PUSHKIN

 

Aleksandr Sergejevitsh Pushkin. Maalaus vuodelta 1827.

I.                    Miksi Pushkin?

Kirjoitukseni käsittelee venäläistä kansallisrunoilijaa Aleksandr Sergejevitsh Pushkinia (1799-1837). Tunnen hänet ja hänen tuotantonsa suhteellisen hyvin jo opintojenikin kautta, sillä venäjän kieli oli pääaineeni. Jos ei ole syvempää suhdetta Venäjään eikä varsinkaan maan kirjallisuuteen, niin sellaisellekin on nimi tullut eri yhteyksissä tutuksi. Jotkut saattavat jopa tietää hänen saaneen surmansa kaksintaistelussa. Omaa suhdettani kuvaisin erityiseksi. Se ei ole pelkkää rakkautta, vaikka hänen runonsa ja ylipäänsä koko tuotantonsa ovat toki tehneet vaikutuksen. Opiskeluaikani jätti Pushkin-kuvaani myös säröä, mitä en ole saanut siloteltua.

Syntyi ajatus panna ajatuksiani tekstin muotoon luettuani Hannu Mäkelän elämäkertaromaanin Pushkinin enkeli (Tammi 2013). Sitä täydensi vielä radio-ohjelma, jossa kirjailija Mäkelä ja professori Pekka Pesonen keskustelevat aiheesta. Ohjelma kuului Kirjakerhon Venäläiset klassikot –sarjaan, joka oli nauhoitettu Helsingin yliopiston tilaisuuksissa. Valitettavasti Hannu Mäkelän ohjelmaa ei Ylen Areenasta enää löydy.

Täytyy antaa kunnia Hannu Mäkelälle. Hänen kauttaan avautui erilainen Pushkin – ei kanonisoitu kansakunnan kulttuurin edustaja, vaan oman aikansa ihminen. Yhdyn täysin Helsingin Sanomien kirja-arvion otsikkoon, jonka mukaan ”Hannu Mäkelän romaani herättää eloon Venäjän suurimman runoilijan” (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1378530369460). Radio-ohjelma osaltaan täydentää romaania, koska siinä Mäkelä kertoo Pushkin-kiinnostuksensa syntyä ja kehitysvaiheita.

Suurimpana herätteenä tälle tekstille on siis ollut Hannu Mäkelän romaani ja yllä mainittu radio-ohjelma. Toiseksi syyksi voisi kai mainita lähestyvän syntymäpäivän. Kesäkuun 6. päivä hänen syntymästä tulee kuluneeksi 215 vuotta. Tosin Aleksandr Sergejevitsh syntyi 26. toukokuuta, mutta tuolloin elettiin juliaanisen kalenterin mukaan. Meidän nykyiseen gregoriaaniseen kalenteriimme muunneltuna syntymäpäivä on tuo kesäkuun kuudes. Aion opiskelumuistojeni ja romaanin lisäksi avata myös laajemmin maailmaa, jota Pushkinin kautta on minulle valjennut.

II.                  Muistelua opiskeluajoiltani

Tultuani 1970-luvulla yliopistoon opiskelemaan Venäjän kieltä ja kirjallisuutta jouduin heti venäläisten vierailevien lehtoreiden vaikutusvallan piiriin. Olen tavallisesta työläisperheestä ja yliopisto oli minulle hyppy hierarkiassa ylöspäin. Siellä odotin saavani korkeinta tietoa. Minun tuli vain omaksua. Olin siis hyvin vastaanottavainen nuori mies, kaiken lisäksi herkkä. Sain kuunnella lehtoreiden kertovan innostuneina heille tärkeistä asioista. Pushkin sai heidän äänensä nousemaan korkeuksiin. Heidän nuottinsa virtasi meidän keltanokkien sisimpään kuin huumeruiske. Pushkin tuntui olevan heille kaikki kaikessa. Oma herkkyystasonsa löytyi runoon kuin runoon. He panivat meidät oppimaan niitä ulkoa. Ja edelleen ne mielessämme pyörivät.

Tähän täytyy kuitenkin lisätä ”mutta”. Emme tutustuneet oikeaan Pushkiniin, vaan myyttiin Pushkinista. Meihin syötettiin valmis kuva ja ajattelumalli. Tämä Pushkin taisteli oikeudenmukaisuuden puolesta, matkalla kohti sosialismia. Hän oli uuden yhteiskunnan esitaistelija, jonka tuotannon ja myös herkkien rakkausrunojen kautta avautui uudenlainen, laajasti maailmaa tunteva ihmistyyppi. Näin Pushkin liitettiin samaan ketjuun, jonka toisessa päässä siinsi kommunismin taivas.

Nyt totean heti, että tässä on kyseessä vain käsitys, joka vastaanottavaiseen mieleemme hiljaa luikerteli. Jo heidän innostuksensa vaikutti, ja erilaisuus, se uusi maailma joka heidän persoonansa kautta avautui.

Opettajiemme Pushkin oli valmiiksi siloteltu ja valmiiksi selitetty. Se tuli vain ottaa vastaan, niin kaikki kirkastuu edessämme. Aina Pushkiniin siirryttäessä ääni kohosi ja sävy muuttui kimakammaksi, välillä lähes falsettiin. Oppitunnin jälkeen minä kaverini kanssa yritimme matkia opettajan nuottia ja nauraa hörötimme päälle. Kaikki ei siis ollut enää pelkkää viehätystä.

Jotkut mieleen jääneet runot olivat toki kauniita. Ääntämisharjoituksissa runon lausuminen oli meille vieras mutta toisaalta mielenkiintoinen perinne. Sinä tilanteessa runon sävelkulun imitoiminen kyllä toimi, saihan siinä itse puhua.  Opettajan kuunteleminen alkoi vähitellen kuitenkin jo hymyilyttää. Ei siihen halunnut enää suhtautua vakavasti.

Muutkin klassikot saivat saman kohtelun. Pushkin sattui vain olemaan se suurimmista suurin, alkujen alku, josta kaikki myöhäisempi periytyi ja johon se jollain salaperäisellä tavalla yhdistyi.

Kaikki naureskelu ja vitsailu oli tietysti meidän puolustusmekanismia, keino purkautua. Se auttoi meitä sopeutumaan opetukseen. Opettajat saivat meidän silmissämme kunnioituksen sädekehän. Heillä oli jokin salainen tieto, jokin salaisuus, josta me yritimme – joskus hieman vastahankaankin – päästä perille. Monet seikat Pushkinista kiinnostivat aidosti. Yksi tällainen oli kaksintaistelu, jossa Pushkin kuoli. Tapahtuman käsittely jäi kovin ontoksi. Se kuvattiin vain jonkinlaisena pakon sanelemana kunniakysymyksenä, johon ei ollut muuta ratkaisua. Hänen isoisänsä isä oli Ibrahim Hannibal, Etiopiasta tuotu tummaihoinen Pietari Suuren palvelija. Tämä mainittiin, muttei menty pitemmälle. Nähtiin sen vain inspiroineen kirjoittamaan häneen liittyvän yhden teoksen. Jäätiin kaikessa pinnalle räpiköimään. Meille riitti, että Pushkin oli kuolematon kirjailija, jo eläessään legenda.

Monenlaiset säröt jäivät Pushkinista kertomatta, enkä ainakaan minä tajunnut tätä silloin edes ihmetellä. Se olikin ikävintä, että minä uskoin ja tyydyin, mitä minulle opetettiin. Elin myyttisessä maailmassa, jota kutsuttiin kirjallisuudeksi. Todellisuus oli siitä etäällä. Pushkin oli ”yleisliittolainen” sankari, dekabristikapinan vallankumouksellinen, joka jo tsaarin aikana ymmärsi porvarillisen yhteiskunnan mädännäisyyden, minkä lukija pystyi kaikessa hänen tuotannossaan aistimaan, kun tarpeeksi sitkeästi yritti oppia.

Totta kai nyt kärjistän. Kuitenkin suunta oli tämä. Omaksuin tahtomattani ajattelumallin, jossa kaikkea pitää yrittää selittää osana jotain kehitystä. Ei ollut yksilöitä, individualismi kuului porvarillisen yhteiskunnan ”hapatukseen”. Ollakseen oikea taiteilija piti olla ripaus luokkatietoisuutta. Tätä me yritimme teoksista etsiä.

Muistan, kun jo melko pian sain tietää, että Pushkinilla oli myös selkeästi pornografisia runoja. En niitä nähnyt, mutta kyllä se jonkinlainen järkytys minulle oli. Vaivoin uskoin. Myöhemmin luin Hannu Mäkelän romaanin jälkikirjoituksesta, että 1970-luvulla Neuvostoliitossa julkaistuissa Pushkinin kootuissa teoksissa, joiden piti olla täydellinen laitos, oli niitä vielä sensuroitu. Sittemmin 90-luvulla niitä on peräti suomennettu. Sen verran olin sisäistänyt yliopistossa omaksumani Pushkinin myytin, että pitkään kauhistelin ja vieläkin ainakin jonkin verran mielessäni protestoin tällaisten tekstien julkaisua vastaan.

