Kirjoituksessani on tarkoitus mennä Venäjän nykynäkymistä tulevaisuuden uhkiin. Aion selvitellä kolmea tekstiä, joiden yhteen
saattaminen ei kyllä suju aivan luontevasti. Teen sen kuitenkin, kun kerran olen ne
sattunut lukemaan ja ovat mieleeni jääneet. Linja näyttää kyllä selvältä:
alkaneesta vuodesta lähdetään eteenpäin ja katse on kirkassilmäisesti
eteenpäin. Kurkistetaan myös poliittisiin klišeisiin, nehän käyvät hyvin kaupaksi.
Ehkäpä tämä ajatuksia herättää pienestä epäjohdonmukaisuudesta huolimatta.
Venäjällä menee huonosti, minkä ruplan arvokin kertoo.
Huonosti menee Suomessakin mutta pysyttelen
kuitenkin Venäjässä. Kurjuudessamme voimme roikkua euromme varassa näennäisen
vahvoina. Venäjällä ruplan arvo tuo totuuden suoraan silmien eteen. Syksyllä 2014
sain yhdellä eurolla reilut 40 ruplaa, nyt arvo on hypähtänyt välillä jo 90:een.
Tällä hetkellä ollaan tosin hieman sen alapuolella, mutta sitähän ei tiedä, mihin
öljyn hinnan vaihtelu sen vie taas muutaman päivän kuluttua. Toki myös talouspakotteilla
ja muilla maailman tapahtumilla on vaikutuksensa.
Hälytyskellojen soidessa presidentti Vladimir Putinin suosion
kerrotaan edelleen olevan hyvin korkea, tosin analyyseissä on muustakin viitteitä
havaittavissa. Kuluvana vuonna maassa järjestetään valtakunnalliset duuman eli
Venäjän federaation parlamentin vaalit, joissa mitataan kansan kantaa.
Tarkemmin sanoen vaalipäivä on 18. syyskuuta 2016: https://en.wikipedia.org/wiki/Russian_legislative_election,_2016.
Tämän lisäksi myös alue- ja paikallistasolla on vaaleja, nähdäkseni ei
kuitenkaan koko maassa. Vaaleissa joka tapauksessa mitataan valtaa
yksiselitteisesti pitävän Yhtenäinen
Venäjä –puolueen nykykannatus. Puolue voittanee vaalit, mutta pienetkin
keikahdukset voivat kertoa paljon.
…
 |
| Primorjen aluepiiri, Vladivostok sen keskuksena |
Ensimmäinen vastaani tullut kirjoitus on vain pieni Venäjän
itäisintä kolkkaa koskeva sanomalehtiuutinen. Siinä mennään Vladivostokiin ja
Primorjen aluepiiriin: http://www.eastrussia.ru/news/vladivostok-vpal-v-pessimizm-i-depressiyu-dkts/.
Kaupungissa on tehty kyselytutkimus, jonka tarkoituksena on arvioida väestön
mielialoja. Otsikko kertoo kyselyn tuloksen: ”Vladivostok on vajonnut pessimismiin
ja depressioon.” Käytävän päässä ei näytä olevan valoa, mikä saattaa heijastua
vaalien edellä mielenilmaisuina: kansa voi nousta kaduille osoittamaan mieltään
niin kuin on käynyt aiemminkin vastaavissa tilanteissa.
Kyselyn tulos kertoo karua kieltään. Noin 60 prosenttia
vastanneista katsoo, että pohjaa ei ole vielä nähty, odotukset talouden kehityksestä
ovat matalalla, pahempaa pelätään olevan tulossa. Noin 20 prosenttia katsoo,
että vaikeimpia aikoja eletään parhaillaan. Vain 13 prosenttia kyselyyn
osallistuneista katsoo pahimman olevan jo takana, he näkevät siis jo valoa
tunnelin päässä. Loput – noin 6 prosenttia – eivät osanneet vastata. Lopputulos
on siis, että noin 80 prosenttia vastanneista näki tilanteen hyvin
pessimistisenä ja lohduttomana. Viiteentoista vuoteen tilanne ei ole ollut noin
masentava.
Lehtiuutisen mukaan nyt arvioidaan, että väestön mielialat
ja matalat odotukset saattavat merkitä levottomuuksia ja katumielenosoituksia.
Se voi näkyä suoraan siinä, että syksyllä edessä olevissa Primorjen aluepiirin
ja Venäjän Duman vaaleissa valtapuolue Yhtenäisen
Venäjän kannatus voi laskea. Todettakoon, että vuoden 2011 vaaleissa sekä
piiri- että valtakunnan tasolla äänimäärä jäi alle 34 prosentin. Ja silloinkin
tilanne purkaantui mielenilmaisuina ja levottomuuksina. Nyt saman pelätään
toistuvan.
Kansan mielialat lisäävät siis alueella sosiaalisia
jännitteitä ja voivat mm. näkyä valtapuolueen kannatuksen laskuna. Tosin
kyselyn tehneen Kauko-idän
konsultointikeskuksen (The Far East Consulting Center) asiantuntijat
toteavat, että Vladivostokissa tulokset ovat yleensä olleet muuhun maahan
verrattuna keskimääräistä huonommat.
 |
| Vladivostokin satama |
…
Edellisessä Vladivostokin tilanneanalyysissa viitattiin
konsultointikeskuksen ohella myös valtiollisen sosiologisen tutkimuslaitoksen VTsIOM:n
(https://fi.wikipedia.org/wiki/VTsIOM)
odotuksiin, vaikken sitä erikseeen maininnutkaan. Seuraavaksi esittelen tuosta
tutkimuslaitoksesta aikoinaan eronneen riippumattomaksi julistautuneen ja
sellaisena myös pidetyn ja varsinkin länsimaissa arvostetun Levada-keskuksen (http://www.levada.ru/eng/levada-center)
johtajan Lev Kudkovin näkemyksiä. Kyseessä on haastattelu ja se on ilmestynyt
alkuaan 11. tammikuuta Fontanka-sivustolla: http://www.fontanka.ru/2016/01/10/017/.
Se löytyy myös Levada-keskuksen omilta sivuilta: http://www.levada.ru/2016/01/11/nas-zhdyot-ne-neostalinizm-a-koe-chto-drugoe/.
Otsikko kuuluu: Meitä ei odota
uusstalinismi vaan jokin muu. Se kertoo mielestäni jutusta paljon. Pessimistisiä ovat näkymät. Haastattelu
kertoo paljon maan ilmapiiristä, mutta varsinaista analyysia jäin hieman kaipaamaan.
Kudkov näkee maassa alemmuuskompleksia ja toisaalta patriotismin
nousua. Presidentti Putiniin suhtaudutaan kaksijakoisesti. Hänen suosionsa oli
alimmillaan ennen Sotšin olympiakisoja. Olympiakisat pysähdyttivät suosion
laskun, ja Krimin liittyminen Venäjään nosti maahan patriotismin aallon ja
presidentti Putinin kannatus lähti nousuun. Ennen sitä jopa 47 prosenttia
väestöstä olisi halunnut nähdä presidenttinä jonkun toisen, mielellään eri
poliittiseen leiriin kuuluvan henkilön. Nyt kansa näkee länsimaissa vihollisen
ja on yhdistynyt presidentin ympärille. Lännen pelätään hajottavan maata,
pääsevän käsiksi maan rikkauksiin, saavan vaikutusvaltaa maan talouselämässä ja
kaiken kaikkiaan heikentävän maan asemaa. Kudkov näkee, että nuo asenteet on
syötetty kansalaisiin ulkoa käsin.
Jutun alussa tiedustellaan Kudkovin mielipidettä vuoden 2015
tärkeimmästä tapahtumasta. Hän mainitsee kaksi: Syyrian sodan ja Boris
Nemtsovin murhan. Syyrian sota merkitsee viholliskuvan muutosta ja
kiristyspolitiikan jatkumista suhteessa Länteen. Yritetään rikkoa länsimaiden
yhtenäisyys, jotta sitä kautta tunnustettaisiin Krimin niemimaa osaksi Venäjää.
Sisäpolitiikassa se merkitsee ”panostamista traditionalismiin,
sotilaallis-poliittiseen mobilisaatioon, lännenvastaista linjaa, antiliberaalia
politiikkaa, kieltäytymistä välttämättömistä ja kauan kypsytellyistä
institutionaalisista muutoksista autoritääris-korruptoitunutta
hallintojärjestelmää vastaan”. Ja Kudkov mainitsee myös ”vainopolitiikan”
suhteessa vallan kriitikkoja kohtaan. Nemtsovin murha kertoo Kudkovin mukaan
siitä, että valtajärjestelmä ei kaihda minkäänlaisia toimia suhteessa
oppositioon. Se eliminoi omat opponenttinsa, syyttäen heitä kansallisesta petoksesta
tai leimaten heidät vastuuttomiksi.
Liberaalilta väestönosalta puuttuu Kudkovin mukaan
yhtenäisyyttä. Sen mielipiteet ovat jakautuneita.
Kudkov on siis tulevaisuuden suhteen pessimisti. Mutta ei
kuitenkaan aivan täysin. Lopussa toimittaja kysyy Kudkovilta, mitä mieltä tämä
on siitä, että George Orwellin kirja 1984
on noussut TOP-10:een. Sen Kudkov näkee myönteisenä merkkinä. Kirja on saanut
uusia lukijoita. Kun totalitarismi tuntuu palaavan, kansassa on myös heräämisen
tuntemuksia. Orwellin teoksesta voi löytää Kudkovin mukaan paljon nykyaikaan
liittyvää diagnoosia.
…
Kolmanneksi siirryn kaikkein pisimpään tekstiin, joka ei ole yhtä tuore kuin edelliset. Olen sen saanut eteeni tekstinä, mutta alkuaan kyseessä
on erään laajemman tapahtuman yhteydessä ollut online-lähetys. Minulle tämä on
ehdottomasti kiinnostavampi juttu kuin yllä mainittu Lev Kudkovin haastattelu.
Puhujana on politiikan tutkija Jekaterina Shulman (Екатерина Шульман). Keskustelua
johtavat Aleksandr ja Svetlana Shmelev. Jutun otsikko on Ovatko uhat todellisia vai luuloteltuja: mistä meitä pelotellaan ja
mitä oikeasti kannattaa pelätä? Se on kirjallisessa muodossa julkaistu
25.1.2015, mutta itse online-lähetys on järjestetty 7. kesäkuuta 2015, eli
mistään kovin tuoreesta materiaalista ei ole kysymys (http://polit.ru/article/2015/10/25/dangers/).
Shulman aloittaa pitemmällä puheenvuorolla. Lopussa on
yleisökysymyksiä. Pitäydyn jutussani Shulmanin varsinaisessa puheenvuorossa,
lopun yleisökysymyksiä en nyt käsittele, koska teksti on muutenkin pitkä.
Kerron sisällön tiivistäen. Suora käännös se ei ole. Osin olen kääntänyt
suoraan Shulmanin ilmaukset, osin käytän selvyyden vuoksi omia sanavalintojani.
Jos olen lisännyt jotain, laitan selvyyden vuoksi merkinnän PE (niitä taitaa
olla vain pari). Halusin laittaa mukaan myös viittauksia Suomeen ja Suomessa
käytävään keskusteluun. Jätin ne kuitenkin lopulta pois. Minulla on kyllä oma
näkemykseni, mutta lukija tehköön päätelmänsä itse. Suomalaisesta näkökulmasta
katsoen ei Shulmanin esitystä voi kovin yksioikoisesti tulkita. Kyllä
kannatusta puolesta ja vastaan tulisi poliittisen kentän eri puolilta.
 |
| Politiikan tutkija Jekaterina Shulman |
Yhteenveto Shulmanin esityksestä:
Lyhytjännitteisemmälle lukijalle kerron Shulmanin
ydinsanoman. Alussa Shulman käsittelee yhteiskunnan uhkia ja toteaa, että ne
käyvät hyvin kaupaksi, paitsi mediassa myös valtionhallinnossa: uhan myötä
valtion eri sektorit saavat läpi rahoitusvaateitaan. Shulman toivoo
poliittiselta järjestelmältä, että vallan pyramidi säilyy. Päätöksenteko säilyy
kansalla vallan eri tasoilla. Eli hän toivoo, että valtaa ei siirretä
paikallistasolta keskusjohdolle. Hän toivoo vallan rakenteelta läpinäkyvyyttä
ja avoimuutta. Se on paras keino ääriliikkeiden ja separatismin nousua vastaan.
Lisäksi hän sulkee ehdottomasti pois sellaisen näkemyksen, että yhden valtion sisältä
voitaisiin vaikuttaa toiseen valtioon muuta kuin korkeintaan yksittäisissä
tapauksissa. Jos siltä joskus näyttää, että näin tehdään, se on samaa kuin
aurinkoa nostettaisiin kammella, vaikka se on noussut itse. Myyräntyötä voidaan
tehdä, mutta vallankumoukseen tarvitaan miehitys.
Ääriliikkeiden ja separatismin luomalle uhalle Shulmanilla
on myös näkemyksensä. Tämänkaltaisilla liikkeillä on taipumus kärjistyä
joutuessaan eristyksiin. Siksi ne pitäisi hänen mielestään saada mukaan
poliittista päätöksentekoa. Kun niitä tukevat ihmiset pääsevät poliittiselle
kentälle ja joutuvat sitä myöten yhteistyöhön muiden poliittisten voimien
kanssa, ne joutuvat omia tavoitteitaan saavuttaakseen tyytymään
kompromisseihin. Sen myötä liikkeet pehmenevät. Shulman ei näe niistä uhkaa
yhteiskunnalle tai poliittiselle päätöksenteolle. Päinvastoin, yhteistyö yhdistää.
Naapureille ei haluta käyttää väkivaltaa.
Paikallista itsehallintoa on kehitettävä. Mitä enemmän
valtaa annetaan alueelle itselleen, sitä suurempi yhteys sillä on alueen
taloudelliselle kehitykselle ja myönteinen kehitys ihmisten elintasolle.
Lisäksi separastisille liikkeille on mahdollisuuksien mukaan
pystyttävä delegoimaan valtaoikeuksia, Läpinäkyvyyden lisääntyessä myös
epäaidot uhat paljastuvat alkaen näyttää rujoilta.
Lopussa Jekaterina Shulman kääntää katseen Venäjän ja
samalla koko maailmamme suurempiin ongelmiin, joiden rinnalla Ukrainan kriisi,
NATOn lähentyminen tai jopa islamistisen valtion luominen näyttävät pieniltä.
Kyse on sellaisista globaaleista ongelmista kuin energiapolitiikka ja kansan
väestörakenne. Energian tuotannossa on jääty liikaa öljyn varaan.
Väestörakenteen kehitys vaatii pikaisia toimia (kuten eläkekysymys). Ne eivät
nykyisessä uhkakuvien rintamassa tunnu käyvän kaupaksi. Näin Shulman lopettaa
oman esityksensä hieman pessimistisiin näkymiin, vaikka hän alkuun onkin luonut
myös positiivisia ratkaisuja. Tämän jälkeen ohjelmassa on tilaa kysymyksille,
joita ei tämän kirjoituksen puitteissa ole mahdollisuutta syvemmin käsitellä.
Tässä tuli Shulmanin sanoma tiivistettynä. Kerron vielä saman pitempänä versiona.
…
Jekaterina Shulman käsittelee esitelmässään poliittisella
kentällä vallitsevia uhkakuvia ja pelkoja, joita on karkeasti sanoen
kahdenlaisia. On niitä, jotka ovat joko julkisesti esillä, ja on niitä, jotka
eivät ole esillä ja joihin ei kiinnitetä huomiota, mutta jotka kuitenkin
vallitsevat keskellämme.
Shulman aloittaa aiheen tutulla toteamuksella, jonka mukaan
huonot uutiset myyvät mediassa paremmin kuin hyvät. Sillä on yhteys ihmisen
aivotoimintoihin, jotka reagoivat uhkaan hanakammin kuin esimerkiksi
mielihyvään. Se on osa ihmisen henkiinjäämismekanismia ja liittyy ihmisen
biologiseen olemukseen. Tiikeri saattaa piillä pensaikossa, minkä vuoksi on
oltava varuillaan. Huonot uutiset kiinnostavat. Ja jos ne koetaan itsensä
kannalta uhkaaviksi, ne on huonoista uutisista parasta lajia.
Tähän liittyy esityksen toinen keskeinen toteamus, joka
liittyy valtion ja valtiokoneiston luonteeseen. Jokainen valtio yrittää aina
”kapitalisoida” uhan. Tällä Shulman tarkoittaa, että valtiokoneisto pyrkii
tämän myötä laajentamaan valtaoikeuksiaan ja lisäämään alalle rahoitusta.
Mikään ei myy niin hyvin kuin uhka, eikä pelkästään mediassa, vaan myös
budjetissa. Rahoituskanavat aukeavat ja lisää voimavaroja käytetään taisteluun
uhan poistamiseksi.
Shulman korostaa, että näin tekevät kaikki. Se kuuluu
valtion perusluonteeseen. Hallintokoneisto vaatii uhkien myötä rahoituksen ja
valtuuksiensa laajentamista. Yhteiskuntajärjestelmä voi toki tuoda omat
rajoitteensa. On niitä, jolloin valtiolle ei ole luotu esteitä, ja toisia,
joissa ”ruokahalua” hillitään.
Esimerkiksi syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen USA:n
turvallisuuspalvelun valtuudet lisääntyivät ja toimintakenttä laajentui
huomattavasti. Kun Beslanissa tapahtui terrori-isku (koulukaappaus:https://fi.wikipedia.org/wiki/Beslanin_koulukaappaus),
niin Venäjällä peruttiin kuvernöörin vaalit ja sen myötä laajennettiin
presidentin valtaoikeuksia. Hän sai mahdollisuuden nimetä alueellista johtoa,
mihin aiemmin ei ollut mahdollisuuksia.
Ja uhkana on myös terrorismi, jota tarkastellaan ulkoisen ja
sisäisen uhan yhdistelmänä. Se on myös
vallanpitäjien kannalta edullinen, koska sen myötä voidaan lisätä rahoitusta
taisteluun jotakin sellaista vastaan, mitä ei ”aseettoman silmin” voi nähdä.
Terrorismi mahdollistaa taistelun ei vain ulkoista vaan myös sisäistä
vihollista vastaan, koska katsotaan, että terroristiverkostot ovat
kansainvälisiä ja tunkeutuvat valtion alueelle ja synnyttävät myös sisäisiä
pesäkkeitä.
Uhka on mennyt yhteiskunnassa hyvin kaupaksi, on sitä myyty
sitten terrorismin, separatismin tai jonkin muun nimissä. Ne voivat toki olla oikeita uhkia tai sitten eivät
ole. Pitää kuitenkin ymmärtää, että itse mekanismi on valtiolle eduksi, ja oman
asemansa vahvistamiseen se sitä käyttääkin. Siksi kansalaisten huomio on
suunnattava epäaitoihin uhkiin. Miten ne erottuvat aidoista? Eri kielikuvien ja
poliittisen terminologian avulla voidaan vahvistaa noita epäaitoja uhkia.
Niiden avulla myydään lääkkeitä olemattomiin sairauksiin.
Tämä ei tarkoita, että puheet uhista ovat satua, Shulman
lisää toistamiseen. Ääriliikkeitä ja separatismia on olemassa. Hän haluaa
kiinnittää huomion siihen, miten tuota uhkaa voi vastustaa ja vähentää muuten
kuin pumppaamalla voimavaroja valtarakenteille ja armeijalle.
Sitten Shulman tuo esille asian, jossa valtiovallallakin on
rajansa. Se ei pysty järjestämään ulkomailla vallankaappausta tai
kansanliikettä. Vallankumousta ei voi ”ostaa” muualta. Jos vakavasti ottaen
halutaan vaikuttaa maan päätöksentekoon, maa pitäisi miehittää (PE: myöhemmin
käy ilmi, että Shulman viittaa tällä myös Ukrainan ja Venäjän suhteisiin).
Yksittäinen maa voi vaikuttaa toiseen valtioon. Kaikki
valtion vaikuttavat toisiinsa taloudellisten suhteittensa kautta. Jotta
olennaisesti vaikuttaisi, valtion pitää täyttää kaksi ehtoa: sen pitää olla
naapuri sekä sen pitää olla taloudelliselta ja sotilaalliselta potentiaaliltaan
suurempi ja tämän lisäksi huomattava kaupallinen ja taloudellinen
yhteistyökumppani. Tällöin sillä on vaikutusvaltaa.
Shulman lisää, että totta kai yksittäinen valtio pyrkii mahdollisuuksiensa
mukaan vaikuttamaan toisen maan päätöksentekoon. Suurimmassa tapauksessa
ponnistelut ovat kuitenkin ”auringon nostamista käsipelillä”. Joku tienaa sillä
rahaa, mutta aurinko nousee kuitenkin itsekseen, jos on noustakseen. Kyse on
objektiivisista seikoista. Hallinnossa tehdään päätökset sisältä käsin, ulkoa
ei niihin voi viime kädessä vaikuttaa.
Shulman nostaa esille pari esimerkkiä historiasta.
Ensimmäinen viittaa Englannin ja Espanjan suhteisiin, kun Englannissa epäiltiin
Espanjan tekevän myyräntyötä katolisuuden puolesta. Toinen tapaus liittyy
Ranskan vallankumoukseen 1790-luvulle. Kyse on ns. ” Pittin kullasta”.
Ranskassa epäiltiin, että Englanti pyrkii vaikuttamaan Ranskan sisäisiin
asioihin. Kaikki alkoi siitä, kun vuonna 1789 nousi huhuja siitä, että Englanti
käyttää huomattavasti varojaan luodakseen Ranskaan epäjärjestystä.
Venäjänkielen taitoiset voivat lukea täältä: http://www.e-reading.club/chapter.php/63635/43/Chernyak_-_Pyat'_stoletiii_taiinoii_voiiny.html.
Englannin pääministerinä toimi tuolloin William Pitt nuorempi (https://fi.wikipedia.org/wiki/William_Pitt_nuorempi).
Huhuja käytettiin tietysti propagandistisiin tarkoituksiin.
Väitettiin, että Englanti sponsoroi vastavallankumouksellisia ympäri koko
Vendeen departementin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vend%C3%A9en_kapinat).
Ranskalaisten käsityksen mukaan sen vuoksi he siellä taistelivat, eivät siksi,
että se oli jälkeen jäänyt maaseutualue, jossa vallankumouksen toteuttama maan
uusjako ei miellyttänyt. Kaikki muka vain johtui siitä, että William Pitt
nuorempi lähettää sinne rahaa.
Shulman lisää, että Ranskan vallankumouksesta on lähtöisin
monia ”ideologisia klišeitä”. Muun muassa kansan vihollisen käsite on hänen
mukaansa sieltä peräisin. Siellä myös alettiin säätää erilaisia säädöksiä,
kuten asetus ”Epäilyttävistä”. Siis ne, jotka ilmaisevat liian suurta surua
giljotiiniin joutuneiden vuoksi, ovat epäilyttäviä ja heidät pitää vangita. Se
puolestaan, että upotettiin mereen ihmisiä täyteen ahdettu proomu, on
puolestaan peräisin Lyonista ja tehtiin Joseph Fouchén määräyksestä (https://en.wikipedia.org/wiki/Joseph_Fouch%C3%A9).
PE(lisätty 27.1.2016): ”Kansan
vihollisen” käsitettä on Venäjällä viime aikoina käyttänyt mm. Tšetšenian
presidentti Ramzan Kadyrov leimaten sillä oppositiota.
Shulman toteaa jatkoksi, että englantilaisilla oli tarpeeksi omia huolia, jotta he olisivat ryhtyneet muun maan sponsoreiksi.
Shulman toteaa jatkoksi, että englantilaisilla oli tarpeeksi omia huolia, jotta he olisivat ryhtyneet muun maan sponsoreiksi.
Tämän osion lopuksi Shulman toteaa, että ulkopuolelta ei voi
synnyttää vallankumousta, mutta se ei tietenkään merkitse, etteikö olisi
olemassa ihmisiä, jotka saavat muualta rahaa voidakseen tehdä myyräntyötä. Nuo
ihmiset onnistuvat harvoin luomaan vakavaa uhkaa.
…
Tämän jälkeen siirrytään tutkimaan kahta Venäjälläkin
ajankohtaista ilmiötä: ekstremismiä (ääriryhmiä) ja separatismia.
Ekstremismin kehittymiseen vaikuttaa Shulmanin mukaan se,
että ihmiset ovat joutuneet eroon poliittisista vaikutuskanavista. Eristyksiin
joutuessaan poliittisilla ryhmittymillä on taipumusta radikalisoitua. Se on
yleinen sääntö, luonteenomaista kaikille ja kaikkialla. Se joka ei ole ollut ekstremisti
eikä aio sellaiseksi tulla, eikä ole aikonut rikkoa lakia seuratakseen omaa
agendaansa ja poliittisia tavoitteitaan, voi sellaiseksi tulla, jos hän joutuu
erotetuksi laillisesta poliittisesta prosessista.
Suljetusta ryhmästä tulee väistämättä lahko, Ensin siitä
eroavat ne, joita voisi kutsua hillityiksi. Jäljelle jää jonkinlainen ydin. Jos
ei ole mahdollista ilmaista kantaansa tai puolustaa intressejä laillisesti ja kun
maltillisempi puoli on jäänyt ryhmästä pois, ryhmään jääneistä ja uusista
mukaan tulleista tulee ekstremistejä. Väistämättä päädytään ajatukseen, että ei
lakia tarvitsekaan noudattaa. Laki ei heitä suojele ja vastaavasti he eivät ole
velvollisia sitä noudattamaan. Näin saavat erilaiset laittomat aktit alkunsa.
Ekstremismi parannetaan keinolla, jota pedagogiikassa
kutsutaan inkluusioksi. Ihmiset
vedetään mukaan poliittiseen järjestelmään ja päätöksen tekoon. Hyvä lääke sitä
vastaan on vaalijärjestelmä. Ja tähän kuuluvat vaalit, joita tapahtuu vallan
eri tasoilla ja mahdollisimman usein.
Vaalit on valtava pölynimuri, joka imaisee mukaansa kaikki
poliittisesti aktiiviset kansalaiset tarjoten heille tavalla tai toisella osallistumismahdollisuuksia.
He voivat joko suoraan olla ehdolla tai tukea jonkun ehdokkuutta vaikka
vaalityöhön osallistumalla.
Ihmisille on siis luotava mahdollisuus osoittaa omaa
yhteiskunnallista aktiivisuuttaan laillisin keinoin. Heidän ei tällöin tarvitse
mennä nurkkaan kehittämään pommia etsien siihen teko-ohjeita internetistä,
Shulman lisää. Tämä on kuitenkin hänen mukaansa vasta ensimmäinen vaihe.
Toinen vaihe on se, kun ihminen valitaan osaksi poliittista
järjestelmää. ja hän alkaa toimia sen sääntöjen mukaan. Meillä usein puhutaan,
että vallassa ollessaan vasemmisto oikeistolaistuu ja oikeisto
vasemmistolaistuu. Me olemme taipuvaisia ymmärtämään sen siten, että päästyään
osaksi valtamekanismia, ihminen muuttuu kyynisemmäksi ja alkaa toimia
vakaumustaan vastaan. Tosiasiassa siitä ei ole kyse. Politiikkaan mennessään
ihmiset vain ovat pakotettuja kompromisseihin. ”Vähemmän romanttisesti
ilmaistuna” he joutuvat käymään kauppaa samanlaisten ihmisten kanssa kuin hän.
Se toimii radikalisoimista vastaan. Jos jollakulla on taipumuksia äärimmäisiin
tekoihin, hän joutuu ne unohtamaan ”käydessään kauppaa” ja tinkimään muiden
osakkaiden kanssa.
Nyt Shulman palaa kysymykseen uhasta. Avoimien vaalien myötä
hän ei näe ääriliikkeissä enää uhkaa. Ei tarvitse enää pelätä niitä
radikaaleja, jotka lähtevät vaaleihin, vaan niitä, jotka eivät voi lähteä
vaaleihin. Heitä me emme tunne, he istuvat nurkissaan eivätkä osallistu
mihinkään avoimeen polemiikkiin. Ääriliikkeiden vaara on nimenomaan tässä. Ja
lääke siihen on inkluusio – avoin poliittinen järjestelmä.
Mitä separatismiin tulee, niin sekin voi johtaa helposti
joukkoväkivaltaan. Millä tavalla esimerkiksi etnisesti moninainen ja
moniuskontoinen maa säilyy yhtenäisenä ja miten siinä saadaan sopu säilymään?
Paras ennaltaehkäisevä keino on oikein rakennettu vallan
pyramidi, toisin sanoen hallinnollisten ja taloudellisten valtaoikeuksien jako.
Mitä paremmin maassa on kehitetty paikallisen itsehallinnon järjestelmä, sitä
enemmän valtaa ja päätöksentekoa on annettu alueille, sitä suorempi yhteys
sillä alueen taloudelliseen kehitykseen ja ihmisten elintasoon. Sitä vähemmän
alueella on maaperää separatistisille suuntauksille.
Seuraavaksi Shulman perustelee sitä, miksi noiden alueiden
kannattaa olla osana isoa valtiota. Tässä yhteydessä ainakin itse
EU-kriittisenä joudun nielemään ajatukset hieman nikotellen. Kaikki hänen
mukaansa ymmärtävät enemmän tai vähemmän sen, että on edullisempaa olla osana
isoa valtiota, kuin erillään pienenä valtiona. Silloin saa suojelua, enemmän
mahdollisuuksia ja resursseja, joihin voi tukeutua. Separatismin houkutus
nousee siitä, kun syntyy ajatus, että me annamme keskusvallalle enemmän kuin
saamme (PE: se mikä on syynä Katalonian itsenäistymispyrkimyksiin Espanjasta),
ja toiseksi meidät sidotaan vastenmielisiin sääntöihin. Tällaisella maaperällä
separatistiset suuntaukset pääsevät rehottamaan.
Shulman viittaa myös viimeisiin kunnallishallinnon
uudistuksiin kaupunginjohtajan vaalin perumisesta. Tämän kaltaiset muutokset
ovat vaarallisia. Sellainen järjestelmä, joka kääntää vallan ja myös resurssit pyramidin
huipulle, ei ole vakaa.
,,,,
Jäitä hattuun!
Nykyongelmia katsoessaan Shulman haluaisi kehotta olemaan
kiihtymättä ja huudahtaa ”Jäitä hattuun!”. Hän katsoo Venäjää pitemmälle
tulevaisuuteen. Yhteiskunnan on kyettävä uusiutumaan ja kohtaamaan maapallon
globaalit ongelmat, jotka liittyvät energiaan ja väestön rakenteeseen.
On monia sellaisia ongelmia, jotka eivät suuressa mitassa
ole todellisia ongelmia. Esimerkiksi islamilainen valtio tai Ukrainan kriisi
eivät kuitenkaan ole niin suuria kysymyksiä, vaikka käyvätkin nykyisin hyvin
kaupaksi. On kaksi maailmanlaajuista ongelmaa, joihin on löydyttävä ratkaisu:
energiatalous ja demografinen eli väestökehitys.
Hiilivetylähteet ehtyvät, energialähteitä on
monipuolistettava. Venäjällä taloutta pyöritetään vanhentuneella menetelmällä.
On jähmehdytty vanhaan: maasta kaivetaan jotakin ja myydään. Vähitellen
hiilivetyjen kultainen vuosisata on kulkemassa kohti loppuaan, maailman talous
siirtyy muihin lähteisiin. Öljyn varaan ei voi rakentaa. Maakaasu, biopolttoaineet
ja tuulivoima, mikään niistä ei itsessään ole vaihtoehto, tai uhka öljylle,
mutta yhteisvaikutus voi olla merkittävä. Tarvitaan siis monipuolistumista.
Toinen ongelma liittyy väestöön. Väestörakenne on jo
muuttunut ja muuttuu edelleen. Ikääntyneen väestöryhmän osuus tulee kasvamaan.
Väestöntutkijat ja sosiologit ovat ennustaneet, että vuosisadan puolivälissä
työtätekevän väestön ja huollettavan väestönosan kesken suhde tulee olemaan
yhden suhde yhteen.
Tämä on otettava taloutta kehitettäessä huomioon. Jos ei
tehdä mitään, katastrofi voi olla edessä. Eläkejärjestelmää on uudistettava. On
kyettävä jollain villillä tavalla nostamaan omaa työn tuottavuutta. Venäjän väestö ei ole kovin laadukasta. Se on
vanhaa, sairastelevaa, työskentelee huonosti ja vähän. Ketään ei siitä toki saa
erityisesti moittia, mutta verrattaessa muihin maihin työn tuottavuus on
Venäjällä matala ja sairauspoissaolot korkeita.
Köyhtyminen ja työvoiman niukentuminen ovat kaksi
odotettavissa olevaa kehityssuuntaa. Ne on osattava kohdata ja jotain on
tehtävä, koska – niin kuin Shulman toteaa – ”meillä on vielä elämänaikaa
jäljellä”. Hän lisää, että millään iskulauseilla ja julisteilla tyyliin ”NATO
pois rajaltamme!” tai ”Obama, poista sanktiot!” ei tämän ongelman
ratkaisemisessa ole apua. Oranssit
vallankumoukset, pommittajien harhalennot, sotateollisen kompleksin budjetit ja
armeijan lisämäärärahat unohtuvat. Tulevat uudet haasteet, todelliset ongelmat.
Nyt nämä uhat eivät ole mitään glamouria
ja menevät siksi huonosti kaupaksi. Kun kuluu kymmenen tai kaksi kymmentä tai
ehkä jopa kolmekymmentä vuotta, niin silloin on katsottava todellisuutta
silmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti