Joulupäivänä 2016 havahduttiin muuhunkin kuin Kristuksen
syntymään. Tapahtui lento-onnettomuus, jossa Syyriaan matkalla ollut Venäjän
Puolustusvoimien lentokone Tupolev Tu-154
syöksyi Mustaanmereen ja kaikki koneessa olleet 92 henkeä saivat surmansa. Kone
oli pysähtynyt välillä Sotšin lähellä sijaitsevalle lentokentälle tankkaamista
varten, nousi sitten ilmaan kohti määränpäätä ja muutaman minuutin kuluttua matka
kävi kohti meren pohjaa. Venäjällä oli
surupäivä, ilkikurisia hymähtelijöitä oli ympäri maailmaa.
Lentokoneessa oli mukana ihmisoikeusaktivisti, Tohtori
Lizana tunnettu lääkäri Jelizaveta
Glinka. Pyrin tässä kirjoituksessani selvittämään hänen elämäntyötään. Lempinimi
”Tohtori Liza” on yleistynyt siinä määrin, että käytän sitä rinnan naisen
varsinaisen nimen kanssa. Välillä hän supistuu pelkäksi Lizaksi.
Yleisradion 30.
joulukuuta päivätyn uutisen mukaan turmasyyn selvittämiseen menee kuukausi.
Merestä on jo nostettu ylös 19 ruumista ja huomattava määrä ruumiinkappaleita.
Alustavien tutkimusten mukaan koneessa ei tapahtunut räjähdystä, mutta
terrori-iskun mahdollisuutta ei suljeta pois. Todennäköisin putoamisen syy on
kuitenkin tekninen vika. Mustista laatikoista ilmenee ainakin koneen
siivekkeiden toiminnassa olleen ongelmia.
Ensimmäiset hautajaisetkin on jo pidetty. Tohtori Lizan
jäännökset ovat kai vielä merenpohjassa, kun mitään ei ole niistä uutisoitu.
Suomessa suurimman huomion sai tieto, että lentokoneessa oli
ollut Aleksandrovin laulu- ja tanssiyhtye,
joka on entisen Puna-armeijan kuoron jatkaja. Siihen kuuluvia henkilöitä
menehtyi koneen syöksyn mukana kaikkiaan 64. Onnettomuuskonetta kutsuttiinkin
Suomen mediassa ”Puna-armeijan kuoroa kuljettaneeksi koneeksi”. Leningrad
Cowboysien vetäjä Mato Valkonen ilmaisi iltapäivälehdessä järkytyksensä ja
lisäsi olleensa suunnittelemassa yhteiskonserttia samaan tapaan kuin pidettiin
Helsingin senaatintorilla vuonna 1993.
Tuo onnettomuus on venäläisille kauhea tragedia. Se kosketti
varmaan jollain lailla jokaista venäläistä. Vähintään yhtä suuri järkytys oli
se, kun uutisissa kerrottiin, että koneessa oli myös tämän jutun otsikossa mainittu
Tohtori Liza. Lempinimi on levinnyt kansan suussa, alkuperä on Jelizaveta
Glinkan ylläpitämissä samannimisissä verkkosivuissa. Hän nousi sosiaalisessa
mediassa yhdeksi pääaiheeksi. Meidän mediassa Glinka jäi luonnollisesti taustalle.
Ihmisoikeuksien puolustaja ei taida oikein sopia uutisointiin, joka liittyy
Venäjän armeijan toimiin Syyriassa.
En tiennyt Tohtori Lizasta ennen joulupäivänä sattunutta
onnettomuutta käytännössä mitään. On hän
saattanut tulla eri yhteyksissä vastaan mutta unohtunut nopeasti. Minua itseäni
alkoi kiinnostaa, mihin hänen kansansuosionsa perustuu. Tutustuttuani hänen
toimintaansa vastaani tuli tavallinen vaatimaton ihminen, joka lähinnä sattuman
ohjaamana ajautui laupeudentyölle tavallisen kansan, kuolevien syöpäsairaiden
ja sodassa vammautuneiden lasten pariin.
 |
| Mustallamerellä tutkimustyöt käynnissä |
…
Onnettomuuden jälkeen sekä virallinen että sosiaalinen media täyttyi
monenlaisista muisteloista. Ihmiset ilmaisivat avoimesti suruaan rakkaan
henkilön poismenon johdosta. Youtubessa
oli jo ennestään suuri määrä hänestä kertovia filmejä ja uutispätkiä. Nyt niitä
tuli huomattavan paljon lisää. Siellä on myös tavallisten ihmisten julkaisemia omia
muisteloitaan ja ajatuksiaan Lizasta ja hänen traagisen poismenonsa
johdosta. Sieltä voi myös löytää pari
laadukasta dokumenttielokuvaa, jossa seurataan Tohtori Lizan työtä sairaiden
ihmisten parissa. Yksi helmi on mielestäni vuonna 2009 julkaistu arvostustakin
saaneen dokumentaristin Jelena Pogrebižskajan filmi Tohtori Liza (Доктор Лиза).
Se on palkittu Venäjällä arvostetulla Tefi-palkinnolla, joka vastaa kutakuinkin
amerikkalaista Emmy-palkintoa. Toinen näkemäni dokumenttielokuva on ohjaaja Tofik
Shahverdijevin (s. 1938) Ystäväni – Tohtori Liza (Мой друг – Доктор Лиза) vuodelta
2010. Siinä kuvataan lähinnä Glinkan työtä Moskovan kodittomien parissa.
 |
| Jelena Pogrebižskaja |
Noista dokumenttielokuvista näyttäytyy Lizan olemus -
pienikokoinen ja vilkas nainen, toimelias ja aikaansaapa ihminen. Hän häärii
paljon ja osaa panna toimeksi. Minulle hänessä on jotain tuttua. Tuntuu kuin
hänenkaltaisia naistyyppejä olisin tavannut Venäjällä ennenkin. Heistä huokuu energiaa, aivan kuin tarttuisi
ympärillä oleviin. Puhetta riittää mutta
ryhdytään myös toimeksi, pannaan tuulemaan.
Tuttua venäläistä lausahdusta ”potom” (потом - ”myöhemmin, sitten” )EI Lizan suusta kuule. Sitähän kuulee
Venäjällä yleisesti, kun pyydetään jotakuta tekemään jotakin, ja sen voisi
tilanteen mukaan suomentaa myös ilmaisulla ”ei nyt”, mutta käytännössä se
saattaa tarkoittaa ”ei koskaan”. Liza ei
kuitenkaan näytä pakenevan vastuutaan ja velvollisuuksiaan.
Liza kerää ympärilleen ihmisiä, vapaaehtoisia innostuneita
toimijoita, jotka eivät laske menetettyä aikaa. Tämä on venäläistä
yhteisöllisyyttä. Toiminta rullaa, jokaisella näyttää olevan oma tärkeä
tehtävänsä.
Mutta nyt viime
aikoina on näkynyt myös toinen puoli. Lentokoneonnettomuuteen on suhtauduttu
myös riemuiten ja pilkaten. Sosiaalisen median kommenttiosastot ovat täyttyneet
surun ohella myös parjauksin, halveksivin elein ja syytöksin. Edes Tohtori Liza
ei ole siitä säästynyt. Hän lähti vuonna 2014 Itä-Ukrainaan Donbassiin pelastamaan sodan jalkoihin
jääneitä lapsia ja muita uhreja. Siitä lähtien häntä on avoimesti parjattu
petturiksi. Hänen laupeudentyölleen on annettu poliittinen väri. Hän on itse
kuitenkin koko ajan korostanut tekevänsä työtään lääkärin etiikkansa pohjalta.
Lapset ovat hänen mukaansa sodan viaton osapuoli. Heitä on siitä
suojeltava. Tietysti suuri osa tuosta
pilkasta lienee joidenkin trolleina esiintyvien ryhmittymien työtä. Mutta
kuitenkin se järkyttää, kun tietää, että Tohtori Liza on itse vapaaehtoisesti
mennyt sotatantereelle ja kantanut itse sylissään lapsia turvaan laukausten
vinkuessa yllä ja pommien räjähdellessä lähistöllä. Hän jos kuka on joutunut
kohtaamaan kuoleman.
…
Tutustutaan lähemmin Jelizaveta Glinkan elämään. Tiedoista
paljastuu, että ei hän ole erityisen määrätietoisesti toiminut. Hän on lähinnä
ajautunut uralleen ihmisten auttajana. Tietoni perustuvat wikipediaan sekä
pariin muuhun elämänkertakatsaukseen. Lisäksi apuna ovat olleet Pogrebižskajan
dokumentti ja muutama netistä löytämäni keskusteluohjelma. Eräissä yksittäisissä vuosiluvuissa saattaa
olla pientä epätarkkuutta.
Jelizaveta Glinka syntyi Moskovassa vuonna 1962, isä oli
sotilasuralla, äiti Galina Poskrjobyševa oli lääkäri ja tv-ohjelmien juontaja.
Muistan nähneeni 90-luvulla äidin juontamaa terveyden alaan liittyvää
TV-ohjelmaa. Perheeseen kuuluivat Liza-tytön lisäksi kaksi omaa veljeä ja kaksi
serkkupoikaa, jotka olivat jääneet jo varhain orvoiksi. Vuonna 1986 Glinka valmistui lastenlääkäriksi
(erikoistuen ensihoitoon ja anestesiologiaan). Hän kohtasi elämänsä miehen,
USA:ssa asuvan venäläistä alkuperää olevan asianajajan Gleb Glinkan. Hän muutti miehensä luo USA:han, jossa pari
avioitui. Uudessa kotimaassaan Liza täydensi opintojaan ja sai vuonna 1991
toisen lääketieteellisen loppututkinnon erikoistuen palliatiiviseen
eli oireita lievittävään hoitoon. Paikkana oli yksityinen yliopisto Dartmouth College, joka sijaitsee
Hanoverissa New Hampshiren osavaltiossa. Amerikassa asuessaan hän kiinnostui
saattohoitokotien toiminnasta omistaen siihen viisi vuotta elämästään.
Tuo kiinnostus palliatiivisiin hoitomenetelmiin ja saattohoitokoteihin syntyi sattumalta. Hänelle avautui mahdollisuus tutustua erääseen saattohoitokotiin ja hän ihmetteli, miksei Venäjällä ole sellaisia. Ja vielä Yhdysvalloissa asuessaan hän oli 90-luvulla väljästi mukana Moskovan ensimmäisen saattohoitokodin toiminnassa.
Vuonna 2000 hän muutti miehensä kanssa kahdeksi vuodeksi
Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Hän perusti siellä pääosin miehensä varoilla
Kiovan onkologisen sairaalan yhteyteen saattohoitokodin. Varsinainen
perustamisvuosi on 2001. Glinkan perhe muutti Kiovasta pois mutta
saattohoitokoti on jatkanut toimintaansa.
Toiminnan rahoittajana on ollut 70-prosenttisesti julkinen sektori, muu
osa menoista peitetään yksityisin avustuksin. Myöhemmin Jelizaveta Glinka toimi
saattohoitokoteja tukevan Vera-säätiön (”Usko”) johtokunnan jäsenenä sekä oli
myös amerikkalaisen VALE Hospice
International –säätiön perustaja ja
presidentti.
Ukrainan jälkeen Glinkan perhe muutti Yhdysvaltoihin.
Perheessä oli kolme poikaa ja hän luonnollisesti huolehti myös
perheestään. Vuonna 2006 hän oli menossa
Moskovaan. Lizan suunnitelmissa oli järjestää hänen äitinsä muuttoa
Yhdysvaltain kotiin. Sattui kuitenkin niin, että äiti sai yllättäen aivohalvauksen
ja hänen vointinsa heikkeni siinä määrin, että hän joutui Moskovassa
sairaalahoitoon. Äiti oli pitkän aikaa koomassa ja tytär kustansi äidin
sairaalassa olon. Paluumatkalle hän ei lähtenyt koskaan. Perheestä ainakin
nuorin 17-vuotias poika muutti äitinsä luo Moskovaan. Äiti kuoli vaikean sairauden
jälkeen vuonna 2008. Tytär Liza sai toimia äitinsä saattohoitajana.
Liza oli muuttanut 80-luvulla Moskovasta pois.
Kotimaana oli tuolloin vielä Neuvostoliitto, ja hän uskoi kyynelsilmin, ettei
palaa enää milloinkaan rakkaaseen kotikaupunkiinsa. Nyt palattuaan sinne hän aloitti
siellä tavallaan uuden elämän. Vuonna 2007 hän perusti Moskovassa
kansainvälisen kansalaisjärjestön Spravedlivaja
pomoštš (Справедливая помощь - ”Oikeudenmukainen
apu”), joka on Oikeudenmukainen Venäjä –puolueen (Справедливая Россия)
sponsoroima. Järjestö osoittaa materiaalista tukea ja myöntää lääkäriapua
kuoleville syöpäsairaille ja onkologisten sairauksien ehkäisyyn sekä tukee
ylipäänsä vähävaraisten ja
kodittomien hoitoja. Vuonna 2012
tehtyjen laskelmien mukaan järjestö oli hankkinut vuosittain hoitopaikan
Moskovan ja sen ympäristön sairaaloihin noin 200 hengelle. Lisäksi se on luonut myös asunnottomille
erityisiä lämmittely- ja turvapaikkoja.