Tuolloin 70-luvulla elettiin yliopistoissa kuitenkin yhdenlaisen mullistuksen aikaa. Hegemonisessa taistelussa olivat sinipaitoihin pukeutuneet kommunistiset taistolaisnuoret niskan päällä. Heitä oli kaikkialla. Heitä ei uskaltanut julkisesti vastustaa, ellei halunnut välttämättä tulla leimatuksi neuvostovastaiseksi revisionistiksi. Kun maantuntemusluennolla kuulimme ”totuuksia” Neuvostoliitosta, uskoimme tai ainakin olimme uskovinamme kaiken. Ja samalla olimme osana valtavirtaa. Oli parempi olla sanomatta vastaan, sillä ei siitä olisi hyvää seurannut. Toki jossakin sisälläni koin ristiriitaa, ja tein myös omia ratkaisuja. Etsin esimerkiksi heti käsiini Solzhenitsynin Vankileirien saariston suomennoksen. Muistan kirjoittaneeni siitä erääseen pikkulehteen jopa sangen myönteisen arvion. En sitä kuitenkaan kaikille paljastanut. Ja yhtä kaikki Pushkinia ja hänen merkitystään en asettanut kyseenalaiseksi. Vähitellen aloin vain ottaa häneen etäisyyttä. Hänen rakkauden tunnoissa kituvat vahakasvonsa eivät antaneet minulle enää mitään.  

Nyt melko vanhalla iällä huomaan, että tällainen herkällä iällä läpikäymäni pyykinpesuohjelma on vaikuttanut ajatteluuni myös muissa yhteyksissä, ei vain Venäjään tai Neuvostoliittoon liittyen. Mutta tätä en nyt käsittele. Toivottavasti pystyn prosessoimaan käsityksiäni ja toimintamallejani joskus tarkemmin.

III.                Hannu Mäkelä: Pushkinin enkeli

Romaani kertoo Pushkinin elämässä kohtalokkaan kaksintaistelupäivän tapahtumista alkaen aamusta ja päättyen ratkaisevaan laukaukseen. Takautuvasti Pushkin käy läpi elämäänsä. Mieleen palautuvat hänelle tärkeät tapahtumat. Mielestäni romaani on koskettava tarina huoneessaan kuolemaan valmistautuvan miehen päivästä, jolloin mennyt elämä kelautuu palasina eteen ja mies pyrkii väkinäisesti unohtamaan kuoleman ajatuksen.

Mielestäni Mäkelän romaanissa on mielenkiintoinen näkökulma, kun se ottaa keskiöön Pushkinin kaksintaistelun ja kuoleman. Sen kautta avautuu myös muut elämän vaiheet. Tässä Mäkelä ei romantisoi, eteen avautuu elämä kaikessa raadollisuudessaan. Se on jotain muuta kuin se myyttiä hiova kiertely ja kaartelu, jollaiseen olin nuorena oppinut.

Pushkin käy läpi rakkaussuhteitaan, ongelmallista suhdetta vaimoonsa, suhdettaan tsaariin. Seurana hänellä on enkeli, salaperäinen näkymätön hahmo, joka polemisoi päähenkilön aatelmia ilmestyen aina sopivissa ja sopimattomissa paikoissa hänen seuraansa, tai pysyen joskus tietoisesti syrjässä. Tämä tuntuu hieman oudolta ratkaisulta, mutta ymmärrän sen siinä mielessä, että venäläiset ovat todellakin hyvin taikauskoista kansaa ja miksei se voisi päteä Pushkiniinkin.

Pushkin yrittää työskennellä, mutta kuitenkin hän samanaikaisesti valmistautuu tärkeään koitokseensa. Elämäntilanne painaa. Kaikki tuntuu olevan täydellisessä umpikujassa. Veloista on mahdotonta selvitä, ulospääsyä ei näytä olevan kuin yksi. Kirjailijan tulkinta kaksintaistelusta onkin, että Pushkin todennäköisesti kuoli siinä tahallaan. Sitä kantaa puoltavat monet seikat.

Romaanin lukeminen oli hieman raskas kokemus, mutta tietäen tarinan kohtalokkaan lopun, lukeminen edistyi sujuvasti. Hetkittäin romaanissa oli hyvin vaikuttavia muisteloita. Rakkaista naisista tulee ne kauneimmat. Mäkelän mukaan Pushkinin rakkausrunoille on aina jokin konkreettinen kohde. Tämä poikkeaa esimerkiksi oman opettajani, professori Erkki Peurasen tulkinnasta.

Mukana on joitakin runoja, jotka Mäkelä on kääntänyt omalla koruttomalla tyylillään. Eniten pidin tästä seuraavasta, jonka Mäkelä sanoo radiojutussa kääntäneensä opiskeltuaan venäjää kaksi vuotta.

Jos pettää sinut elämä

älä masennu, älä suutu.

Menetyksen hetkenä alistu.

Usko: koittaa ilon päivä.

Sydän tulevassa elää,

nykyisyys on ikävää.

Kaikki kuluu, menee ohi hetkessä

Ja rakkain on siinä menneessä.

Alkukielinen versio (”Если жизнь тебя обманет…”) löytyy täältä: http://www.ilibrary.ru/text/560/p.1/index.html . Mielestäni käännöksessä on onnistuneesti saatu purettua se Pushkinille ominainen korkealentoisuus. Mäkelä puhuttelee tämän ajan ihmistä.

Suurimmat rakkauden tunteensa Pushkin lienee osoittanut Anna Kernille (http://en.wikipedia.org/wiki/Anna_Petrovna_Kern ), joka ei kuitenkaan suostunut Pushkinin vaimoksi. Mielestäni hänelle on omistettu ehkä Pushkinin kaunein runo (”Я помню чудное мгновение…”: http://stihiolubvi.ru/pushkin/ya-pomnyu-chudnoe-mgnovene.html ). Mäkelä ei ole tätä runoa suomentanut eikä Vladimir Nabokovkaan tuntunut suosittelevan sen englannintamista (http://www.newrepublic.com/article/books-and-arts/the-art-translation  ).

Naisia Pushkinin lyhyessä elämässä riitti. Välillä Pushkin sekoittaa Kernin kahteen muuhun Annaan: Vulfiin ja Oleninaan. Anna Oleninalle Pushkin omisti erään hänen kauneimmista rakkausrunoistaan, joka alkaa Mäkelän käännöksessä sanoin: ”Teitä rakastin: ja rakkaus vielä ehken/ ei täysin ole sielussani sammunut…”. Alkuperäinen alkaa sanoin ” Я вас любил: любовь еще, быть может,/В душе моей угасла не совсем…” Se on minulle siinä mielessä merkittävä, että se on ensimmäinen ulkoa oppimani venäjänkielinen runo. Pushkinin tunnot Annaa kohtaan ovat siis tulleet tutuiksi.

Täytyy kertoa Pushkinin Kern-suhteesta vielä yksi seikka, vaikkei Mäkelä siitä mainitsekaan. Nähtävästi tohdin jo iskeä totuudella päin naamaa pelkäämättä vanhan mielikuvan säröilemistä. Tosiasiassa Pushkin nimittäin kutsuu Anna Kerniä ”Babylonin huoraksi”  (http://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%9A%D0%B5%D1%80%D0%BD,_%D0%90%D0%BD%D0%BD%D0%B0_%D0%9F%D0%B5%D1%82%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%BD%D0%B0 ) . Vertailun vuoksi totean, että yliopistoaikoinani opettajattarieni ylistämä Anna Kern oli herkkäsieluinen nainen, joka aviomiehelleen uskollisena ei kyennyt vastaamaan Aleksandr Sergejevitshin rakkauden pyyntöihin.

Avioliiton solmiminen ei tahtonut Pushkinilta onnistua. Natalia Nikolajevna (Tasha) oli Pushkinin viimeinen mahdollisuus (”Tashassa hän näki viimeisen mahdollisuuden kyntää ja istuttaa siemenensä vielä neitseelliseen peltoon”). Tosin tuokin oljenkorsi tuntuu menevän sivu suun, kun varakkaampiakin sulhoja oli tarjolla. Romaanissa Pushkin alkaakin vielä pohtia, miksi Natalia Nikolajevnaa tomerasti hyviin naimisiin hommaava äiti sitten kuitenkin suostui köyhään runoilijapoloon. Oliko tämä sittenkään ”puhdas”? Oliko joku sulhaskandidaatti ehtinyt jo käydä vieraissa?

Natalia Pushkina

Tsaari Nikolai oli kiinnostunut vaimosta. Hoviin Pushkin vedettiin vain vaimonsa vuoksi. Hän sai mitättömän ”kamarijunkkarin” arvonimen ja hänelle naureskeltiin nimittelemällä häntä alentavasti ”kirjoittelijaksi”. Tsaari halusi olla lähellä hänen vaimoaan. Pushkin oli otettava mukaan kaikkien irvailtavaksi.

Romaanin Pushkin miettii myös sellaista vaihtoehtoa, että hän jäisi henkiin ja taistelukumppani d’Anthès kuolisi. Siinä vaihtoehdossa hän ei näe mitään hyvää. Vaimonsa hän tuntee jo menettäneensä, avioliittoa ei enää saa lämpenemään. Hänelle ratkaisu on vain oma kuolema. Vaimo saa vapauden, tsaarille avautuu mahdollisuus.

Loppupuolella romaanin pysähtyneeseen tilaan tulee vauhtia, kun Pushkin lähtee kotoaan matkaan palvelijan tuoma karhunturkki yllään. Rekimatkalla vastaan tulee tuttavia, iloisia vuorosanoja vaihdetaan puolin ja toisin. Ensin kuitenkin pysähdytään Nevski prospektille S. Wolfin ja T.Beranger’n konditoria-kahvilan eteen. Sinne Pushkin poikkeaa odottamaan sekundanttiaan vanhaa koulukaveriaan Konstantin Danzasia ja juomaan kupillisen teetä. Sitten lähdetään kohti sovittua kaksintaistelupaikkaa, keskustasta syrjässä sijaitsevalle mustalle joelle (Черная речка): http://strana.ru/places/21094459 .

Kirjan lopussa on jälkikirjoitus jossa kerrotaan yksityiskohtaisesti kaksintaistelun jälkeisestä kahdesta vuorokaudesta, joka päättyy runoilijan kuolemaan. Kaikki perustuu tietysti aikalaistenkertomuksiin eikä tiedetä, kuinka paljon niissä on totta, kuinka paljon mytologisointia. Mäkelä kuitenkin kertoo tapahtumista niin koruttoman vakuuttavasti – välillä myös eri lähteiden totuudenmukaisuutta punniten – että lukijan on helppo uskoa kaiken olevan totta. Pushkinin kuolinkamppailua voi seurata kuin traagista näytelmää. Väkeä väen perään ryntää suuren runoilijan luo. Lääkärit eivät anna toivoa, joten kyseessä on hyvästijättö suurelle runoilijalle. Yhtenä lääkärivieraana on myös Vladimir Dal’, josta myöhemmin tuli jokaiselle venäjän kielen opiskelijalle tutuksi käynyt merkittävä sanakirjan tekijä.  Kansanjoukot ympäröivät Pushkinin asuintalon. Kaikki eivät ole paikalla pelkästään suurta runoilijaa kunnioittamassa tai keisarinvaltaa arvostelemassa. Joukossa on Mäkelän mukaan myös töllistelijöitä, joita kerääntyy aina paikalle, kun jotain tapahtuu.

Pushkinin viimeiset hetket on kuvattu vaikuttavan aidosti. Suorastaan herkkä on kohtaus, jossa vaimo Natalia Nikolajevna syöttää miehelleen kuin pikkulapselle lusikalla lakkoja. Sitten vaimo poistuu, ja Pushkin on valmis kuolemaan. Lukija tuntee lähes itsessään, kun hengitys alkaa salpautua.

Jotain vaarallista tsaari Nikolai Pushkinin kuolemassa näki, koska määräsi miehen sielunmessun pidettäväksi pienessä kirkossa Moika-joen varrella tsaarin hovitallien kupeessa. Suuren ihmisjoukon kokoontuminen haluttiin estää. Silti hautajaisten aikaan koko hovitallien aukio oli täynnä kansaa. Kansan kapinointia pelättiin myös hautaamisen yhteydessä. Pietariin hautaaminen ei ollut mahdollista, sillä se olisi voinut provosoida kansaa ja muuttua pyhiinvaelluspaikaksi, mikä taas ei olisi ollut tsaarin mieleen. Ruumis kuljetettiin Pietarista salaa Pihkovan lähistöllä sijaitsevaan Svjatogorskin luostariin, jonne Pushkin haudattiin äitinsä viereen. Tähän hautapaikkaankin liittyy tarina, jonka perusteella voi päätellä Pushkinin aavistaneen ennakolta oman kuolemansa. Hän nimittäin oli ostanut vuotta aiemmin sieltä itselleen oman hautapaikan.

…

Pushkinin kuoleman jälkeen kävi niin kuin Pushkin arveli. Tsaari mitätöi Pushkinin huomattavan suuret velat. Hän (todennäköisesti) teki Natalia Nikolajevnan raskaaksi. Kun tämä synnytti, hän oli jo toisen miehen puoliso. Nikolailla oli osansa tuon avioliiton järjestelyissä.

…

Palaan kaksintaisteluteemaan. Mäkelä mainitsee, että Pushkinilla ennen tuota kohtalokasta ”duellia” oli ollut elämässään parikymmentä kaksintaistelua ja ihmettelee, että hän niinkin pitkään oli säilynyt hengissä. Asiaan löytyisi varmaan vahvistettua tietoa, mutta tyydyn kirjahyllyyni. Siellä on nimittäin lapsille ja koululaisille tarkoitettu kirja  kaksintaisteluista (Дуэли 2003). Siinä kerrotaan kahdeksasta tilanteesta, joissa Pushkin oli haastajana.  Kirja kertoo Pushkinin halunneen niissä puolustaa kunniaansa. Kovin tyhjänpäiväisistä asioista hän kuitenkin on kokenut kunniansa uhatuksi. Häneltä näyttää puuttuneen täysin huumorintaju. Hän ei sietänyt pienintäkään loukkausta ja kynnys loukkaantumiseen oli matala. Kirjan tapauksissa ei yhtä lukuun ottamatta päädytä ampumaan asti, vaan riidat sovitaan viimeistään siinä tilanteessa, kun pistooli on tarkoitus kohottaa toista päin. Pushkin suhtautui kaksintaisteluihin kylmäpäisesti tuntematta mitään kuolemanpelkoa. ”Joskus hän vielä tapattaa itsensä kaksintaistelussa”, kerrotaan Pushkinista kirjan mukaan puhutun.

Koulukaverinsa ja hyvän ystävänsä Küchelbeckerin Pushkin haastoi, kun tämä kirjoitti hänestä kiusoittelevan mutta toki harmittoman epigrammirunon, jollaisia koulupojilla oli tapana toisistaan tehdä. Teatterissa syntyi yksi riita, joka laukesi siihen, että vastapuoli lopulta kieltäytyi vastaanottamasta haastetta pitäen syytä tyhjänpäiväisenä pikkuasiana. Kortinpeluussa syntyi ainakin yksi haaste, mikä pelihimoiselle runoilijalle tuntuikin sopivan luontevasti. Siinä päästiin jo taistelukentälle. Vastapuoli ehti jo tehdä ohilaukauksen, mutta Pushkin jätti ampumatta todeten, että hänelle riittää se, että näkee tämän pelkäävän. Myös biljardipöydän äärestä on yksi riita saanut alkunsa.

Pushkin tuntui joskus hakemalla hakevan syitä kaksintaisteluun. Sellainen syy saattoi syntyä myös naisen seurassa, jos Pushkin tulkitsi jonkun kolmannen osapuolen käytöksen loukkaavaksi. Karkotusmatkallaan Kishinjovissa tällaisessa tapauksessa vastapuoli kieltäytyi vastaanottamasta haastetta, minkä seurauksena Pushkin antoi vastapuolelle korvatillikan.

IV.               Valikoituja kohtia Pushkinin perinnöstä 

En opiskeluni jälkeen toki kokonaan hylännyt Pushkinia. Kyllä hän on tullut vastaan monissakin yhteyksissä ja säännöllisesti olen lukenut Pushkinin tuotantoa ja katsonut elokuvia.

Kirjahyllyssäni on vuosikaudet ollut kaksi Pushkinin elämään liittyvää romaania, joihin molempiin aika ajoin palaan. Toinen teos on Juri Tynjanovin romaani Pushkin (Юрий Тынянов: Пушкин), jonka alkuosat valmistuivat vuonna 1935, ennen Stalinin järjestämiä massiivisia Pushkinin kuoleman 100-vuotisjuhlia helmikuussa 1937. Kokonaisuudessaan romaani valmistui vuonna 1943, joka oli paljon sairastelleen kirjailijan ja Pushkin-tutkijan kuolinvuosi. Toinen teos on Tammen vuonna 1945 julkaisema romaanin suomennos, kääntäjänä Antti Inkinen. Olen lueskellut romaaneja silloin tällöin rinnakkain joko satunnaisesti tai kuhunkin hetkeen sopivia kohtia valikoiden. Suomennoksen lukemisesta olen vain nauttinut enkä ole yrittänytkään etsiä tekstistä puutteita. Tietyt sananvalinnat ovat jääneet mieleen: ”Niistä, kynttilät!” (Снять со свеч!), ”Mitä irvistelet ikeniäsi?” (Что зубы скалишь?),”Taas aloitti irstailunsa, sanottiin kylällä” (Опять загулял, говорили в деревне), ”huorabaletti” (блудный балет)  ”Maša siirteli yhä värähtelevämmin jalkojaan” (Маша все дробнее ставила ноги).

Romaani kertoo hyvin eläväisesti Pushkinista, hänen perheestään ja lähipiiristä. Se antaa Pushkinista hyvin inhimillisen kuvan, mutta ei se estänyt Tynjanovin ajan yhteiskuntaa luomasta Pushkinista vahakasvoista myyttiä.

Romaanissa tulee vastaan monia Venäjän historiaan kiinteästi kuuluvia henkilöitä aina tsaarista lähtien. Yksi hieman hieman tuntemattomampi hahmo on diplomaatti ja ruhtinas Nikolai Borisovitsh Jusupov (1750 – 1831): http://en.wikipedia.org/wiki/Nikolay_Yusupov.

Romaanin alkuosan yksi mielenkiintoinen hahmo on Aleksandr Sergejevitshin isoisä Osip Abramovitsh, juoppo ja kansan suussa irstailevaksi kuvattu ”neekerivanhus”. Lääkäri saa häneltä huutia, kun tämä ilmoittaa ukoilla olevan vain pari päivää elinaikaa. Ylipäänsä romaani avaa mielenkiintoisesti Pushkinin äidin kautta periytyvää afrikkalaistaustaa. Käsittääkseni se on ollut nuorelle Aleksandr Sergejevitshille ainakin aluksi suuri trauma. Ei se mieltä ylennä, jos ympäristö haukkuu apinaksi. Sittemmin muistaakseni Erkki Peuranen kirjoittaa Pushkinin olleen sukutaustastaan ylpeä, mikä osoittaisi, että Pushkin käänsi kiusaamisen voitokseen.

Neuvostoliitossa Pushkinia käytettiin räikeästi omiin poliittisiin tarkoitusperiin. Valtio tarvitsi kansakuntaa yhdistäviä hahmoja. Sosialistisessa yhteiskunnassa tähän käytettiin kirjailijoita ja taiteilijoita. Kuolleet sopivat parhaiten tähän rooliin. Vuonna 1937 poliittinen tilanne maassa kärjistyi. Samaan aikaan kun maassa oli alkamassa laajat poliittiset vainot, vietettiin Stalinin johdolla hyvin näyttävästi Pushkinin kuoleman 100-vuotisjuhlaa. Pushkinista tehtiin jonkinlainen esikommunisti. Monet julkiset paikat, kadut ja tuotantolaitokset nimettiin Pushkinille. Tehtaat, kolhoosit ja armeijan yksiköt lähes kilpailivat sillä, kuinka huomattavia tapahtumia ne voivat Pushkinin kunniaksi järjestää. Esimerkiksi Leningradissa sijaitsevan Stalinille nimetty tehdas järjesti retken Pushkinin haudalle. Radio järjesti erään yksikön työntekijöiden kesken kyselyn, joka osoitti, että yksikön 143 työläisestä 139 tunsi Pushkinin (http://feb-web.ru/feb/pushkin/serial/v37/v372492-.htm ) . Minulle jäi epäselväksi, oliko tulos hyvä vai huono.

Mahtipontisia Pushkin-tapahtumia seurasi sitten hirveä terrori ja murha-aalto. Toinen käsi tarjosi kansalle Pushkinin tekstejä, toinen käsi teloitti.

Kansallista eheytystä tarvittiin myös sodan jälkeen, sillä myös vuonna 1949 järjestettiin Pushkinin syntymän 150-vuotisjuhla. Tällöin julkaistiin Pushkinin kootut teokset ja  järjestettiin kampanja, jolla pyrittiin kansa saamaan Pushkinin teosten pariin.

Toisaalta täytyy samalla korostaa, että oli myös aitoa Pushkin-tutkimusta ja harrastusta. Yllä jo kerroin Juri Tynjanovista. Lisäksi voisin mainita Saatana saapuu Moskovaan –romaanin luojan Mihail Bulgakovin. Hän perehtyi Pushkinin elämän vaiheisiin ja huomasi, että kuolemasta oli ristiriitaista tietoa. Tämän myötä syntyi Pushkin-aiheinen näytelmä Viimeiset päivät (Последние дни), joka sittemmin on vuodesta 1943 alkaen esitetty eri näyttämöillä.

Vaikka hallinnon puolella ylistys menikin hullutteluksi, niin venäläisillä on nähtävissä koskettavan syvä ja vilpitön halu kunnioittaa oman kansallisrunoilijansa muistoa. Venäjällä tämä näkyy kaikkialla. Ja sen vuoksi nostankin esimerkiksi Vilnan, jossa olen itse asunut pari vuotta. Se on Pushkinin suhteen tärkeä kaupunki ensiksikin siksi, että hänen isoisän isänsä, Afrikasta Pietari Suuren Venäjälle tuoma Ibrahim Hannibal on siellä kastettu. Siitä on olemassa kaupungin keskustassa sijaitsevan pienen ortodoksikirkon seinällä muistolaatta.

Lisäksi Vilnassa on asunut Pushkinin poika Grigori Aleksandrovitsh Pushkin (1835—1905). Hänet vihittiin siellä vuonna 1883 samassa kirkossa, jossa Hannibal oli kastettu. Hän asui Markuchiain kartanossa, missä nykyisin sijaitsee sympaattinen runoilijan muistoa kunnioittava kotimuseo (http://www.vilniausmuziejai.lt/a_puskinas/history/index.htm ). Kartano sijaitsee kauniilla paikalla luonnon keskellä. Kävijä tuntee kohtaavansa siellä 1800-luvun hengen. Toivottavasti museolla on pitkät elinpäivät.

…

Suomestakin voisin kertoa hieman, mutta aivan viime vuosilta. Nykyisin Pushkinin perinteen vaalimisessa on ilahduttavia merkkejä. Yksi tärkeä henkilö oli oma kirjallisuuden opettajani, professori Erkki Peuranen. Hän on suomalaisessa Pushkin-tutkimuksessa tehnyt uraa uurtavaa työtä. Se työ on kantanut myös hedelmää. Tosin on todettava, että kun nyt lukee hänen suomeksi kirjoittamiaan kirjasia (Kokonaan en kuole, Kuopio 1988; Aleksandr Puškin – venäläinen maailmankirjailija, Kuopio 1999), huomaa että ne on kirjoitettu ylikireässä etunojassa. Mutta hänkin oli vain oman aikakautensa ja kulttuuriympäristönsä lapsi.

Pushkinin patsas Kuopiossa

Pushkinin syntymän 200-vuotisjuhlavuonna 1999 ilmestyi Aarno Salevan valmistama suomennoskokoelma Aleksandr Pushkin Kertovia runoelmia . Ilmestyessään torjuin sen. Nyt kaivoin sen uudelleen esiin kirjastosta ja esimerkiksi Kaukasian vanki tuntui yllättävän hyvältä ja raikkaalta kokonaisuudelta. Ehkä Mäkelän romaanin vaikutuksesta alan irtautua aiemmista esteenä olleista asenteistani.

Myös muita suomennoksia on olemassa. Ehkä tutustun niihin joskus, kun sopiva hetki tulee.

V.                  Katse eteenpäin

Lopuksi voisin mainita Pushkinin elämästä ja tuotannosta asioita, joihin haluaisin tutustua paremmin.

1)      Olen myös oopperan ystävä ja Jevgeni Onegin on suosikkioopperoitani. Suosikkiesityksessäni Tatjanan roolissa on ollut ranskalainen Renée Fleming. Hänen venäjän ääntämisestä minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Tuntuu kuitenkin hieman hassulta, kun ranskalainen laulaa venäjäksi, sillä Pushkinin aikanahan aatelisto käytti paljon ranskaa.Yhtä kaikki haluaisin joskus lukea Pushkinin kirjoittaman Jevgeni Oneginin kokonaisuudessaan alkukielellä. Toistaiseksi olen lukenut vain katkelmia. Siinäkin mielessä teos on tuttu, että joskus auskultoidessani pidin siitä jopa harjoitustunnin eikä se kovin huonosti mennyt.

2)      Kaksintaistelut myös kiinnostavat. Olen joskus peruskoulussa ja lukiossa opettaessani pitänyt aiheesta jopa aamun avauksen. En muista lainkaan, mitä tuolloin puhuin ja mistä tietoni hankin. Muistan kuitenkin saaneeni historian opettajakollegaltani myönteistä palautetta. Haluaisin tutustua enemmän niin Pushkinin kuin myös muiden kokemiin kaksintaistelutilanteihin.Oliko Pushkin öykkäröivä riidankylväjä vai halusiko hän sittenkin vain oikeudenmukaisuutta?

3)      Pushkinin merkitys on suuri myös venäjän kielen uudistajana. Olen joskus miettinyt, miksi hän ylipäänsä innostui venäjän kielestä. Hän oli saanut kotonaan ranskankielisen sivistyksen. Hän osasi täydellisesti ranskaa ja seurusteli ranskaksi. Tynjanovin romaanissa on kohtaus, jossa pieni Aleksandr menee isän työhuoneeseen ja pyytää tätä lukemaan Molierea. Isä lukee, ja poika kuuntelee hievahtamatta. Samanlaisella tarkkuudella ja tiedonjanolla poika uppoutui myös venäjän kieleen, tärkeimpänä opettajanaan lastenhoitaja-njanja Arina. Omassa tuotannossaan hän toi kieleen kansan puhetta hyläten ylätyyliset koukerot.  Pushkin tapasi kouluvuosinaan vanhaa perinnettä edustavan runoilija G.R.Derzhavinin. Tällä tapaamisella on osaltaan rakennettu Pushkin-myyttiä kuvaamalla se ikään kuin viestinvaihdoksi uuden sukupolven hyväksi.

4)      Aleksandr Sergejevitsh Pushkin oli afrikkalaisen Ibrahim Petrovitsh Hannibalin (1696-1781) jälkeläinen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Ibrahim_Petrovit%C5%A1_Gannibal ). Tuo isännimi tulee tsaari Pietarista (Petr). Sukunimi voidaan translitteroida joko Gannibaliksi tai Hannibaliksi. Tämä on oma tarinansa, johon kannattaa tutustua. Haluan myös tajuta tarkemmin, miten Pushkin noihin afrikkalaisiin sukujuuriinsa suhtautui ja miten ympäristön asenteet Pushkiniin vaikuttivat. Olisiko niin, että Pushkinin kärsimätön ja äkkipikainen luonne olisi juuri näitä peruja? Hän puolusti hyvin herkästi kunniaansa vaikka kaksintaistelussa, jos koki sen uhatuksi.

5)      Pushkinin naisasiat ja avioliitto herättää myös kysymyksiä. Avioliiton solmiminen tuntui tuona aikana olevan joskus kovin mutkikasta.

6)      Pushkin oli Dostojevskin lailla pelihimonsa vallassa. Myönnän itsessäni olevan samaa vikaa. Tästäkin puolesta Pushkinin elämässä tiedän liian vähän.

7)      Myös Pushkinin kaksintaistelukumppanin elämä kiinnostaa. George Dantes sai loppuelämäksi Pushkinin murhaajan leiman. Hän piti kuitenkin kunniastaan kiinni. Dantesin elämään liittyy eräs hyvin arvoituksellinen henkilö, paroni Gekkeren, jota arvellaan Pushkinin kohtalokkaaseen kaksintaisteluun johtaneiden häväistyskirjeiden alullepanijaksi. Hänessä kiinnostaa eräs uskomaton seikka: hän  adoptoi Dantesin, kun tämä oli jo 24-vuotias. Adoption myötä Dantesin viralliseksi nimeksi tuli Georges-Charles de Heeckeren d'Anthès. Hän eli 83-vuotiaaksi ja kuoli vasta vuonna 1895. Paroni Gekkeren oli homoseksuaali. Hänen ja hänen ottolapsensa tiet yhtyvät myöhemmin Wienissä. He muuttavat yhteen asumaan. 

1990-luvun Pushkin