Ei minulle kevättä tule - ”Не для меня будет весна…” (Uusi versio)

 Julkaisin vuonna 2015 jutun tunnetusta venäjänkielisestä kansan suussa elävästä laulusta ja sen syntyhistoriasta. Se löytyy täältä. Nyt pääsiäisen aikaan innostuin kuuntelemaan laulua uudestaan ja tein uuden version käännöksestäni. Todetaan heti, että laulettavaksi suomennokseni ei ole edelleenkään tarkoitettu. Liitän sen nyt tähän ja tuon sen jälkeen edellisen juttuni täytteeksi hieman lisäväriä laulun taustoihin. Laitan myös pari linkkiä tuoreemmista laulun tulkinnoista. Enkä aivan lopussa malta olla kajoamatta myöskään konfliktiin Venäjän ja Ukrainan välillä.

Koska Suomessa vietetään nyt pääsiäistä, niin puutun erääseen seikkaan laulun sisällössä. Venäjän ortodoksit juhliessaan pääsiäistä tervehtivät tuttaviaan huudahduksella ”Kristus on ylösnoussut!”. Siihen on oma vastauksensa (”Totisesti nousi!”). Tuo huudahdus kuuluu kaikkien perinteeseen, kyse ei ole hartauden harjoittajien uskonnollisesta liturgiasta. Minä en ole ortodoksi, mutta venäläiset ystäväni ovat minulle lähettäneet pääsiäistervehdyksen tuota huudahdusta käyttäen. Niin olen joskus tehnyt minäkin. Nyt pääsiäissunnuntaina ei viestiä kuitenkaan kuulu, sillä Venäjällä pääsiäistä vietetään vasta viikon kuluttua.

Ei minulle kevättä tule

Ei virtaava Don tulvaa tuo

Sydän neidon riemusta hehkuu

iloa sykkii – mut’ minulle ei.

 

Ei minulle puutarhat tuoksu

Kukkii kirkkaana laakson lehto

Soi kutsuen sirinä satakielen

Se kevään kohtaa – minä en.

 

En pääsiäisestä osaksi pääse

tulee juhlapöytään suku ja rakkaat

”Ylösnoussut on Kristus” – soljuvat suut

ilon päivä on heillä - ole mukana en.

 

Vaan minunpa ihoni valkean

särkee lyijyinen luoti,

vuotaa kyyneleet katkerat,

minulle suotu se elämä on.

 

Netistä löytyy laulusta huomattavan paljon eri versioita. Laitan tähän alkuun linkin, jossa laulun esittää Felix Davydov. Siinä on mukana kuusi säkeistöä. Se kertoo osaltaan, että laulu on historian saatossa muokkautunut monella tapaa.

Videon kommenteista käy ilmi, että monen katsojan isoisä oli laulua laulanut, joten pienestä lapsesta asti se oli tullut tutuksi. Laulun julkaisija toivoo laululle pitkää ikää, sukupolvia eteenpäin. Kommentteja lukiessa huomaa varmasti odotetun seikan. Laululla on symboliarvoa venäläisten patrioottien keskuudessa. Se liittyy myös Donin kasakoiden perinteeseen. Siihen se on itse asiassa  menneisyydessä mukautunut., Ymmärrän niin, että kasakkaperinteen vaalijat ja harrastajat ovat sen ottaneet omakseen.

Laulun taustalla oleva runo on syntynyt 1830-luvun lopulla. Seuraavassa toistan hieman vanhaa juttuani, mutta tuon myös hieman lisätietoa.

säveltäjä N.V. Devitte

Runon alkuperäisen version on laatinut laivastoupseeri A. Moltšanov vuonna 1838. Venäläinen säveltäjä N.V. Devitte (1811 – 1844) on sen säveltänyt. Moltšanovin sanotaan palvelleen Mustanmeren laivastossa Silistrija-nimisellä aluksella. Alkuperäinen runoversio on pitempi ja sen rinnalla pelkistetty nykyversio tuntuu kalpealta häivähdykseltä. Toisaalta tuo pelkistys tuo siihen musiikillista voimaa. Alkuperäisessä versiossa tytöllä on nimi – Alina. Siinä mainitaan Abhasian rannikko ja Kaukasuksen kansat, joita vastaan käydään taistelua. Don-joen sijalla on Bug. Sillä joella ei ole kuitenkaan runollista sisältöä, Doniin liittyy monenlaisia mielleyhtymiä, se sopii tähän lauluun paremmin.

Kuin luonnostaan Donin kasakat omaksuivat laulun. Sen myötä todellakin Don-virta pääsi mukaan runon elämään. Laulu sai uutta voimaa ja sisältöä. Tyttö menetti nimensä. 1900-luvun alussa runo sai ikään kuin uuden elämän.

Edellisessä jutussani kerroin, että laulu unohtui neuvostovallan synnyttyä. Se jäi kyllä pimentoon, mutta eräässä jutussa todetaan laulun eläneen sotilaiden suussa. Muun muassa Suomeakin vastaan käyty sota mainitaan. Lopulta se nousi uudelleen pinnalle 70-luvulla Nikita Mihalkovin elokuvan Viisi iltaa myötä. Siinä elämässä sivuraiteille joutunut mies alkaa ravintolassa juopuneena yhtäkkiä toistella laulun sanoja.

Vanhassa jutussani linkkien myötä painotukseni on hieman toisenlainen. Silloin suuren vaikutuksen minuun teki Sretenskin mieskuoron esitys. Yllä olen liittänyt jo linkin yhden laulajan esityksestä. Tässä on vertailun vuoksi pari modernimpaa versiota. Aleksandr Ustjugovin versio (tässä) on saanut jo yli 3,9 miljoonaa katselukertaa. Tässä versiossa katsojia on ollut huomattavasti vähemmän. Eivät ne minua erityisemmin sytytä.

Laitan aivan juttuni loppuun vielä version, joka kosketti minua ja liittää kaiken lisäksi tuon laulun traagisella tavalla myös nyt meneillään olevaan sotaan. Toki se tuo mukanaan ristiriitaisia tuntoja, jotka vievät ajatukset pois itse laulusta. Esittäjänä on Länsi-Ukrainassa asunut ja elämäntyönsä tehnyt bardi Vasili Ždankin. Hän menehtyi 61-vuotiaana vuonna 2019 traagisessa onnettomuudessa, josta kerron lisää hieman alempana. Hän säestää itseään Ukrainan kansallissoittimeksikin mainitulla banduralla. Se on luuttua muistuttava kansansoitin. Jos tutustuu Ukrainan kansanmusiikkiin, niin suuret banduraorkesterit tulevat kyllä kiinnostuneelle pian vastaan. Toinen nimi soittimelle on kobza. Wikipedian suomenkielinen tynkäjuttu löytyy täältä. 

Ždankin oli syntynyt Etelä-Venäjällä (Krasnodarin alueella) vuonna 1958. Kaksivuotiaana hän muutti vanhempiensa mukana Ukrainaan. Aikuisiässä hän asui Länsi-Ukrainassa, jossa tuli ainakin myöhempinä vuosinaan leimatuksi venäjämielisenä. Hän käytti esiintymiskielenään yhtä lailla ukrainaa kuin myös venäjää. Oli ollut aktiivisesti mukana Ukrainan itsenäisyysliikkeessä Neuvostoliiton hajoamisprosessin yhteydessä. Viimeisinä vuosinaan hän esiintyi paljon tyttärensä kanssa duona.

Seuraavaksi tulee tietoa, jonka todenperäisyydestä en ole varma. Kyse on laulajan kuolemasta, josta syyskuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta. Hän harrasti moottoripyöräilyä ja hän joutui sillä ajaessaan liikenneonnettomuuteen ja menehtyi siinä yhteydessä. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä, mutta on vahvoja epäilyksiä, että kyseessä oli murha. Sitä epäilyä ei aivan suoralta kädeltä pidä torjua, koska laulaja asui kuitenkin alueella, jossa oli hyvin vahva kansallismielinen ja venäjävastainen ilmapiiri. Ždankinilla oli paljon vihamiehiä, koska hän kuitenkin kävi paljon Venäjällä esiintymässä ja loi siten toiminnallaan siltaa Venäjän suuntaan. Tuo onnettomuus sattui aikoihin, kun ristiriidat maiden välillä olivat entisestään kärjistymässä. Venäjämielisiin kohdistuneita poliittisia murhiahan oli Ukrainassa tapahtunut runsaasti siitä lähtien, kun nykyiseen sotaan alkanut konflikti alkoi vuonna 2014.

(lähteitä: tämä ja tämä)

Mutta se siitä. Pääsiäispäivää odotellessa on hiljentymisen aika. Täältä voi katsoa ja kuunnella bardi Vasili (tai kenties ukrainalaisittain Vasil’) Ždankinin esitystä banduran säestyksellä.

Laitan loppuun vielä venäjänkieliset sanat. Kyseessä on yleisin neljän säkeistön versio:

Не для меня придёт весна,

Не для меня Дон разольётся,

И сердце девичье забьётся

С восторгом чувств -- не для меня.

 

Не для меня цветут сады,

В долине роща расцветает,

Там соловей весну встречает,

Он будет петь не для меня.

 

Не для меня придёт Пасха,

За стол родня вся соберётся,

«Христос воскрес» из уст прольётся

В Пасхальный день не для меня. 

 

А для меня кусок свинца,

Он в тело белое вопьётся,

И слёзы горькие прольются.

Такая жизнь, брат, ждёт меня. 

Venäjän näkymiä, uhkia, taustaa…

Katsaukseni ytimenä on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtajan Markku Kangaspuron nettiesitelmä (Venäjä uuden maailmanjärjestyksen marginaalissa?), jonka julkaisupäivä menee reilun kahden kuukauden taakse lokakuun loppuun. Se avautuu täältä. Kangaspuro ei varsinaisesti käsittele Ukrainassa käytävää sotaa, mutta ei hän siitä irti pääse ja kyllä tässäkin jutussa aiheeseen kajotaan, varsinkin juttuni lopussa, jossa näkökulma laajenee.  

Luento alkaa yllättäen ilmastokriisillä, jossa ilmaston lämpenemisen ohella käsitellään myös metsäpaloja, joita roihuaa monissa paikoin maapalloamme. Nyt katse suuntautuu ennen muuta Siperiaan. Venäjällä ei niitä ole saatu hallintaan. Se on koko maailman huoli, sillä Kangaspuron sanoin ”metsien palaessa maapallon keuhkot tuhoutuvat”. Toinen keskeinen uhka on ikiroudan sulamisprosessi, jossa voi piillä Siperian tundralla todellinen ekologinen ja taloudellinen katastrofi. Kun perusta alkaa pettää, niin suuretkin kaupungit voivat olla tuhon omia.

Ongelmat ovat toki tuttuja. Niitä on käsitelty laajasti marraskuun alussa julkaistussa Helsingin Sanomien artikkelissa, joka löytyy täältä. Metsäpalojen suhteen on sieltä minun mieleeni jäänyt soimaan erään tutkijan toteamus: ”Euraasian sydän on tulessa.”  Toinen linkkini vie vuoteen 2009, jolloin yleisradion sivuilla on julkaistu tämä teksti. Sen otsikko on kuvaava: ”Tundran sulava ikirouta on ilmastonmuutoksen aikapommi”.

Ollaanpa erinäisen ilmastohömpän ja -ahdistuksen suhteen kuinka skeptisiä tahansa, niin kyseessä on hälyttävä uhka, joka on otettava tosissaan. Naureskellen niistä ei selvitä. Koko prosessin tutkimiseen on luotava mahdollisuudet. Venäjän eristäminen ja eristyminen osaltaan luovat jarruja ja välinpitämättömyyttäkin tuon prosessin etenemisen seuraamisessa.  Aivan kuin Venäjällä ei ymmärrettäisi, mitä uhkia lämpenemisprosessi aiheuttaisi paitsi maapallon ekologialle, myös Venäjän omalle taloudelle ja yhteiskunnalle. Sota kääntää siis osaltaan huomion pois maailmamme yhteisistä huolista ja tieteellisestä yhteistyöstä.

