Sotilaana Japanin, puna-armeijan ja Saksan joukoissa

I.                     

Eteläkorealainen sotaelokuva Kunnian kentät (My way 2011) on suureen yleisöön menevä spektaakkeli, joka videon esittelytekstin mukaan Korean kaikkien aikojen kallein elokuva. Se tarttui Anttilan dvd-hyllyltä silmiini ja pitihän se hankkia. En ole tainnut aiemmin korealaisia filmejä katsoa, mutta kiinalaisia ja japanilaisia sitäkin enemmän. Ohjaaja on nimeltään Kang Je-Kyu, joka on erikoistunut viihteellisiin kassamagneettielokuviin. Elokuvassa liikutaan aluksi 30-luvun Koreassa ja  sitten II maailmansodan taistelukentillä.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Yang Kyoungjong (1920-1992) oli korealainen sotilas, joka joutui elämänsä aikana sotimaan Japanin, Neuvostoliiton puna-armeijan ja Saksan armeijan joukoissa Normandian maihinnousuun saakka. Yang Kyoungjongin elämän vaiheita elokuvassa kyllä seurataan Mantshuriaa, neuvostoliittolaista vankileiriä ja Normandian maihinnousua myöten, mutta tositapahtumiin on siinä nähtävästi kuitenkin otettu etäisyyttä. (http://en.wikipedia.org/wiki/Yang_Kyoungjong.)
  

Päähenkilöitä on kaksi: japanilainen Tatsuo ja korealainen Kim Jun-shik, joiden elämää seurataan lapsuudesta lähtien. Elokuva käynnistyy Koreasta, päähenkilöt ovat silloin vielä pikkupoikia. Japani on miehittänyt maan ja Jun-shikin isä työskentelee Tatsuon perheen maatilalla.

Melko pian siirrytään ajassa eteenpäin. Molemmat pojat haaveilevat juoksemisesta olympialaisissa. Jun-shikille tästä unelmasta tulee Korean poliittisen vapauden symboli, Tatsuo puolestaan haluaa osoittaa juoksumenestyksellään japanilaisen kansallismielisyyden voiman.  Erilaiset perhetaustat ja kansallisuus tekevät kilpakumppaneista toistensa vastustajia. Heidän tiensä erkaantuvat kiihkeiden vaiheiden jälkeen, mutta he kohtaavat uudelleen sotatantereella, jonne myös Jun-shik on joutunut japanilaisten pakottamana. Tästä alkaa heidän ”yhteinen taival”. Muodollisesti ollaan samalla puolella, mutta tosiasiassa korealaisten ja japanilaisen väliset ristiriidat repivät heidän suhteensa täyteen välirikkoon.

Elokuvan nimi on ongelma. Suomennos ”Kunnian kentät” kuulostaa aivan kauhealta, englanninkielinen ”My way” taas tuo mieleen Frank Sinatran. Näihin nimiin on kuitenkin tässä tyydyttävä.

II.                   

Mielenkiintoista minulle tässä on se että aivan vastikään katsoin myös toisen tosiasioihin perustuvan selviytymistarinan – Roman Polanskin Pianistin (The Pianist, 2002). Molemmissa elokuvissa on yhteisiä piirteitä, ja ne ovat myös yhtä pitkiä. Molemmat perustuvat tosiasioihin. Polanskin elokuva puolanjuutalaisen pianistin Wladyslaw Szpilmanin (1911-2000) tarinan siitä, miten hän selviytyi Varsovan ghetosta elävänä. Molempien elokuvien päähenkilöt selviävät kuin ihmeen kaupalla hengissä aivan mahdottomista tilanteista. Toisen maailmansodan aikainen todellisuus avautuu molemmissa elokuvissa karmealla tavalla esiin lähitaisteluineen ja vankileireineen. Kuolema täytyy kohdata lähes päivittäin.

Kuitenkin elokuvat eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Polanski on mestari, joka on tehnyt syvän kunnianosoituksen varmalta kuolemalta urheasti selviytyneelle puolalaiselle huippupianistille. Elokuva on intensiivisesti tihentyvä, hienosti rakennettu tarina. Kang Je-Kyu ei tähän yllä. Taustalla oleva todellinen henkilö ja hänen kokemukset on unohdettu. Elokuvassa on toki onnistuneita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hajanainen. Elokuva on vain täynnä suureellisia kuvauksia, räiskintää, näyttävillä taistelukohtauksille herkuttelua. Henkilöhahmojen kuvauksissa maiskutellaan liiaksi tyhjillä ilmeillä ja eleillä pääsemättä perille henkilöiden sisäisistä tunnoista. Polanskin rinnalla Kang Je-Kyu on vain suuria yleisömassoja kosiskeleva markkinamies.