Vuonna 2010 Liza Glinka järjesti apua metsäpaloissa
kärsineille, ja vuonna 2012 järjesti keräysapua tulvista kärsineille
alueille. Laajassa varojen keräyksessä
saatiin koottua yli 116 miljoonaa ruplaa.
Lokakuussa vuonna 2012 Tohtori Liza meni mukaan puolueen
liittokomiteaan ja saman vuoden marraskuussa hänestä tuli Venäjän presidentin
perustaman kansalaisyhteiskuntaa ja ihmisoikeuksia edistävän neuvoston jäsen.
Lizan toimintaan avautui myös uusi ulottuvuus, sekin aivan
sattumalta. Hän meni kerran Moskovassa Paveletskin aseman lähettyville
hoitamaan erästä asunnotonta kulkuria. Heitä kutsutaan venäjällä pummeiksi tai
irtolaisiksi (bomž – бомж)
mutta Tohtori Liza ei pidä siitä sanasta ja siksi hän kutsuu heitä kulkureiksi
(brodjaga - бродяга). Hänen
mielestään he ovat samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin mutta he vain
sattuvat noudattamaan omaa elämäntapaansa.
Tuon kertakäynnin aikana ympärille kerääntyi muita samanlaisia ihmisiä,
jotka alkoivat pyydellä, eivätkö hekin voisi saada apua. Siitä tuli sitten Tohtori
Lizalle viikoittainen tapa. Hän meni joka keskiviikko Paveletskin aseman
edustalle jakamaan ruokaa, antamaan ensiapua ja lääkärin neuvoja sekä muuten
vain keskustelemaan. Noista ihmisistä muotoutui hänelle ystäviä tai vähintään
tuttavia. Heidän elämänkohtaloitaan kuunnellessaan hänelle avautui kuva
todellisuuden kääntöpuolesta.
…
Suurimman muutoksen Tohtori Lizan elämässä aiheutti vuonna
2014 puhjennut kriisi Ukrainan ja Venäjän välillä. Alkoi sota Itä-Ukrainassa
Donbassin alueella Donetskissa ja Luganskissa. Tohtori Liza ryhtyi auttamaan
Donbassin alueen haavoittuneita ja sairaita lapsia ja järjestämään alueelle
humanitääristä apua. Sen myötä hänen itsensä kertoman mukaan myös monet
ihmissuhteetkin katkesivat. Hän toteaa eräässä haastattelussa, että sen jälkeen
hänellä ei ole ollut yksityiselämää.
Varsin pian hän tajusi omien ja johtamansa järjestön (Spravedlivaja
pomoštš) toimintamahdollisuuksien rajallisuuden. Huomattavia rajoituksia
aiheutti jo se, että oltiin naapurivaltion alueella. Avun tarve oli valtava.
Täytyi keksiä erilaisia keinoja, jotta sodan jalkoihin jääneet saataisiin
turvaan. Järjestön voimavarat eivät
riittäneet, tarvittiin yhteistyötä. Ja toki apua tuli myös mm. Ukrainan
vapaaehtoisilta. TV-haastatteluissa
Tohtori Liza on kiitellyt heidän toimintaansa mm. ruoka-avustusten
järjestämisessä.
Poliittinen tilanne esti toimivien ratkaisujen löytämisen.
Sodan melskeessä täysin viattomat lapset jäivät jalkoihin. Pommit saivat tuhoa
aikaan. Lapset menettivät raajojaan, sokeutuivat, traumatisoituivat. Lisäksi jo
ennestään vakavasti sairaille ei kyetty järjestämään hoitoa. Tohtori
Liza syytti kansainvälisen Punaisen Ristin kansainvälistä komiteaa sen
kieltäytyessä turvaamasta lääkekuljetuksia.
Myös politiikka nostettiin keskusteluun. Erään
verkkosivuston mukaan tohtori Lizan kerrotaan haastattelussa vakuuttaneen,
ettei Donetskin alueella ole venäläisiä joukkoja. Hän sai siitä kohdalleen
kritiikkiä. Tosiasiassa hän oli todennut, että hän ”oleskelee säännöllisesti
Donetskissa eikä ole nähnyt siellä venäläisiä joukkoja”. Sivusto korjasikin
virheensä. Tohtori Liza vakuutti vielä myöhemmin kertoneensa vain omista
havainnoistaan. Ylipäänsä hän on toiminnassaan korostanut omaa
epäpoliittisuuttaan korostaen toimivansa vain lääkärin etiikan pohjalta.
Tuosta Tohtori Lizan toiminnasta Itä-Ukrainasta lähti kuitenkin
liikkeelle monenmoisia juoruja ja virhetietoja. Monet eivät olisi halunneet,
että Liza tuo sieltä lapsia ja muita haavoittuneita hoidettavaksi
moskovalaisiin sairaaloihin. Lisäksi paheksuttiin, että tällä tavalla hän oli
ikään kuin sodan osapuoli. Liza vastasi, että hän tekee vain työtään lääkärin
kutsumuksesta. Lapset on pidettävä aikuisten sodan ulkopuolella. Samalla hän
asetti oman henkensä alttiiksi. Televisio-ohjelmassa hän ylisti alueella
toimivia lääkäreitä, jotka toimivat pyyteettömästi kärsivien ihmisten hyväksi.
Kuitenkin myös heidän joukossaan on sodan uhreja. Hän kertoo eräässä ohjelmassa
lääkäristä nimeltä Konstantin, joka kuoli ukrainalaisen tarkka-ampujan luotiin,
vaikka hänellä oli yllään Punaisen Ristin liivi. Sodankäynnin kiihkeimmässä
vaiheessa ei armahdettu edes lääkintähenkilökuntaa.
Eräässä TV-haastattelussa
Tohtori Liza toteaa, että oltiin hankalassa pattitilanteessa, jossa kärsijöinä
olivat haavoittuneet ja sairaat lapset. Lapsille oli järjestettävä hoitoa,
mutta virallinen Ukraina ei suostunut neuvottelemaan Donbassin alueen johdon
kanssa, koska he eivät tunnustaneet Donetskin eikä Luganskin kansandemokratioita. Eikä Kansainvälinen
Punainen Ristikään suostunut auttamaan.