Sen jälkeen Kangaspuro käsittelee Venäjän asemaa globaalissa maailmassa. Tarkkaillaan maailman karttaa hieman toisesta näkökulmasta, mihin me olemme tottuneet. Kun Tyyni valtameri on keskiössä, jää Eurooppa nurkkaan. Kangaspuro toteaa seikan, mitä ei Suomessa ehkä tunnuta tajuavan. Venäjän kiinnostus on suuntautunut enemmän Aasiaan ja Tyynen meren ympäristöön. Niinhän se on. Jos pidämme maatamme Venäjän kannalta tärkeänä, niin pitää laittaa jäitä hattuun. Toki taloudellinen yhteistyö Euroopan kanssa on Venäjälle tärkeää. Ja kuten Kangaspuro esityksensä lopussa toteaa, Eurooppakaan ei selviä ilman kaupallisia suhteita sinnepäin.

Suomen suhteen voisin nostaa esille turvallisuuspolitiikan. Suomen ja Venäjän rajan takana on pari strategisesti tärkeää aluetta. Ne ovat Kuolan niemimaa ja Pietarin alue. Pietarin merkitys on myös kulttuurisesti tärkeä. Kaiken lisäksi Pietari symboloi myös sitä, kuinka eurooppalainen Venäjä tosiasiassa on. Venäjä on luonnollisesti huolissaan, jos luoteinen rajanaapuri alkaa veljeillä Naton kanssa. Omalta kannaltani on surullista seurata, kuinka ansiokkaasti rakennettu itsenäisyytemme vuosina rakennettuja suhteita on alettu vesittää.

Maailman politiikassa painopiste on siis siirtymässä Tyynen meren ympäristöön. Siellä toimivat USA ja Kiina, maailman kaksi voimakkainta tekijää. Lähistöllä on myös Intia. Siinä keskiössä Eurooppa on syrjässä, sen osa on taantua. Venäjä on tässä puristuksessa loppujen lopuksi vähäisempi tekijä, vaikkakin tärkeä. Sen rooli pienenee entisestään, mutta ei sitä pidä nollata. Se on asemansa ymmärtänyt ja yrittää paniikin omaisesti sotaakin käymällä puolustaa omaa eksistenssistään. Tähän on helppo sitoa loistokkaan historian ryydittämät suurvaltafantasiat.

Seuraavaksi menen tiiviimmin Kangaspuron esitelmään. Hän luo loppuvaiheessa yhteenvetoa esityksen keskeisistä kohdista. Olen kirjoittanut hänen katsauksensa. Kyseessä on suhteellisen suoraa lainausta. Kieliasua olen joutunut sovittamaan kirjallisesti sujuvampaan muotoon. Kursiivi kertoo, kyse on Kangaspuron esityksestä.

Yhteenveto Venäjän valtarakenteesta:

”Valta on rakennettu siten, että se on monikerroksinen, toinen toistansa valvova ja vahtiva. Siellä on myös erilaisia intressejä. Se on siis koneisto, joka tuottaa Venäjän kansallisiksi intresseiksi ymmärrettyä politiikkaa. Sen takia yhden miehen vaihtaminen ei välttämättä ratkaise yhtään mitään. Siinä on aina vaarana, että seuraaja on entistä militaristisempi ja entistä nationalistisempi kuin Putin on. Hän voi nousta todella syvästä päästä, kuten armeija ja turvallisuuspalvelu.

Mukana on myös sisäinen rikollisuus, joka on kytköksissä kansainväliseen rikollisuuteen, niin kuin kaikissa markkinatalouksissa. Paljastuksia on kuultu, vaikka kuinka paljon. Rahavirtoja ei tiedetä, mutta siellä on huumekauppaa, veronkiertoa, laitonta rahojen vientiä, sijoittamista ulkomaille jne. - kaikkea mahdollista. Afganistan on ollut perinteisesti yksi Euroopan huumevirran lähdemaista. Yksi keskeinen reitti on kulkenut Venäjän kautta. Se tuottaa sitten matkan varrella omaa rikollisuutta.

Sitten on tietysti oikeuslaitos, joka on viime aikoina valjastettu vallan vastaisen opposition suitsemiseen. Jos poliisit pamputtaa, niin oikeuslaitos jakaa poliittisia tuomioita. Navalnyi ja hänen tapaisensa median megatähdet ovat totta kai kurjassa asemassa, ei vankila mikään hotelli ole.  Mutta erilaiset kansalaisliikkeiden varjoon jäävät aktivistit, joita siellä on aika paljon erilaisista ryhmistä, sekä oikeistolaisista että vasemmistolaisista. He ovat huonossa asemassa. He eivät ole julkisen huomion suojeluksessa. Eikä niistä tiedä kukaan muu kuin lähipiiri ja pienet organisaatiot itse. Tämä on itse asiassa iso ongelma, joka jää meilläkin aika tavalla varjoon.”

 Venäjän ja Euroopan suhteiden kehityksestä:

 ”Venäjä on ollut taloudellisesti riippuvainen EU:sta mutta jos ajatellaan [eteenpäin] pitemmällä perspektiivillä sodan päättymisen jälkeen, en tiedä kuinka monta kymmentä vuotta siihen menee [!], niin luontaisesti Venäjä ja Eurooppa ovat edelleenkin taloudellisesti riippuvaisia. Molemmat hyötyisivät taloudellisesta yhteistyöstä.  Tämä vaikuttaa myös paljon siihen, mikä Euroopan tai Venäjän painoarvo on tulevaisuudessa, suhteessa muuhun maailmaan: Kiinaan Yhdysvaltoihin, Intiaan ja Aasiaan. [!]

Se on päivänselvää, että Venäjä on osa Euroopan turvallisuusrakennetta. Ei ole olemassa vakautta, jos Venäjä ole siinä mukana. Se on Euroopan suurin epäonnistuminen, että täällä ei kyetty kylmän sodan jälkeen luomaan turvallisuusrakennetta, jossa Venäjä olisi mukana. Varsovan liitto hävisi mutta NATO jäi. Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty. Venäjä ei ollut mukana siinä keskustelemassa, sopimassa näistä järjestelyistä. Lännellä ja Venäjällä on edelleenkin yhteisiä turvallisuusintressejä.”

Tähän yhteyteen laitan muutamia Kangaspuron nostamia kansainvälispoliittisesti tärkeitä kipupesäkkeitä, joilla on yhteys myös Venäjään ja joiden sääntelyssäkin Venäjällä on oma merkityksensä.

On organisaatioita, joissa keskustellaan ydinaseista. On olemassa erilaisia epävakaita alueita. On Afganistanin vakauden säilyttäminen. On Kiinan kanssa kysymys uiguureista (joka on Kiinalle ongelma). On sekä lännelle että Venäjän kannalta tärkeä kysymys Keski-Aasiasta. Ja sitten on yllä mainittu huumekauppa ja muut vastaavat.

On myös Lähi-Idän ongelmat. Pitkäaikaisia kysymyksiä ovat Syyrian kriisi, Palestiinan kysymys, Iranin ydinsopimus ja kaikki muut vastaavat, joissa Venäjällä on ollut merkittävä rooli. Tämä koskee myös Iranin ydinsopimusta, jolla on estetty Irania hankkimasta ydinasetta. Sen takaaminen ja ydinaseiden leviämisen rajoittaminen ovat sekä lännen että venäjän intresseissä.

Venäjän teollisuustuotannosta

Öljy ja kaasu ovat noin 40 prosenttia Venäjän teollisuustuotannosta mutta bruttokansantuotteesta virallisesti vain kymmenen prosenttia.  (Kangaspuro täydentää: ”fiksattujen arvioiden mukaan luku on noin 20%. Se on varmaan jotain siltä väliltä.”)

Viennistä energiaa on 54 % mutta Venäjä on saanut aika lailla suunnattua uudelleen vientiä ja myös nesteytetyn maakaasun tuotanto lisääntyy. Sehän kulkee tankkilaivoilla. Venäjä on kasvattanut koko ajan tuotantokykyä.

Suurin osa Venäjän energiaviennistä on öljyä ja öljytuotteita – 49 %, ja maakaasun vienti on vain 12 %. Tämä kertoo sen, että se Nordstream-putken katkaiseminen – viennin pysäyttäminen – ei tätä asiaa ratkaise. Öljytankkerit menee maailmalla. Silloin joudutaan kysymään, kuinka tehokasta tämä meidän sanktiopolitiikka on ja mihin se osuu.

Keskimäärin öljy- ja kaasutulojen osuus oli Federaation alueiden ja kuntien ja valtion sosiaalirahastojen tuloista noin vähän yli 20 prosenttia. Ei se tietenkään merkityksetön ole. Kun sanotaan, että Venäjä on öljyriippuvainen, niin se on totta. Toisaalta maailmanmittakaavassa Venäjän riippuvaisuus näistä tuloista on maailman keskiarvoa.

Kangaspuro korostaa, että ei Venäjän taloutta taiteta katkaisemalla öljyn ja kaasun vienti.

Aseviennistä Kangaspuro toteaa, että Yhdysvallat on tietysti maailman asemarkkinoiden johtava valtio, Venäjä on kakkonen.  Toistaiseksi ei ole näkyvissä, että Venäjä olisi asemaansa menettämässä.

”Venäjän asevienti on sen kone- ja laiteviennistä noin puolet. Joka kertoo, että Venäjän Hi Tech laiteviennin osalta keskeisintä ovat aseet ja ydinvoima.  Jos otetaan vielä mukaan energian vienti, niin ne ovat tunnetusti erittäin korruptioherkkiä aloja. Se on tietysti yksi taustatekijä sille, että miksi korruptio on merkittävä kysymys Venäjällä.  Asevienti työllistää 2,5 miljoonaa ihmistä mutta väkilukuun suhteutettuna se ole iso määrä – 3% työvoimasta. Kaiken kaikkiaan tavaranviennistä se on 3-5 %. 

Aseviennin osalta tärkeimmät maat ovat Kiina, Intia, Algeria ja Egypti. Sitten on pikkumaita, jotka aseet ostavat loput. ”Ei ole hyvä, jos  aseiden painoarvo korostuu liikaa”, Kangaspuro lisää.

Venäjän uhat:

Kun kontaktit ulkomaailmaan ovat katkenneet, sillä on Kangaspuron mukaan valitettavia seuraamuksia.

”Sodalla on todennäköisesti erittäin pitkäaikaiset vaikutukset Venäjän sisäpolitiikkaan. Venäjän eristämisellä on iso vaikutus Venäjän sisäpolitiikkaan. Kuvitelkaa tilanne, jossa venäläiset eivät pääse omin silmin näkemään mitä ja Suomi ja pohjoismaat on, samalla kuin syötetään propagandaa, että länsimaat ovat itse saatanasta ja täällä on aivan perverssi hallinto. Kouluissa on käynnistetty uudet propagandaohjelmat lasten kasvattamisessa. Ja kun ei ole kontakteja ulkomaailmaan, niin totta kai yhä isompi osa altistuu ilman vastavoimaa nykyisen vallan propagandalle.”

”Siinä vaiheessa, kun joskus vähintään biologisista syistä Putinin aika alkaa alaa viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ohi, niin valta vaihtuu ja jos se ikkunan aukeaminen johtaa myös Venäjän avautumiseen ja yhteistyön rakentamisyrityksiin, niin täällä ei edes tunneta ketään päätöksen tekijöitä ja toimijoita, niin kuin me tunnettiin kylmän sodan päättymisen jälkeen, jolloin pyrittiin rakentamaan yhteistyötä. Tämä elementti puuttuu lännen politiikasta nyt kokonaan.”

Kangaspuro toteaa mahdollisesta vallan vaihdoksesta:

”Kuka tahansa valtaan tulee, niin se ei kovin nopeasti tule muuttamaan poliittista suuntausta ja sitä, miten venäjä näkee omat kansalliset intressit ja turvallisuusintressinsä. Senhän me tiedämme, ne ovat pitkäkestoisia. Se on niin monen intressiryhmän ja organisaation tuote…”

Tämän hetken mielialaa ja vastakkainasettelua mukaillen Kangaspuro kiteyttää seuraavasti:

”On aika epäuskottavaa, että mikään vasemmistolainen tai keskustaoikeistolainen tai liberaali demokraatti nousisi Putinin jälkeen valtaan. Valtaan nouseva tyyppi on todennäköisesti vielä kovempi haukka, jos mahdollista ja hän on vuorenvarmasti erittäin kansallismielinen. Se ei ole koskaan ollut kenellekään hyvä, kun suurvaltaa johtaa sentyyppiset kaverit. Tässäkin mielessä meillä tavallaan on vallalla julkisessa keskustelussa enemmän katteettomat toiveet kuin ihan tosiasiat.”

