Kipeää tekee seurata sivusta, kun syrjäytymisprosessi
etenee.
Mies, reilu kolmikymppinen, luonnollisesti perheetön,
työtön, vuokra-asunnossa elää kittuuttaa, ei mikään ADHD eli hiljaisempaa
sorttia, jos saman pöydän ääreen joutuisi, niin ei varmasti aloita keskustelua.
Tutustuimme viitisen vuotta sitten. En kerro tarkemmin,
missä yhteyksissä, totean vain, että harrastuksiimme se liittyi, mikä ei ollut
kapakka. Emme alussa paljon jutelleet. Siinäkin meni aikansa, että edes hänen
nimensä sain selville. Sukunimen mukaan häntä kutsuin. Kirjastossakin hän
näytti viihtyvän, niin kuin minäkin. Polkupyöristä hän tuntui tietävän paljon,
tarkoitan parempia erikoispyöriä. Niistä hän minulle joskus tarinoi pitempään.
Hiljainen oli mies, mutta kun puhumaan pääsi, niin sujuvasti ja kattavasti
kertoi. Eräässä vaiheessa hän olikin vähillä rahoillaan hankkinut hienomman vaihdepyörän,
joka sittemmin varastettiin. Oli hänellä tietoa myös varasjengien toiminnasta.
Hän tuntui viihtyvän yksikseen, muttei vetäytynyt syrjään.
Porukassa hän kuului siihen näkymättömämpään siipeen: kuunteli muita, reagoi
hymyllään, mutta harvemmin aukaisi itse suunsa.
Meidän kesken tuttavuutemme lähti pikkuhiljaa etenemään. Juttelimme
hieman huumoria viljellen asioista, joista miehet tavallisesti keskenään juttelevat.
Hän oli lähes puolet minua nuorempi, mutta ei se meidän välejämme haitannut.
Olin tapaamisemme alkuvaiheessa työtön, mikä taisi meitä lähentää. Niihinkin
asioihin juttu saattoi joskus lipsua. Kun sitten kerroin saaneeni työtä, hän
jotenkin havahtui. Eli saattoi olla, että se jotenkin sysäsi häntäkin
eteenpäin. Hänen taustoistaan en tiennyt juuri mitään, mutta arvelen hänellä
olleen taustalla korkeintaan jokin ammattikoulututkinto.
Kerroin yllä, että meni aikansa, ennen kuin sain tietää
hänen sukunimensä. Muut sen kertoivat, en mennyt kyselemään. Oli sitten tapaus,
jolloin jonkin jutun yhteydessä hänelle kävi ilmi, että tiesin hänestä muutakin
kuin pelkän pärstäkertoimen. Jonkinlaisen mielihyvän pilkahduksen se saattoi
aiheuttaa. Aivan niin kuin olen ulkomailla itse ollut otettu, jos yhden
tapaamisen jälkeen joku amerikkalainen saattoi tavatessamme kutsua minua
nimeltä. Jotain sympatiaa välillämme oli, mutta itse asiassa olimme aivan eri
maailmoista, jotta välimme olisivat kehittyneet kaveruudeksi. Kirjastossa
viihdyimme molemmat, mutta hän siellä ajoittaisten lukutuokioiden ohessa
ennemminkin pelasi tietokoneella joitain pelejään. On muistissa tapaus, joka
sattui, kun hän oli päässyt vakituiseen työhön emmekä olleet tavanneet pitkään
aikaan. Olin selailemassa klassisen musiikin hyllyjä ja hän yllätti minut
takaapäin ja olisi silmä pilkekulmassa varmaan halunnut vaihdella kuulumisiani.
Minulla oli joitain kvartettoja tai konserttoja kädessä. Hän alkoi niitä
tuijotella kuin hiljaa udellen, millaista musiikkia kuuntelen. Muistan, että hieman
häpeillen vetäisin ne häneltä piiloon. Ihmettelen itsekin tuota reaktiotani,
mutta taisi olla niin, että osan persoonastani olin häneltä piilottanut. Taisi
olla tuo hänelle jonkinlainen merkki, sillä eipä hän tuon jälkeen minua enää
lähestynyt.
Menneisyydestään hän saattoi jossain yhteydessä vähän
kertoa, mutta se on jäänyt unohduksiin. Sen muistan, kun sain tietää hänen
entisestä tyttöystävästään. Se tuli puheeksi aivan muista yhteyksistä, kun
asiamme sivusi tytön opiskelualaa. Hienoisin ylpeilyn elkein hän tytöstään
kertoi, niin kuin miehen kuuluukin. Halusi kai hieman vihjaista, että oli
hänellä ollut ainakin joskus menestystä naismarkkinoilla. Ja huomasin tuolloin
hänen fiksuutensa. Hän pystyi aika tiiviisti kiteyttämään tuota vaihetta
elämästään silloisessa kotipaikassaan.
Hän oli siis työtön ja asui yksin, mikä näkyi myös hänen
ulkoisessa olemuksessaan. Hampaat oli jäänyt usein harjaamatta, tukka rehotti miten
sattuu, pukeutuminen oli suttuista. Hän eli hyvin vaatimattomasti, se yllä
mainitsemani polkupyörä oli tosiaan suurempia hankintoja. Ja kun se
varastettiin, niin hän jäi jalkamieheksi, mikä vei varmasti palan hänen olemuksestaan.
Kerran kesäaikaan – kun tuo pyörä hänellä oli vielä tallella - hän tuli vastaan
pyörän sarvet ja tarakka täynnä tyhjiä tölkkejä. Hän oli ollut muistaakseni
paikallisilla rock-festareilla niitä keräämässä. Hän tunnusti siinä vaiheessa,
että rahasta oli tiukkaa ja yritti sillä lailla saada hieman tienestiä. Siinä
vaiheessa tajusin, kuinka köyhä hän oli, sillä eihän niistä tölkeistä montaa
kymmentä euroa tippunut.
Sitten hän sai uuden asunnon, keskustaa lähempää, mikä ilmi
selvästi oli hänelle mieleen. Jonkin ajan kuluttua hän katosi. En nähnyt häntä
pitkään aikaan, ja kun sitten näin, niin tuskin tunsin. En itse asiassa ensi
kerralla tuntenutkaan. Hän oli kuin uusi mies. Olemus oli siistimpi ja
ryhdikkäämpi, oli tyylikkäät vaatteet ja hiukset leikattu muodin mukaan. Kävi
sittemmin ilmi, että hän oli saanut töitä, aivan normaalia pikkuhommaa, johon
ei vaativia ammattikursseja tarvita.
Kesti taas jonkin aikaa, kunnes lyhyeen jutusteluun avautui
mahdollisuus. Hän kertoi uudesta työpaikastaan, jonka piti olla vakituinen.
Olin innostunut ja kannustin häntä eteenpäin. Kesti vielä jonkin aikaa ja näin
hänet tyttöystävän seurassa. Hän moikkasi ja heitti yllättäen jonkin huulen.
Mieli oli siis korkealla. Minä olin vain tuolloin keskittynyt muihin asioihin.
Olisi ollut kiva vaihtaa muutama sana.
Hän oli siis ottanut härkää sarvista ja saanut elämälleen
jonkinlaista suuntaa. Tuo suunta kyllä valitettavasti ennen pitkää kääntyi.
Tytön näin jo aika pian toisen miehen seurassa. Ja hänet aloin nähdä yhä
useammin lempipaikassaan kirjastossa, joko tietokonepelien kimpussa tai sitten
lukemassa jotakin. Hän oli nähtävästi joutunut unelmatyöstään pihalle, palannut
entisille raiteilleen. Se alkoi näkyä ulkonäössä. Kirjastossa hän jatkoi
käyntejään. Tapaamisemme rajoittuivat moikkaamiseen, ensi alkuun oli jotain
hymyn värettä, se sammui pian. Vähitellen jäi se nyökkäyskin. Tietokoneen
ääressä hän näytti keskittyneeltä ja ajan myötä lukeminen muuttui kirjan
ääressä torkkumiseksi.
Hän alkoi vältellä ihmisiä, kulki pitkin nurkkia kuin haamu,
ilmeettömänä ja tunteitta, katse suunnattuna jonnekin kaukaisuuteen. Yhden
ainoan kerran näin hänen hymyilevän, mutta sellaisessa seurassa, josta
päättelin, että entistä huonompaan oltiin menossa. Ja aivan viime aikoina minun
oli yhä vaikeampi tunnistaa häntä siksi samaksi tyypiksi, jonka viitisen vuotta
sitten kohtasin. Kirkassilmästä monotonisesti eteneväksi ihmisraunioksi.
Ja nyt viikonloppuna kuulin sitten tapauksesta, joka sai
minut kirjoittamaan tämän juttuni. Se, joka asiasta kertoi, piti miestä hulluna
ja kehotti pysymään miehestä erillään.
Hän oli raivoillut eräässä myymälässä. Kyse ei ollut pelkästä kiukusta
tai turhaumasta, vaan tilanne oli koettu uhkaavaksi, ihmiset olivat pelänneet
ja jopa poliisia oli harkittu paikalle. Hiljaiselta myötäilijältä se oli aika
radikaali ele.
Tähän tässä syrjäytymisen tarinassa siis päästiin. Hänestä on tullut kaikkien leimaama ja
vieroksuma syrjäytynyt hörhö. Tarvitaan ihme, että hän siitä enää nousee.
Seuraava vaihe on masennuslääkkeet ja psyykkiset hoidot, jos niihin enää
valtakunnassamme liikenee varaa ja mahdollisuuksia.
…
Saatatte ihmetellä, miksi tämä asia minua vaivaa. Lienee
syynä eräs oma elämän vaiheeni. Olen itse nuorena suorittanut
siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa asusteli aikuisuuden kynnyksellä
olevia, vaikeissa elämänympyröissä kasvaneita nuoria. Siitä lähtien tuo
syrjäytymisen ongelma on minua mietityttänyt. Tuolloin niitä pohdiskeltiin ja
sivusta seurattiin, miten moni joutui rikosten teille, mutta osa selvisi.
Nuorelle miehelle se oli usein hankala paikka. Olisin vielä tuolloin halunnut
auttaa, mutta oma voimattomuus siinä tuli esteeksi. Taitoni ja
kärsivällisyyteni ei sille uralle olisi riittänyt. Myöhemmin tuo
elämänkokemukseni on seurannut minua ja näkynytkin varmaan monissa erilaisissa
elämäni vaiheissa, myös monissa erilaisissa työtehtävissäni. Myös
tämäntapaisiin ihmiskontakteihin, kuin tässä jutussani on kyse, se on antanut
minulle tiedostamattani erityisen lähestymistavan.
Jatkan vielä hänestä. Totta puhuen varsin etäällä me
toisistamme olimme. Ei meissä ollut juuri muuta yhteistä, kuin nuo miehiset
puheenaiheet. En toki vieroksunut häntä, vaikka saatoin joskus sellaisen eleen
tehdäkin. Olen duunariperheestä lähtöisin ja tottunut olemaan luontevasti
kaikkien kanssa. Ei minusta elitistiä saa tekemälläkään. Tuli kuitenkin vaihe,
jolloin eväitä tasavertaiselle tuttavuudelle ei ollut ja tilanteet luontevaan jutusteluun
alkoivat loppua. Väkinäiseltä se olisi
tuntunut. Minun olisi pitänyt ottaa jonkinlainen terapeutin tai ainakin
uteliaisuuden nälkäänsä tyydyttävän ”naapurin” rooli. Se falskius olisi kyllä
paljastunut äkkiä. Ei olisi minusta ollut avun antajaksi, mutta omaa pätemisen
tarvettani se olisi kyllä myötäillyt.
Kirjoitan hänestä menneessä aikamuodossa, mutta kyllä hän
voi vaikka huomenna kävellä kadulla vastaani. Tuskin katseemme kuitenkaan kohtaavat.
Annan vielä ajatusteni inspiroitua. Tämän kaltaiset
yksinäiset, syrjäytyvät ja syrjäytyneet miehet on jätetty yhteiskunnassamme huomiotta.
Elitistien huomion ovat saaneet muualta tulleet maahanmuuttajat. Heihin riittää
varjoa ja julkisesti vaaditaan kotoutumista ja työpaikkoja. Meidän omille
syrjäytyneillemme ei tukea tai töitä tipu. Suomalainen yksinäinen mies on
surkimus ja rasistiluuseri. Sille stereotypialle löytyy laajemminkin areenoita.
Kansallisteatterissa menee parhaillaan täysille katsomoille Juha Hurmeen
näytelmä Töppöhörö. En ole sitä nähnyt enkä aio katsoakaan. Eräässä
somen päivityksessä kirjoitetaan: ”Nyt kansallisteatteri on valjastettu
suomalaisen syrjäytyneen miehen pilkkaamiseen…” Niinpä. Kyseessä on
jonkinlainen komedia, nauretaan suomalaiselle miehelle, leimataan hänet yleisen
mielipiteen edessä muukalaiskammoiseksi kommunikointikyvyttömäksi raukaksi.
Elitistikatsojilla on hauskaa. Tämä saa kulttuuripiireissä kiitosta. Toisaalta
on ihmisryhmiä, joiden pilkkaamisesta saa leimakirveen otsaan.
Olen itse lukenut viime aikoina erästä kirjaa, jonka myötä
olen palannut omiin lukioajan vuosiini. Minulla oli suuria ongelmia kieleni ja
puheeni kanssa. Tankkasin katkonaisesti, mielelläni olin muiden seurassa vaiti,
koska pelkäsin naurua, pilkkaa ja torjuntaa ympärilläni. Jotain kuitenkin
tapahtui. Siihen lienee vaikuttanut moni seikka, mutta suurimpana on kai ollut
eräs pienimuotoinen romaani, jossa puhumaan oppinut änkyttäjä kertoo
taistelustaan ulos varjojen maista. Pääsin itse vasta yliopistovuosina vaivastani
eroon. Ehkä jotkut huomasivat vielä vuosia myöhemmin puheessani jotain kummaa,
ja huomaavat vieläkin, sillä aika ajoin se saattaa muistuttaa itsestään. Ei se
alitajunnastani ole hävinnyt. Mutta tuolloin varhaisina yliopistovuosinani
tulin sen kanssa sinuiksi ja pääsin voitolle. Nyt jälkeenpäin ajatellen minulla
on täytynyt olla todella vahva selviytymisen tarve. Pystyin tuolloin
ammentamaan voimani ja rohkeuteni avuliaiden ihmisten, kirjallisuuden ja
taiteen kautta. Oma tahto ja pyrkimys siinä oli tärkein seikka. En luovuttanut,
koska tajusin, että silloin olisin jäänyt syrjään, hävinnyt pelin ennen kuin se
oli kunnolla alkanutkaan. Halusin nähdä ja kokea elämää, päästä ahdistavasta
kotipiiristäni pois.
Mistähän nykypäivän syrjäytynyt mies sen voimansa ammentaa?
Palaan vielä juttuni päähenkilöön. Muistan, kun kerran
juttelimme eräästä kaupunkimme ns. kylähullusta. Kyse oli tuolloin kirjastossa
pyörineestä oudosta hiipparista, joka kävi kuuntelemassa siellä heavymusaa
niin, että kuulokkeet raikuivat useiden metrien päähän. Hän tiesi kertoa, että
kyseessä oli kuuden ällän ylioppilas, joka oli aloittanut yliopisto-opinnot
jollain modernilla teknisellä alalla ja sitten romahtanut, nyt vain vaelteli
parta ajamatta avojaloin juttelematta kenenkään kanssa missä lie asustellen.
Ympäristö hänet ja hänenlaisensa torjui, demonisoi ja käänsi selkänsä. Tästä
jutustelusta voi luoda yhteyden nykytilanteeseen, jossa näkymät hyvään elämään
ovat hukassa. Sekin voi kelvata elämän malliksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti