Venäjän tie ja suunta

Иноземцев, Владислав: Несовременная страна. Россия в мире XXI века. Альпина, Москва 2019.

(Inozemtsev, Vladislav: ”Ei-nykyaikainen maa. Venäjä 21. vuosisadan maailmassa.” Alpina, Moskova 2019)

Vladislav Inozemtsev on venäläinen sosiologi ja taloustieteilijä, jonka tuoreimman kirjan nimestäkin huomaa, että kyseessä on liberaali ja nykysuuntauksen kriitikko. Hän tarkastele teoksessaan ei enempää eikä vähempää kuin Venäjää ja sen näkymiä selvitä nykyisen vuosistamme murroksessa. Näkymät ovat lohduttomat, mutta – näin uskallan tulkita - eivät kuitenkaan toivottomat. 

Tekijä tarkastelee maan kehityskaarta lähtien kaukaa historiasta. Pitkällä linjalla edetään, mutta pääasiallisesti siinä tarkastellaan kuitenkin nykytilaa, mairittelematta.  Kansantalous, maan hallinto ja elinkeinoelämä saavat keskeisen huomion. Poliittiselle pintatasolle ei sorruta, vaan perspektiivistä pidetään kiinni. Lukija voi itse päätellä, millaisin eväin ja haastein maa vuosisadallamme taivaltaa. Toki kirjassakin pohdiskellaan selviämismahdollisuuksia, mutta se ei ole nyt päätavoite.

Mietin pitkän tovin, miten suomentaisin kirjan nimen. Pääotsikon Несовременная страна voisi kääntää ’vanhanaikaiseksi maaksi’ mutta se tuntuu tässä yhteydessä oudolta, mieleen kai assosioituu muotiasioita. Otsikollaan tekijä haluaa kertoa, että maa ei elä nykyajassa vaan on jumittunut jonnekin muualle, elää toista aikaa. Siksi ajattelin käyttää juttuni otsikossakin raflaavaa ilmausta ”toisaikainen maa”. Tyydyin lopulta kuitenkin neutraaliin ratkaisuun. 

Ennen kirjan hankkimista Inozemtsev oli minulle tuntematon nimi. Lukiessani alkoi kihelmöidä. Kirjoittajalle Venäjä on perspektiivitön entisaikojen mahti, jolle menneisyys on itse asiassa taakka, vaikka nykyisin virallisissa yhteyksissä pyritäänkin todistelemaan aivan muuta. Oma paradoksinsa on siinäkin, että ostin kirjan Pietarin pääkadun Nevski prospektin varrella sijaitsevasta Dom Knigi -kirjakaupasta, josta sitä en olisi odottanut löytäväni.  Ainakin olen uskonut, että siellä on myynnissä lähinnä valtakulttuuria ja virallista politiikkaa myötäileviä teoksia.

 

Singerin talo Pietarin Nevskillä, rakennuksessa sijaitsee Dom knigi -kirjakauppa

Tässä on hieman neutraalimpi kuvaus kirjan sisällöstä. Sen olen kopioinut täältä,  videokatsauksen johdantotekstistä:

”Inozemtsevin kirja on peilikuva Venäjästä. Siinä heijastuu kaikki ne koruttomat, toisaikaiset, ja osin alitajuisesti meiltä huomaamatta jääneet piirteet maasta, joka on kääntänyt selkänsä nykyaikaan ja valinnut oman erityisen tiensä, jonka päässä ei ole mitään: ei edistystä, ei mennyttä houreista menneisyyttä, ei yhtään mitään, paitsi valhetta, taantumaa ja rappiota.”

Lainaan tähän myös teoksen esipuhetta, jonka on laatinut Gleb  Pavlovski. Häneltä tulee painavaa mutta liioittelematonta vuodatusta:

”Vladislav Inozemtsev osoittaa ulospäin vakaalta ja mahtipontiselta näyttävän ei-nykyaikaisen valtakunnan paradoksaalisuuden. Tekijän tarkat kuvaukset yhteiskunnan, valtion, talouden toiminnasta ja maan kansainvälisistä suhteista kertovat kuitenkin umpikujan maailmasta. Venäjä ei ole vain jälkeenjäänyt, se on torjunut kaikki mahdollisuutensa kehitykseen. Moskova manipuloi yhteiskunnan resursseja ja kansalaisten omaisuutta suojellakseen oman hoviväkensä intressejä. Se on moraalitonta ja jättää maan tulevaisuutta paitsi, mutta maan henkiinjäämistä se ei kuitenkaan estä.”

Tuon mukaan Venäjällä ei ole ei ole ainakaan kummoista tietä tulevaisuuteen. Inozemtsev on näkemyksissään lohduton. Hän on omistanutkin kirjansa tyttärilleen, jotka ”joutuvat elämään ilman nykyaikaa olevassa maassa”.  Toisaalta välillä tekstistä löytyy valonpilkahduksia, mikä osoittaa tekijän edes heikon optimismin. Pienestä ristiriitaisuudesta se vihjaa. Inozemtsev vertaa nykyistä Venäjää Mussolinin ajan Italiaan, joka oli korporaatioiden hallussa. Valtiolla on sitä tukevia korporatiivisia rakenteita varmistamassa sisäistä turvallisuutta, toisin sanoen osana väkivaltakoneistoa. Mutta toivonvälähdys on siinä, ettei Mussolininkaan luoma järjestys kestänyt hänen elämäänsä pidemmälle. Näin ollen ei Venäjä mikään mureneva savijalka ole. Mahdollinen uudistumisprosessi on kuitenkin vaikea ja haastava. Keinoja kuitenkin on. Onhan esimerkiksi maailmallakin jo yli 30 miljoonaa ulkovenäläistä, jotka ovat jättäneet isänmaansa eri syistä. Sieltäkin voi löytyä yllättävän merkittävää tukea ja sijoituspääomaa tuleville uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.

Lukiessani mietin, miten venäläiset lukijat oikein Inozemtseviin suhtautuvat. Aavistelin, että kritiikki olisi murskaava. Siihen sainkin pian vahvistusta. Löysin eräältä nettisivulta hänen pari vuotta vanhan artikkelinsa (katso täältä), jossa käsitellään venäläistä kolonialismia ja verrataan tai paremminkin rinnastetaan se länsieurooppalaiseen kolonialismiin. Tekijä löytää samankaltaisuuksia. Keskustelupalastalla artikkeli ja sen kirjoittaja saavat murskakritiikin. Voisi puhua suoranaisesta ”someraivosta”. Tuskin siellä myötämielistä äänenpainoa löytyy. Päättelen, että ei Inozemtsev näkemyksinensä taida kotimaassaan kovin rakastettu henkilö olla.  

Venäjän mainitseminen siirtomaavallaksi on siis tabu.  Artikkelissa mainitaan myös Suomi, joka joutui aikoinaan osaksi Venäjää. Siirtomaapolitiikkaan kuuluvia väestönsiirtoja emme kokeneet, intressit olivat muualla. Sen sijaan kun Neuvostoliitto hajosi, huomasivat kymmenet miljoonat venäläiset jääneensä vieraaseen maahan, erilleen omasta emämaastaan. Se on tuonut mukanaan omat ongelmansa. Kovin traumaattista hajoamisessa on sekin, että tsaarinvallan ajoilta Venäjän ”siirtomaaherruuteen” liitetyt maat saivat nyt maistaa itsenäisen maan vapautta.

Arvostan tekijän rohkeutta käsitellä arkoja aiheita. Hän pyrkii tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun rohkeasti uusia näkökulmia. Vaikka suuttumusta ja jopa raivoa ilmeneekin, niin kyllä myös hedelmälliselle pohdinnalle on tilaa.

Johdannossa tekijä korostaa, että Venäjää on tarkasteltava ilman ennakkoluuloja, on tehtävä ero ”epänykyaikaisuuden” ja epänormaaliuden välillä. Siis kun runoilija kuvaa maata tyyliin ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää, siihen voi vain uskoa”, niin sellaiset ennakkoasenteet on hylättävä. Minulle suomalaisena tulee tässä yhteydessä mieleen oma brutaali lausahduksemme ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistais”. Tämänkaltaisten heittojen sijaan on pyrittävä tutkimaan monimuotoisen yhteiskuntajärjestelmän taustoja, rakenteita ja toimintaa.  Vaikka historiallisia juuria ei voi unohtaa, Venäjän jälkeenjääneisyys on Inozemtsevin mukaan vallanpitäjien valinta eikä mikään ”pimeästä menneisyydestä” perinnöksi saatu taakka. Tarkasteltaessa Venäjän taloutta pitkällä aikavälillä, voi nähdä, että Venäjän liiallinen riippuvuus raaka-aineiden viennistä on oman valinnan tulos.

Se mistä itse kritisoisin tekijää, koskee hänen suhdettaan Länsi-Euroopassa tapahtuvaan kehitykseen. Suhteessa esimerkiksi Euroopan unioniin Inozemtsev näyttäisi olevan turhan optimistinen ja näkevän siinä pelkkää myönteistä.  Hän ei tunnu näkevän kaikkia elämäntapaamme uhkaavia vaaroja. Monet Eurooppaa käsittelevät lähteet ovat peräisin ainakin yli kymmenen vuoden takaa.  Nykyhaasteet eivät tekijän agendaan mahdu.

Inozemtsev moittii Venäjän byrokraattisuutta ja jäykkiä rakenteita. Lisään omana arvionani, että myös Euroopan unionissa virkakunta on kasvanut ja kasvaa kuin pullataikina. On pidettävä mielessä, että samanlaisen kehityksen uhkaa on olemassa myös omassa rakkaassa Suomessamme, huolimatta täällä vallitsevasta demokraattisesta kehityksestä ja laajoista ihmisoikeuksista. Toivottavasti Suomessa huolehditaan innovatiivisuudesta eikä unohdeta koulutuksen kehittämistä eikä oman teollisuustuotannon tärkeyttä, ettei jämähdetä jäykkään näköalattomuuteen, jossa kylmä valtiokapitalismi pääsee kukoistamaan.