Yllä oleva kommenttini ei kuitenkaan tee täyttä oikeutta Kang Je-Kyun elokuvalle. Vertasin sitä vain Polanskin suurteokseen. Loppujen lopuksi kyse on myös omista mieltymyksistä. En ole lainkaan suurien sotaspektaakkelien ystävä.  Täytyy lisätä, että olen nähnyt ns. amerikkalaisia laatuelokuvia, joiden rinnalla Kunnian kentät on huipputyö.

Ajattelin ensin otsikoida juttuni raflaavasti ”Tästäkään elokuvasta en selvinnyt ilman kyyneliä”, koska loppukohtaus sai minut todellakin herkistymään. Rehellisesti sanottuna kyllä kyyneleet olivat suurimman osan ajasta hyvin kaukana. Ja kyllä välillä taistelujen jatkuva seuraaminen otti koville.

Mennään nyt Kunnian kenttien maailmaan. Voitte lukea ajatuksiani, joita kirjoitin ylös elokuvaa katsoessani. Jotkin seikat elokuvassa ärsyttävät, mutta positiivisiakin yllätyksiä on. Elokuvan sisältöön voi tutustua vaikka täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/My_Way_(2011_film. Kun jossain yhteydessä viittaan ironisesti aasialaisen katsojan mentaliteettiin, niin taustalla on kokemukseni kiinalaisista katsojista, jotka väkivaltakohtauksia katsoessaan tuntuvat nauravan ”väärissä paikoissa”.  

III.

Elokuva tuntuu olevan väkivallalla mälläilyä, vihan purkauksilla herkuttelua. Katsoja saa ahmia verta, lihaa ja typerää japanilaista uhoa, silmitöntä hakkaamista. Rääkyminen ja huutaminen riipii.

Kamera pyörii siellä täällä levottomana heiluen. Taistelukohtauksista ei tahdo saada tolkkua. Japanilaiset on

Fan Bingbing

hirviömäisiä sotaintoilijoita. Verellä hehkuttelu jatkuu ja jatkuu. Yksi epäonnistunut upseeri pannaan tekemään harakiri, saadaan siitäkin lisää yksi kauhua tuottava verensyöksy. Tämä on vasta alkua. Pannaan sotilaita jäämään panssarivaunun telaketjuihin, hakataan nuori raiskattu nainen. Roolissa on kiinalainen näyttelijä (Fan Bingbing). Saadaan silläkin tehtyä elokuvasta hieman kansainvälisempi. Kiinalaisia markkinoita ei sovi unohtaa.

Sitten ollaan jo Neuvostoliitossa, vankileirillä. Siellä jatkuu sama kauhumaalailu ja japanilainen uho. Paleltuneita ruumiita kannetaan silmien editse polttouuniin ja korealainen kylmäkiskoinen tekonauru tuo olevinaan väriä kohtauksiin. Lapsuuden kilpakumppanit pannaan taistelemaan keskenään. Veitsenterä viiltelee, ilmeet vääristyvät. Tässä yhteydessä kuvittelen mielessäni aasialaisen katsojan hekottelevat ilmeet: kauheuksiin reagoidaan nauramalla.

Elokuvassa kuvataan vain ulkoista maailmaa, henkilöiden sisään se ei pääse, päähenkilöiden motiivit jäävät näyttämättä. Sodasta ja vankileiristä on tullut vain popcorn-nuorten ajanvietettä, kansalle elämyksiä.

Verta ja hikeä on, ilman kyyneleitä. On raivoa ja sen purkausta. Tässä ei tunnu olevan tilaa romantiikalle. Se on toisaalta onni, toisaalta vahinko. Romantiikka toisi hieman empatiaa ja henkilökohtaisia tuntoja. Hyvää siksi, että kyllä näitä vetisteleviä amerikkalaisia melodraamoja on saatu jo tarpeeksi nähdä.

Romantiikka toisi edes jonkin kosketuksen tunteisiin. Nyt jokin puoli ihmisyydestä tuntuu puuttuvan. Elokuvan pitäisi perustua tosiasioihin, nämä ihmiset eivät vaikuta todellisilta. On tosiaan oikea henkilö, joka kaiken tuon sodalla mälläilyn on kokenut. Hänet on unohdettu. Filmistä olisi tullut parempi, jos siitä olisi tehty dokumentaarisempi ja menty tuon todellisen henkilön sisälle, hänen tuntoihinsa, nyt on tehty epätodellinen fantasia yhdestä korealaisesta maratoonarista ja hänen japanilaisesta kilpakumppanistaan.

Hekumointi alkaa tympiä, mutta jotainhan filmissä on, kun sen katsomista haluaa kuitenkin jatkaa. Pohjana olevalla tositarinalla on kuitenkin jotain vetovoimaa.