”Politiikan harmaa alue on iso, Me tiedetään, että repressio, väkivalta, poliittiset tuomiot, jopa oletetut salamurhat, ovat asearsenaalissa vallan säilyttämiseksi, vallan käyttämiseksi , vallan pitämiseksi,  vaikka sanottaisiin, että salamurhia ei ole toteutettu Kremlin tieten, niin  kaikki muut keinot ja aseet on ollut todistetusti käytössä. Ja murhia ei ole tutkittu.”

Kangaspuro lisää loppuun:

Ei venäläiset tavalliset ihmiset haikaile totalitaristista järjestelmää Ne haluaa vallan kontrollia, he eivät missään mielessä halua Stalinin tyyppistä hallintoa palaavaksi Venäjälle. He haluavat lisää demokratiaa ja vähemmän korruptiota.

Ne ovat näkemyksiä, joiden myötä voitaisiin luoda edellytykset Venäjän positiiviselle kehitykselle.

Kangaspuro on hyvin pessimistinen sodan suhteen.  Käypä siinä miten tahansa, sen vaikutus tulee olemaan pitkäkestoinen.

…..

Sodan loppumisen edellytykset?

Taustaksi Kangaspuro toteaa, että jos konflikti yritetään ratkaista sotimalla, se kestää monta vuotta. ”Ja voi olla, ettei ratkea koskaan”, hän lisää. 

Hän listaa kuitenkin sodan loppumisen edellytykset, tarkoittaen sitä, millaiset seikat siihen vaikuttavat:

1)      Maat huomaavat, että sodan jatkaminen ei ole kummankaan etu. Siis sodan jatkamisen haitta on suurempi kuin sillä saavutettava etu. Niin kauan sota jatkuu, kun toinen osapuoli ajattelee, että jatkamalla sotaa saavutetaan parempi ratkaisu, kuin neuvottelemalla.

2)      Kestääkö molempien rintama, kestääkö henkinen kantti, onko riittävästi aseita?

3)      Pysyykö molemmissa maissa valta vakaana, ettei tapahdu vallan kaappausta tai vallan vaihdosta? Vallan vaihdos jommassakummassa maassa avaisi poliittisen tilanteen sellaiseksi, että voitaisiin löytää uudenlaisia ratkaisuja, jolloin aloitetaan neuvottelut.

4)      Kiina ja Intia asettavat Venäjän vastaiset sanktiot ja lopettavat venäläisen energian ostamisen ja talousyhteistyön ja liittyvät talouspakotteisiin. Se ei ole näköpiirissä.

5)      Yhdysvallat vähentäisi merkittävästi apuaan Ukrainalle voidakseen keskittyä päävastustajansa Kiinan patoamiseen ja sen vastaisen rintaman kokoamiseen, jota se on tehnyt jo pitkään. Yhdysvallat toteaa, että se on hukkaan heitettyjä resursseja ja rahaa. Kiina on tärkeämpi asia. Tähän voivat vaikuttaa tulevat vaalit ja Bidenin asema. Kiinan ja Yhdysvaltain keskinäinen tilanne vaikuttaa siihen, mitä Kiina on valmis tekemään ja kuinka se näkee tämän asian.

6)      Tuntematon tekijä voi vaikuttaa sodan päättymiseen. Se on jokin muu dramaattinen käänne: joukkotuhoaseiden käyttäminen ja siitä syntyvä uusi tilanne, ydinvoimalan tuhoaminen, biologisten aseiden käyttö, ydinaseen käyttö tai vastaava.

Kangaspuro näkee tilanteen synkkänä. ”Kyseessä on isojen valtioiden menossa oleva valtataistelu sekä alueista että vaikutusvallasta ja taloudesta, jossa tavalliset ihmiset ovat joutuneet jälleen kerran joutuneet enemmän tai vähemmän tykinruoaksi.”

Kangaspuro kiteyttää konfliktiin johtaneita taustoja: ”Koko Eurooppa on onnistunut surkeasti kylmän sodan päättymisen turvallisuuden rakentamisessa. […] Varsovan liitto hajosi, Olisi ollut tilaisuus luoda uusi turvallisuusjärjestelmä. Sitä ei tehty.” Kangaspuro toteaa esitelmänsä loppukaneetiksi: ”Venäjä on yksiselitteisen kiistattomasti syyllinen laittomaan hyökkäykseen. Siitäkään ei pääse mihinkään. Riippumatta siitä, minkälaista politiikkaa ukrainalaiset ovat toteuttaneet.”

 Tämä oli koko esitelmän loppukaneetti.

…

Vilkaistaan vielä vanhempaa tekstiä, vuodelta 2018. Kangaspuro on julkaissut tuolloin Kaleva-lehdessä kolumnin, jossa hän käsittelee Venäjää maailmanpolitiikan ”rymistelevänä” toimijana. Siinä hän käsittelee samoja asioita enkä voi välttää toistoa. Tuolloin ei kuitenkaan vielä Venäjän ja Ukrainan kriisi ollut kärjistynyt nykyisiin mittoihin ja maailmanpoliittinen tilannekin oli toinen. Yhdysvaltain presidenttinä oli Donald Trump , Kiinan uhasta ei vielä puhuttu samalla voimalla. Tässä on hieman toistoa, mutta se tuokoon viestiin painoarvoa. Seuraavan on oma kiteytykseni tekstin pohjalta. Sitä seuraavat johtopäätökseni ovat omia päätelmiäni.

Kangaspuro palaa siinä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen geopoliittiseen murrokseen. Kun vielä 80-luvun lopulla Mihail Gorbatshov puhui ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista” ja oli näkyvissä yhteistä suuntaa Neuvostoliiton ja Euroopan valtamaiden välillä. Venäjän joutuessa 90-luvulla heikkouden tilaan Euroopan turvallisuuspolitiikka sai kuitenkin uuden suunnan, mikä jätti Venäjän tavallaan paitsioon:

”Kylmän sodan voittajat rakensivat Euroopan turvallisuusjärjestelmän Naton varaan, mikä jätti Venäjän erityisesti sotilaallista turvallisuutta koskevan päätöksenteon ulkokehälle.”

 Kangaspuron mukaan tuolla suunnalla on ollut seuraamuksia. hän mainitsee Venäjän ja Georgian välisen sodan vuonna 2008 sekä vuonna 2013 alkaneen Ukrainan kriisin mainiten erikseen Krimin tilanteen. Tämä on siis jatkumoa Neuvostoliiton hajoamisprosessista ja Euroopan turvallisuusjärjestelmän luomisesta. Tuon jälkeen yhteistyön ja luottamuksen suhteen on käyty pohjilla.

Kangaspuro kääntää katseen maailmanpolitiikan painopisteisiin. Aasian ja Tyynen valtameren alueen painoarvo on vahvistumassa ja Venäjäkin on kohtaamassa sen käänteen mukanaan tuomat haasteet.

”Kiinan nousu maailman toiseksi johtavaksi suurvallaksi Yhdysvaltojen jälkeen ja sen taloudellisen vaikutuspiirin globaali laajeneminen ovat asettanut Venäjän uudenlaisen realiteetin eteen. Kiinasta on tullut Venäjän monella alueella kauas jälkeensä jättänyt nouseva suurvalta. Kiina on silkkitiealoitteensa ja investointiohjelmiensa myötä laajentanut vaikutusvaltaansa syvälle Venäjän perinteisen etupiirin alueelle.”

Tuolloin vuonna 2018 elettiin vielä aikaa, jolloin Yhdysvallat tuntui olevan jäämässä paitsioon Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Etsittiin uutta tietä, mikä sitten John Bidenin noustua presidentiksi on alkanut realisoitua.

Venäjän kiinnostus Kiinaan ja Aasiaan ovat noilta ajoilta edelleen kasvaneet. Sen on täytynyt alkaa puolustaa omia intressejään. Toisaalta Eurooppakin on ollut tärkeällä sijalla, mistä keskeisintä on ollut suhteet Saksaan ja yhteistyö energiasektorilla. 

Kangaspuro mainitsee vielä kaksi kehityssuuntaa: arktisen yhteistyön ja Itämeren. Pohjoisen hyödyntämättömät luonnonvarat kiinnostavat ja Itämerellä on nähty tärkeänä kulkureittinä öljyä vieville tankkereille.

Venäjän politiikan lisäelementtinä nostetaan esiin myös kehittyvä BRICS-yhteistyö ja sen keskeinen rooli Lähi-Idässä. Myös entisen Neuvostoliiton alueet mainitaan, millä Kangaspuro viitannee lähinnä Keski-Aasiaan. Venäjä on pyrkinyt tasapainoilemaan diplomatian ja taloudellisen yhteistyön avulla, jottei se jäisi jalkoihin muun muassa Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Sotilaallisen voiman käyttöäkään ei ole suljettu pois.

…

Kiteyttäisin itse niin, että Venäjän käydessä omaa eksistentiaalista kamppailuaan myös USA on joutunut puun ja kuoren väliin. Se tarvitsee Euroopan tuen kamppailussa globaalista hegemoniasta. Euroopan rooli on tässä kamppailussa pienentynyt.

Lopetan katsaukseni Ukrainan sotaan. Kangaspuro antaa ymmärtää, että sille ei näy loppua. Se on valitettavan realistinen näkemys. Etsin netistä hänen blogisivunsa, joka näyttää viettävän nyt hiljaiseloa. Sieltä löytyi kuvakaappaus Suomen Kuvalehdestä heinäkuulta 2016. Siinä Kangaspuro on vielä optimistinen Minskin sopimuksen toteutumisen suhteen. Tosin Krimin kysymys jää hänen mukaansa ”pattitilanteeksi” ja sitä koskevat pakotteet jäävät voimaan.

Nyt on käynyt ilmi, että Minskin sopimusta ei ollut tarkoituskaan saattaa voimaan (ks. esimerkiksi täältä). Se oli vain osana viivytystaistelua. Näin on samalla kärjistetty tilanteen kehitystä, mikä puolestaan lienee osaltaan vaikuttanut meneillään olevan sodan puhkeamiseen.

Kun pidetään ääntä Venäjän hyökkäyssodasta, unohdetaan taustat. Maailmanpoliittisesti on jo vuosikaudet käyty ankaraa taistelua. Kaksinapainen maailma murtui Neuvostoliiton hajottua. Yhdysvallat ja NATO saivat hegemonisen otteen. Kiinasta – ja ylipäänsä Aasiasta – sille on tullut uusi uhka. Keski-Aasian strateginen merkitys kasvanee.

…

Päätteeksi vaihdan hieman näkökulmaa. Ukrainan alueella ovat USA ja sen mukana NATO pyrkineet vahvistamaan asemiaan. Ukraina on alun pitäen ollut Venäjän kaltainen oligarkkien maa, jossa demokraattiselle kehitykselle ei ole ollut edellytyksiä. Se kantaa sisässään yhteen sovittamattomia ristiriitoja. Siitä voi varmistua tutustumalla tarkemmin parlamentin ja presidentin toimiin. Ettei näkemystäni leimattaisi liian venäjämieliseksi, niin totean oman vastenmielisyyteni myös sen toimiin. Venäjän vallanpitäjät ovat viime vuosikymmenet asennoituneet välillä räikeän väheksyvästi ukrainalaiseen kulttuuriin ja identiteettiin ja myös ukrainan kieleen. Kunnioituksen puute ei luo sopua. Mutta kuten yllä jo hieman viittasin, ei Yhdysvallatkaan täysin puhtain purjein ole toiminut. Se on vehkeillyt alusta pitäen saadakseen Ukrainaan mieleisensä hallinnon ja luodakseen sen myötä maahan kiinteän yhteyden Natoon. Siitä kertoo muun muassa dokumenttielokuva ”Ukraina sodassa” (”Ukraine on Fire), joka on nähtävissä netissä mutta on sensuroitu valtamedian piirissä. Siinä avataan tapahtumia vuosilta 2013-2015. On toimittu tietoisesti, että liian venäjämielinen presidentti saatiin kaadettua. Elokuva on nähtävissä suomeksi tekstitettynä täällä. Tuo filmi tuo esiin Yhdysvaltain ristiriitaiset intressit.  

Venäjän toimet eivät ole kuitenkaan puolustettavissa, mutta tulee kuitenkin väkisin mieleen, että kyllä sotaan on myös tietoisesti provosoitu. Se voi olla uskalias väite mutta selvää pitäisi olla, että sodassa on tahoja (kuten Yhdysvaltain aseteollisuus), joille siitä on hyötyä. Vuonna 2018 USA:n talous oli heikommassa jamassa kuin nyt. Nyt näyttäisi, että se selviää voittajana, kun taas Eurooppa tuntuisi taantuvan. USA voi käydä sotaakin toisella mantereella. Ei siinä maan oma infra paljoa kärsi.

Varmuuden vuoksi lisään, että tällä loppukommentilla ei ole mitään tekemistä Kangaspuron esitelmän kanssa. Hänen Venäjä-kritiikkinsä osuu kohdalleen. Mitä Natoon tulee, niin hän on muissa yhteyksissä yksityishenkilönä ilmaissut siihen kriittisyytensä. Enkä minäkään toivo, että itsenäinen Suomi luovuttaa osan suvereenisuudestaan vieraalle sotilaalliselle voimalle.  

...

Lisäys 13.01.2023

Tämän Ylen uutisen mukaan Ukrainan puolustusministeri on todennut, että maa on jo ”de facto” Naton jäsen. Ja on vain ajan kysymys, milloin se on ”de jure”. No, näin edetään. Voi todeta vain, että veturi vie, ei vikinät auta, kun voima jyrää.

Tämän joulun laulu: Oi saavu, suuri rauhanjuhla

 

Minulle tämän joulunajan laulu on eittämättä Väinö Havaksen talvisodan alla kirjoittama ja Taneli Kuusiston säveltämä Oi saavu, suuri rauhanjuhla. Tuo laulusta henkivä suuren juhlan odotus sodan keskellä tuo runoon oman dramatiikkansa.

Laulusta on tullut kuunneltua eri versioita. Läheisimmäksi versioksi on muotoutunut oululaisen tenorin Esko Jurvelinin versio, jonka voi kuulla runoilija Niilo Rauhalan kanssa tehdyltä yhteiseltä CD-levyltä Tuomaanpäivää sanoin ja sävelin.

Toki laulu ja sen syntyhistoria on ennestään tuttu, mutta se tavallaan palautui mieleen viikko sitten 17.12. kuunnellessani yleisradion ykköskanavalta joulumusiikin puhelintoivekonserttia ”Sävel on vapaa”.

Sen loppupuolella, kun ohjelma oli edennyt kohtaan 2:31, tuli soitto Kajaanista ja toiveena oli juuri tämä laulu. Konsertti on vielä kuunneltavissa ja kärsivällinen etsijä kyllä löytää oikean kohdan. Keskustelu ja sitä seurannut esitys loppuu kohdassa 2:38:30. Suosittelen kuuntelemaan, sillä kajaanilainen soittaja johdattaa perusteellisesti runon taustaan. Laulun esittää sekakuoro nimeltään Cantilene, tenorisolistina on Mikko Salakari. Esitys on OK. Se avautui paremmin toisen kerran kuunneltuani. Siitä puuttuu Jurvelinin laulutyylin mahtipontisuus, mikä saattaa hieman häiritä. Eikä levyn tekninen tasokaan ole kovin korkea.

Parasta noissa versioissa on se, että niissä ovat mukana kaikki viisi säkeistöä. Laulusta on nimittäin olemassa eräänlaisia pehmoversioita, joista on joko jätetty pari säkeistöä pois tai sävelmään on luotu uudet sanat. Jos etsii versioita Yotubesta, niin lyhennetyt versiot tunnistaa siitä, että ne ovat pituudeltaan alle kolmeminuuttisia. Nuo muunnelmat johtuvat sodan läheisyydestä ja

Pehmoversiosta esimerkiksi käy Mauno Kuusiston versio. Se on saanut aivan uudet sanat eikä tekijänä ole enää Havas, vaikka esitteessä niin väitetäänkin. Jorma Hynnisen versiossa sanoittajaksi on merkitty V.I. Forsman. Sodan läheisyyden henki, runosta huokuva yhteiskunnallinen sanoma ja myös runoilijan nykyhenkeen sopimaton uskonkäsitys on haluttu häivyttää pois.

Soile Isokosken versiossa on toinen ja viides säkeistö pois. Tämä on hyvin tavallista. Toisessa säkeistössä arvostellaan vallanpitäjiä. Viimeisestä säkeistöstä tulee jonkin verran läpi vanhoillislestadiolainen retoriikka: ”Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!” Sana ”ikijoulu” tuo lukijan eteen kuoleman läsnäolon, mikä sopii huonosti jouluiseen nykytunnelmaan.

Mennään sanoihin tarkemmin. Olen voimistanut toisen säkeistön tekstiä, koska se on tässä yhteydessä olennainen:

Oi saavu, suuri rauhan juhla

1. Oi saavu, suuri rauhan juhla, sinne, minne turman ukkospilvi nous’. Missä tyyni metsäkummun rinne on kuin jännitetty surman jous’. Anna rauhan virttä huminoida malmin, valtavasti soida kiitospsalmin.
2. Oi saavu, joulu, pienokaisen lailla mahtimiesten neuvospöydän luo. Katso silmilläsi autuailla, kimmel aamuruskon mailta tuo. Katso kunnes korskat kumartavat päänsä kuullen tunnon ääntä, syyttäjäänsä.
3. Ja sinne, missä pientä sortaa suuri, väkivalta oikeutta on, missä kolkon vankiholvin muuri kätkee marttyyrien kohtalon! Sinne saata viesti seimen-ristin tieltä; siellä voitto, missä uhrimieltä!
4. Oi rauhan juhla, enkelsiivet nosta ylle tuskan valtaan lyödyn maan. Päästä mielet vallan hurmiosta, köyhät heikot auta kunniaan. Saavu rohkeutta tuoden paimenille, kalleintansa yössä kaitseville.
5. Myös luokseni käy rauhan tuoja ainoo, kun mun sielussani taisto soi; hengen työtä turman pistin vainoo. Rietas henki iskee, minkä voi! Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!

Teksti on kopioitu täältä.

 

Väinö Havas (1898-1941) ansaitsee muutaman sanan. Wikipedian artikkeli käy kiinnostuneelle kelvollisesta lähteestä, mutta muutakin aineistoa löytyy. Hän oli suomalainen itsenäisyysmies, joka oli syntyisin Lempäälästä. Sukunimi oli perheessä aluksi ruotsalaisperäinen, mutta vuoden 1906 suomalaistamisinnossa se muuttui. Uuden nimen tausta löytyy siitä, että asuinpaikan lähellä sijaitsi Havaksenlahti.

Väinö osallistui nuorukaisena Viron vapaussotaan ja Karjalan ns. Aunuksen retkeen. Hän oli hengeltään syvästi isänmaallinen, mutta Akateemiseen Karjalaseuraan hän ei liittynyt. 20-luvun alussa hän opiskeli papiksi ja perusti myös perheen, johon vuosien myötä syntyi peräti kymmenen lasta. Havas työskenteli pappina eri puolilla Suomea. Hän liittyi aluksi lestadiolaisuuden ns. uusherätykseen mutta meni sittemmin mukaan vanhoillislestadiolaisuuteen.

Vuonna 1939 hän tuli valituksi eduskuntaan. Puolueena oli Kansallinen Kokoomus. Sitten syttyi sota. Hän lähti mukaan Talvisotaan ja sittemmin myös reservin kapteenina Jatkosotaan. Hän toimi jalkaväkirykmentin nro 50 kuudennen komppanian päällikkönä. Hän kaatui 43-vuotiaana Suojärvellä heti sodan alkuvaiheessa elokuussa 1941.

Havaksen kansanedustajan ura jäi lyhyeksi. Hän on ainoa suomalainen sodassa kaatunut kansanedustaja. Hän olisi voinut jäädä reserviin, mutta isänmaallinen henki eli miehessä voimakkaana ja hän halusi suorittaa velvollisuutensa.

Havaksen runo sopii meidän aikaamme, kun suursodan uhka on taas todellinen.

….

Havaksen runoa käsitellään myös Liisa Enwaldin ja Esko Karppasen kirjassa Sana- ja sävelrosollia : ja muita esseitä joulun perinteistä ja myyteistä (ntamo 2015).  Siinä todetaan versioiden moninaisuus ja muunnelmat. Näin Karppanen kuvaa toista ja viidettä säkeistöä (sivut 59-60):

” …toinen [säkeistö] on suunnattu syyttävänä omatuntona suoraan poliittisille päättäjille, joiden syytä sota aina on. Alkuperäisen runon viides eli viimeinen säkeistö kohdistuu runon puhujaan eettisenä velvoitteena.”

Havaksesta löytyy tietoja ainakin täältä:

Laitan loppuun vielä linkit muutamaan versioon: Seura-lehden juttu, Kokoomuspuolueen oma juttu. Kansallisgalleriastakin löytynee kirjoitus. Todettakoon, että Eduskunnassa Kokoomus-puolueen ryhmähuoneessa on Väinö Havasta esittävä muotokuva, joka löytyy linkittämästäni Seuran jutusta.

Liitän loppuun vielä linkit muutamasta esitetystä versiosta.

 

Tässä orkesteriversiossa runoa ei lauleta mutta sanat ovat nähtävillä ja sävelmä soi aidoimmin, mieletkin herkistäen. Seuraavissa lauluversioissa ovat mukana kaikki alkuperäiset säkeistöt.

Haapaveden kirkossa vuonna 2015 äänitetty versio, solistina Jaakko Lehtola. Tämän vuoden marraskuulta on peräisin tämä Ville Kinnusen versio. Tuntemattomaksi jäävä naisääni (täydennys: itse asiassa kyseessä on Hannah Tokola) esittää oman versionsa kotikutoisesti peilin edessä. Vahvuutena on selkeästi fraseeratut sanat.

Siunausta jouluun ja uuteen vuoteen koko ihmiskunnalle!

Sota ja rauha

 Olen monen muun mukana ihmetellyt, mihin diplomatia on nykyisin kadonnut. Ja missä on rauhanliike? ei ole rauhantekijöillä sijaa mediapoolimme dominoimassa tajunnassamme

Nykyinen sota alkoi vuonna 2014. Eräät (mm. elokuvantekijä Sergei Sokurov) ennustivat jo vuonna 2007, että sota on väistämätön – Ukrainassa kuin myös Kaukasuksella. Ja siitä sen on helppo levitä idemmäksi keskiseen Aasiaan. Tarkoitan Neuvostoliiton hajotessa syntyneitä tasavaltoja. Sitä on hekumoinut USA. Se maa on käynyt hegemoniasotaa, jossa tavoitteena on Venäjän valta-aseman tuhoaminen. Taitaa siinä samassa jätevedessä mennä myös Eurooppa.

Ukraina on oligarkkivaltio, kuten Venäjäkin. Ei sinne ole saatu rakennettua minkäänlaista demokratiaa. Se on tarpeeksi heikko ja hajanainen kansainväliseen hyväksikäyttöön.

Kiinan kansantasavallassa puoluekokous alkaa tänään 16. lokakuuta. Sen on määrä kestää viikon. Ratkaisevat päätökset julkistetaan kokouksen viimeisenä päivänä. Sen jälkeen tiedetään enemmän ainakin henkilövalinnoista. On taas tilaa spekulaatioille siitä, miten arvoituksellinen Kiina menettelee kireässä kansainvälisessä tilanteessa. Ei mene Kiinankaan taloudessa hyvin, mutta yksi kai on kuitenkin varmaa. Tulevaisuus on Aasian. Ehkä se kuitenkin selviää parhaiten maailmantaloutta uhkaavalta romahdukselta. Kiina toimii eri tavalla kuin kvartaalitalouteen sortunut länsi. Se rakentaa kaikessa rauhassa infraa (esim. silkkitiehanke), mikä näkyy myös Afrikassa.

Eräs valtamerentakainen suurvalta käy taistelua omasta kansainvälisestä hegemoniastaan. Maailman merkittävänä aseiden valmistajana se yrittää saada tasettaan kuntoon. Sodat ovat sille elinehto. On kai taustalla muutakin, mutta on asioita, joista on vaiettava.  

…

Suoritin aikoinani siviilipalveluksen. Olin siitä ylpeä. Isälleni valinta oli järkytys. Hän toivoi kunniankin tähden ainoan poikansa suorittavan kansalaisvelvollisuutensa toisella tavalla.

 Kului vuosia ja aloin jo itsekin uskoa, että olisi kuitenkin pitänyt valita perinteinen intti, pelkästään perinteiden vuoksi. Isänmaallisuus oli vahva voima. Haluan edelleen toimia suomalaisuuden puolesta.

Työ vei minut Venäjälle. Isäni arvosti valintojani. Hän alkoi olla valinnastani ylpeä. Maa, jossa hän oli aikoinaan sotinut, siellä minä olin rakentamassa suhteita. Sopu oli kuitenkin tärkeintä. Hänelle toki Neuvostoliitto oli uhka, jonka kanssa kylläkin oli tultava toimeen. Hän oli Kekkosen ulkopoliittisen linjan miehiä.

Sittemmin työ vei myös Kiinaan. Löysin sieltäkin ennen kaikkea yhteistyön ja sovun. Totta kai siellä on totalitaristinen hallinto, millä on vaikutuksensa myös mentaliteettiin. Mutta pääasia on ollut ystävällismielisyys. Erinäistä kieroilua on kaikkialla.

On tullut selväksi, että Suomemme on muiden vietävissä. Euroopan unionin olin nähnyt alun pitäen uhkana suvereniteetillemme. Ja meitähän on viety kuin pässiä narusta. Olemme yhä enemmän vain tahdoton myötäilijä, jolta kansallisomaisuuttamme on alettu kahmia pois.

Tällä hetkellä olen ylpeä, että kuitenkin valitsin kuitenkin siviilipalveluksen. Olkoonkin, että valintani taustalla oli tarkoituksenmukaisuuslaskelmia. Se ei ollut kuitenkaan pelkkä valinta. Siinä piti komission edessä perustella valintaa ja saada taakseni kahden ihmisen vakuutus vakaumukseni aitoudesta.

Oman vakaumukseni todisti kaksi naista. Komission edessä ensimmäinen kysymys tuli troikan puheenjohtajalta: Ymmärtävätkö naiset mitään sodasta? Se huvitti tuolloin kovasti ja huvittaa edelleen. Haastattelutilanteessa pidin kuitenkin pääni kylmänä ja vastasin mielestäni järkevästi perustellen. Komissionkin sotilashenkilöt tekivät pelkästään heille asetettua tehtäväänsä.

Tulee mieleen eräs kansallisesti merkittävä siviilipalvelusmies, joka on valinnut rauhan rakentamisen sijaan uhon. Kunnioitukseni häntä kohtaan on kyllä romahtanut.

…

Ukrainan kriisi ei todellakaan alkanut tämän vuoden helmikuussa erään Putinin päähänpistosta, niin kuin jotkut ”asiantuntijat” ovat antaneet ymmärtää. Vuonna 2014 Ukrainan laillisesti presidentti syöstiin vallasta. Putin teki oman ratkaisunsa Krimiin liittyen. Donbass kapinoi Kiovan ratkaisua. Lugansk ja Donetsk julistautuivat itsenäisiksi. Siitä lähtien maat ovat käyneet sotaa, jonka vaiheista ja käänteistä länsi on vaiennut. Nyt alueet ovat liittyneet Venäjään, ja tilanne on, mikä on.

Ympäri maailman anarkismi leviää, samoin despotia. Tulee mieleen Acemoglun ja Robinsonin kirja Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). ”Vahvaa valtiota tarvitaan väkivallan hillitsemiseksi, lakien valvomiseksi ja sellaisten elämälle ratkaisevien julkisten palveluiden tuottamiseksi, jotka antavat ihmisille voiman tehdä omat valintansa ja tavoitella niiden toteuttamista.” Tuo on lainaus teoksen esipuheesta. Elämme demokratian kapealla käytävällä, jossa on pysyttävä tasapainossa, sillä molemmin puolin on uhka: toisaalla anarkia, toisaalla despoottinen hallinto. Nyt huojumme eikä demokratiamme toimi.

”Kun taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen eliitin ja yhteiskunnan tasapaino horjuu toisen osapuolen vahvistuessa, vapauskin horjuu. Yhteiskunta poistuu kapeasta käytävästä ja despotismi tai anarkia syrjäyttää vapauden.”  

YLEn aamu-TV:ssä joku ns. asiantuntija toteaa, että Ukrainan sota on käytävä loppuun. Kuin lohtua tuoden hän yrittää vakuuttaa, että keväällä se saataneen päätökseen.

Minä antaisin tilaa diplomatialle ja neuvotteluille. Mutta neuvottelut olisi pitänyt aloittaa heti kriisin puhjettua. Siihen olisi ollut kahdeksan vuotta aikaa. Olisi ehkä säästynyt ihmishenkiä ja elämälle olisi tullut mahdollisuus.

Toivoisin keskinäistä kunnioitusta, en julkista parjaamista ja leimaamista, josta kärsivät kaikki. Rauhalle ja sovulle on annettava mahdollisuus. Pelkästään kulttuurivaihdon ja yhteisen historiamme vuoksi itärajaa ei pitäisi sulkea. Olen tehnyt oman elämäntyöni yrittäen edistää yhteistyötä ja hyviä kulttuurisuhteita, vapaata sanaa ja mielipiteiden vaihtoa. Olen halunnut syventää keskinäistä ymmärrystämme, jolle ei polemiikkikaan saa olla vierasta. Nyt ihmiset harhailevat orpoina jonkinlaisessa yksimielisyyttä vaativassa mediamaisemassa. On vähintäänkin turhautunut olo.

(Tämä purkaumani syntyi hetken mielijohteesta varhaisena sunnuntaiaamuna. Linkit jätin laittamatta.)

 

Nikolai Gogolin Taras Bulba – ja siitä siivin Ukrainaan.

 

Nikolai Gogolin historiallinen romaani Taras Bulba on kuvaus kasakoiden elämästä Ukrainan tasangoilla 1600-luvulla. Se on monitasoinen kertomus sodasta, uskonnosta ja kunniasta sekä isänrakkaudesta. Päähenkilö Taras Bulba on vanha kasakka, jo monet taistelut kokenut sankari. Kun hänen poikansa, seikkailumielinen Ostap ja tunteellisempi Andri, palaavat kotiin Kiovan pappisseminaarista, Taras päättää, että on tullut aika opettaa heidät kasakoiden tavoille.

                                            Lainaus kirjan takakannesta (Basam Books, 2010)

 

Olen viime vuosikymmenen puolenvälin aikoihin kirjoittanut melko monta Ukrainaan tavalla tai toisella liittyvää tekstiä. Niistä yksi on Oi Ukraina, oi Venäjä, joka koostuu viidestä itsenäisestä luvusta. Liitän juttuni loppuun sieltä yhden osan, joka käsittelee Nikolai Gogolin pienoisromaania Taras Bulba. Koko teksti avautuu täältä. Tuon vajaat kahdeksan vuotta sitten luomaani tekstiin sisältyy myös osa, jossa referoin Aleksandr Solženitsynin ajatuksia ukrainalaisten ja venäläisten suhteesta. Se on mielenkiintoinen aihe ja ansaitsee kyllä lisähuomiota. Ehkä palaan siihen vielä ja pystyn tarkentamaan analyysiani.

Romaanin kannen kuvitusta

Miksi Gogolin Taras Bulba?

Kävi nimittäin niin, että tässä eräänä aamuyönä ei uni maittanut, mieltä painoi nyt meneillään oleva sota. Siinä levätessäni muistin Eero Balkin teoksesta suomentaman version, joka on ilmestynyt vuonna 2010. (Basam Books -kustantamo). Gogol siis loi Taras Bulbasta peräti kolme eri versiota. Balk on suomentanut vähäiselle huomiolle jääneen ensimmäisen version, josta tulee ilmi Gogolin ukrainalainen tausta. Tuolloin 1830-luvulla venäläinen kirjallisuus oli vajonnut tai ainakin vajoamassa jonkinlaiseen aallonpohjaa. Ja Balkia tulkiten ukrainalainen kansallistunto oli samanaikaisesti nosteessa. Sittemmin Gogol sensuuriakin välttääkseen hän loi romaanista paremmin venäläiseen ympäristöön sopivan version. Ensimmäisestä versiosta löytyy Gogolin omalta kotiseudulta peräisin olevaa ukrainalaista henkeä, minkä esillä olo olisi saattanut vaarantaa kirjailijan urakehityksen.

Ukrainalaisuudesta ei tuolloin virallisesti puhuttu. Ukrainan alueella asuvat olivat ”vähävenäläisiä”. Toisessa, laajemmassa versiossaan Gogol on jo avoimesti isovenäläinen. Sen lisäksi Gogol loi vielä kolmannen version, jossa edelliseen on Balkin mukaan tehty pieniä muutoksia.

Kirja sisältää suomentaja Eero Balkin hienon (!) jälkikirjoituksen, jossa hän tuo esille Gogolin ukrainalaisuutta. Siitä laitan oheen muutaman lainauksen.

”Vain runsas viikko ennen kuolemaansa Gogol poltti Kuolleiden sielujensa toisen osan käsikirjoituksen. Taras Bulban ensimmäinen versio ei häneltä polttotuomiota saanut. Myöhempi versio on sopinut mainiosti Venäjän suurvaltapolitiikan ja kulttuuri-imperialismin tarpeisiin. Viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, että taistelu Ukrainasta ei ole ohi, ja kasakka-atamaani Taras Bulba osallistuu siihen yhä. Teoksen ensimmäinen versio julkaistiin ukrainaksi ”oikeana Gogolina” vuonna 2005, samaan aikaan kun toiseen versioon perustuvaa ja sen suurvenäläisiä painotuksia entisestään korostavaa venäläiselokuvaa kuvattiin…” (s. 114-115)

Balkin mainitseman venäläiselokuvan olen nähnyt ja sitä kommentoin alla olevassa vuoden 2014 kirjoituksessani.

 

Käänsikö kirjailija kelkkansa, kysyy Balk. Tuskin, on vastauksena. Näin Balk jatkaa:

”Sensuuristakin tietoisena ulkomailta lähettämissään yksityiskirjeissä ja julkaisematta jääneissä tai ulkomailla julkaistuissa kirjoituksissa hän yhä edelleen korosti Ukrainan kansan oikeutta omaan tiehen.” Hän kannatti puolalaisten ja ukrainalaisten maanpakolaisten ajatuksia slaavien yhdistämisestä puolalaisten johdolla tsaarinjohtoisen panslavismin sijasta.”

Sitten Balk jatkaa yhdistäen Gogolin ajatuksen tämän aikalaisen ja ystävän puolalaisen Adam Mickiewiczin (1798-1855) näkemyksiin. Niiden mukaanhan venäläiset eivät ole edes slaaveja vaan ennemminkin heitä on pidettävä ”suomalaisina”, mikä ei ole kyllä meille suomalaisille ylpeyden aihe, koska se viittaa alkukantaisempaan olotilaan. Balkin mukaan tämä etnogeneettinen käsitys on saanut nykyaikaisesta geenitutkimuksesta tukea ja elää yhä Ukrainan älymystön keskuudessa.