…

Kirjassa on noin 350 sivua tiukkaa analyysia. Lukuja on seitsemän sekä niiden lisäksi johdanto ja loppuluku. Niistä avautuu eri puolia venäläisen yhteiskunnasta ja sen kehityksestä.  Nyt kykenen avaamaan siitä vain erinäisiä hajanaisia näkymiä

Helsingin kauppatorilla sijaitseva kaksipäinen kotka - taivaallisen ja maallisen hallitsijan sekä myös Venäjän valtiollinen symboli.

Teoksen alkuosassa keskitytään historiaan. Tekijä löytää sieltä kolme vaihetta, joiden myötä Venäjän tie on muotoutunut. Ensiksi mainitaan muinaisen Venäjän suhde Bysanttiin. Siitä suhteesta näkyvimpänä merkkinä on kirkon ja valtioinstituutin kiinteä yhteys. Bysantti on ollut Euroopan historiassa merkittävä tienjakaja. Länsi erottui siitä omalle polulleen, Venäjä omalle. Aihetta on Suomessakin käsitelty paljon, mm. Jukka Korpela teoksessaan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla (Gaudeamus, 2015). Lännessä kirkko ja valtio kasvoivat erilleen.  Siellä luotiin poliittinen järjestelmä, joka rakentui yksilönvapauden, yksilön omistusoikeuden ja lakien varaan (Korpela, 248). Venäjällä kehityssuunta oli toinen. Kirkko pesiytyi valtakoneiston kupeeseen.

Toinen Venäjän kehitykseen dramaattisesti vaikuttanut kausi on mongolimiehityksen aika 1200-luvulta alkaen. Tšingis-kaanin johdolla alkanutta hyökkäystä seurasi yli 150 vuotta kestänyt Kultaisen ordan kausi. Vaikka hyökkäys oli verinen ja rankka, niin myöhemmin tilanne alueella rauhoittui. Mongoleilta ja Kultaisen ordan hallinnosta omaksuttiin paljon sellaista, mistä Venäjälle oli myöhemmin hyötyä tulevissa suurvaltapyrkimyksissä. Sen ajan hedelmiä ovat mm. Venäjän valtio-käsitys, laki, liikenneyhteydet sekä myös varsin suvaitsevainen suhtautuminen eri uskontoihin. Kultaisen ordan vuosina – jos alun tuhoja ei lasketa – myös ortodoksinen kirkko sai toimia suhteellisen vapaasti pitäen omalla olemassaolollaan yhteiskuntasovun voimassa.

Muslimit ja ortodoksit ovat kyennet elämään Venäjällä sovussa. Sitä ei siis voi verrata nykyisenkaltaiseen ristiriitojen täyttämään vastakkainasetteluun. Kun Suomeen muutti Venäjältä 1800-luvulla oma islamuskoinen tataarivähemmistö, se kotoutui hienosti suomalaiseen yhteiskuntaan. Rohkenen arvella, että tuo kotoutuminen on juuri samaa Venäjälle muotoutunutta historiallista perintöä.

Lopulta mongolivalta kukistettiin, kun ruhtinaskunnat kykenivät yhdistämään voimansa. Tuo voimien yhdistäminen mahdollisti sittemmin Venäjän suurvallan synnyn. Mongolit olivat luoneet perustan liikenneyhteyksille ja liikkumiselle, mikä auttoi Venäjää laajenemaan itään aina Beringin salmelle asti. Eikä siihen mennyt kuin 140 vuotta, mikä on poikkeuksellisen lyhyt aika.

Kolmannen vaiheen alku ajoittuu Pietari Suuren hallintokauteen. Tuolloin Venäjä alkoi omaksua kehittyneestä lännestä sen teknologiaa ja käyttää hyväksi Euroopassa jo omaksuttuja tieteen saavutuksia. Tuota aikaa Inozemtsev kutsuu ”flirttailuksi” lännen kanssa. Pietari Suuri antoi siinä maalle uuden suunnan. Uusia innovaatioita alettiin hyödyntää, mutta vanhakantainen Venäjä ei omaksunut kuitenkaan eurooppalaista hallintoa. Sittemmin vuosisatoja myöhemmin, kun maa oli aloittamassa hallinnon demokratiakehitystä, valistuksen ajoilta periytyvä uudistusliike kaatoi koko imperiumin. Kuitenkin Neuvostoliitto tuntui 30-luvulla palaavan mongolivallan aikaan, kun Josef Stalinkin alkoi saada suuren Tšingis-kaanin ominaisuuksia.

Historiaosuus on minusta teoksen mielenkiintoisinta antia ja kirjaa kahlatessani viivyin se parissa pitkään. Historian kautta ymmärtää jotain myös myöhemmästä talouden kehityksestä ja vallitsevasta valtiokehityksestä.

…

Moskovan Kreml kuvattuna Kristus Vapahtajan kirkon kattotasanteelta

Katse Kremlin muurien sisäpuolelle

Valtiokäsityksestä

Viivyn vielä historiassa. Haluan erikseen käsitellä Venäjän omaksuman valtiokäsityksen taustoja. Valitan, jos tekstissä on turhaa toistoa. Totean erikseen, että näkökulma on historiassa. Nykypäivään ei saa tehdä suoraa rinnastusta.

Venäjän valtion muotoutumisen erityispiirteet kertovat aivan erityisestä ilmiöstä. Siitä ei muotoutunut länsieurooppalaisen valtion tapaan maallista ja monitasoista.

Bysantin perinteen mukaisesti kirkon ja valtion välillä oli eräänlainen yhteishallinto eli symfonia (Korpela, s. 256). Lännessä tuo yhteys katkesi ja katolinen kirkko kehittyi valtiosta erillään ja jäi syrjään valtiollisesta vallankäytöstä. Siellä lakien perustaksi tuli luonnonoikeusajattelu. Paavi säilyi uskonnollisena johtajana eikä häntä enää tarvittu legitimoimaan kuninkaanvaltaa.

Idässä kirkon ja valtion ykseys säilyi. Sen purkaminen ei Inozemtsevin mukaan ole onnistunut käytännössä koskaan. Tavalla tai toisella kirkko on ollut valtiokoneistossa kiinni.

Kun Pietari Suuren ajoilta lähtien on alettu omaksua tuoda maahan eurooppalaista teknologiakehitystä, valtio on ollut takuumiehenä sille, etteivät teknologiset uutuudet muuta yhteiskunnallisten ryhmittymien vaikutusvaltaa, ts. että vallitseva poliittinen hallinto (ja sen mukana eliitin asema) säilyy entisellään.

Inozemtsev osoittaa kyynisyytensä todetessaan, että venäläinen todellisuus on ollut jopa ”surullisempaa” kuin eurooppalaiseen itsevaltiuteen sisältyvä absolutistinen järjestelmä. Eurooppalainen monarkki saattoi todeta: ”Valtio – se olen minä!” Venäjällä ei edes hallitsija ole voinut olla todellinen vallankäyttäjä.

Katariina Suuri Pietarissa Nevski prospektin varrella, taustalla Aleksandrinski teatteri.

Valtiojärjestelmä on ollut hallitsijan seurana, häneen kiinnittynyt persoonaton yhtiömies, johon on täytynyt mukautua. Lisäksi Venäjä on varhaisten vaiheittensa kautta ollut ”kolonialistinen imperiumi”, joka on sulkenut pois mahdollisuuden toimia kuin eurooppalaisperäinen kansakunta. Siinä tilassa hallitsija on jäänyt omalla tavallaan järjestelmän panttivangiksi. Tämä asetelma kuuluu kirjassa käsiteltyyn venäläiseen identiteettiin.

Valtiokoneisto on taannut oikeudet hallitsijalle, olkoon se kuka hyvänsä. Hallitsijan tehtävänä on ollut toimia ei kansan ja yhteiskunnan nimissä, vaan valtion nimissä ja valtion hyväksi.  Demokraattisessa maassa valtion nimissä voi esiintyä kansa, joka voi esittää omat kansalliset intressinsä. Venäjän kaltaisessa absoluuttisessa monarkiassa asetelma oli toinen. Tsaari oli kuin valtion edusmies, oma persoona oli etäännytetty.

Sittemmin Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä valtiollisuus on saanut uuden muotonsa. Pääsihteeri tai presidentti eivät ole enää kutsuneet itseään valtion ruumiillistumaksi. Mutta päämiehen virheettömyys on tietenkin ollut edelleen selviö. Ongelmien ilmetessä syyllinen löytyy muualta, aivan kuin ennen ”tsaari on hyvä – pajarit pahoja!”

Valtion puolustaminen on ollut maassa läpi historian korkeimpana arvona – jopa silloin kun loogisesti olisi ollut viisainta syöstä hallitsija vallasta ja purkaa hallinto. 

Venäjällä valtion asema on niin vahva, että mikä tahansa lojaalisuuden puute on helposti tulkittu valtionvastaiseksi toimeksi.

Inozemtsev erottaa kolme valtiokeskeisyydestä johtuvaa ja nykyaikana vastaantulevaa erityispiirrettä: (1) valtio on työntänyt kansan ja yksilön periferiaan, (2) tehokkuusajattelu on kokenut kriisin (siitä enemmän edempänä, vrt. effectiveness-efficiency), (3) järkiperäinen ajattelu on yhteiskunnasta katoamassa. Tuo viimeinen on kyllä mielenkiintoinen asia. Jotenkin tuntuu, että se kuvaa myös meidän omaa maatamme ja samalla Euroopan unionia. Teen retorisen kysymyksen: olisiko sittenkin taustat jossakin muualla kuin Venäjän valtiokäsityksessä?

…

Venäjästä on muotoutunut keskusjohtoinen tiukasti hierarkkinen yhteiskunta eikä se ole kyennyt mukautumaan läntisessä maailmassa nousseeseen demokratiakehitykseen. Valtio on Venäjällä ylitse muiden. Sen etua on ennen muuta ajettava. Kansalainen on vain valtion palvelija. Näin voi liioitellusti todeta.