Lapsuuden kaverusten sisäiseen maailmaan filmissä ei pääse, ellei sitä ole japanilaisen sotilaan yksioikoiseksi kuvattu sotahulluus ja keisarin palvonta. Onko se realistinen kuvaus japanilaisesta mentaliteetista?

Vankileirillä ollaan taas uudenlaisessa ympäristössä. Katsoja pääsee seuraamaan uutta kidutuskoneistoa. Vankien keskuudessa japanilainen uho jatkuu. Kim Jun-shik ja Tatsuo ovat samalla leirillä. Heidän kohtalonsa tuntuvat olevan sidottuja toisiinsa.

Jun-shik ja Tatsuo joutuvat tappeluun. Tatsuo yrittää tappaa kilpakaverinsa. Jun-shik voi vain puolustautua henkensä edestä. Taistellaan verisenä kuin viimeistä päivää. Taistelu päättyy Tatsuon tappioon. Hän jää kuitenkin henkiin. ”Rauha” leviää vankileirin ylle. Katsojat – niin leirillä kuin elokuvasalissa - huokaisevat helpotuksesta. Uhrin silmäkulmasta vierähtää pari kyyneltä. Ollaan siirtymässä melodraaman puolelle. Perun sanani kyynelten puuttumisen suhteen. Ja kyllä sitä kyynelehtimistä tästä lähtien hieman enemmänkin tulee, se vain peittyy korostetusti elehtivien kasvojen vääntelyn alle.

Ruoskat heiluvat, on hakkaamista, voihkintaa ja kauhun huutoja – ja pakkasta, jatkuva paleltumisvaara. Ei hätää, kyllä Jun-shik selviää, ei maratoonarilta voimat lopu. Ja kaveri Tatsuo pitää myös pitää tarinan vuoksi hengissä. Popcornia poskiin, kuva etenee ja taas katsotaan. Edellisten verensyöksyjen ja ruumiita musertavien telaketjujen oheen tulee uudenlaisia kauhukuvia: mustiksi paleltuneita jalkateriä, joita repaleisilla räteillä yritetään paukkuvassa pakkasessa suojata. Kituvat kasvot ja vääristyneet ilmeet ovat edelleen mukana kehissä.

”Lääkärintarkastus” on seuraava koetinkivi: milloin isku tulee? Sydäntä kouraisee – tai ehkä jossakin puhkeaa naurunremakka - kun vartija iskee voimalla vesipöhöistä jalkaterää. Ja taas raahataan pitkin maata yhtä elävää ruumista. Kuolemankammoiset kauhunhuudot eivät näytä auttavan. Jun-shik katsoo, kuin olisi ryntäämässä kärsivän apuun. Hänestä tehdään jonkinlaista positiivista sankaria, empaattista oikeudenmukaisuuden apostolia.

Loppua kohden musiikin melodramaattinen noste alkaa saada hieman enemmän voimaa.

Tatsuo veistelee kokeshi-nukkeja, kotiseutu on mielessä. Muut odottavat polttouunia. Välillä muistellaan suloista lapsuutta ja ollaan haikeina, niin haikeina. Elokuva alkaa yhä enemmän ottaa melodraaman piirteitä. Jun-shik jatkaa rakkainta harrastustaan, jonka kautta hän voi toteuttaa unelmansa. Hän juoksee leiripihan ympäri, juoksee, ja vielä jatkaa. Ehkä joskus on edessä olympiamaratonin startti. Tosiasiassa hän ei ymmärrä, että tuota maratonia hän on parhaillaan suorittamassa.

Ehkä tästä kirjoituksesta käy ilmi, etten halua teilata filmiä kokonaan. Pinnallisuudesta huolimatta siinä on jotakin koossa pitävää, läpi elokuvan kantavaa ajatusta. Ja jotkut kohtaukset ovat vaikuttavia. Kaikki tällaiset tunnot sisimmässäni lopahtaa aina johonkin silmittömään hakkaamiseen ja kahnailuihin, joita jatkuu kohtauksista toiseen. Viimein vastakkain eivät ole enää japsit ja korealaiset, myös veli nousee veljeään vastaan. Ja ne taisteluhuutoja mukailevat rääkymiset alkavat jo toden teolla ärsyttää.

Teloitusrivistöönkin päähenkilömme joutuvat. Kiväärit osoittavat jo kohti, näytetään Jun-shikin tunteettoman kylmää katsetta. Kuolema on jo varma, kun yllättäen prosessi keskeytyy. Tällaiset yllätykset kuuluvat asiaan. Tarvitaan ylimaallista apua, muuten tarina ei etene.

Tästä alkaa elokuvan seuraava vaihe. Saksa on hyökännyt Neuvostoliittoon. Puna-armeijaan tarvitaan lisää sotilaita. Jun-shik ja Tatsuo valitsevat elämän, hän lähtee taistelemaan neuvostojoukoissa Saksaa vastaan.

Kuoleman kerätessä keskellä kuuminta taistelukenttää satoaan, alkaa taustalta kuulua romanttista viulun soittoa. Kaipuu oman rakkaan luo taisteluihin pakotetun vanginkin mieleen. Tätä tarvitaan pehmennykseksi, ei ole katsominen silloin pelkkää väkivallasta nauttivaa naurun remakkaa.

Orkesteri saa lisää nostetta, kuoro yhtyy orkesterin sointiin, taisteluhuudot jäävät taustalle, kuva etääntyy. Nyt pitäisi kai olla melodraaman kliimaksi. Miestä kaatuu, laukaukset kajahtavat, jo ennestään raunioituneita rakennuksia sortuu, pako jatkuu, kunnes kaikki pimenee tupruttavaan savuun. Eteen avautuu hiljentynyt taistelukenttä.

Pian ollaan lumisella tunturin laella, viimassa ja lumisateessa taivaltamassa saksalaisten puolelle, Jun-shik ja Tatsuo kahdestaan.  

He saapuvat tyhjentyneeseen rauniokaupunkiin. Jun-shik yrittää auttaa vatsaan haavoittunutta Tatsuota, lapsuuden kilpakumppaniaan ja entistä vihollistaan. Dramaattisuus kasvaa. He ovat useita kertoja joutuneet miltei tapetuksi ja myös miltei tappaneet toisensa. Mikä heitä yhdistää? Ainakin elokuva haluaa rakentaa siltaa Korean ja Japanin välille. Se on nykyajan vaatimus.

Jun-shik lähtee etsimään lääkettä, lähdön hetkellä haavoittuneena houraileva Tatsuo kutsuu Jun-shikia etunimellä – Kim. Se on lopullinen osoitus lähentymisestä, entiset kaunat näyttävät viimein unohtuneen. Tähän Tatsuo voisi vaikka kuolla. Jun-shik lähtee ja jää saksalaisten vangiksi.  Tatsuo jää makaamaan yksin haavoittuneena, silmät ummistuvat. Samalla siirrytään uuteen vaiheeseen, mennään ajassa kolme vuotta eteenpäin, ollaan kesäisessä Euroopassa – ainakin maiseman perusteella. Ovatko Jun-shikin ja Tatsuon tiet lopullisesti eronneet?

Ollaan Normandiassa. Siellä onkin Tatsuo, japanilainen ystävä saksalaisten taistelukaverina. Missä on Jun-shik? Tatsuo tuntuu kaipaavan ja etsivän häntä.  

Kaikki näyttää jo paljon siistimmältä. Ei ryömitä enää paskaisina veressä ja liejussa. Tunnutaan olevan kaukana sodasta.

Tatsuo katselee aavalle merelle koti-ikävää tuntien. Joku näyttää juoksevan rannalla. Kim Jun-shik? Ihme tapahtui. On taustamusiikin säestämä iloinen jälleennäkeminen ihanan avaralla hiekkarannalla, kuitenkin ilman halailua ja vetistelyä. Hymy sentään irtoaa molemmilta.

Ollaan kuin toisessa maailmassa. Taistelut tuntuvat olevan ohi. Pelataan yhdessä iloisina jalkapalloa. Katsoja miettii, missä viipyy liittoutuneiden maihinnousu. Saksa ei ole näille pojille ollut hirviö, vaan pelastus. Se on antanut toiveen kotiinpaluusta. Sitten aletaan kuitenkin valmistua taisteluihin. Odotusta on ilmassa.

Taivaalle ilmestyy lentokoneita, alkaa liittoutuneiden yllätyshyökkäys. On jälleen palattu keskelle taisteluja. Illuusio ja melodraaman täytteinen kotiin paluun kaipuu on rikottu. Niinhän tämänkaltaisten spektaakkelien rytmi yleensä etenee. Tulenlieskoja, hälytyssireeneitä, pommitusta ja saksalaista taistelun uhoa, kuitenkin jo hieman valjumpana kuin aiemmin.

Joukkokohtauksiin näkyy upotetun rahaa ja resursseja, mutta äheltämiseltä se välillä näyttää, kun kamerat heiluvat sinne tänne ja kuvat vaihtuvat tiuhaan.  Sitten juostaan, nyt jo kaulakkain. Savupilveenkin välillä peitytään, mutta tietysti selvitään kuin ihmeen kaupalla hengissä. Jotain syväluotaavaakin tule esiin: ystävyys löytyy taas, kun on yhdessä kestetty läpi kidutusten ja koettelemusten. Siinä oiva kansaanmenevä sanoma tälle yli kaksituntisella superelokuvalle.

Elokuvan loppu on yllättävä, jopa hellyyttävä. Oma ennakkoarvioni menee pahasti pieleen. Minullakin tulvahtavat jopa kyyneleet silmiin. Elokuvan maailma on ihmeellinen.