”Kansakuntaa tarvitaan” (Robert Scruton)

 

”Vastuullisuus on […] kansallisen itsenäisyyden luonnollinen sivutuote, jonka ylikansallinen hallitsemistapa vaarantaa.”

 

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia, vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapauntensa.”

 

”Oikeuksia ei turvata julistamalla. Ne turvataan menetelmillä, joiden avulla niitä voidaan suojella.”

Robert Scruton

 

 Suomalaisuuden liitto on keskustelua herättääkseen julkaissut brittiprofessori Roger Scrutonin (1944-1920) pienimuotoisen, vuodelta 2004 peräisin olevan teoksen The Need for Nations, suomennettuna Kansakuntaa tarvitaan. Sivuja vihkosella on 96. Aluksi yllätyin liiton ratkaisusta, nyt kirjan luettuani suhtaudun asiaan myönteisesti. Liitto on ahdettu nurkkaan, kun nykyinen hallitus eväsi siltä valtionavustukset. Ei silti ole käperretty toimettomuuteen. 

Teoksen ovat suomentaneet Ilmari Rostila ja Antti Oikarinen. Rostila on emeritusprofessori ja Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja. Hän on myös yksi kolmesta esipuheen tekijästä. Kaksi muuta ovat FM Juuso-Ville Gustafsson ja FM, M.A. Erkki Seppänen. Kerron tuon, koska lainaan alla myös esipuhetta. 

Kirjan toivoisi luoda laajenevaa keskustelua kansallisvaltion puolesta. Yhteiskuntamme valtavirrassa on kuitenkin henkilöitä, jotka näkevät, että suomalaiseksi muututaan, kun raja ensin ylitetään eikä suomalaisuutta ole eräiden mielestä edes olemassa. Scruton kutsuu sitä oikofobiaksi. Omalle kodille ja kulttuuriselle perinteelle on käännetty selkä ja äärimmillään sitä jopa mustamaalataan.

Scruton on maailmankatsomukseltaan konservatiivi ja kirjassa on vahva EU-kriittinen sävy. Historian tutkija luo historiasta pitkää linjaa. Vastakkain ovat Ranskan vallankumouksesta lähtenyt kansallisvaltioita ylittävä näkemys ja toisaalta Scrutonin oma englantilaiseen taustaan pohjautuva kansallinen näkemys. Se ilmenee lainsäädännössä. 

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään..

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

Teen lyhyen syrjähypyn. Minulle avartava teos on ollut Orlando Figesin 1800-luvun kulttuurielämää käsittelevä The Europeans (Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019), johon liittyen olen myös kirjoittanut blogiini laajan tekstin. Se avautuu täältä. Luettuani Figesin teoksen ja rustatessani siitä viime toukokuussa kirjoitustani oikeastaan vasta oivalsin Englannin erityisen aseman Euroopan kansakuntien joukossa. Se sijaitsi hieman syrjässä vesireitin päässä manner-Euroopasta. Elettiin laajenevan kulttuurisen kosmopolitismin huumaa. Taiteilijoille Englanti oli oma välillä kummalliselta tuntuva saareke, jonka elämäntapa poikkesi tavanomaisesta. Kun poliittisesti kuohui, Lontoosta löytyi turvapaikka monelle vallanpitäjien kanssa hankaukseen joutuneelle mielipiteistä ja katsomuksista huolimatta. Muun muassa Ranskan kuningas pakeni sinne hulluna vuonna 1848. Myös Karl Marx joutui muuttamaan sinne, kun ei muualle huolittu. Sellainen oli myös Figesin teoksen päähenkilö oopperalaulaja Pauline Viardot’n puoliso Louis Viardot. Preussin ja Ranskan sodan aikana hänen perheensä mukana Lontooseen vei myös venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin tie. Tajusin tuolloin tuon kirjan kautta jotain Lontoon ja Englannin erityisluonteesta. Kun Roger Scruton asettaa kirjassaan vastakkain englantilaisen oikeusjärjestyksen ja ranskalaisen Code Napoléonin, tulee asetelma ymmärrettäväksi.

Keskityn nyt lähinnä EU-kritiikkiin ja yritän selventää Scrutonin kirjan perusviestiä, jonka olen sijoittanut myös oman tekstini otsikoksi. Scruton puolustaa kansallisvaltiota ja esittää vastapainoksi Euroopan unionin kehityksen kierouksia, jotka olivat selkeästi nähtävissä jo 2000-luvun alkuvuosina. Jos haluaa tutustua tarkemmin kirjan esittämän todellisuuden taustoihin, niin suosittelen lukemaan professori Timo Vihavaisen kirjoituksen, joka löytyy täältä. Vihavaisen tekstin pääotsikkona on sarkastisen sävyinen Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?, alaotsikkona Terveen järjen puolustus. Se on erinomainen taustoitus.

Käyn tässä kirjoituksessani lävitse vain muutamia kirjan esittämiä asioita. Scrutonhan käsittelee mm. Immanuel Kantin teosta Ikuiseen rauhaan, jossa puolustetaan kansainliittoa. Hän kuitenkin korostaa, että Kantin ajatuksissa oltiin kuitenkin kaukana siitä, miten ylikansallinen vallankäyttö nykyisin ymmärretään. Enkä rajoitu pelkästään Scrutonin kirjaseen. Kirjoituksessani käännän huomioni muutamiin aihetta läheisesti sivuaviin asioihin, joita olen viime aikoina pohtinut tai jopa kirjoittanut. Siitä ylhäällä on jo yksi esimerkki. Yhteistä niille on Scrutonin kirjan suomennoksen otsikon sanoma kansallisen demokraattisen päätöksenteon säilyttämisen puolesta.

Johdannossa Scruton lähtee kansallisvaltiolle ja kansanvallalle luonteenomaisesta yhteenkuuluvuuden käsitteestä.  Jos kansallinen yhteenkuuluvuus on heikko tai se puuttuu, niin poliittisiin erimielisyyksiin voi olla hankalaa löytää yhdistävää sidettä.  Kansanvalta on tuolloin uhattuna.

Esipuheessa Scrutonin kansalaisuuskäsitystä tulkitaan niin, että se on luonteeltaan enemmän kohtalonyhteys kuin pelkkä sopimus. ”Kansakuntaan ei kävellä sisään, mutta sen jäseneksi – kansalaiseksi – voi kasvaa.” Tuossa on siis vastaus siihen kohtuuttoman brutaaliin kansainvaelluskäytäntöön, joka perustuu Vihavaisenkin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemaan, aivan toisenlaisessa tilanteessa vuonna 1951 luotuun YK:n pakolaissopimukseen. Asian perusteettomuutta on vuosikaudet selkeästi arvosteltu, mutta valtavirran globaalissa politiikassa tavoitteet eivät kaihda keinoja.

Kansakunnan ajatusta vastaan on laajalti hyökätty, mutta sille ei ole löytynyt selvää korvaajaa. Scrutonin mukaan ei ole olemassa uutta poliittista järjestystä, joka voisi tulla sen tilalle.  Scruton puhuu sanamagian kaltaisesta tyylistä, jolla sitä on yritetty perustella. Yksi sellainen on läheisyysperiaate. Sen pitäisi antaa jäsenvaltioille päätäntävaltaa. Muistelen itse, että tuota käsitettä on Suomessakin vuodatettu jo pitkään. Viime aikoina sen käyttö on kuitenkin vähentynyt. Kai siltä on mennyt pohja pois. Keskusjohtoisuus ja sanelupolitiikka tuntuvat vain kasvavan. Kansallisvaltioiden oma valta on selkeästi vähentynyt.

Viimeaikaiset yritykset korvata kansallisvaltio monikansallisella järjestyksellä ovat päätyneet joko totalitaarisiin diktatuureihin tai byrokratioihin. Edellisestä esimerkkinä on Neuvostoliitto, jälkimmäisestä Euroopan unioni. Niissä eivät toimijat tunne samalla lailla vastuuta teoistaan ja päätöksistään, niin kuin kansallisvaltiossa, johon poliittinen perintömme nojaa.

Scrutonin mukaan olemme käännekohdassa. Muistetaan kuitenkin, että kirja on luotu lähes 20 vuotta sitten. On palautettava lainsäädäntövalta ja toimeenpanomenetelmät omille parlamenteille ja tuomioistuimillemme. Se on aitoa itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin puhutaan ikään kuin tätä valinnanmahdollisuutta ei olisi. Scruton mainitsee meille tutut historian esimerkit. Venäjän vallankumouksen aikana bolševikit käyttivät samanlaista retoriikkaa. Tämä on kyllä ehkä turhankin vahva rinnastus. Mutta hänen mukaansa mielessä on pidettävä myös Ranskan ja natsien vallankumousten historiallinen muisti. Ne johtivat oikeusjärjestyksen romahtamiseen, joukkomurhiin ja uusiin sotiin. Arvokas perintö hylättiin ja luotiin kaaos.

Kun aikoinaan entiset Varsovan liiton maat äänestivät itsenäistyttyään Euroopan unioniin liittymisen puolesta, ne eivät tehneet sitä luopuakseen kansallisesta itsenäisyydestä. Ne katsoivat, että siten ne saavat itsenäisyytensä takaisin. Tuon Scruton aikoinaan havaitsi. Nyt vuonna 2021 nähdään, että ristiriidat EU:n keskusjohdon kanssa ovat vain syventyneet. Byrokratia ei anna periksi vaan on käynyt taistoon kansallisvaltion itsemääräämisoikeutta vastaan.

Ettei tästä jutusta tulisi pelkkää Scrutonin näkemysten ylistystä, niin toteaisin, että nykytilanteessamme maapallollamme on haasteita, jotka vaativat uudenlaista näkemystä. Tässä selviämiskamppailussa katsottava eteenpäin. Silti kansallisvaltion vahvuuksia ei saa kaivaa pinnan alle. Niin voisimme paremmin hyödyntää laajojen ihmisryhmien panosta.

…

Mennään syvemmälle kansakunnan olemukseen. Lainaan kirjan esipuhetta:

”Scrutonille kansakunta tarkoittaa […] historiallisesti kehittynyttä, asumiseen ja naapuruuteen perustuvaa järjestäytynyttä yhteiselämää, tästä yhteiselämästä noussutta ja sitä tukevaa oikeusjärjestelmää sekä poliittista järjestelmää, jossa päätöksentekijät ovat tilivelvollisia kansalaisille. Tämä yhteiskunnallisen järjestyksen muoto toteutuu Scrutonin mukaan parhaiten kansallisvaltiossa, joka edellyttää toimiakseen sekä kansalaisten yhteenkuuluvuutta että valtion itsenäisyyttä. Kunkin maan asukkailla täytyy olla me-henkeä, tunne kuulumisesta yhteen…” (kursiivi blogistin)

 

Tilivelvollisuus on tärkeä parlamentarismiin kuuluva seikka, joka puuttuu tyystin byrokratian varassa toimivalta unionin hallinnolta. Globaali kehitys sekä ylikansallinen päätöksenteko ja sopimusjärjestelmä muodostavat kansakuntien kohtalonkysymyksen, sen keskeisen haasteen. Yllä jo mainitsin Scrutonin esiin nostaman oikofobian (”oman kieltämisen”). Sen valtaan joutuneet haluavat luopua riippuvuudesta omaan taustaan ja perinteisiin. Nähdään, että yksilön vapauden kasvu menee kaiken ylitse. Se johtaa Scrutonin mukaan kuitenkin yhteenkuuluvuuden heikkenemiseen.  Yhteenkuuluvuus on puolestaan kansallisvaltion ydin ja parlamentarismin – kansanvaltaisen päätöksenteon -  voimavara. Päätöksentekijöiltä vaaditaan vastuuta, heidän tulee olla kansan luottamuksen arvoisia, huolehtia kansalaisten eduista. Läpinäkyvyys on kunniassa. Anonyymi byrokratia on piiloutunut virastonsa suojiin.

Kansakunnan toimintaa kutsutaan vastavuoroisten velvollisuuksien verkostoksi. Olemme kansalaisina valmiit luopumaan eduistamme ja maksamaan osan tuloistamme valtion tai kunnan yhteiseen kassaan, kun näemme siitä olevan yhteistä hyötyä. Samalla tapaa meillä on luottamus valtion tukeen, kun olemme itse avun tarpeessa.

Luvussa ”Kansallisvaltion hyveet” Scruton tuo esimerkin demokraattisen hallinnon kehittymisestä maassa, jossa hänen tarkoittamansa kansallistunne puuttuu. Seuraavan kaltaisia esimerkkejä löytyy Afrikasta tai Lähi-idästä.

”Miltei heti kun kansanvallan pelisäännöt otetaan käyttöön, jokin paikallinen eliitti saa vallan ja rajaa poliittiset oikeudet omalle ryhmälleen, heimolleen tai lahkolleen ja tuhoaa kaikki sellaiset toimintatavat, jotka pakottaisivat sen tekemään tiliä niille, joilta se on riistänyt oikeudet. ”

Mennään Euroopan unioniin. Samassa luvussa Scruton toteaa, että jokainen oikeusjärjestelmän laajennus yli kansallisvaltion rajojen johtaa tilivelvollisuuden ja vastuullisuuden ohenemiseen. Jos kansallisessa parlamentissa käsittelyyn tulisi lakialoite, jolla halutaan kieltää kansallisvaltiota puoltavat julkaisut, niin oppositio ja ehkä lehdistökin nostaisi myrskyn, jonka myötä lakialoite raukeaisi tai peräti hallitus kaatuisi. Jos Brysselistä tulisi saman sisältöinen direktiivi, sillä ei olisi mitään seurauksia.

”Ketään ei voitaisi pakottaa jättämään paikkaansa sen takia, että hän oli rohjennut tehdä moisen aloitteen: direktiivi olisi peräisin byrokraatilta, joka oli nimitetty, ei valittu vaaleilla. Komissaarit esittäisivät vain noudattaneensa edellisessä direktiivissä asetettuja suuntaviivoja: kansalliset hallitukset erehtyivät, kun eivät tutkineet kyseistä direktiiviä tarkemmin ja että joka tapauksessa direktiivi edistää pelkästään ”yhä tiiviimmän liittovaltion” päämäärää ja on saatettu voimaan Maastrichtin sopimuksessa…”

 

Kansallinen näkökulma vaatii valvontaa ja tarkkailua siitä, millaista lainsäädäntöä Euroopan unionista kansallisvaltioon tulee. Vastuuseen niistä ei voi kuitenkaan laittaa ketään.   Scruton tuo kuvitteellisen esimerkin rasismirikoksesta, josta halutaan tehdä Euroopan unionin alueella tuomittava. Jos protestoisi tuota lakia siksi, koska Britannian rikoslaki ei sellaista rikosta tunnista, on täysin mahdollista, että syyllistyisi rikokseen tuon protestin tehdessään.

Vastuullisuus vaarantuu, kuten jutun alkuosan motossa todetaan.

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapautensa. Oikeudet taas riippuvat vastavuoroisten velvollisuuksien verkostosta, joka sitoo yhteisen oikeusjärjestyksen alaisuudessa toisilleen vieraita ihmisiä.”

…………………….

Nyt siirryn Scrutonin sanomaa sivuaviin teemoihini. Tuo Orlando Figesin 1800-luvun Eurooppaa käsittelevä teos oli minulle yksi viime vuoden keskeisiä projekteja. Nyt alkaneen vuoden aiheista ensimmäisenä on mainittava edelliseen kirjoitukseeni liittyvä teos. Se on Daron Acemoglun ja James A.Robinsonin Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Tie vapauteen ei ole helppo, demokratiasta voidaan hairahtaa sivulle, jolloin ollaan joko keskellä anarkiaa tai sitten toisella puolella uhkana on despotismin kenttä. Demokratian kaita polku on siinä keskellä joka johtaa onneen kiitos vakaiden ja valveutuneiden vapaina toimivien kansalaisjärjestöjen.

Toiseksi olen kaikessa rauhassa käymässä läpi A. Avtorhanovin kirjaa ”Vallan teknologia” (Технология власти), jonka ensi painos ilmestyi 1950-luvulla. Tekijä – Neuvostoliitosta saksalaisten miehittäjien avustamana vuonna 1941 loikannut historian tutkija - käsittelee, miten valta lopulta keskittyi Neuvostoliitossa yhden henkilön käsiin.

Se on oiva teos, vaikkakin yksityiskohtien suhteen vaadittaneen kriittisyytä. Eri vaiheitten jälkeen valta vain hivuttautui yksiin käsiin. Matkan varrella piti ensiksi päästä sisään yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin. Stalin sen osasi. Hän oli harmaa taustahahmo, mutta sai tehtäviensä kautta kosketuksen laajoihin joukkoihin. Hän järjesti itsensä virkoihin, jotka muita eivät kiinnostaneet. Hän pääsi kosketuksiin puolueväkeen laajalti ympäri valtakuntaa. Hän toimi taustalla mutta samalla keskellä tulevia päättäjiä. Hän oli käytännön toimija. Aatteen miehet pantiin pikkuhiljaa syrjään.

Toiseksi piti saada kilpailijat kuriin. Oli poliittisia vastustajia, joiden kanssa ensin saatettiin liittoutua, jopa turvautua heidän apuunsa. Ajan tullen heistä oli päästävä eroon. Eräät nimekkäät bolševikkijohtajat oli saatava tuomituksi, mutta avaramielisyydessään Stalin ei halunnut heitä heti syrjään, vaan pelkästään yhteiskunnan valvontaan. Ja kun aika oli kypsä, heistä oli päästävä eroon. Tarvittiin puhdistuksia. Lopulta karkotukset tai vankeusrangaistukset eivät riittäneet. Palattiin menneisyyden menetelmiin. Ilmiannot ja nöyryytykset kuuluivat puolueen perintöön. Vuonna 1937 kärjistynyt suuri terrori oli vasta kehityksen huipentuma. Trotski oli surmattava Meksikossakin, ettei hän vain onnistuisi sodan sattumusten myötä nousemaan valtaan.

Ja nuo ”viholliset” sattuivat olemaan lähinnä aatteellista älymystöä, jotka nostivat esille kommunismin teoreetikkojen luomia ihanteita. Vanhat kommunistit ja erinäiset muualta riveihin nousseet loikkarit oli erinäisin keinoin saatava hiljaiseksi. Lopulta riveissä – keskuskomiteassa – ei ollut enää lukeneita teoreetikkoja ja kommunismin ihanteista väitteleviä teoreetikkoja. Stalin sai pragmaatikkona toimia kuin itse katsoi parhaakseen.  Puolueen johto koostui lopulta uuden polven poliitikoista ilman menneisyyttä. Heillä oli edessään vain virkaura, tarve puolustaa asemaansa, säilyä toimessaan ja päästä nousemaan virkaportaikossa. Sitä varten säännöt olivat selvät. Enää ei tuhlattu aikaa menneisyyden teoreetikkoihin eikä heidän ihanteisiinsa.

Kun sitten valtakin lopulta keskittyi pelkästään politbyroon haltuun, niin käytännössä tärkeät päätökset teki yksin Stalin.  Keskuskomitea ja Valtakunnan korkein neuvosto – tuo Euroopan parlamentin esikuva  – toimi tuossa teatterissa vain kuin hymistelevä yleisö.

”Euroopan parlamentin esikuva” viittaa puolestaan blogitekstiini Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä, jonka olen julkaissut vuosi sitten tammikuussa. Se avautuu täältä. Bukovski oli mielisairaalaan pakotettu toisinajattelija, joka pääsi muuttamaan poliittisen vaihtokaupan myötä 1970-luvulla länteen. Hän asui Englannissa ja opiskeli itselleen yliopistotutkinnon. Myöhemmin hän pääsi perehtymään Neuvostoliiton arkistoihin ja teki rajuja paljastuksia. Ne puhuvat puolestaan. Euroopan unionista alettiin 1980-luvun lopulla luoda nykyisen kaltaista     liittovaltiota. Mihail Gorbatshovilta haluttiin siihen tukea, mutta hänen johtamansa imperiumi romahtikin heti pian emmekä koskaan ehtineet nähdä, mihin Gorbatshovinkin hehkuttama ”yhteisen eurooppalaisen kodin” idea olisi maanosamme johtanut. Neuvostojärjestelmä on kuitenkin ollut jonkinlaisena mallina. Euroopan parlamentin toimintamallin esikuvana oli alkuaan Neuvostoliiton korkein neuvosto. Siitä kyllä ollaan nykyisin kaukana mutta kyllä samankaltaisuutta edelleen löytyy. Bukovski oli elämänsä loppuun asti tiukka Euroopan unionin vastustaja. Hän oli omakohtaisesti kokenut neuvostoyhteiskunnan karuuden ja se taustanaan hän ymmärsi, kuinka Eurooppaan oli monella tapaa pesiytymässä totalitarismin uhka.

 

Viimeinen aiheeni liittyy Amerikan Yhdysvaltoihin, jossa koettiin marraskuun presidentin vaalien myötä suunnan vaihdos. USA:n perustuslaki on ollut monelle ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajalle ihanteena. Niin oli ainakin tammikuuhun saakka myös tutkija Andrei Illarionoville. Hän luotti sananvapauteensa, mutta koki tyrmäyksen saatuaan työpaikastaan Cato-instituutissa potkut. Suunnittelin hänen ajatuksistaan kirjoitusta, mutta se jäi lopulta hieman kesken.

Andrei illarionov on syntyisin Siestarjoelta – paikasta, joka Suomen lahden rannalla Pietarista Suomeen päin. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa taloustieteitä, väitteli tohtoriksi vuonna 1987 ja päätyi lopulta 2000-luvulla Vladimir Putinin neuvonantajaksi toimien myös presidentin G8-yhteyksissä.

Sitten tuli välirikko presidentin kanssa vuonna. Hän päätyi seuraavana vuonna yhdysvaltalaiseen Cato-instituuttiin, jossa hän toimi tämän vuoden tammikuuhun asti. Kuudes päivä tammikuuta osoittautui kohtalokkaaksi. Hän otti kantaa presidentin vaalien epämääräisyyksiin, samoin Capitoliumin kongressitalon läheisyydessä pidettyyn presidentti Trumpin kannattajien mielenosoitukseen ja Kongressitalon sisälle ”tunkeutumiseen”.

Hän käsittelee asiaa seikkaperäisesti mm. YouTube-keskustelussa, joka löytyy täältä. Tuon keskustelun otsikkona on lainaus Illarionovin tekstistä: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta.”

Erostaan hän kertoo blogissaan lakonisesti todeten, ettei enää työskentele Cato-instituutissa. Sitten seuraa lyhyt kommentti Tullessaan instituuttiin, hänelle todettiin, että siellä ei ole muuta näkökulmaa kuin henkilökohtaisen vapauden puolustaminen: ”Olkoon asia mikä tahansa, ei ole mitään instituutin näkemystä, on erilaisia instituutin työntekijöiden näkemyksiä, joiden ilmaisemiseen heillä on täysi oikeus.” Illarionov toteaa lyhykäisesti, että nyt tuo kanta on muuttunut. ”Kuten olen monta kertaa todennut, sananvapaus on perusta, vapaan yhteiskunnan alkupiste”, hän lopettaa kirjoituksensa.

Samasta viestistä hän on laittanut myös englanninkielisen version. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan:

Information

I don’t work at the Cato Institute anymore.

As the vice-president of the institute told me, the reason is the content of the postscripts attached to my post “Burning of the Reichstag” – 2021 on this blog. When I was invited to work at the Cato Institute, to regularly asked questions about the position of the Institute on this or that issue, the answer was always the same: “The Institute has no other position except for the protection of individual liberty. On any issue there is not the position of the Institute, but there are different positions of the Institute's employees, for the expression of which they have every right."

Now this approach has changed.

As I have said more than once, freedom of speech is the foundation, the starting point, of a free society.

 Linkki lähteeseen on täällä.

Illarionov on sananvapauteen luottaessaan joutunut tavallaan USA:ssa käynnissä olevan sisäisen valtataistelun uhriksi.  Yllä linkittämässäni keskustelussa hän toteaa, että Amerikan Yhdysvallat on tällä hetkellä kansalaissodan tilassa. Se selittää maan viimeaikaiset viralliset toimet. Siinä tilassa ei demokratian periaatteilla ole mitään virkaa, ei liioin poliittisella korrektiudella. Tietystikään se ei merkitse ainakaan tässä vaiheessa, että pommit paukkuisivat ja väkivalta kukoistaisi. Se ilmenee ajanmukaisemmassa muodossa. Mihin tilanne kehittyy, on kuitenkin mahdotonta vielä sanoa mitään.

Yksi minulle keskeisenä haastattelusta jäänyt seikka on suhde ääntenlaskun tarkistukseen. Se ei toteutunut, kun jämähdettiin erilaiseen juridiseen kikkailuun. Valvontakameroiden kuvat näyttävät aivan selvästi, että väärinkäytöksiä on tapahtunut. Sen voi kuka tahansa todeta. Sitä ei tietenkään voi sanoa, olisiko ääntentarkastus johtanut eri tulokseen, mutta demokratian periaatteiden mukaisesti ääntenlaskun väärinkäytöksiin olisi pitänyt puuttua.  Nyt vaaleista on jäänyt pintaan vahva epäily, että ääntenlasku ei ole ollut rehellistä. Se ei ole pelkästään mitään irrallisia tuntemuksia.  Illarionov esittää kyselytuloksen, jonka mukaan republikaaneista 70% pitää tuloksia epäluotettavina, ja demokraateista 30%, mikä on itse asiassa painavampi seikka. Kaikkiaan siis selvästi yli 40% äänestäjistä pitää äänestystulosta epäluotettavana. Tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia demokratian periaatteiden mukaisesti ja suorittaa ääntenlasku uudestaan. Voihan käydä niin, että tilanne ei muutu, mutta tuleepahan asiaan sitten selvyys. Jos sitten tulokset muuttuvat, tai jos käy niin, että ääntenlaskua ei voi enää toteuttaa, niin pitää tehdä samalla tapaa kuin kävi Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004 presidentin vaalien toisella kierroksella (linkki). Silloin vastakkain olivat Viktor Janukovitš ja ns. oranssin vallankumouksen ehdokas Viktor Juštšhenko. Janukovitš voitti toisen kierroksen, mutta kun tulosta protestoitiin laajalti eikä uudelleenlaskua voinut enää toteuttaa, niin korkein oikeus päätti, että vaalien toinen kierros järjestetään uudelleen. Sen myötä Juštšhenko valittiin maan presidentiksi. Ukrainassa demokratia voitti, oikeusvaltio näytti voimansa. USA:ssa jäi nyt epäilys pintaan, todetkoon virallinen taho mitä tahansa.

USA:ta on pidetty entisissä sosialistisissa maissa esimerkkinä hyvin toteutetusta demokratiasta. Nyt käydyt vaalit käyvät niille kuitenkin huonosta esimerkistä. Esimerkiksi Venäjällä on ollut tavanomaista, että kun vaalitarkkailijat ovat poistuneet paikalta, niin jostain nurkasta vedetään matkalaukullinen ylimääräisiä vaalilipukkeita, jotta saadaan toivottu voittaja. Tuo sama käytäntö näkyi nyt marraskuun presidentin vaalien valvontakameran kuvista. Kaiken lisäksi postiäänestys, joka oli otettu käyttöön mukamas koronatilanteen vuoksi, on herättänyt vaalien toteutuksessa paljon epäilyjä. USA näyttäisi siis ottaneen käyttöön totalitaristisen maan käytännön.  Jos postiäänestyksessä olisi noudatettu demokraattisia periaatteita, olisi siinä pitänyt noudattaa erityistä tarkkuutta. Myös sähköinen äänestys on altis hyväksi käytölle.

Ylipäänsä Illarionov tuntee hyvin entisten sosialististen maiden katkuisen tien demokratiaan. Keskusteluista löytyy vertailukohtia mm. Valko-Venäjän demokratiaongelmiin.  Tuon esimerkin. Illarionov puhuu tammikuun kuudennen päivän mielenosoitukseen liittyen väkivaltaan provosoinnista. hän oli seuraamassa tapahtumia ja havaitsi Antifan toiminnan. Hänellä on esittää vertailukohta.  Valko-Venäjällä vuoden 2010 joulukuussa presidentin vaalien yhteydessä järjestettiin paljon mielenosoituksia. Minskissä ryhmä provokaattoreita ryntäsi kaupungin keskustassa hallituksen rakennukseen. Kävi ilmi, että kyseessä oli poliisivoimia tai sitten poliisin palkkaamia henkilöitä. Tarkoituksena oli nujertaa oppositio, ja tuolla provokaatiolla saatiin oikeutus hyökätä oppositiopoliitikkoja vastaan ennen presidentin vaaleja.

Tuosta tapauksesta on päätöksiä jopa Euroopan unionin tuomioistuimessa. Linkki löytyy täältä.

Illarionov viittaa selkeästi esille tulleisiin epäsäännöllisyyksiin Venäjän tai Valko-Venäjän vaalien ääntenlaskennan prosesseissa. Analogisesti samankaltaista tapahtuu Illarionovin mukaan myös Yhdysvaltojen vaalien ääntenlaskennassa, mutta – hän edelleenkin toteaa painokkaasti – se ei ole todiste siitä, että ääntenlaskennassa olisi ollut alueittain tulosten vääristelyä. Sen todentamiseksi tarvitaan tutkintaa.

Jos kansa havaitsee väärinkäytöksiä, se nousee kadulle ja vaatii ääntenlaskun uusimista. Se nähtiin esimerkiksi Jugoslaviassa vuonna 2000. Silloin tapahtui ns. raivaustraktorivallankumous, jonka myötä Milosevitch luopui vallasta ja sen jälkikaiuissa hänen toimintansa joutui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn. Sama nähtiin oranssivallankumouksen aikoihin Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004. Myös Gruusiassa (Georgiassa) tapahtui Illarionovin mukaan samankaltaista vuonna 2003.

Todellakin, silloin kun perinteiset lain edellyttämät toimet vaalien toteutuksessa ja ääntenlaskussa eivät toimi, suoran kansalaistoiminnan ansiosta saadaan aikaan muutos. Ihmiset nousevat kadulle protestoimaan. Nuo tapaukset ovat tapahtuneet postsosialistisissa maissa, joissa demokratiassa on otettu vielä ensiaskelia. Mielenosoituksista näissä yhteyksissä on muotoutunut vakiintunut käytäntö. Illarionov ei ollut kuitenkaan uskoa silmiään, että hän näki samaa tapahtuvan myös demokratian tyyssijassa USA:ssa. Ja kun hän havaitsi sen, miten kansalaisliikehdintään nyt suhtauduttiin.

Illarionovin menneisyydestä mainitsen syntymäpaikan lisäksi erään muunkin Suomeen liittyvän seikan. Kun vuonna 2014 suhteet Venäjän suhteet Ukrainan kanssa kärjistyivät ja maa otti haltuunsa Krimin niemimaan, antoi Illarionov kiintoisan lausuman. Hän totesi, että Venäjä saattaa vallata myös Suomen. Siitä kirjoittaa YLE.n uutisessa toimittaja Jessikka Aro (https://yle.fi/uutiset/3-7470369). Uutisen mukaan tilanne kehittyy Illarionovin mukaan siihen, että ”Venäjän rajat piirretään uudestaan”. Aro toteaa, että Illarionov on Putinin entinen sisäpiiriläinen ja siksi toimittaja katsoo hänen sanoillaan olevan painoarvoa. Olihan Illarionov ennakoinut myös Ukrainaan kajoamisen. Uutinen perustuu Virossa julkaistuun lehtijuttuun.

Kirjoitus päivitetty 6.2.2021, alussa oleva ihmisoikeuksia koskeva osa kirjoitetu uudelleen.

Demokratian kapea käytävä

 Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020.

(Alkuteos The Narrow Corridor, States, Societies and the Faith of Liberty, Penguin Press 2019)

Tilasin itselleni jälleen uuden kirjan. Kyseessä on yllä mainittu yli 600-sivuinen tiiliskivi. En ole lukenut siitä vielä sivuakaan. Nyt tarkoitukseni on kertoa taustoja hankinnalleni ja avata myös tietä siihen, mitä omassa mielessäni kirjaa lukiessani varmaankin pyörii. Kirjoitukseni on siis eräänlainen kirjan pariin valmistautumisen rituaali. 

Olen suoraan sanoen hukkumassa kirjoihin, joten olen päättänyt, että hankinnalle on oltava kunnon perustelut. Nyt sitäkin enemmän, sillä kyseessä on suhteellisen hintava teos. Merkittävä seikka valinnalle on siinä, että teos on suomennettu. Siitä kustantamo ansaitsee suurkiitoksen. Englanninkielisen version läpikahlaamiseen tuskin löytäisin energiaa, kun aihepiirikin on hieman vieras. Voisin varata teoksen myös kirjastosta, mutta odottavan aika saattaa olla pitkä. Lisäksi omaan kappaleeseen on vapaus tehdä halunsa mukaan merkintöjä. Ja saanpahan lukea teosta itselleni sopivassa vauhdissa, kun ei tarvitse ajatella palauttamista.

Kirjoituksessani käsittelen muiden arvioita ja kannanottoja kirjasta ja sen aiheesta. Paljastan myös, mikä oli ostovalinnalleni ratkaiseva seikka. Teostahan on jo jonkin verran netissä mutusteltu, mikä minulle ei siis ole lopulta riittänyt. Minulle on muotoutunut kirjasta jo omia odotuksia. Samoin sen aiheesta on syntynyt erinäisiä mielikuvia, joista en varmaankaan kykene irtautumaan, vaikkei niillä olisikaan mitään yhteyttä kirjan tekijöiden ajatuksiin. Ja lisätään vielä sekin, että täysin tuoreena asiana mukaan tunkevat vielä USA:n viime päivien ja myös hetkien tapahtumat.

Ensimmäisen kerran kuulin teoksen olemassaolosta ekonomisti Tuomas Malisen suusta. Jouluaaton lähetessä hän oli YouTuben #neuvottelija-ohjelmassa keskustelemassa sivun ylläpitäjän Sami Miettisen kanssa aiheesta The Great reset, jonka voinee suomentaa ilmaisulla ”Suuri nollaus”. Keskustelu löytyy täältä. Kerron aiheesta lisää alempana. Malisen puheesta avautuu kiinnostavia seikkoja. Tuo teos oli niistä yksi. Malinen ei kirjaa paljoa esittele. Hän toteaa sen otsikossa esille tulevan perusasetelman ja tuo esille uhkakuvia. Demokratiamme on kuin kapea käytävä kahden vastakkaisen voiman puristuksessa. Toisaalta on despotismi – totalitaristinen yhteiskunta. Sen vastapuolella on taas täydellinen anarkia. Itse demokratia ja sitä tukeva kansalaisyhteiskunta on tasapainottava voima. Se on historiallisesti suhteellisen nuori ilmiö, eikä välttämättä niin vakaa, kuin saatamme luulla. Malisen puheesta ilmenee myös isänmaallisuus. Meidän oma demokraattinen järjestelmämme on kalliilla hinnalla hankittu, esi-isiemme uhrautuvan työn kautta. Siksi siitä on syytä pitää kiinni. Hän näkee sen todellisena uhkana nykyisen Euroopan unionin liittovaltiokehityksen ja talouden jyrkän velkaantumiskierteen. Globaalilla tasolla todelliseksi uhaksi on nousemassa  Maailman talousfoorumin perustajan Klaus Schwabin ajama The Great Reset. Vielä vuosi pari sitten hän näki sen puhtaana huuhaana, mutta seuratessaan viime aikaista kehitystä hän on alkanut huolestua. Kansalaisyhteiskunnan säilymisen kannalta suuri huolen aihe on myös kasvava keskuspankkien valta. Malisen näkemyksistä kerron lisää alempana.

Ensimmäisen itse kirjasta kertovan arvion luin Helsingin Sanomien verkkosivuilta, joka on kirjoitettu viime vuoden lokakuussa, tekijänä Vesa Siren.  Heti jutun otsikko ja aloitus luovat teoksesta Malisen uhkiin verrattuna poikkeavan kuvan. Kirjan ajatuksia tulkiten siinä lähdetään liikkeelle kuvaamalla pohjoismaista demokratiaamme myönteisessä valossa. Siren toteaa, että vapaus vaatii ”oikeaa valtion ja yhteiskunnan tasapainoa”. Jo ensi sanoista voi oikein henkiä suomalaisen demokratian hyvyyden ja toimivuuden. Minun tunteisiini ne maistuivat ensin lähes mielistelyltä. Toki tekstissä samalla varoitetaan vajoamasta itsetyytyväisyyteen. Sen myötä kirjoituksessa käsitellään teoksen esille tuomia historian kehityssuuntia, huonoja esimerkkejä pohjoismaisen mallin vastapainoksi. Yhtä kaikki, Siren tuo kuitenkin näkyvästi esille kirjan eittämättömän kansainväliseen vertailuun perustuvan faktan: kirjoittajien korkean arvion pohjoismaisesta demokratiasta ja samalla Suomesta.

Suomen paviljonki Shanghain maailmannäyttelyssä 2010

Käsitellessään teoksen kansainvälisiä ulottuvuuksia Siren toteaa saman kuin Malinen, että vapaus on historiassa varsin tuore ilmiö. Yhdysvaltoja käsitellessään hän palaa Suomeen, vertaillen maiden erilaista perintöä. Suomella oli jo varhain erittäin voimakas kieleen ja kulttuuriin sitoutunut identiteetti. Yhdysvalloilta se on puuttunut. Afrikasta ja Kiinasta hän tekee varmaa yhteenvetoa toimittajan ammattitaidolla. Hän nostaa esille myös nationalismin ja populismin. Minua teksti ei kuitenkaan paljolti innosta, ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun todetaan Unkarin pudonneen tuolta kapealta käytävältä. Teos näyttäisi siis vajoavan jonkinlaisen politikointiin, jossa aivan kuin heitettäisiin pikavinkkejä demokratian eheyttämiseksi. Loppuriveistä en saa suoraan sanoen mitään otetta. Tulee jopa mieleen, onkohan tuo löytämäni nettiversio lyhennelmä varsinaisesta arviosta. Pari lukijan kommenttia kyllä kiinnostavat. Se pienikin ajatus kirjan hankinnasta, joka oli syntynyt Malisen vuodatuksen jälkeen, alkaa hälventyä.

Voisi kiteyttää niin että siinä missä Malinen jää ahdistuneeseen tilaan, jäädään Hesarin jutussa eräällä tavalla lekottelemaan tyytyväisenä vakaan demokratiamme varaan.

Seuraavaksi eteeni osui Taloustieteen professorin Mika Malirannan kirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Otsikkona on Kukoistavan kehityksen kapea käytävä. En tuossa vaiheessa vielä ollut hoksannut, että tuo samainen Maliranta oli elokuussa ollut keskustelemassa Miettisen kanssa samassa ohjelmasarjassa kuin Malinen reilut neljä kuukautta myöhemmin. 

Maliranta antaa teokselle edellisestä poiketen vankkaa tiedollista pohjaa. Hän esittelee esimerkiksi Daron Acemoglun aikaisempia teoksia. Se on siis taustoittava kirjoitus. Yhtäältä kirjoitus perusteellisuudessaan etäännytti minut ajatuksesta lukea itse koko teos. Miksi tuhlata rahaa, kun Maliranta on jo yhteenvedossaan tiivistänyt tutkimuksen annin luotettavan tuntuisesti. Toisaalta kattava arvio myös lopulta vaikutti ratkaisevasti omaan päätökseeni. Kävi nimittäin niin, että kirjoituksen luettuani lähetin heti kirjatilauksen.

Ratkaiseva tekijä kirjan hankintaan oli minulle Kiinan historian käsittely. Acemogly ja Robinson tarjoavat seikkaperäisen katsauksen Kiinan poliittiseen ja taloudelliseen historiaan yli 2000 vuoden takaa tähän päivään. Maliranta taustoittaa valtion olemusta ja nykykehitystä kiinnostavasti. Hän käyttää lisäksi Kiinan suhteen vertauskuvana Thomas Hobbesin aikoinaan esille tuomaa Leviatan-merihirviötä. Se on kahleista vapaa uhka, nimenomaan Kiinassa sitä ei ole kahlittu. ”Kukoistavan kehityksen käytävälläkin” se on Malirannan mukaan elossa, mutta kahleissa. Toisella puolella käytävää odottaa puolestaan tehokas hajaannus tai puhdas anarkia.  Siinä yhteydessä Maliranta viittaa Syyrian esimerkkiin. Myös Montenegron historia mainitaan yhtenä kiinnostavana esimerkkinä. Sen asemasta ja kehityksestä tiedän vielä tässä vaiheessa tuskin mitään.

 

Hongcun South lake, Anhui Kiina

Malirannan esille nostama pohjoismaihin liittyvä ”punaisen kuningattaren vaikutus” herättää minulla epäilyjä. Kun talous kasvaa, nousee eri yhteiskuntapiireissä halu vaatia itselleen oikeuksia. Intressiristiriidoissa auttaa valtion sovittelukyky. Jos on vaara suistua käytävältä, apu tulee ns. punaisen kuningattaren vaikutus. Tässä yhteydessä annetaan suotuisa esimerkki pohjoismaiden hyvinvointivaltioiden kehityksestä. Niissä julkisen sektorin kasvu on ollut suurta, mikä on lisännyt tuon Leviatan-hirviön vapautumisen riskiä. Punaisen kuningattaren vaikutuksella tarkoitetaan panostuksia sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin sekä työehtoneuvotteluja. Ne voimistavat kansalaisyhteiskuntaa, mikä puolestaan on valtion vallan vastavoima.  

Voimistavatko lopulta panostukset sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin kansalaisyhteiskuntaa toivotulla tavalla? Auttaako työntekijä- ja työnantajajärjestöjen neuvottelujen koordinointi? Maliranta viittaa von Hayekiin, josta minä en kykene sanomaan mitään. Nuo valtion kanssa tiiviissä yhteyksissä olevat järjestöt voivat kuitenkin hyydyttää muun kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuden.

Lisäksi USA:n kehityksessä on paljon huolestuttavia piirteitä. Sitä voisi pohtia laajemminkin, koska viime aikoina on leviävä anarkia ja mielivalta alkanut kokeilla oikeusvaltion rajoja ja sietokykyä. En mene nyt kuitenkaan presidentin vaalien jälkipeliin. Pysyn ehkä vakaammassa aiheessa. Siellä sosiaaliturvaa on alettu laajentaa. Siitä varottavan esimerkin löytää Matti Virenin kirjoituksesta Hyvää tarkoittavat hölmöt. Samoin tässä toisessa blogitekstissä käsitellään samaa aihetta. Viren tuo esimerkin Kaliforniasta ja toisaalta Texasista. Kaliforniassa toimivat USA:n suurimmat teknologiayritykset ja asuvat rikkaimmat ihmiset. Elintasoerot ovat kuitenkin valtavat, koska siellä asuvat myös kaikkein köyhin väestön osa. Siellä on suuri julkinen sektori ja kireä verotus, paljon siirtolaisia. Siellä on myös kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma rajoituksineen, mikä syö julkisia varoja. Samalla sosiaaliset ongelmat ja turvattomuus ovat lisääntyneet. Kaikki tuo on kuitenkin aiheuttamassa sen, että se maksava väestön osa – keskiluokka – on katsonut parhaaksi muuttaa muualle, mikä puolestaan vain lisää talouden epätasapainoa.  Kohdemaana muuttajille on Texas, joka on Virenin mukaan vapaan markkinatalouden mallimaa. On kyllä aiheellista pohtia, millaiseen murrokseen maa on ajautumassa.

Itse olin vajaat kuukausi sitten pallolaajennuksessa, josta olen kirjoittanut tähän blogiini oman erityisen jutun. Kirjoitin viestin eräälle amerikkalaiselle ystävälleni, jossa kerroin melko yksityiskohtaisesti oman sairaskertomukseni ja sairaalakokemukseni. Hän vastasi ja kiitti antaen samalla ylistyssanoja meidän korkeasta terveydenhoidon tasosta. USA:ssa pohjoismaita pidetään käsittääkseni korkean sosiaaliturvan ja terveydenhuollon mallimaana.  Vaikka sielläkin on menty eteenpäin, niin meihin verrattuna ollaan - Vireniä lainatakseni -  vielä ”valovuoden päästä”. Onhan meilläkin kyllä ongelmamme, ei kannata liikoja rehvastella. Tämä ystäväni asuu Coloradossa. Sen taloudesta en tiedä yhtään mitään.

…

Ja kuten yllä jo totesin, aivan sattumalta havaitsin, että Maliranta on ollut Sami Miettisen vieraana elokuussa. Keskustelun otsikkona on Talouskasvu ja instituutiot ja se avautuu täältä. Itse asiassa se on hyvin antoisa keskustelu nimenomaan siltä kohdin, kun käsitellään Acemoglun ja Robinsonin teosta. Maliranta osoittautuu hyvin valppaaksi keskustelijaksi. Lisäksi hän tuntee erittäin hyvin Acemoglun aiemmat tekstit. Niistä hän mainitsee yhtenä kiinnostavana esimerkkinä kirjoituksen Italian mafian kehityksestä.

Minulle erityisen miellyttävää on kuulla, että Maliranta kehuu erityisesti teoksen Kiina-analyysia. Siinä käsitellään imperiumin kehitystä hyvin pitkällä aikavälillä. Maliranta toteaa, että hän myös itse omissa pohdinnoissaan mielellään tutkailee talouskasvua evolutiivisesti alkaen pelokkaista reviiriään puolustavasta apinasta. Siitä ajasta on menty eteenpäin ainakin sinä mielessä, että enää ei syrjäytyvän ”uroksen” tarvitse pelätä tulevansa tapetuksi.

Xinjiang, Kiina

Voisin poimia yhden aiheen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta käydystä keskustelusta. Malirantakin korostaa, että teoksen mukaan pohjoismainen malli on osoittautunut kansainvälisessä tarkastelussa parhaaksi. On kovat veroasteet mutta siinä hyödynnetään markkinoita. Se on ns. pehmeää kapitalismia (soft capitalism), joka on lyhyellä aikavälillä hyötyseikka. Mutta aivan korkeimmalle Acemoglu ei kuitenkaan pohjoismaita nosta. Ne ovat kyllä innovatiivisia, monenlaisia asioita on kehitelty ja viety eteenpäin. Kuitenkin radikaalien innovaatioiden syntymiseen tarvitaan ”raakaa kapitalismia”, millä hän tarkoittaa Yhdysvaltain kaltaista järjestelmää. Pohjoismaat ovat Malirannan ilmausta lainaten kuin vapaamatkustajia. Ne käyttävät hyödyksi isoja keksintöjä kehitellen pehmeässä kapitalistisessa järjestelmässään uusia sovelluksia. Malirannan mielestä Acemoglun töissä on aiemmin vähäteltykin sitä, kuinka radikaaleja innovaatioita pohjoismaissa on tuotettu. Mutta myöhemmin hänen mukaansa kanta on lieventynyt.

 Keskustelun lopussa on keskustelua tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. Iso julkinen sektori on tyytyväisyyden mittari. Keskustelussa palataan myös innovatiivisuuteen. Malirannan mielestä ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha on innovatiivisuuden kannalta hyvä idea. Ihminen uskaltaa ottaa riskejä myös työpaikkaa valitessaan, kun tietää, että epäonnistuessaan hän pystyy kuitenkin selviytymään ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ansiosta.

Aivan keskustelun lopussa tunnelma on suoraan sanoen katossa. Maliranta muistaa vielä lähettää jopa terveisiä eräälle miesten yhteiselle tuttavalle.

…

Juttuni voisin oikeastaan lopettaa tähän. Avaan lopuksi kuitenkin Tuomas Malisen näkemystä ja liitän mukaan hieman myös omaa pohdintaa. Malisen näkemyksiä löytyy sosiaalisesta mediasta aivan riittävästi ja autenttisemmin.

…  

Nyt vastaani tuli myös aivan tuore keskustelu. Tässä on siitä aivan tuoretta selostusta, jonka liitän tähän väliin juttuani viimeistellessä. Se on Heikelän&Koskelon YouTube-sivulta. Se löytyy täältä. Siinäkin Malinen kertoo Acemoglun ja Robinsonin kirjasta (alkaen 32 minuutin kohdalta), itse asiassa entistä hiotummin ja vapautuneemmin, toki myös tiivistetymmin. Malinen vaatii siinä kansalaisyhteiskunnan vastaiskua. Hänen mukaansa nyt pandemian aikana yritetään lamauttaa kansalaisyhteiskunnan toiminta. Se aukaisee samalla ovet valtion suurelle haltuunotolle. Varoituksen sanoissa hän viittaa Kiinaan, jossa on menty yhä enemmän valtiojohtoisuuteen. Valtion keskuspankin aseman vahvistuminen - kaiken taloudellisen vallan keskittyminen sen käsiin - voi viedä kohti laajempaa kontrollia. Kiina on varoittava esimerkki. Siellä on yhteiskuntaa kritikoivien henkilöiden varoja alettu jäädyttää.  

Tuota keskuspankin vallan keskittymiseen sisältyy digirahaan siirtymisen vaihe, jolloin jokaiselle kansalaiselle perustetaan keskuspankkiin oma tili. Se mahdollistaa laajan manipuloinnin ja hyväksikäytön, myös poliittisen. Vaikka aikomukset voivatkin olla hyviä, niin vallan keskittyessä totalitaristinen kehitys mahdollistuu.

…

Palaan neuvottelija-sivun keskusteluun.

EU:n koronapakettina kaupiteltava elpymispaketti on Malisen mielestä suora tie liittovaltiokehitykseen. Sen perimmäisenä tarkoituksena on siirtää kansallista päätösvaltaa EU:lle. Sitä siis tehdään pandemian varjolla. Paketin todellisena tavoitteena on pitää Italia ja Espanja hinnalla millä hyvänsä mukana eurossa. 

Mennään yllä mainitsemani Maailman talousfoorumin esittämään The Great Reset -visioon. Siitä Klaus Schwab on kirjoittanut myös samannimisen kirjan (jota en kyllä aio hankkia). Sen luomisen taustalla on maapallomme tulevaisuutta uhkaava ilmastonmuutos. Alun perin on kyllä haluttu korostaa vahvan kansalaisyhteisön merkitystä ja yritysten vastuun lisääntymistä. Toki olen ymmärtänyt, että Malinen ei väheksy lainkaan ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän ei kuitenkaan niele talousfoorumin ja sen perustajan Klaus Schwabin visiota.  Hän tiivistää, millaisessa yhteiskunnassa elämme vuonna 2030: ” You will Own Nothing and You will be Happy” (”Et omista mitään mutta olet onnellinen”). Tuodaan esille kauniita ideoita, todellista unelmahöttöä. Siinä trendissä valtion rooli aina kasvaa. Se johtaa ja koordinoi. Kaikkea hallinnoi ”jokin entiteetti” (Malisen käyttämä sana). Kansalaiset eivät omistaisi mitään. Me vuokraisimme palveluja, emme siis ostaisi mitään.

Oudoltahan tuo vaikuttaa. Niin Malinenkin vielä naureskeli asialle vuosi sitten. Nyt kun hän on alkanut tajuta, että Schweb ja hänen kumppaninsa ovat tosissaan, hän on herännyt.

Malinen luo eteemme kehitysnäkymiä. Tuon murroksen alkuvaiheessa on tavoitteena nollata kaikki velat. Se ei kuitenkaan ole niin ruusuinen ajatus, kuin ensi alkuun vaikuttaisi. Malisen mukaan tarvitaan kuitenkin jotain vastineeksi.  Niitä ovat meidän säästömme, ja sen jälkeen omaisuutemme. Taustalla olisi siis yksityisen omistusoikeuden poistaminen. Me kansalaiset alkaisimme siis elää jollekin instituutiolle, jolta me vuokraisimme palveluita. Tällaiset ajatukset voivat tuntua absurdeilta mutta Malinen kehottaa tutustumaan Maailman talousfoorumin ajatuksiin.

Kaikki kansallisissa kehyksissä ennen toiminut valvonta ja yksilöihin liittyvä tarkkailu siirtyisi kansainväliselle taholle. Tähän ideaan istuu esimerkiksi pääministeri Marinin ehdottama Euroopan laajuinen sairauskortti. 

Malisen mukaan ensi vuosi tulee olemaan ratkaiseva sen suhteen, miten noita Maailman talousfoorumin linjauksia aletaan viedä eteenpäin. Malinen varoittaa fasismista. Ja hän myös antaa sille määritelmän. Lähtökohtaisesti se on yritysmaailman ja valtion täydellinen liitto, jossa valta keskitetään eliitille ja yksilön vapaudet uhrataan yhteisen hyvän puolesta. Tätä Maailman talousfoorumi Malisen näkemänä ajaa.

Itse näkisin, että erilaisten konsernien ja suuryritysten on ainakin helpompi laajentaa toimintaansa, kun sopimuksia ei tarvitse tehdä erikseen kunkin kansallisvaltion kanssa. Ne kykenevät kyllä sopeutumaan myös yhä laajenevaan hallinnolliseen sääntelyyn, jota yhä kasvava byrokratia-armeija kyllä itselleen varmasti keksii. Siitä taas seuraisi, että kansallisesti ja alueellisesti toimivilta keskisuurilta ja pienyrityksiltä viedään lähes tyystin toiminnan edellytykset.

Mielestäni Malisen huoli on otettava vakavasti. Toki kritiikkiäkään ei saa unohtaa, mutta uhkia on uskallettava nostaa esille. Demokratiamme ei ole mikään vahvan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuden varassa etenevä idyllinen polku.  Se on alkanut muistuttaa kuluneiden köysien varassa olevaa riippusiltaa, josta voimme luiskahtaa syrjään tai jopa rotkoon.  Ei siis ole aihetta mihinkään itsetyytyväisyyteen. Mutta meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä valveilla ja seurata samalla Martti Lutherin esimerkkiä. Jos tiedän, että huomenna tulee maailmanloppu, niin tänä päivänä pystytän vielä omenapuun.

Nyt alkanut vuosi 2021 on kehityksemme kannalta tärkeä. Se näyttää, millaiseen suuntaan me demokratian kapealla käytävällämme alamme edetä.

Timo Vihavainen on kirjoittanut jokin aika sitten blogissaan arvion Anne Applebaumin kirjasta Demokratian iltahämärä (täällä). Hän arvostelee sitä asenteellisuudesta. Tekijän puoluekantaisuus paistaa teoksesta lävitse, mistä syystä hän ei pidä sitä syvällisenä analyysina. Seppo Oikkonen on kommentoinut tekstiä tuttuun tyyliinsä napakasti. Hän toteaa, että nykyihmiset kaipaavat kovasti ”varmuutta” tarjoavia kirjoittajia. He yrittävät pätevöittää itseään noilla visioillaan. Hän itse kaipaa kirjoja, jotka jättävät lukijansa epävarmuuden ja hämmennyksen tilaan.  Tuota minäkin toivoisin. Ihmisen psyyke on kuitenkin raadollinen. Se hakee turvaa keinotekoisesta varmuudesta. Valtamedia on omassa agendajournalismissaan ”varmuuden” äänitorvi. Tuomas Malisen ja hänen pelastusrahastonsa (katso pelastusrahasto.fi) on nykyisin täydessä uutispimennossa. Valtamedia ei kaipaa sanomansa kyseenalaistajia. Onneksi sosiaalinen media vielä toimii.

…

Hypähdin jo hyvin kauas Acemoglun ja Robinsonin kirjasta. Se oli minulta myös jonkinlainen purkautuminen alkaneen vuoden uhkakuvista. Nyt kun pääsen kirjan pariin, niin palaan kiltisti ruotuun. Katsotaan sen jälkeen, onko minulla siitä mitään kerrottavaa. Luulisin, että ainakin Kiinaa käsittelevät sivut luen huolella.

Hongcunin kylä, Anhui.

Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä

Huomasin hiljattain, että Neuvostoliiton tunnetuimpiin toisinajattelijoihin kuulunut Vladimir Bukovski on kuollut viime vuoden lokakuussa 76-vuotiaana. Hän oli monella tapaa merkittävä henkilö. Hän kertoi ensimmäisten joukossa läntisen maailman tietoon Neuvostoliiton toisinajattelijoihin kohdistuvasta psykiatrisesta pakkohoidosta. Vuonna 1976 hän pääsi kotimaastaan länteen, kun hänet vaihdettiin chileläiseen kommunistiin Luis Corvalániin. Kansan parissa siitä levisi loru tyyliin: ”Vaihtui huligaani Korvalaaniin.” Huligaanin tilalle tuli valtiomies.

Tuota ennen Bukovski oli ollut vangittuna 12 vuotta. Ja aikaan sisältyy myös psykiatrinen pakkohoito. Ensimmäisen kerran hänet vangittiin parikymppisenä nuorukaisena vuonna 1963 kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja kopiointiyrityksestä. Kyseessä oli jugoslavialaisen kommunistipoliitikon Milovan Djilasin teos. Jo koulupoikana hän oli ottanut ensi askeleita toimintaansa. Hän onnistui pääsemään Moskovan yliopistoon biologian osastolle mutta joutui pian erotetuksi.

Päästyään länteen hän asettui asumaan Iso-Britanniaan. Hän jatkoi opintojaan ja suoritti Cambridgen yliopistossa loppututkinnon neurofysiologiassa. Eräs unelma oli toteutunut. Oman alansa ohessa hän toimi poliittisena aktivistina, ihmisoikeustaistelijana ja kirjoittajana. Muistelmia vankilaelämästä pidetään hänen parhaana teoksenaan.  Käsittääkseni sitä ei ole suomennettu.

Kun näytelmäkirjailija Tom Stoppard oli valmistamassa erästä totalitarismia käsittelevää näytelmäänsä, hän kutsui juuri Britanniaan saapuneen Bukovskin sitä kommentoimaan. Stoppard sai häneltä arvokasta tietoa mutta itse Bukovskin läsnäolon harjoituksissa hän koki painostavaksi ja ahdistavaksi. Hänestä eräänlaisen muistokirjoituksen luonut Mihail Kalužski kuvaa tekstissään tuota Bukovskin luonteen ominaisuutta. Tämä asetti toiminnassaan vastakkain kaksi maailmaa: reaalitotalitarismin maailman sekä toisaalta vapauden ja oikeudenmukaisen ihannemaailman. Mitään muuta maailmaa tai mitään uutta poliittista elämää hänellä ei ollut. Hän oli ikuinen toisinajattelija. Hän olisi ollut poliitikko myös kotimaassaan, jos se olisi ollut mahdollista.

Tuosta yllä mainitusta luonteen ehdottomuudesta Kalužski mainitsee vielä yhden esimerkin. Maaliskuussa vuonna 2011 Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov oli Albert Hallissa Lontoossa juhlimassa 80-vuotispäiviään. Hänen kunniaksi oli järjestetty hyväntekeväisyyskonsertti. Paikalla esiintymässä oli Scorpions, Valeri Gergijev  ja muita huippuja. Gorbatšovin ohella läsnä oli nimekästä väkeä. Kun valmistauduttiin juhlaan, niin Bukovski teki paikalliseen oikeuslaitokseen ilmoituksen, jossa hän vaati Gorbatšovin vangitsemista ja asettamista syytteeseen.  Taustana vaatimukselle oli se, että tämä oli aikoinaan käyttänyt sotavoimia rauhantahtoista väestöä vastaan. Bukovski perusteli päätöstään sillä, että entisen Neuvostoliiton johtajan tuli kantaa vastuu joukkomurhista Bakussa, Tbilisissä, Vilnassa ja Riikassa. Lisäksi hän katsoi tarpeelliseksi osoittaa länsimaisessa järjestelmässä vallitsevan kaksoisstandardien olemassaolon.

Lisään vielä yhden kuvaavan esimerkin. Ivan Tolstoin tekemässä haastattelussa vuodelta 1999 Bukovski viittaa tapaamiseensa tai ainakin yhteydenpitoonsa Boris Jeltsinin kanssa Neuvostoliiton hajottua. Hän olisi halunnut, että neuvostokommunismin päätoimijat asetetaan syytteeseen ja tuomitaan oikeudessa. Jeltsin ei siihen kuitenkaan suostunut.

Lännessä Bukovski jatkoi monipuolisesti Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän arvostelua. Hän oli kosketuksessa myös politiikan huipputasolle päästen mm. konsultoimaan presidentti Ronald Reagania ja pääministeri Margaret Thatcheria. Hän julkaisi valtavan määrän kirjoituksia ja käsiinsä saamiaan asiakirjoja. Tuorein julkaistu teos on viime vuonna ilmestynyt englanninnos Judgment in Moscow, joka tosin ilmestyi alkuaan venäjäksi jo 90-luvun lopulla.

Keskityn nyt kuitenkin käsittelemään hänen kitkerää kritiikkiään Euroopan Unionia kohtaan. Huomasin, että suomenkielisessä wikipedia-artikkelissa se on nostettu melko lailla keskiöön. Toisaalta luin erästä häntä käsittelevää kirjoitusta, jossa aiheeseen puututaan tuskin lainkaan.  Kirjoittaja katsoi EU-kritiikin olevan luonteeltaan ”sarkastista publistiikkaa” eikä pitänyt sitä erityisen käsittelyn arvoisena. Pitkän kirjoituksen hän sai siitä huolimatta aikaan.

Poliittisesti Bukovski kannatti markkinaliberalismia ja oli tutkijanakin sitä ajavassa Cato-instituutissa. Hänen mukaansa oli vältettävä kaikenlaista valtion kontrollia. Hän puolusti yksilön vapauksia ja talouselämän vapaus kulki sen rinnalla. Hänellä oli läheinen suhde UKIP-puolueeseen.

Eräässä keskustelussa hän kertoo suhteestaan Nigel Farageen. Hän totesi kannusteensa miestä aktiivisemmin mukaan politiikkaan . Farage oli tuolloin vielä nouseva poliitikko. Hän kertoo rohkaisseensa miestä ryhtymään vastuullisempiin tehtäviin. Niinhän sitten tapahtuikin.

Bukovskin EU-kritiikissä minuun hieman särähtää hänen ajoittainen tarrautuminen pikkuseikkoihin. Esimerkkinä voisi mainita tupakointikiellon. Lisäksi jotkut hänen väitteensä europarlamentin toiminnasta tuntuvat olevan vailla pohjaa. Tosin tunnen sitä heikohkosti. Pääargumentit ovat kuitenkin hyvin vahvoja. Hän luo pohjaa sille, miksi Euroopan unionin toiminta on alkanut muistuttaa yhä enemmän neuvostoliittolaista toimintaa. Suhteellisuudentaju on kuitenkin pidettävä mielessä. Ei nykyisenkaltaiseen Eurooppaan voida rakentaa mitään kommunistista pakkovaltakoneistoa, jossa kunnioitus ihmisarvoa kohtaan on täysin unohdettu. Tähän palaan myös alempana.

Nyt kuitenkin jätetään nippelihuomiot ja keskitytään suuriin linjoihin. Bukovski on luonut pohjaa sille, miksi EU:n hallinto on alkanut yhä enemmän muistuttaa neuvostohallintoa. Hän kertoo sen taustana olevat faktat perustaen tietonsa Neuvostoliiton keskuskomitean ja politbyroon salaisiin asiapapereihin.

Euroopan yhteismarkkinoiden kehittyminen liittovaltion suuntaan lähti liikkeelle Euroopan vasemmistosiipeä edustavien puolueiden ja Moskovan yhteisestä projektista, jonka myötä Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov käytti vuosina 1988-89 käsitettä ”Yhteinen eurooppalainen koti” (”Common European home”, ”Общеевропейский дом”). Tuolla käsitteellähän on väljää historiallista taustaa jopa Charles de Gaulleen asti, joka puheissaan totesi Euroopan yltävän Atlantilta Uraliin.

Mihail Gorbatšov kansan onniteltavana vuonna 1985 tultuaan valituksi maan johtoon

Yhteinen eurooppalainen koti oli aikansa suosittu iskulause, jota sitten pyrittiin käyttämään tiettyihin poliittisiin tavoitteisiin. Itäisessä naapurissamme se kertoi suunnan muutoksesta ja myös toiveikkuudesta. Sen tosiasialliset vaikutukset olivatkin sitten toisenlaiset kuin maan valtarakenteissa uskottiin.  Suurin piirtein samoihin aikoihin meillä Suomessa oli suosiossa Harri Holkerin hallituksen käyttämä ilmaisu ”hallittu rakennemuutos”. Se merkitsi tietysti ainakin ulkoisesti eri asiaa mutta termi kuvastaa sitä myös Euroopan suuntaan liittyvää muutospainetta, joka meilläkin oli käynnissä. 

Ilmauksessa kotia merkitsevä ”dom” ymmärretään myös ”taloksi”. Se on hyvä tietää, kun lukee seuraavan Gorbatšovin toteamuksen: ”Me tosin asumme eri portaikoissa mutta on tärkeää pitää naapureiden kanssa suhteet kunnossa.” Tuosta kommentista voi havaita pienen varauksellisen asenteen.  Ei kai kapitalistimaiden kanssa sentään aivan yhdessä asuta.

Todettakoon, että Gorbatshov elää edelleen ja häneltä on näinä päivinä ilmestymässä uusi kirja, jossa hän haikailee tuon ”yhteisen eurooppalaisen kodin” perään toivoen sen sisältämän ajatuksen palauttamista nyky-Venäjän ohjenuoraksi.

Mennään tarkemmin taustoihin. Ajatus nousi esille ensi kerran vuosina 1985-86, kun ensin Italian kommunistijohtoa ja sen jälkeen Saksan sosialidemokraatteja vieraili Gorbatševin luona. Molemmilla kerroilla vieraat valittivat, että kun Britannian pääministeri Margaret Thatcher alkoi ajaa ajatusta Euroopan yhteismarkkinoista, vasemmisto tunsi jäävänsä paitsioon.

Tässä ja tässä on uudempaa uutisointia Thatcherin ajattelusta 80-luvulla. Thatcher korosti Euroopan unionia vapaakauppa-alueena. Sosialistien puolella oli toisenlaisia suunnitelmia.

Sekä italialaiset ja että saksalaiset katsoivat, että haaveet Euroopan Unionin suunnasta olivat kumoutumassa. Tilalle oli tulossa heidän mielestä ”villi kapitalismi”. Etsittiin keinoa Euroopan suunnanmuutokseen. Yksi mahdollisuus oli pyrkiä vaikuttamaan jäsenmaiden sisälle, mutta tarvittiin myös muita keinoja. Siksi apuun kutsuttiin Mihail Gorbatšovia.   

Aluksi vasemmistopuolueet ja Neuvostoliitto olivat vastustaneet Euroopan integraatiota, koska sosialististen tavoitteiden kannalta se katsottiin vaaralliseksi. Vuodesta 1985 eteenpäin Bukovskin mukaan suunta muuttui. Neuvostoliitossa tultiin Euroopan vasemmistopuolueiden kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että yhdessä toimimalla koko eurooppalainen projekti voidaan kääntää ylösalaisin. Avointen markkinoiden sijaan Eurooppaa aletaan kehittää liittovaltion suuntaan.

Kyseessä oli siis eräänlainen salaliitto, jonka myötä yritettiin pelastaa poliittiset kasvot. Neuvostoliiton piti muuttaa oma suhtautumisensa Eurooppaan. Sen myötä vasemmisto pyrki saamaan vaikutusvaltansa takaisin. Tähän liittyen haluttiin myös USA:n vaikutusvaltaa Euroopassa heikentää.

Ajatuksena oli, että Euroopan Unionia ruvetaan kehittämään samansuuntaiseksi Neuvostoliiton hallintorakenteen kanssa. Sieltä alettiin ottaa mallia. Tuon suunnan myötä myös Neuvostoliiton johto oli hankkeelle myötämielisempi.

Tammikuussa 1989 Trilateraalisen komission delegaatio tuli Moskovaan tapaamaan Gorbatšovia. Delegaatioon kuuluivat entinen Japanin pääministeri Nakasone, entinen Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaing, amerikkalainen pankkiiri David Rockefeller ja entinen USA:n valtiosihteeri Henry Kissinger. Valtuuskunta esitti perustelut sille, että Neuvostoliiton on liityttävä maailman keskeisiin finanssisopimuksiin ja -organisaatioihin, kuten GATT, IMF ja Maailmanpankki.

Tapaamisen aikana Giscard d’Eestaing otti puheenvuoron. Hän totesi seuraavasti (mukailen hänen omaa tekstiään):

”Herra presidentti, en voi sanoa tarkasti, milloin se tapahtuu, mutta voin kertoa että 15 vuoden kuluessa Eurooppa on muuttumassa liittovaltioksi ja teidän on valmistauduttava siihen. Teidän on tehtävä kanssamme ja Euroopan johtajien kanssa yhteistyötä. Teidän on tehtävä selväksi, miten te siihen suhtaudutte, miten te sallitte muiden Itä-Euroopan maiden toimia sen kanssa yhteistyössä ja miten te itse voitte tulla osaksi sitä. Teidän on oltava valmiita.”

Bukovski korostaa, että tuo tapahtui tammikuussa 1989, aikana jolloin vuoden 1992 Maastrichtin sopimusta ei ollut vielä hyväksytty. Hän ihmettelee, miten Valery Giscard d’Estaing oli kyennyt ennakoimaan seuraavien vuosien tapahtumia. Ja ihmetystä herättää myös se, että hänestä tuli vuosina 2002-2003 Euroopan perustuslain luoja. Eikö se tuoksahdakin salaliitolta, Bukovski kysyy.

Näin alkaa Euroopan unionin liittovaltiokehitys.

Bukovski vertailee Neuvostoliiton ja Euroopan unionin hallintoa. Euroopan parlamentti tuo Bukovskille mieleen Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston.  Hänen mukaansa siitä alustavasti suunniteltiinkin samanlaista elintä. Euroopan komissio puolestaan on Bukovskin mukaan kuin Politbyroo. Jäsenmäärä tosin on suurempi. Samaa on se, että sen jäsenet eivät ole suoraan kansan valitsemia eivätkä niin ollen ole sille tilivelvollisia.

Tarkasteltaessa lähemmin Euroopan unionin monilukuisia säädöksiä, joita on Bukovskin mukaan 80 000 sivua, tulee mieleen Neuvostoliiton Gosplan.  ”Meillä oli organisaatio, joka suunnitteli taloudessa kaiken viimeiseen pulttiin ja mutteriin asti”, Bukovki toteaa.  Sama on tapahtumassa hänen mukaansa EU:ssa.

Mielenkiintoista on liittää tähän yhteyteen myös korruptio. Venäjä on maa, jonka talous on vahvasti riippuvainen luonnonvaroista. Se luo vallanpitäjille erityisen suhteen valtioon. Sellaisessa maassa korruptio kulkee ylhäältä alaspäin. Neuvostoliitto oli maa, jonka hallinnolla oli mielin määrin varoja käytössään. EU:n sisällä korruptio saa Bukovskin mukaan samoja piirteitä. Itse ymmärrän sen niin, että EU saa hallintaansa jäsenvaltioiden varoja ja pystyy sitten säätelemään rahojen käyttöä omien tavoitteittensa mukaisesti. Demokratia unohtuu, kun järjestelmälle sopivia toimijoita aletaan palkita. Liike-elämässä toimitaan toiseen suuntaan -  alhaalta ylös, pyritään vaikuttamaan vallanpitäjiin.

…

Sergei Grabovskin mukaan Bukovski pitää EU:ta ”liberalisoituna” tai sosiaalidemokraattisena Neuvostoliiton jäljitelmänä tai kloonina (kirjoittajan käyttämä sana kääntyy ”kaksoisolennoksi”). Molempiin muotoutui - tai on muotoutunut - lähes kontrolloimaton byrokratia, vaikka tarkoituksena oli luoda ihmiskasvoista sosialismia.

Sana Leviathan muistetaan muutaman vuoden takaisesta Andrei Zvjagintsevin elokuvasta. Se pulpahtaa Bukovskinkin puheessa esille. Hän ei viittaa kuitenkaan elokuvaan vaan siihen alkuperäiseen vanhan testamentin hirviöön. Sillä hän kuvaa totalitaristista byrokraattista rakennelmaa. Kun tutkii tuon lonkeroitaan levittelevän eurooppalaisen ”hirviön” rakenteita, voi havaita, että se on alkanut muistuttaa yhä enemmän Neuvostoliittoa.

Liitän tähän väliin omaa Suomen poliittiseen elämään liittyvää ihmettelyäni. Kun tuore hallitus on palkannut ennätysmäärän avustajia ja avustajien avustajia, voi taustalla olla pyrkimys sitoa maamme yhä tiiviimmin EU:n säädöksiin. Jossain vaiheessa Eduskunnan kansanedustajat saavat varmaan huomata, että maassamme noudatetaan lakeja, joita siellä ei ole hyväksytty, saati edes käsitelty. Tämänkaltaista Bukovskikin on pelännyt tapahtuvan nostamatta tietenkään Suomea erikseen esille.

…

Toki Bukovski kuvaa myös Euroopan Unionin pehmeämpää puolta, mutta oma sarkasminsa siihenkin liittyy:

”EU on tietysti pehmeämpi versio Neuvostoliitosta. Siellä ei ole Gulagia eli ”vankileirien saaristoa”, ei ole KGB:tä.”

Tuohon hän kuitenkin lisää, ettei ole ainakaan toistaiseksi. EU:ssa on nimittäin valtioiden rajat ylittävä Europol, jolle voi kehittyä suurempi valta kuin KGB:lle. Bukovskin mukaan sillä on myös diplomaattinen koskemattomuus. Europolista voi tulla hänen mielestään vaaratekijä, jos se ottaa käyttöön Stasin ja Securitaten menetelmiä.

Monenmoisista rikoksista Bukovski on erityisen huolissaan kahdesta. Toinen on rasismi ja toinen ksenofonia eli muukalaisviha. Hän toteaa, että jos Britanniassa joku rohkenee vastustaa kontrolloimatonta kolmannesta maailmasta suuntautuvaa maahanmuuttoa, häntä pidetään rasistina. Puolestaan Euroopan integraatiokehitystä vastustavia on alettu pitää muukalaisvihamielisinä. Bukovski kertoo kuulleensa asiasta brittien Labour-poliitikolta Patricia Hewittiltä.  Nykyisin nämä asiat ovat laajemminkin tiedossa.

Bukovskin mukaan oli yleisesti tiedettyä, että Neuvostoliitto oli ideologian voimalla elävä valtio. Sitä osattiin sen vuoksi myös varoa. Euroopan Unionin ideologia on Bukovskin mukaan sosialidemokratiaa ja valtiojohtoisuutta, johon liittyy myös paljolti poliittista korrektiutta. Hän toki toteaa sen oikeistolaisena vapaan markkinatalouden kannattajana.  Bukovski on seurannut, kuinka poliittinen korrektius on levinnyt ja kuinka siitä on tullut painostava ideologia. Tässä yhteydessä Bukovski mainitsee tupakointikiellon leviämisen, mikä ei todellakaan ole kovin kuvaava esimerkki. Jos katselee hänen haastatteluja youtubesta, voi havaita, että hän oli todellinen ketjupolttaja.

Mutta hänellä on antaa muitakin esimerkkejä. Kun meillä on mielessä Päivi Räsäsen tapaus, niin hän kertoo ruotsalaisesta pastorista, joka joutui vaikeuksiin todettuaan, että Raamattu ei hyväksy homoseksualismia. Hän mainitsee Ranskan vihapuhelain kuin myös Britannian, jossa ollaan hyväksymässä rotuihin ja uskonnolliseen puheeseen liittyvä vihapuhelaki.

Bukovski näkee tuon ideologisen kehityksen olevan johtamassa vainon mittoihin. Sen toteuttamisessa ja lakien valvonnassa Bukovski näkee nimenomaan Europolin vaarat. Hän on ilmaissut pelkonsa, että entiset Stasin ja Securitaten henkilöt pääsevät siellä valtaan ja sitten jälki on sen mukaista.  Ne henkilöt eivät varmastikaan enää pääse aktiivisesti toimimaan mutta kyllä heidän perinteittensä seuraajia löytyy.  Ja taitaahan itse asiassa myös Angela Merkel olla Itä-Saksan kommunistisen nuorisoliiton kasvatti.

Bukovskin mukaan Eurooppa on läpikäymässä nopeaa, järjestelmällistä ja yhdenmukaista demokratian purkamisen vaihetta. Ministereistä on hänen mukaansa tulossa lainsäätäjiä, jotka voivat luoda uusia lakeja ilman että vaivautuisivat kertomaan niistä parlamentille. Miksi tuollaista nykyaikana tarvitaan, hän ihmettelee. Sen allekirjoitan, vaikka suurempi valta alkaa olla ministeriöiden virkamieskunnalla.

Bukovski ottaa vertailukohdaksi menneisyyden. Eurooppa on kokenut kaksi sotaa, ydinsodan uhan ja kaikkea mahdollista ilman, että kansalaisvapaudet ovat olleet uhattuna ja ilman että on tarvinnut julistaa hätätilaa.  Miksi nyt eletään niin vaarallista aikaa, että tuollaista tarvitaan, hän kysyy. Tämä voi johtaa hetkessä valtiot ulkopuolisen diktaattorin alle.

Tilanne on Bukovskin mukaan surullinen. Pääosa poliittisista puolueista on tullut mukaan uuteen EU-projektiin. Niistä on tullut korruptoituneita. Politiikan vastustajia on harvassa. Onko ketään puolustamassa kansalaisten vapauksia, hän kysyy.  Bukovski katsoo, että menojen ja verojen nousun myötä Euroopasta ei hyvää seuraa. Talouden liika säännöstely, byrokratisoituminen ja kyvyttömyys luoda kilpailukykyistä ympäristöä johtaa taloudelliseen romahdukseen. Erityisesti euron käyttöönotto oli Bukovskin mukaan hullu idea. Valuutan ei ole koskaan oletettu olevan poliittista.

Itse asiassa Bukovski on varma, että Euroopan Unionille käy samalla tavoin kuin Neuvostoliitolle. Romahduksesta selviämiseen kestää ainakin sukupolvi. Siksi hän toivoi varmaan lähes elämänsä viimeiset parikymmentä vuotta, että EU:sta ja varsinkin sen liittovaltiosuunnitelmista päästään eroon. Mitä nopeammin se tapahtuu, sitä vähemmän vahinkoa se aiheuttaa. 

Hän näki siis edessään kauhukuvan Euroopan unionin romahduksesta. Valtava byrokratiarakennelma on kaatuva kansalaisten päälle. Kansakuntien keskinäinen syyttely tulee olemaan valtavaa. Se tietää kahakoita ja etnisiä riitoja eri ryhmien välillä. Bukovskin vertailukohteina on oman synnyinmaansa lisäksi Jugoslavia.

Bukovski varoitteli, että eurokraatit toimivat nopeasti. Heitä on vaikea voittaa. Hän uskoi, että hänen aikanaan se olisi vielä käynyt päinsä. Hän oli kuitenkin huolissaan, koska EU-kriittisiä voimia oli liian vähän. Aikaa ei saisi tuhlata.

Bukovski oli pessimisti ja se sopii kirjoituksen alussa esitettyyn luonnehdintaan hänen persoonallisuudestaan.  EU:n kehityksestä ja mahdollisesta romahduksesta hän maalaa rajuja kauhukuvia, jossa hän lopulta näkee myös salaisen poliisin hirmuvallan. Ymmärrän myös niitä, jotka pitävät sitä ”sarkastisena publistiikkana”. Vaarat on toki pidettävä mielessä eikä välinpitämättömyyteen ole varaa mutta vaikkei savua olekaan ilman tulta, niin totean tähän loppuun diplomaattisen pehmeästi, että Bukovskin dystopiakuvissa on outoa painolastia.

…

Lähteet

Lähteitä on runsaasti. Youtubesta löytyy paljon Bukovskin haastatteluja ja puheenvuoroja. Netissä on myös huomattavan paljon tekstilähteitä. Olen niihin tutustunut vain satunnaisesti. Myönnän, että tarvetta olisi järjestelmällisempään tutkailuun, varsinkin koskien Bukovskin kirjoituksia. Alla on hyperlinkit aineistoihin, joita olen tässä kirjoituksessani enemmän tai vähemmän käyttänyt.

Täältä löytyy vuonna 2013 tehty videohaastattelu. Yhtä kattavaa ei ainakaan tuon tilin ylläpitäjän mielestä ei ole sen jälkeen tehty.

Täällä on nyt yhtenä keskeisenä lähteenäni oleva englanninkielinen teksti helmikuulta 2006.

Täällä puolestaan on Bukovskin englanninkielinen kirjoitus The Soviet Roots of European Integration.:

Mihail Kalužski on julkaissut marraskuun 8. päivänä ”muistokirjoituksen”, joka avautuu täältä. 

Toimittaja Ivan Tolstoi on puolestaan julkaissut Bukovskin muistoksi toukokuussa 1999 käymänsä venäjänkielisen radiokeskustelun. Siinä Bukovski on varsin vapautunut kertoen varsin lennokkaasti taustastaan ja käsityksistään. Se avautuu täältä.

Täällä keskustellaan Bukovskin näkemyksistä syyskuussa 2016.

Sergei Grabovskin analyysia kesäkuulta 2016 löytyy täältä.

Tämä teksti on puolestaan maaliskuulta 2006.

Meduzan sivuilla on Bukovskin poismenon johdosta 28.10.2019 julkaistu kirjoitus, tekijöinä Lohov ja Kartsev. 

28.10.2019 julkaistu BBC:n venäjänkielinen kirjoitus on täällä. MK-lehden julkaisu samalta päivältä on täällä.

Täällä on puolestaan Novaja gazetan päivää myöhemmin julkaistu teksti.

Parikymmentä vuotta vanhempi Juri Glazovin kirja-arvio Novyj mir -lehdestä  avautuu täältä.

Loppuun vielä pari  Mihail Gorbatšoviin liittyvää lähdettä. Barsenjevin artikkeli käsittelee 1980-lukua. Tämä jälkimmäinen on paljon tuoreempi RIA Novostin uutinen.

George Orwellin Vuodesta 1984

Eilen tuli televisiosta jälleen George Orwelliin romaaniin pohjautuva Michael Radfordin ohjaama elokuva 1984.

”Sota on rauhaa”

”Vapaus on orjuutta”

"Tietämättömyys on voimaa”

Niin lukee omalta kirjahyllyltäni löytyvän romaanin punaisessa kansilehdessä.

Olen kirjoittanut romaanista ja elokuvasta toukokuussa 2016.  Tuolloin blogissani oli juuri hieman ennen ylittynyt 10 000 käyntiä. Nyt on ylittynyt 50 000. Mutta siihen en nyt puutu. Täältä löytyy vuoden 2016 tekstini:

https://perttueemeli.blogspot.com/2016/05/george-orwellin-maailmassa-eli-kun.html.

En tuosta kolme vuotta vanhasta kirjoituksestani nyt sen enempää.  Toistanpahan edelleen: totalitarismi on läsnä jokaisessa yhteiskuntajärjestelmässä. Se on yksi mahdollinen kehityksen suunta. EU jos mikä on sen antoisa kohde. Byrokratia kasvaa kuin byrokratia. Se on erkaantunut yhä kauemmas kansasta ja sen toiveista. Virkavalta nauttii suunnattomista etuoikeuksista. Jos ei ihan vielä, niin se varmastikin pyrkii päästä nauttimaan lainsäädännön suojaa. Neuvostoliitossa sitä kutsuttiin nomenklatuuraksi.

Palaan vielä romaanin loppuvaiheisiin, Winston Smithin ja hänen agentiksi osoittautuneen työtoverinsa O’Brienin ”kinailuun”.  

Winston nousee vielä kidutettunakin vastahankaan. Hän yrittää saada O’Brienia uskomaan, että ihmisyys voittaa.

”Ei sivilisaatiota voi perustaa pelon ja vihan ja julmuuden varaan.”

”Siitä puuttuisi elinvoima. Se hajoaisi. Se tekisi itsemurhan.”

”Elämä ottaa teistä voiton.”

Mutta O’Brien vastaa. Elämä on hallinnassa. Hänen mukaansa Winstonin kuvittelemaa ihmisluontoa ei ole olemassakaan. ”Ihmiset ovat loputtomiin muokattavia.” Puolue on ihmiskunta.

Tämä on jännä pointti. Nykyisin on edistyksellisiä piirejä, jotka haluavat eliminoida ihmisen biologisuuden. Ja nostavat sosiaalisen sen edelle. Ihminen olisikin siis ensi sijassa sosiaalinen olento, ja siten yhteiskunnan muokattavissa. Edistys olisikin Isonveljen kanssa yhteisrintamassa.

Isoveli todistaa aatteensa viemällä Winstonin alastomana peilin eteen. Runsaiden kidutusten jälkeen miehestä on jäljellä enää luu ja nahka. Hiuksia voi repiä tuppoina päästä ja hampaat murenevat.

…

Winston Smith yrittää pitää omat tunteensa sisimmässään. Petturi löytyy kuitenkin omasta sisimmästä. Oma uni pettää. Se paljasti väärän ajattelun. Hetkellinen hallusinaatio sai hänet huutamaan rakkaan Juliansa nimeä. Julialla oli oma paikkansa Winstonin sydämessä, isoveljellä ei.

Enää ei ollut ulospääsyä. Keinot selviytyä olivat mitättömät. Tunnemaailmakaan ei enää antanut suojaa.

”Tästedes hänen oli ei vain ajateltava oikein, vaan myös tunnettava oikein, uneksittava oikein. Ja koko ajan hänen oli pidettävä viha sisällään, kuin möykky ainetta, joka oli osa häntä ja kuitenkin irti hänestä, eräänlainen kysta.”

”Yhtenä päivänä hänet päätettäisiin ampua. Oli mahdotonta tietää milloin se tapahtuisi, mutta muutamaa sekuntia ennen sen voisi arvata.”

…

”Kaksi ynnä kaksi on viisi” - sen Winston alkaa oppia pitämään totena, vaikka järki sanookin vastaan.

Nykypäivään suhteutettuna on hokema, että mieskin voi synnyttää. Tämä on tosin jo turhan tuttu esimerkki, mutta olkoon.

Jos väittää toista, joutuu bannatuksi, häntä paheksutaan, yhteisö tuomitsee.

Jos lapsi koulussa väittää toisin, niin ehdollistettu opettaja toruu häntä, pitää selittävän puheen, minkä jälkeen lapsi ei enää puhu sellaista, mistä open ei usko tykkäävän. Niin oppii varomaan, valitsemaan sanojaan.

Aikuisten maailmassa sitä sanotaan ”sanan vastuuksi”, ettei vaan loukkaa ketään mahdollista uskomushoidon läpikäynyttä. Omaan lähiyhteisöönsäkään ei voi luottaa. Jokuhan voi tulkita hymyn häivähdyksenkin ajojahdiksi.

Saatamme alkaa menettää lähiyhteisöön luontaisesti kuuluneen vapauden ilmapiirin, luottamuksen. Niin ihmisen sisässä tuo yllä mainittu möykky – ”eräänlainen kysta” – jatkaa kasvuaan. Se etsii purkautumistietään.

Sydän ei loputtomiin pakahdu. Ampuja onkin pesiytynyt omaan sisimpäämme. En tarkoita asemiestä, enkä välttämättä pahantekijääkään.

Orwellin maailmassa ampuminen oli arkea. Oli kovat piipussa. Niin oli meidänkin maanosassamme vielä vajaat sata vuotta sitten. Se oli keino eliminoida ja varsinkin pelotella, saada hiljaiseksi.  Meidän aikaamme se ei suoranaisena menetelmänä sovi, hyvä niin. Mutta eivät keinot lopu. Ihmisen ura voidaan kuitenkin luhistaa. Hänen unelmansa voidaan painaa alas, jos niitä enää ylipäänsä on.  

Kun Winston Smithin maailmassa luottamus yhteisöön oli mennyt, hän jäi yksin itsensä kanssa. Lapsuudesta jäänyt trauma – sekin vielä - alkoi syödä miestä.

…

Luettavaa on täällä, täällä ja täällä.  Suosittelen. Ja huomasin juuri, että myös Seppo Oikkoselta löytyy romaanin pohjalta melko tuoretta analyysia yhteiskunnastamme. Se on minulla toistaiseksi vielä lukulistalla.