novosti –lehden haastattelusta vuodelta 2006 . Solzhenitsyn kertoo, että 60 % Ukrainan väestöstä pitää venäjän kieltä ensimmäisenä kielenään. Venäjän kielen alas ajon hän näki kauheana (”petomaisena”) toimenpiteenä. Sillä toimitaan ylipäänsä Ukrainan kulttuurin kehitystä vastaan. Ukrainaan kuuluvat alueet, kuten Novorossija, Krim ja Kaakkois-Ukrainan aluepiiri on pakolla liitetty nykyiseen Ukrainan valtioon ja osaksi NATOn laajenemistavoitteita. Solzhenitsyn syyttää Jeltsiniä joka antoi liikaa periksi kahdenkeskisissä tapaamisissa Ukrainan johtajien kanssa

Lehden nettikeskustelusta nostan esiin yhden mielipiteen. Se osoittakoon, kuinka vahvasti venäläiset ovat reagoineet ja kuinka asioita kärjistämällä saadaan vain riitaa aikaan. Kommentissa todetaan, että Kaakkois-Ukraina on ”venäläistä maata, joka on tullut Venäjän valtion haltuun jo Katariina Suuren aikana (1700-luvun lopulla). Neuvostoliiton aikana alue kuitenkin liitettiin Ukrainaan. Kirjoittajan mielestä alue on palautettava Venäjälle. ”Ukrainalaiset miehittäjät tappavat venäläisiä. On noustava heitä vastaan. Ukrainalaiset asukoot vain heidän historiallisella alueellaan.  Ukraina on Venäjän edessä kuin kerjäläiset kirkonportailla. Tai eläköön Puolan, Itävallan ja muiden länsimaiden vasalleina, niin kuin ennenkin.”

Itse haluan mielelläni olla sovun ja kompromissien puolella. Nämä ajatukset nousivat mieleen katsoessani erästä tv-ohjelmaa. Itä-Ukrainassa – siis siellä jossa kapinoidaan nykyhallintoa vastaan – Viktor Janukovichia ja hänen puoluettaan äänesti yli 90 prosenttia kansasta. Janukovichiin pantiin toivo. Pettymys oli tietysti suuri, kun hän epäonnistui ja hänet pantiin tehtävistään syrjään.  Ei siis ole mikään ihme, että näiden alueiden kansa on noussut uusia vallanpitäjiä vastaan. Nämä ovat kaiken lisäksi pyrkineet eliminoimaan heidät, koska edustavat heille vastakkaista ajattelua. Olisi ehdottomasti pitänyt jo alun pitäen nousta sanelun sijasta sovun rakentamisen tielle eikä antaa äärikansallisille Venäjän vastaisille voimille liikaa sananvaltaa. Ukraina on myös maan venäjämielisten asukkaiden kotimaa.

V.                  LOPUKSI

Tilanne Ukrainassa näyttää huonolta. Kansallismielisyys ja Venäjän vastaisuus on noussut. On tapauksia, joissa venäjää puhuvat ovat joutuneet vaikeuksiin. Maan venäläinen väestö kapinoi Itä- ja Kaakkois-Ukrainassa. Tällaisessa ilmapiirissä voidaan valtaan päästyä helposti ruveta kieltämään venäjän kielen opetus ja käyttö. Jos ukrainalaisuus menisi tälle tielle, siitä ei hyvää seuraisi.

Kristusta esittävä lapsen piirros tuhotussa asunnossa Slavjanskissa

En halua vain puolustaa venäläisiä. Olen katsonut muutaman Ukrainaa koskevan keskustelutilaisuuden. Venäjän TV:ssä. Eräässä ohjelmassa mukana ollut ukrainalainen tuntui joukon järkevimmältä. Hän korosti, että ukrainalaisten täytyy saada itse päättää maansa asioista. Hän tuntui olevan valmis dialogiin. Tällaisia henkilöitä nähdessäni nousee optimismin siemen hetkeksi pintaan. Toivon, että myös nykyinen presidentti Petro Poroshenko on samanlainen rakentava persoona.

Nykymedia on keskittynyt lähinnä tuomitsemaan Venäjän toimia, liioittelemaan niitä, vähättelemään Ukrainan omia ylilyöntejä. USA:n toimissa tuntuu alusta lähtien olleen jonkinlainen agenda, jonka päämäärästä on helppo arvuutella. En ole niin sinisilmäinen, että uskoisin sen toimineen pelkkänä hyväntekijänä. Tätä ei todellakaan pidä tulkita niin, että katsoisin prosessin alullepanijoiden tulevan Ukrainan rajojen ulkopuolelta. Vettä on heitetty myllyyn, mistä tietysti Ukrainan kansa kärsii eniten - pahimmassa tapauksessa myös maailmanrauha. EU rauhanprojektina voidaan mielestäni ainakin tässä tapauksessa asettaa kyseenalaiseksi.

Suomi on käpertynyt omassa Venäjä-vastaisuudessaan maalailemaan kauhuskenaarioita idän karhun hyökkäysvimmasta. NATO-kortti ei ole enää pelkkää vilauttelua, vaan kansalaiset ohjataan vaatimaan sen jäsenyyttä ja samalla puolustusvoimien määrärahojen leikkauskierteen pysäyttämistä ja suunnan muutosta, jotta itärajalta uhkaavat kuvitellut aggressiot saadaan pysäytettyä.

Krimin tilanne on vaikea. Heikki Talvitie on sitä valaissut ainakin MTV:n Studio 55:n haastattelussa (http://www.studio55.fi/kokemuksella/article/heikki-talvitie-suomen-liittyminen-natoon-tavaton-riski/3433460 ). Pidän kuitenkin Venäjän toimia Krimillä pidän oikean suuntaisina, vaikka tästä mielipiteestäni saankin vastareaktioita. En arvioi menettelytapoja, mutta todettava on, että Venäjän äkkipikainen reagointi kiristi ilmapiiriä ja Venäjä-vastaisuutta maailmalla. Venäjä varmasti tiesi, mitä seuraamuksia sen toimista tulee. Krimi oli sittenkin elintärkeä alue Venäjälle sekä kulttuurisesti että varsinkin maailmanpoliittisesti. Toivottavasti Ukraina luopuu Krimistä, niin rauha on mahdollinen.

Itä-Ukraina on tehnyt itsenäisyysjulistuksen. Käydään epätoivoista taistelua. Tällaisen vastareaktion ymmärtää, kun tietää alueen väestöpohjan. Kansa näki hyvät Venäjä-suhteet keskeisen tärkeänä sekä maalle että itselleen. Asukkaat kannattivat Janukovichia – ja pettyivät. Mutta ei siitä seuraa, että he kääntyisivät vastakkaiseen leiriin, jossa Venäjä-viha jyllää.

Itä-Ukrainan kapinalliset saadaan varmasti taltutettua, mutta ei heidän asiansa siihen lopu. Eripura säilyy, kuilu Länsi- ja Itä-Ukrainan välillä on pysyvä. Liittovaltio olisi rakentava kompromissi, jotta asiassa voitaisiin mennä kohti rauhanomaista ratkaisua. 

Pahin skenaario – tai on tietysti niitäkin, jotka ajattelevat että paras – on se, että Maidan leviää – Moskovaan asti. Venäjällä puhkeaa sekasorto, ja mullistuksista joutuu taas kansa kärsimään.