Tohtori Liza ei kuitenkaan heittänyt pyyhettä kehään. Hän jatkoi taisteluaan,
että haavoittuneille saataisiin hoitoa.
Donbassissa
toimiessaan Jelizaveta Glinkalla on toki ollut yhteys Ukrainaan. Hän kävi
neuvotteluja myös ukrainalaisen osapuolen kanssa ja sai heiltä mm. luvan
saattaa Slavjanskista apua tarvitsevia lapsia hoitoon. Tässä tapauksessa
kyseessä oli invalidilapsia ja heidät kuljetettiin Ukrainan puolelle Harkoviin.
Vetoomuksessaan
Vladimir Putinille (vuodelta 2014) Jelizaveta Glinka toteaa, että lasten
vanhemmat tai huoltajat (jos vanhemmat ovat kuolleet) toivovat, että heille
nimenomaan järjestettäisiin hoito Venäjällä. He eivät halua mennä Harkoviin tai
Kiovaan, koska pelkäävät ja katsovat että se ei ole turvallista. Sellainenkin
mahdollisuus heille kuitenkin tarjotaan. Ongelma on nimenomaan siinä, että
hoitoa ei voi järjestää valtion kustannuksella, koska kyseessä olevat lapset
eivät tule maahan pakolaisstatuksella.
Glinka vetoaa Vladimir Putiniin, että tämä järjestäisi mahdollisuuden
lasten hoitoon Venäjällä. Tohtori Lizan raportti Donbassin elämästä on kyllä
karmeaa kuultavaa. Pieniä lapsiakaan ei ole pommituksissa säästetty ja monet
vanhukset ovat jopa kuolleet nälkään, kun he eivät ole uskaltaneet lähteä
asunnoistaan ravinnon hakuun. Eräistä peruselintarvikkeista oli jatkuva pula.
Erilaisia ratkaisuja käytettiin, mutta sitten tuon
vetoomuksen myötä saatiin avattua vihreä linja (”elämän tie”). Säädettiin asetus, jolla valtio järjesti
Donbassin lapsille hoidon ja mahdollisuuden asumiseen. Kesäkuussa 2015 tehdyssä
haastattelussa
Tohtori Liza toteaa, että on jouduttu tekemään myös hyvin kalliita hoitoja,
kuten munuaisen siirtoja. Kuitenkin
asetuksen myötä on avustustoiminta saatu jotenkuten toimimaan.
Eräässä vuonna 2015 tehdyssä haastattelussa Tohtori Lizalta
kysytään, mitä hän tekee, kun hän menee seuraavan kerran Donbassiin. Hän toteaa, että hänen suurin tehtävänsä on
mennä auttamaan siellä oleskelevia lapsia. Toinen tärkeä tehtävä on toimittaa
sinne avustuskuorma, jonka hän on oman säätiönsä kautta suurella vaivalla
saanut hankittua. Samassa ohjelmassa hän toteaa arvostavansa kovasti siellä
asuvia lääkäreitä. He tekevät työtään pyyteettä ja jopa asuvat sairaaloissa.
Tässäkin yhteydessä hän toteaa, että alueella toimii aktiivisesti ukrainalaisia
hyväntekeväisyysjärjestöjä ja vapaaehtoisia. Punainen Risti on toiminnassa
mukana, mutta se ei vie lapsia sieltä hoitoon muualle. Moskovassa hoitoa saaneet henkilöt palaavat
Glinkan mukaan takaisin, jos ei tarvita jatkohoitoa ja jos heillä on siellä
jäljellä edes jonkinlaiset asumis- ja elämisolot.
Hänen toimistaan Donbassin alueella ja hänen toimistaan
Venäjällä Donbassin haavoittuneiden ja sairaiden lasten hyväksi voisi kertoa
huomattavan paljon. Hän on kertonut järkyttävistä kokemuksistaan mutta hänestä
huomaa, että kaikkein järkyttävimmistä kokemuksistaan hän vaikenee.
,,,
Jatkan vielä hieman Tohtori Lizan elämänvaiheiden
selvittelyä.
Marraskuussa vuonna 2014 Jelizaveta Glinka osallistui
aktiivisesti Moskovan keskustassa pidettyyn eri puolueiden yhteiseen
yhtenäisyyttä painottavaan laajaan kulkueeseen ja kokoukseen. Glinkan mukaan
mielenilmaisun tavoitteena oli osoittaa, että ”me olemme yhtenäisyyden ja
rauhan puolella, että on osattava sopia asioista, ja jos yhteiskunnassa ei
osata kuunnella toinen toisia, niin tulee vastaan Donbassin kaltaisia tragedioita”.
Vuosina 2015 ja 2016 hän kävi tapaamassa myös Ukrainan
kansalaista Nadežda Savtšenkoa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Nadija_Savt%C5%A1enko),
joka oli venäläisessä vankilassa nälkälakossa ja jota vastan käyty oikeusjuttu
sai huomattavan paljon kansainvälistä huomiota. Glinka ei onnistunut saamaan häntä lopettamaan
nälkälakkoaan, mutta Lizan tarjoamaa elintoimintoja vahvistavaa lääkettä hän
suostui ottamaan.
Vuodesta 2015 lähtien Syyrian sodan aikana Glinka kävi
useaan kertaan Syyriassa humanitäärisissä tehtävissä hankkien alueelle
lääkkeitä ja järjestäen sairaanhoitoapua maan väestölle.
…
Siirryn nyt joulukuuhun 2016.
Joulukuun 8. päivänä vuonna 2016 eli reilu viikko ennen
tuota kohtalokasta Syyrian matkaa Jelizaveta Glinka on Kremlissä
vastaanottamassa presidentin myöntämää valtionpalkintoa. Luonnollisesti
presidentti Vladimir Putin on sitä ojentamassa. Tohtori Liza on mielestäni
erityisen edustavan oloinen ja hänen vastauspuheensa
presidentille on vaikuttava.
Tässä on puhe ja siihen liittyvä johdanto lähes kokonaan suomennettuna.
Hieman olen sitä lyhentänyt mutta olennainen on mukana.
Joulukuun 8. päivä 2016
presidentti ojensi Valtion palkinnot hyväntekeväisyyden ja ihmisoikeuksien
alalta palkinnon sai Kansainvälisen kansalaisjärjestön ”oikeudenmukainen apu”
toiminnanjohtaja Jelizaveta Petrovna Glinka.
Vladimir Vladimirovitš! Rakkaat
kollegat!
Kiitos Teille palkinnosta! Olen
vilpittömän liikuttunut saadessani palkinnon ja osoitan antamanne tunnustuksen
kaikille ihmisoikeuksia puolustaville kollegoille.
Tärkein ihmisoikeus on oikeus
elämään. Tänä vaikeana aikana sitä säälimättä loukataan. Minun on raskasta
nähdä Donbassin tapettuja ja haavoittuneita lapsia, Syyrian sairaita ja
tapettuja lapsia – sodissa joissa menehtyy viattomia ihmisiä.
Minun on joskus mahdotonta tajuta
jakautunutta yhteiskuntaamme, jossa ihmiset ovat lakanneet kuulemasta toinen
toisiaan käyttäessään suhteessa meihin yksipuolisia ilmaisuja: ”olette itse
syyllisiä” tai ”valmistautukaa kuolemaan, sillä ette ole siellä, missä pitää.”
Me ihmisoikeuksien puolustajat toimimme politiikan ulkopuolella, kuin myös he,
joita puolustamme, Olemme rauhan, keskustelun ja kaikkien ihmisten keskinäisen
yhteistyön puolella.
En voi olla nyt puhumatta
toissapäivänä murhatuista kollegoistani – lääkäreistä Syyriassa, Donetskin menehtyneistä
lääkintähenkilöistä, sadoista Donbassin tulituksissa menehtyneistä lapsista ja
tuhansista Syyriassa haudatuista lapsista. Olkoon heidän muistonsa täynnä valoa!
Huomenna matkustan Donetskiin, ja
sieltä Syyriaan. Niin kuin kymmenet muut humanitaarisessa toiminnassa
mukanaolevat vapaaehtoiset, me emme voi koskaan voi olla varmoja siitä, että
palaamme takaisin elävinä, sillä sota - se on maanpäällistä helvettiä, ja tiedän, mistä puhun. Mutta olemme
varmoja siitä, että hyvyys, myötätunto ja laupeus vaikuttavat vahvemmin kuin
mitkään aseet. Kiitos teille!
Puhetta kuunnellessa tuon lausahduksen ”tiedän, mistä puhun”
Jelizaveta Glinka sanoo erityisesti
painottaen, aivan kuin puhuva haluaa kantaa sen sisällän jotakin, josta hän
katsoo parhaimmaksi vaieta. Ja siihen palaa myös seuraavan suomennokseni haastateltava.
 |
| Tohtori Liza Kremlissä vastaanottamassa valtionpalkintoa joulukuussa 2016 |
…
Toinen suomentamani teksti on heti lentokoneonnettomuuden
jälkeen tehty haastattelu,
jossa KommersantFM:n juontaja Svetlana
Tokareva keskustelee Jelizaveta
Glinkasta Presidentin alaisen
ihmisoikeusneuvoston puheenjohtajan Mihail Fedotovin kanssa. Se täydentää osaltaan Kremlissä pidettyä
kiitospuhetta. Fedotov avaa lisätietoa Tohtori Lizan persoonasta ja työstä.
Te olitte tänään ensimmäisten joukossa kommentoimassa uutista Jelizaveta
Glinkan kuolemasta. Kertoisitteko, missä tarkoituksessa Jelizaveta Glinka lensi
Syyriaan?
Se oli puhtaasti humanitäärinen
tehtävä. Olimme suunnitelleet, että lennämme yhdessä. Mutta valitettavasti vain
hänen sallittiin lähteä. Hänen mukanaan oli lääkkeitä ja hoitotarvikkeita,
joita hän oli hankkinut Moskovasta Latakian sairaalaa varten – se on yliopiston
sairaala, uusi hyvä sairaala, jossa on erinomaiset lääkärit ja hyvät laitteet,
mutta lääkäreillä ei ole lääkkeitä eikä laitteille ole käyttövälineitä. Miksi?
Siksi koska on pakotteita.
Miksi vain hän sai luvan matkustamiseen?
Se kysymys on esitettävä
Puolustusministeriölle. Sitä kautta päätetään, kenen sallitaan lähtevän ja
kenen ei. Joka tapauksessa muutama kuukausi sitten me matkustimme sinne
yhdessä, kävimme yhdessä siinä sairaalassa. tapasimme lääkäreitä ja potilaita.
Saimme silloin tietää ongelmista ja lupasimme löytää keinon saada sairaalaan
lääkkeitä ja tarvikkeita, ensi sijassa vastasyntyneille ja lasten onkologisiin
hoitoihin.
Jelizaveta Glinka pystyi
järjestämään tuon kaiken. Hän hankki lääkkeet ja tarvikkeet oman merkittävän
säätiönsä ”Oikeudenmukainen apu” varoille. Hän soitti jatkuvasti ja kyseli,
milloin voimme sinne matkustaa. Soitin
ministeriöön ja minulle vastattiin, että sitten kun on sopiva aika. Ja sitten
viime viikolla tuli ilmoitus. Ja niin Jelizaveta Glinka lastasi tuohon
lentokoneeseen yhden tonnin painosta lääkkeitä ja tarvikkeita.
Tapasitteko eilen?
Emme tavanneet eilen. Tapasimme perjantaina [siis kaksi päivää ennen
lähtöä - kääntäjän huom.], ja meillä oli suunnitelmissa tavata keskiviikkona
[siis nähtävästi 28. joulukuuta].
Ylipäänsä meillä oli tapana tavata muutaman kerran viikossa: kävimme
vankien eristysosastoissa, matkustimme työleireille, kävimme
saattohoitokodeissa, lastenkodeissa ja psykoneurologisissa osastoissa. Hän oli
myös niistä kiinnostunut. Hän toi Donbassista lapsia. Hänellä oli sitä varten
vakiintunut reitti: Ja Donbassin tapaan nyt oli myös Syyria tulossa tähän
toimintaan mukaan. Hänellä oli suunnitelmia, että humanitäärisistä matkoista
Syyriaan tulisi säännöllisiä, me aioimme sen toteuttaa – luoda perusta
säännölliseen toimintaan.
Aiotteko nyt jatkaa tuota suunnitelmaa, Mihail Aleksandrovitš?
Aiomme, aiomme jatkaa. Mutta
kukahan sitä tekisi? En tiedä. Mutta se on 100-prosenttisen varmaa, että
aiomme.
Ystävät ja tuttavat ovat panneet merkille, että hän pystyi lypsämään
aluejohtajilta rahaa saattohoitokoteja, sairaaloita sekä turva- ja hoitokoteja
varten. Miten se oikein häneltä onnistui?
Kerron yksinkertaisen esimerkin.
Meillä oli kokous Hakasian tasavallassa. Liza vieraili pienokaistalossa,
iltapäivällä. Kyseessä oli laajennettu neuvoston kokous yhdessä aluejohtajan
kanssa, kaikki alueen hallituksen johtohenkilöt ja ministerit olivat läsnä.
Liza esiintyi ja totesi: ”Haluan kysyä aluejohtajalta, Viktor Mihailovitš, sanoisitteko,
miksi lapsilla, jotka tänään näin pienokaistalossa, ei ole vaippoja. Missä ovat
vaipat? Lapset makaavat yllään kostuneet vahankankaat. Se ei ole hyvä eikä hygieenistä,
kauheaa, he voivat vilustua.” Aluejohtaja kuunteli häntä ja sanoi: ”Tietysti,
Jelizaveta Petrovna. Olette aivan oikeassa, me otamme teidän havaintonne
huomioon.” Hän otti mikrofonin ja sanoi: ”Haluan kysyä: milloin heille tulee
vaipat?” Aluejohtaja vastasi: ”Älkää olko huolissanne. Sanoin jo, että lapset
saavat vaipat.” Hän sanoi edelleen: ”Kysyn, milloin ne tulevat?” Mies ei kestänyt
enää vaan vastasi: ”Ne tulevat tänään.” Jelena totesi siihen: ”Hienoa.
Tarkistan asian.” Ja vaipat tulivat. Oi Luoja, miten voin tulla toimeen ilman
häntä, en tajua.
Kaksi viikkoa sitten presidentin asetuksella myönnettyjen
valtionpalkintojen juhlallisessa jakotilaisuudessa hän sanoi, että ei ole
koskaan varma, palaako hän takaisin elävänä. Hän sanoi: ”Tiedän, mistä puhun.”
Nyt on käynyt niin, että nuo sanat osoittautuivat profeetallisiksi. Tiesikö hän
todella, mistä puhui?
Tietysti hän tiesi, mistä puhui.
Hän oli muutaman vuoden ajan säännöllisesti matkustellut, kuljettanut
haavoittuneita ja sairaita lapsia Donetskista. Te voitte vain katsoa sosiaalisista
verkoista, kuinka paljon hän on tuona aikana saanut uhkauksia ja kirouksia tuosta
työstään, tuosta ehdottomasti hyvästä työstään.
Hyvästä työstä, hyvästä sydämestä teilattiin lyttyyn ja häntä uhkailtiin.
Ja hän tiesi, että todellakin voisi siellä kohdata erilaisia aseellisia
taulapäitä. Hän tiesi mistä puhui. Me kävimme hänen kanssaan Nadežda Savtšenkon luona eristyssellissä,
yritimme saada tätä luopumaan nälkälakosta ja käytännössä olimme pelastamassa
hänen henkeään.
Nadežda Savtšenko kieltäytyi
ruoasta. Liza sanoi: ”Hyvä on. Te ette halua syödä, ymmärrän teitä. Mutta
olisitteko hyvä ja ottaisitte nämä lääkkeet, että ne pitäisivät yllä teidän
terveydentilaanne ja te säilyisitte hengissä.” Ja siihen Savtšenko suostui, hän
otti nuo erityiset lääkeseokset. Ja mitä olemme saaneet vastaukseksi? Millaista kiitollisuutta olemme saaneet
kohdata ukrainalaisilta taulapäiltä [отморозок – myös ’ääliö’]? En voi heitä kutsua muulla tavalla.
Kirouksia, uhkauksia ja valheita.
Tuo haastattelu on tehty juuri onnettomuuden jälkeen, kun on
käynyt ilmi, että yksi onnettomuudessa menehtyneitä on Jelizaveta Glinka.
Lopussa ilmenevä katkeruus ukrainalaisia kohtaan selittyy varmaan tuolla
onnettomuuden läheisyydellä, menetyksen aiheuttamalla vilpittömällä surulla ja
sillä saastalla, johon hän on sosiaalisessa mediassa joutunut kohtaamaan. Ja
todellakin se on ollut saastaa. Eräässä kommentissa väitettiin, että Tohtori
Liza on muka tehnyt kauppaa pikkulasten sisäelimillä. Tuon lisäksi median
palstat ovat täyttyneet pilkalla ja riemulla. Muiden surua ei ole kunnioitettu.
…
Tutustutaan hieman noihin ukrainalaisten reaktioihin. Otan
lainauksen vuonna 1958 syntyneen venäläisen satiirikon ja kirjailijan Viktor Shenderovitšin
facebook-sivuilta. Hän on yleensä kirjoituksissaan osoittautunut jyrkäksi
Putin-kriitikoksi, mikä luonnollisesti on miellyttänyt myös monia
ukrainalaistaustaisia facebookin käyttäjiä. Nyt tuli kuitenkin hänelläkin raja
vastaan:
”Ennen kuin muutan oman
facebookini hygieeniseen tilaan, haluan kuitenkin kiinnostuneena tietää
suurelta ukrainalaisten ryhmältä, joka
julkisesti ilakoi putinilaisen palvelijattaren Liza Glinkan tuhoa: tiedättekö,
että hän perusti Kiovaan sen ensimmäisen saattohoitokodin? Jos tiedätte (tai
vasta nyt saitte siitä tietää), niin: kuinka se heijastui teidän tunteisiin,
tietoon hänen kuolemastaan?
Seuraavan vaikeustason tehtävä
(ymmärrettävästi ei vain ukrainalaisille). Yksi samassa koneessa menehtyneistä
oli nuori ballerina, joka vastikään oli astunut Aleksandrovin yhtyeen riveihin
(nyt kyseessä oli hänen ensimmäinen matkansa). Oletteko sitä mieltä, että tuon
tytön kivulias kuolema on oikeudenmukainen kosto puolustusministeriön yhtyeen
sotilasunivormuun pukeutumisesta?
Kysymykset on tarkoitettu
itsenäiseen pohdiskeluun hiljaisuudessa, mukaantulo polemiikkiin ei ole
välttämätöntä. Tarvitsee vain hiukan ajatella.”
