Antti Hyry on poissa

Kirjailija Antti Hyry on kuollut 84-vuotiaana. Hänen viimeiseksi julkaistuksi teoksekseen jäi romaani Uuni, jolla hän voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2009.

Hänen teostensa mukana olen voinut matkata pohjoissuomalaisen maaseudun menneeseen kiireettömään elämäntapaan. Hyryä lukiessa saamme kosketuksen oman kansallisen historiallisen muistimme arvokkaimpaan osaan – sopusointuun, luontoyhteyteen, hyvään elämään.

Kuultuani Hyryn poismenosta otin hyllystäni hänen kootut novellinsa. Ajankohtaan liittyen silmiini osui kertomus nimeltä Kesäkuu (kokoelmasta Leveitä lautoja, 1968). Siinä kerrotaan kahden nuoren orastavasta rakkaudesta. Se on vielä kahden ujon hapuilua, jossa yritetään keksiä keinoja päästä toisen seuraan. Poika lähtee sitten opiskelupaikkakunnalta kotiseudulleen kesälomalle, epävarmoin miettein. Mutta lopulta toivo kuitenkin jää siitä, että yhteys tyttöön säilyy ja jotain syvempää heidän keskeen saattaa kehittyä. Suhteen etenemistä ei kertomuksessa jäädä seuraamaan, mutta yhtä kaikki lukijalle jää aavistus, että siitä voi kehittyä jotain suurta, vaikka rakkaus ei tosiasiassa ole vielä edes nupuillaan.

Hyryn kiireetön maailma tulee tässäkin novellissa vastaan. Pojan sisällä kyllä myllertää, mutta eletään luonnon ehdoilla, parhaaseen luottaen. Tämän levollisen ilmapiirin toivoisin säteilevän myös meidän kaoottiseen olotilaamme, jossa halutaan saada kaikki tässä ja nyt. Toivon, että joitain lastusia siitä meidän jalkoihimme lentäisi.

…

Olen kiinnostunut Hyryn tuotannosta vasta hieman vanhemmalla iällä.  Nuorena ne tuntuivat tylsiltä, kun mitään ei tapahtunut. Ja minulle nimenomaan hänen varhaistuotantonsa on sitä arvokkainta. Hänen kolme viimeisintä romaaniaan Kurssi (1993), Aitta (1999) ja Uuni lukaisin aika kiireessä, syventymättä. Ehkä niihin palaan vielä joskus uudestaan.

Sen sijaan varhaistuotanto on vienyt minut täysin mukaansa, niin romaanit kuin novellitkin. Romaanit Kevättä ja syksyä (1958), Kotona (1960) ja Alakoulu (1965) tuovat eteemme lapsen kokemusmaailman. Kirjailija kuvaa ympäristöä lapsen silmin, hänen ajatuksenkulkuaan seuraten. Lapsi tekee havaintoja ympäristöstä, lukijana minä hänen seurassaan. Siihen lumoutuu. Olen siellä kuin kyläilemässä, yhtenä jäsenenä.  

Se on lapsen turvallista maailmaa. Jokaisessa pikkuhetkessä on jotain uutta ja tuttua. Uusi kokemus vie mukaansa, vanha jää taakse. Luonto elää mukana, se on osaltaan turvaa luomassa. Ollaan tosiaan kuin Jumalan huomassa. Tämä lienee sitä Hyryn teosten panteismia, jota tutkijat ovat Hyryn maailmasta löytäneet.

Kiinnostus Hyryyn alkoi hänen novelleistaan. Ne kiehtovimmat löysin kokoelmista Maantieltä hän lähti (1958) ja Junamatkan kuvaus (1962).  Esikoiskokoelman niminovelli on oudon arvoituksellinen kukkanen. Sen pohdinnasta taisi kiinnostukseni Hyryyn lähteä liikkeelle. Minulle se on eräänlainen lähtölaukaus kaikelle Hyryn kirjalliselle tuotannolle. Se kertoo kirjailijan maailmankuvan hajoamisesta. Kaikki on rakennettava uudestaan. Kirjailijan insinööritausta työntyy siitä pintaan.  Valittu ura, teknistynyt maailma, oli osoittautunut loukuksi. Novellin kertoja joutuu kokoamaan itsensä uudelleen, itsensä kokoiseksi ja makuiseksi.

Samaisessa esikoiskokoelmassa on monta helmeä. Lasit helisevät tuo lukijan eteen pikkulapsen kauheat muistikuvat Lapin sodan ajoilta. Järkyttävyys päättyy kuitenkin optimistiseen toteamukseen. Yhteisö kokoaa itsensä ja alkaa rakentaa uutta. Tuo optimismi ja turva näkyvät kaikkialla Hyryn novellien lapsen ja nuoren kokemuksissa. Luonnosta ihminen löytää tukipisteen, oman luomisensa perustan.

Kivi auringon paisteessa on sympaattinen kuvaus. Sitä edeltävä Pato kuvaa pojan vesimyllyn rakennusta. Tuo yksityiskohtainen kuvaus on jonkinlaisena varhaisena siteenä myöhäisiin romaaneihin Aitta ja Uuni.  Kokoelmassa Junamatkan kuvaus sama sidos jatkuu. Siinä tehdään kaivoa (Kaivon teko). Toimijoita on jo useampia ja maailman menoa tarkkaillaan laajemminkin, kun mm. räjähdysaineidenkäyttöön tarvitaan nimismiehen lupa.  Tuon saman kokoelman niminovelli on suosikkejani.  Sitä junamatkaa olen käynyt useita kertoja, astunut satunnaiselta sivulta junaan, antanut kerronnan viedä eteenpäin ja olenpa saattanut poiketa päähenkilön seurassa väliaseman ravintolaan lihalientä litkimään ja juomaan päälle lasin maitoa.

…

Netistä löytyi joitakin Hyrystä tehtyjä juttuja ja haastatteluja, mm. Olavi Jaman Kaltioon tekemä kirjoitus vuodelta 2000 (http://www.kaltio.fi/vanhat/indexc8ff.html?124). Se on minusta paras, sopivan leppoisa ja kirjailijan itsensä näköinen.  Kirjallisuuden emeritusprofessori Aarne Kinnunen on kirjoittanut viime vuonna kirjan Hyryn tuotannosta: Horror vacui. Antti Hyryn proosasta, lyyrisestä ja dramaattisesta  (http://www.siltalapublishing.fi/kirja/222/). En ole sitä vielä lukenut. Netistä löytyy muutama kirjasta tehty arvio.

Ruotsalainen kirjailija ja meänkielen asiantuntija Bengt Pohjanen on kirjoittanut kirjallisuuden väitöskirjan Antti Hyryn tuotannosta (Med seende ögon 1979). Hän kirjoitti Hyryn kuoleman johdosta Facebook-seinälleen seuraavan viestin:

Antti Hyry, en av de stora i finsk litteratur, har gått bort i en ålder av 84 år. Jag skrev min doktorsavhandling om honom. Han var en av modernismens banrbrytare. Om min avhandling sade han: "Kyllähän se kun rupeaa keksimään!" (Nog blir det väl bara man börjar hitta på!). En stillsam man, en humoristisk gammellaestadian. Evig i åminnelse!

Sitten keskustelussa joku kysyi, onko teoksia ruotsinnettu. Siihen Pohjanen totesi näin:  ”Något lite. Han är för litterär för vårt land. Han är Nordens Robbe-Grillet”.

Ymmärrän kyllä, että Hyryn maailma ei sovi kuin Suomeen. En usko, että käännökset ovat avautuneet, saati puhutelleet. Yritin tutustua tuohon Pohjasen mainitsemaan ranskalaiseen kirjailijan. Huomasin, että hän korosti muodon merkitystä niin kuin Hyrykin. Muuten he tuntuvat kyllä olevan aivan eri maailmoista. Mutta kyllä Pohjasella on varmasti jokin pätevä peruste tuohon rinnastukseen.

Bengt Pohjanen on minulle siinä mielessä läheinen henkilö, että olen tavannut hänet noin 12-vuotiaana poikana, kun hän oli vielä nuori palavasieluinen lestadiolaispappi. Sen jälkeen hän on käynyt monta muodonmuutosta kommunismista ortodoksisuuteen. Seuraavan kerran tapasin Pohjasen joskus 2000-luvun alkuvuosina. Hän esitelmöi tuolloin tuotannostaan sekä ennen muuta meänkielestä ja työstään sen puolesta. Hänen tuotantonsakin on minulle melko tuttua. Ihmemies hän minusta on.

…

Lainaan seuraavaksi Hyrystä kirjoitettuja kommentteja, joita olen poiminut lukemistani kirjoituksista. Tuokoot ne oman lisänsä jo yllä kirjoittamaani.

Olavi Jaman (Kaltio) haastattelun vuodelta 2000 mainitsin jo yllä. Hän kirjoittaa:

”Ovensuussa istuva kirjailija on paras todiste uskonnollisen yhteisön ja kirjailijantyön yhteismitallisuudesta. Hyryn tuotanto ja Hyryn lause kertovat, että pieni uskovien yhteisö voi aueta kaikkeen maailmaan.”

Toisessa yhteydessä hän luonnehtii Hyryn tuotantoa seuraavasti:

”Antti Hyry julkaisi ensimmäisen teoksensa Maantieltä hän lähti  1958. Läpimurtohan se oli, ja vielä tunnetumpi on novellikokoelma Junamatkan kuvaus vuodelta 1962. Kirjan niminovellissa nyt jo vanhanaikaiseksi käynyt mies matkustaa junalla Helsingistä jonnekin Pohjanmaalle mukanaan kanssamatkustajat ja koko esineiden ja olevaisen maailma. Huolimatta suomalaiskansallisesta avuttomuudestaan mies tuntee hienovaraista yhteyttä tämän liikkeessä olevan ja näennäisesti rajatun maailman kanssa. Novellin lauseissa ja sanojen välissä leijuu tuulahdus modernia panteismia, jota ei hevin odottaisi löytävän pohjoisen kylän pirtinpenkin päästä.”

Samasessa Jaman artikkelissa Hyry itse toteaa seuraavaa:

”50-luvulla oli vastarintaa. Oli niitä jotka lukivat meitä, ja niitä jotka eivät lukeneet. Sitten kun 50-lukulaisuus nousi asemaan, meni vähän höpöksi koko homma. Tämä on niin pieni maa.”

”Tuntuu kun nykyään kelpaisi kaikki, millään ei ole mitään väliä. Kirjallisuus tuntuu edellyttävän tietynlaista yhtenäiskulttuuria. Niin kuin Tšehovin ajan Venäjällä ja vielä 1920-luvun Neuvostoliitossa. Tällainen yhtenäisyys on nyt pirstoutunut. Kyllä sitä koettaa lukea, mutta ei kaikkea jaksa. ”

Seuraavaksi Helsingin Sanomiin, johon Vesa Karonen on kirjoittanut Hyrystä tuoreen muistokirjoituksen (Vesa Karonen 4.6.2016). Karosen mukaan Hyryn ja hänen novelliensa ja romaaniensa lähtökohtana on pohjoispohjalainen lestadiolainen kyläyhteisö perinteisine elämäntapoineen. Finlandia-palkinnon vuonna 2009 voittanut Uuni ”kuvaa perinteisen leivinuunin rakentamista, mutta samalla se pohtii ihmisen kohtaloa ajassa ja paikassa. Uunin rakentaja yrittää saada aikaan jotakin pysyvää katoavaisuuden keskelle.”

”Hyryn novellit ja romaanit kuvaavat maailmaa selvin ja tarkoin lausein, selittämättä ja julistamatta.”

Esimerkiksi novelli Junamatkan kuvaus ”rekisteröi makuuvaunussa matkustavan miehen pään sisäistä tilannetta pelkistetysti”.

Salon seudun sanomien kirjoituksessa lainataan Hyryn kustannustoimittajaa Martti Anhavaa. Hänen mukaansa Uuni on ”hyvä esimerkki Hyryn tuotannosta, jossa oivallukset ja metafyysiset pohdiskelut punoutuvat arkisten asioiden kuvaamiseen”.

Hyry on verrannut kirjan kirjoittamista rakentamiseen. Hän toteaa STT:n haastattelussa Finlandia-palkinnon jälkeen:

”Minun mielestäni hyvä kirja on kuin talo, jossa lukija voi olla ja asua. Hyvä kirja on tila. Pyrin myös tekemään avonaista tekstiä. Että kun lukija sitä lukkeepi, niin lähtisi ajatuksia liikkeelle.”

Martti Anhavan mukaan uskonto on läsnä Hyryn teoksissa varsin eleettömästi: ”esimerkiksi sanaa jumala ei taida löytyä montaakaan kertaa hänen tuotannostaan”.

Seuraavassa on kommentteja Aarne Kinnusen tuoretta  Hyry-kirjaa (Horror vacui.Siltala 2015) käsittelevistä kirjoituksista. Kustantajan esittelytekstissä todetaan: ”Kinnunen näyttää kuinka Hyryn monivivahteisessa proosassa vähäisistä, hienovaraisista muutoksista muotoutuu tiheä merkitysten kudos, jota monet pitkittäiset komponentit tuotannon kokonaisuudessa vahvistavat.”

Aarne Kinnusen mukaan Hyryn taika on perusteellisuudessa. (Jouko Grönholm, Turun Sanomat)

Hyryn maailma on tervehenkinen ja puhdas (lähde on täällä). Eeva-Liisa Manner on todennut Hyryn Kevättä ja syksyä -romaanista (1958), että siitä tulee olo kuin ”makaisi puhtaaksi pestyssä pirtissä palttinalakanoiden välissä” (lähde).

Uusi-Rintakoski toteaa Uuden Pellervon artikkelissaan, että Kinnunen ei Hyryä analysoidessaan teoretisoi vaan lukee tekstiä ”tipitarkkaan”.  Kinnunen arvostaa Hyryn luontokuvauksen perusteellisuutta.

Blogistitkin ovat ahkerasti lukeneet Hyryä. Eräät arvostelevat Hyryä pitkäveteisyydestä. Eräs ei pidä Junamatkan kuvaus –kokoelman novelleissa siitä, että tarinat jäivät kesken. Hän odottaa jonkinlaista juonellista kokonaisuutta.  Toki samainen kirjoittaja löytää paljon myönteisiä seikkoja, mm. pelkistetyn ja lyhyen ilmaisun sekä kertomusten tunnelman.

Eräs kommentoi, että aistit ovat mukana kuvauksissa, mutta tunteita ei lainkaan. Niitä voi hänen mukaansa halutessaan tulkita.

Itse olen työskennellyt myös kirjallisuuden opettajana. Omien havaintojeni mukaan Hyryn tekstejä pidetään tylsinä, kun niistä tavallaan puuttuu juoni. Olen tuonut Hyryä esille käsitellessäni 50-luvun modernismia ja myös esitellessäni suomalaista maaseudun kuvausta (ulkomaalaisille suomen kielen opiskelijoille). Pakkopullalta se on kyllä joskus alkanut tuntua, kun tapahtumat tuntuvat etenevän kovin hitaasti ja nykyihmiset tuntuvat kaipaavan toimintaa..

Lopuksi

Hyryä lukiessani yritän päästä käsiksi johonkin sellaiseen, johon olemme omassa maailmassamme menettäneet suoran kosketuksemme. Hyryn kirjojen maailmassa ollaan sopusoinnussa luonnon kanssa, turvassa maailman kaaokselta. Se on illuusiota. Hyry toteaakin, että se on oma maailmansa. Se mikä on kirjojen ulkopuolella, on toinen todellisuus.  Mutta Hyry tuo eteemme jotain sellaista, josta olemme paitsi ja johon yritämme hapuillen pitää yhteyttä. Siihen elämään ei ole paluuta, mutta säilyköön se edes muistissamme. Silloin yhteys siihen edes jollain lailla säilyy.

Antti Hyry on poissa mutta hänen kirjojensa maailma elää valoa säteillen.

Hannes Heikuran oiva kuva Antti Hyrystä (Helsingin Sanomista)

Jouluaatto (katkelma Antti Hyryn romaanista)

Antti Hyryn (s. 1931) proosa kiehtoo minua mm. siksi, että voin avata kirjan mistä kohtaa tahansa ja pääsen heti mukaan sen maailmaan. Olen kuin ohikulkija, joka voi tarkkailla näkemäänsä.

Seuraava katkelma on Hyryn romaanista Kotona (1960). Sen päähenkilö on vielä alle kouluikäinen poika Pauli. Katkelmassa voi seurata Paulin jouluaattoa. Ollaan maalla, jossa lapsi saa luonnon huomassa tutun ja turvallisen kasvuympäristön. Virikkeitä riittää joka hetkeen, eikä Pauli jätä tilaisuuksia käyttämättä: hän havainnoi ahkerasti ympäristöään. Romaani kertoo sen, mitä poika näkee, kuulee tai aistii muulla tavalla. Sisäinen maailma ja mahdolliset tunnetilat avautuvat ulkoisen kautta. Tällöin ei ainakaan liioitella, lukija saa aidon kokemuksen ilman melodraamaa. Voi vaikkapa nähdä, kuinka lakonisesti kuvataan pikkuveli Erkin itkukohtaus ja poikien nahistelu.

Missä on rakkaus, kun kerran tunteista ei puhuta? Kyllä se sieltä sanojen välistä pilkistää, vaikkapa valon hehkuna tai liekin hohteena.

Tällaista elämää moni nykyisin turhaan haikailee, se on jäänyt etäiseksi muistoksi. Tämä voisi olla vaikka minun lapsuuttani, vaikka koinkin sen turvattomammaksi. Muistan hämärästi varhaisen lapsuuteni Oulusta samantyyppisen kaupan, jossa ihan pienenä kävin ihmettelemässä jännittäen omaa vuoroani ja kun se sitten tuli, niin sain vaivoin änkytettyä, mitä halusin. Sitten yhtäkkiä sitä ei enää ollutkaan ja paikkaan liittynyt tunnelma ja salaperäisyys unohtui pikkulapsen uusien kokemusten tieltä. Entä sitten varhaisimmat joulupukkimuistomme? Jos ne pystyisimme sisältämme kaivamaan, voisi syntyä monenmoista ihmetarinaa.

…

”On jouluaatto, ajattelin, kun olin lähdössä tyttöjen kanssa osuuskauppaan. Olin pihalla. Oli hämärä ja luminen maa näkyi valkeana. Kuusi oli sisällä. Pirtin ikkunasta näkyi valoa. Eeva ja Aune lähtivät juoksemaan. Minä juoksin perässä. Tuuli, ja lumi lensi. Lunta lensi kasvoille ja silmiin. Juoksimme peräkkäin maantietä pitkin. Olimme Isonkankaan kohdalla. tien kummallakin puolella oli pimeää metsää. Pitkien petäjien latvat suhisivat. Ajattelin, että en pelkää, kun en ole yksin. Olimme osuuskaupan harjulla. Osuuskaupan ikkunoista näkyi valoa.

-          Juostaan, sanoi Eeva.

Tytöt juoksivat alamäen. Juoksin perässä ja katsoin ikkunoita. Olimme kaupan edessä. Eeva veti oven auki. Menin sisälle tyttöjen perässä. Kaupan Alina oli tiskin takana, hän myi jollekin miehelle, jonka olin nähnyt aikaisemmin. Hyllyt olivat täynnä tavaroita. Tiskillä oli kangaspakkoja, tiskipaperia, vaaka, liimapaperia, kyniä ja paketteja, ja tiskin pinnassa oli kaksi lasilevyä, joiden alla näkyi laatikoissa tavaroita. Minä katsoin kampoja, kumeja, nauloja, kyniä, kynänteriä, piippuja, tukkaverkkoja, hakaneuloja, sukkapuikkoja, viivoittimia ja kynttilöitä. Kattolampussa oli valo. tiskin takana oli karamelleja. Yhdessä laatikossa, joka oli kallellaan niin että hyvin näkyi, oli punaisia karamelleja, toisessa valkeita pastilleja, sitten tikkukaramelleja, toisessa valkeita pastilleja, sitten tikkukaramelleja ja lakritsipiippuja, ja hyllyllä oli karamellipusseja ja pastillirasioita. Näin hyllyillä tupakkalaatikoita, kumipalloja, nukenpäitä ja lyhdynlaseja.

-          No, mitä tytöt ostavat, kysäisi kaupan Alina.

Tytöt katsoivat toisiaan eivätkä sanoneet mitään.

-          Joululahjojako?

-          Paljonko tuo maksaa, sanoi Eeva ja näytti lasin alle.

-          No se maksaa…

Alinan huoneen ovi oli auki, ja minä huomasin että Peltolan Janne oli siellä. Muistin, että Alina ja Janne kävivät meillä kylässä kerran ja istuivat rinnakkain sängyllä. Katsoin mustia lakritsipiippuja, joissa oli punaisia pisteitä kuin tulta. Vesi tuli kielelle. Ajattelin koko ajan, että minulla oli puolonen taskussa ja että ostaisin sillä kaksi piippua.  En uskaltanut vielä ostaa, mutta ajattelin, että Alina kysyy, mitä minä ostan. Tytöt ostivat pihtejä, kamman, rattiin punaisia karamelleja ja vispilän. Alina pani kiinni rahalaatikon. Hän kääntyi ja kysyi minulta:

-          Mitä Pauli?

Osoitin hyllyä ja sanoin, että ostan puolosella lakritsipiippuja. Panin puolosen tiskille. Alina kääri piiput paperiin.

Seisoin osuuskaupan lattialla ja minulla oli käärö kädessä. Alina meni omaan huoneeseensa. Tiski oli punertava ja siinä oli ylöspäin kääntyvä kansi sillä kohden, mistä pääsi tiskin taakse. Odotimme Jannea ja Alinaa.

-          Nyt lähdetään, sammutetaan lamppu ja pannaan luukku kiinni, sanoi Alina.

Alina meni ulos ja käänsi luukun ikkunan päälle. Ikkunan vierestä tuli reiästä näkyviin rautatapin pää. Alina pani naulan tapin päässä olevaan reikään, nousi tuolille, pienensi lamppua, katsoi meitä ja puhalsi, jolloin lamppu sammui. Menimme ulos. Janne seisoi pyörän kanssa portaitten edessä. Alina meni ottamaan omaa pyöräänsä seinän vierestä.

-          Eihän nyt paljon saata ajaa, sanoi Alina.

-          Ota sinä tuo Pauli tangon päälle, sanoi Alina Jannelle.

-          Tulehan tälle puolelle.

Istuin tangolla. Janne talutti pyörää, nosti jalan tangon yli ja lähti ajamaan.

-          Tässä on raskas ajaa, sanoi Alina.

Tytöt juoksivat toista puolta. Ajattelin, että kotona on joulukuusi ja että tänään on jouluaatto. Kumma, kun ne menevät meidän kanssa yhtä matkaa ajattelin. Me menemme kotia ja Janne ja Alina menevät Peltolaan.

Metsä ja Heikkilän riihi olivat kohdalla. Oli pimeä. Olimme Feelintalon harjulla. Oli myötätuuli, harjun alla oli kinos, johon pyörä pysähtyi.

-          Tässä on tytöt se paketti, hauskaa joulua, sanokaa terveisiä, sanoi Alina.

Janne ja Alina taluttivat pyörät kinoksen yli ja lähtivät sitten ajamaan. Me menimme kartanolle ja pirttiin.

Kattolampussa ja uunin reunalla pikkulampussa oli tuli. Äiti katsoi pataan ja piti kapustaa sen päällä. Näin hellan alla hehkuvia hiiliä. Erkki istui pikkutuolilla.

-          Tässä on paketti. Missä isä?

-          Saunassa.

Otin puupalikan Erkin nenän edestä. Erkki rupesi huutamaan ja itkemään. Kun katsoin puuta, mietin mistä saisin puukon ja miten vuolisin puuta. Menin pöytälaatikolle. Äiti käski minun antaa puun takaisin Erkille, joka itki ja makasi lattialla. Kun menin lähelle, Erkki yritti ottaa puun, mutta kun ei saanut, hän veti minua tukasta. Löin Erkkiä kämmenellä poskelle. Sitten otin taskusta lakritsipiipun ja ojensin sen Erkkiä kohti.

-          Anna tämä minulle niin saat.

Erkki heitti huutamasta ja pani lakritsipiipun varren suuhun niin kuin tupakkamies. Portailta kuului kolinaa. Tuulen suhinaa kuului ulkoa. Isä tuli sisälle ja pani lakin hyllylle. Hellanreiästä näkyi liekkejä, kun äiti nosti pataa. Hän pani hellanrenkaita paikoilleen.

-          Anna isä puukko.

-          Ei nyt vuolla, nyt lähdetään saunaan, sanoi äiti.

-          Mutta jos joulupukki tulee sillä aikaa.

Äiti haki vaatteita. Minä riisuin kengät, otin sukat pois ja rupesin riisumaan puseroa ja tikkuria.

Kun kaikki olivat valmiita, lähdimme ulos. Tuuli kävi kasvoihin. Isällä oli lyhty. Minä kahlasin Eevan perässä.

Saunan edessä kinos loppui. Sauna oli kuin kuopassa paksun lumen keskellä. Isä veti oven auki, menimme sisälle perässä.

Seisoin lauteen alla, ilma oli kuumaa, uunista ja kiukaasta hohti kuumuutta, silmiä ja sieraimia rupesi karvastelemaan. Kaikki olivat saunassa. Riisuin vaatteita lauteen alla. Lyhty oli penkillä.

-          Pankaa nämä naulaan, hei pankaa!

-          Anna tänne, sanoi isä ja otti vaatteita.

Potkin kengät nurkkaan ja riisuin housut pois. Vein housut isälle. Tytöt ja isä ja äiti kolistelivat ja puhuivat. Seinistä ja pensaista kuului tuulen ääni. Vaikka saunassa oli mukava, odotin koko ajan, että päästäisiin takaisin pirttiin. Uunin hiilloksen edessä lauteen alla oli liian kuuma. Uunin edessä oli maalattia, siinä oli kiviä ja hiiliä.

-          Hei, minä nostan sinut lauteille.

Isä otti kainaloiden alta ja nosti minua.

-          Polttaa!

-          Pannaan vettä lauteille, sanoi isä ja pani minut lauteen reunalle. Se poltti niin, että minun piti panna kädet alle. Olin kuumassa ilmassa, lyhdyn valo oli niin himmeä, että Eevan piti mennä isontamaan sitä.

-          Täällä on kitkua, sanoi Aune.

Äiti kiipesi lauteille ja isä nosti Erkin äidin syliin. Isä kiipesi lauteitten perälle. Tytöt jäivät alas.

-          Aukaise Heikki tuo reikä, sanoi äiti.

Minä käännyin ja vedin räppänäreiän tukkoa, mutta kun se ei lähtenyt pois vetämällä, työnsin ja hätkähdin ja samassa se putosi ulos.

-          Minä käyn hakemassa, sanoi Eeva.

Hän meni ulos alastomana ja kiersi saunan taakse. Reiästä tuuli kylmää ilmaa. Eeva tuli sisälle. Hän puisteli alhaalla lunta jaloista.

-          Pane lämpimään veteen, tuohon.

-          Anna se säkki tänne, sanoi isä.

Eeva pani säkin minun ja äidin väliin. Hän nosti Erkin alas. Äiti meni alas. Isä pani räppänän tukkoon ja heitteli löylyä. Ajattelin, että kohta tulee kuuma. Samassa oli jo kuuma.

Minua poltti.

-          Me sitä Paulin kanssa niin kuin miehet.

Kun saunan jälkeen olimme pirtissä vähän aikaa, joulupukki tuli. En vieläkään tohtinut oikein katsoa sitä. Se jakoi lahjoja ja puhui matalalla äänellä.

-          Siellä Korvatunturilla oli vasta kylmä.

Kun pukki lähti, katsoimme tavaroita. Minä sain lakritsipiipun ja uudet sukat. Tytöt inttivät, että joulupukki oli ollut Väinö, mutta isä sanoi, että sehän oli oikea pukki.”

 Antti Hyry: Kotona (1960).