Näin Balk kirjoittaa:

”Ajatuksiaan Gogol perusteli Pariisissa julkaisemassaan, sittemmin kadonneessa artikkelissa venäläisten jopa ”kannibalismiin vivahtavilla” kansanlauluilla, joita hänen ystävänsä, puolalainen runoilija Adam Mickiewicz sitten lainasi luentoihinsa slaavilaisesta kansanperinteestä.” (s. 115)

Tuo on kovaa tekstiä, mutta Mickiewitzin näkemykset ovat tuttuja jokaiselle Venäjän kirjallisuuteen ja kulttuurihistoriaan perehtyneelle.

Alla on kesäkuussa 2014 luomani teksti. Sen jälkeen laitan vielä oman purkautumiseni, jossa avaan hieman omaa suhdettani Venäjään. Se ei liity tähän Gogol -aiheeseen, mutta koska olen viime aikoina Venäjän ja Ukrainan suhdetta paljon pohtinut, niin haluan purkaa pakahtuneisuuden tilaani.

…

Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin romaanista on olemassa kolme versiota, ja Balk on kääntänyt romaanin ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version (vuodelta 1842) varjoon.

Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta versiosta enää löydy.

Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.

Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä, koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.

Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin. Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.

Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana. Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961) Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa vähäpätöisimpänä osana.

…

Tähän loppuu vuoden 2014 lainaus. Lopuksi selvitän omaa lähestymistäni Venäjän ja Ukrainan kriisiin.

Ukraina ja ukrainalainen kulttuuri on minulle jokseenkin vierasta. Aivan 90-luvun alussa, kun ukrainan kielen käyttö ja opetus alkoi laajeta, sain Bulgariassa eräältä ukrainalaiselta opettajalta lahjaksi ukrainan kielen oppikirjan. Se oli tarkoitettu venäjänkielisille, ja mekin keskustelimme venäjäksi. Hän oli kovassa ukrainalaisuuden nosteessa, mutta ei hänellä ollut minkäänlaista kansallismielistä uhoa. Yritin hieman itseopiskelua mutta kiireiden vuoksi se jäi. Kirja oli käsissäni vielä muutama vuosi sitten mutta valitettavasti olen nyt sen kadottanut. Olen joutunut toteamaan, että se meni kai viime vuonna muutaman muun kirjan mukana paperinkeräykseen. Kotini on täynnä kirjoja, mutta niistä ei ole nyt apua harmiini.

Olen jutellut muutaman venäläisen kanssa, joilla on vastenmielisiä kokemuksia Ukrainan kansallismielisistä. Eräs Odessassa asunut kertoi kokeneensa jopa väkivaltaa.  Toisaalta on myös niitä, jotka korostavat sopua ja kokevat Venäjän toimet häiritsevänä.

Vladimir Putinia olen alkanut vierastaa siitä lähtien, kun ensimmäisen presidenttikauden alussa hänen ehdotuksestaan Neuvostoliiton kansallishymni palautettiin Venäjän kansallishymniksi, toki tuorein sanoituksin. Siitä ei hyvää seuraa, ajattelin mielessäni. Toki Venäjän 90-luvun alussa käyttöön ottama Mihail Glinkan säveltämä hymni oli vaisu, eikä siinä ollut edes sanoitusta.

Asuin vielä tuolloin Venäjällä, mutta vuonna 2002 muutin pois ja siirryin muihin tehtäviin, jossa Venäjä unohtui. Venäjän tapahtumia tuli tietenkin seurattua. Ja alkoihan siellä sitten tapahtua: käsittämättömän verisesti torjuttuja terrori-iskuja (Nord-Ost, Beslan ym.), hallinnon keskittämistä presidentin käsiin, oligarkkien ja oppositiopoliitikkojen vangitsemisia ja paljon muuta näkymätöntä valtataistelua.

Pidän itseäni kuitenkin venäjämielisenä. Tahdon maalle ja sen kansalle kaikkea hyvää. Lukuisat ystävyyssuhteet pitävät minut kiinni venäläisten sydämentunnoissa. Mitä Ukrainaan tulee, niin vieroksun venäläisille tyypillistä ukrainalaisuuden vähättelyä. Se on näkynyt myös Putinin valtakauden kulttuuritarjonnassa. Suhtaudun kuitenkin erittäin karsaasti niihin voimiin, jotka haluavat russofobiansa myötä levittää vihan tunteita ja asenteita venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Annan myös eri mieltä oleville oikeuden mielipiteisiinsä. En demonisoi, en riitele. Avoimen keskustelun kautta löytyy yhteisyyttä ja yhteistä henkeä. Erimielisyydet hyväksyn, vältän vastakkainasettelua. Eikä Putinkaan mikään mielenvikainen ole. Olen seurannut hänen julkisia esiintymisiä, joiden perusteella hän on toiminut järjissään. Hän on kyennyt kuuntelemaan kansalaisten ongelmia. Siksikin hänen suosionsa on suuri. Hänellä vaikuttaisi olevan laajat tietovarat, tosin aivan viime vuosina olen havainnut hänessä muutoksia. Kutsuisin sitä vieraantumiseksi. Valta ja sen myötä kasvanut venäläisestä kulttuuriperinnöstä periytyvä messianismi on järsinyt miestä. Hänen asenteensa ja sen myötä toimintansa on irti nykytodellisuudesta. Olen kuitenkin Putinista huolimatta sitä mieltä, että Donbassin asukkailla on itsemääräämisoikeus omaan alueeseensa. Heillä pitää olla oikeus käyttää vapaasti venäjän kieltä ja hallita omaa aluettaan. Ei heitä voi pakottaa noudattamaan Ukrainan keskushallinnon rajoittavia määräyksiä. Kyllä itäisen Ukrainan venäjänkieliset ovat joutuneet jo aivan tarpeeksi kärsimään Ukrainan äärikansallismielisten (joita jotkut kutsuvat natseiksi) kiusanteosta ja väkivallasta. Lisäksi myös Krimistä pitäisi päästä neuvottelemalla sopimukseen. Omalta osaltaan syyllinen on myös NATO. Se on kärjistänyt konfliktia. Ylipäänsä itselläni on vahvistumassa ajatus, että tilanteen kärjistymisen taustalla ovat globaalit voimat. Tästä voi seurata mitä vain.

Stalkerin matkassa - Andrei Tarkovskin syntymästä 90 vuotta

Johdannoksi:

Tänään 4. huhtikuuta tulee kuluneeksi 90 vuotta elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin syntymästä. Sen kunniaksi laitan blogiini tämän kirjoitukseni, jonka hahmottelin jo pari vuotta sitten ja nyt tavallaan kaivoin sen ”naftaliinista” esille. Olen kuitenkin tekstiä muokannut ja tehnyt lisäyksiä. Nyt päivittäessäni ajatuksiani löysin mielikuvissani jopa yhteyksiä paraikaa Ukrainassa meneillään olevaan sotaan. Pari vuotta siten tilanne oli toki jännittynyt, muttei tullut mieleenkään kuvitella siihen nykyisenlaista käännettä. Lisäksi olen liittänyt kirjoitukseen Stalker-elokuvasta yhden runon. Se on elokuvan lopussa olevasta kohtauksesta, jossa runon lukee päähenkilön kuuromykkä (!) tytär. Samassa yhteydessä on linkki elokuvan kohtaukseen. Suosittelen katsomaan.

 Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen elokuvistaan jo aika monta blogitekstiä. Hän on minun elämäni tärkein elokuvantekijä. Aina löydän hänen elokuvia katsoessani jotain uutta. Mieli alkaa liikkua sellaisissa sfääreissä, että tuntoja on vaikea saada paperille. Stalker on ollut minulle erityisen haastava elokuva. Ajatukset riistäytyvät hallinnastani. Nyt laitan nähtäväksi hajanaisia muistiinmerkintöjäni. Toinen minuun kovasti vaikuttanut elokuva on Tarkovskin opinnäytetyö vuodelta 1960. Se on reilu puolituntinen lyhytelokuva, joka osoitti Tarkovskin todellisen lahjakkuuden ja jonka ansiosta Tarkovski sai melko pian mahdollisuuden kokeilla taitojaan kokopitkän elokuvan parissa.

Alla on pari kuvaa Andrein varhaisesta lapsuudesta. Ensimmäinen on talvinen perhepotretti vuodelta 1933, toisessa kuvassa Andrei poseeraa pikkusiskonsa kanssa kuvakirja sylissään sodan kynnyksellä vuonna 1939.

…

Andrei Tarkovski (1932-1986) –  muistiinmerkintöjä parista elokuvasta

 Käsittelen kirjoituksessani lähinnä kahta Tarkovskin elokuvaa. Ne ovat lyhytelokuva ja Andrei Tarkovskin opinnäytetyö Katujyrä ja viulu (Каток и скрипка 1960) sekä Stalker (1979). Myös pari muuta elokuvaa tulen maininneeksi. Jutun raakaversion olen tehnyt noin kaksi vuotta sitten. En ollut siihen tyytyväinen ja jätin sen kypsymään. Haluan sen nyt Tarkovskin syntymän 90-vuotispäivänä julkaista, vaikka viimeistely onkin jäänyt puolitiehen. Kyse on vain hajanaisista muistikuvista.

Olen katsonut Stalkerin monta kertaa – viimeksi pari vuotta sitten. Se kirvoitti nyt edessä oleviin merkintöihini. Juonta en nyt selvittele. Siihen kyllä löytyy muita lähteitä.

Edellisistä kerroista oli jäänyt mielikuvia, että elokuvassa tarkastellaan maailmaa jonkin ulkoisen katastrofin jälkeen, kuten ydinsodan. Joskus myöhemmin sitä on rinnastettu myös Tšernobylin jälkeiseen aikaan, mutta ne ajatukset ovat nousseet omalla painollaan. Ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vasta elokuvan jälkeen. Mutta Tarkovskin elokuvat pitävät sisällään salaisuuden. Ne syntyvät elämään katsojan päässä. Aivan kuin minulla nyt tätä syntymäpäivätekstiä luodessani tuntuu kuin Tarkovski olisi näkijänä ennakoinut paraikaa Ukrainassa käynnissä olevan sodan.

Mutta menen parin vuoden takaisiin muistiinmerkintöihini. Tällä kertaa minulle valkeni elokuvan idea toisin. Kyse onkin matkasta ihmisen alitajuntaan. Tietysti se oli ensi kertaakin katsoessani tulkinnoissani ja aatoksissani mukana, mutta tällä kertaa alitajunta piirtyi mieleeni jollain lailla kokonaisvaltaisemmin, jopa konkreettisemmin.

Olen melko lailla joskus yrittänyt syventyä Tarkovskin elokuvan maailmoihin ja ohjaajan näkemyksiinsä siitä, miten elokuva meihin vaikuttaa. Hän on tavallaan Sergei Eisensteinin vastakohta. Kun Eisensteinillä elokuvan tehtävänä on vaikuttaa ihmisten mieliin. Sen kautta muokataan katsojaa vastaanottamaan elokuvan sanoma suunnitellulla tavalla. Tarkovski ajattelee päinvastoin. Elokuva tavallaan katsoo ihmistä, ja ihminen on se tulkinnan luoja. Tätä näkemystä kuvaa kai parhaiten elokuva Peili (Зеркало). Sen vuoksi katsojat ovat laajalti kokeneet, että elokuva aivan kuin kuvaisi heidän omaa elämäänsä ja elämänkokemuksiaan, vaikka Tarkovski onkin siinä oman elämänsä parissa.

…

Stalkerissa liikutaan maailmassa, johon aikansa katsojat eivät kyenneet samaistumaan. Tulkinnoissa yritetään etsiä jotain ulkoista kohdetta. Jos elokuvasta sellainen halutaan löytää, niin se on Tarkovskin ajan totalitaristinen todellisuus. Hän eli nuoruutensa ajassa, joka oli Neuvostoliiton historiassa kait uskontokielteisintä vaihetta. Stalinkin oli sentään pappiskoulun entinen oppilas. Nikita Hruštšovin aikana kirkot olivat ahtaalla.  Sen tiedän, että 80-luvun Neuvostoliitossa oli jo pilkettä myös uskon suuntaan. Muistan kun eräs paikallinen opettaja kertoi, kuinka yliopiston marksismi-leninismin oppikurssilla opettaja oli joutunut toteamaan, että uskonto on osa ihmisen sisäistä maailmaa, sitä ilman hän ei selviä. Tuo ateismin opettaja siis itse asiassa kielsi sen mitä hän opetti.  Tuossa ristiriitaisessa todellisuudessa syntyi Tarkovskin Stalker.

Oikeastaan havahduin elokuvan loppuun sijoittuvassa päähenkilö Stalkerin pitkässä monologissa sen jälkeen, kun tämä oli taas kerran palannut turhautuneena kotiinsa ”vyöhykkeelle” tehdyn matkan jälkeen. Sisäinen pakko ajoi miehen matkaan kerta toisensa jälkeen. Henkiset rasitukset söivät miestä myös fyysisesti. Kerta kerralta mies käy sisällään kamppailua siitä, mikä häntä ajaa matkalle.

Lähdettäessä on ollut vielä kesä tai vaatetuksesta päätellen syksy. Saavuttaessa eletään jo talvea. Jo se vie ajatukset pois siitä, että kyseessä olisi ollut jokin kielletylle vyöhykkeelle tehty päivämatka. Ja vaikka se ulkoisesti olisi sellainen ollutkin, niin ihmisen tajunnan tasolla kyse on elämän mittaisesta kilvoituksesta.

Stalker – entinen pakkotyövanki, rikollisen leiman saanut mies – vie kirjailijan ja tiedemiehen tutustumaan omaan uskoonsa – kaikkein syvimpään. Hän vajoaa sitten lopussa toivottomuuteen, kun havaitsee, että ei ihmistajunta kykene vastaanottamaan hänen ”sanomaansa”. Elämän pinnallisuus on vienyt mielen mukanaan. Matka koetaan vain jännittävänä päivän kestävänä seikkailuna, elämyksenä tai ulkoisena selviytymistarinana, josta kävijät voivat sitten kertoa eteenpäin. Stalker haluaisi ihmisten ymmärtävän, että ”elämme vaan kerran”. Stalker opastaa ihmisiä elämän ihmeeseen, mutta joutuu toteamaan, että ihmistajunnan päälle ohjelmoidun selviytymisstrategian lävitse on vaikea päästä. Puolustusmekanismi toimii, ihminen palaa arkeen ja unohtaa syvimmät tuntonsa.

…

Minulle tulee mieleen kohtaus Tarkovskin opinnäytetyöstä Viulu ja katujyrä (Каток и скрипка). Siinäkin ollaan eräänlaisella matkalla, jossa aikuinen mies opastaa pikkupoikaa. Seitsemänvuotias viulunsoittajapoika ja katujyrän kuljettaja kohtaavat ja ystävystyvät. Työmiehen ruokatunnin aikana he tekevät pientä matkaa kaupungin – siis Moskovan - sykkeessä.

Kuva Tarkovskin diplomityöstä, viulunpojan roolissa Igor Fomtshenko

Elokuvassa on paljon puhuttelevia kohtauksia. Yhdessä niistä äitinsä hellässä hoivassa varttumassa oleva ja oman korttelinsa muita poikia pelokkaana välttelevä pikkumies joutuu tosikoitokseen. Jyrämies saa iskostettua poikaan rohkeutta, kun tämä puolustaakseen ison pojan kiusaamaa pikkupoikaa, yrittää käydä kiusaajan kimppuun. Hän häviää isommalleen mutta selviää moraalisena voittajana. Turpiin tuli, mutta turpiin antaja luovuttaa pikkupojalta ryöväämänsä pallon takaisin. Kiusattu pikkupoika saa jäädä sen kanssa leikkimään. Turpiin saanut viulunsoittajapoika sai kolhuja – niin kuin me kaikki joudumme niitä elämässä vastaan ottamaan. Hän kuitenkin koki niiden kautta kasvaneensa.

Elokuva sijoittuu sodan jälkeisiin vuosiin. Pojat kasvavat kiinni jengeihinsä. Hento viulunsoittaja on kiusaajille luonteva saalis. Rehvastelevilla jengiläisillä kuitenkin uteliaisuus herää, kun näkevät, kuinka heidän kiusaamansa ”viulupoju” pääsee jopa ohjaamaan katujyrää.

Elokuvan eri vaiheiden kautta tulee selvästi ilmi kasvun hedelmät. Poika kykenee paremmin hallitsemaan tunteitaan. Hän löytää sisältään eväitä kohtaamaan isompien poikien kiusantekoyritykset.

Jatketaan työmiehen ja viulupojan keskinäistä matkaa. He joutuvat jopa keskenään konfliktiin, mutta sen poika itse osaa jo nollata. Oppi tuo hedelmää. Ystävyys syvenee. Päädytään seuraamaan vesisateessa toista, paljon isompaa ”palloa”. Moskova kokee elokuvassa suurta rakennusbuumia. Rautainen valtava kuula huojuu kellon riipuksen tavoin hajottaen purettavaa isoa vanhaa kivitaloa. Laaja väkijoukko seuraa uteliaan innostuneena. Elokuvassa taustalle heijastuu vanha historiallinen kirkkorakennus. Se häämöttää siellä valkoiseine torneineen kuin ikuinen mielen ikoni. Ihmiset eivät sitä huomaa, kun he seuraavat lumoutuneena työmaan koneen voimaa, joka saa ison kivisen talon sortumaan. Poika on innoissaan, kun vanha raihnainen rakennus kaatuu ja taustalta silmien eteen avautuu talon takaa uuden ajan symboli – korkea uudenaikainen valkeana hohtava rakennus. Se on ”Stalinin hampaaksi” kutsuttu neuvostoajan tornimainen pilvenpiirtäjä. Niitä rakennettiin Moskovaan sodan jälkeen muistaakseni seitsemän kappaletta. Nimenomaan viulunsoittajapojalle - ja kenties muillekin kaupunkilaisille - rakennus merkitsi uuden ajan syntyä. Itse asiassa tuo elokuvan valkoinen talo oli Arbat-kadun lähistöllä sijaitseva Neuvostoliiton ulkoministeriön rakennus.

Kirkko häämötti elokuvassa vain häivähdyksen, kuin sumussa. Meidän katsojien silmien editse se ehti vilahtaa mutta pojan tajunnan ja mielen täytti vain tuo komea pilvenpiirtäjä. Jyrämies ja poika palasivat jyrän luo, jossa poika esitteli miehelle viuluaan. Mies oli jo aikaisemmin opettanut pojalle, miten jyrä toimii. Nyt poika soitti työmiehelle viulullaan. Se kosketti miehen kyyneliin. Hän oli kasvanut lapsuutensa sodassa, ilman samanlaisia mahdollisuuksia koulunkäyntiin.

Viulu ja katujyrä on elokuva ystävyydestä, joka kantaa sukupolven yli. Se on myös yhdestä tärkeästä päivästä ylihuolehtivaisen yksinhuoltajaäidin tiukassa hoivassa kasvavan pienen pojan elämässä. Elokuvassa eletään sodan jälkeisessä maailmassa. Miehiä on harvassa, koska sota on heidät vienyt.

…

Palaan Stalkeriin. Siinäkin kohdataan kuin varjomaisena häivähdyksenä esiintyvä kirkon torni. Se kuuluu maailmaan, joka oli neuvostoihmisen tajunnassa vain varjo. Se muistutti olemassaolostaan vaan kuvana.

Tuohon kadotettuun maailmaan Stalker vie matkalaisensa. Hän aivan kuin todistaa oudosta uskostaan aikana, jolloin ihmisen alitajuntaan oli pääsy kielletty.

Väkivaltakoneisto valvoo tahdottomana ja haluaa estää pääsyn tuolle salaperäiselle vyöhykkeelle. Sieltä ei välttämättä ole paluuta mutta Stalkerin mieli kaipaa siihen arvaamattomaan todellisuuteen.

Stalker toteaa valvonnan sisällään pitämän ristiriidan. Jos vyöhykkeen rajalla on liikettä, avataan kivääritulitus. Sen avanneet toivovat, ettei maaliin osuta. Ollaan tavallaan jossakin ihmeellisessä ulkoisten sääntöjen ja määräysten kierteessä. Oma itsenäinen ajattelu on noilta vartiossa olevilta järjestelmän osasilta evätty.

Tässä vaiheessa teen loikan tähän päivään. Nyt kun Venäjä käy Ukrainassa sotaa, niin tulee tahtomattani mieleen Stalkerin maailma. Venäläiset sotilaat ovat joutuneet absurdille vieraalle ”vyöhykkeelle”, josta ei välttämättä ole paluuta. Ja jos palataankin, niin maailma ei ole enää entisensä.

Stalker liikkuu vyöhykkeellä uskonsa varassa. Sodan käyntikin vaatii uskoa. Voi vain kysyä, kuinka pitkälle patriotismi kantaa.

Lokakuu 1945, Andrei sisarensa kanssa, keskellä sotilaspuvussa heidän enonsa.

Tarkovski näyttäisi olevan elämää suurempi elokuvan tekijä.

…

Minulle Stalker liikkuu kuitenkin alitajunnassa. Hän vie vieraansa oman sisimpänsä salaisimpaan osaan.

Ollaan kuin heikoilla jäillä tai sameissa vesissä - uskon varassa. Todellisuus palaa sinnekin, kuin pilkaten. Yhtäkkiä raunioiden keskellä, huoneen nurkassa, puhelin soi. Eletäänkin yhtäkkiä elämän arjessa. Matkan idylli katoaa.

Sitten tiedemies nostaa repustaan pommin. Hän haluaa tuhota tuon ”kaikkein pyhimmän”. Se tosiaan on kuin ortodoksisen kirkon päädyssä oleva alttaritila, jonne kaikilla ei ole pääsyä.

Sitä ennen kirjailija on kaivanut taskustaan pistoolin, kun pelko on noussut iholle. Itsesuojeluvaisto vaatii ulkoista tukea.

Stalkerin maailma romahtaa. Hänen maailmansa ei avaudu vierailleen, vaikka varsinkin kirjailija kokeekin sisällä kyynisyydessään jonkin häivähdyksen.

Kotiin palattuaan Stalker kokee turhauman ja yrittää siitä purkautua. Vaimo haluaisi auttaa, ja haluaisi jopa lähteä matkalle mukaan, mutta Stalker ei halua ottaa häntä mukaansa, koska pelkää, että hänkin torjuu muiden lailla vyöhykkeen salaperäisen maailman. Silloin miehen elämä romahtaisi lopullisesti.

Vaimo riutuu ja kipunoi mutta on miehen tukena. Mies palaa hoitamaan perhettään. Tytär on liikunta- ja puhekyvytön - nimeltään halventavasti Marakatti. Hänellä on huivi päässä aivan kuin ortodoksisessa kirkossa naisella. Elokuvan lopussa hänestä paljastuu yliluonnollisia voimia. Fyysinen todellisuus seuraa hänen tahtoaan. Tyttö saa katseensa voimalla pöydällä olevat lasit liikkumaan.  Vai johtuuko sittenkin tärinä vain talon vierestä ohi kulkevasta junasta? Katsoja joutuu tekemään valinnan.

Matkalta alitajuntaan on Stalkerin seuraan jäänyt musta koira.  Yksinäinen seuralainen jää perheeseen asumaan. Se on kuin varoitus. Koira on kuoleman symboli. Mutta se tuo mukanaan elämän. Lopussa koiralle tarjotaan maitoa, kuva seuraa, kun lautaselle loiskuu maitopurkista valkeaa nestettä.

Maito on elämän symboli. Maito on Tarkovskin elokuvissa usein toistuva symboli, ensimmäisestä täyspitkästä elokuvasta Ivanin lapsuus (Ei paluuta) lähtien. Muistaakseni maitoa juovat myös opinnäytetyön viulistipoika ja jyräkuski.

Koira jää litkimään tuota elämän voimaa. Ihminen kantaa sisimmässään kuolemaa mutta imee elämän energiaa maidon myötä. Sitä tuo Stalkerin perheen uusi jäsen kuvaa. Hän on perheen uskollinen seuralainen. Tuskin he siitä eroon haluavat.

Mykkä ja liikuntakyvytön tyttö tuo sisimmästään yliluonnolliset voimansa elämän voimavaraksi.

Elokuvan lopussa Stalkerin tyttö kuitenkin osaa puhua. Hän avaa kirjan ja lukee venäläisen runoilijan Fjodor Tjutševin (1803-1873) runon ”Rakastan silmiäsi ystäväni…” Se on herkkä kohtaus, joka vaikuttaa ainakin minuun. Se on katsottavissa YouTubesta ja avautuu täältä. Kesto on vajaat neljä minuuttia. kohtauksen lopussa tytöstä nousee esille myös yllä jo mainitsemani yliluonnolliset kyvyt.

Laitan oheen runon alkukielellä ja sen perässä on oma pikainen käännösversioni. Käännös on hieman hätäisesti tehty. Runo on vuodelta 1836.

Ф. И. Тютчев. «Люблю глаза твои, мой друг...»

Люблю глаза твои, мой друг,
С игрой их пламенно-чудесной,
Когда их приподымешь вдруг
И, словно молнией небесной,
Окинешь бегло целый круг...

Но есть сильней очарованья:
Глаза, потупленные ниц
В минуты страстного лобзанья,
И сквозь опущенных ресниц
Угрюмый, тусклый огнь желанья.

<1836>

 

Rakastan silmiäs’ ystäväin

ja niiden tenhoa polttavaa

hetkenä kun katseesi nostat

ja lailla salaman välkkeen

ylitses silmäyksen luot

 

Mut’ on lumoa vahvempi voima:

kun katseesta painuneesta

suudelman kiihkon palaessa

siintää lävitse luomies’

kalvakan himmeä toiveesi tuli.

…

Elokuvan symboliseen äänimaailmaan sisältyy paljon muistakin Tarkovskin elokuvista tuttuja motiiveja. Yksi on käen kukunta. Käki kukkuu Tarkovskin ensimmäisessä elokuvassa Ivanin lapsuus. Ivan on aikansa lapsisotilas, joka on jäänyt sodan aikana orvoksi. Käen kukunta soi kohtauksessa, jossa Ivan elää takautuvasti varhaislapsuuttaan, jolloin äiti oli vielä elossa ja maailma oli ruusuinen. Samassa kohtauksessa Ivan juo yllä mainittua elämän symbolia eli maitoa.

Ivan on menettänyt elämässään kaiken. Hän elää vain sodassa. Fasistit on tuhottava. Äiti ilmestyy enää vain unessa, kuin vieraasta todellisuudesta. Käki kukkuu ja äiti antaa pojan juoda – voimaa elämään. Pojan todellisuus sammuu sotaan.

Tuo käen kukunta häivähtää Stalkerin vyöhykkeellä muutaman kerran, paikassa joka muuten on lähes kuollut.  Käen kukunta jää vierailta huomaamatta.  Sekin kertoo osaltaan tajunnan valikoivuudesta. Sitä ei havaita, kun ollaan liiaksi kiinni ulkoisessa. Portit omaan mielen syvimpään on tukossa. Se näkyy selvästi tutkijan käytöksessä. Hän edustaa tieteellistä maailmankuvaa, jonka varaan neuvostoyhteiskunnan oppirakennelmat perustuivat. 

Baklykov live – blogisti kokemassa Pietaria (ja muutakin Venäjää)

Minusta on oikeastaan vasta tänä vuonna tullut Sergei Baklykovin fani. Kyseessä on siis pietarilainen blogisti, joka pitää säännöllistä englanninkielistä livestriimiä netissä (YouTube). Ensi kerran se taisi osua kohdalleni vasta viime vuoden loppupuolella. En sitä noteerannut, mutta vähitellen kurkkasin, mitä hänen striimeissään tapahtuu. Siellä hän vain käveleskeli kaduille, seurasi lähetyksensä kommentointeja ja kertoili niitä näitä siitä, mitä ympärillään kohtasi. Panin merkille, että hän puhuu loistavaa englantia ja hänellä on yllättävän paljon seuraajia. Ensimmäinen havaintoni oli, että Pietaria ja Venäjää rakastetaan ympäri maailman. Baklykovin lähetysten kautta he saavat jonkin tyhjiön täytettyä.

Itse en siis heti syttynyt. Pietari on minulle tuttu kaupunki eikä minua innostanut lähteä tarpomaan hänen kanssaan Pietarin katuja, varsinkin kun nuo lähetykset ovat monien tuntien mittaisia ja toistoakin on valtavasti. Nyt kun olen jäänyt loukkuun, niin totean, etten vieläkään seuraa häntä kuin pätkittäin, tuntikausiksi en sinne jämähdä, vaikka on iltoja, jolloin olen pitemmäksikin aikaa huomannut jääneeni hänen juttujaan kuuntelemaan ja kävelyretkiään seuraamaan. Yksi syy on nostalginen Pietarin kaipuu. Hän kulkee samoja katuja, joissa minä olen usein kulkenut. Ja varsinkin nyt sodan puhjettua, olen viimeinkin alkanut tajuta, että Pietari – vaikka onkin maantieteellisesti minua niin lähellä – ei ole enää matkakohteena minun ulottuvissa. Olen siis varma, että siihen kaupunkiin - ja Venäjälle yleensä – en pääse enää kohtaan. Syy ei ole pelkästään sota, vaan esimerkiksi myös koronapandemia. Lisäksi jo parisen vuotta sitten, kun tein viimeisen matkani Venäjälle, sisimmässäni eli terveysongelmieni vuoksi vahva tunto, että matkustelu alkaa jäädä.

Nyt sodan aikaan, monien itkujen keskellä, Baklykovin lähetykset tuovat ainakin pieneltä osin sydämelle iloa ja lohtua. Ensimmäinen innostumisen hetki tapahtui oikeastaan seuratessani hänen Moskova-striimiään. En tarkkaan muista ajankohtaa. Taisi olla jo tämän vuoden puolella, tai sitten ei vielä, koska syksyisiä mielikuvia muistissani vielä herää. Huomasin tuolloin, että kaupunki oli sitten viime käyntini hieman muuttunut. Hän esitteli tuolloin aivan Kremlin lähettyviltä erästä uutta näköalasiltaa Zaryadne-konserttirakennuksen kupeessa.

Nyt olen jäänyt kuin loukkuun. Odotan jo, miltä Pietari hänen kuvaamanaan taas näyttää. Miten hän jaksaakin luoda noita lähetyksiään käytännössä päivittäin! Sodan puhjettua häneltä saa ajankohtaista kuvaa Pietarin elämänkulusta tiukkojen pakotteiden keskellä. Olen mukana suurkaupungin sykkeessä, ja päivittäin pystyn näkemään, miten pakotteet jossain vaiheessa alkavat todella purra. Valitettavasti ne alkavat jossain vaiheessa jäytää normaalia elämää. Minulle kyse ei siis ole mistään vahingon ilosta, kuten on kai jo tullut selväksi.

Tuo oheinen kuva on eräästä Pietarin baarista, jonka olen ottanut suorasta lähetyksestä Baklykovin kuljeskellessa Pietarille niin tyypillisen sateen keskellä. En ole mikään baarikärpänen, joten niistäkin olen saanut Baklykovin myötä antoisaa tietoa. Varsinaisesti minut on sytyttänyt hänen laaja kulttuurituntemuksensa ja ennen kaikkea rakkaus klassiseen musiikkiin.  Nyt aivan viime päivinä hän on vienyt katsojansa mukaan konsertteihin. Aivan mahtava kokemus oli olla mukana ”Petrikirchessä”, Nevskin valtakadun varrella sijaitsevassa luterilaisessa kirkossa. Siitä olen kirjoittanut kolme vuotta sitten jutun, joka avautuu täältä. Tuohon kirjoitukseen herätteenä oli käynti urkukonsertissa, jolloin sain pienen ekskursion myötä tutustua kirkon historiaan ja nykyelämään lähemminkin. Sen jälkeen olen käynyt siellä toisenkin kerran, tällä kertaa kamarimusiikkikonsertissa. Tuosta käynnistä kerron tässä jutussani, jonka olen kirjoittanut samana keväänä käydessäni Pietarissa kirjamessuilla.

Nyt Baklykov kykeni teknisistä rajoituksista huolimatta luomaan striimissään aivan upean tunnelman, aivan kuin katsojat olisivat olleet fyysisesti mukana konsertissa. Konsertissa esiintyi kamarimusiikkiorkesteri. Se alkoi Vivaldista ja siinä soi hyvin monenlaista musiikkia. Iloa säteilevä sopraanosolisti teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti en nyt muista nimeä. Mutta… ei hätää. Löytyyhän lähetys edelleen netistä. Se on täällä. Baklykovin lähetyksissä eletään hyvin hektisesti. Tuo konsertti on nimittäin tapahtunut 23. maaliskuuta, viime keskiviikkona. Sopraanosolistin nimi on Irina Mulyarchik. Erityisesti kosketti eräs kappale, jonka säveltäjäksi osoittautui orkesterissa soittava alttoviulisti. Muitakin solisteja konsertissa oli: kitaristi Mikhail Kasheutov ja hanuristi Artyom Malkhasyan. Ohjelmistosta mainitsen vielä erikseen kaksi kappaletta. Toinen on José María Canon sävellys Son of Moon, solistina yllä mainittu Irina. Toinen on meille kaikille varmasti tuttu tango Mustasukkaisuutta. ”Järjen veit ja minusta orjan teit” – niin laulaa Olavi Virta. Tällä kertaa kyseessä oli orkesterisovitus.

Ja toinen konsertti tuli livelähetyksenä eilisiltana (lauantaina 26.3.2022). Paikkana oli Mjasnikovin talo (The House of Myasnikov), joka on rakennettu vuonna 1859. Se oli minulle uusi tuttavuus. Paikka onkin entisöity aivan vastikään konserttisaliksi. Kyseessä on erittäin kaunis Sali. Rakennuksesta löytyy kuva täältä. Googlaamalla löytyy muutakin tietoa.

Kyseessä on loistava konsertti, jonka sielu ja henki on pianisti Dmitry Myachin. Kannattaa tutustua Baklykovin lähetykseen, joka on nähtävissä täällä. Laulusolistit eivät mielestäni olleet aivan samassa vedossa kuin yllä mainitsemani Pietarin kirkossa esiintynyt Irina Mulyarchik, mutta hyviä he kuitenkin olivat. Konsertissa on kuitenkin hyvin intensiivinen tunnelma. Illan juontaja tuo siihen oman panoksensa. Valitettavasti vain puheesta en saanut lähetystä seuratessani selvää. Musiikki kyllä kuului aivan tyydyttävästi.

Odotan jo seuraavaa Baklykovin lähetystä. Niissä todellakin eletään arjessa mukana. Ja hänen tietämyksensä ansaitsee erityismaininnan. Hymyä vielä riittää. Baklykov haluaa luoda optimismin henkeä. Mutta kun yllä mainitsin, että Mjasnikovin talon konsertin solistit eivät tuntuneet olevan vedossa, niin mielessä välähti, olisiko syynä ollut nykyinen varmasti jokaisen sydäntä painava yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne.  Blogisti itse eilisen konsertin jälkeen nautti seuraajiensa iloksi lasillisen samppanjaa, kilistäen kuvitteellisesti meidän jokaisen kanssa toivottaen kaikille rauhaa.

...

Lisäys:

Yksi asia jäi kertomatta. Kun konflikti Ukrainan kanssa helmikuun lopussa puhkesi, niin oli uhkana, että Venäjä sulkee YouTuben eikä siis Baklykovillakaan olisi ollut mahdollisuutta siellä striimiinsä. Facebook ja Instagram suljettiin, mutta lopulta YouTube jäi, ainakin toistaiseksi. Minua veti seuraamaan nimenomaan tuo seikka. Baklykov painotti, että ehkä juuri sinä iltana oli meneillään viimeinen lähetys tai ehkä se olikin seuraavana iltana, ja minä halusin nähdä tuon ”viimeisen” lähetyksen.  Ilta illalta lähetykset kuitenkin jatkuivat, kunnes varmistui, että YouTube jatkaa Venäjällä toimintaansa.

Todettakoon vielä sekin, että Baklykov vakuuttaa olevansa patriootti, joka ei hylkää kotimaataan.

...

Päivitys 29.03.2022: Sergei Baklykovin etunimi korjattu.