Tarkastellaan vaikka lainsäädännön tilaa. Kultaisesta ordasta Venäjä peri hyvin ankarat rangaistukset. Kuolemanrangaistukset olivat tavallisia. Rikollisia ei säälitty. Vuonna 1497 kuolemanrangaistus saattoi odottaa murhasta, ryöstöstä, toistuvasta varastelusta ja jopa panettelusta syytettyä, kun taas vuodelta 1926 peräisin olevan Venäjän federaation rikoslain mukaan raskauttavien seikkojen vallitessa tehdystä murhasta sai kymmenen vuoden tuomion.  Sen mukaan vuosisatojen kuluessa suunta on ollut lievenemään päin. Mutta miten on valtioon kohdistuneissa rikoksissa? 1400-luvun lopulla kuolemaan tuomittiin vain valtiopetoksesta, mutta vuonna 1926 se uhkasi jopa salakuljetuksesta syytettyä.

Pietari-Paavalin linnoitus, tsaarinajan vankila, joka ei kuitenkaan julmuudessa pärjännyt neuvostohallinnolle.

Yhteiskunnassa ajetaan ensimmäisenä valtion etua, kansalaiset ja heidän toimintansa on jäänyt toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyen ihmisten tekemä työ ei ole saanut arvostusta. Välillä sitä on jopa pidetty ilmaisena, räikeimpänä esimerkkinä neuvostoyhteiskunnan pakkotyövangit.

Valtiokeskeisyyden lisäksi Venäjän talouselämä ja elinkeinorakenne on omanlaisensa. Talous on jämähtänyt raaka-aineiden tuotantoon ja on näin ollen liikaa riippuvainen niiden maailmanmarkkinahinnoista. Näin maan vakaa kehitys voi kärsiä. Suhteessa moneen pienempään kansantalouteen maan oma teollisuustuotanto on tyrehtynyt, nykyisin se on hämmästyttävän alhainen.  Tekijä tuo esille eri tuotantolukuja, jotka puhuvat karua kieltään.

Tämänkaltaisessa yhteiskunnassa vain pieni osa väestöstä on suoranaisesti mukana vientituotannossa tuottamassa sitä pääomaa, jolla hyvinvointia voidaan rakentaa. Se antaa mahdollisuuden byrokratian paisuttamiselle ja luo suuren hierarkian yläpäähän suuria vapauksia. Ensiksikin tuo kehityssuunta ei voi taata vakautta.

Liiallinen riippuvuus maailmanmarkkinahinnoista, tuo mukanaan myös rahoitusongelman. Voi käydä, että hintojen ollessa alhaiset uusiin innovaatioihin, koulutukseen ja tutkimukseen ei varoja löydy. Byrokratiaa tuolloinkaan tuskin supistetaan. 

Otetaan Venäjän rinnalle valtio, jolla ei ole käytettävissä raaka-ainevarantoja ja joka on joutunut hyvinvointinsa eteen luomaan monipuolisesti teollisuutta ja saanut tuotteita laajalti vientiin. Tällaisessa innovatiivisessa yhteiskunnassa huomattavasti suurempi osa väestöstä on suoraan tekemisissä vientituotannon kanssa. Tämäkin on luonut ja luo aivan omanlaisensa yhteiskunnan. Venäjällä valtiokoneisto on paisunut ja pöhöttynyttä virkakuntaa tuntuu löytyvän.

Kun valtiota ohjaa vahva byrokratia, valtio on tottunut käsittelemään yksilöitä ylhäältä käsin. Ihminen nähdään ensi sijaisesti osana valtiota. Kansalaisten oikeusturva voi jäädä helposti liian vähälle huomiolle tai kokonaan huomiotta. Siitä on kyllä esimerkkejä, että valtio on kansakunnan turvallisuutta korostaakseen puuttunut kansalaisvapauksiin.

Moskova lumisena talvena

….

Nykyjärjestelmä on lahjuksille ja korruptiolle suosiollinen. Maan hallinnossa on sen verran paljon virkamiestasoja, että sinne mahtuu välistä vetäjiä.  Inozemtsev tekee lahjusten (engl. ’bribery’) ja korruption (’corruption’) välille selvän eron.

Lahjukset ovat pieniä tukisummia, jolloin jokin yksittäinen asia voidaan toteuttaa vaivattomammin. Niitä esiintyy byrokratian kaikilla eri tasoilla. Se on virkamiehen ja yrittäjän yhteistyötä. Esimerkiksi eri asiakirjojen, kuten lupien ja lisenssien hankinnassa, asioiden etenemistä voidaan jouduttaa pienellä voitelulla.

Korruptio kuuluu puolestaan ylimpien virkamiesten toimiin ja se vaatii laajaa suunnittelua. Siinä käytetään suuria budjetteihin kirjattuja rahamääriä ja korporaatioiden finanssivirtoja.  Venäjän kaltaisessa valtiohallinnossa se on mahdollista, kun jo suunnitteluvaiheessa järjestellään suuria hankintoja tai jaetaan valtion tilauksia. On luotu ”näennäisprojekteja”, joiden kautta rahaa on valunut korruptioon. Yksittäisessä rakennusprojektissa voidaan siirtää suuria summia virkamiehen tai hänen sukulaistensa haltuun. Esimerkkinä Inozemtsev mainitsee entisen Moskovan pormestarin Juri Lužkovin ja hänen vaimonsa tapauksen. 

Uudistuksen jarruna on myös tuotannon tehokkuuden ongelmat. Siinä maalla on pitkät perinteet. Kaikille Neuvostoliiton tuotantoelämän lähemmin tuntevat muistavat, kuinka  tuotannon tehokkuuteen pyrittäessä jotain kuitenkin puuttui. Venäjällä ei Inozemtsevin mukaan tehokkuudesta puhuttaessa ei osata tehdä eroa tehokkuuden ja suorituskyvyn välillä. Tarkoitan englannin kielen sanoja effectiveness ja efficiency (saksaksi Effectivität – Effizienz). Kun lännessä tehokkuuteen pyritään suorittamalla tehtävä mahdollisimman pienin kuluin. Venäläisessä ajattelutavassa projektin saattaminen päätökseen on itsetarkoitus. Kuluilla sen suorittamiseen ole merkitystä: ”Voittajaa ei tuomita”. tietysti tässä on hieman liioittelua mutta ongelma on edelleen voimassa.

Venäjällä ei ihmistyövoimaa arvosteta samalla lailla kuin lännessä. Kun muualla on pyritty taloudellisuuteen, taloudellisiin ratkaisuihin, se koskee myös ihmistyön määrää. Venäjällä näin ei tapahdu.

Karvaat esimerkit vankityövoiman käytöstä ovat toki menneisyyttä. Raaka-ainevoittoisessa taloudessa työvoimaa on tarjolla enemmän, koska ihmiset eivät olen tuotantoelämässä niin suurilukuisasti mukana. Taloudellisuuteen työvoiman käytössä ei ole totuttu.  Venäjän taloutta voi kutsua kansantaloudeksi, mutta economy-sana ei siihen sovi, koska sanalla on säästäväisyyteen viittaava sivumerkitys. Tätä on Inozemtsevilta mielestäni kelpo toteamus.

Miksi modernisaatio ei ole onnistunut?  Venäläinen järjestelmä on jäykkä. Ei ole samanlaista joustavuutta kuin muualla. Venäjän viranomaiset eivät ole kiinnostuneita liiketoiminnan tehokkuudesta eikä pääoman kasvusta. Valtiota kiinnostaa vain juokseva rahavirta, josta saadaan veroja ja ammennetaan epävirallisia tuloja. Ja niillä aloilla, joissa muualla maailmalla on kyetty laskemaan kuluja, ei Venäjällä ole ollut menestystä. Kun jo perinteisenkin teollisuuden modernisoinnissa on ongelmia, niin sitä hankalampaa se on uusilla aloilla. Kun mennään Venäjän omimmalle alueelle, raaka-ainetuotantoon, niin siinä valtio on suuntautunut lähinnä ylläpitämään valvontaa. Normaali kehitystyö on jäänyt tekemättä. Ylipäänsä investoijille modernisaatio olisi kannattavaa, mutta tervettä kilpailua ei nykyisin Inozemtsevin mukaan ole.

Lisäksi modernisaatio edellyttää luotettavaa yhteistyökumppania. Niiden hankinnassa ei venäläinen osapuoli ole onnistunut. Taloudelliseen yhteistyöhön venäläinen osapuoli on keskittynyt liikaa puolustamaan omia intressejään riskejä peläten, mikä voi lamaannuttaa yhteistyön alkuunsa. Luottamuksellisiin suhteisiin se ei välttämättä kykene. Viime aikoina on suuntauduttu luomaan suhteita Kiinan kanssa. Inozemtsev ei näe Kiinaa sopivaksi kumppaniksi.  Siellä tuskin on valmiuksia tai kiinnostusta. Esimerkiksi raaka-aineiden käsittelyyn erikoistuneen yrityksen rakentamisesta on käyty pitkään neuvotteluja eikä tulokseen ole päästy.

Modernisaatio ei ole pelkkä taloudellinen vaan myös sosiaalinen prosessi. Tarvitaan innovatiivista lähestymistä uusille aloille. Sitä on jäykäksi osoittautuneessa venäläisessä yhteiskunnassa vaikea toteuttaa. Kiina siinä on kylläkin onnistunut.

Inozemtsev on pessimistinen myös koulutuksen ja ammattitaidon suhteen.  Hän antaa lohduttoman kuvan koululaitoksesta ja tieteen kehityksestä. Kansakunta on hänen mukaansa tyhmentymässä. Lahjakkaampi väestönosa on siirtynyt tai siirtymässä muualle, puuttuu älyllistä potentiaalia. Itse tuota näkemystä kyllä hieman ihmettelen, sillä ovathan venäläiset koululaiset menestyneet hyvin erilaisissa kansainvälisissä tieteellisissä kilpailuissa.

Lohduton näkemys kirjoittajalla on myös maan terveydenhoitojärjestelmästä. Se osoittaa osaltaan sen, kuinka tavallisten kansalaisten edut jäävät valtiokeskeisessä yhteiskunnassa helposti hoitamatta. Kun talouden kehitys on epävarma, säästetään ensinnä sieltä.

Lopuksi

Moskovan Kreml

 Kun kerran käytän juttuni otsikossa tie-vertausta, niin käännetään vielä lopuksi katse horisonttiin ja vilkaistaan, mitä siellä voisi pilkahtaa. Kirjoittajalla on löytänyt historiasta mielenkiintoisen vertailukohdan: Weimarin tasavallan 20-luvun lopun Euroopasta. Rinnastus koskee nimenomaan aikaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla. Tuolloin hehkutettiin Euroopassa innostuneena, että viimeinkin Venäjästä on tulossa ”normaali” valtio. Markkinoiden uskottiin avautuvan ja maahan alkoi virrata tukea. Samanlaista innostusta tekijän mukaan oli huomattavissa myös Saksan kehityksen suhteen 20-luvulla.

Inozemtsev halunnee tuolla rinnastuksella kertoa, ettei pitäisi suinpäin lähdetä myötäilemään (tai ”flirttailemaan”), vaan on parempi olla varuillaan, ettei tulla lopulta tukeneeksi epätoivottua kehitystä. Menneisyyden kivijalka on juurtunut syvälle, siitä taakasta irrottautuminen on kova prosessi. Uudistumisprosessissa voivat auttaa vaikkapa ulkovenäläiset, jotka ovat siis jättäneet eri syistä isänmaansa mutta joilla on siihen edelleen henkinen side. Sieltäkin voi löytyä merkittävää tukea ja myös sijoituspääomaa uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.

Täytyy korostaa, että Inozemtsev ei ainakaan oman käsitykseni mukaan halua lyödä Venäjän nykyiseen presidenttiin leimaa eikä samaistaa Venäjää 30-luvun Saksaan. Hän vain kehottaa varomaan turhaa sinisilmäisyyttä, millä Länsi-Eurooppa suhtautui tuolloin Venäjän orastavaan demokratisoitumiseen.  Uudistuminen on välttämätöntä ja sen myötä voi avautua hedelmällinen yhteistyö.

Kuten yllä olen jo todennut, Inozemtsevilta pilkahtaa kaiken lohduttomuuden keskeltä välillä toivon kipinöitä. Maan talouselämässä on myös hyvää. On toimintakykyinen infra. On yksityisiä yrityksiä ja ulkomaisilla konserneilla on maassa mahdollista toimia. Kehitysnäkymiä löytyy, vaikka elinkeinoelämän toimintaedellytyksissä onkin puutteita ja vaikka maa elää liikaa raaka-ainetuotannon varassa. Ennen kaikkea poliittinen järjestelmä kaipaa perinpohjaista harjausta. Kansalaisyhteiskunnan kehitykselle on avattava väylä. 

 

Tsaari Aleksanteri II:n ratsastajapatsas Marmoripalatsin sisäpihalla Pietarissa

Jumalansynnyttäjäneitsyen ylistystä ja muutakin laulun iloa – Pietarissa neljän kuoron konsertissa

Otsikko voisi olla kyllä toisinkin, mutta se on yksi asia, joka tuosta konsertista on jäänyt minulle mieleen. Yhtälailla konsertissa mentiin jiven tahtiin, hehkuteltiin negrospirituaalia tai hulluteltiin riehakkaan venäläisen kansanperinteen parissa.  

Pienoiskuva Polyteknisen yliopiston kampuksesta. Valkoinen sali löytyy rakennuksesta numero 21.

Käväisin Pietarissa ja iltaohjelmaksi valitsin neljän harrastelijakuoron yhteisesityksen Pietari Suuren polyteknisen yliopiston Valkoisessa salissa. Yliopistokampus sijaitsee kaupungin pohjoisosassa metroasema Politehnitšeskajan luona. Sali on kuoromusiikille akustiikaltaan aivan erinomainen. Olen itse kuorolaulaja ja ihan kateeksi käy, kun saavat esiintyä sellaisessa salissa. En tietenkään voi mennä akustiikasta kaikilta osin takuuseen, mutta itse istuin toisessa rivissä ja se tuntui parhaalta mahdolliselta paikalta.

Konsertin aikana yleisöä oli paljon enemmän. Kuva on otettu väliajalla. Taisin olla ainoa ulkomaalainen.

Kuoron olivat nuorekkaita sekakuoroja. Ensimmäisenä esiintyi Pietari Suuren polyteknisen yliopiston kamarikuoro, jonka erääseen ohjelmanumeroon otsikossa viittaan. Muut kuorot olivat Televiestinnän valtionyliopiston kamarikuoro, Nuorten kamarikuoro Cantus ja kamarikuoro Fortis. Näistä viimeksi mainittu on ehkä taiteelliselta kannalta laadukkain, mutta olin todella positiivisesti yllättynyt näiden pietarilaisten kuorojen korkeasta tasosta ja myös siitä innokkuudesta, mikä kuorojen jokaisen laulajan olemuksesta huokui.

Luon ensin kokonaiskuvan kuorojen ohjelmanumeroista ja esityksistä. Kunkin kuoron esitys kesti  20 – 30 minuuttia. Se koostui vähintään kuudesta ohjelmanumerosta. Kaikilla kuorolla oli ohjelmiston alussa hengellistä musiikkia, joko venäläistä tai länsimaista. Sitten siirryttiin kansanmusiikkiin tai romansseihin. Loppunumeroissa sitten irroteltiin erilaatuisen viihteen parissa. Eräät kuorot yllättivät ohjelmistonsa lopussa todella taitavalla koreografialla ja huumorilla.

Laulajat olivat sisäistäneet esittämänsä musiikin. Oli paljon niitä, jotka eivät vilkaisseet nuotteihin, mutta silti heidän esityksestään ei huokunut epävarmuuden häivääkään. Tässä saa erikoishuomion ensimmäisenä esiintynyt kuoro. Lisäksi on annettava tunnustus kuoronjohtajille. He saivat ryhmänsä todella elämään. Mitään paikallaan jyräävää pysähtyneisyyden tunnetta ei ollut, vaan esitykset soljuivat eteenpäin. Ja eräät kuorot saivat jopa a capella –esityksiinsä upean rytmin. Musiikki hengitti ajan sykkeessä. Laulajien äänet olivat tasalaatuisia, mikä vain paransi yhteissointia.

Ensimmäisenä esiintynyt Polyteknisen yliopiston oma kuoro oli nuorekas ja tyylikäs ryhmä, kaikki yhtä hymyä. Laulajien yhteissointi oli puhdas ja tasalaatuinen. Kaikki lauloivat ilman nuotteja eikä epävarmuutta näkynyt.  Yhtenäisessä asussaan ryhmä oli kuin yhtä suurta perhettä. Varsin nuorekas ja rennon oloinen oli myös kuoron johtaja.

Alkukappaleena soi 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa eläneen espanjalaisen Juan del Encinan pienimuotoinen kaunis Fata la parte . Naisäänien yhtenäinen sointi sai minut heti lumoihinsa. Kolmantena numerona ollut Arvo Pärtin Bogoroditse devo (Jumalansynnyttävän neitsyt) oli se, mistä kirjoitukseni sai nimensä. Odotin jotain pyhää ja harrasta kirkkomusiikkia. Mutta nämä neidot ja pojat olivat kuin kesäheinästä nousseita kukkasia, jotka hehkuivat riemuntäyteistä ylistystään Jumalansynnyttäjäneitsyelle. Se oli niin maallinen tulkinta pyhyyttä täynnä olevasta kuorojen klassikkolaulusta. Kaikki hartaus oli pyyhkäisty piiloon.

Lopussa kuultiin vielä mm. tuttu irlantilainen kansansävelmä Greensleeves (Sait multa kukkaset toukokuun), jossa kuorolla oli jo pianosävellys. Ja setti päättyi Leonard Bernsteinin West Side Storyn sävelmiin. Kuoro lauloi puhtaasti ja raikkaasti. Ainoa miinus nuorelle kuorolle oli se, että kokonaisuus oli tasapaksu. Kuoro ei näytä hallitsevan eri tyylilajeja, mutta sehän juuri tekikin Arvo Pärtin sävellyksestä ainakin minulle niin erityisen raikkaan.

Tämän jälkeen aloin jo uskoa, että illasta tulee ikimuistoinen, mikä kävikin sitten toteen.

Toisena esiintynyt Televiestinnän valtionyliopiston kamarikuoro näyttää netin mukaan käyttäneen ainakin muissa yhteyksissä myös nimeä ”Kantares” (http://spb-day.ru/video/5163_hor-kantares-g-sankt-peterburg.html). Se aloitti oman hengellisen osuuden edellistä kuoroa hieman epävarmemmin. Kuitenkin loppujen lopuksi kokonaisuudessaan kuoro osoitti kykynsä muuttaa tarvittaessa tyylilajia. 

Ohjelmistossa oli pari hienosti toteutettua kansanlaulua, joista yhdessä kuoron mieslaulajiin kuuluva nuorimies yllätti rennolla solistiosuudellaan. Kuoro pääsi todella valloilleen loppupuolen ohjelmassaan, jossa se sai hulvattoman koreografiansa ansiosta yleisön villeihin aplodeihin. Hienoja olivat Pat Ballardin Mr. Sandman ja varsinkin Ben Oaklandin Java Jive, jonka taitavasti toteutettu koreografia – ottaen huomioon, että kyseessä on harrastelijaryhmä - sai minut aivan hämmennyksiin. Suomalainen kriitikko arvostelisi englanninkielistä ääntämystä, minusta se oli ihan riittävän sujuva. Tämän riehakkaaseen menoon päättyneen esityksen jälkeen tuli väliaika.

Tauon jälkeen esiintyi kamarikuoro Cantus. Kuoron ilmestyessä esiintymislavalle kiinnitin huomiota isokokoiseen naiseen, joka oli sävyttänyt vaaleita lyhyitä hiuksiaan vihreällä värillä ja ihossa oli runsaasti tatuointeja. Kyseessä oli komeaääninen altto, joka pääsi oikeuksiinsa lopussa esitetyn negrospirituaalin Down in the River to Pray soolossa. Tällä kuorolla taisi olla yleisön joukossa eniten kannattajia, eivätkä he turhaan riemuinneet.

Cantus on oikein hyvä-ääninen kuoro, joka kaiken lisäksi yllätti alkuosassa laulamalla täysin ilman kansioita ranskaksi Clément Janequinin sävellyksen Ce moys de may, ja sen jälkeen ruotsiksi Gunnar Ericssonin Vakna först i sommartid. Sen jälkeen yleisölle maistui oikein hienosti pari venäläistä kansanlaulua. Tuossa yllä mainitussa negrospirituaalissa oli varsin kiinnostava koreografia.

Neljäntenä esiintyneen Fortis-kuoro oli keski-iältään muita vanhempi ja se tuntui olevan myös tasoltaan kypsin. Esityksen aloitti 1500-luvulla eläneen Tomás Luis de Victorian O magnum mysteria. Se on vaativa monen suomalaisenkin kuoron ohjelmistossa oleva sävellys ja tämä ryhmä selvisi siitä loistavasti. Ja seuraavakin numero oli upea: Henry Puercellin A ground in gamut. Kuorossa on upeaäänisiä sopraanoja ja he kyllä hehkuttivatkin tosikoreasti ja voimakkaasti. Tämän jälkeen kuoro siirtyi venäläiseen musiikkiin ja viihteellisemmille linjoille. Bulat Okudžavan herkistävä laulelma oli kuin valmistelua. Sen jälkeen kuultiin muutama venäläisen viihteen klassikko. Esitykset olivat toteutettu hyvin legatomaisesti eli musiikki rullasi sujuvasti, esitys oli eteenpäin pyrkivää laulun riemua.

Kuoron esityksistä minulle jäi mieleen tunnettu venäläinen iskelmä Yksinäinen harmonikka, jonka on venäjäksi levyttänyt ainakin Georg Ots ja suomeksi se tunnetaan kai parhaiten Erkki Junkkarisen laulamana (https://www.youtube.com/watch?v=GU4_B4Bgt9Y). Kuoro esitti sen a cappellana eli ilman säestystä. Oli upea kuulla, kuinka kuoro sai lauluun vauhtia ja eloa. Kyseessähän on valssi ja kyllä se sellaiselta kuulostikin. Kuoronjohtaja teki valtavasti työtä saaden yhteissoinnin hehkumaan. Laulu hengitti aivan valssin tahtiin, ei tarvittu mitään taustakomppia.

Sen jälkeen kuultiin vielä mm. vastikään menehtyneen Andrei Ešpain Jevgeni Evtušenkon runoon sävelletty venäläinen klassikkoiskelmä ”Lunta tulee” (A снег идет). Olipahan vauhdikas ja raikas toteutus. Hyvin lennokkaasta pianosäestyksestä vastasi kuoron toinen johtaja Mihail Serkov.

Lopussa vielä Fortis-kuoron seuraksi tuli ensimmäisenä esiintynyt Polyteknisen yliopiston kamarikuoro. He esittivät yhdessä pari venäläisille tuttua laulua.  Saatiin mahtava loppu upealla konsertille.

Tämän pienimuotoisen katselmuksen jälkeen voin todeta, että Pietarin harrastelijakuorot ovat todella kovaa tasoa. Toki nyt oli kyseessä etupäässä nuorisokuorot. Olisi ollut kiva kuulla myös mieskuoroja,

Tässä on vielä kuorojen nimet venäjäksi. Sen alle liitän valokuvia kuoroista. Kuvateksteissä kerron vielä hieman esityksistä.

1)      Камерный хор СПбПУ Петра Великого. Художественный руководитель Александра Макарова.

Polyteknisen yliopiston kamarikuoro, johtajana Aleksandra Makarova.

2)      Камерный хор СПбГУТ им. Бонч-Бруевича. Художественный руководитель и дирижер Екатерина Степанова.

Televiestinnän valtionyliopiston kamarikuoro, johtajana Jekaterina Stepanova.

3)      Молодежный камерный хор Cantus. Художественный руководитель Дарья Голоушкина.

Nuorisokuoro Cantus, johtajana Darja Golouškina.

4)       Камерный хор «Фортис». Художественный руководитель Екатерина Андреева.

Kamarikuoro Fortis, johtajina Jekaterina Andrejeva ja Mihail Serkov.

Konsertin viehättävä juontaja esittelee ensimmäisenä esiintyneen kuoron

Polyteknisen yliopiston kamarikuoron pojat saivat aloittaa soolollaan laulun "Sait multa kukkaset toukokuun..."

Illan toinen esiintyjä. Tämän kuoron laulajista kansio on joka neljännellä.

Tässä ollaan "Java Jiven" tunnelmissa.

Kuoro Cantus oli mukautunut mustiin.

Negrospirituaalin koreografiaa, upeaääninen solisti antaa palaa.

Kuoro Fortis aloittamassa esitystään

Lopun riemukasta tunnelmaa. Lavalla kaksi kuoroa.

Konsertti on ohi. Kauan ei flyygelin tarvitse olla toimettomana. Valkoisessa salissa tapahtumia riittää harva se päivä.

Oi Ukraina, Venäjä

I.                    

Ukrainassa viimeisten uutisten mukaan näyttää, että ensi viikolla Ukraina allekirjoittaa Euroopan Unionin kanssa assosiaatio- ja vapaakauppasopimuksen.  Sotatilanne Itä-Ukrainassa jatkuu. Hallituksen joukot näyttävät piakkoin saavan voiton kapinoivista kansalaisistaan, mikä onkin ollut ennustettavissa. Venäjä ei ole tukenut ainakaan tarpeeksi ja ilman Venäjän apua kapinallisten resurssit eivät riitä. Ukrainan uusi presidentti Petro Poroshenko on julistanut viikon tulitauon. Venäjän presidentti Vladimir Putin on kehottanut osapuolia menemään neuvottelupöytään. 

Tilanteet kehittyvät päivittäin, mutta suunta tuntuu selvältä. Aion tässä kirjoituksessani kuitenkin jättää päivänpolttavat tapahtumat minimiin. Kerron taustoista hieman eri näkökulmista. Ehkä ne saattavat jostakusta tuntua yllättäviltä. Sitten lopuksi voidaan katsoa, mitä näkymiä raapaisustani avautuu vai avautuuko mitään.  

Minua Ukraina on kiinnostanut oikeastaan vasta Neuvostoliiton hajottua. Maailmalla tajuttiin silloin maan itsenäistymiseen liittyvät ongelmat. Krimin niemimaan arveltiin nousevan päällimmäiseksi kysymykseksi, kun Bialowiecan metsässä käytiin vuonna 1991 neuvotteluja. Venäjän presidentillä Boris Jeltsinillä oli muitakin huolia ja Ukraina pääsi tuolloin pälkähästä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemmin (http://www.perttueemeli.blogspot.fi/2014/03/venaja-ja-ukrainan-kriisi-nakokulma.html ):

”Ukraina on traaginen esimerkki. Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilanne nähtiin jopa parempana kuin Venäjän. Ja Krimin tilanteesta puhuttiin jo silloin. Oikeudellisessa ja mentaalisessa mielessä sitä ei pidetty oikeudenmukaisena ratkaisuna.  Jopa Lännessä on puhuttu Krimistä mahdollisena riidan kohteena. Sen pintaan nousemista on koko ajan odotettu… Kun Bialowiezan metsässä käytiin Neuvostoliiton hajottua neuvotteluja, Leonid Kravtshuk pelkäsi, että Jeltsin ottaa esille Krimin kysymyksen, mutta hän ei ottanut…”

Tämä Krimin kysymys sivuaa valtavaa ongelmaa, jolta tuolloin vuonna 1991suljettiin silmät:

”Neuvostoliiton hajotessa 25 miljoonaa venäläisinä itseään pitävää huomasivatkin yhtäkkiä olevansa ulkomailla, vaikkeivät olleet liikkuneet mihinkään… Me saatoimme tuolloin tätä vähätellä, mutta oli naiivia toivoa, että ongelma ei koskaan räjähdä käsiin”

Sen jälkeen onkin saanut jännittää, milloin räjähtää. Oranssin vallankumouksen aikaan näytti jo siltä, että venäjämieliset jyrätään, mutta toisin kävi. Mutta viime syksynä alkoi sitten Kiovan Maidanilla tapahtua.

II.                  NIKOLAI GOGOLIN TARAS BULBA

Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin romaanista on olemassa kolme versiota ja Balk on kääntänyt romaanin ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version (vuodelta 1842) varjoon.

Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta versiosta enää löydy.

Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.

Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä, koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.

Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin. Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.

Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana. Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961) Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa vähäpätöisimpänä osana.

III.                RUHTINAS NIKOLAI TRUBETZKOY

Siirryn nyt 1900-luvun alkupuolelle, tarkemmin sanoen vuoteen 1927, jolloin venäläissyntyinen ruhtinas Nikolai Trubetzkoy julkaisi artikkelin К украинской проблеме , jonka sujuvimmin voisi kai kääntää ”Ukrainan ongelmasta”. Artikkeli käsittelee tuolloinkin hyvin ajankohtaista kysymystä ukrainalaisen ja venäläisen kulttuurin suhteesta. Kulttuurin käsite on tässä ymmärrettävä hyvin laajasti. Ylipäänsä Trubetzkoyn artikkeleissa käsitteistön suhteen pitää olla tarkkana.

Nikolai Trubetzkoy

Aluksi täytyy selvittää, kuka oli Nikolai Trubetzkoy . Helpointa se o tietysti selvittää täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Trubetzkoy . Trubetzkoy (1890 Moskova – 1938 Wien) tunnetaan lähinnä kielitieteen uranuurtajana, hän oli ns. Prahan koulukunnan tärkeimpiä hahmoja. Minua ovat kuitenkin viime aikoina kiinnostaneet hänen yhteiskuntaa ja kulttuuria käsittelevät tekstit. Hänhän pakeni Venäjältä vuonna 1920. Hän ei voinut hyväksyä bolshevikkien valtaa eikä liioin kannattanut valkoisiakaan. Maanpaon jälkeen jälkeen hän alkoi luoda ns. euraasialaista ideologiaa vastavoimana bolshevismille. Nyt en kuitenkaan puutu siihen, vaan käsittelen Ukrainan tilannetta.  Ukraina kiinnosti  Trubetzkoyta siinä määrin, että hän julkaisi yllä mainitun perusteellisen artikkelin. Artikkeli oli Trubetzkoin koottujen artikkelien kokoelmasta (Трубецкой Н.С. История – культура – язык. Москва 1995, 362-405). Kirja löytyi talvella hyllyni pohjalta täysin sattumalta. Olin sen sivujen välistä löytyneen kassakuitin mukaan hankkinut vuosituhannen vaihteessa Moskovasta Vorobjovin vuorilla sijaitsevan Moskovan yliopiston divarista.

On hieman vaikeaa selittää lyhykäisesti Trubetzkoyn artikkelin sisältöä joutumatta tekemään pientä väkivaltaa. Ei siksi, ettenkö ymmärtäisi sitä, vaan koska se nykynäkemyksen pohjalta tuntuu vanhahtavalta. Lisäksi Venäjän ja Ukrainan historian käsittely vaatisi jo oman kirjoituksensa.  Käsittelen sitä kuitenkin nyt, koska olen artikkelin lukenut ja minusta Trubetzkoi pystyi löytämään ukrainalaisuudesta jotain, jolla on oma arvonsa myös nykypäivänä.

Ukrainan kielen opiskeluun kannustava juliste

Pohjustukseksi kerron hieman tuon ajan tilanteesta. Tuolloinhan Neuvosto-Ukrainassa ukrainalaistamisprosessi oli parhaassa vauhdissaan. Itsenäistymistaisteluiden ja vuoden 1918 itsenäistymisvaiheen jälkeen Ukraina liitettiin bolshevistiseen Venäjään. Neuvosto-Venäjä otti kuitenkin tavoitteekseen ns. ukrainalaistamisen. 1920-luvulla maassa edistettiin kaikin puolin ukrainan kielen asemaa ja sen opetusta. Venäjän kielen opetusta ei taas tuohon historian aikaan ollut tarkoituksenmukaista suosia. Tilanne alkoi muuttua 1930-luvulla, kun toveri Stalin antoi Neuvostoliitolle uutta suuntaa. Ukrainalaistamisprosessista vastanneita henkilöitä alettiin vangita. Kuitenkin vasta vuonna 1938 siirryttiin lopullisesti pakolliseen venäjänkieliseen koulutukseen. Tämä vastasi koko valtakunnassa omaksuttua suuntausta.

Trubetzkoy on kirjoittanut artikkelin vuonna 1927, jolloin ukrainalaistamisvaihe oli huipussaan. Artikkeliin kirjoitti vastineen ukrainalainen professori ja historian tutkija, myös länteen emigroitunut D.I.Doroshenko(1882-1951), joka oli jopa itsenäistyneessä Ukrainan valtakunnassa vuonna 1918 ulkoministerinä. Trubetzkoy sitten vielä selvensi käsityksiään vastineessaan Doroshenkolle.

Todetaan sekin, että Trubetzkoy vastusti bolshevismia eikä hän nähnyt heidän ajamaa ukrainalaistamissuuntausta hyvänä. Perustelut siihen löytyvät edempänä.

Varsinaisen artikkelin käsittelyn alkuun nostan esiin muutaman Trubetskoyn käyttämän käsitteen. Hän puhuu ”yleisvenäläisestä kulttuurista” (общерусская), ei siis isovenäläisestä (великорусская), jolla tarkoitetaan Moskova-johtoista Pietaria edeltävän ajan kulttuuria. Yleisvenäläinen kulttuuri syntyi Pietari Suuren uudistusten myötä 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa (tästä kerron vähän edempänä).

Käsitellessään kulttuurin funktioita hän jakaa kulttuurin ”alakerrokseen” ja ”yläkerrokseen”. Trubetzkoy korostaa, että kyse on nimenomaan funktioista, jotka ovat keskenään yhtä arvokkaita. Yläkerrosta ei näin ollen saa pitää arvoltaan ylempänä. Alakerros on etnografinen perusta, kansan kulttuurin taso, jossa on mukana paikallinen leima. Se on yksilöiden tekemää kulttuuria.  Yläkerros puolestaan edustaa korkeampaa kansallista ideaa. Se liittyy laajempaan kansalliseen älylliseen ja henkiseen toimintaan, jonka tuli vastata älymystön tarpeita.  Ymmärrän niin, että jos alakerros on yksilön taso, niin yläkerros on kansallinen taso, joka liittyy kansakunnan laajempaan kontekstiin.

Trubetzkoyn mukaan ukrainalainen kulttuuri liittyy yleisvenäläiseen yläkerrokseen, mikä yhdistää venäläistä ja ukrainalaista kulttuuria.  Se tuntuu nykynäkökulmasta aika rajulta väitteeltä.  Kovalta tuntuu sekin väite, että ukrainalaisilla ei ollut tuolloin omaa yläkerrosta. Trubetzkoy ei kuitenkaan kiistänyt sitä, etteikö se voisi kehittyä. Kulttuurin yläkerros liittää siis ukrainalaisuuden yleisvenäläisyyteen yhdistäen samalla Ukrainaa ja Venäjää. 

Kun kirjoitin yllä, että Trubetzkoyn käsitteistöä on hankala selittää, niin tässä yhteydessä se juuri pitää paikkaansa. Todettakoon tähän yhteyteen se, että Trubetzkoy ei halua väheksyä ukrainalaisuutta eikä sen antia Venäjän kulttuurille.  Yleisvenäläisen yläkerroksen rakentamiseen ovat osallistuneet sekä ukrainalaiset että venäläiset.

Yleisvenäläinen kulttuuri sai alkunsa Pietari Suuren ollessa Venäjän tsaarina vuosina 1682 - 1725. Hän otti tavoitteekseen Venäjän valtakunnan eurooppalaistamisen, jota varten suoritti yhteiskunta- ja kulttuurielämässä eräitä merkittäviä uudistuksia. Hän käytti uudistustensa pohjana nimenomaan ukrainalaista kulttuuria, joka oli lähinnä Puolan kautta jo omaksunut läntisiä virtauksia. Pietarin uudistukset laittoivat sekä isovenäläisen että ukrainalaisen kulttuuriperinteen eri valoon. Trubetzkoyn sanoin isovenäläinen henkinen kulttuuri ”ukrainalaistui”. Tuolloisen läntisen Venäjän ja Moskovan Venäjän kulttuurierot tasoitettiin kitkemällä moskovalaisuus pois ja näin venäläisestä kulttuurista tuli ”yhtenäinen”. Tämä on aika raaka kiteytys, mutta olkoon.  Kansan syvissä riveissä kulttuurierot luonnollisesti elivät omaa elämäänsä, mutta se kuuluikin alakerroksen kulttuuriin.

Venäläisen kulttuurin keskus siirrettiin Kiovasta Moskovaan. Trubetzkoyn mukaan uusi kulttuuri ei voinut enää olla isovenäläistä eikä ukrainalaista, vaan siitä tuli ”yleisvenäläistä”.  Ennen Pietari Suuren aikaa ukrainalainen kulttuuri oli muotoutunut tilanteessa, jolloin Ukraina oli ollut Puolan maakunta. Ja Puola puolestaan kuului aatteellisesti eurooppalaiseen kulttuuriin. Ukrainalaistaminen oli ollut siltana eurooppalaistumiselle. Tämä vahvisti Venäjää eurooppalaisena keskuksena Pietarin tavoitteiden mukaisesti.

Trubetzkoyn johtopäätös on että ei voi ajatella ukrainalaisuutta erossa yleisvenäläisestä kulttuurista. Ukrainalaisuus oli historian saatossa rakentunut paikallisen tason kansallismielisyyden varaan (tässä yhteydessä Trubetzkoy käyttää käsitettä sovinismi). Se ei ollut hyvä maaperä laajemman kulttuurisen identiteetin luomiselle.  

D.I. Doroshenko arvosteli vastineessaan Trubetzkoyta monin muodoin. Hän moitti tätä mm. dogmaattisuudesta eikä hyväksynyt Trubetzoyn käsitteistöä. Yksi arvostelun kohde oli juuri tämä ”kerros-ajattelu”.

Doroshenko korostaa, että Ukrainan suhteet länteen olivat syvemmät kuin Trubetzkoy ajattelee. Suhteet länteen olivat kehittyneet jo vuosisatoja ennen, jo 1200-luvulta lukien. Siinä kun Moskovan Venäjä jämähti bysanttilaiseen perinteeseen, Ukrainan alue kehitti yhteyksiä länteen. Monet ukrainalaiset nuoret jo kauan ennen Pietarin aikoja opiskelivat Länsi-Euroopassa, kun taas Pietari Suuren aikaan venäläisnuoria vietiin suurin piirtein väkipakolla eurooppalaiseen sivistykseen.

Trubetzkoy puolestaan vastaa Doroshenkolle. Hän toteaa aluksi, että on myös muuta sivistystä kuin eurooppalaista. Eurooppalaisuutta ei pidä nostaa muun sivistyksen yläpuolelle. Tämä on hyvin luonteva reaktio Trubetzkoylta, joka oli 20-luvulla kehittämässä euraasialaista yhteiskuntamallia vastineena kommunistiselle yhteiskuntamallille, jota hän piti eurooppalaisen kulttuurin perintönä.

Doroshenko vaatii Trubetzkoyta selventämään, mitä ukrainalainen ”yläkerros” on saanut venäläisestä kulttuurista (isovenäläisyydestä). Trubetzkoy vastaa, että hänen mukaansa venäläisessä kulttuurissa valtiojärjestelmä oli kehittyneempi kuin Ukrainassa. Ukrainassa se ei ollut kehittynyt, koska ukrainalaiset olivat joutuneet elämään kauan toisten maiden, kuten Puolan miehittäminä. He olivat jatkuvissa kahnauksissa toisten valtioiden kanssa, jatkuvan painostuksen alla. Heille oli kehittynyt Trubetzkoyn käsitettä lainaten eräänlainen ”valtiollinen minimalismi”, joka on luonteeltaan anarkistinen. Toisaalta isovenäläiset olivat päinvastoin kehittäneet itsenäisesti valtiojärjestelmää. Vahva valtiokoneisto oli Venäjän ”kansallinen missio”. Venäläiset olivat näin ollen valtiojärjestelmän kehittämisessä paljon pidemmällä kuin ukrainalaiset.

Nimenomaan venäläisten vahva valtioajattelu, ”valtiollinen maksimalismi”, sai ukrainalaiset tuntemaan vetoa Venäjän suuntaan. Se sai heidät jopa ottamaan aktiivisesti osaa yleisvenäläisen valtion rakennustyöhön.

Toki vastahankaustakin Trubetzkoyn mukaan oli: ukrainalaiset tuntuivat venäläisistä anarkisteilta, ja ukrainalaisista moskovalaisten valtiokoneisto saattoi tuntua julmilta. Samantapaista kahdensuuntaisuutta -vetovoimaa ja luotaantyöntävyyttä - oli myös muilla kulttuurin alueilla. Trubetzkoy kiteyttää, että Moskova veti puoleensa hallintojärjestelmällään, ukrainalaisuuden vetovoima oli länsimaisen mallin mukaisessa oppineisuudessa.

Trubetzkoy korostaa myös yleisvenäläiseen kulttuuriin liittyvää ”yhteisyyden tajuntaa”. Kansallisesti yhteisenä tehtävänä oli säilyttää ortodoksinen usko puhtaana. Ukrainalaiset tajusivat, että pitääkseen ortodoksisuuden puhtaana he tarvitsevat vahvaa valtiojärjestelmää, jossa apu tuli Venäjältä. Vastaavasti moskovalaiset tunsivat tarvitsevansa ukrainalaista oppineisuutta.

Pietarin luoma isovenäläinen kulttuuri oli kompromissi. Tällaisissa kompromisseissa kumpikin osapuoli joutui luopumaan jostakin omastaan, jota ne pitivät arvokkaana. Esimerkiksi isovenäläiset luopuivat henkisen kulttuurin perinteestään ja uskonnollisista menoistaan, ukrainalaiset puolestaan valtiollisesta ”minimalismistaan”.

Esimerkkinä yleisvenäläisen kulttuurin merkityksestä Trubetzkoy mainitsee myös yllä mainitun Nikolai Gogolin. Ukrainalaisesta Nikolai Gogolista tuli ”eurooppalainen” kirjailija yleisvenäläisen kirjallisuuden kautta.

Trubetzkoy korostaa, että sekä ukrainalainen että venäläinen kulttuuri ovat yhtä arvokkaita ja molemmilla pitää olla oikeus kehittyä.

Mielestäni hyvin tärkeä ja nykynäkökulmasta aivan keskeinen asia on Trubetzkoyn käsitys koulutuksesta ja ukrainan ja venäjän kielen käytöstä Ukrainassa. Trubetzkoyn mukaan tarvitaan sekä venäjänkielistä että ukrainankielistä kulttuuria, kumpaakaan niistä ei saa syrjiä tai väheksyä.

Doroshenko uskoo ukrainankielisen koulutuksen merkitykseen. Hän katsoo, että ukrainankielisen opetuksen kautta ongelmat häviävät, ukrainalainen kulttuuri kääntyy nousuun ja venäjän merkitys vähitellen sammuu.

Trubetzkoy on toista mieltä. Hän ottaa esimerkiksi Venäjän hallinnon säätämän kielilain. Taistellessaan ukrainalaisia kansallismielisiä kapinallisia vastaan Venäjän hallinto vuonna 1876 sääti Ukrainassa lain pakollisesta venäjänkielisestä koulusta. Taustalla oli ajatus, että käydessään venäjänkielisen koulun ukrainalaisilla ei ole mahdollista lukea ukrainaksi. Tällöin ukrainalaiset unohtavat kielensä ja ”ukraina-ongelma” tulee ratkaistuksi kuin itsestään.  Myös älymystön täytyy tässä tilanteessa käyttää venäjän kieltä. Trubetzkoy kuitenkin toteaa, että ei edes 50:ä vuotta, kun oltiin täysin päinvastaisessa tilanteessa.

Venäjän hallinto oli halunnut pakottaa ukrainalaiset venäläisiksi. Tällä se teki väkivaltaa ihmisluontoa vastaan. ”Aja luonto ovelle, se lentää ikkunaan” (”Гони природу в дверь, она влетит в окно”), Trubetzkoy lainaa venäläistä sanontaa. Pakkotoimien myötä vastakkainasettelu ukrainalaisten ja venäläisten välillä vain kasvaa.

Trubetzkoy jatkaa arvostellen myös oman aikansa Neuvosto-Ukrainan ukrainan kieltä suosivaa opetusjärjestelmää. Ukrainassa oltiin Trubetzkoyn mukaan tekemässä sama virhe kuin Venäjällä vuonna 1876, mutta käänteisesti. Kun katsoo historiaa eteenpäin, niin voi todeta Trubetzkoin olleen oikeassa. Ja entisestään vastakkainasettelu kärjistyi, kun vuonna 1938 ruvettiinkin opettamaan kansalle venäjäksi ja pakotettiin unohtamaan ukrainan kieli.

Trubetzkoy edusti kantaa, jossa molemmille kielille oli annettava tilaa. Hän vastusti pakkotoimia. Todellinen ukrainalainen kulttuurityö onnistuu sitten, kun siinä ei runnella ukrainalaisuutta eikä venäläisyyttäkään. Ukrainassa ja Ukrainan kulttuurin kehityksessä osansa on ollut myös venäjänkielisellä perinteellä ja venäläisyydellä.

…

2000-luvun silmin katsottuna  Trubetzkoyn ja  Doroshenkon väittely tuntuu vanhanaikaiselta. Elämme globaalisaation aikaa. Kansakunta ei enää voi olla siinä mielessä itsenäinen, kuin 90 vuotta sitten ajateltiin.  Nationalismi on saanut uusia muotoja, politiikka ei alistu kielellisiin ja kulttuurisiin yhteyksiin. Erästä blogistia mukaillen (Dmitrij Medjanoi, http://press-post.net/kultura-ili-karikatura ) ukrainalaisesta kansallismielisyydestä on tullut ”hillitöntä russofobiaa”, joka on sopiva nöyristelyn väline lännen edessä.

IV.                SOLZHENITSYN

Siirryn sitten historiassa eteenpäin, Aleksandr Solzhenitsyniin (1918 – 2008). Myös hän tunsi suurta huolta Ukrainasta. Hänet mielletään hyvin perinteiseksi venäläiseksi. Hänen äitinsä oli kuitenkin ukrainalainen. Lisäksi hän oli syntyisin Etelä-Venäjältä, jossa ukrainan kieli ei ollut vierasta. Hän kertoo kuulleensa jo pienestä lapsesta lähtien ukrainalaista puheen sorinaa ja hänellä on siitä hyvin kauniit muistot.  Kuitenkin hän irtaantui jyrkästi ukrainalaisesta kansallismielisyydestä, joka halusi kieltää Ukrainassa venäjän kielen käytön.

Solzhenitsynillä ja Trubetzkoylla on paljon eroa jo siitäkin syystä, että Trubetzkoy oli monipuolinen tutkija ja Solzhenitsyn oli kommunistien vainot ja vankileirien saariston koetukset läpikäynyt kirjailija. Yhteistä on ensiksi jo se, että kumpikaan ei hehkuttanut slaavilaisen yhteyden perään. Solzhenitsyn vastusti panslavismia ja Trubetzkoyllekin ainoa slaavilaisten kansojen yhteys on kielessä. Myös suhteessa eurooppalaisuuteen on yhteisiä piirteitä. Molemmat vastustivat bolshevismia, koska näkivät sen edustavan eurooppalaisia arvoja. He katsoivat venäläisyyden juurten olevan Bysantissa. Venäläisyyden arvoja ei heidän mielestään pidä etsiä Euroopasta.

Solzhenitsyn  kertoi mielipiteensä Ukrainasta ja sen tilanteesta monissa yhteyksissä . Ensimmäiset kommentit voidaan lukea Vankileirien saariston viidennestä osasta (luku 2), viimeisimmät hänen kuolinvuotenaan julkaistusta englanninkielisestä haastattelusta  (http://www.forbes.com/2008/08/05/solzhenitsyn-forbes-interview-oped-cx_pm_0804russia.html ). Itse olen käyttänyt myös venäläistä Rossijskaja gazeta-lehteä, johon on koottu pätkiä Solzhenitsynin teksteistä: http://www.rg.ru/2014/05/16/solzhenitsyn.html# .

Vankileirien saaristossa Solzhenitsyn kirjoittaa: ”Minuun koskee kirjoittaakin tästä: ukrainalaisuus ja venäläisyys yhdistyvät minun veressä, sydämessä ja ajatuksissani. Vankileirivuodet ukrainalaisten kansa opettivat minulle, kuinka kipeää heille on tehnyt. Ei voi välttää sitä, että meidän sukupolvemme täytyy maksaa vanhempiemme virheistä.”

Edelleen Solzhenitsyn toteaa: ”Meidän osaksemme on tullut osoittaa järkeä. Meidän velvollisuutemme on antaa päätösvalta heille itselleen – federalisteille tai separatisteille, ketkä heistä sitten voittavatkin. Periksiantamattomuus on mielettömyyttä ja julmuutta. Mitä kärsivällisempiä, mitä selkeämpiä me olemme nyt, sitä suurempia toiveita on luoda tulevaisuudessa yhtenäisyyttä.” Tästä lainauksesta näkyy ainakin se, kuinka epätoivoinen Solzhenitsyn oli vankileirikokemustensa pohjalta.

Haluan lainata tähän yhteyteen myös Timo Hännikäisen kirjoituksesta löytämäni toteamuksen. Hännikäisen mukaan Solzhenitsyn tajusi vankileirillä kansallisuuden merkityksen. Siellä vangit pitivät yhtä kansallisuuden mukaan. Se oli tärkein ihmisiä yhdistävä tekijä. ”Eikö kansakuntien moninaisuus rikastuta ihmiskuntaa samoin kuin hionta kasvattaa jalokiven arvoa? Pitäisikö se tuhota? Voidaanko se tuhota?” (Solzhenitsynin Nobel-esitelmästä vuodelta 1972; http://sarastuslehti.com/2013/09/03/toisinajattelija-idassa-ja-lannessa/ ).

Solzhenitsyn näki Ukrainan tilanteen kipeänä, tragediana. Hän pelkäsi tilanteen luisuvan katastrofiksi.  Ainoa toivo asiassa on uudella sukupolvella. Mutta hän pelkäsi väkivaltaa. Sitä pitäisi välttää. ”Jokaisessa vähemmistössä on oma vähemmistönsä”, hän kirjoittaa. Paikalliset mielipiteet ja käsitykset on otettava huomioon. Solzhenitsynin mielestä kaikki konfliktit on pyrittävä välttämään. Tästä hän kirjoitti vuonna 1981 Torontossa venäläis-ukrainalaisia suhteita käsittelevässä konferenssissa.

Myöhemmin kirjailija alkoi kritisoida kansallismielisiä ukrainalaisia ja heidän Venäjän vastaisuuttaan. Hän ihmetteli ironisesti, miksi kansallismieliset ukrainalaiset ovat puolustamassa rajojaan ja kaatamassa kommunismin ajan muistomerkkejä. Heidänhän olisi pitänyt olla ”setä Leninille” kiitollisia, sillä hänen ansiostaan Neuvosto-Ukrainaan liitettiin historialliseen Ukrainaan kuulumattomia alueita.

Solzhenitsynin mukaan koko Ukraina ei ole todellista Ukrainaa. Itäinen puoli on kallellaan Venäjään. Krimin Hrushtshev liitti heikkona hetkenään Ukrainaan. Hän ihmettelee myös suhtautumista Karpaattien venäläisiin. Siellä vaaditaan kyllä oikeudenmukaisuutta, mutta kuinka oikeudenmukaisia siellä ollaan paikallisia venäläisiä kohtaan?

Solzhenitsyn mainitsee myös seka-avioliitot. Pelkästään avioliittojen kautta ukrainalaiset ja venäläiset ovat sekoittuneet keskenään siinä määrin, että eroa kansallisuudesta on vaikea tehdä. 

Lisäksi hän mainitsee koulutuksen, jonka jo Trubetzkoy oli pannut merkille. Hän suhtautui tyrmistyen1990-luvun alussa ilmenneisiin pyrkimyksiin kieltää venäjän kielen opetus. Hänen mielestään ihmisille pitää antaa valinnan mahdollisuus.  Kieltojen tie oli hänen mukaansa tuhoa kylvävää kansallismielisyyttä.

Seuraavat käsitykset ovat peräisin Moskovskije novosti –lehden haastattelusta vuodelta 2006 . Solzhenitsyn kertoo, että 60 % Ukrainan väestöstä pitää venäjän kieltä ensimmäisenä kielenään. Venäjän kielen alas ajon hän näki kauheana (”petomaisena”) toimenpiteenä. Sillä toimitaan ylipäänsä Ukrainan kulttuurin kehitystä vastaan. Ukrainaan kuuluvat alueet, kuten Novorossija, Krim ja Kaakkois-Ukrainan aluepiiri on pakolla liitetty nykyiseen Ukrainan valtioon ja osaksi NATOn laajenemistavoitteita. Solzhenitsyn syyttää Jeltsiniä joka antoi liikaa periksi kahdenkeskisissä tapaamisissa Ukrainan johtajien kanssa

Lehden nettikeskustelusta nostan esiin yhden mielipiteen. Se osoittakoon, kuinka vahvasti venäläiset ovat reagoineet ja kuinka asioita kärjistämällä saadaan vain riitaa aikaan. Kommentissa todetaan, että Kaakkois-Ukraina on ”venäläistä maata, joka on tullut Venäjän valtion haltuun jo Katariina Suuren aikana (1700-luvun lopulla). Neuvostoliiton aikana alue kuitenkin liitettiin Ukrainaan. Kirjoittajan mielestä alue on palautettava Venäjälle. ”Ukrainalaiset miehittäjät tappavat venäläisiä. On noustava heitä vastaan. Ukrainalaiset asukoot vain heidän historiallisella alueellaan.  Ukraina on Venäjän edessä kuin kerjäläiset kirkonportailla. Tai eläköön Puolan, Itävallan ja muiden länsimaiden vasalleina, niin kuin ennenkin.”

Itse haluan mielelläni olla sovun ja kompromissien puolella. Nämä ajatukset nousivat mieleen katsoessani erästä tv-ohjelmaa. Itä-Ukrainassa – siis siellä jossa kapinoidaan nykyhallintoa vastaan – Viktor Janukovichia ja hänen puoluettaan äänesti yli 90 prosenttia kansasta. Janukovichiin pantiin toivo. Pettymys oli tietysti suuri, kun hän epäonnistui ja hänet pantiin tehtävistään syrjään.  Ei siis ole mikään ihme, että näiden alueiden kansa on noussut uusia vallanpitäjiä vastaan. Nämä ovat kaiken lisäksi pyrkineet eliminoimaan heidät, koska edustavat heille vastakkaista ajattelua. Olisi ehdottomasti pitänyt jo alun pitäen nousta sanelun sijasta sovun rakentamisen tielle eikä antaa äärikansallisille Venäjän vastaisille voimille liikaa sananvaltaa. Ukraina on myös maan venäjämielisten asukkaiden kotimaa.

V.                  LOPUKSI

Tilanne Ukrainassa näyttää huonolta. Kansallismielisyys ja Venäjän vastaisuus on noussut. On tapauksia, joissa venäjää puhuvat ovat joutuneet vaikeuksiin. Maan venäläinen väestö kapinoi Itä- ja Kaakkois-Ukrainassa. Tällaisessa ilmapiirissä voidaan valtaan päästyä helposti ruveta kieltämään venäjän kielen opetus ja käyttö. Jos ukrainalaisuus menisi tälle tielle, siitä ei hyvää seuraisi.

Kristusta esittävä lapsen piirros tuhotussa asunnossa Slavjanskissa

En halua vain puolustaa venäläisiä. Olen katsonut muutaman Ukrainaa koskevan keskustelutilaisuuden. Venäjän TV:ssä. Eräässä ohjelmassa mukana ollut ukrainalainen tuntui joukon järkevimmältä. Hän korosti, että ukrainalaisten täytyy saada itse päättää maansa asioista. Hän tuntui olevan valmis dialogiin. Tällaisia henkilöitä nähdessäni nousee optimismin siemen hetkeksi pintaan. Toivon, että myös nykyinen presidentti Petro Poroshenko on samanlainen rakentava persoona.

Nykymedia on keskittynyt lähinnä tuomitsemaan Venäjän toimia, liioittelemaan niitä, vähättelemään Ukrainan omia ylilyöntejä. USA:n toimissa tuntuu alusta lähtien olleen jonkinlainen agenda, jonka päämäärästä on helppo arvuutella. En ole niin sinisilmäinen, että uskoisin sen toimineen pelkkänä hyväntekijänä. Tätä ei todellakaan pidä tulkita niin, että katsoisin prosessin alullepanijoiden tulevan Ukrainan rajojen ulkopuolelta. Vettä on heitetty myllyyn, mistä tietysti Ukrainan kansa kärsii eniten - pahimmassa tapauksessa myös maailmanrauha. EU rauhanprojektina voidaan mielestäni ainakin tässä tapauksessa asettaa kyseenalaiseksi.

Suomi on käpertynyt omassa Venäjä-vastaisuudessaan maalailemaan kauhuskenaarioita idän karhun hyökkäysvimmasta. NATO-kortti ei ole enää pelkkää vilauttelua, vaan kansalaiset ohjataan vaatimaan sen jäsenyyttä ja samalla puolustusvoimien määrärahojen leikkauskierteen pysäyttämistä ja suunnan muutosta, jotta itärajalta uhkaavat kuvitellut aggressiot saadaan pysäytettyä.

Krimin tilanne on vaikea. Heikki Talvitie on sitä valaissut ainakin MTV:n Studio 55:n haastattelussa (http://www.studio55.fi/kokemuksella/article/heikki-talvitie-suomen-liittyminen-natoon-tavaton-riski/3433460 ). Pidän kuitenkin Venäjän toimia Krimillä pidän oikean suuntaisina, vaikka tästä mielipiteestäni saankin vastareaktioita. En arvioi menettelytapoja, mutta todettava on, että Venäjän äkkipikainen reagointi kiristi ilmapiiriä ja Venäjä-vastaisuutta maailmalla. Venäjä varmasti tiesi, mitä seuraamuksia sen toimista tulee. Krimi oli sittenkin elintärkeä alue Venäjälle sekä kulttuurisesti että varsinkin maailmanpoliittisesti. Toivottavasti Ukraina luopuu Krimistä, niin rauha on mahdollinen.

Itä-Ukraina on tehnyt itsenäisyysjulistuksen. Käydään epätoivoista taistelua. Tällaisen vastareaktion ymmärtää, kun tietää alueen väestöpohjan. Kansa näki hyvät Venäjä-suhteet keskeisen tärkeänä sekä maalle että itselleen. Asukkaat kannattivat Janukovichia – ja pettyivät. Mutta ei siitä seuraa, että he kääntyisivät vastakkaiseen leiriin, jossa Venäjä-viha jyllää.

Itä-Ukrainan kapinalliset saadaan varmasti taltutettua, mutta ei heidän asiansa siihen lopu. Eripura säilyy, kuilu Länsi- ja Itä-Ukrainan välillä on pysyvä. Liittovaltio olisi rakentava kompromissi, jotta asiassa voitaisiin mennä kohti rauhanomaista ratkaisua. 

Pahin skenaario – tai on tietysti niitäkin, jotka ajattelevat että paras – on se, että Maidan leviää – Moskovaan asti. Venäjällä puhkeaa sekasorto, ja mullistuksista joutuu taas kansa kärsimään.