Antti Hyry on poissa

Kirjailija Antti Hyry on kuollut 84-vuotiaana. Hänen viimeiseksi julkaistuksi teoksekseen jäi romaani Uuni, jolla hän voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2009.

Hänen teostensa mukana olen voinut matkata pohjoissuomalaisen maaseudun menneeseen kiireettömään elämäntapaan. Hyryä lukiessa saamme kosketuksen oman kansallisen historiallisen muistimme arvokkaimpaan osaan – sopusointuun, luontoyhteyteen, hyvään elämään.

Kuultuani Hyryn poismenosta otin hyllystäni hänen kootut novellinsa. Ajankohtaan liittyen silmiini osui kertomus nimeltä Kesäkuu (kokoelmasta Leveitä lautoja, 1968). Siinä kerrotaan kahden nuoren orastavasta rakkaudesta. Se on vielä kahden ujon hapuilua, jossa yritetään keksiä keinoja päästä toisen seuraan. Poika lähtee sitten opiskelupaikkakunnalta kotiseudulleen kesälomalle, epävarmoin miettein. Mutta lopulta toivo kuitenkin jää siitä, että yhteys tyttöön säilyy ja jotain syvempää heidän keskeen saattaa kehittyä. Suhteen etenemistä ei kertomuksessa jäädä seuraamaan, mutta yhtä kaikki lukijalle jää aavistus, että siitä voi kehittyä jotain suurta, vaikka rakkaus ei tosiasiassa ole vielä edes nupuillaan.

Hyryn kiireetön maailma tulee tässäkin novellissa vastaan. Pojan sisällä kyllä myllertää, mutta eletään luonnon ehdoilla, parhaaseen luottaen. Tämän levollisen ilmapiirin toivoisin säteilevän myös meidän kaoottiseen olotilaamme, jossa halutaan saada kaikki tässä ja nyt. Toivon, että joitain lastusia siitä meidän jalkoihimme lentäisi.

…

Olen kiinnostunut Hyryn tuotannosta vasta hieman vanhemmalla iällä.  Nuorena ne tuntuivat tylsiltä, kun mitään ei tapahtunut. Ja minulle nimenomaan hänen varhaistuotantonsa on sitä arvokkainta. Hänen kolme viimeisintä romaaniaan Kurssi (1993), Aitta (1999) ja Uuni lukaisin aika kiireessä, syventymättä. Ehkä niihin palaan vielä joskus uudestaan.

Sen sijaan varhaistuotanto on vienyt minut täysin mukaansa, niin romaanit kuin novellitkin. Romaanit Kevättä ja syksyä (1958), Kotona (1960) ja Alakoulu (1965) tuovat eteemme lapsen kokemusmaailman. Kirjailija kuvaa ympäristöä lapsen silmin, hänen ajatuksenkulkuaan seuraten. Lapsi tekee havaintoja ympäristöstä, lukijana minä hänen seurassaan. Siihen lumoutuu. Olen siellä kuin kyläilemässä, yhtenä jäsenenä.  

Se on lapsen turvallista maailmaa. Jokaisessa pikkuhetkessä on jotain uutta ja tuttua. Uusi kokemus vie mukaansa, vanha jää taakse. Luonto elää mukana, se on osaltaan turvaa luomassa. Ollaan tosiaan kuin Jumalan huomassa. Tämä lienee sitä Hyryn teosten panteismia, jota tutkijat ovat Hyryn maailmasta löytäneet.

Kiinnostus Hyryyn alkoi hänen novelleistaan. Ne kiehtovimmat löysin kokoelmista Maantieltä hän lähti (1958) ja Junamatkan kuvaus (1962).  Esikoiskokoelman niminovelli on oudon arvoituksellinen kukkanen. Sen pohdinnasta taisi kiinnostukseni Hyryyn lähteä liikkeelle. Minulle se on eräänlainen lähtölaukaus kaikelle Hyryn kirjalliselle tuotannolle. Se kertoo kirjailijan maailmankuvan hajoamisesta. Kaikki on rakennettava uudestaan. Kirjailijan insinööritausta työntyy siitä pintaan.  Valittu ura, teknistynyt maailma, oli osoittautunut loukuksi. Novellin kertoja joutuu kokoamaan itsensä uudelleen, itsensä kokoiseksi ja makuiseksi.

Samaisessa esikoiskokoelmassa on monta helmeä. Lasit helisevät tuo lukijan eteen pikkulapsen kauheat muistikuvat Lapin sodan ajoilta. Järkyttävyys päättyy kuitenkin optimistiseen toteamukseen. Yhteisö kokoaa itsensä ja alkaa rakentaa uutta. Tuo optimismi ja turva näkyvät kaikkialla Hyryn novellien lapsen ja nuoren kokemuksissa. Luonnosta ihminen löytää tukipisteen, oman luomisensa perustan.

Kivi auringon paisteessa on sympaattinen kuvaus. Sitä edeltävä Pato kuvaa pojan vesimyllyn rakennusta. Tuo yksityiskohtainen kuvaus on jonkinlaisena varhaisena siteenä myöhäisiin romaaneihin Aitta ja Uuni.  Kokoelmassa Junamatkan kuvaus sama sidos jatkuu. Siinä tehdään kaivoa (Kaivon teko). Toimijoita on jo useampia ja maailman menoa tarkkaillaan laajemminkin, kun mm. räjähdysaineidenkäyttöön tarvitaan nimismiehen lupa.  Tuon saman kokoelman niminovelli on suosikkejani.  Sitä junamatkaa olen käynyt useita kertoja, astunut satunnaiselta sivulta junaan, antanut kerronnan viedä eteenpäin ja olenpa saattanut poiketa päähenkilön seurassa väliaseman ravintolaan lihalientä litkimään ja juomaan päälle lasin maitoa.

…

Netistä löytyi joitakin Hyrystä tehtyjä juttuja ja haastatteluja, mm. Olavi Jaman Kaltioon tekemä kirjoitus vuodelta 2000 (http://www.kaltio.fi/vanhat/indexc8ff.html?124). Se on minusta paras, sopivan leppoisa ja kirjailijan itsensä näköinen.  Kirjallisuuden emeritusprofessori Aarne Kinnunen on kirjoittanut viime vuonna kirjan Hyryn tuotannosta: Horror vacui. Antti Hyryn proosasta, lyyrisestä ja dramaattisesta  (http://www.siltalapublishing.fi/kirja/222/). En ole sitä vielä lukenut. Netistä löytyy muutama kirjasta tehty arvio.

Ruotsalainen kirjailija ja meänkielen asiantuntija Bengt Pohjanen on kirjoittanut kirjallisuuden väitöskirjan Antti Hyryn tuotannosta (Med seende ögon 1979). Hän kirjoitti Hyryn kuoleman johdosta Facebook-seinälleen seuraavan viestin:

Antti Hyry, en av de stora i finsk litteratur, har gått bort i en ålder av 84 år. Jag skrev min doktorsavhandling om honom. Han var en av modernismens banrbrytare. Om min avhandling sade han: "Kyllähän se kun rupeaa keksimään!" (Nog blir det väl bara man börjar hitta på!). En stillsam man, en humoristisk gammellaestadian. Evig i åminnelse!

Sitten keskustelussa joku kysyi, onko teoksia ruotsinnettu. Siihen Pohjanen totesi näin:  ”Något lite. Han är för litterär för vårt land. Han är Nordens Robbe-Grillet”.

Ymmärrän kyllä, että Hyryn maailma ei sovi kuin Suomeen. En usko, että käännökset ovat avautuneet, saati puhutelleet. Yritin tutustua tuohon Pohjasen mainitsemaan ranskalaiseen kirjailijan. Huomasin, että hän korosti muodon merkitystä niin kuin Hyrykin. Muuten he tuntuvat kyllä olevan aivan eri maailmoista. Mutta kyllä Pohjasella on varmasti jokin pätevä peruste tuohon rinnastukseen.

Bengt Pohjanen on minulle siinä mielessä läheinen henkilö, että olen tavannut hänet noin 12-vuotiaana poikana, kun hän oli vielä nuori palavasieluinen lestadiolaispappi. Sen jälkeen hän on käynyt monta muodonmuutosta kommunismista ortodoksisuuteen. Seuraavan kerran tapasin Pohjasen joskus 2000-luvun alkuvuosina. Hän esitelmöi tuolloin tuotannostaan sekä ennen muuta meänkielestä ja työstään sen puolesta. Hänen tuotantonsakin on minulle melko tuttua. Ihmemies hän minusta on.

…

Lainaan seuraavaksi Hyrystä kirjoitettuja kommentteja, joita olen poiminut lukemistani kirjoituksista. Tuokoot ne oman lisänsä jo yllä kirjoittamaani.

Olavi Jaman (Kaltio) haastattelun vuodelta 2000 mainitsin jo yllä. Hän kirjoittaa:

”Ovensuussa istuva kirjailija on paras todiste uskonnollisen yhteisön ja kirjailijantyön yhteismitallisuudesta. Hyryn tuotanto ja Hyryn lause kertovat, että pieni uskovien yhteisö voi aueta kaikkeen maailmaan.”

Toisessa yhteydessä hän luonnehtii Hyryn tuotantoa seuraavasti:

”Antti Hyry julkaisi ensimmäisen teoksensa Maantieltä hän lähti  1958. Läpimurtohan se oli, ja vielä tunnetumpi on novellikokoelma Junamatkan kuvaus vuodelta 1962. Kirjan niminovellissa nyt jo vanhanaikaiseksi käynyt mies matkustaa junalla Helsingistä jonnekin Pohjanmaalle mukanaan kanssamatkustajat ja koko esineiden ja olevaisen maailma. Huolimatta suomalaiskansallisesta avuttomuudestaan mies tuntee hienovaraista yhteyttä tämän liikkeessä olevan ja näennäisesti rajatun maailman kanssa. Novellin lauseissa ja sanojen välissä leijuu tuulahdus modernia panteismia, jota ei hevin odottaisi löytävän pohjoisen kylän pirtinpenkin päästä.”

Samasessa Jaman artikkelissa Hyry itse toteaa seuraavaa:

”50-luvulla oli vastarintaa. Oli niitä jotka lukivat meitä, ja niitä jotka eivät lukeneet. Sitten kun 50-lukulaisuus nousi asemaan, meni vähän höpöksi koko homma. Tämä on niin pieni maa.”

”Tuntuu kun nykyään kelpaisi kaikki, millään ei ole mitään väliä. Kirjallisuus tuntuu edellyttävän tietynlaista yhtenäiskulttuuria. Niin kuin Tšehovin ajan Venäjällä ja vielä 1920-luvun Neuvostoliitossa. Tällainen yhtenäisyys on nyt pirstoutunut. Kyllä sitä koettaa lukea, mutta ei kaikkea jaksa. ”

Seuraavaksi Helsingin Sanomiin, johon Vesa Karonen on kirjoittanut Hyrystä tuoreen muistokirjoituksen (Vesa Karonen 4.6.2016). Karosen mukaan Hyryn ja hänen novelliensa ja romaaniensa lähtökohtana on pohjoispohjalainen lestadiolainen kyläyhteisö perinteisine elämäntapoineen. Finlandia-palkinnon vuonna 2009 voittanut Uuni ”kuvaa perinteisen leivinuunin rakentamista, mutta samalla se pohtii ihmisen kohtaloa ajassa ja paikassa. Uunin rakentaja yrittää saada aikaan jotakin pysyvää katoavaisuuden keskelle.”

”Hyryn novellit ja romaanit kuvaavat maailmaa selvin ja tarkoin lausein, selittämättä ja julistamatta.”

Esimerkiksi novelli Junamatkan kuvaus ”rekisteröi makuuvaunussa matkustavan miehen pään sisäistä tilannetta pelkistetysti”.

Salon seudun sanomien kirjoituksessa lainataan Hyryn kustannustoimittajaa Martti Anhavaa. Hänen mukaansa Uuni on ”hyvä esimerkki Hyryn tuotannosta, jossa oivallukset ja metafyysiset pohdiskelut punoutuvat arkisten asioiden kuvaamiseen”.

Hyry on verrannut kirjan kirjoittamista rakentamiseen. Hän toteaa STT:n haastattelussa Finlandia-palkinnon jälkeen:

”Minun mielestäni hyvä kirja on kuin talo, jossa lukija voi olla ja asua. Hyvä kirja on tila. Pyrin myös tekemään avonaista tekstiä. Että kun lukija sitä lukkeepi, niin lähtisi ajatuksia liikkeelle.”

Martti Anhavan mukaan uskonto on läsnä Hyryn teoksissa varsin eleettömästi: ”esimerkiksi sanaa jumala ei taida löytyä montaakaan kertaa hänen tuotannostaan”.

Seuraavassa on kommentteja Aarne Kinnusen tuoretta  Hyry-kirjaa (Horror vacui.Siltala 2015) käsittelevistä kirjoituksista. Kustantajan esittelytekstissä todetaan: ”Kinnunen näyttää kuinka Hyryn monivivahteisessa proosassa vähäisistä, hienovaraisista muutoksista muotoutuu tiheä merkitysten kudos, jota monet pitkittäiset komponentit tuotannon kokonaisuudessa vahvistavat.”

Aarne Kinnusen mukaan Hyryn taika on perusteellisuudessa. (Jouko Grönholm, Turun Sanomat)

Hyryn maailma on tervehenkinen ja puhdas (lähde on täällä). Eeva-Liisa Manner on todennut Hyryn Kevättä ja syksyä -romaanista (1958), että siitä tulee olo kuin ”makaisi puhtaaksi pestyssä pirtissä palttinalakanoiden välissä” (lähde).

Uusi-Rintakoski toteaa Uuden Pellervon artikkelissaan, että Kinnunen ei Hyryä analysoidessaan teoretisoi vaan lukee tekstiä ”tipitarkkaan”.  Kinnunen arvostaa Hyryn luontokuvauksen perusteellisuutta.

Blogistitkin ovat ahkerasti lukeneet Hyryä. Eräät arvostelevat Hyryä pitkäveteisyydestä. Eräs ei pidä Junamatkan kuvaus –kokoelman novelleissa siitä, että tarinat jäivät kesken. Hän odottaa jonkinlaista juonellista kokonaisuutta.  Toki samainen kirjoittaja löytää paljon myönteisiä seikkoja, mm. pelkistetyn ja lyhyen ilmaisun sekä kertomusten tunnelman.

Eräs kommentoi, että aistit ovat mukana kuvauksissa, mutta tunteita ei lainkaan. Niitä voi hänen mukaansa halutessaan tulkita.

Itse olen työskennellyt myös kirjallisuuden opettajana. Omien havaintojeni mukaan Hyryn tekstejä pidetään tylsinä, kun niistä tavallaan puuttuu juoni. Olen tuonut Hyryä esille käsitellessäni 50-luvun modernismia ja myös esitellessäni suomalaista maaseudun kuvausta (ulkomaalaisille suomen kielen opiskelijoille). Pakkopullalta se on kyllä joskus alkanut tuntua, kun tapahtumat tuntuvat etenevän kovin hitaasti ja nykyihmiset tuntuvat kaipaavan toimintaa..

Lopuksi

Hyryä lukiessani yritän päästä käsiksi johonkin sellaiseen, johon olemme omassa maailmassamme menettäneet suoran kosketuksemme. Hyryn kirjojen maailmassa ollaan sopusoinnussa luonnon kanssa, turvassa maailman kaaokselta. Se on illuusiota. Hyry toteaakin, että se on oma maailmansa. Se mikä on kirjojen ulkopuolella, on toinen todellisuus.  Mutta Hyry tuo eteemme jotain sellaista, josta olemme paitsi ja johon yritämme hapuillen pitää yhteyttä. Siihen elämään ei ole paluuta, mutta säilyköön se edes muistissamme. Silloin yhteys siihen edes jollain lailla säilyy.

Antti Hyry on poissa mutta hänen kirjojensa maailma elää valoa säteillen.

Hannes Heikuran oiva kuva Antti Hyrystä (Helsingin Sanomista)