Diandran joulukonsertissa (Kuusankosken kirkko 18.12.2021)

Tämän vuoden jouluni alkoi lauantaina Diandran konsertista. Niin voisi kiteyttää. Joulunahan eletään osin menneisyydessä, palataan aitoihin lapsuuden kokemuksiin ja myös myöhempiin muistoihin. Menneet ovat mielessä - lapsuudesta lähtien, jolloin kirkossa käynti oli jouluaaton kohokohtia.  Ja kun nyt konsertin paikkana oli tutuksi tullut kirkko, ei voi unohtaa myöskään vajaan kymmenen vuoden takaisia hetkiä, kun hakeuduin Kuusankosken kirkkoon jouluaattoillan hartaustilaisuuteen. Siellä on ollut perinteenä kokoontua aattoiltana kello 22. Iso kirkko on ollut joskus täpösen täynnä. Muistissa on, kun hartaus päättyi kanttori Kukkosen esitykseen ”Oi, jouluyö”. Uruilla säestäen hän antoi laulun tulla koko sydämestä.

Korona-ajan masentavien hetkien keskellä yhtäkkiä huomaan istuvani täpötäydessä kirkossa, kovalla puupenkillä odottamassa konsertin alkua, nelisenkymmentä minuuttia toiveikasta odotusta. Sen odotuksen jälkeen koin täyttymyksen. Itse asiassa kyllä me kuitenkin nyt istuimme suhteellisen väljästi. Jokin häveliäisyys esti meitä menemästä liian lähelle. Ainakin viisi paikkaa olisi helposti edestäni löytynyt. Mutta niin täyttä en ollut saanut kokea muutamaan vuoteen. Se toi myös yhteisyyden tunteen, herätti henkiin jotakin, joka ennen viime vuotta oli vielä tavanomaista.

Maallisen laskelmoidussa konsertissa toki oltiin, mutta sisältö oli hengellistä ja kyse oli todellakin hartauden harjoittamisesta, jos mittarina on laulujen sisältö ja sanoma.

Miksi Diandra? Ei hän minulle mikään idoli ole ollut. Hänen Idols-hommia en ollut seurannut. Tykästyin häneen, kun näin Alfa-TV:n konsertissa hänen laulavan Uralin pihlajaa, myös venäjäksi. Ajattelin, että jopa tyttö lauloi kauniisti. Sen jälkeen alkoi vähitellen paljastua, kenestä oli kyse.

Lainasin kirjastosta hänen levyjään ja yritin kuunnella. Ei kiinnostanut lainkaan. Toisaalta asiantuntijoidenkin suusta kuulin, että hänellä on lahjoja. Hän on suurten estradien laulaja, minulle ennustettiin. Edelleenkään eivät hänen Tv-esityksensä erikoisemmin sytyttäneet.  

Kun kerran mahdollisuus avautui, halusin kokea hänet livenä. Myös konserttipaikalla oli merkitystä. Tuskin olisin muualle mennyt, en ainakaan jäähalliin.

Odotin uteliaana lauantaita.  Mitään valtavaa elämystä en odottanutkaan kokevani. Niin sitten kävi, että konsertti ylitti odotukseni. Olen ympäri maailman kokenut monenlaisia huippuesityksiä. Siitä huolimatta nostan lauantain konsertin aivan kärkipäähän. Kyllä Diandran luonnollisen vapautunut olemus sai yleisön mukaansa. Rutiini ja tavanomaisuus oli kaukana, hän oli aitona itsenään joka hetkessä.

Kyllä minua muutamat asiat kiusasivatkin, mutten niihin nyt paljoa puutu. Ne jäivät hyvien asioiden varjoon. Välillä kiusasi myös liika puhuminen, joka oli vähällä mennä höpöttämisen asteelle. Mutta se loi toisaalta välittömyyden tunnelman. Diandra tuli samalle tasolle yleisön kanssa. Oltiin kuin samassa olohuoneessa. Hän oli niin vapautunut, väliverhot olivat poissa. Ja kun sitten tämä ”oman perheen tyttö” aloitti, oltiin kuin huomaamatta häikäisevissä tunnelmissa. Tuli yllätyksiä yllätysten perään. Välillä tuntui selkäpiissä. Uskon vakaasti, että minä en ollut ainoa.

Konsertti oli yllättävän pienimuotonien. Luotettiin pieneen pelkistettyyn akustiseen kokoonpanoon. Emmi Schwartz pianossa oli konsertin toinen koossapitävä voima. Kolmantena lenkkinä oli Diandran isosisko Deirdre Flores. Siitä koostui illan tyttötrio. Lisäksi miksaaja ja valaistuksesta huolehtinut henkilö, joita Diandra ei unohtanut esitellä. Emmi ja Deirdre olivat taustalaulajina ja soittivat Diandran ohella myös viulua. Diandra esitteli jännästi systerinsä: ”Olemme tunteneet toisemme jo 24 vuotta.” Sillä tapaa sain tietää Diandran iän. Istuin salin keskiosassa. Minulla oli hyvä näköyhteys Diandran kasvoihin ja pianisti Emmin sivuprofiiliin. Myös Deirdren näin kun hieman kurkotin päätäni sivulle. En kuitenkaan voinut seurata, mitä hän teki muuta kuin lauloi ja soitti viulua. Esittelyssään Diandra viittasi kyllä tamburiiniin.

 

On ilmiömäistä, miten tuoreena ja voimallisena Diandran ääni soi. Tuntui kuin hän olisi vasta aloittamassa kiertuettaan. Ei ollut mitään merkkejä siitä, että hänen kiertueensa oli alkanut jo marraskuussa. Takana oli jo 13 konserttia, kaikki loppuunmyytyjä. Kuusankosken konsertti oli ainoa, jota ei ollut loppuunmyyty, mutta kyllä kirkko oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kansaa alkoi virrata sisälle jo kuuden jälkeen. Ja takamus siinä puupenkillä istuessa puutui, kun minuutit etenivät kovin hitaasti.

Kuusankosken konsertin jälkeen virallisessa ohjelmassa olisi ollut vielä kaksi konserttia, mutta toinen niistä – Valkeakosken Sääksmäen kirkossa - oli jouduttu koronarajoitusten vuoksi viime hetkellä peruuttamaan. Joten Diandran kiertue päättyi Tyrvään kirkkoon. Onneksi oli vain tuo yksi peruutus.

…

Konsertti alkoi pehmeästi tunnelmoiden. Hartaassa hiljaisuudessa yleisön eteen astuivat Emmi ja Deirdre. Emmi alkoi verkkaisesti soittaa tuttua jouluista melodiaa. Aloituskappaleen suhteen muistini valitettavasti hieman pettää. En ole yhtään varma, mutta tuntuisi kuin se olisi ollut sekoitus kahdesta sävelmästä: Mendelssohnin Hark! The Herald Angels sing ja vanha tuttu 1600-luvulta peräisin oleva ranskalainen joulusävelmä Kuului laulu enkelten (”Gloria in excelsis Deo”). Yhtä kaikki, Emmin piano viritti hiljentynyttä yleisöä konserttiin, odotusta oli ilmassa, kunnes sieltä sivuovesta putkahti esille illan päätähti hyvin arkisen oloisesti, kuin omaan olohuoneeseemme, mutta samalla yhtä aurinkoisena kuin Facebookin kuvissa. Niin pääsimme alkuun, rauhaisan akustisten sointujen kera.

Jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien pyhyyden ilmapiiri oli aito, tai ainakin lähellä sitä. Teennäisyyttä ei tietenkään voi täysin välttää, mutta eivät ne ainakaan missään vaiheessa konserttia korostuneet.  Yllättävän aidon joulutunnelman ja nimenoman kristillisen joulutunnelman Diandran trio kykeni luomaan.

Ensimmäinen numero esitettiin englanniksi. Tämän lisäksi vain konsertin kolmanneksi viimeisenä kappaleena kuultu Leonard Cohenin Hallelujah oli englanninkielinen.

Teen tiivistäen katsauksen konsertin muihin ohjelmanumeroihin. Lähes kaikki kappaleet taitavat tulla tavalla tai toisella mainituiksi, toki eri järjestyksessä kuin konsertissa kuulimme.

Perinteisin, nimenomaan suomalaiseen jouluun liittyvä kappale oli Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa Topeliuksen sanoin. Jo koulusta tuttu, kuten Diandra totesi sitä esitellessään. Tässä vaiheessa oltiin vielä virittäytymässä konsertin huippunumeroihin.

Virittäytymisnumerona oli lisäksi jo nimensäkin perusteella hieman tuoreempaa perinnettä edustava Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Sen tunnelma vei Diandran herkän tulkinnan myötä kuulijansa joulun varsinaisen sanoman äärelle. Kirkkosali alkoi elää upeassa akustiikassaan musiikin hengen mukana.

Yllättävin ohjelmanumero oli Adventtilaulu (”Tiellä ken vaeltaa…”). Takanani joku vanhempi rouva kuiskasikin puolisolleen, että eipä ole kuullut tuota laulua kuin joskus muinoin lapsena. Minullakin tuo laulu vei muistikuvat nuoruuteen. Oli hienoa, että yleisö tuli laulun kertosäkeeseen mukaan rytmin mukana taputtaen.

Ennestään tuntematon oli minulle kappale, josta koko kiertue oli saanut nimensä: Kerran joulukuun aikaan. Se oli kiva pieni kappale, joka esitettiin valssin tahdissa. Kuten Diandra kertoi, se ei varsinaisesti ole joululaulu. Mutta niin kuin hän taisi myös lisätä, että se tuo vaihtelua joulun perinteeseen. Se on peräisin vuonna 1997 valmistuneesta animaatioelokuvasta Anastasia. Diandralla itsellään on elokuvasta lämpimät muistot ja kappaleella on hänelle tunnearvoa. Laulun alkuperäinen nimi on Once Upon A December. Se oli minulle kiva tuttavuus ja kirkon kiviseinät saivat imeä sisäänsä herkkäsointuisen valssin tunnelmaa.

Tuntematon oli myös Carola Häggkvistin Tähti luo valoaan, joka jäi tuntemattomaksi konsertin jälkeenkin. Ja mainitsen samalla myös toisen kappaleen, josta en saanut konsertissa otetta. Se oli suomenkielinen versio ruotsalaisesta laulusta Jul, jul strålande jul. Suomeksi se taisi olla Joulu loisteen luo.

Itselleni rakkain joululaulu on Sylvian joululaulu. Se osuu sydämeen. Syy on ehkä sen sanat, koska olen viettänyt monet joulut ulkomailla. Rakas Suomeni on tuolloin siintänyt jossain kaukaisuudessa ja Sylvia tuo sen lähelleni. Sen esitystä oikeastaan eniten odotin. En tullut pettymään, vaikka sitä ei laulettukaan. Se esitettiin kolmen viulun instrumentaaliesityksenä. Sovitus oli mielenkiintoinen, se oli varta vasten luotu tähän hetkeen. Kun esiintyjätrio koostui loistavista viulisteista, niin tuon kaltainen numero tarvittiin. Sekin osaltaan kertoo konsertin ainutlaatuisuudesta.

Tähän väliin nostan esille konsertin koskettavimman esityksen. Se oli Carola Häggkvistin säveltämä ja tietenkin omalla äidinkielellään tunnetuksi tekemä Taivas sylissäni. Melodia on kaunis, mutta monet aikaisemmin laulusta kuulemani tulkinnat eivät ole erityisemmin sytyttäneet. Aivan kuin jotain olisi puuttunut. Nyt kävi niin, että ei Diandra tyytynyt tavanomaisen iskelmälaulajan osin keinotekoisesti tunnelmoimaan muottiin. Hän toi lauluun oman panoksensa – koko sydämestään. Se oli ihana tulkinta, upea kokonaisuus. Hän otti viulun käteensä, aloitti sillä. Sointi levisi tumman salaperäisen sävyisenä kirkkosalin korkeuksiin, leijui yläpuolellamme. Sitten tuli laulu mukaan. Kuin pohdiskellen se kertoi meille sanomaansa. Huipentumana olivat nämä tutut säkeet:

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saa

Laulullisesti improvisoiden, eläen täydestä jokaisen fraasin, hän avasi Jeesuksen äidin Marian tuntemuksia. Minun mielikuvissani palanen hänen sydäntään jäi leijumaan kirkkosalin akustiikkaan. Uskon, että siellä minä sen kohtaan aina Kuusankosken kirkossa vieraillessani. Diandran ääni soi upeana kirkon kauniissa kaiussa. Tämä laulu toi minun sisimpääni sitä todellista värinää, jota koskettavasta konsertista toivoo.

Laulussa Varpunen jouluaamuna kosketti ennen muuta sen kaunis sovitus. Siinäkin Diandra päästi viulunsa valloilleen, niin kuin monessa muussakin kappaleessa. Tuskin hän ehti saada soitintaan kaulaltaan, kun jo laulu alkoi soida. Minulle tuo laulu alkaa olla hieman liian tuttu.

Virallisen ohjelman viimeisessä laulussa riitti vauhtia. Se oli konsertin suuria yllätyksiä, sillä me olemme tottuneet kuuntelemaan ja laulamaan itsekin sitä hyvin rauhallisesti ja hiljaa. Heinillä härkien kaukalon toi mukanaan aivan uudenlaisen kansanmusiikkisaundin. Viulut loivat osaltaan tuota tunnelmaa. Kappale alkoi kolmen viulun triona. Se oli upea johdanto, josta siirryttiin sitten itse lauluun ja tuttu melodia herätti yleisön. Vauhdin kiihtyessä yleisö tuli mukaan. Itse asiassa – aloin miettiä – miksei tuota laulua voisi noinkin esittää. Kyllähän ihmiset kuitenkin riensivät kiirehtäen Jeesus-lasta katsomaan. Se oli ilon päivä.

Mutta konsertti odotti edelleen huipennustaan. Sen me koimme ylimääräisessä numerossa, joka oli mikäs muu kuin Adolphe Adamin Oi jouluyö. Eikä siinäkään Diandra tyytynyt totuttuun loppuhehkutukseen laulun toisen säkeistön lopussa. Hänellä oli oma koskettava jatko-osio vielä sen jälkeen. En pysty sanoin kuvaamaan sitä taitoa, kuinka hän osasi hyödyntää kirkon loistavan kaiun. Kappaleen keskeisimmällä kohdalla hän vaikeni – ja kaiku jäi yksin soimaan avaruudessa kiirien. Olin tunteiden vietävissä, ja lähes haukoin henkeä.  Uskon, että saman koki myös muu konserttiväki. Ikimuistoinen konsertti!

 Kyllä Diandra on suurten estradien laulaja.  Hän on vielä lahjakkuus, mutta vastuulliset tehtävät odottavat.  Hän osasi ottaa yleisönsä. Ja sädekehä kehittyy ajan myötä. On turhaa vertailla häntä kehenkään. Hän on oma itsensä. Olkaamme ylpeitä, että meillä Suomessa on hänen kaltaisensa artisti.

Lopuksi haluan viitata Diandrasta kertovaan Wikipedian artikkeliin. Sieltä löytyy kiintoisaa tietoa. Sen mukaan ”hänellä on synestesia, josta johtuen hän näkee musiikin väreinä ja muotoina”. Muistaakseni myös Jean Sibeliuksella oli samanlaisia taipumuksia.

Kiitos Diandralle ainutlaatuisesta kokemuksesta! Nyt eletään jo jouluviikkoa. Hyvää joulun odotusta!

Madeleine Thien vie lukijansa Maon Kiinaan

Madeleine Thien, Do Not Say We Have Nothing. Granta 2016, 473 s.

Johdannoksi:

Käsittelen nyt kanadalaisen kirjailijan Kiina-aiheista romaania.  Kiinaa olen käsitellyt monissa teksteissäni. Laitan niistä muutaman linkin, jotka sivuavat tämän tekstini aihetta eli lähinnä kulttuurivallankumousta ja Tiananmenin verilöylyä kesäkuussa 1989.  Kirjoituksessani Mao vastaan Bach kerron kulttuurivallankumouksen ajan pianisteista, kaksi heistä mainitaan myös alempana tässä kirjoituksessani. Kirjailija Yu Huan teosta Kiina kymmenellä sanalla olen käsitellyt täällä. Hän muistelee siinä omakohtaisesti kulttuurivallankumouksen vuosia ja Tiananmenin tapahtumia. 60-luvulla hän oli toki vielä pikkupoika mutta sekin on mielenkiintoinen vertailukohta. Kolmas tekstini (täällä) käsittelee erästä Kiinan kirjallisuuden klassikkoteosta Matka länteen, joka kertoo apinakuningas Sun Wukongista. Tuo tarina on jo etäisempi mutta myös Thienin romaanissa tehdään monia sattumuksia mukanaan tuomaa matkaa. Ja kyllähän kirjoitukseni lopussa tulevat vastaan myös puhemies Mao, punakaartit ja kulttuurivallankumous. Ainoassa Madeleine Thienin suomennetussa romaanissa Varmuus mainitaan apinakuningas, joten kyllä se kirjailijalle on tuttu. Ehkä joku taitava tutkija jossain päin maailmaa saattaa löytää nyt käsiteltävästä romaanista jotain allegoriaa tuohon klassikkoon.

…

Madeleine Thien on syntynyt Kanadassa mutta hänen vanhempiensa sukujuuret ovat puoliksi Borneossa ja Etelä-Kiinassa. Itse hän on englanninkielinen. Häneltä löytyy yksi suomennettu romaani – Varmuus (WSOY, 2007) . Tapahtumat lähtevät etenemään Kanadasta mutta siinä mennään perheen isän nuoruuden muistojen myötä 40-luvulle brittien miehittämään Pohjois-Borneoon.  Ne aiheuttavat isälle häpeää. Hän ei kuitenkaan kykene salaamaan menneisyyttään perheen tyttäreltä.

Romaanissa Do Not Say We Have Nothing alkuasetelmat ovat kutakuinkin samantapaiset.  On Kanadassa asuva kiinalaistaustainen äiti Ma ja hänen kymmenvuotias tyttärensä Marie (kiinalaisittain Li-ling), joka ei ole oppinut vanhempiensa kieltä mutta tuntuma kiinalaiseen kulttuuriin hän kuitenkin saa kalligrafia-harrastuksen kautta.  Hän on romaanin varsinainen kertoja. Perhe elää järkytyksessä, sillä isä Kai (sukunimi Jiang) on vastikään tehnyt Hong kongissa itsemurhan. Hän oli menestyvä konserttipianisti, jonka opiskeluvuodet Shanghain konservatoriossa sattuivat kulttuurivallankumouksen aikaan. 

Varmuus-romanin takakannessa todetaan, että Madeleine Thienillä on erityisen viehättävä tapa punoa ja kertoa tarinansa.  Se on huolellisesti rakennettua ja monisäkeistä mutta samalla hallittua kerrontaa.   Nuo sanat pätevät myös tähän romaaniin. Tarinassa aivan kuin liu’utaan eteenpäin. Salaperäisyyden tuntu on mukana. Henkilöhahmot elävät hyvin traagisia historian aikoja, mutta romaanissa se ei näy. Nuo henkilöt elävät siinä hetkessä, aikansa ehdoilla. Eivät he voi tajuta, miten jälkeen päin noita vuosia on kuvattu. Juuri se minua Thienin kerronnassa. En ole kovin paljon lukenut näin laajoja romaaneja englanniksi. Voin kuitenkin nyt helpottuneena todeta, että en lukuprosessin aikana tuntenut avuttomuutta. Kyllä kerronta vei eteenpäin. Ajoittaisten kiireiden ja taukojen keskellä janosin takaisin kirjani pariin.

Erityisesti minua kiehtoo romaanissa musiikin läsnäolo. Romaanin tapahtumat ovat paljolti sijoittuneet Shanghain konservatorion maailmaan. Henkilöt ovat klassisen musiikin parissa työskenteleviä tai sitä opiskelevia. Musiikki soi myös ihmisten tajunnassa ja sen Thien pyrkii välittämään. Välillä kerronnassa kyllä on myös päälle liimatun makua mutta eihän kirjailijalta voi liikoja vaatia. 

Romaanin arvoituksellinen otsikko on suora lainaus kiinankielisen Internationalen englanninnoksesta. Nimi viittaa siis kommunistiseen Kiinaan mutta laulu saa toisen sävyn, kun siihen yhtyvät Tiananmenin kapinoivat opiskelijat. Romaanissa ei kuitenkaan olla kiinni pelkässä 1900-luvun historiassa - eikä pelkässä klassisessa musiikissa. Kyllä sieltä tulee vanha Kiinan kulttuuri myös laajemmin esille, muun muassa klassinen runous. Todettakoon, että sitä kautta sain tiedon romaanin olemassaolosta. Voin tarkentaa. Romaanissa on useita runolainauksia, myös viittaus Tang-kaudella vaikuttaneen Bai Juyin runoon Laulu loputtomasta rakkaudesta. Kun valmistelin kirjoitustani Kiinan perinteisestä runoudesta ja tutustuin runon taustoihin, löytyi netistä viittaus myös tähän romaaniin. Näin kirjoitan tekstissäni Elämäni runoutta II:

”[Runon] taustalla on tarina Tang-dynastian keisarin Xuanzongin lempivaimosta Yang Kui-feista (Yang Guifei). Hänet on ”kanonisoitu” yhdeksi neljästä kiinalaisesta kaunottaresta.  Se on koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta.”

Runo sopii romaanin kohtaloihin. Kaipuu ja suru jäävät, mutta ne on vain painettava taustalle, piiloon arjesta.

…

Isän itsemurha ja yllättävä vierailu avaavat vyyhdin

Romaanin alussa Li-lingin äiti Ma saa yllättäen pitkän kirjeen Kiinasta. Lähettäjänä on isän konservatorion aikaisen - niin ikään vastikään kuolleen - musiikin opettajan vaimo. Tuo opettajan ja oppilaan suhde oli aikoinaan niin läheinen, että siksi vaimo rohkenee pyytää tuntemattomalta naiselta apua. Tämä pyytää, että hän auttaisi Kanadaan saapunutta parikymmenvuotiasta tytärtään Ai-Mingiä elämän alkuun. Pyyntö on luonnollisesti yllätys, mutta Ma tahtoo olla avuksi.

Ai-mingin matka Kanadaan selittyy sillä, että joutuu pakenemaan Kiinasta Tiananmenin verilöylyn jäljiltä. Romaanin vyyhti lähtee sitten purkautumaan Li-lingin ja Ai-mingin ystävystymisen myötä. Tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1990 ja romaanin lopussa ollaan jo vuodessa 2016. Tuona aikana Li-ling on aikuistunut, luonut oman uransa ja siinä sivussa hän on kyennyt jo selvittämään isänsä ja Ai-mingin isän yhteistä taustaa. Myös arvoituksellinen itsemurha saa taustaa ja ainakin osittaisen selityksensä.

Itsemurhan tehneestä Kaista todetaan, että hän on syntyisin maaseudulta mutta adoptoitumisen kautta hän on saanut mahdollisuuden musiikkiopintoihin. Hän on päässyt Shanghain konservatorioon ja sittemmin luonut pianistin uran. Hänen sukuselvityksensä jää niukaksi ja hän on tavallaan juureton. Sen sijaan Ai-mingin isän suku tulee hyvin tutuksi. Kiinassa on toisinaan hyvin kuvaavia etunimiä. Isälle vanhemmat antoivat nimen Sparrow eli ”Varpunen”. Se on yllättävä nimi miehellä, linnun vaatimattoman ulkoisen olemuksen vuoksi. Hänen veljensä ovat ”Lentävä karhu” ja ”Suuri vuori”. Sparrow on lahjakas säveltäjä, joka ei kuitenkaan onnistu saamaan töitään viimeisteltyä. Hänen kymmenen vuotta nuorempi serkkunsa Zhuli on toinen suvun keskeinen musiikkiin omistautunut henkilö. Hän on noin 15-vuotias lahjakas täysin musiikille elävä varhaiskypsä viulisti, josta tulee kulttuurivallankumouksen uhri. Zhuli on myös Kain tapaan joutunut eroon vanhemmistaan ja hän elää Sparrowin vanhempien hoivissa (siitä enemmän alempana).

Li-lingin maailmaan tuo tragiikkaa myös se, että hän menettää hieman alle parikymppisenä äitinsä ja joutuu selviämään elämässä yksin. Samoin side Ai-mingiin katoaa melko pian sen jälkeen, kun tämä oli siirtynyt Kanadasta Yhdysvaltoihin ja joutunut sieltä matkustamaan Kiinaan puolestaan oman äitinsä hautajaisiin. Kuolema on romaanissa läsnä mutta sen henkilöhahmojen kautta tuo yli 450-sivuinen romaani on kuitenkin osoitus elämän janosta ja selviytymisestä. Li-ling on kutsumuksensa kanssa yksin, mutta määrätietoisesti ja periksi antamatta hän elämässään toimii.

Romaanin lopussa tytär on edelleen tapahtuneesta ymmällä, mutta ainakin hän tietää taustaa sille, miksi isä päätyi ratkaisuunsa. Menneisyyden paine saattaa käydä sietämättömäksi. Syyllisyydestä ei pääse eroon vain maasta muuttamalla.

….

Historia on romaanissa läsnä vielä yhdellä tavalla. Romaanissa henkilöillä on jossain kodin kätköissä salaperäinen muistojen kirja. Kyseessä on itse asiassa historiallinen  alluusio. Yhtymäkohtia löytyy vanhaan jo ennen ajanlaskumme alkua julkaistuun historiakirjojen kokoelmaan The Books on Records, kiinalaiselta nimeltään Shiji, suomeksi ”Muistiinmerkintöjä historiasta”. Sen on koonnut historioitsija Sima Qian. Kyseessä on laaja kokoelma kirjoituksia muinaisesta Kiinasta. Se on säilynyt läpi vuosisatojen mutta eri vaiheissa sitä on pitänyt piilotella, koska hallitsijoiden vaihtuessa historiankirjoituskin on saattanut muuttua.

Romaanissa henkilöillä on oma ”Muistojen kirjansa”, joka joudutaan välillä myös konkreettisesti kätkemään lattiapaneeleiden alle. Kokoelmasta löytyy heidän elämäntarinansa aidoimmillaan. Ymmärrän, että tuo ajatus kirjasta on kuvaannollinen. Se saattaa olla pelkästään syvällä muistojen lokerikossa.

Tuo ”Muistojen kirja” tuo romaniin lähes mystisen ulottuvuuden. Ihmisen muistoissa on totuus ja sitä he kantavat mukanaan, joskus se saattaa olla rasite. Siten selittyy varmaan myös Li-lingin isän itsemurha. Toisaalta joskus nuo muistot on vain osattava jättää taakse, jotta ylipäänsä selviäisi elämässä. Niin tekee juuri Ai-ming omalla tavallaan.

”Muistojen kirjan” kautta avautuu Kulttuurivallankumouksen aika ja Shanghain konservatorion tapahtumat. Virallinen kuva tapahtumista on vääristynyt ja yksipuolinen. Tapahtumiin osalliset kantavat sisällään omaa muistoaan ja ehkä myös syyllisyys saattaa painaa ollen läpi elämän kivireen kaltaisena seuralaisena.

…

Romaanissa on erilaisia ulottuvuuksia.

(1)    Se käsittelee Kiinan kansantasavallan lähihistoriaa ruohonjuuritasolta, alkaen maareformista, jatkuen kulttuurivallankumoukseen ja lopulta Pekingiin Tiananmenin eli Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin vuonna 1989.

(2)    Toiseksi kirja on perinteinen sukuromaani, joka kuitenkin on kirjoitettu epäperinteisellä tavalla. Sitä on rinnastettu jopa venäläisiin klassikoihin. Ai-mingin suku tulee tutuksi kolmessa polvessa. Maareformin aikoihin hänen tätinsä ja tämän mies vangitaan ja he joutuvat pakkotyöleirille senkin vuoksi, kun asunnosta löytyy salainen kirjasto. Heillä on pieni tytär Zhuli, joka otetaan kasvatiksi Ai-mingin isovanhempien perheeseen. Yllä jo mainitsin, että hän on todella lahjakas viulisti. Samassa perheessä on siis myös toinen musikaalinen superlahjakkuus, häntä 10 vuotta vanhempi Ai-mingin tuleva isä Sparrow. Kulttuurivallankumouksen kuumat vuodet käyvät heille molemmille kohtalokkaiksi. Sparrowin työmotiivi sammuu ja hän joutuu vaihtamaan uraa. Zhuli on opiskelijana kypsä ja määrätietoinen. Hän elää musiikin maailmassa ja siihen hän oli saanut eväät jo vanhemmiltaan. Sisäinen ei kuitenkaan kestä punakaartilaisten nöyryytystä. Hän on yksi niistä monista, joiden elämä päättyy oman käden kautta. Kain sukujuuret ovat köyhissä talonpojissa. Kulttuurivallankumouksessa hän valitsee myötäilevän tien. Tuo sukuperintö on kuin mystinen maamerkki, joka seuraa ihmisiä. Ihmiset pitävät taustoistaan kiinni, vaikka toisaalta aika ei sitä suosi.

(3)     Kolmanneksi siinä on myös hieman dekkaria.  Ai-ming jättää Li-lingille hänen sukunsa tarinan, Sen ”mystisen” muistojen kirjan, josta yllä olen jo maininnut. Aikuistuttuaan Li-ling selvittää isänsä kuolemaa ja samalla Kain ja Sparrowin ystävyyden taustaa ja laatua. Yksi arvoitus on myös Ai-mingin salaperäinen katoaminen.

(4)     Neljänneksi romaani on myös kehitystarina. Päähenkilö Li-lingin elämän vaiheita seurataan. Hän kasvaa noin kymmenvuotiasta tyttösestä varhain itsenäiseksi nuoreksi naiseksi. Äidin kuoleman myötä itsenäisyys korostuu. Hän opiskelee matemaatikoksi ja yltää tutkijanakin pitkälle.  Samanaikaisesti hän etsii oman lähimenneisyytensä kirjoittamatonta lehteä.

(5)    On vielä viideskin näkökulma, josta jo yllä mainitsin. Romaanissa soi klassinen musiikki lähes läpikotaisin. Sitä taustaa vasten avautuu kulttuurivallankumouksen tuhovoima. Keskeisimmät sävellykset ovat varmaan Beethovenin pianokonsertto nro 5, lisänimeltään ”Emperor”, ja J.S. Bachin Goldberg-variaatiot (nimenomaan Glen Gouldin esittämänä). Zhuli on jo 15-vuotiaana intohimoisen kiintynyt Maurice Ravelin Tzigane-orkesteriteokseen. Lisäksi hänen sydämessään soi impressionistinen Claude Debussyn musiikki. Sen suosimisen vuoksi joutuu myös konservatorion johtaja punakaartilaisten painostuskampanjan uhriksi ja jopa kidutettavaksi. Hänen hahmonsa taustalta on muuten todellinen historiallinen henkilö He Luting.

Itse asiassa Thienin kerrontatyyli etenee kuin impressionistinen musiikki. Se sykkii, se herkistää, se tempaa mukaansa. Henkilöiden sisäinen maailma avautuu, tai jos ei avaudu niin se jää näkyvän arvoitukselliseksi. Tunteiden alta nousee ihmisen sisäinen maailma lukijalle näkyviin, paljastumatta kuitenkaan välttämättä ulkoisesti. Kuinka ymmällä nuo nuoret ovat tilanteesta, kuinka naivisti he vielä uskovat hyvään, kun ympärillä tuntuu jo kiehuvan lähes mielipuolisesti. Eivät he vielä usko, mihin tilanteet voivat kehittyä. Sitten yhtäkkiä ollaan jo kaaoksessa.

Tosin ajoittain siinä on hieman turhankin romantisoivaa painotusta, mutta siinä mennään yksittäisen nuoren ihmisen tuntoihin, kun oma maailma ja omat unelmat yhtäkkiä sortuvat ja oma elämä ja omat ihanteet menettävät merkityksensä.

…

Nyt palaan niihin kahteen pianistiin, joista johdannossa mainitsin.

Romaanissa esiintyy sivuosassa Shanghain konservatorion suurin tähti – nuori pianisti Yin Chai. Hänellä viitataan epäilemättä samaan henkilöön, josta olen kertonut tekstissäni Mao vastaan Bach. Kyseessä on sittemmin maailman mainetta niittänyt Yin Chengzong. Romaanin Yin Chaista kerrotaan, että hän oli voittanut Moskovan Tšaikovski-kilpailussa toisen palkinnon. Vuonna 1962 jaetun toisen palkinnon noissa kilpailuissa sai 20-vuotias Shanghaissa opiskellut Yin Chengzong. Hän oli lopulta niitä harvoja klassisen musiikin taiteilijoita, jotka osasivat hyödyntää kulttuurivallankumouksen ilmapiirin. Hän myös sovitti pianolle kiinalaista vallankumouksellista musiikkia ja kansan sävelmiä.  Romaanissa kerrotaan, kuinka konservatorion väki ja romaanin päähenkilöt siinä mukaan matkustivat maaseudulle kansan pariin keräämään ja tallentamaan kiinalaista suullista kansanlauluperintöä. Tuossa kerronnassa huokuu kyllä ironista sävyä. Yin Chengzong sai kuitenkin aikanaan toiminnastaan kiitosta ja hänen pianistin uransa jatkoi voittokulkuaan. 

Toinen henkilö on nuori ulkoisesti hentorakenteinen nainen Gu Shengying (1937 – 1967), joka joutui punakaartilaisten tihutöiden ja panettelun uhriksi.  Perheen isä joutui pakkotyöhön ja muu perhe teki nöyryytettynä yhteisen ratkaisun: lukittautui asuntoonsa ja avasi kaasuhanat. Gu oli tuolloin 30-vuotias kansainvälisestikin menestynyt pianistilahjakkuus, monien ylistämä Chopin-tulkki.  En voi millään olla yhdistämättä tuota naista romaanin teini-ikäiseen viulistiin Zhuliin.  Aivan kuin Gun isä, hänenkin vanhempansa olivat pakkotyössä. Zhuli tosin valitsi hirttäytymisen ja teki sen vielä konservatoriossa. Se paikka oli hänelle kaikki kaikessa.

…

Do Not Say We Have Nothing

Yritänpä pohtia, mikä on Thienin kirjan sanoma tähän päivään? Ihmisillä on juurensa eikä niitä voi sulkea pois elämästä. Jiang Kai oli kotoisin maaseudulta, mutta menetti siteensä sukuunsa opiskeluvuosina. Hän jäi kuin irralleen totalitaristisen valtion suojeluksessa. Eikä menestyvä ura konserttipianistinakaan häntä auttanut. Maon Kiina katkaisi ihmisten siteet menneeseen. Sydän ei kuitenkaan antanut periksi, sinne kaikki oli tallentunut. Uhrinsa se kuitenkin vaati, ei välttämättä heti. Vaurio voi olla pitkäkantoinen.

Lopuksi palaan vielä romaanin otsikkoon ja sen alkuperäistekstiin lauluun, jonka me tunnemme Kansainvälisenä. Englanninnos kiinankielisestä Internationalesta kuuluu:

”Arise, slaves, arise! / Do not say that we have nothing, /We shall be the masters of the world!”

Eri kielisissä versioissa on variaatiota. Suomalaisessa versiossa sama on todettu tähän tyyliin: ”Alas lyökää koko vanha maailma ja valta meidän silloin on!”

Käytän sananvapauttani ja mukailen hieman tekstiä:

”Nouskaa orjat, nouskaa! Etteikö meistä muka ole mihinkään! Me rakennamme uuden maailman.”

Kirjan otsikko jää mietityttämään. Internationalea lauletaan Taivaallisen rauhan aukiolla Pekingissä, kun panssarivaunut alkavat lähetä tiukasti yhteen kiinnittynyttä opiskelijajoukkoa. Siinä tuo laulu saa uuden sisällön. Romaanissa laulu esiintyy siis kahdessa yhteydessä. Virallisessa kaanonissa sillä on oma paikkansa vallan pönkittäjänä. Tiananmenilla laulusta paljastuu sen uhkaava sävy. Kommunistijuhlien riemulaulu saa uuden sanoman. Romaanissa panssarivaunut pysähtyvät. Uhka jää ja protestit murretaan.  Mutta ihmisten sydämiin jää jotakin - kauaskantoista.

Kun mennyt murskataan, se on pelottava viesti –  surkastuneiden juurien varassa valta sortuu. Sortuu ihminenkin. Sydämessä ei ole kestävää pohjaa.

Giuseppe Verdi: Aida. Mariinsky 11.9.2019.

Olin keskiviikkona Pietarissa Mariinski-teatterin konserttisalissa, jossa esitettiin Giuseppe Verdin ooppera Aida alkukielellä italiaksi. Kerron hieman esityksestä ja laitan mukaan myös muutaman kuvan. Itse esitystä en toki kuvannut, vaikka huomasin eräiden katsojien niin härskisti tekevänkin.

Kyseessä on hienosta akustiikasta tunnettu konserttisali, näyttämönä tyhjä permanto. Runsas esiintyjäjoukko oli kerääntynyt permannon ympärille ja laulajat astuivat omalla vuorollaan sieltä näyttämölle. Kolmituntisessa esityksessä oli eräs ristiriita, joka selviää alla. 

Oopperan juoni löytyy googlaamalla enkä sitä nyt paljoa avaa. Kyseessä on triangelidraama, jossa kaksi naista on rakastunut samaan mieheen. Yhtenä osapuolena on etiopialainen prinsessa, orjana Egyptin hovissa oleva Aida. Hän on rakastunut egyptiläiseen sotapäällikkö Radamesiin. Myös Radames on salaa rakastunut Aidaan. Kun hän kunnostautuu taistelussa etiopialaisia vastaan, Egyptin kuningas antaa hänelle vaimoksi oman tyttärensä, joka odottaa kiihkeästi avioliittoa. Kuninkaan ele on kunnianosoitus, josta ei voi kieltäytyä. Mutta Radames kieltäytyy ja joutuu vangituksi. Loppujen lopuksi draama päättyy surullisesti. Radames odottaa vangittuna kuolemaansa, mutta Aida hakeutuu tämän seuraan. Hän haluaa kuolla yhdessä rakastettunsa kanssa.  Heidän kohtalonsa sinetöityy, kun vankikopin seinät muurataan umpeen.    

Oopperan Aida on rohkea nainen. Hän uskaltaa rakastaa samaa miestä, jota hänen ns. emäntänsä himoitsee. Tuo asetelma tekee oopperasta koskettavan draaman. Aida on hahmona päättäväinen, hän kykenee toimimaan itsenäisesti, pyrkii löytämään ratkaisua, jotta sydämen täyttävä rakkaus voisi toteutua. Lopussa hän on valmis myös uhrautumaan, kun hän huomaa, ettei ole muuta tietä päästä rakastetun luo.

Nyt kerron sen ristiriidan. Aidaa esitti sopraano Viktoria Jastrebova. Hän oli todellinen kaunotar, upea prinsessa. Vastanäyttelijänä oli Avgust Amonov, joka puolestaan oli lihava velttoposkinen äijä. Eikä puvustaja ollut Radamesille mitenkään armollinen. Hän ei todellakaan ainakaan omasta mielestäni ollut missään sankarin asussa. Yllä oli yöpaitaa muistuttava valkea kaapu, jossa korostui miehen pömpöttävä vatsa. Vitivalkealla värillä haluttiin kai ilmaista miehen vilpittömyyttä. Alkoi väkisinkin ihmetellä, miten noin kaunis nainen voi olla tulisesti rakastunut tuollaiseen äijään. Kaiken lisäksi draamassa oli toinen nainen – prinsessa, joka kilpaili saman miehen suosiosta. Häntä esitti asetelmaan myös ulkoisesti sopimaton vanhempi nainen (”vähemmän viehättävä”). Hän oli kaukana prinsessan mielikuvista eikä kyennyt olemuksellaan mitään morsiamen hehkua luomaan. No, oopperassa sekin on mahdollista. Riittää, että osaa laulaa ja sisäistää sen kautta roolinsa. Ja niinhän he kaikki kolme osasivat. Tietysti oli hienoa, kun sain ihailla näyttämöllä liikehtivää upean kaunista sädehtivää Aidaa. Onneksi päärooliin löytyi tällainen henkilö. Kuitenkin vielä hienompaa oli seurata kolmituntisen koskettavan draaman etenemistä salissa, jossa on todellakin loistava akustiikka. Verdin musiikin syvällinen dramatiikka toimi.

Tulkoon vielä jokunen sana Egyptin prinsessasta. Hänen roolissaan Nadežda Serdjuk. Hän ei ulkoisella olemuksellaan kyennyt luomaan mitään hehkua, mutta hän osasi ne puutteet korvata antaumuksellisella paneutumisella omaan rooliinsa. Se on juuri tuota oopperataiteen sisäistä hehkua.  Laulutaito ja laulullinen ilmaisu ovat olennaisia tekijöitä.

…

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Kuva 4

Kuva 5

Kuvassa 1 on näyttämö ennen esityksen alkua. Näyttämöllä mutkittelee muutama sata sotilasta kuvaavaa pikkupalkkia. Kun esitys alkaa, niin alkusoiton loppuessa sotilaan asuinen nuori nainen astuu näyttämölle ja tönäisee etusormella ensimmäistä sotilasta.  Samalla alkaa dominoefekti, sotilas toisensa jälkeen kaatuu. Ei se aivan onnistu. Kerran liike pysähtyy, mutta pienellä lisätönäisyllä loputkin kaatuvat. Alkaa siivous, kun palikat on kerättävä tieltä pois, jotta solistit pääsevät lavalle.

Kuvassa 2 selailen ohjelmaa. Huomaan, että esityksen ohjaajalla on suomalaisittain hassu viisikirjaiminen sukunimi: Daniela Finzi Pas.. Oikeastaan kyseessä on sveitsiläinen henkilö ja toiseksi viimeinen kirjain kirjoitetaan c:llä.

Kuvassa 3 on ensimmäinen osa juuri päättynyt. Näyttämön keskellä on hulavanteen näköinen rengas. Se on valaistu ja melko isokokoinen. Sitä tarvittiin esitykseen sisältyvässä voitonjuhlassa, kun lihaksikas atleetti (Aleksei Soldatov) teki sen kanssa upean akrobatiaesityksen. Varmasti monen katsojan mielestä se kohtauksia jäi esityksestä parhaiten muistiin.  

Kuvassa 4 siivoojat puhdistavat näyttämöä. Ylhäällä on neliönmuotoinen musta laatikko, joka oopperan lopussa laskeutuu alas ja sen sisään Aida ja Radames jäävät kuolemaan.

Sitten kuvassa 5 eletään jo loppukumarruksen hetkeä. Aida punertavassa asussa erottuu muista. Olen hieman tummentanut muuten epäonnistunutta liian valoittuneeksi jäänyttä kuvaa.

Aidaa esittäneestä Viktoria Jastrebovasta löytyy englanninkielinen taiteilijaesittely ja hyvin edustava valokuva seuraavasta linkistä: https://www.mariinsky.ru/en/company/opera_women/yastrebova1.

Oopperassa on todella haastavia kohtia. Pääosien esittäjät eivät pääse helpolla. Aidan roolin läpivieminen on laulajalle todellinen huippusaavutus. Saman voi tideta myös Radamesin ja Egyptin prinsessan rooleista.

Verdin Aidan olen nähnyt kerran aikaisemmin Pekingissä uuden oopperatalon valtavan salin takarivistöltä. Siellä esitys jätti mahtipontisen ja etäisen vaikutelman. Nyt sain seurata esitystä hyvältä paikalta salin etuosasta. Esityksen draamallisuus korostui ja koin erityistä läheisyyttä sekä Verdin musiikkiin että tuohon oopperoille niin tyypilliseen mielikuvitustäyteiseen draamaan.

Ooppera on kiinnostava taidemuoto. Se on yhtäältä teennäistä hölynpölyä ja keikarointia, teeskentelevää tähtikulttia. Toisaalta siinä esittäjät lataavat kaikkensa omaan suoritukseensa. Lauluista voi parhaimmillaan tulla vertaansa vailla olevaa taidetta.  Se on vaatinut esittäjältään vuosikausien opiskelua ja paneutumista. Eikä se vielä riitä. Edeltävien vuorokausien aikana on joutunut myös latautumaan yksittäiseen esitykseen, saada ääni kuntoon, olla itse riittävän voimakas, jotta voi eläytyä ja paneutua rooliinsa.  

Kaiken lisäksi nimenomaan Aida on vaativaa draamaa, jota ei voi tyhjin eväin viedä lävitse. On kyettävä kerta toisensa jälkeen panemaan itsensä likoon.

…

Tuon tähän myös hieman ensyklopedista viitekehystä. Giuseppe Verdi (1813-1901) eli oopperalle. Hän sävelsi kaikkiaan 26 oopperaa ja niistä ainakin 16:ta esitetään säännöllisesti suurella menestyksellä oopperataloissa ympäri maailman. Richard Wagner oli Verdin aikalainen mutta vaikka miehet ovat syntyneet samana vuonna, heidän musiikkinsa eroaa toisistaan kuin yö ja päivä. Verdi on luonut musiikkinsa italialaisen lauluperinteen pohjalta.

”Verdin juuret ovat Italian kansallisessa taiteessa, hänen musiikkinsa liittyy Välimeren ilmapiiriin: se on kirkasta, välttää tarpeetonta monimutkaisuutta, tavoittelee kauneutta. Nimenomaan varhaistuotanto säteilee alkuvoimaista tunnetta tavalla, joka on ainutlaatuista oopperan historiassa.” (Rainer Palas: Kuuntelen musiikkia. Otava 1983, s. 150.)

Verdin oopperoissa on ytimenä aina elävä ihminen, oli hän sitten vaikka hovinarri tai egyptiläinen kuninkaan tytär. Näin Rainer Palas luonnehtii.

Verdistä tulee ensimmäisten joukossa mieleen Rigoletossa kuultava aaria La Donna é Mobile. Aidasta ei samalla tapaa ole irrotettavissa yksittäistä laulua.  Se on orkestraation luomaa dramatiikkaa, juhlavaa musiikkia. Aariat vaativat esittäjiltään todella täydellistä äänenmuodostusta ja virtuositeettia. Tätä Mariinsky-teatterin esitystä seuratessani huomasin, että ainakin yhdessä kohdassa Jastrebova joutui laulamaan hieman ohennetulla äänellä (”falsettimaisena”), luultavasti säästääkseen ääntään ja voimiaan. Se ei kuitenkaan haitannut, ääni sointui kauniina, tasaisen ehyenä ja nuorekkaan neitseellisenä. Ei ollut liiallista ”hytkyvää” vibratoa, joka varsinkin vanhemmilla laulajille helposti työntyy esiin. Ehkä se oli Jastrebovan tietoinen valinta. Tuota tilannetta seurasi kuitenkin vaativia kohtauksia, joissa oli laitettava kaikki äänivarannot peliin.

Viktoria Jastrebova on upea laulaja mutta ei hän sentään niin hyvä ole, että kykenisi Aidan roolinsa vetämään moitteettomasti. Uran huippuvuodet ovat vielä edessäpäin.

Oopperaesitystä seuratessani panin merkille myös mieslaulajien upeat suoritukset.  Ne olivat esityksen suola, niissä oli tarinaa eteenpäin vievää ytyä. Kaunis Aida toi kerrontaan tragiikan ohella väriä ja inhimillistä valoa. En menisi tulkinnoissani tuomaan teokselle mitään nyky-yhteiskuntaan liitettävää poliittista ulottuvuutta. Sellaistahan nykyisin monet ohjaajat haluavat tällaisiin aiheisiin liittää, vaikka väkisin.

…

On vielä vertailun vuoksi kerrottava, että seuraavanakin iltana olin oopperassa. Kävin ”kilpailevassa” Mihailovsky-teatterissa (tai myös Mihailovin teatteri) katsomassa Mozartin Taikahuilun. Se on luonteeltaan aivan erityyppinen ooppera. Myös teatterisali näyttämöineen on perinteinen. Me katsojat istuimme vieri vieressä täpötäydessä salissa.

Taikahuilu on todellinen satutarina. Siinä ei ole sellaista todellisuuden tuntua kuin Aidassa ja ehkä myös muissa Verdin oopperoissa. Tuli mielikuva, että aikuiset ihmiset olivat kokoontuneet yhteisen iltasadun pariin.  Kun Aidassa olin lähinnä erillinen kokija, niin Mihailovskin salissa koin tiiviin yhteisyyden tunteen. Seurasimme, elimme ja koimme yhdessä jotain ainutlaatuista mystistä tarinaa, ehkä tyhjänpäiväistä mutta tärkeintä olikin se yhteinen kiintymys ja side musiikkiin ja laulun taikaan.

Taikahuilun esitykseen liittyi vielä eräs seikka, josta olin erityisen innostunut ja haluan siitä siksi mainita erikseen. Nimittäin viime kuussa kirjoitin tänne blogiini tekstin poikakuoroista. Taikahuilussa esiintyi kolme poikalaulajaa Pietarin radion ja television lapsikuorosta. Heillä oli esityksessä sen verran vaativa rooli, että ovat päässeet jopa ohjelmaesitteen kansikuvaan (ks. ohessa). He ilmestyivät useita kertoja kolmikkona näyttämölle kommentoimaan tapahtumia ja auttamaan tarinan henkilöitä tekemään oikeita päätöksiä. He lauloivat hauskat laulunsa tertsettinä kolmiäänisesti ja onnistuivat mielestäni mainiosti. Ei todellakaan ole helppoa pitää omasta stemmasta kiinni. Arvostusta nostaa sekin seikka, että he esittivät kaiken saksaksi. Pojat veivät roolinsa lävitse kunnialla, mitään liikaa jännitystä ei ollut huomattavissa. Lauluja oli paljon ja tilanteet vaativia. Pojille saivat arvokasta kokemusta esiintymiseen. Se on hieno ponnahduslauta tulevaisuuteen.

Mihailovski-teatteri

Tšaikovski-kilpailu – kohti finaaleja: sello, viulu, piano, laulu

SELLO

Tämä juttu on jatkoa edelliseen. Sellon, viulun, pianon ja laulun finalistit ovat tiedossa. Itse asiassa finaalit ovat tänään jo alkaneet. Tarkoitus oli käsitellä finaalin asetelmia, mutta juttu hieman viivästyi. Tänään seurasin sellofinaalia, jossa soittivat Senja Rummukainen ja Yibai Chen. Kuittaan alempana illan soiton muutamalla kommentilla. Keskityn pääosin toisen kierroksen eli välierän (semifinaalin) suorituksiin. On minulla muitakin kilpailusta mieleen nousseita asioita.

Se että Senja Rummukaisen onnistui päästä finaaliin, oli minulle pieni yllätys. Syynä lienee sekin, että muiden sellistien suoritukset jäivät minulta vähäiselle seurannalle ja odotin heiltä parempaa. Senja oli vuorossa ensimmäisenä ja hän soitti mielestäni hienosti. Erityisesti viehätti sekä semifinaalissa että alkuerässä hänen ohjelmistonsa vaikeus ja haastavuus. Semifinaalissa olisin odottanut eräisiin ohjelmanumeroihin hieman vankempaa ja  voimallisempaa otetta. Kun sitten satuin kuuntelemaan myös Senjan jälkeen vuorossa olleen Yibai Chenin esitykset, niin aloin heti epäillä Senjan jatkomahdollisuuksia. Chen on vasta 17-vuotias ja hän soitti mielestäni aivan mahtavasti ja aloin uskoa, että Chenin tasoisia löytyy useita. Lopulta myös Chen pääsi finaaliin, mutta muita finalisteja en ole seurannut lainkaan. Ne muutamat suoritukset joita seurasin jättivät kyllä sitten sen verran toivomisen varaa että aloin epäillä, josko Senja sittenkin pääsee. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Kommentoin hieman Rummukaisen ja toisaalta Yibai Chenin alkukierroksen ja toisen kierroksen suorituksista. Senjasta totea, että mielestäni hänellä oli todella vaativa ohjelmisto. Se oli hänen etuna. Hän on teknisesti taitava ja uskaltaa ottaa haasteita.  Muilla tuntui sello soivat kauniimmin ja  vakaammin. Senjan sello ei välttämättä soinut niin täyteläisen vahvasti.

Aloitan Yibai Chenista. Chen soitti aluksi Beethovenin sellosonaatin nro 4 C-duuri. Sitä seurasi Dmitri Šostakovitšin sellosonaatti d-molli (op. 40). Ne olivat vahvoja näyttöjä. Nuorelta kaverilta löytyi voimaa ja jäntevyyttä, mitä suomalaiselta tuntui tuolloin puuttuvan. Chenin soittotekniikka sai minut vakuuttuneeksi. Haastavimmatkin kohdat olivat varmoja ja hänestä huokui vapautuneisuus. Hiljaakin soitettaessa sellon ääni soi tasaisena ja varmana.  Viehätyin myös sidosteisuudesta, soitosta löytyi legatomaista kerrontaa, kun taas mielestäni Rummukainen jätti hieman kylmäksi.     

Taisin kyllä antaa Chenille nuoruudesta lisäpisteitä. Nimittäin kuuntelin Rummukaisen ohjelmiston uudelleen eikä se niin huonoa ollut.  Kyllä hän on tekniikaltaan aivan loistava. Tulkinnallisesta voimasta saattaa tulla hänen kompastuskivensä. Tämä on puhdas amatöörimäinen heitto.

Alkuerässä Rummukaisen aloitusnumerona oli Luigi Boccherinin sonaatti a-molli. Oli minusta oikein mainio aloitus. Sitten seurasi Bachia ja muuta. Tuosta muusta löytyi varsinainen helmi. Se oli Esa-Pekka Salosen soolosellolle sävelletty "Knock, breathe, shine". Aivan huikea moderni sävellys, jonka Rummukainen soitti erityisellä antaumuksella. Ihastuin siihen välittömästi. Se poikkesi edukseen myös muiden kilpailijoiden ohjelmistosta. Mielestäni Rummukainen osoitti sen kautta tuomaristolle teknisen taitavuutensa. Esityksen jälkeen kamera siirtyi tuomaristoriviin. Siellä supateltiin, ajatuksia vaihdettiin vilkkaasti. Nähtävästi sävellyksessä oli jotain erityistä, toivottavasti myös tulkinta sai huomiota.

Semifinaalissa vastaava tekninen huipennus oli viimeisenä numerona esitetty David Popperin Elfentanz opus 39. Olen muutaman version käynyt youtubessa katsomassa ja eniten tykkään Mstislav Rostropovichin versiosta. Saman tasoiseen ei Rummukainen yltänyt mutta vertailu häneen onkin kohtuutonta. Kaikki muutkin Rummukaisen ohjelmanumerot olivat loistokkaita, niistä Šostakovichin sonaatti opus 40 teki erityisen vaikutuksen. Mielestäni nuo pienimuotoiset uutta musiikkia edustavat sävellykset ovat Rummukaisen ominta aluetta. Siitä varmistuin kuunneltuani hänen finaaliesitykset.

On huomattava, että toisella kierroksella oli mukana vain kaksi naista ja he molemmat selvisivät kuuden soittajan finaaliin.

Helsingin Sanomat ovat uutisoineet Rummukaisen semifinaalimenestyksestä. Siinä on mainittu myös tuo Esa-Pekka Salosen sävellys ja sen synnyttämä huomio.

Esitän nyt hieman vertailua Rummukaisen ja Chenin finaaliesityksistä. Orkesterin kanssa soitettaessa yllä oleva käsitykseni vahvistui. Tuntuisi, että Rummukaisen vahvuudet on muualla kuin laajoissa konsertoissa. Tosin nuorten sellistien tilanne oli hyvin vaikea. Rummukainen esitti Tšaikovskin Rokokoo-muunnelmat. Se on vain noin puolen tunnin sävellys, mutta hyvin tiivistunnelmainen. Palautumisaikaa toiseen numeroon - Antonín Dvořákin sellokonserttoon ei ollut. Lisäksi kapellimestari kiusasi kilpailujaa odotuttamalla solistia turhaan yleisön edessä. Mielestäni Rummukainen paransi konserton edetessä soittoaan. Olin kuulevinani siellä yhtä sun toista mutta en niihin nyt puutu. Yibai Chen aloitti myös Rokokoo-muunnelmilla ja jatkoi sitten Sergei Prokofjevin sellokonserttoon. Hän osasi ottaa yleisönsä, sai mielestäni aikaan jäntevämmän kokonaisuuden.  

VIULU

Viulufinaalin pitäisi kai olla kahden kauppa. He ovat 28-vuotias Marc Bouchkov Belgiasta ja 30-vuotias Sergei Dogadin Venäjältä. He tuntuvat varmimmilta ja esimerkiksi netissä he näyttävät saaneen eniten huomiota.  Edellisessä kirjoituksessani heitä jo käsittelin ja nimesin heidän rinnalleen suosikeiksi vielä kaksi muuta hienoa soittajaa, jotka ovat 26-vuotias tšekki Milan Al-Ashhab ja 24-vuotias yhdysvaltalainen Mayomi Kuragawa, jolla on taustat Japanissa. Siinä mielessä arvioni on mennyt nappiin, että tämä nelikko on mukana finaalissa. Bouchkov on taitava ja suvereeni. Hänen sukutaustastaan jo vähän kerroin. Huippumuusikkoja löytyy niin isän kuin äidin puolelta. Isoisä Robert Buškovin kautta side on myös ensimmäisiin Tšaikovski-kilpailuihin, joissa tämä edusti Neuvostoliittoa. Jätän sukutarinat nyt sikseen ja totean, että taso on kova ja tuomaristo – luulisin niin – lahjomaton ja ratkaisuissaan arvaamaton. Käsittelen vielä hieman lisää Al-Ashhabin ja Kuragawan esityksiä. Tšekkisoittaja jäikin edellisessä tekstissä vain maininnan asteelle. Lisäksi nostan esille vielä viidennen nimen, finalisteista nuorimman eteläkorealaisen Donghyun Kimin (19 v.). On vielä yksi finalisti – 31-vuotias venäläinen Aylen Pritchin. Häntä on jostain syystä jäänyt minulta täysin kuulematta.

Hieman pitemmän kaavan mukaan aion edetä. Mutta sitä laitan itseni ensin selkä seinää vasten. Jos yksi olisi valittava, niin laittaisin kuitenkin rahani likoon belgialaisen Bouchkovin puolesta. Mutta veikkaukseni ovat menneet kovin usein pieleen. Yhtä finalistia en ole edes kuunnellut ja kuulemani pohjalta voin todeta, että muutkaan eivät ole vielä paljastaneet todellisia kykyjään.

Donghyun Kim esiintyi välierässä juuri ennen Sergei Dogadinia. Heillä oli ohjelmistossa sama sävellys – Sergei Prokofjevin viulusonaatti nro 1. Olin kuuntelemassa Dogadinin upeaa versiota, kunnes satuin lukemaan netissä erään kommentin, jossa sitä pidettiin tylsänä. Kommentoijan mukaan juuri häntä ennen esiintynyt Kim oli luonut paljon mielenkiintoisemman tulkinnan, vaikka kaveri on vasta 19-vuotias. Tuolloin Donghyun Kimin esitys oli minulla vielä näkemättä. Päätin samalla kaivaa sen esille ja katsoa jälkijunassa. Todettava on, että mielenkiintoisen version hän oli luonut ja muutkin numerot häikäisivät omaperäisillä tulkinnoillaan. Lisään kuitenkin, että ihailen kovasti Dogadinin soittoa enkä itse pidä hänen tulkintojaan tylsinä.

Aluksi on todettava, että nuoruus ei haitannut, Donghyun Kim oli yleisön edessä rohkeasti omana itsenään. Hän oli vaatimattoman oloinen soittaja mutta oli sisäistänyt soittamansa kappaleet. Persoonallisuus oli piilossa mutta se pääsi tarvittaessa esille. Musiikille tuli samalla enemmän tilaa, kun turha uho puuttui. Siksi hän on solistina mielenkiintoinen ja 19-vuotiaaksi yllättävän kypsän oloinen. Jonkinlaista salaperäisyyden leimaa olin hänessä huomaavinani.

Viulussa oli oikein hieno sointi. Hän soitti tasaisemmin kuin esimerkiksi Dogadin. Jokaisesta sävelmästä tuntuisi huokuvan sama levollinen linjakkuus. Toki tarvittaessa temperamenttia löytyy, mutta musiikissa on soittajan persoonaa myötäilevä tasapainoinen taustavire. Hän ei ole missään vaiheessa kovin ”aggressiivinen” niin kuin eräät kokeneemmat kilpakumppaninsa, mutta ilmeettömästä olemuksesta purkautuu välillä yllättävää voimaa.

Välierässä Kim soitti ensiksi Beethovenin Romanssin viululle ja orkesterille nro 1, jossa orkesteriosuus oli sovitettu pianolle. Se oli sellainen lämmittelykappale, joka jätti hieman etäiseksi. Sitä seurasi Eugène Ysaÿen transkriboima Kapriisi Camille Saint-Saënsin etydistä opus 52.  Siinä solistilta löytyi heti alkuun yllättävää voimaa ja temperamenttia, mikä tasaisemman Beethoven-tulkinnan jälkeen sai havahtumaan. Sen jälkeen alkoi intohimojen vyöry, ulkoinen voima alkoi purkautua myös sisäisenä. Se oli niin sanoakseni herkkää ja henkistä. Panin merkille soittajan ilmaisulliset kyvyt. Esimerkiksi jousitremolon sointi oli upeaa.  Loppua kohden tulkinta tuntui yhä hienommalta. Jännite tiivistyi ja kappaleen intensiteetti pysyi hienosti koossa. Soittaja piti kokonaisuuden hallinnassaan.

Tämän jälkeen tuli toinen kapriisi - Fritz Kreislerin Caprice viennois op. 2. Aloitus oli myös tällä kertaa mallikas. Se sai kuulijansa mukaan. Lähdettiin liikkeelle pitkin levollisin vedoin, tunteet olivat tiiviisti läsnä. Kappale kesti vain muutaman minuutin. Se oli aivan kuin valmistautumista seuraavaan, paljon laajempaan ohjelmanumeroon, joka siis oli tuo yllä mainitsemani Sergei Prokofjevin viulusonaatti: Sonata for Violin and Piano No. 1 in F Minor, Op. 80. Sitä saatiin nauttia seuraavat puoli tuntia.

Yritän tiivistää tunnelmiani. Alkuvaikutelma oli, että Dogadinilla on soittotekniikka paremmin hallinnassa, se näkyy esimerkiksi pizzicatossa. Samanaikaisesti soitossa oli vetovoimaa, vaikka toki Dogadin vaikutti ulkoisesti varmemman oloiselta. Toisessa osassa aloin itse päästä syvemmälle musiikkiin. Jäin siihen tavallaan koukkuun, sitä oli mielenkiintoista seurata. Soittajan itsevarmuus ja sisäinen voima alkoi tulla selvemmin näkyviin. Käytännössä se merkitsi sitä, että Kim toi sonaattiin dramatiikan. Dogadin soitti teknisesti hienosti mutta sisäinen draama siitä puuttui, minkä puolestaan Kim pystyi tarjoamaan. Seurasin sonaatin etenemistä kuin jännitysnäytelmää.

Hitaassa osassa hengästyttävästä olotilasta siirrytään levolliseen syvähengitykseen. Mielikuvat alkavat maalata maisemaa. Uinutaan jossain kukkanurmella, perhoset lentelevät, linnut visertävät. Samanaikaisesti sielu lepää, se ei anna ympäristön häiritä. Mutta ajatukset valtaavat uinuvan mielen. Ulkona on rauha, syvällä sielun pohjukassa ristiriitaiset tunteet lisäävät omia versojaan.

Rytmin muutokset sujuvat luontevasti. Ja soittajan tekniikkakin aivan kuin kypsyisi. Rytmin kiihtyessä hän on täysillä musiikissa mukana. Loppuosa on häikäisevä. Viulu soi vahvan täyteläisenä.  Aivan lopussa rauhoitutaan, soitto hiljenee. Olen mielikuvineni omalla matkallani. Sielu vaikeroi, on tuskaista vaipumista hiljaisuuteen. Ja niin viulun ääni katoaa, vaivutaan äärettömyyteen. Hetken kestää hiljaisuus, kunnes runsaistakin runsaammat suosionosoitukset ottavat tilan haltuun.

Donghyun Kim antoi viululle vallan. Hän on lähinnä nöyrän välittäjän roolissa. Taituri hän toki on, mutta suurta yleisöä kosiskelevaa virtuoosia ei tuosta 19-vuotiaasta nuorukaisesta ainakaan vielä saa.

Tuon jälkeen salissa oli soittovuorossa aivan eri temperamenttia edustava Sergei Dogadin. Luulisin, että Donghyun Kimin esitykset ovat sen luonteisia, että Dogadinin tyyli ei välttämättä heti sen perään istu. Tilanne ei kai ollut helppo, mutta kokeneella soittajalla oli ihan muut asiat mielessä.

Mayami Kanagawan ohjelmanumeroista on aloitettava Ernstin etydistä ”The Last Rose of Summer”. Se nimittäin oli ohjelmistossa muillakin, mutta Kanagawan version kuulin ensimmäisenä ja hänen ansiostaan koko sävelmästä ylipäänsä viehätyin. Kuuntelin sen vielä uudestaan ja vakuutuin, että hänen versionsa on herkin ja nautittavin. Milan Al-Ashhab soitti sen alkukilpailussa, Bouchkov semifinaalissa. Molemmat soittivat sen taitavasti osoittaen virtuositeettiaan mutta ensirakkaus ei ruostu. Kanagawalla oli sydän mukana. Pieni hymynväre värittää ”tarinaa”.  Se tuo siihen hillittyä tunteikkuutta. Laulukin on varmasti Kanagawalle läheinen, arvelisin. Se virtuositeettia edustava kohta on hänellä sujuvin ja ihanin. Youtubessa muuten Hilary Hahn esittää sen maittavasti. Maxim Vengerovin versio on jo ihan toisenlainen.  On luonnollisesti makuasia laittaa ne keskinäiseen järjestykseen.

Kanagawan välieräohjelmassa ensimmäisenä oli vuorossa Alfred Schnittken viulusonaatti nro 1 opus 30. Olen Schnittken musiikin suuri ihailija. Olen hänestä kirjoittanutkin. Kanagawa saa pisteet pelkästä valinnasta. Hän oli tulkinnassaan jäätävä mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että ei siinä vielä voittajan elkeitä ollut.

Kanagawa on eräänlainen ”tarinan kertoja”. Alkukilpailussa ihastuin hänen Porgy and Bess -oopperaan pohjautuvaan Gershwin-numeroon. Tuntui nauttivan itsekin melodioista . Hän aivan selvästi rohkeni kilpailutilanteessa vielä itse tunnelmoida sävelmien mukana, mutta hän teki sen niin näkymättömän vienosti ja ujosti, ettei tuonut itseään liikaa näkyviin vaan antaa musiikille vapauden viedä kuulijaansa. Sarjan kolmesta sävelmästä tutuimmat olivat Summertime (joka oopperassa esitetään kehtolauluna) ja It Ain’t Necessarily so (”Se olla voi toisinkin päin”). Tuossa viimeksi mainitussa Kanagawa onnistui todella hienosti. Olisin halunnut keinua ja loppupuolella myös jammailla mukana.

Milan Al-Ashhab on mielestäni itse varmuus. Hän on teknisesti taitava, soitossa on hienoja rytmityksiä. Tutustuin hänen semifinaaliesitykseensä myöhemmin, hieman ennen tämän kirjoittamista. Siinä oli mukana Maurice Ravelin viulusonaatti nro 2 G-molli (opus 77) ja myös Georges Bizet’n Carmen-fantasia. Ohjelmistonsa hän oli valinnut oman soittotyylinsä ja vahvuutensa tuntien. Hän on jäänyt kahden näkyvimmän nimen varjoon mutta voi finaalissa räjäyttää koko potin. Jo ennakolta tuntui, että Maurice Ravel on aivan häntä varten, samoin Bizet’n Carmen-fantasia.

Aloituskappale oli suoraan sanoen villi (Adam Skoumal: Djinnia). Sen jälkeen Pjotr Tšaikovskin Sérénade mélancolique (op. 26) luo aivan toisenlaisen tunnelman. Siinä hiljennytään romantisoimaan. Se ei ehkä ole ihan ominta aluetta soittajalle, mutta taitavasti hän vie kappaletta eteenpäin. Painotukset ja pehmennykset toimivat. Punainen lanka on kyllä hallussa, mutta minun mielestä vähän ”mekaaniselta” ja samalla hengettömältä se välillä kuulostaa. Siihen syynä lienee sekin, etten jostain syystä erityisemmin pidä tuosta kappaleesta. Ainakin kaipaisin siihen kai voimallisempia intohimoja.

Ravelin sonaatti on vaativa. Pieniä teknisiä ongelmia olin paikoin kuulevani mutta se ei ole mikään ihme. Toisaalta toisissa kohdissa hän esitteli aivan loistavaa teknistä taituruutta. Hän tuntui olevan omalla sarallaan.

Carmen-fantasia on loistava. Sieltä alkaa paljastua todellinen huippu. Sitä oli ilo kuunnella ja olin täysin oopperan maailmoissa.

Muihin vertailtaessa Al-Ashhab ei suoraan sanoen voittajalta kuulosta. Hän on kuitenkin todella taitava soittaja ja mitä tahansa voi tapahtua finaalissa. Orkesterin kanssa soitettaessa ollaan aivan uudessa tilanteessa. Kaikkea hän ei ole vielä itsestään paljastanut. Tuon Carmen-fantasian kautta hän jo raotti hieman oveaan. Todelliset kyvyt voivat päästä orkesterin kanssa valloilleen. Yleisö tuntui Milan Al-Ashhabista pitävän, suosionosoitukset olivat miltei raivokkaan innostuneet. Sali on täynnä musiikin todellisia tuntijoita ja ystäviä. He tietävät ja vaistoavat.

PIANO

Pianisteja valittiin toiselle kierrokselle kaksi yli normin eli 14, ja finaaliin pääsi heistä puolet, mikä on yksi ylitse normin. Noista seitsemästä omana kiintopisteenäni on oikeastaan vain japanilainen Mao Fujita. Häntä on hehkuteltu netissä, joten muihinkin hän kolahti. Minuun teki hänen lapsekas olemuksensa vaikutuksen alkukilpailussa. Semifinaalia en paljoa seurannut. Mao Fujita soittaa tosi vaikeaa ohjelmistoa kuin leikitellen. Sisällä tuntuu jokin moottori vievän häntä eteenpäin.  Nöyrä levollinen hymy seuraa suorituksia, olivat ne kuinka vaativia tahansa. On mielenkiintoista nähdä, miten hän pärjää orkesterin kanssa.

LAULU

Laulua olen seurannut satunnaisesti ja osin valikoiden. Nyt minua ovat kiinnostaneet eräiden aasialaisten maiden laulajat ja myös muutamat venäläiset. Tarkemmin sanoen huomioni on kiinnittynyt mongolialaisiin ja Keski-Aasiasta tuleviin laulajiin. Alkukilpailussa oli mukana yksi iranilainen sopraano. Hänen suorituksensa kuuntelin.  Ja kyllä äänestä eksoottista sävyä löytyi. Mongolialaiset laulajat olivat jostain syystä kaikki miehiä. Heistä peräti kolme pääsi toiselle kierrokselle ja yksi on täysin ansaitusti mukana finaalissa. Muiden valinta olisi ollut minulle suuren suuri yllätys.

Tuo mongolialainen finalisti on  30-vuotias Enkhbold Ankhbayar. Hänen äänirekisterinsä tuntuu olevan todella laaja. Matalat äänet soivat kuin bassolla ikään ja kun siitä noustaan, niin mallikkaasti laulu soljuu. Hänen esittäessään semifinaalissa Verdin Don Carlosista olevaa aariaa totesin itsekseni, että kyseessä on todellinen oopperakyky.

Mongolialaisilla ja myös monilla aasialaisilla on ollut ohjelmistossa joku omankielinen kansanlaulu. Aina valinta ei ole mielestäni ollut kovin onnistunut, ei ollut Ankhbayarillakaan. Mutta se oli vain pieni välinumero, aivan kuin velvollisuudesta mukaan otettu. Hän lauloi kyllä toisenkin mongoliankielisen laulun. Se oli mahtipontisempi. Siinä hän kykeni kyllä näyttämään enemmän taitojaan. Pehmennykset olivat hienoja ja kertova tyyli vaikutti, vaikken ymmärtänytkään siitä sanaakaan. Tässä laulussa hänen äänirekisterinsä nousi todella ylös.

Venäläinen Gamid Abdulov ei päässyt finaaliin, mutta hän ansaitsee maininnan. Hän lauloi azerbaidzanilaisen kansanlaulun. Se soi kauniisti ja on osoituksena laajemminkin tuon seudun lauluperinteestä.  Se oli ilo kuulla muuten hieman värittömien ja mauttomien romanssitulkintojen keskellä.

Venäjää edustava 26-vuotias Migran Agagzanyan on nimensä perusteella armenialaistaustainen. Hän esittikin armenialaisen kansanlaulun.  Se oli mahtava tulkinta. Laulu huokui armenialaista perinnettä. Ääni soi kauniina, siinä oli oma värinänsä. Hän esitti myös armenialaisen Sogomon Komitasin laulun. Sen maan musiikkiin on ilo tutustua.  Agagzanyanin ohjelmisto oli monipuolinen. Hän kykeni esittämään eri tyyppistä musiikkia. Siitä hyvästä hänet palkittiinkin finaalipaikalla.

Angelina Akhmedova (24 v.) on kotoisin Uzbekistanista. Hän on välierän perusteella upea laulaja ja hänen kotimaassaan varmasti iloitaan saavutetusta finaalipaikasta. Hän on koloratuurisopraano ja rullailee oikein sujuvasti yläilmoissa. Hänen äänensä huokuu Keski-Aasian laulutyyliä, arojen, autiomaiden ja vuoristoseutujen kauas kaikuvaa kaihoisaa sointia.

Noiden mongolialaisten, keskiaasialaisten ja Kaukasiasta tulevien ääni tuo näkyviin sen, millaisessa kulttuuriympäristössä he ovat kasvaneet ja kehittyneet. Siellä on parhaimmillaan hienoa alkuvoimaisuutta. Toivottavasti he säilyttävät perinteensä voiman ja voivat luoda uraa myös länsimaisilla ooppera- ja konserttilavoilla sitä rikastuttaen.

Noita laulajia seuratessa nostaisin esille yhden seikan, josta ehkä hienotunteisuussyistä vaietaan.  Tärkeä osa laulua on myös laulajan ulkonäkö ja konkreettinen laulutyyli eleineen ja ilmeineen. Myös kasvojen estetiikasta on varsinkin klassisessa musiikissa ja esitystyylissä pidettävä huolta. Näyttää häiritsevältä ja kiusalliselta, jos laulajan suu on vinossa tai hampaat tulevat häiritsevästi esille. En viitsi yksilöidä, mutta joskus ilme voi muistuttaa irvistystä, mutta laulun sisältö kertoo aivan muista tunteista. Loistavakin tulkinta voi menettää tehonsa jonkun ulkoisen seikan vuoksi. Naiset kantavat tuosta ulkonäöstä paremmin huolta.

Lopuksi kysyn itseltäni, kuka voittaa. En ole kaikkia kuunnellut, mutta kuulemani perusteella venäläinen Oksana Majorova (32 v.) on vahvoilla.

XVI Tšaikovski-kilpailu - tuntemuksia avajaiskonsertista ja muusta tähänastisesta

Järjestyksessään 16. Tšaikovski-kilpailut ovat päässeet Moskovassa jo hyvään vauhtiin. Avajaiskonsertti pidettiin 17. kesäkuuta. Kerron juttuni loppuosassa siitä ja erityisesti vuonna 2011 kilpailun voittaneen pianisti Daniil Trifonovin loistavasta suorituksesta Pjotr Tšaikovskin pianokonserton nro 1 solistina. Sitä ennen kerron omia tunnelmiani tähänastisesta.  Seuraan kisaa vain netin kautta ja olen ehtinyt katsoa vain pienen osan kilpailusuorituksista.

Suomalaisia kilpailijoita on nyt mukana kaksi kappaletta: 28-vuotias viulisti Sara Etelävuori ja häntä neljä vuotta nuorempi sellisti Senja Rummukainen.  Tätä kirjoittaessani tiedän, että heistä Senja on päässyt alkukilpailusta jatkoon. Kilpailu on todella kovaa tasoa, tarjolla on ollut pelkkää primaa, ja Sarallekin oli suuren suuri voitto jo ylipäänsä päästä kisaan mukaan. Sellon alkukilpailua en seurannut kuin pari suoritusta (Senjan ja erään tanskalaisen nuoren miehen). Huomioni on keskittynyt viuluun, pianoon ja lauluun. Valintoja on pitänyt tehdä, koska kilpailua käydään eri sarjoissa yhtäaikaisesti, eikä aika ja into riitä jälkilähetysten katsomiseen. Viulistien suorituksia olen nyt seurannut eniten ja todellakin aivan ilmiömäisiä huippuja joukossa on. Kisailu kestää kaikkiaan 13 päivää, ensi viikon lopulla kaiken pitäisi olla jo ohitse.

On toki mainittava vielä yksi hyvin tärkeä suomalainen osallistuja. Laulukilpailun tuomaristossa nimittäin näyttää istuvan Matti Salminen. Onnea vaativaan työhön. Laulajia näyttää olevan kilpailussa enemmän kuin muita.  Maiden kirjo laajenee koko ajan. Mongolialaisiin olemme jo tottuneet mutta on siellä mukana jopa iranilainen nainen.

Tätä nykyä osanottajien tuleva menestys ei todellakaan ole pelkästään tuomariston varassa. Kilpailijoiden suoritukset ovat nimittäin kaikkien nähtävissä netissä suorana tai jälkilähetyksenä (https://tch16.medici.tv/en/). Sitä kautta sponsorit sekä konserttien ja festivaalien järjestäjät voivat seurata silmä tarkkana heille mieleen käyviä artisteja. Joku voi tarttua koukkuun ja ura voi sen myötä lähteä myötämäkeen.

Tšaikovski-kilpailut on järjestetty vuodesta 1958 alkaen pääsääntöisesti joka neljäs vuosi. Meille suomalaisille musiikin harrastajille merkittävin muisto niistä on sellisti Arto Noraksen toinen sija vuonna 1966. Sen myötä hän nousi julkisuuteen ja hänen loistava kansainvälinen uransa pääsi alkuun. 

Kilpailussa voittoon yltäneistä monesta on kehittynyt maailman luokan tähti. Ensimmäisenä on tietysti mainittava ensimmäisten kilpailujen pianokilpailun voittaja Van Cliburn (1934-2013). Kun ottaa huomioon voiton ajankohdan 50-luvun lopulla, voi ihan aiheesta arvella, että valinnan takana saattoi olla myös poliittisia motiiveja. Neuvostoliitto oli saanut paljon negatiivista huomiota maailmalla ja maa oli aktiivisesti kehittämässä kulttuurivaihtoa Yhdysvaltojen kanssa. Van Cliburnin voitto ainakin sopi hyvin tuohon tilanteeseen. Se on kuitenkin jälkispekulaatiota. Voiton arvoa ei pidä väheksyä.

Kilpailu koki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jonkinlaisen kriisin. Haluttiin uudistaa sääntöjä, koska vaikutti vahvasti siltä, että tuomaristo suosi vain omia oppilaitaan (lähde). Yksi uudistus koski sitä, että valinnasta tehtiin entisen salaisen äänestyksen sijaan avoin. Lisäksi kilpailuorganisaatio on alkanut edistää voittajien tunnettuutta. Kilpailu on nyt saatu uuteen hehkuun ja yhtenä syynä siihen ovat eittämättä avoimet nettilähetykset.

Kilpailun voittajista haluan mainita muutaman viulistin. He ovat Viktor Tretjakov, Gidon Kremer ja tietysti meille suomalaisille varmasti eräästä tietystä syystä mieleen jäänyt Viktoria Mullova. Maailman maineeseen nousseita pianisteja on Van Cliburnin ohella useita, mm. pedanttisuudestaan tunnettu edelleen aktiivisesti konsertoiva Grigori Sokolov (1966). Vuonna 2011 pianistien taiston voittajaksi valittiin Daniil Trifonov. Tuolloin toisen sijan sai eteläkorealainen Yeol Eum Son, jonka uraa olen itse hieman seurannut.

Muista voittajista minun mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 2015 laulajien sarjan voittaja, mongolialainen basso Ariunbaatar Ganbaatar. Seurasin tuota kisaa tiiviisti ja mies oli kyllä tuolloin parhaimmillaan. Minun mielestäni suorastaan huikea.  Sen jälkeen ei ura ole varmaankaan edennyt toivotulla tavalla.  Seurasin hänen esitystään myöhemmin Cardiffin laulukilpailun finaalissa eikä hän tuolloin erityisemmin loistanut. Kuitenkin finaaliin asti hän oli tuolloinkin edennyt. Cardiffin kilpailuissahan ovat suomalaiset Carita Mattila ja Tommi Hakala yltäneet aikoinaan voittoihin. 

Ganbaatar ja Trifonov palkittiin heidän voittovuosinaan myös erityisellä Grand Prix -palkinnolla. He molemmat olivatkin tuon kunniapalkintonsa ansiosta kutsuttu tämänvuotisten kilpailujen avajaisgaalakonserttiin. Kuten jo mainitsin, Daniil Trifonov oli konsertin päätösnumeron Pjotr Tšaikovskin ensimmäisen pianokonserton solistina. Ariunbaatar Ganbaatarin ohjelmassa oli aaria Tšaikovskin Patarouva-oopperasta. Ganbaatar oli pukeutunut hyvin näyttävään tummaan pukuun, joka kuitenkin osoittautui vääräksi valinnaksi. Salissa oli nähtävästi hiostuttavan kuuma.  Puku taisi ahdistaa, mies hikoili ja näytti siitä kärsivän. En tiedä, onko hänellä nykyisin kiinnityksiä mihinkään oopperataloon. Vuoden 2015 haastatteluista muistan hänen verrattain kehnon kielitaitonsa, mutta ei se laulamista ole häirinnyt.

Ennen kuin menen Daniil Trifonovin suoritukseen gaalakonsertissa, kerron muutaman yksittäisen havainnon alkukilpailuista.  On ollut muutama todella upea alle kaksikymppinen viulisti. Ja tietysti he ovat kotoisin Aasiasta. Siellähän on nykyisin suurin taidemusiikin polte.  Yksi suosikkini oli 17-vuotias Elli Choi, jolle lopulta ei jatkopaikkaa irronnut. Hän on ulkonäön ja nimen perusteella aasialaistaustainen mutta edustaa USA:ta. Totta kai hän oli kilpailuesityksessään vielä raakile, mutta soitti ihailtavaa lapsenomaista energiaa huokuen. Oli erityisen miellyttävää, kun hänen ohjelmassaan oli myös Eugène Ysaÿen musiikkia. Jotenkin häntä katsellessa tuli tuittupäinen pikku-Myy mieleen. Ei hän tietenkään kiukutellut, hän oli vain niin aito ja luonnollinen.

Jatkoon valituista viulisteista haluan nostaa esille pari miestä: 28-vuotias Marc Bouchkov (Buškov) Belgiasta ja venäläinen alkukilpailun viimeisenä esiintynyt 30-vuotias Sergei Dogadin. Ehkä tähän kolmantena voisi nostaa myös Tšekkiä edustavan Milan Al-Ashhabin (26 v.). Heillä on soittoon sellainen ote, että vahva aavistukseni on, että taitavat olla loppuvaiheessa ihan kilpailun kärkiryhmässä. Bouchkov on venäläistaustainen ja hänellä on suvussa vahva musiikkitausta. Hänen isoisänsä on kansainvälisestikin tunnettu viulisti ja orkesterin johtaja Robert Buškov (1932-2015), joka oli mukana ensimmäisen Tšaikovski-kilpailun finaalissa. Myös isä Jevgeni on merkittävä viulisti ja kapellimestari. Isän sisar eli Markin täti on luonut uran viulistina. Markin äiti Alisa on tunnettu viulisti ja suvussa on muutakin viulistiperimää. Äidin isä opetti pikku-Marcin aikoinaan viulunsoiton saloihin. Veren perintöä löytyy ja varmasti motivaatiotakin. Mark Bouchkov on ehtinyt urallaan jo menestyä.

Bouchkov oli alkukilpailuesityksessään temperamenttinen vahvalla itsetunnolla esiintyvä taiteilija, tietysti positiivisessa mielessä. Bachin sooloviuluosuus oli mykistävän upea, Paganini-tulkinta sai ansaitusti huikeat suosionosoitukset ja myös pianistin kanssa yhteistyö sujui saumattomasti. Olen ehtinyt katsoa jo hänen välieräesityksensä. Se oli aivan fantastisen tasapainoinen suoritus.

Sergei Dogadinilla oli alkukilpailussa soittajaparinaan huippuluokan nuori pianisti, nimeä en valitettavasti pysty nyt kertomaan. Bachin sooloviulutulkintaan mies löysi hienoja sävyjä. Sen perusteella olin jo varma, että menee kirkkaasti jatkoon. Mutta ei hän jättänyt sen varaan. Seuraavana soi upea tunnelmaveto Paganinia. Sitten räjähti se Paganinin tunnetuin ”Capricciosa” (nro 24) soimaan. Se oli minulle parasta, mitä olin alkukilpailussa kuullut. Sen jälkeen tuli alkukilpailun pakollisiin numeroihin kuuluva Tšaikovskin Valse-Scherzo, op. 34, edelleen loistokas tulkinta. Lopussa Dogadin esitteli vielä monipuolisuuttaan soittamalla A.P. Rozenblattin luoman sovituksen Bizet’n Carmenista. Rytmi oli hienosti hallinnassa. Se oli mahtavan kilpailuesityksen loppuhuipennus!

Nuo kolme miestä vaativat tietysti naishaastajan. Sellainenkin löytyy. Hän on yhdysvaltalainen 24-vuotias Mayumi Kanagawa. Alkukilpailuesityskin oli hieno mutta vasta välieräsuoritus sai minutkin havahtumaan. Kaksi ohjelmanumeroa tekivät erityisen vaikutuksen. Ensiksi on mainittava Wilhelm Ernstin Etydi sooloviululle nro 6 «The Last Rose of Summer». Se on kyllä lähes akrobatiaa. Ihmettelen, miten voi yhtä aikaa näppäillä ja säestää jousella niin sujuvasti. Aivan kuin se näppäilyääni tulisi jostain muualta. Kanagawa onnistui siinä ja kaikessa muussakin.Kilpailussa Ernstin etydin tapaan kai valinnaisena oleva Cesar Franckin viulusonaatti A-molli on minulle erityisen läheinen sävellys. Jostain syystä siitä on tullut suosikkejani. Kanagawa tulkinta herkisti kuuntelemaan. Hän sai siitä kyllä kaikki tunteet ja tunnot esille. Lopussa tunteet vain tiivistyvät, haikeus jää pintaan, johonkin tuntemattomaan suuntautuva surumielinen kaiho. Meikäpoika melkein värinöi viulun värinän mukana. Ja solistin mukana kulki hänen kainon lempeä hymynsä.

Eipä olisi voinut paremmin käydä, sillä Marc Bouchkov esitti nuo samat kappaleet. Hänen tulkintansa Franckin sonaatista oli aivan Kanagawan tasoinen. Se on aikamoinen virtuositeetti, ainakin alussa räväkämpi. Kanagawa oli ehkä tunteikkaampi, siinä oli kai feminiinisyyttä. Soittajat olivat sisäistäneet sonaatin eri tavalla. ”Kesän viimeinen ruusu” oli Bouchkovilla voimallisempi, tunneherkkyydessä jäätiin jostakin paitsi mutta suvereeni ote toi toisenlaista syvyyttä. Bouchkov soitti lisäksi todella upean Sergei Prokofjevin viulusonaatin. Oi, kuinka iloisesti ja herkästi siinä jousi välillä tanssi kielten päällä! Odotan kiinnostuneena varsinkin Dogadinin suoritusta.

Keskiviikon myöhäisillassa kuuntelin oman ravintolailtani päätteeksi 20-vuotiasta japanilaista pianistia nimeltään Mao Fujita. Pienikokoisena ja siloposkisena hän näytti alle 15-vuotiaalta. Olihan huikea virtuoosi! Konserttisalissa suosionosoituksille ei tahtonut tulla loppua. Ja minäkin olisin halunnut taputtaa, mutta oli jo myöhä enkä halunnut häiritä naapureitani. Löysin sittemmin Youtubesta hänen esityksiään.

Taso on kilpailussa ylipäänsä kova. Jotta siinä menestyisi, ura on aloitettava jo aivan pienenä. Siitä alkaa pyöritys, jossa vanhemmat kyllä joutuvat välillä pakolla kyykyttämään pientä lahjakkuuden alkua. Toivottavasti nuoret soittajat kestävät paineet ja yltävät tämänkaltaisessa kisassa parhaimpaansa. Ja ennen kaikkea – ymmärtävät, että jo pelkkä osanotto on heille suuren suuri voitto! He ovat tällä maapallolla edistämässä arvokasta eurooppalaista perintöä, eivät pelkkää omaa uraa.

Nyt siirrytään avajaisgaalaan, jonka päätähtenä oli kapellimestari Valeri Gergijevin ohella vuoden 2011 kilpailujen voittaja ja Grand Prix -palkinnon saaja Daniil Trifonov, johon nyt pelkästään keskityn. Hän on vasta 28-vuotias. Hyvin nuorena saavutettu kilpailuvoitto on kantanut hedelmää. Hän oli aikansa lapsitähti. Nyt hänestä on kypsynyt musiikkiin täysillä antautuva soittotaituri.

Youtubesta löytyy video vuodelta 1999, jossa hän esiintyy 8-vuotiaana eräässä nuorten soittajien konsertissa. Siinä esiintyi eräässä kilpailussa menestyneitä lapsia ja nuoria. Trifonov oli voittanut nuorimman ikäluokan sarjan. Ensimmäisenä numerona hänellä on Mihail Glinkan Nocturne ”Separation” ja sen jälkeen hän esittää vielä oman sävellyksensä (!) nimeltään Buratino.  Video on pituudeltaan noin 6 minuuttia ja on katsottavissa täällä:  https://www.youtube.com/watch?v=imGD8UsZxu8.

Nyt hän esiintyi Moskovan konservatorion perinteitä täynnä olevassa juhlasalissa XVI Tšaikovski-kilpailut avaavassa gaalakonsertissa. Tuo juhlasali on minullekin läheinen. Siihen liittyy paljon hienoja muistoja. Monta upeaa konserttia on siellä tullut kuunneltua. Ja nyt kun seurasin tätä konserttia netin välityksellä, tunsin kyllä samalla olevani henkisestä läsnä tuossa salissa.

Tšaikovskin pianokonsertto nro 1 B-molli, opus 23 (Piano Concerto No. 1 in B-flat Minor) on maailman suosituimpiin kuuluva pianokonsertto. Ja kyllä se on saanut historiansa aikana monen monet kuulijat ja katsojat suurten tunteiden valtaan. Se on tuonut lohtua, antanut elämään voimaa – tai ehkä myös unohdusta. Tutkijat ovat saaneet tulkittavaa. Nyt salissa sekä esittäjät että yleisö tunsivat sen varmasti läpikotaisin. Tuttu se oli, mutta niin se vain on, että siihen ei kyllästy koskaan. Siihen paneudutaan kuin uuteen ja sitä kuunneltaessa odotetaan löydettävän jotain uutta.

Daniil astui yleisön teen hyvin poissaolevan oloisena. Olin jopa yllättynyt ja päässäni kävi ajatus, olisiko se välinpitämättömyyttä. Ei varmasti ollut. Soittoonsa hän tarttui sitäkin suuremmalla antaumuksella.

Teen jonkun mielestä ehkä latistavan eleen ja laitan tähän oheen kuvakavalkadin Trifonovista. Kertokoot ne osaltaan muusikon eläytymisestä. Otin kuvat tietokoneeni näytöltä, siksi laatu on mitä on. Lähetyksen videokuvaus oli eläväinen. Kameroita oli runsaasti ja eri kuvauskulmat vaihtelivat tiiviisti. Katsoja pysyi intensiivisesti läsnä musiikissa. Lähikuvat seurasivat toisiaan, oli sormituntuma soittoon. Orkesteri tuli aivan kuin suoraan katsojan iholle. Mutta ei se olisi tullut ilman musiikin tenhoa. Kuvaajat ja ohjaaja ovat taitavia löytämään esittäjistä ja muualtakin salista kuvauksellisia kohteita. Huilisti tuntui olevan suosikki, ja huiluillahan on muutenkin keskeinen osa ainakin konserton toisen osan alussa. Erästä tummahiuksista viulistineitoa tuntui ohjaaja myös hamuavan kohteekseen. Minä en valitettavasti sattunut olemaan tarpeeksi hyvin valveilla.

Kuvaajan suosikkikohde

Fazioli sai paljon positiivista huomiota

Maestro Valeri Gergijev

Seurasin konserttia kaikessa rauhassa keskittyen musiikkiin ja myös salin tapahtumiin. Kyseessä on ns. live-striimi. Vieressä juoksee kommenttiliuska, johon silmä välillä tarttuu. Sieltä sitten saankin eteeni yllättävää tekstiä. Jotakin ei ole niin kuin pitäisi. Aluksi joku valittaa sointia, se on huono. Siihen tulee kyllä selkeä vastaus. Facebookissa (jonka kautta minäkin konserttia seurasin) esitys tulee monona, stereona sitä voi seurata muualla (osoitteessa: tch.16.medici.tv). Eräs toteaa, että huonosta äänen laadusta huolimatta soitto on upeaa.

Mielenkiintoisempia kommentteja liittyy siihen, että hän rikkoo totuttuja tapoja ja säännönmukaisuuksia. En ihan itse pääse perille, mitä nuo viestit konkreettisesti pitävät sisällään. Todetaan jotain ”hitaista oktaaveista” ja siitä, että ”se ei ole alkuperäistä tonaliteettia”. Hän on siis ottanut omavaltaisuuksia, mikä sitten noiden kommentoijien mielestä ei olekaan huono asia, hän ei riko mitään ”pyhiä periaatteita”, joita tuota pianokonserttoa pitäisi ”oikeasti” soittaa, vaan hän on poikkeavuudessaan lähinnä rohkea. Joku toteaa, että ”aksentit ovat outoja”. Solistin epätavallinen musikaalisuus hallitsee soittoa. Hän välttää teknisiä riskejä. Kuitenkin hän loppujen lopuksi saa noista ratkaisuistaan kiitosta. Ja varmasti hänen tulkintansa ei ole ainakaan tehnyt välinpitämättömäksi.

Kun en ole musiikin ammattilainen, en päässyt kaikesta arvostelusta perille. Jäin kuitenkin ihmettelemään yhtä. Jos solisti poikkeaa alkuperäisestä rytmistä tai sävellajista, niin tuo muutos on tietysti pitänyt ensin käydä läpi kapellimestarin ja myös orkesterin kanssa. Se on saumattoman yhteistyön edellytys. Noilta huippuammattilaisilta se tietysti käy nopeasti, Trifonov ja maestro Gergijev tuntevat hyvin toisensa, mutta muitakin työkiireitä heillä varmasti on.  Tuo nimenomainen konsertti on kuitenkin ollut myös heille poikkeuksellisen tärkeä.

Onneksi keskustelussa on mukana eräs venäläinen Nadja. Hän lopulta liikkuu samalla aaltopituudella kuin minä ja pelastaa minut umpikujastani:

”Voi luoja, mikä herkkyys ja voima, rajaton rakkaus Tšaikovskiin! On sellainen tunne, että parempaa esitystä tästä konsertista ei enää voi olla. Loistava taiteilija! Jumala häntä siunatkoon!”

Juuri niin, soitossa oli sellainen tunnevoima, että harvoin se pystyy välittymään salin ulkopuolelle minkään suoran TV- lähetyksen tai striiminkään kautta.

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Daniil Trifonov Vokaliisin lumoissa

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”.

Huikeaa soittoa! Se saa facebookin striimilläkin eräät ihastuksesta hämilleen. Yleisö sai varmasti enemmän kuin oli odottanut. Ilta ei jäänyt tylsäksi virallisia avajaispuheita seuranneeksi soitannaksi. Oli myöhä mutta väsymystä ei näyttänyt olevan ilmassa. Ei olisi näin hienompaa evästystä antaa edessä olevaan kilpakoitokseen.

...

Kilpailun loppunäytös käydään uudessa Zarjadje-konserttitalossa. Se on vastikään valmistunut ja sijaitsee Kremlin kupeeseen rakennetussa puistossa entisen monelle Neuvostoliiton kävijälle perinteikkään Rossija-hotellin paikalla. Näyttää upealta. Vieressä sijaitsee mainio historiallinen museo – Romanovien pajareiden palatsi, joka vie vieraansa 1400-1600-luvun Moskovaan. Lähempiä tietoja voi lukea vaikka täältä. Niin Moskovakin muuttuu.