SYRJÄYTYMISESTÄ

Kipeää tekee seurata sivusta, kun syrjäytymisprosessi etenee.

Mies, reilu kolmikymppinen, luonnollisesti perheetön, työtön, vuokra-asunnossa elää kittuuttaa, ei mikään ADHD eli hiljaisempaa sorttia, jos saman pöydän ääreen joutuisi, niin ei varmasti aloita keskustelua.

Tutustuimme viitisen vuotta sitten. En kerro tarkemmin, missä yhteyksissä, totean vain, että harrastuksiimme se liittyi, mikä ei ollut kapakka. Emme alussa paljon jutelleet. Siinäkin meni aikansa, että edes hänen nimensä sain selville. Sukunimen mukaan häntä kutsuin. Kirjastossakin hän näytti viihtyvän, niin kuin minäkin. Polkupyöristä hän tuntui tietävän paljon, tarkoitan parempia erikoispyöriä. Niistä hän minulle joskus tarinoi pitempään. Hiljainen oli mies, mutta kun puhumaan pääsi, niin sujuvasti ja kattavasti kertoi. Eräässä vaiheessa hän olikin vähillä rahoillaan hankkinut hienomman vaihdepyörän, joka sittemmin varastettiin. Oli hänellä tietoa myös varasjengien toiminnasta.

Hän tuntui viihtyvän yksikseen, muttei vetäytynyt syrjään. Porukassa hän kuului siihen näkymättömämpään siipeen: kuunteli muita, reagoi hymyllään, mutta harvemmin aukaisi itse suunsa.

Meidän kesken tuttavuutemme lähti pikkuhiljaa etenemään. Juttelimme hieman huumoria viljellen asioista, joista miehet tavallisesti keskenään juttelevat. Hän oli lähes puolet minua nuorempi, mutta ei se meidän välejämme haitannut. Olin tapaamisemme alkuvaiheessa työtön, mikä taisi meitä lähentää. Niihinkin asioihin juttu saattoi joskus lipsua. Kun sitten kerroin saaneeni työtä, hän jotenkin havahtui. Eli saattoi olla, että se jotenkin sysäsi häntäkin eteenpäin. Hänen taustoistaan en tiennyt juuri mitään, mutta arvelen hänellä olleen taustalla korkeintaan jokin ammattikoulututkinto.

Kerroin yllä, että meni aikansa, ennen kuin sain tietää hänen sukunimensä. Muut sen kertoivat, en mennyt kyselemään. Oli sitten tapaus, jolloin jonkin jutun yhteydessä hänelle kävi ilmi, että tiesin hänestä muutakin kuin pelkän pärstäkertoimen. Jonkinlaisen mielihyvän pilkahduksen se saattoi aiheuttaa. Aivan niin kuin olen ulkomailla itse ollut otettu, jos yhden tapaamisen jälkeen joku amerikkalainen saattoi tavatessamme kutsua minua nimeltä. Jotain sympatiaa välillämme oli, mutta itse asiassa olimme aivan eri maailmoista, jotta välimme olisivat kehittyneet kaveruudeksi. Kirjastossa viihdyimme molemmat, mutta hän siellä ajoittaisten lukutuokioiden ohessa ennemminkin pelasi tietokoneella joitain pelejään. On muistissa tapaus, joka sattui, kun hän oli päässyt vakituiseen työhön emmekä olleet tavanneet pitkään aikaan. Olin selailemassa klassisen musiikin hyllyjä ja hän yllätti minut takaapäin ja olisi silmä pilkekulmassa varmaan halunnut vaihdella kuulumisiani. Minulla oli joitain kvartettoja tai konserttoja kädessä. Hän alkoi niitä tuijotella kuin hiljaa udellen, millaista musiikkia kuuntelen. Muistan, että hieman häpeillen vetäisin ne häneltä piiloon. Ihmettelen itsekin tuota reaktiotani, mutta taisi olla niin, että osan persoonastani olin häneltä piilottanut. Taisi olla tuo hänelle jonkinlainen merkki, sillä eipä hän tuon jälkeen minua enää lähestynyt.

Menneisyydestään hän saattoi jossain yhteydessä vähän kertoa, mutta se on jäänyt unohduksiin. Sen muistan, kun sain tietää hänen entisestä tyttöystävästään. Se tuli puheeksi aivan muista yhteyksistä, kun asiamme sivusi tytön opiskelualaa. Hienoisin ylpeilyn elkein hän tytöstään kertoi, niin kuin miehen kuuluukin. Halusi kai hieman vihjaista, että oli hänellä ollut ainakin joskus menestystä naismarkkinoilla. Ja huomasin tuolloin hänen fiksuutensa. Hän pystyi aika tiiviisti kiteyttämään tuota vaihetta elämästään silloisessa kotipaikassaan.

Hän oli siis työtön ja asui yksin, mikä näkyi myös hänen ulkoisessa olemuksessaan. Hampaat oli jäänyt usein harjaamatta, tukka rehotti miten sattuu, pukeutuminen oli suttuista. Hän eli hyvin vaatimattomasti, se yllä mainitsemani polkupyörä oli tosiaan suurempia hankintoja. Ja kun se varastettiin, niin hän jäi jalkamieheksi, mikä vei varmasti palan hänen olemuksestaan. Kerran kesäaikaan – kun tuo pyörä hänellä oli vielä tallella - hän tuli vastaan pyörän sarvet ja tarakka täynnä tyhjiä tölkkejä. Hän oli ollut muistaakseni paikallisilla rock-festareilla niitä keräämässä. Hän tunnusti siinä vaiheessa, että rahasta oli tiukkaa ja yritti sillä lailla saada hieman tienestiä. Siinä vaiheessa tajusin, kuinka köyhä hän oli, sillä eihän niistä tölkeistä montaa kymmentä euroa tippunut.

Sitten hän sai uuden asunnon, keskustaa lähempää, mikä ilmi selvästi oli hänelle mieleen. Jonkin ajan kuluttua hän katosi. En nähnyt häntä pitkään aikaan, ja kun sitten näin, niin tuskin tunsin. En itse asiassa ensi kerralla tuntenutkaan. Hän oli kuin uusi mies. Olemus oli siistimpi ja ryhdikkäämpi, oli tyylikkäät vaatteet ja hiukset leikattu muodin mukaan. Kävi sittemmin ilmi, että hän oli saanut töitä, aivan normaalia pikkuhommaa, johon ei vaativia ammattikursseja tarvita.

Kesti taas jonkin aikaa, kunnes lyhyeen jutusteluun avautui mahdollisuus. Hän kertoi uudesta työpaikastaan, jonka piti olla vakituinen. Olin innostunut ja kannustin häntä eteenpäin. Kesti vielä jonkin aikaa ja näin hänet tyttöystävän seurassa. Hän moikkasi ja heitti yllättäen jonkin huulen. Mieli oli siis korkealla. Minä olin vain tuolloin keskittynyt muihin asioihin. Olisi ollut kiva vaihtaa muutama sana. 

Hän oli siis ottanut härkää sarvista ja saanut elämälleen jonkinlaista suuntaa. Tuo suunta kyllä valitettavasti ennen pitkää kääntyi. Tytön näin jo aika pian toisen miehen seurassa. Ja hänet aloin nähdä yhä useammin lempipaikassaan kirjastossa, joko tietokonepelien kimpussa tai sitten lukemassa jotakin. Hän oli nähtävästi joutunut unelmatyöstään pihalle, palannut entisille raiteilleen. Se alkoi näkyä ulkonäössä. Kirjastossa hän jatkoi käyntejään. Tapaamisemme rajoittuivat moikkaamiseen, ensi alkuun oli jotain hymyn värettä, se sammui pian. Vähitellen jäi se nyökkäyskin. Tietokoneen ääressä hän näytti keskittyneeltä ja ajan myötä lukeminen muuttui kirjan ääressä torkkumiseksi.  

Hän alkoi vältellä ihmisiä, kulki pitkin nurkkia kuin haamu, ilmeettömänä ja tunteitta, katse suunnattuna jonnekin kaukaisuuteen. Yhden ainoan kerran näin hänen hymyilevän, mutta sellaisessa seurassa, josta päättelin, että entistä huonompaan oltiin menossa. Ja aivan viime aikoina minun oli yhä vaikeampi tunnistaa häntä siksi samaksi tyypiksi, jonka viitisen vuotta sitten kohtasin. Kirkassilmästä monotonisesti eteneväksi ihmisraunioksi.

Ja nyt viikonloppuna kuulin sitten tapauksesta, joka sai minut kirjoittamaan tämän juttuni. Se, joka asiasta kertoi, piti miestä hulluna ja kehotti pysymään miehestä erillään.  Hän oli raivoillut eräässä myymälässä. Kyse ei ollut pelkästä kiukusta tai turhaumasta, vaan tilanne oli koettu uhkaavaksi, ihmiset olivat pelänneet ja jopa poliisia oli harkittu paikalle. Hiljaiselta myötäilijältä se oli aika radikaali ele.

Tähän tässä syrjäytymisen tarinassa siis päästiin.  Hänestä on tullut kaikkien leimaama ja vieroksuma syrjäytynyt hörhö. Tarvitaan ihme, että hän siitä enää nousee. Seuraava vaihe on masennuslääkkeet ja psyykkiset hoidot, jos niihin enää valtakunnassamme liikenee varaa ja mahdollisuuksia.

…

Saatatte ihmetellä, miksi tämä asia minua vaivaa. Lienee syynä eräs oma elämän vaiheeni. Olen itse nuorena suorittanut siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa asusteli aikuisuuden kynnyksellä olevia, vaikeissa elämänympyröissä kasvaneita nuoria. Siitä lähtien tuo syrjäytymisen ongelma on minua mietityttänyt. Tuolloin niitä pohdiskeltiin ja sivusta seurattiin, miten moni joutui rikosten teille, mutta osa selvisi. Nuorelle miehelle se oli usein hankala paikka. Olisin vielä tuolloin halunnut auttaa, mutta oma voimattomuus siinä tuli esteeksi. Taitoni ja kärsivällisyyteni ei sille uralle olisi riittänyt. Myöhemmin tuo elämänkokemukseni on seurannut minua ja näkynytkin varmaan monissa erilaisissa elämäni vaiheissa, myös monissa erilaisissa työtehtävissäni. Myös tämäntapaisiin ihmiskontakteihin, kuin tässä jutussani on kyse, se on antanut minulle tiedostamattani erityisen lähestymistavan.

Jatkan vielä hänestä. Totta puhuen varsin etäällä me toisistamme olimme. Ei meissä ollut juuri muuta yhteistä, kuin nuo miehiset puheenaiheet. En toki vieroksunut häntä, vaikka saatoin joskus sellaisen eleen tehdäkin. Olen duunariperheestä lähtöisin ja tottunut olemaan luontevasti kaikkien kanssa. Ei minusta elitistiä saa tekemälläkään. Tuli kuitenkin vaihe, jolloin eväitä tasavertaiselle tuttavuudelle ei ollut ja tilanteet luontevaan jutusteluun alkoivat loppua.  Väkinäiseltä se olisi tuntunut. Minun olisi pitänyt ottaa jonkinlainen terapeutin tai ainakin uteliaisuuden nälkäänsä tyydyttävän ”naapurin” rooli. Se falskius olisi kyllä paljastunut äkkiä. Ei olisi minusta ollut avun antajaksi, mutta omaa pätemisen tarvettani se olisi kyllä myötäillyt.

Kirjoitan hänestä menneessä aikamuodossa, mutta kyllä hän voi vaikka huomenna kävellä kadulla vastaani. Tuskin katseemme kuitenkaan kohtaavat.

Annan vielä ajatusteni inspiroitua. Tämän kaltaiset yksinäiset, syrjäytyvät ja syrjäytyneet miehet on jätetty yhteiskunnassamme huomiotta. Elitistien huomion ovat saaneet muualta tulleet maahanmuuttajat. Heihin riittää varjoa ja julkisesti vaaditaan kotoutumista ja työpaikkoja. Meidän omille syrjäytyneillemme ei tukea tai töitä tipu. Suomalainen yksinäinen mies on surkimus ja rasistiluuseri. Sille stereotypialle löytyy laajemminkin areenoita. Kansallisteatterissa menee parhaillaan täysille katsomoille Juha Hurmeen näytelmä Töppöhörö.  En ole sitä nähnyt enkä aio katsoakaan. Eräässä somen päivityksessä kirjoitetaan: ”Nyt kansallisteatteri on valjastettu suomalaisen syrjäytyneen miehen pilkkaamiseen…” Niinpä. Kyseessä on jonkinlainen komedia, nauretaan suomalaiselle miehelle, leimataan hänet yleisen mielipiteen edessä muukalaiskammoiseksi kommunikointikyvyttömäksi raukaksi. Elitistikatsojilla on hauskaa. Tämä saa kulttuuripiireissä kiitosta. Toisaalta on ihmisryhmiä, joiden pilkkaamisesta saa leimakirveen otsaan.

Olen itse lukenut viime aikoina erästä kirjaa, jonka myötä olen palannut omiin lukioajan vuosiini. Minulla oli suuria ongelmia kieleni ja puheeni kanssa. Tankkasin katkonaisesti, mielelläni olin muiden seurassa vaiti, koska pelkäsin naurua, pilkkaa ja torjuntaa ympärilläni. Jotain kuitenkin tapahtui. Siihen lienee vaikuttanut moni seikka, mutta suurimpana on kai ollut eräs pienimuotoinen romaani, jossa puhumaan oppinut änkyttäjä kertoo taistelustaan ulos varjojen maista. Pääsin itse vasta yliopistovuosina vaivastani eroon. Ehkä jotkut huomasivat vielä vuosia myöhemmin puheessani jotain kummaa, ja huomaavat vieläkin, sillä aika ajoin se saattaa muistuttaa itsestään. Ei se alitajunnastani ole hävinnyt. Mutta tuolloin varhaisina yliopistovuosinani tulin sen kanssa sinuiksi ja pääsin voitolle. Nyt jälkeenpäin ajatellen minulla on täytynyt olla todella vahva selviytymisen tarve. Pystyin tuolloin ammentamaan voimani ja rohkeuteni avuliaiden ihmisten, kirjallisuuden ja taiteen kautta. Oma tahto ja pyrkimys siinä oli tärkein seikka. En luovuttanut, koska tajusin, että silloin olisin jäänyt syrjään, hävinnyt pelin ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Halusin nähdä ja kokea elämää, päästä ahdistavasta kotipiiristäni pois.

Mistähän nykypäivän syrjäytynyt mies sen voimansa ammentaa?  

Palaan vielä juttuni päähenkilöön. Muistan, kun kerran juttelimme eräästä kaupunkimme ns. kylähullusta. Kyse oli tuolloin kirjastossa pyörineestä oudosta hiipparista, joka kävi kuuntelemassa siellä heavymusaa niin, että kuulokkeet raikuivat useiden metrien päähän. Hän tiesi kertoa, että kyseessä oli kuuden ällän ylioppilas, joka oli aloittanut yliopisto-opinnot jollain modernilla teknisellä alalla ja sitten romahtanut, nyt vain vaelteli parta ajamatta avojaloin juttelematta kenenkään kanssa missä lie asustellen. Ympäristö hänet ja hänenlaisensa torjui, demonisoi ja käänsi selkänsä. Tästä jutustelusta voi luoda yhteyden nykytilanteeseen, jossa näkymät hyvään elämään ovat hukassa. Sekin voi kelvata elämän malliksi.