Tuo 19-vuotias tyttö, johon satiirikko Shenderovitš viittaa,
oli Lilija Pyrjeva. Hän valmistui vuoden 2016 kesäkuussa Voronežin kaupungin
koreografisesta opistosta luokkansa priimuksena. Lehtitietojen mukaan
hänellä oli valittavanaan useita vaihtoehtoja uralleen, mutta hän valitsi
lopulta Aleksandrovin yhtyeen, koska koki sen mieleisekseen. Hänestä pidettiin. Opiston väki oli
valmistautunut seuraamaan hänen urakehitystään, hänestä odotettiin tähteä. Ei arvattu,
että nyt joudutaan liittämään hänet tällaisiin uutisiin. Toisessa lehtijutussa
lainataan hänen tuntojaan valmistumisen aikoihin maaliskuussa kutakuinkin tähän
tapaan:
”Ei ole helppoa
jättää jäähyväisiä ihmisille, joista on tullut kuin toinen perhe. On erityisen
raskasta jättää jäähyväiset pääpedagogille, joka on tehnyt meistä Artisteja.
Huolimatta siitä,että me niin usein halusimme antaa periksi, me TEIMME sen.
Emmehän me toki täydellisiä ole, mutta meillä on vielä kaikki edessä.”
Teksti on lainattu hänen sivuiltaan sosiaalisesta mediasta
(VK).
 |
| 19-vuotias ballerina Lilija Pyrjeva Smolenskista. Kuolinpäivä sama kuin Tohtori Lizalla. |
Huolimatta pysäyttävästä ulostulosta, Shenderovitšin
facebook-tekstin kommenteissa pilkkaaminen vain jatkui. Niin että tällaisessa
maailmassa me elämme.
…
Kirjoitan vielä ukrainalaisten reaktioista, ettei siitä
muodostuisi liian yksipuolinen kuva.
Youtubeen ilmestyi myös erään blogistin tekemä
pienimuotoinen haastattelukierros
Kiovan kaduilla. Henkilö kyseli ihmisiltä mielipidettä tapahtuneesta ja
tiedusteli, onko se oikein, että tämänkaltaisten tragedioitten yhteydessä
nauretaan ja pilkataan. Pääosin ihmiset tuomitsivat pilkan mutta ylipäänsä reaktiot
olivat aika vaisuja. Suurin osa haastateltavista ei edes vielä tiennyt koko
tapahtumasta, mikä saattaa kertoa jotain myös Ukrainan tiedonvälityksestä ja
mahdollisesti ihmisten kiinnostuksenkohteista.
Toki tämänkaltaisissa yllättävissä katuhaastattelutilanteissa vaisut
reaktiot ovat luonnollisia. Ihmiset empivät sanoa mielipiteensä, olkoon se mikä
hyvänsä. Mutta vielä vähemmän rohjetaan kameran edessä ruveta kärkeväksi.
Pilkka ja nauru sopii paremmin sosiaalisen median tietyille palstoille.
Tässä on muutama muistiin kirjoittamani lausahdus, joissa
selkeästi tuomitaan nauru ja pilkka. Haastattelija kyseli ennen muuta
mielipidettä Tohtori Lizan toiminnasta ja elämäntyöstä.
”Jos ihmisiä kaatuu sodassa, niin
heitä on autettava riippumatta siitä, mitä kansallisuutta he edustavat.”
”Ihmiset eivät ole syyllisiä vaan
poliitikot.”
”Sota pitäisi lopettaa mutta sitä
eivät johtajamme halua”
Youtuben kommenttiosastolla nousee sitten taas enemmän
esille kriittinen puoli. Todetaan, että
kiireessä ei viitsitä nousta haastattelijaa vastaan. Vanhemmilla ihmisillä
tuntui olevan ymmärrystä ja solidaarisuutta Glinkan toimintaa kohtaan. Myös
muutaman nuoren puheenvuoroista huokui empatia. Turhan moni ei kuitenkaan ollut
lainkaan tietoinen asiasta eikä se kiinnostanut. Yksi venäläisiä kohtaan
selkeästi kielteinen kannanotto kuului, mutta sekin oli ilmaistu hieman
peitellysti: ”Kuolema on aina huono asia, vihollisen kuolema on hyvä.”
Yhtä kaikki kysely muistuttaa, ettei kannata luoda
yleistävää mielipidettä pelkkien facebook-kommenttien ja muualla sosiaalisessa
mediassa esiintyvien mielenilmaisujen pohjalta. Ne kärjistävät ja haluavat
luoda vihan ilmapiiriä. Tolkun ihmiset vaikenevat.
….
Ohjelmista on jäänyt mieleen eräitä henkilöitä ja
lausahduksia. En ole kirjoittanut Gleb Glinkasta eli Lizan aviomiehestä mitään.
Hänkin ansaitsee oman kappaleensa. Hän näytti suhtautuvat vaimonsa toimintaan
suurella ymmärryksellä. Hän on ensiksikin ollut vaimonsa toiminnan suurin
sponsori ja sen myötä varmasti myös suuri henkinen tuki. Perhe on varmasti Tohtori Lizan elämässä
jäänyt toiselle sijalle ja aviomieheltä on vaadittu venymiskykyä. Minä näin
toki miehen vain vuonna 2009 julkaistussa dokumenttielokuvassa. Sen pohjalta hän tuntui suhtautuvat vaimonsa
elämäntyöhön hyvin lunkisti ja ymmärtävästi. Hän toteaa siinä hyväksyvänsä
vaimonsa sellaisena kuin hän on. Se on mielestäni paljon sanottu. En tiedä
mitään hänen myöhemmistä asenteistaan.
Ilman aviomiestään Tohtori Liza ei olisi koskaan voinut
avata vuonna 2001 Kiovaan saattohoitokotia. Sen vieraskirjan ensimmäisen tekstin on
kirjoittanut Gleb Glinka: ”Älköön sinun taistelusi kuolemaa vastaan loppuko
koskaan!” Tohtori Liza toteaa useassa yhteydessä, että hän pelkää kuolemaa ja
haluaa siis taistella sitä vastaan. Tohtori Liza teki sen omalla tavallaan.
Aviomies tiesi vaimonsa tunnot ja tuki häntä.
…
LOPUKSI
Katsottuani suuren joukon hänen haastattelujaan ja hänen
työtään kuvaavia ohjelmia on mieleeni jäänyt lukematon määrä ihmisiä, joita
Liza on hoitanut ja joiden hän on ollut saattamassa kuolemaan ja myös
syöpäsairaita, joille hän on ollut järjestämässä hoitoa. Sykähdyttävintä on
ollut katsoa pieniä Donbassin alueelta Moskovaan kuljetettuja pikkulapsia,
jotka ovat sairaalahoidon kautta saaneet edes mahdollisuuden uuteen elämään.
Eräästä tytöstä hän toteaa, että fyysisesti hän on terve mutta sodan traumoista
hän ei pääse eroon kai koskaan.
Ja sydämessä sykähtää, kun kamera vie katsojansa Lizan
mukana Donbassissa johonkin pommisuojaa muistuttavaan kellariin. Oven
avauduttua vastaan juoksee innoissaan ryhmä alle kouluikäisiä lapsia silmät
riemusta hehkuen näyttäen Lizalle tekemiään piirustuksia.
Tofik Shahverdijev kuvasi filmissään tapahtumia
kulkureiden ja asunnottomien parissa Paveletskin asemalla. Kaikenlaista tuli vastaan. Yhtä kaveria
lyötiin turpiin, Liza sitoi hänet. Sitten vähän ajan kuluttua samat henkilöt
löivät häneltä taas alahuulen halki. Ja taas Liza auttoi. Liza sai myös
päällensä kaikenlaisia ilkeyksiä mutta ei hän siitä välittänyt. Hän totesi
filmissä: ”Muistakaa että he ovat sairaita ihmisiä, heitä pitää ymmärtää, ei
terve ihminen sylje päälle, ei sellaisesta pidä loukkaantua.”
On jäänyt mieleen erään nuoren miehen lausahdus, jota Liza
oli ratkaisevasti auttanut avustustyönsä alkuvaiheessa:” Kiitos Lizalle! Häneen
ei ole tarttunut välinpitämättömyyden virus.”
Ja hän kyllä välitti. Eräs kuoleva mies valitti omista toiveistaan,
jotka olivat jääneet toteutumatta. Yksi oli mm. se, ettei mies ollut saanut
hankittua itselleen hampaita. Liza hoiti asian. Hän sai tekohampaat vielä ennen
kuolemaansa. Niin vähän ihminen joskus tarvitsee tullakseen onnelliseksi.
Saattohoito ja saattohoitokodit ovat yksi aihe, joista voisi
kertoa paljonkin. Venäjällähän saattohoitokoteja on luonnollisesti liian vähän.
Niitä kuitenkin on, mutta ne on tarkoitettu vain syöpää sairastaville. Muuilla
ei ole mahdollisuutta saada saattohoitokodista paikkaa. Esimerkkejä olisi
paljon. Pogrebižskajan dokumenttielokuvan alussa käydään erään kielisyöpää
sairastavan nuorehkon naisen luona. Hän sairastaa kotona, koska hänelle ei ole
löytynyt paikkaa saattohoitokodissa. Hän osaa venäjän lisäksi kolmea eri kieltä
mutta ei voi sairautensa vuoksi puhua. Ruokakin laitetaan letkusta elimistöön.
Kuitenkin Lizan ja tuon potilaan tapaaminen on inhimillisyyttä täynnä. En
tarkoita tunteilua, vaan Liza naisen lausua vetoomuksen kameralle tulkiten
tämän epäselvää puhetta. Pogrebižskaja itse toteaa Lizalle käynnin jälkeen
katkeran totuuden. Tuo nainen ei tule näkemään elokuvaa valmiina. Liza nyökkää.
Eräässä toisessa kohdassa Liza kertoo nuoresta äidistä, joka
on juuri synnyttänyt. Hän on saattohoitokodissa. Liza tekee päätöksen tuoda
vauva hänen seurakseen. Vauva ei kasvaessaan tule ehkä koskaan muistamaan
äitiään, mutta äiti kokee saavansa siinä kuitenkin inhimillisen kohtelun. Häntä
ei vain heitetä yksinäisen huoneeseen, kuin jokin ylijäämähenkilö. Nuori äiti
saa vielä kokea oman lapsensa läheisyyden ennen kuolemaa.
Tohtori Liza haluaa korostaa, että saattohoitokodissa
kuolemaa odottava on aivan samanlainen ihminen kuin me. ”Ero minun ja jonkun
saattohoitokodissa olevan välillä on se, että hän tietää milloin kuolee, minä
en tiedä kuolemaani.” Näin hän toteaa
eräässä ohjelmassa.
Tässä pari hänen lausahdustaan, jotka olen kirjoittanut
muistiin:
”Rakastan elämää, ja
vihaan kuolemaa, vaikka se on luonnollinen osa elämää. Mehän kaikki kuolemme.”
”Mutta kuolema ei ole vain fyysinen, moraalinen kuolema on
vielä kauheampaa. Ja vihaan moraalista kuolemaa enemmän kuin fyysistä. ”
”Siksi yritän taistella jokaisen ihmisen puolesta, joka
tarvitsee apua. Ja on luonnollista, että katson kaikkeen optimistisena, koska
rakastan kovasti elämää.”
Eutanasiasta en ole nyt kirjoittanut mutta yllä kirjoitetun
pohjalta voi päätellä Tohtori Lizan vastustaneen periaatteessa eutanasiaa. Uskon, että hänenkin eteen on täytynyt tulla
tapauksia, jolloin kuolemaa on täytynyt jouduttaa. Mutta tämä on vain minun
pohdiskelua. En tiedä, miten hän on tuota rajankäyntiä pohdiskellut. Tiedän
hänen kuitenkin puhuneen kipuja lievittävän lääkityksen merkityksestä.
Liza näki elämän jatkumona. Kuolemasta hän totesi, ettei
tiedä mitä se tuo tullessaan. Mutta joka tapauksessa kuoleva ihminen oli
hänelle samanlainen elävä ja tunteva persoona loppuun saakka. Hän ei halunnut,
että kuolemanportilla olevat viedään nurkkaan ja heidät pannaan muusta elämästä
syrjään. Elämä kuuluu heillekin. Liza kertoi olevansa ylpeä ja iloinen, että
pystyi antamaan kuolevalle vielä hänen elämänsä lopussa aidon tunteen, että tuo
kuolemaa kohti menevä ihminen saa tuntea vielä jotain aitoa ihmisen läheisyyttä
ja rakkautta ja välittämistä.
Tohtori Liza korostaa, että saattohoidossa olevat ovat
samanlaisia ihmisiä kuin mekin. He elävät tässä hetkessä kiinni, katsovat
televisiota, seuraavat uutisia, kommentoivat niitä ja pohtivat maailman menoa,
tuntevat, ajattelevat, takertuvat pikkuasioihin ja elävät.
Lisämateriaalia:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti