Aleksandr Sergejevitš Puškin – syntymäpäivän kunniaksi

 

Puškinin syntymästä tulee tänään (kesäkuun 6. päivänä vuonna 2022) kuluneeksi 223 vuotta. Ei ole mikään pyöreä lukema mutta mestari ansaitsee huomion silloin, kun siltä tuntuu. Hän syntyi kyllä virallisesti 26. toukokuuta, mutta tuolloin käytössä oli juliaaninen kalenteri.

Kuvassa on Anatoli Zykovin (1930-2008) litografiatyö. Kuvassa on Anatoli Zykovin litografiatyö vuodelta 1990 nimeltään Предчувствия (Aavistuksia). Se avatkoon osaltaan myytiksi nousseen runoilijan inhimillistä puolta. Zykov on luonut oivan sarjan Puškin-aiheisia litografiatöitä. Siitä on toinen esimerkki kirjoitukseni lopussa.

Vuonna 1937 Neuvostoliitossa vietettiin Puškinin kuoleman satavuotismuistojuhlaa. Valtakunnassa oli kovaa nostetta tuoda venäläistä kulttuuriperintöä yhä enemmän näkyviin. Siitähän kärsi varsin paljon muun muassa ukrainalainen kansallismielinen liike. Vielä 20-luvun lopulla vahvassa nosteessa olleet pyrkimykset ukrainan kielen aseman vahvistamisesta oli jo torpattu. Nyt haluttiin koko neuvostokansan tietoisuuteen nostaa venäläistä kirjallisuutta. Tavoitteena oli, että kaikki työläiset ja talonpojat löytävät venäläisen lyriikan hienoudet. Siksi haluttiin näyttävä koko valtakunnan kattava juhla runoilijan kunniaksi. Puškin haluttiin kaikkien työläisten ja talonpoikien sydämeen. Tehtailla ja kolhooseissa tehtiin hänen runojaan tunnetuksi. Kaiken takana oli tietysti Stalinin pyrkimykset valtakunnan yhtenäistämiseksi. Hänen valta-asemansa siinä vahvistui, ja samalla vahvistui Neuvostomaassa imelän kiiltokuvamainen Puškin-myytti, mikä jäi tuon juhlavuoden ikäväksi kääntöpuoleksi. Kaikenlainen runoilijan asemaa liioitteleva kulttuuriteollisuus synnytti mitä hullumpaa kirjallista tuotantoa. Siitä syntyi kulttuurinen vääristymä, mistä jouduin itsekin vielä 70-luvulla osalliseksi, kun yritin venäläisten opettajien johdolla perehtyä venäläiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen. Mainittakoon tuosta juhlavuodesta vielä sekin itsestään selvyys, että politrukkien yrityksistä huolimatta ei Puškinin runoja saatu duunareiden ja kolhoosilaisten suuhun taipumaan.

Tätä perinnettä seuraten alkoi ympäri Neuvostoliittoa ilmestyä Puškinin patsaita. Niitä taitaa olla jokaisessa Venäjän kaupungissa ja useissa pienemmissäkin asutuksissa. Jollei omaa aukiota ole hänelle nimetty, niin kirjaston edusta on saattanut olla muistomerkille sopiva paikka.

Suomen Kuopiossakin on hänen patsaansa. Se on Pihkovan ystävyyskaupungilta vuonna 1986 saatu lahja. Tuolloin vietettiin ystävyyskaupunkisuhteiden 20-vuotisjuhlaa ja Kuopio puolestaan lahjoitti Pihkovalle Sibeliuksen patsaan. Vaikka runoilija onkin jäänyt suomalaisille vieraaksi, niin käsittääkseni Kuopiossa on osattu hyödyntää patsaan olemassaolo luovalla tavalla. Onhan siellä järjestetty mm. runofestivaaleja.

Puškinin elämäntyö on ollut todella merkittävä. Hän oikeastaan toi aidon kansan kielen Venäjän kirjallisuuteen. Hänen ylistyksessä noustiin kuitenkin epäinhimillisiin sfääreihin. Me ulkomaalaiset opiskelijat saatoimme kokea sen lähinnä koomiseksi. Runoilijan todellinen olemus jäi alkuun etäiseksi. Itsekin tarvitsin oman aikani, että kypsyin ymmärtämään runoilijan todellisen merkityksen. 

Arvostan Puškinia todella paljon mutta muistetaan kuitenkin myös runoilijan toinen puoli. Kiiltokuvamaisen myytin takana oli myös ihminen: ylivelkaantunut pelihimojensa uhri, kaksintaisteluihin uhoava riidankylväjä, naisseikkailuillaan rehentelevä, joskus säälittäväkin matkarakastaja. Enkä tätä ihmettele. Sukujuuriensa ja ulkonäkönsä vuoksi hän joutui välillä koville. Pilkattiin mm. apinaksi. Itsetuntoa tarvittiin selviytymiseen.

Päivää juhlistakoon runo ”Jos pettää sinut elämä” (”Если жизнь тебя обманет”). Se löytyy Hannu Mäkelän vuonna 2013 julkaistusta romaanista Puškinin enkeli, sivulta 127. Runon käännös on itsensä Mäkelän. Alkukielinen runo löytyy täältä. 

Kerron hieman Mäkelää lainaten runon taustoista. Eletään vuotta 1825. Runoilija on jälleen kerran rakastunut, tällä kertaa Zizi-nimiseen neitoon. Suhteesta ei tullut mitään.

”Rakkaus, no se katosi, varsinkin omani, koska vastarakkautta en sittenkään saanut. Zizi nai lopulta paroni Vrevskinsä.”

Näin kirjoittaa Mäkelä romaanissaan. Aleksandr Sergejevitš kirjoitti ihastukselleen runon. Puškin kai halusi sen jonkinlaiseksi ohjenuoraksi hänen elämäänsä. Se oli kai myös runoilijalle itselleen muisto sammuneesta rakkaudesta.

Jos pettää sinut elämä

älä masennu, älä suutu.

Menetyksen hetkenä alistu,

usko: koittaa ilon päivä.

Sydän tulevassa elää,

nykyisyys on ikävää.

Kaikki kuluu, menee ohi hetkessä

ja rakkain on siinä menneessä. 

…

Toivotan kaikille toiveikasta kesää! Jätetään tilaa runoille, lauluille, taiteelle, musiikille ja tunteille.

Runoilija luomisen vireessä

Elämäni runoutta I: venäläinen lyriikka

Tämä juttuni sai alkunsa siitä, kun halusin kirjoittaa runoudesta, jonka olen joskus kokenut itselleni läheiseksi. Päätin luoda kymmenen kohtaa ja perustella kutakin. Listaan tuli sekä yksittäisiä runoilijoita että laajempia kokonaisuuksia. Venäläistä lyriikkaa päätin käsitellä omana kokonaisuutenaan. Syy on lähinnä se, että runoilijatkin olen aina nähnyt osana venäläistä kulttuuria. Ei ole yksittäisiä kiintymyksen kohteita. Tekstiä tuli lopulta niin paljon, että päätin julkaista tämän osan erikseen. Myöhemmin toisessa osassa esittelen loput yhdeksän kohtaa.

Tämä on melko lailla subjektiivista vuodatusta. Liikun vain 1800- ja 1900-luvuilla. Vanhempaakin toki tunnen mutta ei se minussa mitään väristyksiä herätä. Sen sijaan kiinnostukseni uusimpaan lyriikkaan on sammunut käytännössä kokonaan.

…

Minulle venäläinen runous alkaa Aleksandr Puškinista ja Mihail Lermontovista. Se kestää pari vuosisataa. Loppupäässä ovat Jevgeni Jevtušenko (1932-2017) ja Vladimir Vysotski (1938-1980). Puškin on Venäjän lyriikan ja myös sen nykykielen kivijalka, eräänlainen alkusielu.   Hänen tuotantonsa tulee venäläisille koululaisille varmasti tutuksi, hänen runonsa elävät lähes jokaisen huulilla. Hänen elämänvaihteensa tunnetaan. Näin uskon, vaikka ihmettelisi sellaisiakaan viestejä, että somen maailmaan kasvanut venäläisnuori ei häntä välttämättä tuntisi.

Nuoruudessani venäjän kielen opiskelijat joutuivat jossain vaiheessa lausumaan runoja.  Minun elämäni ensimmäinen ulkoa oppimani venäjänkielinen runo on Puškinia. ”Я вас любил/ любовь ещё быть может/ в сердце моём угасла не совсем...” Noin se alkaa. Sitä kuunnellessani tai lausuessani muistelen kunnioituksella omia venäjän kielen opettajiani. Tuo runo kuului osana ääntämisharjoituksiin. Runot kuuluivat osana venäläiseen puheeseen, ihmisten kanssakäymiseen. Jos halusi tehdä tyttöön vaikutuksen, oli annettava oikeana hetkenä runosuonen sykkiä.

Runot ovat kuuluneet venäläisten koululaisten maailmaan. Puškin on luonnollisesti runoilijoista tärkein. Nuorempana tunsin venäläisiä opiskelijoita, jotka osasivat ulkoa pitkiä pätkiä Jevgeni Oneginista. Minullekin tuo runoromaani on tullut tutuksi, myös oopperan kautta. Sen hienosti soljuva kieli lumoaa. Puškinin tuotannosta olen löytänyt venäjän kielen kauneuden. En moiti suomennoksiakaan. Esimerkiksi Aarno Saleva on yltänyt loistosuoritukseen suomentaessaan kokoelman Kertovia runoelmia (vuonna 1999). Ja kyllä minulle kelpaa myös Oneginin vuodelta 1936 peräisin oleva Lauri Kemiläisen suomennos.

Puškinin voiman ovat havainneet myös vallanpitäjät. 30-luvun Neuvostoliitossa haluttiin vahvistaa Puškinin myyttiä. Suurellisessa juhlinnassa mentiin tuolloin ja on menty myöhemminkin usein liiallisuuksiin. Hänen traaginen kuolemansa on ruokkinut myytin rakentamista.  Todellinen henkilö on saattanut hukkua tuon prameilun taakse.  Onneksi kiintymys runoilijan tuotantoon on kuitenkin säilynyt aitona.

Mihail Lermontovin lyriikka on mennyt tunteisiini ehkä voimakkaammin kuin Puškinin. Hänen runonsa soivat myös laulujen kautta. ”Kuljen yksin autiota tietä” – se on kuin itsestäni luotu, itseni laulama. ”Беляет парус одинокий…” Runo luo mieleeni kirkkaan kuvan ja hetkessä olen toisessa maailmassa. Lauri Kemiläisen suomennos (”Purje”) ei ole huono, muttei kuitenkaan sytytä. Eräät Lermontovin runoelmat vievät lumoavaan maailmaan heijastaen aikansa romanttista tyyliä. Niiden sankarit tulevat kuin maan ja taivaan rajamailta pohtien ihmiselon tuskaa ja loputonta rakkaudenjanoa.

Romanssit säestävät 1800-luvun lyriikkaa. Puškinin ja Lermontovin ohella monien muidenkin runoilijoiden lyriikka herää eloon laulettuna romanssien tunteen palossa. Musiikki sitoo menneisyyden nykyhetkeen.

Kulta-ajasta siirryttiin hopea-aikaan. 1900-luvun alku tuntuu antaneen lyriikalle uutta potkua. Se oli eurooppalaisittain katsoen subjektivismin nousua. Freud ja muu kehitys käänsi ihmisten katseen omaan itseensä. Runoilijatkin alkoivat luomistyössään tarkkailla yhä tiiviimmin omia sisäisiä mielenliikkeitä. Runoilijana oleminen alkoi olla kokopäivätyötä. Raadollista siinä on tuo itsekeskeisyys, narsistinen suunta, joka äärimmillään johti jonkinlaiseen dekadenssiin. Puškin oli myös henkeen ja vereen runoilija mutta hän katsoi maailmaan vielä ulkopuolisena. Nyt se maailma löytyikin ihmisen sisimmästä.

Symbolismi ja akmeismi ovat keskeisiä tyylisuuntia. Ne toivat eloa runolliseen ilmaisuun. Itselleni läheisimpiä ovat symbolisti Aleksandr Blok ja akmeisti Osip Mandelštam. Blokin eräät runot ovat kiehtovan arvoituksellisia. Hänen runoelmansa ”Kaksitoista” (Двенадцать) on ilmiömäinen heijastuma tuosta epämääräisestä ajasta. Huipennuksena on loppu, johon runoilija tuo salaperäisen Kristus-hahmon. Skyytit-runoon olen joskus vajonnut pitkäksikin toviksi.  

Mandelštamin elämän ja tuotantoon olen tutustunut melko laajasti. Hän on taustaltaan Puolan juutalaisia. Isä lähetti pojan Saksaan ja Pariisiin opiskelemaan.  Sen myötä hänen lyriikastaan paljastuu perehtyneisyys eurooppalaiseen kulttuuriperintöön. Ihailen hänen sisäistynyttä kosketustaan musiikin maailmaan. 

1900-luvun alun Pietari oli runouden näkökulmasta loistavaa luomisen hehkua. Mandelštam löysi Pietarista oman lähipiirinsä. Hän halusi jäädä sinne opiskelemaan mutta juutalaistausta esti sen. Sen vuoksi hän käväisi Viipurissa ottamassa ortodoksisen kasteen. Runous meni näin myös sukuperinnön ylitse. Hän oli aktiivisesti mukana kirjallisissa piireissä, mm. Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva tulivat tutuiksi. Nikolai Gumiljoviin hän oli tutustunut jo Pariisissa. Elettiin epävakaata aikaa. Sosialistinen vallankumous lopulta murskasi tuon vapaamielisen kulttuurin hengen. Monet runoilijat kannattivat innostuneena vallankumousta mutta saivat pettyä. Sivistyksen ilmapiiri jatkoi eloaan mutta jäi piiloon seinien sisälle. Vapaa ilmaisu kyllä jatkoi sittemmin vuosikymmenten saatossa eloaan, mutta joutuu etsimään turvaa ahtaista keittiöistä. Sinne eivät vieraat korvat ulottuneet.

Neuvostoajan runoilijoista Boris Pasternak on hopeakauden hedelmiä. Aloin aluksi kiinnostua hänen elämänvaiheistaan. Siihen tutustumalla pääsi kiinni hänen aikaansa: sivistyneistön elämään ennen vallankumousta, stalinistisen neuvostoajan ahdinkoon ja lopulta jälkistalinistisen suojasään ajan harhaan. Toki hänen lyriikkansa oli tullut jo varhemmin tutuksi mutta todellisuudessa vasta hänen elämänsä kautta aloin kiintyä hänen tuotantoonsa. Se käsittää niin monia eri vaiheita. Hänen varhaisiän kokeilunsa, myöhemmät omaperäiset luontorunonsa ja myöhäiskauden kristinuskon mytologiasta kimpoavat aiheet – niissä oli jotain ainutlaatuista. Tohtori Živagon runoihin sisältyvä ”Joulun tähti” on yksi hienoimmista lukemistani runoista.

Arseni Tarkovskia pidetään viimeisenä hopeakauden runoilijana. Hän syntyi vuonna 1907 ja nukkui pois 1989. Minulle hän on tullut läheiseksi ennen muuta poikansa Andrei Tarkovskin elokuvista. Pidän kyllä hänen lyriikastaan mutta varsinaisesti kiinnostavinta ovat olleet hänen elämänsä vaiheet, se on todellinen selviämistarina. Arseni Tarkovskin siteet hopeakauden lyriikkaan ovat kyllä suhteellisia. Mutta kyllä sidos löytyy. Hänen isänsä vei pojan jo pienenä runoiltoihin, jossa eräät merkittävät runoilijat esiintyivät. Yksi heistä oli Fjodor Sologub, joka sittemmin ehti vielä hieman ennen kuolemaansa antaa evästystä nuorukaisen runoilijan uralle (v. 1926 Leningradissa). Tarkovski siis sai jo varhain symbolisteilta vaikutteita, joita hän myöhemmin aikuiseksi kypsyttyään varmasti hyödynsi. Hän oli kyllä sisäistänyt itseensä sen runoilijan elämän ehkä raadollisemman puolen. Oma ura oli ylitse kaiken, se meni perheonnenkin edelle. Mutta ei kai hän olisi muuten elämässä selvinnyt.  

Vielä on jäljellä yllä jo mainitsemani kaksi runoilijaa. Vladimir Vysotskista tulee vähemmän tekstiä, joten käsittelen häntä ensin. Hän oli näyttelijä ja lauluntekijä. Esittäessään kitarallaan säestäen tekstejään Puškinin perintö löysi uudenlaisen polun.  Dmitri Bykov on todennut, että hän oli puhdas neuvostoajan hahmo. Siinä hänen tyylinsä pääsi oikeuksiinsa. Bykov tulkitsee vielä pitemmälle. Hänen mielestään Vysotski tuntui sisäistäneensä oman kutsumuksensa. Itsetuhoinen elämätyyli herkisti luovuuden mutta johti lopulta varhaiseen kuolemaan. Hänen tuotannossaan on pelkkiä helmiä. ”Susijahti” sekä ”Totuus ja valhe” nousevat ensimmäisinä mieleen.

Jevtušenko kuului ns. kuuskytlukulaisiin. Hän toi nuorena lahjakkuutena runouteen ajalleen uusia rohkeita aiheita. Varhaiskauden tuotannosta nousee ensimmäisenä mieleen runo Babyn Jarista (Бабий Яр) vuodelta 1961.  Hän uskalsi nostaa julkisuuteen kipeän aiheen, ei pelännyt virallista tyrmäystä. Hän luotti itseensä, toi itseänsä rohkeasti esille.

Monet kulttuurihenkilöt inhoavat Jevtušenkoa. Se ei liity niinkään runoihin, vaan hänen elämäntyyliinsä. Hän tuntui huumaantuneensa kansainvälisestä suosiosta. Aivan kuin kosiskellen hän jäljitteli länsimaista elämäntapaa. Vanhetessaan hän alkoi näyttää keikarimaiselta. Se tuntui hieman vastenmieliseltä. Myös hänen runoilijan paatoksessaan tuntui joskus olevan tyhjää pintakuorrutusta.

Nuoruudessa hänellä tuntui olevan pakonomainen tarve päästä esille. Hän oli kanssakäymisissä Pasternakin kanssa mutta myöhemmin hän on saattanut korostaa liikaakin tuota suhdetta. Hänet on haudattu Pasternakin viereen. Se on kai ollut hänen oma toiveensa.

Olkoon, miten on. Hän oli runoilijaksi syntynyt ja eli sen mukaisesti. Minua monet hänen runonsa kuitenkin puhuttelevat ja paatoksesta huolimatta häneltä löytyy esityksiinsä karismaa.

Tärkeintä minulle Jevtušenkossa on pari elävää kokemusta. Olen kaksi kertaa saanut osallistua hänen runoiltoihinsa. Ensimmäinen kerta oli 80-luvulla Lahdessa, Paikkana oli jokin lopulta ahtaaksi käynyt pieni tunnelmallinen sali. Olisikohan se ollut jokin vanha teatterirakennus. Jevtušenkon seurana hänen runojaan tulkitsi suomeksi näyttelijä Tarmo Manni. Se oli mieleen jäänyt kokemus. Jevtušenko ja hänen suomalainen tulkitsijansa avasivat runojen maailmaa hartaasti keskittyneen yleisön edessä. Tarmo Manni onnistui kyllä ylittämään tulkinnoissaan hetkittäin itsensä pyrkiessään täyttämään runoilijan perimmäiset toiveet. Jevtušenko seurasi vierestä ja nyökkäili tyytyväisenä. Runot tuntuivat saavan siinä hieman tunkkaiseksi käyneessä salissa aivan uuden sisällön. Esityksistä huokui taiteen teko. Elämän suuret ja ikuiset tunnot siinä nousivat pintaan. Elettiin kuin yhteistä kokemusta. Toinen kerta oli Moskovassa  vuonna 2002. Sali oli Kremlin valtava konserttisali. Vapaita paikkoja toki vielä takaosaan jäi mutta tuhansittain oli väkeä. Taaimmaiset saattoivat seurata runoilijan kasvojen liikkeitä isolta valkokankaalta. Jevtušenko esitti runojaan ilman papereita, kaiken ulkoa muistaen. Kerran tai ehkä pari kertaa hän unohti. Tuli hetken hiljaisuus, kun runoilija hakemalla hakien yritti päästä mukaan sanojen virtaan. Apu löytyi välittömästi yleisön joukosta. Kuorona se alkoi viedä kerrontaa eteenpäin. Ja jälleen runoilija sai otteen runostaan. Tuo runoilijan eläytyminen oli sanoin kuvaamaton kokemus. Sanat soljuivat toinen toisensa perässä. Tunsin salin perältäkin tiivistä yhteyttä yleisöön. Muisti ja esityksen varmuus kertovat siitä, kuinka syvästi runoilija on sisäistänyt omat luomuksensa.

Jevtušenko on etsinyt väyliä oman runoutensa esiintuomiseen myös elokuvan ja rock-musiikin kautta. Elokuva ”Lastentarha” oli kiinnostava kokeilu vuodelta 1983. Elokuva on katsottavissa täällä. Kiinnostava on myös hieman aiemmin tehty kokeilu rock-yhtyeen kanssa. Kyseessä taisi olla eräänlainen rock-ooppera. Hankin siitä aikoinani LP-levyn. Kyseessä on Jevtušenkon runoihin tehtyä musiikkia. Levyllä kuuluu laulusolistin lisäksi runoilijan oma ääni. Limittäin hän lukee runojaan ja yhtye esittää laulujaan. Silloin tällöin olen kaivanut tuon levyn esille ja pannut soimaan.

Pasternak on runoilijana minulle ehkä merkittävin ja läheisin, tosin paljon myös omien elämänvaiheittensa kautta. Kokemukseni Jevtušenkosta puolestaan ovat lisänneet kiinnostusta runolliseen ilmaisuun ja tuoneet ylipäänsä jännitettä runoharrastukseen. Tätä tukevat muutamat omat runoilijatuttavuuteni. Olen saanut olla kanssakäymisissä sekä suomalaisten että ulkomaalaisten runoilijoiden kanssa. Niistä on tullut evästystä ja motivaatiota matkalla runojen maailmaan.

Tutkija Dmitri Bykovia lukiessani tuli vastaan ehkä joillekin itsestään selvä ajatus, että runo pitää sisässään jonkin salaisuuden. Sitä kohti olen pyrkinyt ja merkitysten virrasta olen arjen hetkinä etsinyt runoon kätkeytyvää syvempää oivallusta. Runo on myös uskonasia. Runoilijan persoonallisuus on läsnä runossa, osana kokonaisuutta. On tunnettava luottamusta. Siinä virrassa lähden runon matkaan. Se on tavallaan heittäytymistä. Väkisin ei voi runoa ymmärtää. Toki toisinaan riittää vain runon tuoma tunnelma. Muutamassa sanassa voi olla kaikki mitä tarvitaan.

….

Palaan vielä yllä jo kirjoittamiini asioihin hieman uudesta näkökulmasta.

Sidoin yllä Puškinia ja Vysotskia kuoleman kautta yhteen. Se kertoo yhtäältä Puškinin sukupolvet ylittävästä voimasta. Venäjällä runoilijaksi synnytään. Runoilija on runoilija koko persoonassaan. Siihen liittyvät elämäntavat kaikkinensa. Tätä alkoi kai 1900-luvun vaihde runoudessa korostaa. Mandelštam ei varmasti muuta osannut tehdä kuin olla runoilija. Sama koskee monia muita. Aleksandr Blokin kotimuseosta Pietarista löytää tosin porvarillista henkeä, se voisi käydä virkamiehen kodista. Runoilijan sielua hän ei kuitenkaan sisimmästään pois saanut. Vaikka koti olikin porvarillinen, sielu oli ikuisessa vaelluksessa. Parisuhdekin oli ikuisessa käymistilassa. Myös Arseni Tarkovski muuttaessaan 20-luvulla alle kaksikymppisenä nuorukaisena Moskovaan oli päättänyt ryhtyä pääkaupungissa runoilijaksi. Kaikenlainen dekadenssin henki muut läpikäydyt tyylikokeilut olivat tuolloin kuitenkin jo menneet ohitse ja edessä oli uusia haasteita.

Maalaus Pushkinin kotimuseon seinällä Pietarissa

A.Blokin työpöytä hänen kotimuseossaan, huom. valkoinen mäyräkoira-tuhkakuppi

Puškinin ja Lermontovin elämät päättyivät kaksintaisteluihin. Kuolema loi varsinkin Puškinin hahmoon myyttistä sädekehää. Taistelukumppani lähes demonisoitiin, runoilija oli salajuonen uhri. Siitä lähti vyyhti liikkeelle. Saman ketjun toisessa päässä ollut Vysotski seurasi kuin alitajunnassaan esikuvaansa. Kaksintaistelu ei ollut enää vaihtoehto, löytyi toinen tapa lähteä.  Jevtušenko eli lähes 40 vuotta pitempään, kuoli harvinaista kyllä luonnollisen kuoleman.  Hänen runoilijan hahmostaan muotoutui hiljalleen jonkinlainen keikari.  Saattanee olla ylitulkintaa mutta jokainen valitsee tiensä.

Blok kuoli sairauteen mutta olisi vielä voinut elää, jos olisi saanut hoitoa. Vielä sisällissodasta toipuva kommunistihallinto ei pyyntöihin reagoinut. Mandelštam kiusasi, uhmasi ja ilkkui valtaa. Aivan kuin olisi kerjännyt runoilijan kohtaloa. Ei hän toki sellaista loppua itselleen tosissaan halunnut mutta julmuus on uskomatonta. Siinä kävi sitten kuin kävi. Vankileiri oli armoton. Pasternak sairastui kesken kiusaamisprosessin. 50-luvun lopulla ei enää kehdattu heti vangita. Toimittiin sivistyneemmin. Viralliset tahot valjastettiin kiusaamaan ja painostamaan. Tahtoon se ei pystynyt vaikuttamaan mutta murensi kovia jo kokeneen ruumiin.

Olin vielä opiskelija, kun innostuin Vladimir Majakovskin runoista. Luin häneltä kaiken mahdollisen, ostin Venäjältä divarista myös pioneereille tarkoitetun kirjan, jossa Majakovski esitellään aitona kommunistisena esikuvana. Hänen suuhunsa oli laitettu iskulauseita nuorten elämän oppaaksi.

Hänen runojensa poljento osui ja upposi. Amerikka-runoissa elin mukana. Arvo Turtiaisen suomennos Neuvostopassi-runosta sai minutkin paatokseen mukaan. Byrokraattipilkka osui, nauroin mukana. Ja hassuttelu Krimin uimarannalla tuntui herskyvältä. Parasta ikinä, ajattelin. Kunnes sain kosketuksen hänen todelliseen persoonaansa. Kiinnostus lopahti.

Sergei Jesenin herkkänä maalaispoikana tuntui viattomalta uhrilta.  Neuvostoyhteiskunta avasi hänelle mahdollisuuden toteuttaa runoilijan kutsumustaan, taisi Neuvostoliitosta tullut opettajani julistaa. Tunsin samaistumisen riemua. Suhteessa Isadora Duncanin kanssa koin häivähdyksen tosirakkaudesta. Itsemurha, omalla verellä kirjoitettu jäähyväisruno… Oi, niin romanttisen herkkää ja samalla kauhean surullista. Kyyneleet silmissä elin tuota hetkeä. Tilanteeseeni sain avun. Majakovskin tähti silmissäni nousi, kun hän kuolemaan liittyen osuvasti reagoi Jeseninin läksiäisviestiin: ”Ei elämässä kuolla vaikeaa, vaikeampaa on luoda elämää.” Sittemmin Jesenin-myyttini särkyi, kun tajusin runoilijan pelkäksi juopoksi elostelijaksi.

Kävin syksyllä Pietarissa ja minulla oli mahdollisuus käydä kahdessa teatteriesityksessä, jotka molemmat pohjautuivat Marina Tsvetajevan teoksiin. Tuota ennen en ollut saanut Tsvetajevan runoudesta mitään otetta. Nuo esitykset innoittivat minua siinä määrin, että aloin tutustua uudelleen. Myös elämänvaiheet kävin uudelleen lävitse. Löysin neron, vahvan runoilijan sielun. Tsvetajeva oli omistautunut pienestä pitäen taiteelle. Äärimmäisellä herkkyydellä hän tekee havaintoja ympäristöstään, osoittaen kielen tyylikeinojen monipuolista hallintaa. Sain kuitenkin huomata, että ei minusta enää taida olla tutustumaan syvemmin hänen tuotantoonsa. Se vaatisi paneutumista eikä enää löydy potkua mennä mukaan tuon kaltaiseen maailman havainnointiin. Ehkä päätän, että rupean kuitenkin lukemaan. Soljukoot riimit silmieni edestä ohitseni. Tarttuu mukaani, mitä tarttuu.

Minua on huvittanut, kun usein Suomessa nostetaan tikunnokkaan hänen lesbosuhteensa. Esimerkiksi wikipedian artikkelissakin se pitää mainita, aivan kuin se olisi ansio. Sekö hänestä teki erilaisen runoilijan? Toisaalta aloin miettiä, miksi olen tutustunut Tsvetajevaan niin niukasti. Olisikohan siihen syynä olleet juuri nuo levitetyt mielikuvat. Toisekseen naisrunoilijoihin minun on ollut vaikea samaistua. Se on raadollista huomata. Olen kai kiertänyt kuin kuumaa puuroa.

Anna Ahmatova oli hänen aikalaisensa. Häntä olen lukenut enemmän, mutta olen vieroksunut hänen eräänlaista paatoksellisuutta. Hän liikkui jonkinlaisessa toisessa ulottuvuudessa, joka on varattu runoilijoille. Dmitri Bykov on huomauttanut mielipiteenään vapaasti assosioiden, että pappisseminaarissa opiskellut Iosif Stalin kammoksui Ahmatovan ja Pasternakin kaltaisia ylimaallisia runoilijapersoonallisuuksia kutsuen heitä ”taivaan asukeiksi”. Siksi hän salaa kunnioittaen jätti heidät rauhaan. He saivat elää, vaikka kiusatuiksi joutuivatkin. Toisaalta Mandelštam oli tyyppinä lähinnä karkea röyhkimys. Hän oli kaukana taivaan porteista. Hän jouti mennä.    

Tsvetajeva teki itsemurhan vuonna 1941. Mitä paremmin tunnen hänen runoilijan sieluaan ja tuotannon voimaa, niin ymmärrän, että sotavuosina elämän voima ehtyi.  Hän kai vain romahti. Yksityiskohtia en tunne. Hän vain jätti viestin, ettei jaksa enää. En voi kuitenkaan hyväksyä hänen itsemurhaansa. Hän jätti teini-ikäisen silmätikkunsa - oman rakkaan poikansa - aivan yksin keskelle sotaa. Poika oli lahjakkuus, ehtinyt jo osoittaa taitonsa. Hän joutui kuitenkin sotaan ja menetti taisteluissa henkensä. Vaikeaa oli jo aikuisella tyttärelläkin. Hän joutui vankileirille, josta vapauduttuaan Boris Pasternak oli hänen yksi tukijansa.

Pasternakin hahmo on tullut minulle monella tapaa tutuksi. Hänen määrätietoisuuttaan ihailen. Sen ansiosta hän sai Tohtori Živagon julkaistua. Hän teki ohessa käännöstyötä, venäjänsi kai lähes liukuhihnalta muun muassa Shakespearea ja erilaista lyriikkaa. Hän ansaitsi sen myötä suhteellisen hyvin. Ansaitsemiaan tuloja hän käytti sitten hyväntekoon, auttoi vaikeuksiin joutuneita runoilijoita ja muitakin ihmisiä. Mutta kyllä hänenkin luonteessaan oli raadollinen puolensa. Runoilijan sielussa eli jonkinlainen narsismi, tai ainakin itsekeskeisyys. Se kai oli tuolloin totuttu jo hyväksymään osana runoilijan sielunelämää. Omatunto hänelläkin oli kuitenkin paikallaan, kun kerran muita auttoi.

Tällaista matkaa olen Venäjän runottaren seurassa kulkenut.

Rakkauden syvissä virroissa – Tšaikovski ja Borodin erään konsertin loimussa

Kävin hiljattain Pietarissa.  Sunnuntai-illan (19.11.) vietin Mariinski-teatterin konserttitalossa, jossa esiintyi maailmankuulu Aleksandr Borodinin nimeä kantava jousikvartetti. Pidän salista hyvin paljon. Asiantuntijoidenkin mukaan siellä on loistava akustiikka. Olen käynyt siellä pari kertaa aiemmin ja seuraan silloin tällöin netissä mariinsky.tv-sivustolla siellä esitettäviä suoria konsertteja. Konserttitalo sijaitsee Dekabristien kadulla hieman edempänä sitä myrkynvihreää vuonna 1860 valmistunutta historiallista oopperarakennusta, josta Mariinski-teatteri maailmalla tunnetaan. Teatterin historiasta voi lukea englanniksi täällä.

Lisään tähän yhteyteen, että teatteria kutsuttiin vuodesta 1935 vuoteen 1992 Kirovin teatteriksi Leningradin murhatun puoluejohtajan mukaan. Kirov murhattiin joulukuussa 1934 ja sen jälkeen Kiroville omistettiin useita eri paikkoja ja tuotantolaitoksia. Kirov oli tietysti poliittinen kovanaama herra Stalinin taustalla mutta hänet tunnettiin myös kulttuuriharrastajana. Ooppera- ja balettiteatteri oli hänen vakiopaikkojaan.

Konserttisalin lämpiössä oli Alfred Eberlingin (1872-1951) valokuvanäyttely vuosisadan vaihteen Pietarista   

Konserttitalo on valmistunut noin vuonna 2006. Salissa on 1100 istumapaikkaa. Tälläkin kertaa sali oli melkein täynnä. Yläparvella ja sivustoilla oli vielä vapaita paikkoja. Luulen, että yleisöä oli noin tuhat henkeä, tai kenties hieman yli.  Se kertoo luonnollisesti pietarilaisten musiikin harrastuksesta ja myös tämänkaltaisen pienimuotoisen klassisen musiikin arvostuksesta. Toki myös Borodin-kvartetin loistava maine vetää puoleensa erilaista yleisöä.

Olin itse ostanut lipun hyvissä ajoin netistä ja onnistuin sen myötä saamaan lipun permannolta, sen ensimmäisestä rivistä. Se ei ehkä ole akustisesti paras paikka, mutta minä nautin kun saan seurata muusikkoja läheltä.

Konsertti oli kaikin puolin onnistunut. Kvartetti sai esityksen jälkeen raikuvat suosionosoitukset. Takanani istui hieman boheemin näköinen vanhempi englantia puhuva mies, jonka bravoo-huudot jatkuivat pitkään. Kuuntelin salaa kun hän ennen konserttia jutteli jonkun vieressä istuvan rouvan kanssa mainiten, että oli nyt ensi kertaa Pietarissa. Hän pitää suurista kaupungeista ja oli lähtenyt matkalle, koska halusi nähdä Eremitaašin. Näköjään miestä kiinnosti myös Mariinsky-teatteri ja klassinen musiikki. Eikä hän reaktioista päätellen pettynyt kuulemaansa. Kai hänetkin mykisti kvartetin soiton herkkyys, soittajien saumaton yhteistyö ja akustiikan saliin luoma levollisuus.

Konsertin ohjelmistosta poimin nämä kaksi jousikvartettoa, joita käsittelen hieman tarkemmin:

Pjotr Tšaikovski (1840 – 1893): Jousikvartetto № 1 D-duuri, op. 11 (1871)

                                                          Moderato e simplice

                                                          Andante cantabile

                                                          Scherzo. Allegro non tanto e con fuoco

                                                          Finale. Allegro giusto

Aleksandr Borodin (1833 – 1887): Jousikvartetto № 2 D-duuri (1881)

                                                          Allegro moderato

                                                          Scherzo. Allegro

                                                          Notturno. Andante

                                                          Finale. Andante – Vivace

Ennen väliaikaa kvartetti esitti myös Franz Schubertin keskeneräiseksi jääneen yksiosaisen jousikvarteton № 12 C-molli. Nyt käsittelen kuitenkin Tšaikovskin ja Borodinin kvartettojen syntyä ja sisältöä sekä Aleksandr Borodinin elämänuraa unohtamatta myöskään itse kvartettia. Loppuosassa siirryn koko juttuni pääasiaan eli itse konsertin tunnelmiin. 

Nuo yllä mainitut kvartetot ovat suosikkejani, mutta en kirjoita niistä pelkästään sen vuoksi. Niillä molemmilla oli aikoinaan säveltäjilleen erityinen merkitys. Ne olivat säveltäjilleen henkilökohtaisesti läheisiä ja tärkeitä. Niiden kautta pääsee samalla vilkaisemaan heidän omaan yksityiseen maailmaansa. 

Ainakin Borodinin kvartetossa säveltäjä avasi salaisimmat tunteensa. Se julkaistiin vuonna 1881 ja säveltäjä omisti sen vaimolleen ja heidän tuolloin 20 vuotta kestäneelle suhteelle. Pari tutustui toisiinsa Heidelbergissä Saksassa kesällä 1861. Rakkaus alkoi roihuta välittömästi.

Tšaikovskin ensimmäisestä jousikvartetosta en löydä niin henkilökohtaisia viitteitä. Uraan sillä on kuitenkin ollut merkityksensä, ja sitä kuunnellessa sieltä voi aistia suuret tunteet. Sävellystyö sujui erityisen nopeasti ja siitä tuli suuri menestys. Vaikka kvartetto oli kiireessä kyhätty, Tšaikovski ei periaatteistaan poiketen tehnyt siihen enää muutoksia. Hän tuntui olleen sävellykseensä itse täysin tyytyväinen. Se kelpasi sellaisenaan. Sen toisesta osasta Andante cantabilesta muodostui Tšaikovskille eräänlainen käyntikortti. Säveltäjän itse johtaessa orkesteria hän liitti usein konserttinsa ohjelmaan siitä jousiorkesterille tehdyn version. Tuota jousikvarteton osaa on alettiin jo säveltäjän elinaikana esittää itsenäisenä sävellyksenä.  

Borodinin kvartetto liittyy kiinteästi Heidelbergiin, jossa säveltäjä tapsi ensi kerran nuorikkonsa. Myös Tšaikovskin kvartetto on sidoksissa säveltäjälle rakkaaseen paikkaan. Kyseessä on säveltäjän sisaren koti nykyisen Ukrainan alueella Kamenkan kylässä, jossa säveltäjä vietti usein kesiään. Tästä kerron lisää alempana.

… 

Aleksandr Borodin. Ilja Repinin maalaus.

Aleksandr Borodin

Aleksandr Borodin (1833-1876) oli itse asiassa huippuluokan kemisti ja myös lääkäri, jalo ja vaatimaton mies. Hänellä oli päätyön ohessa myös jalo harrastus: musiikki ja säveltäminen. Siitä hänet nykyisin tunnetaan, vaikka miehellä on merkittäviä ansioita myös tieteen historiassa.

Mies kyhäili vapaa-aikanaan sävellyksiä. Ja totta puhuen hyvin nuorena hän säveltämisensä aloitti, vaikka vasta aikuisena tulevan vaimonsa tapaamisen myötä myös musiikki vei palan hänen sydämestään.

Borodin syntyi vuonna 1833 Pietarissa suuren tilanomistajan äpäräpoikana. Pojan äiti oli 25-vuotias Avdotja Antonova (1808-1876). Tuohon aikaan tällaiset lehtolapset olivat tabu, josta oli julkisesti vaiettava. Todelliset sukujuuret oli pidettävä salassa, joten lapsi nimettiin tilanomistajan ruhtinaan palvelijan perheeseen.  Palvelijan nimeä Porfiri Ionovitš Borodin mukaillen pojasta tuli Aleksandr Porfirjevitš Borodin .  Samalla Aleksandr-pojasta tuli isänsä maaorja. Kuitenkin vuonna 1840, hieman ennen kuolemaansa, oikea isä vapautti poikansa maaorjuudesta sekä osti tälle ja pojan varsinaiselle äidille nelikerroksisen talon. Avdotja Antonova oli tuolloin mennyt naimisiin sotilaslääkäri Kleineken kanssa, ja koko perhe muutti taloon.

Aleksandr oli hyvin lahjakas poika. Jo 9-vuotiaana hän loi ensimmäisen sävellyksen – polkan nimeltään ”Helen”. Hän sai kotona koulutusta musiikissa. Ensimmäisiä soittimia olivat huilu ja piano. 13-vuotiaana hän sai sellon. Tuolloin hän sävelsi ensimmäisen haasteellisemman sävellyksen - ”konserton huilulle ja pianolle”.

Muitakin harrastuksia oli. Kymmenen vuoden iässä Aleksandr kiinnostui kemiasta. Siitä tuli myöhemmin hänen elämäntyönsä.

Lahjakkaan pojan koulunkäynnille oli kuitenkin mutkia matkassa. Poika oli virallisesti maaorjan lapsi, mikä esti häntä pääsemästä kymnaasiin ja korkeakouluun.  Tarvittiin erityisiä toimia, jotta mahdollisuus opiskeluun avautuisi. Neuvokas äiti löysi siihen keinot. Pojasta tehtiin kauppiaskillan jäsen, minkä ansiosta hän saattoi valmistua kymnaasista ja aloittaa korkeakouluopintonsa.

Hän valmistui lääketieteellis-kirurgisesta akatemiasta vuonna 1856 ja jatkoi edelleen kemian opintojaan aikansa huippututkijan Nikolai Zininin johdolla. Vuonna 1858 hän valmistui lääketieteen tohtoriksi.

Vuosina 1859-1862 Borodin täydensi opintojaan Saksassa Heidelbergin yliopistossa. Vuonna 1860 hän osallistui Karlsruhessa merkittävään kemian tutkijoiden kongressiin. Hänen seuranaan oli mm. Dmitri Mendelejev, miehen hyvä ystävä ja lahjakas tutkija, josta tuli kansainvälisesti tunnettu kemian uranuurtaja.

Tuon kongressin jälkeen Borodin tapasi Heidelbergissä tulevan vaimonsa Jekaterina Protopopovan. Tämä oli nuori lahjakas pianisti, joka kärsi vakavista hengityselinvaivoista ja tarvitsi sen vuoksi Euroopassa erityishoitoa. Nuoret rakastuivat. Borodinista tuli naiselle tuki ja apu. Jekaterina ohjasi miestä musiikin maailmaan. Tämä oppi tekemään eron Schumannin, Schubertin ja Chopinin musiikin välillä.  Nuoret palasivat Venäjälle ja häät ehdittiin miehen kiireiden ja taloudellisten vaikeuksien vuoksi pitää vasta keväällä 1863.

Borodin sai viran akatemiasta. Uransa ohessa Borodin alkoi panostaa kemian tutkimuksen ohessa myös musiikkiin ja säveltämiseen. Hänen ohjaajansa Zinin ei kuitenkaan katsonut alaisensa musiikin harrastustaan pelkästään hyvällä. Hän pelkäsi, että musiikki saattaisi häiritä vakavaa tieteellistä uraa. Siksi Borodin joutui alkuvaiheessa salaamaan sävellysharrastuksensa. Tieteellinen ura kuitenkin eteni mallikkaasti. Vuonna 1877 hän kohosi lääketieteellis-kirurgisen akatemian akateemikoksi.

Vaimo sairasteli paljon ja aviomies oli vaimonsa tukena. Siinä auttoi myös hänen lääketieteellinen koulutuksensa. Puolisot joutuivat myös olemaan paljon erossa toisistaan miehen työkiireiden vuoksi ja toisaalta vaimon sairastelun vuoksi, koska tämä joutui välillä hakeutumaan terveellisempään ilmastoon. Mutta kuten jo totesin, Borodin oli jalo mies. Vaimoaan hän ei jättänyt. Hän oli paitsi läheisin ystävä, myös hoivaava lääkäri. Yksi seikka vaimossa tuntuu oudolta. Hän sairasti mm. astmaa mutta samanaikaisesti hänen yhtenä paheena oli rankka tupakanpoltto.

Parin mentyä naimisiin perheeseen adoptoitiin tytär. Tämän jälkeen adoptoitiin muitakin tyttöjä. Omia lapsia pari ei saanut, vaikka suomenkielinen Wikipedia niin väittää. Nykyajan kielenkäytön mukaisesti Aleksandr Borodinia voisi kai kutsua feministiksi, sillä hän toimi aktiivisesti tyttöjen opiskelumahdollisuuksien parantamiseksi. Ehkä hän ryhtyi toimintaan vaimonsa kehotuksesta tai toiveesta, sillä tämä oli aktiivinen naisten oikeuksien puolustaja. Siitä tuli Borodinille tärkeä yhteiskunnallinen elämäntehtävä. Hän perusti oppilaitoksen, jossa annettiin naisille lääketieteen koulutusta. Näin myös naisille avautui mahdollisuus lääkärin uralle.

Borodin alkoi heti Heidelbergistä palattuaan saada musiikillista koulutusta aikansa merkittävimmiltä säveltäjiltä. Määrällisesti sävellyksiä ei ole paljon mutta tuotanto on kuitenkin monipuolinen ja se on venäläisessä musiikin perinteessä hyvin arvostettua. Hänen uransa helmi on ooppera Ruhtinas Igor, jota hän valmisteli 18 vuotta. Kuolema kuitenkin ehti yllättää ja hänen säveltäjäkollegansa Aleksandr Glazunov ja Nikolai Rimski-Korsakov viimeistelivät työn ja lopullisessa versiossa näkyy huomattavasti myös heidän käden jälkensä.

Venäläisyyden ja patriotismin ohella Borodinin musiikista löytyy myös toinen maantieteellinen suunta: kiinnostus itäisten kansojen musiikkiin. Voisi ajatella, että osakannustimena tähän oli hänen biologisen isänsä syntyperä, mutta toisaalta on kyse tuon ajan yleisestä suuntauksesta, kun Venäjä oli laajentamassa omaa maantieteellistä vaikutusvaltaansa. Hänen sinfoninen runonsa Keski-Aasian aroilla on saanut valtavasti huomiota ja mainetta. Jälkiä kiinnostuksesta on myös Ruhtinas Igorin musiikissa. Niissä itäisten kansojen musiikki nivoutuu venäläisen perinteeseen.

Borodin sävelsi kaksi sinfoniaa ja kaksi jousikvartettoa sekä myös nykyisin hyvin suosittuja romansseja ja muuta laulumusiikkia. Myös pianokvintetto löytyy kuin myös kesken jäänyt kolmas sinfonia. Laulumusiikista eräät romanssit ovat saaneet paljon suosiota.

Tuon muutaman esimerkin Borodinin hienosta laulumusiikista. Hän yhdisti sankarieeposten hahmoja 1860-luvun liberaaleihin aatteisiin esimerkiksi laulussa  ”Nukkuva ruhtinatar” (Спящая княжна). Hän loi myös satiiris-humoristisia lauluja, kuten ”Pöyhkeys” (Спесь). Ensiksi mainitusta mielestäni loistava on tämä vuodelta 1966 peräisin oleva esitys, jossa laulajana on A. Vedernikov: https://www.youtube.com/watch?v=W0_gGfM6XXQ. Jälkimmäisestä linkitän esimerkkinä vähemmän taiteellisen luomuksen, jossa esittäjänä on herttainen lapsiryhmä: https://www.youtube.com/watch?v=eG-c_-UT4DM. Ainakin siinä esityksessä välittyy Aleksandr Borodinin taide sukupolvelta toiselle.

Borodinin suosituin ja ehkä sen myötä myös paras romanssi on kuitenkin Aleksandr Puškinin runoon sävelletty ”Isänmaan kaukaisen rantojen tähden” (Для берегов отчизны дальной) . Tässä sen esittää vastikään edesmennyt Dmitri Hvorostovsky: https://www.youtube.com/watch?v=wpjFaUc56FE. Romanssi syntyi vuonna 1881 Modest Musorgskyn kuoleman jälkeen (lähde).

Modest Musorgskin hauta. Borodin tapasi ensi kerran Musorgskin sairaalassa nuorena lääkäriharjoittelijana

Myös nykymusiikki on saanut vaikutteita Borodinin teemoista. Suosittu F. Savinovin sanoittama laulu Вижу чудное приволье ”Näen ihanan lakeuden” pohjautuu Aleksandr Borodinin pianokvinteton erääseen melodiaan. Tässä sen esittää Dmitry Korchak: https://www.youtube.com/watch?v=vU370WgowSY. Sen verran lopullinen versio kuitenkin poikkeaa Borodinin teemoista, että hän ei ole saanut nimeään säveltäjän rinnalle. Näiden tietojen hankinnassa olen tarvinnut venäjänkielisen Wikipedian apua.

…

Borodin-kvartetti

Borodin-kvartetti on maailman pisimpään toiminnassa olleita kvartetteja. Sen historia alkaa vuodesta 1945, jolloin perustettiin Moskovan filharmoninen kvartetti.  Aluksi se oli vielä opiskelijakvartetti mutta seuraavana vuonna se sai jo Moskovan filharmonian virallisen statuksen. Alusta pitäen kvartetin ohjelmisto oli hyvin monipuolinen ja haastava. Vuonna 1955 kvartetin nimi muutettiin Borodin-kvartetiksi – viralliselta nimeltään kyseessä oli A. P. Borodinille nimetty jousikvartetti. Samana vuonna kvartetti teki ensimmäisen esiintymisensä ulkomailla.

Kvartetin soittajissa muutoksia tapahtui harvoin. Ensimmäinen suurempi murros tapahtui 1970-luvulla. Vuonna 1975 yhtyeen ykkösviulisti Rostislav Dubinski loikkasi länteen ja jatkoi siellä menestyksellistä uraansa. Hän mm. perusti vuonna 1976 Borodin-trion.  Dubinski oli ollut kvartetin perustamisesta lähtien eli 30 vuotta sen kantava voima ja hengen luoja. Siksi hänen yllättävä lähtönsä oli yhtyeelle isku. Kvartetin toiminta kuitenkin jatkui. Muutoksia kvartetin kokoonpanossa oli niukalti. Esimerkiksi sellisti V. Berlinski (1925–2008) soitti kvartetissa vuodesta 1945 vuoteen 2007 säilyttäen mukanaolollaan kvartetin perinteitä.

Kvartetin yhtenä tärkeänä tehtävänä oli edistää venäläisen ja neuvostoliittolaisen kamarimusiikin tunnettuutta.  Ohjelmistossa on ollut kansainvälisten klassikkojen ohella paljon venäläistä ja neuvostoliittolaista musiikkia. Erityinen osa on Dmitri Šostakovitšin kamarimusiikilla. Säveltäjä itse teki tiivistä yhteistyötä kvartetin kanssa valmistaen näin kokoonpanoa hänen kvartettojensa esittämiseen. Ryhmä teki myös tunnetuksi mm. Alfred Schnittken musiikkia.  Vanhemmasta musiikista Borodin oli tietysti alusta lähtien tärkeä nimi, mikä johtikin sitten kvartetin nimen muuttamiseen. Kvartetti on julkaissut useita levyjä saaden niiden kautta kansainvälistä huomiota.

Kvartetin perusideana on sen jatkuvuus. 72-vuotisen historian aikana siinä on soittanut kolme ykkösviulistia, viisi kakkosviulistia, kolme alttoviulistia ja vain kaksi sellistiä. Kyse on pitkäjänteisestä työstä. Lisäksi sen soinnista on todettava, että kyse ei ole neljästä erillisestä soolosoittajasta, vaan kvartetti on itsessään kokonaisuus, sillä on vain yksi ääni.

Kvartetin nykyinen kokoonpano on seuraava:

Ruben Agaronjan – ensimmäinen viulu (vuodesta 1996),

Sergei Lomovski – toinen viulu (vuodesta 2011),

Igor Naidin – alttoviulu (vuodesta 1996) ja

Vladimir Balšin – sello (vuodesta 2007).

Nykyisenä soitantokautena sillä on vierailukonsertteja Lontoossa, Hollannissa, Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa.

…

Pjotr Tšaikovski

Kerron hieman Pjotr Tšaikovskista ja Kamenkan kylästä. Lähteenäni oleva artikkeli löytyy täältä.

Tšaikovskille tärkeä luovuuden ja taiteellisen inspiraation paikka oli Kamenkan kylä ja siellä sijainnut Davydovin kartano. Hän löysi sieltä erityisen runollisen hengen ja kaiken lisäksi hän ylisti paikan sosiaalista ilmapiiriä.  Paikka sijaitsi Kievin kuvernementissa nykyisen Ukrainan alueella. Hänen nuorempi sisarensa Aleksandra oli mennyt 19-vuotiaana 1860-luvun alussa naimisiin kartanon isännän Lev Davydovin kanssa, joka oli kartanon isäntä ja oli nostanut kartanon uudelleen kukoistukseen. Kun isoveli Pjotr tuli paikkaan ensi kerran vuonna1865, siskolla oli jo kaksi lasta.

Lev Davydov vaimonsa ja Pjotr Tshaikovskin sisaren Aleksandran kanssa

Suvun ja paikan menneisyydestä voisi kertoa sen verran, että paikassa kokoontui 1820-luvun alussa tulevat dekabristit, jotka tekivät alustavan päätöksen syöstä keisari vallasta. Tuohon tapaamiseen osallistui myös runoilija Aleksandr Puškin.  Tutkimuksen mukaan hän olisi halunnut liittyä ryhmään, mutta häntä ei otettu. Syynä lienee se seikka, että Puškin oli sisäisessä karkotuksessa ja jatkuvan tarkkailun alla. Hänen mukanaolonsa olisi ollut jonkinlainen turvallisuusriski. Dekabristikapina järjestettiin vuonna 1825 ja Lev Davydovin isä Vasili karkotettiin sen jälkipyykissä Siperiaan ja ehti kuolla ennen kuin keisari teki lopulta päätöksen karkotettujen vapauttamisesta.

Kun Tšaikovski tuli ensi kerran Kamenkaan, kartanossa asui vielä entisen isännän leski Aleksandra-mummo, joka kertoi Tšaikovskille paikan ja suvun maineikkaasta historiasta. Hän muisteli aikaa, kun nuori Puškin saapui sinne kyläilemään ja kun dekabristit tapasivat. Tšaikovski kuunteli tarinoita lumoutuneena. Puškinin henki tuntui leijailevan kylässä vielä lähes 50 vuotta myöhemmin.

Ensi käynnin jälkeen Kamenkassa vierailusta tuli Tšaikovskille jokakesäinen tapa. Hän koki siellä inspiraation hetkiä. Sen rauhaisan luonnon keskellä hän kykeni luomaan sävellyksiään. Sisaren perhe kasvoi. Lapsia taisi syntyä kaikkiaan seitsemän. Sisar teki kaikkensa, että hänen vanhempi veljensä viihtyisi kartanossa. Kun lapsia alkoi syntyä enemmän, hän järjesti veljelleen jopa erityisen asunnon. Alkuvaiheessa hänelle tarjottiin jopa morsianta, mutta Tšaikovski kieltäytyi. Myöhemmiltä vuosilta on jopa tarinoita homoseksuaalisista yhteyksistä sisaren pojan kanssa, mutta se on aivan eri juttu. Nyt on keskeisintä huomata se, miten tärkeä paikka kylä oli säveltäjän luomistyölle. Hän kuuli paikassa paljon kansanlauluja ja kansanmusiikkia ja käytti kuulemaansa sävellystyössä hyväkseen.

Tšaikovskin kerrotaan luoneen Kamenkassa joko osittain tai kokonaan noin 30 sävellystä. Merkittävimpiä niistä ovat toinen, kolmas ja neljäs sinfonia sekä pianosarja Vuodenajat. Siellä hän valmisteli oopperoita (mm. Jevgeni Oneginia) ja myös Joutsenlampi-balettia. Tšaikovski tutustui Kamenkassa henkilöihin, jotka kykenivät laulamaan hänelle paikallisia kansanlauluja. Niiden teemoja hän sitten käytti sävellyksissään. Esimerkiksi toisessa sinfoniassaan hän käytti kolmea kansanlauluteemaa. Sinfoniaa onkin kutsuttu ”ukrainalaiseksi”.

Kamenkassa Tšaikovski kuuli myös kansanlaulun ”Istui Vanja penkillä” (Сидел Ваня на диване), jonka pohjalta säveltäjä loi ensimmäisen jousikvartettonsa hitaan osan Andante cantabile.

Sisällöltään ja varsinkin esityksissä ”Istui Vanja penkillä” on hauskan pilailevan hauska pikkudraama, jota esittävät usein lapset ja erilaiset nuorisoryhmät. Vanja lähtee tytön luokse pyytämään rakkauden tunnustusta. Lopussa Vanja ilmoittaa, että hänen on rakastanut tyttöä kolme vuotta mutta nyt se keskeytyy, koska hän lähtee Kaukasukselle sotapalvelukseen. Tarina on lyhyt ja pelkistetty, mutta vaikka sisällön pohjalta tapauksen voisi tulkita suureksi draamaksi, sovituksissa, esityksissä ja koreografioissa korostetaan leikkimielisyyttä. Tästä linkistä voi kuulla tunnetun laulajan Pelagejan esitystä: https://www.youtube.com/watch?v=1oi8SzX2SV8.

Tšaikovskin Andante cantabilessa ollaan noista tunnelmista kaukana. Säveltäjä on lainannut vain hieman paloja melodiasta. Tuskin kaikki edes yhteyttä tunnistavat. Linkitän tähän pari esimerkkiä.  Tässä on Borodin-kvartetin esitys: https://www.youtube.com/watch?v=eZFUaQxuymA. Se on hieman vanhempi esitys eivätkä kaikki soittajat ole samoja kuin nykyisin. Musiikki on romanttisen tunnelmoivaa, kaunista. Vertailun vuoksi tässä on toinen saman yhtyeen versio, joka soi hieman eri lailla. Pidän enemmän ensimmäisen version rauhallisen pehmeästä soinnista. Konsertin äänitysvuotta en tiedä, mutta soittajista päätellen se on tehty ennen vuotta 1996. Toisessa versiossa kvartetin kokoonpano on jo muuttunut. Jazzpianisti Leonid Tšižik esittää puolestaan tässä oman sovituksensa. Jokainen kuulija voi arvioida itse, välittyykö versiosta enemmän ”Vanjan” tunnelmia.

Pjotr Tšaikovskia ja hänen sisartaan pidettiin lämminsydämisinä ihmisinä. Eikä lasten hälinäkään häntä häirinnyt. Hän valmisteli Kamenkassa myös pianosarjaa Lasten albumi (Детский альбом), josta Borodin-kvartetti oli valinnut konsertin ylimääräiset kappaleet. Ensimmäinen oli ”Vanha ranskalainen laulu”. Se oli suloista herkkää musiikkia, jossa hiljaisuudellekin jäi tilaa. Yleisön vaatiessa lisää kvartetti soitti vielä samasta kokoelmasta ”Puisten sotilaiden marssin”.

…

Tšaikovskin jousikvartetto № 1

Konsertin ensimmäisenä numerona oli Tšaikovskin jousikvartetto. Seuraavassa sisällön analyysissä mukailen osin myös konsertin ohjelman tekstiä.

Sen ensimmäinen osa lähtee liikkeelle levottomana keinuen. Sitä kuitenkin alkaa hallita valoisa lyyrisyys. Dramaattinen vastakkainasettelu puuttuu, tai se on ainakin häivytetty. Osa kuvataan sanalla simplice, mikä tarkoittaa ’yksinkertaista’, tai ehkä myös pelkistettyä.

Toisen osa on Andante cantabile, josta jo kerroin yllä. Taustalla on kansanlaulun teema, joka etenee hyvin levollisesti, vaikka soitossa on kuitenkin rytmistä monimuotoisuutta. Osan keskimmäisessä osassa on nocturno-tyylinen melodia, joka esitetään viululla, sellon säestäessä pizzicatolla.  Siinä soitto pelkistyy alun monimuotoisuudesta. Hillitty syke rauhoittaa tunnelmaa. Loppupuolella tunnelma seestyy ja ykkösviulu jää yksin soimaan muiden mukaillessa pizzicatolla.

Tätä rauhallista vaihetta seuraa lyhyt iskevärytminen Scherzo, jota myötäilee lennokas, kummallisen seikkailullinen sävelkulku. Se johtaa finaaliin, joka on eteenpäin pyrkivä ja leikillisen tanssiva, mielestäni riemukas.

Tšaikovskin kvarteton jälkeen konsertissa oli vuorossa Schubertin yksiosainen kvartetto. En pystynyt siihen konsertissa kunnolla paneutumaan. Tšaikovskin jälkeen oli hienoisia keskittymisvaikeuksia. Mutta se menee täysin omaan piikkiin. Annoin musiikin soljua mieleeni. Se on ihanaa, nautinnollisen schubertmaista kuultavaa. Taisin kuitenkin jo odottaa väliaikaa.

Borodinin jousikvartetto № 2

Borodin kuului aikanaan patrioottiseen ns. viiden ryhmään, venäläiseen mahtiviisikkoon (могучая кучка 'mahtava pieni ryhmä'), jonka tarkoituksena oli säveltää länsimaisten säveltäjien jäljittelyn sijaan erityistä venäläistä musiikkia. Ryhmän alullepanija oli M. Balakirev mutta sen nimekkäin hahmo lienee Nikolai Rimski-Korsakov. Ryhmään kuului väljästi sen alkuvaiheessa myös Nikolai Lodyženski (1842-1916). Mies oli hyvin erikoinen persoonallisuus ja hän erkaantui ryhmästä oltuaan siinä kuusi vuotta, koska hän käytännössä lopetti sävellystyön. Oli miehillä myös erimielisyyksiä, voisi kai puhua lähes riidoista. Aleksandr Borodiniin suhde säilyi, vaikka tämä oli melko lailla arvostellut Lodyženskia. Se kertonee jotain Borodinin sopuisasta luonteesta.  Borodin suoraan sanoen inhosi sitä henkistä laiskuutta, jota tämä osoitti säveltämistä ja musiikkia kohtaan. Borodin itse taisteli jatkuvasti ajan puutteen kanssa yrittäessään yhdistää kemistin uraa sävellystyöhönsä. Lodyženski edusti vanhaa aatelista maailmaa. Borodinia tympäisivät vanhat aateliset tavat ja niihin liittyvä tyhjäntoimittaminen ja todellisuudesta irtautuminen.

Kaikesta tästä huolimatta ystävyys miesten välillä säilyi. Kesällä 1881 Borodin asusteli perheineen Lodyženskin tilalla Žitovossa, joka sijaitsee Moskovan eteläpuolella Tulan kaupungin lähistöllä. Siellä hänen kerrotaan luoneen toisen jousikvartettonsa.

Kvarteton syntyprosessi oli kuitenkin alkanut aikaisemmin. Vuonna 1877 Borodin matkusti Heidelbergiin, samaan paikkaan jossa hän vuonna 1861 nuorena tutkijan alkuna tapasi tulevan vaimonsa ensimmäisen kerran. Tuolloin palautuivat mieleen muistot tuosta ensimmäisestä tapaamisesta.  Tuolloin mies ei vielä ajatellutkaan säveltäjän uraa eikä hän tuntenut ainakaan lähemmin suurten eurooppalaisten säveltäjien musiikkia. Tuo nuori nainen avasi miehen silmät musiikille. Tuolloin syttyi rakkaus, joka johti onnellisena jatkuvaan avioliittoon. Noista muistoista saa makua kirjeestä, jonka Borodin kirjoitti heinäkuussa 1877 vaimolleen. Kirje huokuu aitoa onnen tunnetta. Hän toteaa, kuinka Heidelbergiin saavuttuaan hän joutui peittämään kasvonsa, jotta eivät muut olisi nähneet hänen onnen kyyneliään hänen kulkiessaan nyt yksin samoja teitä, joita he olivat yhdessä 16 vuotta aikaisemmin rakastuneina kuljeksineet.

Näistä muistoista syntyi myöhemmin tuo jousikvartetto. Se valmistui lopullisesti elokuussa 1881. Tuolloin oli kulunut lähes täsmälleen 20 vuotta siitä, kun nuoret ensi kertaa tunnustivat toisilleen vilpittömät rakkauden tunteensa.

Kirjeen ja kvarteton yhteys on ilmeinen. Kirje huokui hellää rakkautta, joka ei ollut ensi tapaamisesta vähäisestikään viilennyt. Musiikissa tunteet kohdistuvat samaan kohteeseen. Sen lopullinen luomisprosessi oli hyvin tiivis. Sävellys valmistui alle kuukaudessa.

Se ikään kuin ”valui” tekijänsä innoittuneesta kynästä ja jättää hyvin kokonaisen ja harmonisen vaikutelman kuulijaansa.

Näin herkästi kuvaa kvarteton syntyä I. Astahova, jota olen käyttänyt lähteenäni. Se löytyy täältä. Säveltäjäkollega Nikolai Lodyženskin kartanon rauhaisa ympäristö oli luonnollisesti se lopullinen innoittaja, jossa Borodinin tunteet ja muistot siirtyivät sävelten kieleen.

Tämä syntyprosessi luo jonkin salaisen yhteyden konsertissa alkunumerona kuultuun Tšaikovskin ensimmäiseen jousikvartettoon. Sekin syntyi nopeasti keskellä maaseudun rauhaa. Ja sekin välittää säveltäjän herkkiä tuntoja.

Tuollainen herkkyyttä huokuva musiikki vaatii aivan oman ympäristönsä esittämiseen. Mariinsky-teatterin konserttisali on kyllä iso, mutta sen arkkitehtuuri luo tiettyä intimiteettiä. Kaiken lisäksi en akustiikka on todellakin niin herkästi reagoiva, että kuulijalla on todella tunne, että ääni aivan kuin leijuisi soittimestaan. Herkkä kosketus riittää. Jousen osuessa kieleen avautuu samalla sydän kokemaan ihmismielen salaisuuksia.

Kvartetto on kaikkinensa hyvin henkilökohtainen, josta tutkijat kykenevät löytämään yhteyksiä myös säveltäjän muihin teoksiin. Ensimmäisessä osassa löytyy yhteyksiä hänen oopperaansa Prinssi Igoriin. Tarkemmin sanoen siinä on merkkejä Kontšakovnan cavatinasta. Sieltä nousee esiin myös Igorin ja Jaroslavnan teema, joka kuvaa hetkeä, kun nämä olivat olleet kovin kauan erossa toisistaan. Tämän voi rinnastaa Borodinin perheeseen. Yhteisen elonsa aikana he joutuivat olemaan välillä pitkiäkin aikoja erossa toisistaan, kun mies joutui matkaamaan työasioiden vuoksi ja vaimo joutui välillä hoitamaan itseään  puhtaassa ilmanalassa.

Toisen osan Scherzo lähtee vauhdikkaasti liikkeelle. Sitten se kääntyy romanttiseksi valssiksi. Tunnelma vaihtelee edestakaisin.

Suurta suosiota saanut hidas osa (Notturno eli ”nocturno”) esitetään pääosin sellon ja ykkösviulun vuoropuheluna. Borodin itse oli sellisti, joten mielikuvaseikkailussa viulun voi tulkita kuvaavan vaimon maailmaa.

Itse koin konsertin aikana tuon hitaan osan heijastavan parin intiimeimpiä tuntoja. Ehkä siinä rakastellaan, ehkä muuten vain ollaan toinen toista lähellä. En ole kuitenkaan tuossa omassa tulkinnassani ainoa. Viittaan yllä jo esiteltyyn lähteeseen (I. Astahova).  Osan nimessä on ”Notturno”, joka on sama kuin Nocturno ja merkitsee ’yömusiikkia’. Siinä yhdistyy Astahovan mukaan aineksia venäläisestä romanssista ja ”venäläisestä Idästä”. Sitä on kuitenkin vaikea havaita, koska ne ovat toisiinsa sidoksissa. Valoisa duuri-sointu ja surullinen molli yhdistyvät, sekä rauhallisissa akordeissa että värisevässä tremolossa. Siinä ikään kuin kaksi maailmaa yhdistyisi. Kirjoittaja pohtiikin, että ehkä siinä on miehen ja naisen maailma yhteen nivoutuneena.

Nocturnossa sanat ja fraasit yksinkertaisesti häviävät, sulautuvat yhteen ja jää vain kesäisten lehtien kahina ja öisten orvokkien tuoksu. Astahovan sanoin ”ehkä yö kätkee rakastavaiset vuoteensa alle ja tähdet loistavat silmien sijaan”. Siitä huokuu keskinäisen rakkauden, hellyyden ja uskollisuuden henkevä ruumiillistuma.

Kvarteton kolmannessa osassa mukana ovat toki myös kakkosviulu ja alttoviulu, joko duettoa myötäillen tai välillä aktiivisessakin roolissa. Kvartetto on luotu kunnianosoitukseksi säveltäjän vaimolle ja sen myötä siitä välittyy myös suhteen moninaisuus. Herkät ja intiimit hetket ovat osa elämää.  Mutta rakkauteen kuuluu kaikenlaista elämän virtaa kuohuineen, suvantoineen ja pauhuineen. Kvarteton musiikillisessa maailmassa eletään ja koetaan myös ristiriitoja ja kaikenlaista myllerrystä.

Nocturnon hiljaisuuden ja rauhan sekä nautiskelun jälkeen neljännessä osassa musiikkiin tulee vauhtia ja moniäänisyyttä. Pysähtyneen olotilan ja eläytymisen korvaa liike ja toiminta. Alussa on valoisien viulujen sekä synkähköjen alttoviulun ja sellon vastakkaisasettelua. Siitä nuo matalat äänet pääsevät etenemään, aluksi aivan kuin vastentahtoisesti. Loppu on energistä pyörrettä. Musiikin vauhti ja kehittely luovat elämänmenoa, jossa kuitenkin on koko ajan läsnä lyyrinen sivuteema. Lopussa kaikki musiikin elementit punoutuvat yhtenäiseksi kudokseksi. Voisi kai luonnehtia, että Borodin luo neljännessä osassa eteemme elämän moninaisuuden.

Kvartetto ei saanut aivan välittömästi kovin arvoistansa vastaanottoa. Esímerkiksi Rimski-Korsakov suhtautui siihen ensi alkuun verrattain kylmäkiskoisesti. Tarvittiin muutama vuosi, että sen arvo huomattiin.

…

Konsertin hetkiä

Olen sentimentaalinen tyyppi ja antaudun aika ajoin tunteitteni. Olen tuolloin kai kuin leija tunteiden ilmavirroissa.  Tuolloin marraskuun sunnuntai-illassa Mariinsky-teatterin konserttisalissa olin ehkä tuo kaiken aistiva leija. Tuntui kuin Borodinin jousikvartetto olisi ollut minua varten luotu.

Borodin-kvarteton soittajat tuntuivat nauttivan ottaessaan yhdessä suuren konserttisalin tilan haltuunsa.

Borodinin jousikvarteton hitaassa osassa, siinä herkimmässä ”Notturnossa”, elin täysillä mukana. 

Näyttämö oli tavallaan salin pohjalla. Koin sieltä nousevan musiikin virtaavana vetenä. Auringon lämmittämässä virrassa liu’utaan välillä virran syvyyksien raikkauteen, antaudutaan ihmeellisiin seikkailuihin. 

Samanaikaisesti konsertissa sattui pieni episodi, jota olin salin ensimmäisellä rivillä todistamassa. Se tapahtui näyttämön takana olleessa katsomon osassa ja oli hyvin vähäpätöinen seikka, jonka ehkä vain minä huomasin. Nyt jälkeenpäin ajatellen se ei ansaitsisi tulla edes mainituksi. Kerron sen kuitenkin, koska se osui silmiini. Konserttisalin elävään tilanteeseenkin sattuu aina kaikenlaista pientä sattumusta, jotka vievät hetkeksi huomion pääasiasta.

Saliin voi tutustua täällä. Virtuaalisesta kuvasta voi havaita, että esiintymisareena on katsomon pohjukassa. Permannon penkkirivit laskeutuvat sitä päin viistosti. Parvet on luotu sitä mukaillen. Ne ulottuvat myös näyttämön taakse, mikä on nykyisin konserttisaleissa hyvin tavallista. Istuin ensimmäisellä rivillä permannolla ja suoraan edessäni oli näyttämän takana kaksi parvea, joista alempi oli nyt lähes täynnä ja ylempi parvi oli lähes tyhjä.

Parven keskellä yläosassa istui nuoripari. En erottanut heitä täysin, sillä edessä oli näyttämön valoloiste, missä tausta hämärtyi. Oli hennon oloinen tyttö ja vieressä istui jämäkkä mustapartainen mies, joka näytti olevan tytölle kuin tukipilari. Tyttö vaikutti miestä nuoremmalta. Hän oli pienikokoinen ja taipui hieman mieheen päin kuin olisi hakenut häneltä turvaa.

Neidolla oli taipumusta napsia konsertin aikana valokuvia. Parven reunassa oven edessä seisoi viininpunaiseen viittaan pukeutunut konserttisalin työntekijä. Asu vaikutti hieman oudolta, mutta se oli Mariinskyn normaali työasu. Hän oli nainen, joka möi ennen konserttia ohjelmia, ohjasi yleisöä paikalle katsomoon ja valvoi myös järjestystä. Hän oli varmaan nuori ja kaunis, mutta kaukaa katsoessani hän vaikutti minusta välillä saalista tuijottavalta haukalta, joka oli nyt löytänyt tuosta hennosta neidosta saaliinsa. Hän kyttäsi katse sivulle suunnattuna, musiikki ja näyttämön tapahtumat eivät tuntuneet kiinnostavan. En tuosta leveään viittaan kääriytyneestä hahmosta saanut mitään mairittelevaa mielikuvaa, mutta hänen tehtävänsä oli valvoa järjestystä, ja nyt silmä oli suuntautunut keskellä ylärivillä istuvaan hentoon neitoon. Tilanne vaikutti minustakin hieman hassulta, sillä parven muu yleisö oli suuntautunut katse tiukasti hieman alaviistoon, kohti näyttämön valomeren uumenia. Yksi leveä hahmo oven pielessä tuijotti kuitenkin sivuun, omaan katsomon osaansa. Haukan katseeksi sen tosiaan kuvittelin.

Samaan aikaan näyttämöllä tapahtui. Oli meneillään Borodinin toisen pianokvartetin hidas osa, koko reilun puoli tuntia kestävän sävellyksen huippukohtia. Ja kaiken lisäksi tuon hitaan osan huipennus. Yleisö herkistyi sen tunteisiin mukaan, niin ainakin minä tein ja ilmapiiristä aavistin, että muutkin tekivät.

Maalailin mielikuvissani musiikin välittämiä tapahtumia. Oli meneillään hyvin herkkä kohtaus miehen ja naisen suhteessa, syvien tunteiden täyttämä sukupuoliakti. Hento neito vastapäätäni ei kuitenkaan elänyt samoissa sfääreissä. Hän alkoi älypuhelimella sihdata valokuvia. Tuo haukkamainen valvoja haamumaisessa viitassaan reagoi oitis.

Neito oli jo aikaisemmin valokuvannut ja valvoja oli häntä siitä huomauttanut. Nyt tämä ”haamu” sipsutti jälleen vapaana ollutta ylintä penkkiriviä pitkin neidon taakse ja huomautti asiasta. Neito meni hämilleen, kuiskaili jotain kuin hymähdellen ja vähätellen tai ehkä protestoiden. En tietenkään kuullut. Miesystävä istui vieressä kuin kivipaasi. Sitten valvoja meni paikalleen oven pieleen ja tilanne jatkui rauhallisena. Neito painautui vähitellen miehen kainaloon ja erinäisistä mahdollisista kiukkuisista tai nolostuneista ajatuksista huolimatta tuntui nauttivan olostaan.

Jäi mielikuva, että sen parin yhteiselo ei ehkä jatku niin pitkään ja normaalisti kuin Borodinin elämässä. Toivon kuitenkin kaikkea parasta molemmille, joko yksin tai erikseen.

Yllä olevasta voi päätellä, että en ollut minäkään tunnemaailmoissa täysin mukana, kun kerran tuon huomasin ja vielä jäin tilannetta seuraamaan.  Mutta konsertissa ajatus liikehtii vilkkaasti, yllättävän paljon musiikki luo herätteitä toinen toisensa jälkeen ja toistensa päälle. Sekin on sitä musiikin luomaa nautintoa ja ihmettä.

Konsertti päättyi. Suosionosoitukset olivat raikuvat, bravoo-huutoja kuului. Ylimääräisenä oli ensin Tšaikovskin lasten albumista herkän suloinen Vanha ranskalainen laulu. Kun lähes salintäyteinen yleisö oli niin hurmioissaan, kvartetti soitti toisenkin ylimääräisen. Se syntyi pienten kuiskuttelujen jälkeen ja oli myös Tšaikovskin lasten albumista valittu marssityylinen pikkukappale. Se oli jämäkkä mutta myös tavallaan herkkä, mikä välittyi kvartetin intensiivisen soittotyylin ansiosta.

Sitten ei enää tullut ylimääräisiä. Sitä olisikin ollut kohtuutonta pyytää. Yleisössä oli realismia. Kvartetti oli purkanut jo energiansa kolmeen jousikvartettoon. Takki alkoi varmasti olla tyhjä ja voimat ehtyneet, vaikkei sitä yleisön riemusta ja suosiosta nauttivista soittajista kyllä ulospäin huomannut.

Minun muistoissani alttoviulisti saa ykkösviulun ohella erityisen huomion. Hänen silmänsä olivat erityisen eloisat. Sen huomasin eturivistä hyvin. Hän oli jonkinlainen valopilkku. Muistan kerran Vilnassa, kun kävin konservatoriossa Čiurlionis-kvartetin konsertissa. jossa kuulin mm. Liettuan tunnetuimman säveltäjän Čiurlionisin jousikvarteton. Siinä ryhmässä valopilkkuna oli sellisti, joka näytti vienosti hymyilevän soittaessaan. Se oli hänen eläytymistapansa. Ei hän jatkuvasti hymyillyt mutta välillä eläytyminen tuli hymyn häiveen kautta ilmi. Saman kvartetin ykkösviulisti oli puolestaan liian dominoiva. Hän soitti liian kovaa ja muut yrittivät pysyä perässä. Harmonia särkyi, tai ainakin häiriintyi.

Borodin-kvartetissa harmonia oli täydellinen. Ykkösviulisti ei dominoinut. Hän luotti salin akustiikkaan. Antoi jousen kevyesti värähdellä kielten yllä.

Totta kai ykkösviulistilla on kvartetissa erityinen osa. Ykkösviulisti Ruben Agaronjan oli kvartetin herkkä sielu, joka soitollaan loi musiikille hengen. Ääni soljui välillä aivan hiljaa, kuin ihoa hyväillen. Hetkittäin meno oli yhtä tulta ja tappuraa mutta ei sitä soittajan kasvoista huomannut. Hän oli yhtä ilmeetön koko ajan. Voiman ja tunteensa hän kuitenkin välitti soittimellaan. Soittajan persoona oli jossakin taustalle. Nyt eli vain viulu, jonka käyttöön hän oli itsensä antanut.

Kehun vielä salin akustiikkaa. Se tuntui välillä lähes taivaalliselta. Aivan hiljainen pelkkä hyminä varmasti kuuluu kaikkialle. 

Olen kuvannut konsertista vain pienen osan ja pelkästään kehunut kvartetin soittoa. Yhden kielteisen pikkuseikan kirjoitin kuitenkin konsertin jälkeen kaiken muun ohessa muistiin. Tšaikovskin kvarteton aikana Andante cantabilessa, jossa viulu ja vie melodiaa eteenpäin sellistin näppäillessä pizzicatoa, sellistin sormi taisi lipsahtaa, kun ääni kuulosti avuttomalta tussahdukselta. Kaiken paljastava akustiikka senkin pystyi kuulijoille välittämään.

Yleisö palkitsi soittajat, se istui hiiren hiljaa. Vain kerran alkoi kännykkä soida mutta hetkellä josta ei ollut häiriötä. Suurta yskänkohtausta ei saanut nyt kukaan. Sellainen on yleensä kuin valmiiksi kirjoitettuna käsikirjoitukseen, jossain vaiheessa sen ikään kuin kuuluisi olla mukana. Onneksi nyt ei ollut. Minä kyllä yskähdin ja rykäisin muutaman kerran mutta uskon etten ollut häiriöksi.

Soittajat olivat olemuksellaan rennon hyväntuulisia. Tunnelma oli upea. Ohjelman päätyttyä heistä huokui avoin tyytyväisyys ja ilo. Sen huomasi nyt myös muuten ilmeettömästä ykkösviulistista. Viimeiset vapautuneet herkistykset välittyivät kahdessa ylimääräisessä kappaleessa. Tällaisia jousikvartettokonsertteja tarvittaisiin enemmän myös suurissa konserttisaleissa.

Mila Balakirevin hautamuistomerkki Pietarissa Aleksanteri Nevskin luostarin kupeessa 

Aleksandr Borodinin hauta Balakirevin haudan vieressä