 |
| Themis - oikeuden ja järjestyksen jumalatar |
I.
Aluksi: miksi tällainen aihe
Kirjoitukseni varsinainen sisältö käsittelee 20- ja 30-luvun
Neuvostoliittoa ja sen poliittisluonteisia oikeudenkäyntejä ja päähenkilöksi
nostan puolalaissyntyisen ”punaisen pyövelin”, Neuvostoliiton korkeimman
lainvalvojan Andrei Vyšinskin
(1883-1954). Yhtenä herätteenä aiheeseen oli meillä Suomessa tammikuun
alkupuolella eräät julkisuuteen nousseet oikeudenkäynnit, joissa jaettiin
tuomioita kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan ja uskonrauhan rikkomisesta.
Kirjoituksen valmistelu sitten erinäisistä syistä hieman viivästyi mutta asia
ei liene vanhentunut.
Kun näitä nykypäivän ilmiöitä ja kehitystä seuraa, niin
jostain syystä tuo itäisen naapurimme historia putkahtaa kovin herkästi
mieleeni. Olkoon syynä vaikka se, että
stalinismin varjokuvia on tullut elämässä vastaan. En varsinaisesti vertaile,
nostan vain rinnalle. Ehkä se auttaa seuraamaan nykykehitystä valppaammin. Laki-
ja oikeusteemaa en voi sanoa tuntevani, mutta Suomen lähihistoriaan liittyen
yhden yhdistävän langan löydän. Vastustin aikoinaan Euroopan Unioniin
liittymistä ja yhtenä keskeisenä syynä oli se, että mielestäni siinä valta
siirtyy kasvottomille juristeille. Sellainen unioni ei edustanut minun
mielestäni demokratiaa. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin huomaan olleeni oikeassa.
En kuitenkaan tuolloin uskonut, että mediakin alkaa näin innokkaasti saarnata
Euroopan yhdentymisen poliittista ilosanomaa.
Kieli ja vallanpitäjien hallussa oleva tiedotusjärjestelmä
nousivat Neuvostoliitossa vahvaksi poliittiseksi aseeksi, jolla pyrittiin
pitämään kansa aisoissa. Samaa ainakin
yrittää myös yhdentyvä Eurooppa. Neuvostoliitto oli monikulttuurinen valtio,
joka perustettaessa koostui itsenäisistä tasavalloista mutta sen sisällä
keskushallinto otti 20-luvulla käytännössä kokonaisuudessaan vallan haltuunsa. Euroopan Unionissa kehitys ei ole ainakaan
päinvastaista.
Neuvostoliitossa ei kielikuvilla manipulointi ja
viholliskuvilla mustamaalailu riittänyt. Tarvittiin myös vahvaa
väkivaltakoneistoa, ja ehkä nimenomaan sitä. Eihän toki nykypäivän yhdentyminen
rakennu väkivallan varaan, niin kuin Neuvostoliitossa. Euroopassa puhutaan
eräänlaisesta Soft Power
–ideologiasta, johon vahvaa keskushallintoa rakentavat tuntuvat ainakin
vielä luottavan. Tämän
linkin takaa olevassa jutussa kerrotaan pehmeästä totalitarismista. Se ei
aivan istu tähän juttuuni, mutta kun tuo nimitys jäi mieleen, niin liitin
linkin.
…
Nykymaailman meno painaa mieltä ja olisi varmaan suurempiakin
kiinnostuksen kohteita. Takerruin nyt
kuitenkin noihin kahteen yllä mainitsemaani Suomessa voimassa olevaan lakiin. Lait kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja
uskonrauhan rikkomisesta ovat epämääräisesti muotoiltuja ja niiden pohjalta
nostetut oikeusjutut ja tehdyt päätökset ovat poliittisesti motivoituja. Näperrellään joillakin sanamuodoilla ja
tulkitaan niitä mielivaltaisesti yhteyksistään irrotettuna. Lisäksi haasteen
oikeuteen saavat valikoidut henkilöt. Siinä painaa poliittinen
tarkoituksenmukaisuus. Samanaikaisesti eräs iranilaistaustainen tutkija
voi kirjoittaa samoista asioista samanmielisesti. Hän toki argumentoi asiansa
siistimmin mutta ikävää jos tyylilaji vaikuttaa ratkaisuihin. Vaikka ei se ole
tyylilajista kiinni. Joku toinen
sopivammasta taustaryhmästä voi vapaasti hehkutella kristittyjen joukkomurhalla
ja se pannaan huumorin tai sarkasmin piikkiin.
Sosiaalisessa mediassa on julkaistu useita kirjoituksia
kiihotustuomioihin liittyen. Laitan tähän linkit pariin blogiin. Timo
Vihavainen kirjoittaa aiheesta selkeästi nostaen samalla esille
rangaistavia tekoja, jotka ovat suoraa yllytystä väkivaltaan. Jutun
kommenttiosastossa ihmetellään mielestäni aiheellisesti sanan ”panetella”
käyttöä. Kun oikeuden päätöksiä perustellaan
panettelulla tai muilla epämääräisillä ilmauksilla, ollaan vaarallisilla
vesillä. Toisenkin suosittelemani kirjoittajan tekstit
nostavat esille kiinnostavia seikkoja. Kolmanneksi voisin laittaa linkin
muutaman vuoden takaiseen kirjoitukseen,
jossa esitetään muutoksia vallitsevaan lainsäädäntöön.
Suomalaisia äänenpainoja kuvaa hiljattainen
apulaisvaltakunnansyyttäjän kannanotto,
jossa huomio on suunnattu vihapuheeseen ja edessä oleviin kunnallisvaaleihin.
Hän puhuu kuin poliitikko ikään ja epäsuorasti vaatii sakkoja suuremmiksi. Luulenpa, että nuo sakot eivät ole tässä se
olennaisin seikka, vaan valtiovallan edustajat sekä valtamedia YLEn johdolla
aloittavat oman mielikuvarangaistuskampanjansa tuomittuja kohtaan. Poliisin
”kivapuhekampanja” on toinen siihen liittyvä esimerkki. Yhteyksiä historiaan on
siinä, että lapsesta tehdään moraalinen tuomari, aivan kuin Neuvostoliitossa ja
Kiinan kulttuurivallankumouksessa. Kyllä
myös Andrei Vyšinskin oikeuskäytännössä lasta käytettiin ilmiantajana. Hänen
ollessa tuomarina vuonna 1930 pidetyssä ns. Teollisuuspuolueen oikeusjutussa
erään syytetyn lapsen kerrotaan nousseen istunnon aikana nousseen vaatimaan
isälleen kuolemantuomiota ja samalla hän ilmoitti muuttavansa sukunimensä.
Onneksi nyky-Suomessa ja Euroopassa elämää kunnioitetaan ja kuolemantuomioista
on luovuttu, mutta tuomio on aina tuomio. Riipan siitä ihminen seurakseensa
saa. Ja nykyään pitää sosiaalinen media varmasti huolen, että se riippa pysyy,
järjestettäköön millaisia hymykampanjoita hyvänsä.
Andrei Vyšinski toimi Neuvostoliiton valtionsyyttäjänä
30-luvun suuren terrorin aikoihin. Hän on kuollut vuotta ennen minun
syntymääni, joten ei hänen aikansa niin kovin kaukana ole. Venäjällä ja kai
muissakin maissa on edelleen elossa hänen työtovereitaan ja alaisiaan, jotka
ovat useissa tv-lähetyksissä, dokumenttielokuvissa ja kirjoituksissa
muistelleet hänen luonnettaan ja toimintaansa.
Kun suomalaisessa lainsäädännössä puhutaan kiihottamisesta,
niin todettavahan se on, että Andrei Vyšinski oli oman aikansa rajuimpia
”kiihottajia” ja teki sen tuomioistuimissa kateederin toiselta puolelta. Syyttäjänä
hän vaati vihaa sylkien teloitusta ja pääsi usein tavoitteeseensa. Neuvostoliiton
oikeusjärjestelmä mahdollisti rujon valtionterrorin. Toki tuon kokeilun loputtua uudesti syntynyt
Venäjä peri siitä joitakin piirteitä, jotka silloin tällöin pulpahtavat
valitettavasti uudelleen erinäisissä oikeusjutuissa pintaan. Onneksi
vallankumouksen oikeusjärjestelmäänkin jättämä väkivallan perinne on saanut
jäädä jo taakse.
Jos nostaa esille Vyšinskin hyviä puolia, niin on ennen
muuta todettava, että hän oli sivistynyt, monipuolisesti kielitaitoinen mies.
Kotikieli oli puola, ja venäjä oli äidinkielen tasoa. Lisäksi hän osasi
erinomaisesti ranskaa sekä aivan mukiinmenevästi saksa ja englantia. Latinan
kielikin oli hallussa, sillä toimihan hän välillä myös lukion latinan
opettajana. On arveltu, että Stalin
nosti hänet korkeaan asemaan juuri oppineisuutensa vuoksi. Ei hänen
lähipiirissään kovin paljon ollut koulutettua väkeä.
Lähteinäni olen käyttänyt runsaasti erityyppisiä
artikkeleja, jotka kaikki löytyvät netistä. Lisäksi olen katsonut huomattavan
määrän venäläisten toimittajien tekemiä dokumenttielokuvia ja historiallisia
katsauksia. Keskenään ristiriitaisia väitteitä niissä on, mutta olen pyrkinyt
kriittisyyteen, siinä määrin kuin se tällaiselta harrastelijalta onnistuu.
II.
Andrei Vyšinski
Andrei Vyšinskin ajattelusta
Ensitutustumiseni Vyšinskiin tein yrittämällä perehtyä
hänen tunnetuimpaan kirjalliseen teokseensa. Vyšinski valmisteli sitä
30-luvulla ja on lopullisesti julkaistu vuonna 1941. Venäjäksi teoksen nimi on Теория судебных доказательств в советском
праве. Sujuvasti suomennettuna se
voisi kuulua ”Tuomioistuinkäsittelyjen todisteiden teoria neuvosto-oikeudessa”.
Wikipediassa se on näköjään suomennettu hieman toisella tavalla. Teos julkaistiin vuonna 1941 ja se sai maassa
korkeimman tason Stalinin valtionpalkinnon. Kirja on netissä vapaasti
luettavissa.
Eräissä lähteissä teoksen sisältöä on karkeasti
yksinkertaistettu väittämällä kirjoittajan yrittävän sen kautta todistella
paria Vyšinskin periaatteisiin liitettyä väitettä. Ensimmäinen on se, että kun länsimaisessa
oikeudessa lähdetään liikkeelle syyttömyysolettamuksesta ja tuolloin syyttäjän
on todistettava syytetyn syyllisyys, niin neuvosto-oikeudessa lähdettiin
syyllisyysolettamuksesta, jolloin syytetyn itsensä oli todistettava oma
syyllisyytensä. Tosiasiassa Vyšinski käsittelee asiaa kirjassaan
moninaisemmin. Toinen väite on se, että
syytetyn tekemä tunnustus on oikeusjutussa ehdoton eikä se ole riippuvainen
siitä, miten tuo tunnustus on aikaansaatu. Sen voi siis hankkia vaikka kidutuksen
kautta. Tätäkään kärjistystä en kirjasta
löytänyt. Vyšinski päinvastoin pohtii tilanteita, mm. sellaista, jolloin
tunnustuksellaan syytetty saattaa viedä tutkintaa harhaan. En kuitenkaan
kiistä, etteivätkö nuo molemmat väitteet kuvaisi oikein Vyšinskin ajattelua. Se
näkyy oikeustapausten käytännössä mutta ei niitä teorian tukipilareiksi voi
laittaa.
Toimittaja Nikolai Svanidze luonnehtii myös epäsuorasti
teosta ja Vyšinskin juridista teoriaa. Hän toteaa, että Vyšinskin mukaan
neuvosto-oikeuden pitää ottaa lähtökohdakseen valtiollinen
tarkoituksenmukaisuus. Laki voidaan siis tarvittaessa panna myös sivuun. Tässä
yhteydessä ei siis puhuta oikeuden riippumattomuudesta. Lain tulee olla
yhteiskunnallisen kehityksen palvelijana. Tähän viittaava näkökulma nousee
kirjassa selkeästi esille.
Teos avaa vain yhden puolen Vyšinskin näkemyksistä. Siksi
uskallan sitä myös kehua. Ei se tarkoita, että hyväksyisin siitä läpi huokuvan
ideologisen paatoksen. Teos on taitavasti kuvattu katsaus oikeusjärjestelmien
historiaan. Luodaan kuvaus feodaaliajan oikeuslaitoksesta ja englantilaisesta
oikeuden perinteestä ja eurooppalaisesta perinteestä. Sitten luodaan
vastapainoksi ihanteellinen kuva neuvostojärjestelmästä, joka on Vyšinskin
mukaan ottanut huomioon noiden perinteiden heikkoudet ja pyrkii olemaan kansan
oikeudentajun mukainen.
Teos kertoo kaiken ideologisen painolastin ohessa Andrei Vyšinskin
tieteellisestä sivistyksestä, lukeneisuudesta, argumentaatiotaidosta sekä
monipuolisesta kielitaidosta ja asiantuntemuksesta. Se esittelee tutkija ja
tiedemies Vyšinskin. Saatan tuossa luonnehdinnassani liioitella, mutta haluan
painottaa hänen persoonansa kaksinaisuutta. Hän oli aikansa Tohtori Jekyll ja
Mr. Hyde. Se pimeämpi puoli on vielä pinnan alla.
Feodaalijärjestelmässä
pääsivät tuomarin tunteet vielä mukaan ratkaisemaan asioita. Englantilaisessa
perinteessä oikeudenistunnoissa suurimman vallan ottivat muotoseikat, joiden
kautta syyttäjät ja puolustusasianajajat saattoivat luoda omat rajoitteensa
asioiden käsittelyyn ja täten ne saattoivat vaikuttaa myös lopputulokseen,
jotka eivät olleet Vyšinskin mukaan aina totuudenmukaisia.
Näiden taustalle Vyšinski rakentaa sitten kaunopuheisesti uuden
neuvosto-oikeuden, joka hänen mielestään ottaa huomioon kaikki porvarillisen
oikeuden heikkoudet ja palvelee kansan tarpeita. Kauniisti siinä sanoja käytetään, mutta kun
ruvetaan kertoman neuvostojärjestelmästä, niin sitten joutuu kirjoittaja
turvautumaan aikansa poliittiseen fraseologiaan, joka nykysilmin katsottuna on
tyhjää täynnä.
Jatkan teoksen kritiikillä. Siinä on yhteyksistään
irrotettuja lainauksia Stalinin ja Leninin sanomisista, joilla yritetään
perustella ja vahvistaa jotain sosialistiseen oikeuskäsitykseen liittyvää
periaatetta. Niistä en tuo esimerkkejä vaan lainaan pätkän johdanto-osaan
liittyvästä luvusta ”Tuomioistuinten merkitys neuvostoyhteiskunnassa”. Luvun
mukaan molemmat yllä mainitut johtajat pitävät tärkeinä oikeudenkäyntien
avoimuutta. Vyšinski kirjoittaa omina perusteluinaan seuraavasti (suomennos on
omani):
”Avoimet oikeusistunnot
Neuvostoliitossa käynnistävät yhteiskunnan ja kansan huomion kipeimpiin ja
tärkeimpiin kohtiin taistelussa sosialismin vihollisia vastaan. Neuvostoliiton
avoimet oikeusprosessit kasvattavat massoja, kun se tuo näkyville pahuuden ja
paljastaa luokkavihollisen ja sen vakoiluverkoston kaikkinaisen ”vehkeilyn”.
Näin se vahvistaa massojen tarkkaavaisuutta ja uskollisuutta sosialistisessa
rakennustyössä. Tähän tuomioistuinten työhön sisältyy valtava yhteiskunnallis-poliittinen
merkitys. Se tekee neuvostoliittolaisesta tuomioistuimesta väkevän
proletaarisen diktatuurin aseen ja hyvin merkittävän tekijän taistelussa sosialismin
puolesta ja.”
Lisäksi Vyšinski korostaa, että tuomioistuimet toiminnassaan
ei pelkästään rajoitu rankaisemaan rikollisia vaan ottaa tavoitteekseen myös
”rikollisten parantamisen ja uudelleenkasvatuksen”. Ja Vyšinski lisää, että tuo
perusperiaate ei rajoitu pelkästään tuomittaviin vaan ylipäänsä oikeusistuntoja
seuraaviin Neuvostoliiton kansalaisiin. Päätökset kasvattavat ”uskollisuuteen
isänmaata ja sosialismin asiaa kohtaan”.
Neuvostoliittolainen tuomioistuin käyttää tehtäviä
täyttäessään ”pakottamisen ja vakuuttamisen metodia”. Se samanaikaisesti
”rankaisee ja kasvattaa ihmisiä, jotka ovat rikkoneet yhteiskunnallista ja
valtiollista kuria ja sen myötä ovat siirtyneet rikosten tielle.”
Tulkitsen sanakäänteet niin, että rangaistus on asetettava niihin
mittoihin, joka sen tosiasiallinen yhteiskunnallinen vaikutus on. Tämän voisi
kai tulkita niin, että se antaa päätöksenteossa tuomioistuimelle vallan ottaa sosialistisen
ideologian hengessä huomioon teon vaikutus kansaan ja yhteiskuntaan. Siinä
avautuu ovi mielivallalle.
Elämänvaiheita
Andrei Vyšinski syntyi vuonna 1883 Odessassa. Vanhemmat
olivat puolalaisia, isä apteekkari, äiti musiikin opettaja. Se oli
keskiluokkainen perhe, jossa poika sai äidinmaitonsa ja kotipaikkansa mukana
perustakseen kaksikielisyyden. Pojan ollessa noin kymmenvuotias perhe muutti
Bakuun ja siellä hän kävi koulunsa ja sieltä hän sitten aikanaan suuntasi
Moskovaan uraansa luomaan. Siihen väliin kuuluivat kuitenkin opiskeluvuodet
Kiovan yliopistossa. Hän lähti sinne
vuonna 1901opiskelemaan oikeustieteitä mutta palasi jo seuraavana vuonna
takaisin. Hänet erotettiin yliopistosta opiskelijalevottomuuksiin
osallistumisen vuoksi.
Palattuaan hän liittyi menševikkijärjestöön ja sen myötä
meni aktiivisemmin mukaan erinäisiin mielenilmaisuihin ja toki myös
väkivaltaisiin vallanpitäjiä arvosteleviin toimiin. Hänet pidätettiin pari
kertaa, mutta vapautettiin todisteiden puuttuessa. Hänen tiedetään myös
haavoittuneen vuonna 1905 oikeistolaisen Mustan sotnian ryhmän
ja vallankumouksellisten välisessä yhteenotossa. Vuonna 1908 hän sai kuitenkin
tuomion ja joutui vankilaan. Seuraavana vuonna hänet vapautettiin Ja tuolloin
hän sai kaiken lisäksi hallinnolta suosituksen, jonka turvin hän pääsi
jatkamaan opintojaan Kiovaan.
Vyšinski valmistui vuonna 1913 ja pyrki jatko-opintoihin.
Kielteisen luonnehdinnan vuoksi se häneltä kuitenkin evättiin ja hän palasi
Bakuun. Siellä hän toimi lukiossa opettajana. Eri lähteissä on hieman eri
tietoa opetusaineista, mutta ainakin latinan kieltä ja Venäjän kirjallisuutta
hän siellä opetti, mahdollisesti myös maantiedettä ja historiaa. Samanaikaisesti
hän toimi myös juridiikan alalla.
Vuonna 1915 hänelle avautui loistava mahdollisuus edetä
urallaan. Hän pääsi Moskovaan maineikkaan asianajajan Pavel Maljantovitšin
avustajaksi vetoomustuomioistuimeen.
Valantehnyt asianajaja Maljantovitš (1869 – 1940) tunnettiin useiden
vallankumouksellisten puolustusasianajajana. Hän mm. puolusti oikeudenkäynnissä
vuoden 1905 aseellisen kapinan osanottajia.
Hän oli Vyšinskin tapaan menševikki ja ennen Vyšinskia samassa
tehtävässä toimi mies nimeltä Aleksandr Kerenski, joka tunnetaan vuoden 1917
väliaikaisen hallituksen johtohahmona.
Vyšinski toimi tuossa tehtävässä vuoteen 1917 helmikuun
vallankumoukseen saakka. Väliaikaisen hallituksen ollessa vallassa hän toimi
maan poliisihallinnossa Moskovassa Jakimankan piirin miliisipäällikönä. Kun
lokakuun vallankumouksessa bolševikit nousivat valtaan, hän oli jonkin aikaa
työttömänä mutta onnistui saamaan töitä elintarvikehuollon piiristä. Kun sitten
bolševikkien valta-asema vuonna 1920 oli varmistunut, hän muutti poliittista
kantaansa ja meni mukaan kommunistiseen puolueeseen.
Tuo yllä kerrottu on tiivistetty kuvaus Vyšinskin
elämäntiestä ennen kuin hän nousi palvelemaan nuorta neuvostoyhteiskuntaa. Siitä
puuttuu kuitenkin eräitä seikkoja, jotka loivat pohjan miehen urakehitykselle
Neuvostoliitossa. Toisaalta siellä on asioita, jotka mies katsoi parhaaksi
unohtaa.
Aloitan kuitenkin täysin neutraalista asiasta eli miehen
yksityiselämästä. Hän meni naimisiin Bakussa vuonna 1903. Vaimo oli nimeltään
Kapitolina. Perheeseen syntyi vuonna 1909 tytär Zinaida, joka jäi perheen
ainokaiseksi. Vaimo pysyi aina miehensä taustalla kuin varjo. Kyseessä lienee
ollut vaatimaton ihminen. Vyšinskin
perhe-elämän kerrotaan olleen hyvin harmonista ja sopusointuista. Siinä
avautuivat kai miehen hyvät piirteet, vastapainona miehen muuten myrskyisälle
luonteelle. Tytär valitsi isänsä alan. Hän valmistui Moskovan yliopistosta, sai
isänsä uran myötä hyvän työpaikan korkeakoulussa, muttei saanut varsinaisesti
urallaan mitään mainittavaa aikaan. Hän oli isänsä tyttö ja seurasi tätä usein
tämän ulkomaanmatkoillaan. Arvoitukseksi on jäänyt, mitä hän ajatteli isänsä
laintulkinnoista suuren terrorin aikaan.
Olihan hän kuitenkin akateemisen koulutuksen saanut juridiikan
asiantuntija. Kun isä Andrei vuonna 1954 kuoli, elivät sekä vaimo että tytär eristäytynyttä
elämää. Kapitolina kuoli vuonna 1973. Tytär kuoli koskaan avioitumatta vuonna
1991.
Toinen seikka liittyy hyvin keskeisesti Vyšinskin
ammatilliseen uraan. Hän nimittäin tutustui vuonna 1908 Bakussa Iosif Staliniin,
joka käytti tuolloin nimeä Koba. Tämä
oli bolševikki mutta molemmat osallistuivat erään kerran johonkin
pankkiryöstöön ja joutuivat vangituiksi. Tuttavuus syntyi, kun heidät pantiin
samaan vankiselliin. Sieltä sitten Koba lähetettiin pakkotyöhön, mutta Vyšinski
vapautettiin. Eikä häntä pelkästään vapautettu, vaan hän sai vielä
suosituskirjeen, jonka ansiosta hän kykeni palaamaan opintojensa pariin
Kiovaan. Tuo panee ihmettelemään. Ja historian tutkijat kertovat, että Vyšinski
oli tsaarin ohranan eli salaisen poliisin ilmiantaja. Mies siis vasikoi
poliisille, mistä Stalin oli tietoinen. Se ei kuitenkaan ollut esteenä tulevalle
tiiviille yhteistyölle, saattoi jopa olla yhdistävä voima.
Vuonna 1920 Vyšinski oli vaikeassa tilanteessa. Hänellä oli
perhe elätettävänään ja työura oli uudessa yhteiskunnassa saatava alkuun. Hän
etsi entisen sellitoverinsa käsiinsä ja siitä yhteistyö lähti etenemään. Tosin
eivät he mitään kavereita olleet. Andrei lähestyi jo silloin merkittävään
asemaan noussutta Stalinia kunnioittavasti teititellen. Tapaaminen toi tulosta. Miehen ura alkoi
nousta ylämäkeä. Ensimmäinen virka oli elintarvikehuollon
kansankomissariaatissa.
Tähän samaan yhteyteen on liitettävä toinen, Vyšinskiä
myöhemmässä elämässä kompromentoiva seikka.
Kuten yllä kerroin, Vyšinski toimi väliaikaisen hallituksen aikaan
miliisipäällikkönä ja joutui virkansa puolesta antamaan Vladimir Leninistä
pidätysmääräyksen. Tuota asiaa on historiassa myös nostettu näkyvästi esiin
ristiriitaa tuomaan. Asiaa on turhaan dramatisoitu. Hän antoi tuon
pidätysmääräyksen yhdessä muiden kanssa. Se kuului hänen työnsä
velvollisuuksiin, samanlaisen määräyksen allekirjoittivat kaikki muutkin
alueillaan vastaavassa tehtävässä toimivat komissaarit.
Suhteesta Staliniin tuli se voima, joka nosti Vyšinskin uran
nousuun. Toisaalta se oli kammottava Damokleen miekka, joka piti miehen tiellä
ja sai hänet toteuttamaan Suuren Johtajan toimeksiannot uskollisesti. Vyšinski
ymmärsi, että halutessaan hänet voitiin panna sivuun ja silloin hän oli
mennyttä. Ja hän itse sai todellakin nähdä läheltä, kuinka monen nousukkaan ura
kerta heitolla tyrehtyi vangitsemiseen ja teloitukseen 30-luvun lopun
puhdistuksissa. Eikä kyse ole pelkästä näkemisestä. Hän itse oli siinä
orkesterissa tahtipuikkoa kädessään pitävä johtaja. Se varsinainen
toimeksiantaja istui keisarin aitiossa ja tarkkaili, että orkesterista ei kuulu
soraääniä.
Tässä yhteydessä mainita täytyy myös se, että Vyšinskin ilmestymistä
bolševikkien riveihin ei läheskään aina katsottu suotuisasti. Häntä kaihdettiin
tai suoranaisesti inhottiin hänen menševikin menneisyytensä vuoksi. Mutta Stalinin aseman noustua kritiikki
hälveni.
Asianajaja ja entinen esimies Pavel Maljantovitš ei emigroitunut vaan jäi
Venäjälle. Ja hän on myös henkilö, jonka hän joutui Neuvostoliitossa vielä
kohtaamaan. Maljantovitš oli Vyšinskin tapaan menševikki. Ja sitä leimakirvestä
käytettiin häneen paljon vapautuneemmin kuin Vyšinskiin. Ansiot mm. vuoden 1905
tapahtumien yhteydessä jäivät 30-luvulla unholaan.
Vuonna 1930 hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen, mutta vapautettiin
jo seuraavana vuonna, kun vanhat bolševikit vetosivat hänen puolestaan. Seuraavan
kerran hänet vangittiin vuonna 1937 ja tuolloin hän yritti hakea tukea
entiseltä alaiseltaan Vyšinskilta, joka tuolloin oli nousut jo maan
korkeimmaksi lainvalvojaksi. Tämä ei kuitenkaan vaivautunut millään lailla
reagoimaan miehen pyyntöön. Suhde entiseen menševikkiin oli pidettävä
julkisuudelta piilossa.
Samassa tehtävässä Maljantovitšia palvellut Kerenski sentään
palkitsi entisen esimiehensä. Tämä nousi vuonna 1917 jopa väliaikaisen
hallituksen oikeusministeriksi.
,,,
20-luvun alkupuoli oli Vyšinskille vielä harjoittelua. Hän
pääsi töihin syyttäjän virastoon ja jo vuodesta 1923 lähtien hän oli
haastavissa tehtävissä. Vuonna 1924 hän oli syyttäjänä jutussa, jossa
tuomioistuimessa syytettyjen penkillä oli 42 oikeuden työntekijää. Kaikkia
syytettiin lahjusten otosta. Vyšinskilla
oli jo tuolloin syyttäjän sana hallussa. Hän lausui istunnossa seuraavasti:
”Lahjus on itsessään mitä
iljettävin haureuden ase, mutta siitä tulee hirveä, kun se annetaan oikeuden
tutkintatuomarille tai työntekijälle. Sillä tuskin voi kuvitella mitään
kauheampaa kuin tuomari, syyttäjä tai kuulustelija, joka käy kauppaa oikeudella.
Vaadin armotonta rangaistusta, joka heijastuisi tässä uhkana ja myrskynä, joka tuhoaisi
tuon tuomioistuimen arvokkaan kunnian anastusta yrittävän rikollisjoukkion.
Kantautukoon tuo tuomio puhdistavana uhkana rikollisten päiden yli. Vaadin
kaikkien syyllisten teloitusta.”
Korkein oikeus katsoi, että vain kahden osalta syyllisyyttä
ei voitu näyttää toteen. Muut 40 se tuomitsi erilaisiin rangaistuksiin, 17
henkeä sai kuolemanrangaistuksen. Yllä
oleva käännös on omani ja lähde löytyy täältä.
Moskovan valtionyliopiston rehtorina
Hieman ehkä yllättäen Vyšinski nousi vuonna 1925 Moskovan
valtionyliopiston rehtoriksi. Siinä tehtävässä hän toimi vuoden 1928
loppupuolelle asti. Hänestä oli tullut yliopiston opettaja jo 20-luvun alussa.
Rehtoriksi nousu avasi hänen uralleen uuden sivun.
Opettajana hän oli hyvin pidetty. Sanan säilä oli hallussa
ja häntä tultiin kuulemaan. Hänellä oli oikeuden ratkaisuista ja toiminnasta valtavasti
käytännön esimerkkejä, hän tunsi hyvin lain historian. Antiikin Kreikkaa myöten
hän osasi kertoa tarinoita.
Rehtoriksi valinnalle oli kyllä mahdollisten tieteellisten
ja hallinnollisten kykyjen ja ansioiden lisäksi myös poliittisia syitä. Hänen tehtävänään oli puhdistaa yliopistoa
vanhakantaisesta opettajakunnasta. Monia päteviä asiantuntijoita heitettiin
yliopistosta ulos ja läpikäymieni materiaalien mukaan erottamisten myötä
yliopiston tieteellinen taso heikkeni.
Vanhojen tilalle tuli heikkolahjaisempia puolueen suosikkeja.
Lisäksi Vyšinski toi yliopiston hallintoon ns.
tarkastuskomiteat, joiden myötä osastojen itsenäisyys laski. Ja kolmantena
muutoksena oli opiskelijoiden keskuudessa aloitettu poliittis-propagandistinen
toiminta. Se vei lopulta siihen, että
kollektivisoinnin aikaan yliopiston väkeä joutui maaseudulle propagandatyöhön.
Erään jutun mukaan Vyšinski joutui myös vaikeuksiin
opiskelijoiden kanssa (http://topos.memo.ru/mgu-korpusa-na-mohovoy
). Hän menetti malttinsa jonkin mielenilmauksen yhteydessä (mm. vislasi heille
äänekkäästi) ja opiskelijat kävivät hänen kimppuunsa niin että jouduttiin jopa
käsirysyyn. Tuon tapauksen jälkeen mies joutui jopa piilottelemaan itseään
peläten joutumasta yhteydenottoihin oppositiossa olevien opiskelijoiden kanssa.
Tämän kerrotaan tapahtuneen vuonna 1927. Noina vuosina tavallisten kansalaisten
käytös oli vielä vapaampaa, ihmiset uskalsivat nousta auktoriteetteja vastaan.
Nähtävästi miehen
kausi yliopistossa on ollut paljon vaiherikkaampi ja monijakoisempi kuin
yleiskatsauksissa on esitetty. Tuossa
viittaamassani muistelossa kerrotaan Vyšinskin saaneet jopa rangaistuksen
epäasiallisesta, yliopiston rehtorin arvovallalle sopimattomasta
käytöksestä. Tuonkaltaisiin tarinoihin pitää
kuitenkin osata suhtautua tarpeeksi väljästi. On lopulta epäselvää, mikä siitä
on totta. Jotain on suurenneltu ja toisaalta jotain muuta jätetty
huomiotta.
III.
Kolme keskeistä oikeusjuttua (poliittiset
oikeudenkäynnit alkavat)
Vuonna 1928 tapahtui Vyšinskin uralla merkittävä käänne.
Alkoivat poliittiset oikeusprosessit, jotka sitten paljon myöhemmin
huipentuivat ns. Suuren terrorin aikaisiin juttuihin. Nyt ei kuitenkaan vielä
kyse maan poliittisesta johdosta vaan tuotantoelämässä toimivista ihmisistä.
Nostan esille kolme keskeistä ja kansainvälisestikin näkyvää tapausta. Kyseessä
oli Neuvostoliiton korkeimman oikeuden istuntoja, mikä korostaa niiden
merkitystä .
Ensimmäisessä eli Shahtinskin
jutussa oli kyse kaivosteollisuuteen liittyvästä tihutyöstä, jossa
tekijöiden tavoitteena oli sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän kaataminen.
Oltiin raivaamassa tietä kapitalismille. Teollisuuspuoluen
jutussa mukaan tuli jo vastavallankumouksellisia, jotka olivat olleet muka
kontakteissa ulkomaisiin, sosialistista yhteiskuntajärjestelmää kaatamaan
pyrkiviin toimijoihin. Ja kolmas juttu oli ns.
Metro-Vickersin tapaus, jossa Neuvostomaahan oli englantilaisen yrityksen
välityksellä pesiytynyt ulkomaalaisia agentteja. Ja tässä tapauksessa sana agentti tarkoittaa vakoilijoita.
Touko-kesäkuussa 1928 Vyšinski osallistui laajaan Shahtinskin
kaivosalueen juttuun, tosin tällä kertaa istunnon puheenjohtajana. Erikoista
tuossa valinnassa oli se, että Vyšinski toimi samanaikaisesti Moskovan
valtionyliopiston rehtorina.
Shahtinskin juttu oli paljon valmisteluja vaatinut näytös.
Tuomioistuinkäsittely kesti yli kuukauden (42 päivää) - vuoden 1928
touko-kesäkuussa - ja sai huomattavan paljon julkista huomiota. Siinä syytettyjen penkillä oli Pohjois-Kaukasiassa
sijainneen Shahtinskin alueen kaivosinsinöörejä ja muita suurkaivoksen johtoon kuuluneita
henkilöitä, kaikkiaan peräti 53 henkeä.
Toinen vastaava juttu oli vuoden 1930 lopussa pidetty ns. Teollisuuspuolueen
tapaus, jossa syytettyinä oli kahdeksan tutkijaa ja tiedeyhteisöön kuuluvaa
henkilöä. Heitä syytettiin kansainvälisistä yhteyksistä
vastavallankumouksellisiin järjestöihin. Jutun erikoisuus oli se, että istunnot
kuvattiin filmille kokonaisuudessaan ja vielä äänen kanssa, mitä on pidettävä
vuonna 1930 hyvin harvinaisena tapauksena. Jutusta tehtiin tietoisesti oman
aikansa julkisuustapahtuma. Kansa marssi kaduilla, lehdet kirjoittivat ja
tuomitsivat syytetyt. Syytettyjen määrä oli supistettu kahdeksaan, koska
edellisen oikeudenkäynnin yhteydessä huomattiin, että suuren syytettyjen joukon
käsittelyssä julkisissa oikeudenkäynneissä oli omat ongelmansa. Osa miehistä
tuomittiin kuolemaan, mutta rangaistukset muutettiin melkein heti pakkotyöksi.
Nuo molemmat oikeusjutut ovat siinä määrin merkittäviä, että
niistä on kirjoitettu suomenkieliseen wikipediaan. Shahtinskin oikeusjutusta
voi lukea täällä
ja teollisuuspuolueen tapauksesta täällä.
Lisäksi täältä
ja täältä
löytyy pari Teollisuuspuolueen juttuun liittyvää tekstiä suomeksi, joissa
käsitellään myös Suomea. Kyseessä on laajan syytekirjelmän johdanto,
allekirjoittajana Neuvostoliiton tuolloinen valtionsyyttäjä Nikolai Krylenko, joka toimi noissa
molemmissa oikeusjutuissa syyttäjänä vaatien kivikatkuisin äänenpainoin
syytetyille kuolemantuomiota. Tekstit ovat propagandistisesti värittyneitä.
Tuo kolmas, Metro-Vickersin
tapaus, oli vuoden 1933 alkupuolella. Andrei
Vyšinski toimi tällä kertaa syyttäjänä. Kyseessä on sähkötekniikan alalla
tuolloin toiminut englantilainen yritys Metropolitan-Vickers (https://en.wikipedia.org/wiki/Metropolitan-Vickers),
joka toimi Neuvostoliitossa aktiivisesti ja yrityksen työntekijät joutuivat
yllättäen syytetyiksi vakoilusta. Tietoa löytyy mm. täältä. Tapaus
oli tietysti arkaluontoinen ja sai paljon huomiota ulkomaita myöten. Nämä
kaikki kolme tapausta liittyvät keskeisesti Vyšinskin elämään. Niiden kautta
mies sai aineistoa omille juridiikan teorioilleen ja niiden jälkeen mies oli
henkisesti valmis suuren terrorin aikaan ja sen runsaisiin kuolemantuomioita
kylväviin oikeudenkäynteihin, joissa syytettyinä oli jo puolueen omia
johtohenkilöitä.
Vuoden 28 ja 30 tapaisia oikeusjuttuja tarvittiin nimenomaan
siksi, että haluttiin nostaa kaaoksen partaalla olevan neuvostovaltion
auktoriteettiasemaa ja pyrittiin saamaan maassa yltyneet protestoinnit ja
kapinoinnit ehtymään ja kansa kuuliaiseksi. Niissä ei syytettyinä ollut vielä
puolueen omia johtajia. Myöhemmin 30-luvulla siirryttiinkin uudelle tasolle,
kun alettiin teloittaa puoluetovereita sekä paikallis- ja valtakunnallisen
tason johtajia. Lisäksi kiristyksissä, painostustoimissa ja kidutuksissakin
mentiin raaemmalle tasolle, suoraan fyysiseen väkivaltaan.
Tarkastelen noita kolmea oikeusjuttua kutakin vielä
erikseen. Aloitan Shahtinskin jutusta.
 |
| Shahtinskin jutun oikeuskäsittelyä |
1)
Shahtinskin juttu
Oikeusprosessi kesti 42 päivää. Sitä ennen oli toki tehty laajasti
taustatöitä. Oikeusprosessissa pyrittiin toimimaan länsimaisten periaatteiden
mukaan. Siitä tehtiin julkinen. Sekä neuvostoliittolaiset että länsimaiset
tiedotusvälineet seurasivat tapahtumaa. Istunnon eri vaiheista kerrotaan olleen
tiedottamassa 120 journalistia. Länsimaiset toimittajat oli vedetty mukaan
todistamaan, että kaikki sujui länsimaiseen tyyliin. Haluttiin luoda
positiivista mielikuvaa. Oikeuden puheenjohtajaksi valittiin Andrei Vyšinski
nähtävästi juuri siksi, että hänen katsottiin tuntevan länsimaisen
oikeuskäytännön.
Syytettyjä oli kaikkiaan 53 henkeä. Heidän joukossa oli merkittäviä
hallintotehtävissä olevia johtajia, kaivosten päällystöä ja pääinsinöörejä sekä
myös neljä saksalaista asiantuntijaa. Heitä syytettiin kuulumisesta
vastavallankumouksellisiin järjestöihin, jotka toimivat vuosina 1922-1928
Shahtinskin alueella sekä myös muualla Donin ympäristön (Donbass) alueilla,
Harkovissa ja Moskovassa.
Oikeuden puheenjohtajia oli kaikkiaan kaksi, joista Vyšinski
oli toinen. Myös valtionsyyttäjiä oli
kaksi ja heidän lisäksi ns. yhteiskunnallisilta järjestöiltä oli omia syyttäjiä.
Oman erityishuomionsa ansaitsee istunnon pääsyyttäjä –
Nikolai Krylenko (1885 – 1938), joka oli Neuvostoliiton ylin lainvalvoja ja
valtionsyyttäjä. Hän oli siis samassa virassa ns. prokuraattorina, johon
Vyšinski valittiin myöhemmin vuonna 1935. Hän oli virtuoosimainen
kuolemantuomioita vaativa ja vihaa puhkuva suulas mies, kärjistetysti sanoen
eräänlainen Vyšinskin kilpailija ja esikuva. Hänen uransa oli Vyšinskin tapaan
nousussa. 30-luvulla hän siirtyi muihin tehtäviin oikeusministeriöön ja avasi
samalla tietä Vyšinskin urakehitykselle. Ja niinhän tässä käsikirjoituksessa sitten
kävi, että Krylenko itse joutui 30-luvun lopulla syytettyjen penkille ja hänet
tuomittiin teloitettavaksi. Kuulusteluissa hän tunnusti, että oli mielessään
aina ollut neuvostovallan vastustaja. Sitä on vaikea uskoa, kun katsoo hänen
työtään mm. vuoden 1930 Teollisuuspuolueen oikeusistunnosta kertovassa
dokumenttielokuvassa.
Krylenkon urasta voi mainita tässä yhteydessä, että hän oli
tsaarin armeijan vänrikki, Vyšinskiin verrattuna kansanomaisempi henkilö, joka
ei samalla lailla hallinnut protokollaa. Tunnettu tietokirjailija Eduard
Radzinski kertoo hänen olleen shakkimestari ja taitava vuoristokiipeilijä.
Hänen voi tavallaan katsoa tuhlanneen syyttäjän tehtävissään lahjansa ja
pilanneen inhimilliset kasvonsa.
 |
| Nikolai Krylenko |
Syytettyjä oli puolustamassa peräti 15 asianajajaa. On
oletettu, että mukana oli myös yllä mainittu Pavel Maljantovitš. Mutta tästä ei
ole täysin luotettavaa tietoa, kyseessä saattoi olla hänen veljensä.
Oikeudenkäyntiin oli valmistauduttu huolellisesti. Siitä haluttiin tehdä näyttävä ja pyrkimyksenä
oli tuoda se julkisuuteen kansan näkyville. Maassa oli levottomuuksia ja
oikeuden käynnistä haluttiin tehdä toisaalta pelote ja toisaalta kansan
yhtenäisyyttä ja sosialistista ideologiaa korostava tapahtuma.
Yli kaksi kuukautta ennen tutkinnan oikeuskäsittelyn alkua
alkoi pyöriä propagandistinen prosessiin vaikuttaminen. Pravdan ja Izvestijan
pääkirjoitukset kirjoittivat jutusta, Stalin käsitteli asiaa Moskovan
puolueaktiivien kokouksessa. Niissä ”vastavallankumouksellisen
järjestö”, ”salaisen ryhmän” ja
”porvarillisten asiantuntijoiden”
olemassaoloa pidettiin osoitettuna faktana. Iosif Stalin oli kirjoittanut
lehteen oman viestinsä, jossa hän toivoi oikeudelta rohkeutta tuomita ankarasti
maan avainteollisuuden tuhoamiseen tähtäävät rikolliset. Viestit oli nähtävä
saatteeksi kaikille oikeudenkäyntiin osallistuneille syyttäjille ja muille
toimijoille.
Oikeusistunto pidettiin isossa salissa. Siellä oli läsnä
huomattava määrä työkansan edustajia, jotka vaativat syytetyille eli kansan
vihollisille kuolemantuomioita ja ankaria tuomioita muille salaliiton
osallisille. Banderolleja oli kaikkialla ja kun yleinen syyttäjä julisti
julmasti kuolemantuomiota kaikille syytetyille, niin yleisö taputti riemuissaan
käsiään hurratun syyttäjän sanoille.
Mennään tarkemmin jutun taustoihin. Kyse oli kaivosteollisuudesta,
joka oli erittäin keskeinen ala neuvostovaltion taloudellisen nousun kannalta.
Mutta kaikki ei Shahtinskin kaivoksessa mennyt todellakaan suunnitelmien mukaan.
Jo vuonna 1923 kaivoksen työläiset nousivat lakkoon arvostellen kaivoksen
johtoa. Palkat olivat laskeneet ja onnettomuuksia sattui paljon. Työläiset
joutuivat kärsimään vaikeista työoloista. Tarvittiin syyllisiä, jotteivät
kaikki epäonnistumiset menisi nuoren neuvostoyhteiskunnan epäonnistumisen
tiliin. Sitä varten ”löydettiin” salaliitto maan keskeisen teollisuusalan alas
ajamiseksi. Perehdyttiin kaivoksen menneisyyteen sen entisiin omistajiin ja
alettiin löytää yhteyksiä heihin. Tapahtui joukkopidätyksiä.
Korkeimman oikeuden syytekirjelmän mukaan salajuoni oli
taitavasti suunniteltu. Sen mukaan ”vahingontyö ja tuotannon romuttaminen tuli
toteuttaa nimenomaan tuotannon rationalisoinnin varjolla”. Tutkinnassa
”paljastui”, että syytettyjen järjestöä oli rahoittanut ulkomaalainen
valkokaartikeskus.
Syynä ei ollut tietenkään entisten johtajien salaliitto vaan
kurjat olot. ja kaivoksen huonot toimintaedellytykset. Oli hankittu länsimaista koneita, mutta niitä
ei pystytty käyttämään siihen mihin ne oli tarkoitettu. Ne olivat Shahtinskin
oloissa lähes käyttökelvottomia. Laitteita rikkoutui ja työnteko vaikeutui eikä
tavoitteisiin päästy alkuunkaan. Esimerkiksi
Amerikasta ostettiin urajyrsinkoneita, jotka eivät soveltuneet Donin alueen
pehmeään maaperään. Syytetyt pantiin vastuuseen siitä, että tuotantotoiminta
oli leväperäisesti hoidettu, työn toteutus ja tulos huonolaatuista. Aiheutui
paljon onnettomuuksia. laitteita rikkoutui. Tutkinnassa tultiin päätelmään,
että kaikkialla siellä, missä ”sabotaasiryhmät” kykenivät istuttamaan omia
henkilöitään, tuotanto ja yrityksen taloudellinen tehokkuus laski jyrkästi. ”Salaliittolaiset”
pyrkivät kaikin keinoin heikentämään kaivoksissa työläisten asemaa. Asunto-oloja
ei parannettu, vaarallisiksi luokiteltuja töitä toteutettiin leväperäisesti turvamääräyksiä
raa’asti rikkoen. Asioiden jälkikäsittelyissä pantiin usein juuri työläiset toteutuksista
tilille. Heidät syyllistettiin, heitä parjattiin ja näin provosoitiin tietoisesti
lakkoilemaan. ”Hankalia” työläisiä erotettiin. Eikä se vielä riittänyt:
”Salaliittolaiset ujuttautuivat
ammattiliiton teknisiin jaostoihin, mikä antoi heille mahdollisuuden poistaa johdosta
ja töistä mallityöläisiä, kommunisteja ja rehellisiä sosialistiselle rakennustyölle
omistautuneita asiantuntijoita.”
On huomattava, että pidätetyiltä ja syytetyiltä ei löytynyt
mitään ulkoista merkkiä, jonka mukaan he olisivat olleet tahallaan
aiheuttamassa väitettyjä tihutöitä.
Annettiin ymmärtää, että nuo kansanviholliset olivat taitavaa väkeä. He
käyttäytyivät ulospäin moitteettomasti mutta sitten salakavalasti myrkyttivät
koko kaivoksen toimintaedellytyksiä.
Jutun käsittelyyn laitettiin ryhmä kuulustelijoita, joille
oli annettu tehtäväksi saada syytetyt tunnustamaan syyllisyytensä.
Kuulustelijat olivat perehtyneet tietoihin vangittujen poliittisesta menneisyydestä
ja käyttivät noita tietoja taitavasti hyväksi. Niin ikään yksityiskohtaisia
tietoja kaivosten onnettomuuksista manipuloitiin tukemaan syytöksiä ja
viitattiin yksittäisten insinöörien neuvostovastaisiksi tulkittuihin lausumiin.
Näin osa syytetyistä onnistuttiin tunnustamaan, että kaivoksissa ja niiden
hallinnossa oli toiminut vastavallankumouksellisia ryhmiä, joiden tavoitteena
oli aiheuttaa vahinkoa toimintaan. (Lähde: http://infodon.org.ua/pedia/808 .)
Mennään tuon spektaakkelin loppusaldoon.
Oikeuskuulustelujen ja käsittelyn aikana 20 syytettyä
tunnusti syyllisyytensä kokonaan, osittaisen tunnustuksen teki yksitoista syytettyä,
22 ei tunnustanut mitään. Tuomio julistettiin 5. heinäkuuta 1928, sen mukaan
yksitoista henkilöä tuomittiin teloitettavaksi. Viidessä tapauksessa tuo
teloitus toteutettiin (9. heinäkuuta). Kuuden muun osalta teloitus muutettiin
kymmeneksi vuodeksi vankeutta. Neljä
henkilöä vapautettiin kokonaan syytteistä. Heidän joukossaan oli kaksi Saksan
kansalaista. Niin ikään neljä saivat ehdollisen tuomion. Muut saivat
vankeustuomion kestoltaan yhdestä kymmeneen vuoteen.
Vuonna 2000 kaikki tuomitut rehabilitoitiin. Kun Venäjän
federaation syyttäjänviraston tutkinnassa kävi ilmi, että syyteaineistoa oli
vääristelty ja että niiden pohjalta voitiin todeta tuomittujen syyttömyys.
Aikansa merkittävä tiedemies, NL:n tiedeakatemian
kirjeenvaihtajajäsen Vladimir Grum-Gržimailo lausui jo vuonna 1928, hieman
ennen kuolemaansa:
”Tiesin, ettei minkäänlaista
sabotaasia ollut. Tavoitteena oli kaataa omat virheet ja epäonnistuminen
teollisuuden kehittämisessä toisten niskaan. Tarvittiin syntipukki ja se
löydettiin Shahtinskin oikeusprosessin kautta.” ( http://back-in-ussr.info/2012/11/shaxtinskoe-delo/ ).
 |
| Shahtinskin kaivoksen työläisiä, oikeusjutun todistajia |
…
2)
Teollisuuspuolueen tapaus
Samanlainen tapaus toistui vuoden 1930 lopulla marras-joulukuussa.
Tuolloin oli jo kyse hieman erilaisista syytöksistä. Tuomittiin vieraan vallan
hyväksi toimineita vakoojia. Se, että oikeusprosessia oli huolellisesti
valmisteltu, näkyi mm. syytettyjen käytöksestä ja olemuksesta. He eivät
uskaltaneet nousta vastahankaan, pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Filmiä
katsoessa kaikki näyttää vähintäänkin omituiselta. Syytetyt olivat lauhkeita
kuin lampaat. Varsin tyyninä he kuuntelivat syyttäjä Nikolai Krylenkon
palopuhetta tämän vaatiessa heille kuolemaa viimeiseen mieheen. Jostain osui eteeni ulkomaalaisen toimittajan
kuvaus, joka osuu yksiin myös omien havaintojeni kanssa. He näyttivät kuin
kadulta poimituilta, siististi pukeutuneilta herrasmiehiltä, joita on pyydetty
poikkeamaan paikalle kuin johonkin työpaikan kokoukseen. Puuttui, että
kainalossa olisi ollut kioskista mukaan napattu päivän lehti. Ja puheita ja
yleisön reaktioita kuunnellessa he katsoivat eteensä tyynen rauhallisina, pää
ehkä hiukan painuksissa.
Näillä näytösluonteisten oikeudenkäyntien oheen oli liitetty
työkansan mielenimaisuja ja banderollimarsseja. Se kuului osana tuon ajan
informaatiosotaan. Kansan keskuuteen haluttiin luoda patrioottista
yhteishenkeä. Ilmassa leijui todellinen pelko sosialistisen
yhteiskuntajärjestelmän romahtamisesta. Tavoitteena
oli myös varoittaa kansaa, että se pysyisi uskollisena vallanpitäjille.
 |
| Teollisuuspuolueen oikeuskäsittelyyn liittyvä kansanjoukon mielenosoitus |
Syytettyjä valmistettiin tuohon oikeudenkäyntinäytökseen
aivan erityisellä tavalla. Heitä vaadittiin yhteistyöhön. Oli kyse
velvollisuudesta. Ja he taipuivat osaansa. Monet syytetyistä eivät edes
yrittäneet puolustella, he vaikenivat ja ottivat kantaakseen oman roolinsa.
Vaikka kaikki tiesivät, ettei mitään salaliittoa ollut eivätkä he pyrkineet
mitään valtaa kaatamaan. Syytetyiltä vaadittiin uhrautumista maan hyväksi.
Vaikea siinä on vastustaa, jos se on ainoa mahdollisuus, ettei tulisi itse
mustamaalatuksi ja pilaisi samalla lähiomaisten elämän.
Wikipedian tiedon mukaan Salainen poliisi OGPU käytti myös
kidutusta saadakseen syytetyt tunnustamaan.
Syytetyt myönsivät kaiken. Oikeudessa he tyytyivät pyytämään
armoa. He pyysivät heidät säästämään kuolemalta ja totesivat, että aikovat
vastedes omistaa kaiken tarmonsa neuvostovaltion hyvinvoinnin eteen, puolustaa
pyyteettä sosialistista isänmaataan.
Taustana oli täysin mielivaltaisesti kehitelty, maan alla
toiminut vastavallankumouksellinen organisaatio ja pyrki tuhoamaan
neuvostovallan. Se oli perustettu vuonna 1925 ja vuonna 1928 nimeksi oli otettu
Teollisuuspuolue. Vuonna 1929 siihen
olisi kuulunut noin 2000 jäsentä. Pääsyytettynä ollut professori Leonid Ramzin tunnusti johtaneensa
tuota organisaatiota. Toiminta oli hänen tunnustuksensa mukaan järjestelmällistä,
Teollisuuspuolue oli harjoittanut sabotaasia ja valmistellut ulkovaltojen
hyökkäystä Neuvostoliittoon. Enää ei
siis tyydytty pelkkään tihutyöhön, niin kuin edellisessä jutussa. Ulkomaisten
yhteistyötoimijoiden joukkoon oli saatu jopa Ranskan pääministeri Raymond
Poincare. Ja rahoittajiksi löytyivät tsaarin Venäjän teollisuusjohtajat,
kansainväliset öljy-yhtiöt ja Ranskan sotaministeriö.
Syytekirjelmää tarkastellessa huomaa, kuinka
yksityiskohtaisesti se on tehty. Syytettyjen osallisuus on esitetty varsin
seikkaperäisesti. Sitä lukiessa kaikki tuntuu todenperäiseltä. Ymmärrän, että
tuolloin tavallisen kansalaisen oli vaikea uskoa, että sen luomiseen riittäisi
pelkkä mielikuvitus.
Juttu oli salaliittotarinoiden
kirjoittajien taidetta. Monet Euroopan maat oli kuvioissa mukana, myös
Suomi. Olihan tuolloin Lapuan liike
voimissaan. Timo Vihavainen kirjoittaa blogissaan (http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2014/09/pannaan-pakotteita.html),
että myös L.K.J. Ståhlbergin muilutus oli osana tätä raakaa neuvostovastaista
peliä. Suomen entinen presidentti oli tarkoitus viedä Neuvostoliiton puolelle
ja murhata hänet. Sillä lailla maa voitiin laittaa vastuuseen presidentin
murhasta ja tuoda sille lisää ahdinkoa. En löytänyt Krylenkon syytekirjelmästä tuota
tietoa, mutten epäile, etteikö se voisi pitää pakkansa. Ja sarkasminakin se kuvaisi osuvasti aikaa.
Iosif Telmanin kirjoituksessa
tuodaan esiin muutamia kuulusteluissa ilmenneitä sisäisiä ristiriitaisuuksia,
jotka kuitenkin pyrittiin ohittamaan vaieten. Erään Teollisuuspuolueen johtoon
kuuluneen henkilön väitettiin antaneen ohjeita, vaikka tämä oli tuolloin jo
kuollut. Niin ikään puolueen johtaja Leonid Ramzin totesi kuulleensa eräitä
keskeisiä asioita kuulustelijoilta,
…
Leonid Ramzin (1887-1948) ansaitsee lisävalaisua. Hän oli
merkittävä tutkija ja teknillisen valtionyliopiston professori. Hänen
toimintansa oli 1920-luvulla hyvin monipuolista. Toisaalta hän teki uutta
avaavaa, Neuvostoliiton sähköistämisen kannalta keskeistä perustutkimusta,
toisaalta hän toimi tulosvastuullisella periaatteella toimivan lämpöteknisen
instituutin johdossa. Hän joutui olemaan työnsä vuoksi aktiivisesti
yhteistyössä eri ulkomaalaisten yritysten ja organisaatioiden kanssa. Hänen
piti ottaa oppia ulkomaisista saavutuksista ja muiden maiden tutkijoiden aikaansaannoksista. Tämän vuoksi hän matkusteli paljon ulkomailla
tapaamassa tutkijakollegoitaan. Todettakoon, että vuonna 1922 jopa itse Lenin
joutui hälventämään häneen kohdistettuja epäluuloja. Nähtävästi nuo yhteydet
ulkomaille lopulta nostivat hänet siihen valtiovallan tarvitsemaan syntipukin
asemaan. Hänestä oli helppo tehdä vastavallankumouksellisten voimien
yhteyshenkilö. Ja kademieltäkin hän saattoi herättää, mikä kasvoi helposti
vihaksi.
…
Oikeuskäsittely kesti tällä kertaa vain 13 päivää.
Seitsemäntenä joulukuuta vuonna 1930 Andrei Vyšinski julisti tuomiot Neuvostoliiton
korkeimman oikeuden edessä. Viisi syytetyistä - etunenässä pääsyytetty Leonid
Ramzin - tuomittiin kuolemaan. Kolme muuta tuomittiin vankeuteen, yksi
kymmeneksi vuodeksi, kaksi muuta kumpikin viideksi vuodeksi. Tuomion julistusta
seurasivat raikuvan aplodit ja riemunhuudot. Dokumenttielokuvassa ainakin
eräiden ihmisten ilmeissä näkyy tyytyväisyyttä heidän rynnätessä täpötäydestä
juhlasalista ulko-ovelle, mutta kyllä siellä rehellisyyden nimissä näkyi myös
häkellystä. Tosin heti seuraavana päivänä kuolemantuomiot muutettiin
pakkotyöksi. Dokumenttielokuvan
lopussa on teksti, jossa päätöstä perustellaan mm. tuomittujen vilpittömällä
katumisella.
”Teollisuuspuolueen oikeuskäsittely
avasi koko proletaariselle maailmalle Neuvostoliiton luokkavihollisen mitä julmimmat
kasvot. Omilla todistuksillaan syytetyt riisuivat oman vastavallankumouksellisen
järjestönsä aseista ja auttoivat paljastamaan uuden intervention Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostovaltaa ei ohjaa koston tunne,
erityisesti kun on kyseessä vaarattomaksi tehdyt, oman rikoksensa tiedostaneet
ja sitä katuvat henkilöt. Siksi Neuvostoliiton toimeenpanevan keskuskomitean
puhemiehistö on päättänyt muuttaa Teollisuuspuolueen johtajille langetetut
kuolemantuomiot 10 vuoden vankeusrangaistuksiksi.”
Lopussa vielä varoitetaan, että vaara ei ole vielä ohitse.
Eli kansalaisia kehotetaan valppauteen.
Kaikki muut tuomituista Ramzinia lukuun ottamatta vietiin
heti kärsimään rangaistustaan. Hänet oikeus lähetti sisäministeriön erityisvirastoon,
jossa mies saattoi jatkaa tutkimus- ja kehitystyötään uuden höyrykattilan
parissa. Hänet vapautettiin vankeudesta vuonna 1936.
Syksyllä 1943 Ramzin oli ehdolla Neuvostoliiton
tiedeakatemiaan. Hänen ansionsa tieteen saralla olivat aivan ylivoimaiset ja kiistattomat.
Odotettiin, että hänet valitaan. Hänen työtoverinsa on kertonut, että Ramzin itse
oli hyvin iloinen ehdokkuudestaan ja oli todennut olevansa kiitollinen
”isännälle” (tarkoittaen Stalinia) tämän arvostuksesta tekemäänsä tutkimustyötä
kohtaan. Akatemia itse kuitenkin
valitsee jäsenensä ja kyseessä on salainen äänestys. Niinhän siinä kävi, että
Ramzinia ei valittu. Hän sai vain yhden puoltoäänen. Teollisuuspuolueen haamu
oli jäänyt vahvana ihmisten mieliin. Akatemian koostui aikansa sivistyneistöstä
mutta heidänkin mieliin oli perusteellisesti syötetty propaganda pureutunut.
Ramzin jatkoi tutkimustyötä kuolemaansa saakka mm. lämpökattiloiden
kehittämisessä ja lämpötekniikan parissa. Hän kuoli vuonna 1948.
Leonid Ramzin oli lämpötekniikan alalla aikansa
merkittävimpiä tutkijoita koko maailmassa. Hän teki pyyteettä työtä tieteen
hyväksi. Vaikka monet kollegat eivät Iosif Telmanin artikkelin mukaan suostuneet
tuon oikeusjutun jälkeen häntä edes kättelemään. Hänen saavutuksensa olivat
kiistattomat mutta joutui kuitenkin ylenkatsotuksi. Toki oli myös niitä, jotka arvostivat hänen
tieteellistä toimintaansa ja heidän ansiostaan Ramzin pääsi tutkimuslaitoksissa
ja korkeakouluissa johtoasemiin.
Ramzinin tapaus on häkellyttävä elämäntarina. Moni olisi jo
luhistunut, mutta jokin voima vei Ramzinia eteenpäin. Hän jaksoi uskoa, että
hänellä on elämässä vielä tärkeää annettavaa. Ehkä juuri siksi hän päätyi
menemään valtiovallan järjestämään näytelmään mukaan ja tunnustamaan
olemattomat rikoksensa.
 |
| Leonid Ramzin |
Olen viime aikoina tutustunut Neuvostoliiton tiedemaailman
henkilöhistoriaan. Vastaani on tullut useita suurin vastoinkäymisiä kokeneita
ihmisiä, joita on vienyt elämässä eteenpäin suunnaton intohimo tutkimustyöhön.
Esimerkiksi merkittävä filosofi Aleksei Losev teki tutkimustyötään tietämättä
varmuudella, saako hän niitä koskaan julkaistua. Hän totesi kerran
kirjoittavansa arkeologeille. Ehkä he voivat joskus tutustua tuon ajan
tieteellisiin saavutuksiin.
3)
Metro-Vickers
Metro-Vickersin tapauksessa vuonna 1933 oikeuteen tuotiin englantilaisia
sähköalan yrityksen insinöörejä. Nyt siirryttiin oman maan kansalaisten ohella
jo vieraan vallan agentteihin. Heitä siis syytettiin kansainvälisestä
vakoilutoiminnasta. Lisäksi juttu oli
Neuvostoliiton historiassa ensimmäinen, kun oikeuden eteen tuotiin niin paljon
ulkomaalaisia. Muuten se ei paljoa eronnut kahdesta edellisestä. Tämäkin
oikeuskäsittely oli julkinen. Se taisi saada kai enemmän kansainvälistä huomiota
kuin nuo edelliset.
Tähän liittyy kuriositeettina kiinnostava seikka. Juttua
seuraavien brittitoimittajien joukossa oli agenttien asiantuntija, itse Ian Fleming – tuo 007-hahmon luoja. Hän toimi tuohon aikaan toimittajana ja
raportoi oikeusistunnosta Englantiin. Tuolloin tietoliikenneyhteydet olivat
erilaiset kuin nykyisin. Fleming oli keksinyt näppärän ratkaisun. Hän kirjoitti
oikeusistunnosta raportin, heitti valmiin liuskan ikkunasta juoksupojalle, joka
kiirehti lennättimeen sitä lähettämään saaden siten uutisensa välitetyksi
kotimaahansa hieman nopeammin kuin kilpailevat toimittajakollegat.
Neuvostoliiton salainen poliisi OGPU pidätti yhdentenätoista
maaliskuuta 1933 Moskovassa kuusi englantilaista ja kymmenen venäläistä
insinööriä. Kaikki he olivat englantilaisen sähköalan yrityksen Metro-Vickersin
palveluksissa. Britannian kansalaisille esitettiin syyte englantilaisen
organisaation hyväksi Neuvostoliitossa tehdystä vakoilusta ja erinäisistä
tihutöistä, venäläiset saivat syytteet avustuksesta. Pidätykset nostivat
Englannissa protestien myrskyn. Vaadittiin pidätettyjen välitöntä
vapauttamista. Pääministeri piti pidätettyjä syyttöminä tietämättä mitään
syytteistä ja todisteista.
Kanadalainen Gordon Morrell on kirjoittanut asiasta
tutkimuksen, jota käytetään eräänä lähteenä kirjoituksessa, johon
minunkin tietoni osaltaan perustuvat. Pidätykset tehtiin hänen mukaansa
Perlovkassa sijainneessa huvilassa,
jonka Metro Vickers oli vuokrannut käyttöönsä.
Kun pidätetyille oli esitetty syytteet ja kun heitä oli
kuulusteltu, niin eräät syytetyistä jopa myönsivät toimineensa vakoojina.
Tarkemmin asiaa tarkasteltaessa kävi kuitenkin ilmi, etteivät he tosiasiassa
olleet myöntäneet olleensa vakoilijoita siinä merkityksessä kuin sana
länsimaisessa kielenkäytössä ymmärretään.
Syytetyt ovat itse kuvanneet vankilaoloja ja kuulusteluja.
Niistä on käynyt ilmi, että kuulustelijat käyttivät erinäistä suostuttelua ja
henkistä painostusta saadakseen heidät tunnustamaan syyllisyytensä. Myös uuvutustaktiikkaa käytettiin,
kuulusteltavalle ei esimerkiksi annettu tuntikausiin juotavaa. Tällä tavalla
eräs syytetty saatiin allekirjoittamaan tunnustus.
Eräässä tilanteessa oli alettu ”veljeillä” eli oli annettu
”ystävällismielinen neuvo”, jotta syytetty olisi ymmärtänyt neuvostoliittolaisen
oikeuden toimintaa. Sen mukaan reilun tunnustuksen tehnyt on aina edullisessa
asemassa ja hänet voidaan usein jopa vapauttaa. Myös suoranainen kiristys
kuului asiaan. Todettiin, että jos syytetty ei tunnusta vuorokauden kuluessa,
niin sitten on jo liian myöhäistä ja seuraukset voivat olla hirvittäviä.
Eräs venäläinen työkaveri oli samaan aikaan
ristikuulustelussa erään englantilaisen kollegansa kanssa. He olivat työskennelleet
yhdessä Bakussa turbiinin asennustöissä. Venäläinen oli hyvin huonokuntoinen,
kalpea, jännittynyt ja hermostunut. Mies vältti katsomasta englantilaista
kollegaansa silmiin ja vastatessaan kysymyksiin englantilaisen mielestä oli
selvää, että mies valehteli pakon edessä ja häpesi puheitaan. Tämän jälkeen
ristikuulustelu jatkui englantilaisen kanssa ja tätä painostettiin tekemään
tunnustus. Käytettiin eräänlaista väsytystaktiikkaa.
….
Juttu oli poliittisesti erittäin tärkeä, mistä osoituksena
on se, että oikeuskäsittelyyn osallistuivat tuon ajan korkeimmat mahdolliset
henkilöt. Istunnon puheenjohtajana oli Vasili Ulrich(1889-1951), Neuvostoliiton
korkeimman oikeuden sotakollegion puheenjohtaja. Hän oli keskeinen toimija myös
30-luvun myöhemmissä poliittisissa oikeusistunnoissa ja on mm. kirjoittanut
pidätysmääräykset Jagodasta ja Ježovista.
Syyttäjinä oikeusistunnoissa toimi Andrei Vyšinski, avustajanaan Grigori
Roginski (1895 – 1959). Roginski oli Vyšinskin sijainen, joka joutui myöhemmin
itsekin vainotuksi. Aloitteentekijänä hänen pidättämiseensä vuonna 1939 oli
kukas muu kuin itse Vyšinski.
Todettakoon, että mies sai 15 vuoden tuomion ja kärsi rangaistuksensa.
Venäläisten osalta
syytökset koskivat ilkivaltaa ja tihutöiden järjestämistä. Syyttäjä Vyšinski
ilmoitti istunnossa, että vahingon aiheuttaminen toteutettiin brittien
käskystä. He siis tavallaan lahjoivat neuvostoliittolaiset asiantuntijat.
Taustalla on vuonna 1927 (tai toisen lähteen mukaan vuonna
1928) voimaan tullut asetus, jonka mukaan mikä tahansa tulipalo tai
teollisuuslaitoksiin kohdistunut onnettomuus käsitellään ensi alkuun
poliittisena provokaationa ja tarkastetaan, onko sen aiheuttajana
”luokkaviholliseksi” katsottava taho.
Tuohon aikaan elettiin viisivuotiskautta, jolloin maan
teollistumista pyrittiin kovasti nopeuttamaan. Kasvuvauhti oli huimaa. Tehtaiden
ja voimalaitosten rakentamista kiirehdittiin, minkä vuoksi tapahtui huomattavan
paljon erilaisia onnettomuuksia ja konerikkoja. Kaiken lisäksi työntekijät
eivät vielä kyenneet hallitsemaan koneisiin liittyvää tekniikkaa.
Eikä voi sanoa, että Metro-Vickersin toiminta olisi ollut
ihan puhdasta. Insinöörit tunnustivat, että oli tapauksia, jolloin
brittilaitteissa oli puutteita, mutta he ehdottomasti kielsivät niiden
johtuneen tietoisesta toiminnasta ja kiistivät, että Neuvostoliittoon olisi
varta vasten toimitettu kelvottomia laitteita.
30-luvun alusta lähtien maan voimaloissa tapahtui
huomattavia onnettomuuksia ja laiterikkoja. Syitä niihin piti kuitenkin etsiä
muualta kuin mistä valtion syyttäjänvirasto olisi halunnut. Esimerkkinä
mainitaan Kaširan voimalaitoksessa huhtikuussa 1931 tapahtunut onnettomuus,
minkä vuoksi koko Moskova jäi joksikin aikaa ilman sähköä. Se johtui joen
vedenpinnan noususta ja eräistä itse voimalaitokseen liittyvistä
rakenteellisista ongelmista.
Oikeuskäsittelyssä ja sen valmistelussa edettiin ripeästi.
Oikeusistunnot alkoivat jo kuukausi pidätysten jälkeen. Ne kestivät kuusi
päivää. Huhtikuun 18. päivänä julistettiin päätökset.
Kaikki venäläiset syytetyt yhtä lukuun ottamatta
julistettiin syyllisiksi ja heidät tuomittiin vankeusrangaistuksiin, jotka
olivat pituudeltaan kolmesta kymmeneen vuotta.
Yksi Britannian kansalainen vapautettiin todisteiden puuttuessa. Muut
viisi englantilaista insinööriä julistettiin syyllisiksi. Kolme heistä
karkotettiin maasta. Kaksi sai kahden ja kolmen vuoden vankeustuomion. Mutta
hyvin pian myös nuo vankeuteen tuomitut karkotettiin maasta eikä tuomioita siis
pantu käytäntöön. Noin vapaasti ilmaisten kyseessä oli ulkomaalaisten
osalta eräänlainen nahkapäätös. Mutta omat ongelmansa se toi, sillä eräillä
tuomituilla oli muotoutunut maahan tiiviit siteet (mm. parisuhde).
 |
| Metron rakennustyömaata 30-luvun Moskovassa |
Neuvostoliitossa vakoilu käsitettiin eri lailla kuin
Länsi-Euroopassa. Tätä eivät Metro-Vickersin työntekijät olleet sisäistäneet. Maassa
voitiin rangaista niitä ulkomaalaisia, joilla oli jotakin sellaista tietoa maan
elämästä, minkä viranomaiset katsovat olevan maalle vahingoksi. Siis vallanpitäjät itse voivat päättää siitä,
oliko nuo tiedot tarkoitettu ulkomaalaisten silmiin ja korviin.
Tutkinnassa mukana olleet Vyšinski ja hänen avustajansa
Roginski käyttivät oikeusjutussa hyväksi tietoja syytettyjen menneisyydestä.
Eräällä syytetyllä (Allan Monkhouse) oli vallankumouksen ja kansalaissodan
aikana ollut yhteyksiä Venäjään. Hän oli tulkkina, kun Britannian sotilasjoukot
osallistuivat Argankelissa valkokaartilaisten sotatoimiin. Siellä hän oli
tutustunut Metro-Vickersin edustustossa Neuvostoliitossa toimineeseen K.S. Richardsiin,
jonka oli todettu toimineen kansalaissodan aikoihin tiedustelupalvelussa.
Richardsia ei pidätetty, koska hän ei ollut pidätysten aikoihin
Neuvostoliitossa. Richards oli kuitenkin Metro-Vickersin palveluksessa ja hänen
oli selkeästi todettu kuuluneen brittiläiseen tiedustelupalveluun. Sen sijaan
Monkhousen ja muiden syytettyjen vetämistä mukaan tiedustelupalveluun sopii
yllä mainitun Gordon Morrellin mukaan epäillä, sillä he elivät kovin avoimesti
ja varomattomasti. Työntekijät eivät mielestään nähneet maassa mitään erityisen
salaista. Morrellin mukaan asiat on kuitenkin laitettava kontekstiinsa.
Syytettyjen tietoja voitiin liittää laajempiin yhteyksiin, joiden avulla
Britanniassa pystyttiin arvioimaan Neuvostoliiton taloudellisia voimavaroja ja
sillä lailla voitiin ymmärtää Euroopan voimatasapainoa. Noilla tiedoilla oli erityisen
paljon merkitystä Euroopassa vuonne 1933, kun Hitler oli juuri noussut
valtaan.
Yhteenvedoksi lainaan lähteeni ohessa ollutta asiantuntijan
radiohaastattelua. Vyšinski puhui oikeudenistunnossa mm. siitä, mikä
luokitellaan vakoiluksi. Hän laajensi sitä sellaisille alueille, joka ei
englantilaisten omaan käsitykseen mahtunut.
Lähteessäni todetaan, että Metro-Vickersin insinööreillä oli
tuolloin varmasti käsissään tietoa, jonka hankinnassa heitä voitiin syyttää
vakoilusta. Olivathan he esimerkiksi olleet rakentamassa Moskovan metroa, jonka
tiloja käytettiin varmasti muuhunkin kuin liikenteeseen. Mutta haastatellun asiantuntijan mukaan
heidän tietonsa eivät kuitenkaan sovi mihinkään tavanomaisissa vakoilufilmeissä
esiintyviin mielikuviin. Englantilaisia voitiin
silti aiheesta pitää jollain lailla syyllisinä.
Oikeuden päätöksen haluttiin olevan signaalina sekä
ulkomaalaisille että myös oman maan kansalaisille. Se antoi selkeää viestiä
heille siitä, miten ulkomaalaisiin piti suhtautua. Kehotettiin varovaisuuteen
oltaessa ulkomaalaisten kanssa tekemisissä.
Lähteenäni olevassa artikkelissa raapaistaan hieman myös nyky-Venäjän
lainsäädäntöä. Sen mukaan nykyisin Venäjällä
oleva laki kutakuinkin mukailee tuota vanhaa neuvostoliittolaista vakoilua
luonnehtivaa lakia. Ja siitähän on olemassa surullisen kuuluisia tulkintoja
”ulkomaisista toimijoista Venäjällä”.
IV.
Kohti suuren terrorin vuosia
Yliopistotehtävien jälkeen meistä odottivat vaativammat
haasteet.
Andrei Vyšinskin asema valtakunnallisessa hallinnossa
vahvistui. Vuonna 1931 hän nousi Venäjän federaation valtionsyyttäjäksi (eli
”prokuraattoriksi”) . Siinä virassaan hän oli vuoteen 1934. Maan
kansankomissariaatissa (eli hallituksessa) hän oli vuosina 1931-1933 oikeusalan
varakansankomissaarina (länsimaalaisittain ilmaistuna varaoikeusministeriä vastaavassa asemassa).
Vuodesta 1933-35 hän oli Neuvostoliiton
syyttävänvirastossa ensimmäisenä
varavaltionsyyttäjänä (Neuvostoliiton ”varaprokuraattorina”). Ja viimein vuonna 1935 hän nousi
Neuvostoliiton varsinaiseksi valtionsyyttäjäksi, joka siis kutakuinkin vastaa
suomen oikeuskansleria. Hän oli tuolloin valtion ylin lainvalvoja. Siinä
tehtävässä hän oli vuoteen 1939. Tuohon aikaan sijoittuvat suuren terrorin
vuodet, käytiin laajoja poliittisia ja puolueen johtohenkilöitä vastaan
suunnattuja oikeudenkäyntejä, joista merkittävimmissä Andrei Vyšinski toimi
pääsyyttäjänä. Ja noiden vuosien toiminnastaan hän on saanut kontolleen nimityksen
Punainen pyöveli. Hänen
äänensävyltään kuivakas ja tunteeton, välitöntä kuolemantuomiota huutava
vaatimus on jäänyt kaikumaan muistona edesmenneen Neuvostoliiton kauheimmasta
ajanjaksosta.
…
Mennään vielä vuoteen
1931. Lainaan Aleksandr Zvjagintevin artikkelia. Se kertoo kehittymässä olevasta ilmapiiristä.
Joulukuussa 1931 Vyšinski piti esitelmän Venäjän
kansankomissariaatin eräässä avoimessa kokouksessa liittyen Stalinin julkiseen
kirjeeseen. Hänen uransa oli nousukiidossa ja näkemykset alkoivat saada yhä
suurempaa painoarvoa. Hänen esiintymisiään alettiin julkaista yhä enemmän. Ja
tietysti hän ensimmäisten joukossa reagoi kaikkiin Stalinin esiintymisiin ja
puheenvuoroihin ja myös pyrki toteuttamaan tämän ideoita omassa virassaan.
Esitelmä oli laaja katsaus tuon ajan ilmapiiriin. Tuolloin
valtakunnassa leijui trotskilaisuuden uhka ja nimenomaan heitä tarkoittaen
Vyšinski toteaa seuraavaa:
”Jotta olisimme säälimättömiä noita
vihollisia kohtaan ja jotta ei mentäisi virheellisesti heidän kanssaan
keskusteluihin, meidän on kyettävä tunnistamaan nuo viholliset, tietämään,
missä he ovat ja miten heidän vihamielisyytensä meidän asiaamme kohtaan voi
ilmetä ja ilmenee”.
Toisin sanoen, ei ollut avoimuutta, keskusteluihin ei saanut
oletettujen vihollisten kanssa mennä, vaan heidät oli tunnistettava ja näin
ollen tuomittava etukäteen. Tässä yhteydessä Vyšinski vihjaa tiettyihin
virastoihin ja laitoksiin. Esimerkiksi Moskovan oikeustieteellisessä
instituutissa oli eräs opiskelija varomattomuuttaan erehtynyt sanomaan, että
puolue ajaa talonpoikia väkisin kolhooseihin.
…
On esitetty arveluja, että Shahtinskin ja Teollisuuspuolueen
kaltaisten oikeusjuttujen myötä Stalin oli ikään kuin valmistelemassa 30-luvun
suuria puhdistuksia. Näin ollen hänellä olisi jo ollut mielessä jonkinlainen
käsikirjoitus maan sisäisestä kehityksestä.
Edessä häämöttäisi punaisen terrorin loppunäytös. Tällaista kuvaa absoluuttisen pahuuden
riivaamasta johtajasta nykyisin luodaan. Se tuntuu sopivalta stereotypialta
meidän aikaamme. Menen liian suuriin saappaisiin, jos alan tuollaisia pohtia.
Olen aiemmin pohtinut joulukuussa 1934 tapahtunutta Leningradin puoluejohtajan
Sergei Kirovin murhaa, jota todelliset asiantuntijat eivät pidä Stalinin työnä.
En pidä Stalinia niin älykkäänä, että hän olisi voinut suunnitella yhden
valtion kehitystä vuosiksi eteenpäin. Neuvostoliitto eli suurta murrosta ja
samanaikaisesti kaaosta. Maan teollistuminen ja kehitys oli rajua. Toisaalta
totalitaristinen terrori piti sitä koossa. Kirovin murhan jälkeen Stalin lienee
pelännyt oman henkensä edestä. Jonkinlaiseksi psykopaatiksi hän kehittyi, niin
kuin monet ovat arvelleet.
Sergei Kirovin nähtävästi murhasi mielenhäiriöön joutunut
puolueesta erotettu virkailija. Stalinin käsikirjoitukseen sopi, että se
pantiin hänen poliittisten vastustajien johtaman salaliiton tiliin. Ja noita
mielikuvituksesta kehiteltyjä salaliittojahan maassa riitti, kuten yllä
olevista oikeusjutuistakin ilmenee. Se tuntui olevan hyvä keino ohjata kansaa,
pitää mieli valppaana, sillä lähistöllä saattaa oleilla vihollinen.
Totta kai Stalin joutui murhan johdosta paniikkiin ja se
piti tulkita ”hyödyllisellä” tavalla. Siihen kohtaan trotskilainen salaliitto osui
kuin nyrkki silmään. Näin tuosta murha oli sytykkeenä uusille massapidätyksille
ja terrorille.
…
Tutustutaan yhteen näkemykseen siitä, miten tuo terroriaalto
lopulta. Sen esittää historian tutkija Juri
Zhukov. On todettava, etä kyseessä on vanhoillisen linjan tutkija, jonka
päätelmät tuntuvat joskus oudoilta. En ole hänen ajatteluunsa nyt paljoakaan
tutustunut enkä tunne häntä laajemmin. Eräässä dokumenttielokuvassaan hän
esitti ajatuksiaan ja niistä nyt hieman kerron.
Hän sanoo pohjustavansa näkemyksensä arkistotietoihin, joten ei hän
kaikkea päästä keksi. Stalinin hän kai kuitenkin näkee valtavirtaa
positiivisemmassa valossa, mikä luo mieheen epäilyksen varjoa.
Zhukov kertoo, että sytykkeenä terrorille oli uuden,
sittemmin vuonna 1936 hyväksytyn perustuslain suunnittelu. Tuli tarve uudistaa
vuonna 1924 hyväksytty perustuslaki, joka oli jo osoittautunut
vanhentuneeksi. Vanhan perustuslain
mukaan Neuvostoliiton piti ohjata maailmanvallankumousta. Nyt kansainvälinen
tilanne oli muuttunut ja sellaiset ajatukset piti unohtaa. Uusi perustuslaki oli määrä hyväksyä vuonna
1936. Silloin se myös hyväksyttiin ja se tunnetaan historiassa ”Stalinin
perustuslakina”. On arvioitu, että Stalin nosti 30-luvulla Vyšinskiä merkittävämpään
asemaan juuri tuon perustuslakiuudistuksen vuoksi.
Keskeinen uuteen perustuslakiin kaavailtu uudistus koski
vaalilakia. Tähän asti vaalijärjestelmä oli ollut monimutkainen. Kansa ei ollut vaaleista kovin kiinnostunut
ja tuota kiinnostustasoa haluttiin nostaa.
Tähän asti kansalaiset olivat ilmaisseet kantansa julkisesti kättä
nostamalla. Nyt vaalijärjestelmää suunniteltaessa haluttiin mukailla
länsimaista vaalijärjestelmää. Suorista listoista haluttiin luopua.
Näköpiirissä olivat suorat ja salaiset vaalit, joissa valitsijoiden eteen tuotaisiin
vaihtoehtoja. Suorat listat jäisivät unholaan.
Katsomassani dokumentissa ilmaistiin nykyisin hullulta
tuntuva käsitys, johon ovat yhtyneet myös ulkomaalaiset tutkijat. Sen mukaan on
päätelty, että jos tuo suunniteltu järjestelmä olisi alkanut toimia vuonna 1936
täysin suunnitelmien mukaisesti, se olisi ollut maailman demokraattisin. Tuo suunnitelma ei kuitenkaan koskaan
toteutunut. Ja jarruna oli ajatus, jonka mukaan vaaleissa piti kansalle antaa
vaihtoehtoja, mistä valita.
Useilla alueilla johdossa ns. ensimmäisinä sihteereinä oli
entisiä vallankumouksellisia, joilta puuttui pohjakoulutus eivätkä he olleet
kykeneviä toimimaan johtotehtävissä. Monella oli taustalla hyvin alkeellinen
koulutus. Lisäksi Stalin oli huomannut, että heidän kansansuosionsa oli
nollassa.
Kuitenkin Neuvostoliitossa oli meneillään mitä
merkittävimpiä uudistuksia. Maatalouden hoito toi ongelmia. Teollisuus oli
ensimmäisen viisivuotiskauden aikana huimassa nousussa, muttei siinäkään
ongelmilta vältytty. Poliittisilta johtajilta puuttui asiantunteva näkemys
teollisuuden kehittämiseen.
Mitättömän koulutuksen omaavalla vallankumousjohtajalla ei
ollut kykyä tehdä päätöksiä esimerkiksi jonkin massatuotantoon pyrkivän
metallurgisen kombinaatin toiminnasta. Tarvitaan asiantuntijatietoa.
Tilannetta haluttiin korjata. Mutta ongelma oli siinä,
miten. Kukaan ei tietenkään halua lähteä paikaltaan, jonka hän katsoo
ansainneensa omalla uhrautuvalla työllään uuden yhteiskunnan hyväksi.
Ja siihen löydettiin yksi ratkaisu – salaiset vaalit, joissa
kansa valitsee mieleisensä johtajan eri ehdokkaista. Näin siis Stalin näki
Zhukovin mukaan sosialistisen kansanvallan perinteen. Suosion nostamiseksi hän
halusi, että vaalissa ehdokkaiksi voitaisiin nostaa myös puolueen ulkopuolisia
henkilöitä.
Kaikkien epäonnistumisten jälkeen väestö ei lainkaan pitänyt
alueiden johdossa olevista puolueen ensimmäisistä sihteereistä. Tällöin
vapaissa vaaleissa aluejohtajia ei valittaisi jatkamaan uudestaan tehtävissään.
Zhukov päättelee arkistojen ja jonkin ihmeellisen logiikan pohjalta, että
tuolloin ei olisi kehittynyt laajoja poliittisia vainoja. Zhukovin mukaan juuri alueiden ensimmäiset
sihteerit loivat alun terroriaallolle. He pelkäsivät oman asemansa puolesta ja
ryhtyivät siksi alueellaan vaatimaan puhdistuksia.
Suunnitelma uudesta vaalilaista nosti luonnollisesti
alueiden johtohenkilöiden keskuudessa hälytyskellot soimaan. He pelästyivät,
koska tajusivat että heidän asemansa oli uhattuna. Ja nousivat
vastahyökkäykseen. Ensimmäisenä Stalinin luokse riensi Robert Eihe (1890 –
1940), Siperiassa toimiva puoluejohtaja ja aluepomo. Hän varotti Stalinia, että
alueilla on paljon valtionvastaista ja puolueenvastaista toimintaa ja vapaissa
vaaleissa tällaiset kansakuntaa hajottavat voimat voivat päästä valtaan.
Ja hänen jälkeensä muutkin johtajat liittyivät samaan
kuoroon vaatimaan oman alueensa puhdistamisesta neuvostovastaisista
sosialistisen järjestelmän vihollisista. Jos nuo voimat pääsevät valtaan, niin
siihen kaatuu koko sosialismi, he totesivat.
”Miten voidaan puhua vaihtoehtoja
käsittävistä vapaista vaaleista, jos puolueen elimet kohtaavat jatkuvasti
salaliittoja ja luokkavihollisia, jotka tässä vaiheessa jo odottavat noita
uusia vaaleja, joiden myötä he pääsevät valtaan ja voivat sitten kaataa
neuvostovallan.”
Zhukovin mukaan toimissaan olevat aluejohtajat esittivät,
että ensin pitää eliminoida nuo kansanviholliset ja sen jälkeen sitten voidaan
alkaa puhua vapaista vaaleista.
Jonkin aikaa Stalin pyrki panemaan vastaan. Oli jopa yksi
juoni, jonka perusteella valta voitaisiin saada vaihtumaan. Tehtiin asetus, jonka perusteella yli
miljoona talonpoikaa vapautettiin vankeudesta. Heidät oli aikanaan tuomittu
vankeuteen ns. lain
kolmesta tähkylästä perusteella. Kyseessä oli surullisen kuuluisa kolhoosien
omaisuutta suojeleva laki. Lain perusteella voitiin tuomita kohtuuttoman
pitkään vankeuteen jokainen, joka oli joka oli nälissään poiminut virallisesti
kerätyn ja kirjatun elonkorjuusadon jälkeen muutaman porkkanan tai kaalinkerän
tai vaikka vain kourallisen poimimatta jäänyttä viljaa. Laki oli säädetty
vuonna 1932.
Andrei Vyšinskin kerrotaan olevan henkilö, joka tuota
amnistiaa ehdotti. Se toteutettiin vuonna 1935. Näin Vyšinski vapautti nuo noin
miljoona talonpoikaa, minkä tuli toimia aikapommin tavoin seuraavissa
vaaleissa. Tuskin oli odotettavissa,
että nuo vangitut talonpojat äänestävät puolueen ensimmäisiä sihteerejä
jatkamaan toimessaan.
Zhukov luonnehtii, että alueiden ensimmäiset sihteerit
saivat tuossa kädenväännössä Stalinista erävoiton. Stalin joutui tekemään
valinnan. Joko hän antaa periksi aluejohtajille sallien heidän teloituttaa
keksityt kansanviholliset tai sitten hän jatkaa peliä omaksutuilla säännöillä.
Niinpä sitten Stalin teki ratkaisunsa. Kansanvihollisiksi
joutuivatkin nuo alueiden ensimmäiset sihteerit. Siitä alkoivat puhdistukset.
Kuolemanpyörä pääsi vauhtiin. Vaalilain uudistus ei kokonaisuudessaan
toteutunut. Kansalaiset eivät saaneet vaihtoehtoja.
Suuret
oikeudenkäynnit alkoivat virallisesti elokuussa vuonna 1936. Ensimmäisenä
oli vuorossa trotskilaisuudesta syytetyt Zinovjev ja Kamenev. Siitä seurasi muita. Niistä rakentui vyyhti,
jossa perheen jäseniäkään ei armahdettu.
V.
Andrei Vyšinskin myöhempiä elämänvaiheita
Andrei Vyšinski toimi korkeimpana oikeudenvalvojana ja
valtionsyyttäjänä vuoteen 1939. Samana vuonna hänet valittiin Neuvostoliiton
kommunistisen puolueen keskuskomiteaan.
Vuonna 1939 hän nousi NKP:n keskuskomiteaan. Ja siinä
samassa hänellä oli muitakin tehtäviä. Hän oli vuodesta 1937 toiminut NL:n
tiedeakatemian oikeusalan tutkimuskeskuksen johtajana, missä tehtävässä hän
toimi vuoteen 1941.
Vuonna 1940 siirtyi NL:n ulkoministeriöön toimien ensin
ulkoasiain kansankomissaarin (eli ulkoministerin) ensimmäisenä sijaisena. Vuonna
1946 kansankomissaarin nimitys siirtyi historiaan ja maassa siirryttiin
länsimaiseen käytäntöön, eli alettiin puhua hallituksesta ja ministereistä.
Näin Vyšinskin virka-asema muuttui varaulkoministeriksi. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Vyšinski
osallistui Neuvostoliiton edustajan moniin kansainvälisiin kokouksiin ja
neuvotteluihin. Hän esiintyi Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1946. Ja hän
oli myös Lontoossa neuvottelemassa ja tekemässä sopimusta Nürnbergin
oikeudenkäynnin toimintaohjelmasta. Siellä hän innostui eräiden illallisten
alkudrinkkipuheessa vaatimaan kuolemantuomiota syytetyille, mikä häkellytti
länsimaisia kollegoja, sillä heidän oikeustajunsa mukaan siitä päättää
tuomioistuin.
Vuonna 1946 hänen asemansa varaulkoministerinä laajeni ja
sitten vuodesta 1949 Stalinin kuolemaan asti (5.3. 1953)hän toimi varsinaisena
ulkoasiainministerinä. Se oli Vyšinskin uran huipennus.
Hän jatkoi tuon jälkeen vielä ensimmäisenä varaulkoministerinä
mutta hänen varsinaiseksi toimeksi elämän loppuun saakka oli toimia
Yhdistyneiden Kansakuntien erikoissuurlähettiläänä eli Neuvostoliiton YK-
edustuston johtajana. Siellä hän sai mainetta erinomaisena puhujana ja taitavana
sanankäyttäjänä, jota kuunneltiin kiinnostuneena. Tätä taitoa hänessä osattiin
arvostaa yli blokkirajojen.
Ulkoministerin vuosista ja ajasta YK:ssa hänen kanssaan
työskennelleillä on paljon mielenkiintoisia muistoja. Voisi ehkä kaiken
positiivisen rinnalle tuoda esiin myös hänen luonteensa raadollinen puoli. Hän
oli aika ”inhottava” esimies. Hän vaati alaisiltaan täyttä uskollisuutta ja hän
saattoi kohdella näitä joskus jopa halpamaisesti. Tarvittaessa oli suoritettava
työtehtävät vaikka vapaa-ajan kustannuksella. Toisaalta ylempänä olevia kohtaan
hän oli aivan erilainen. Eräs muistelee hänen puhuneen Stalinin kanssa
puhelimessa aina seisaaltaan.
…
Stalinin kuolema nosti hänen uransa ensimmäisenkerran vaakalaudalle.
Kun sitten pian tämän jälkeen Lavrenti Berija vangittiin ja sitten teloitettiin,
niin tietojen mukaan arveltiin seuraavana olevan Vyšinskin vuoro. Tästä on
olemassa vieläkin elossa olevien henkilöiden silminnäkijähavaintoja, jotka
todistavat Vyšinskin olleen tilanteen kehityksestä huolissaan. Eräs silminnäkijä kertoo vaikuttavan kuvan,
kun Vyšinski sai virallisen tiedon Berijan vangitsemisesta. Hän painoi päänsä
alas ja istui pitkän tovin liikkumatta nojaten päätään kyynärvarteensa. Tuo on
ollut hieman kaksijakoinen asia, sillä Berija ja Vyšinski eivät olleet lainkaan
hyvissä väleissä.
Yhtä kaikki Vyšinski tiedettiin silloinkin tiukaksi Stalinin
mieheksi. Stalinin kuoleman jälkeen hän aavisti asemansa olevan uhattuna. Kun
hänet sitten siirrettiin YK:n päämajaan New Yorkiin, se tuntui hänestä jopa
pelastukselta. Hän pysyi tiiviisti uudessa asemapaikassaan eikä tainnut
juurikaan viettää aikaa kotimaassaan.
Tuon painostava ajan on täytynyt rasittaa 70 vuoden nurkilla
elävän miehen sydäntä. Ja sydänkohtauksen hän sitten kuoli kesken työpäivän.
Ehkä se oli hänelle onnellinen loppu. Hän kuoli suoraan työnsä ääreen. Vaimon
tiedetään siitä kuullessaan huutaneen, että se oli murha, mutta todistajien
mukaan hän kuoli luonnollisen kuoleman.
Vuosi 1956 sulkeutuu ehkä viimeinen sivu Vyšinskin elämässä.
Hänen toimintansa tuomittiin maassa
virallisesti.
…
Tarina huvilasta
Tähän voisi lopettaa mutta yhden tarinan vielä kerron. Se
palautuu vuoteen 1937, mutta sen tarina sai vuonna 1956 jatkoa. Kyse on
Vyšinskin itselleen hankkimasta huvilasta vuonna .
Samoihin aikoihin elettiin suuren terrorin aikaa, jolloin
järjestettiin massiivisia näytösoikeudenkäyntejä puolueen johtohenkilöitä
vastaan. Massiivisten
näytösoikeudenkäyntien aikaan tammikuussa 1937 oli syytettyinä Karl Radekin ja
Georgi Pjatakovin ohessa myös 15 muuta
puoluevirkailijaa. Yksi heistä oli Leonid Serebrjakov. Hänet tuomittiin kahdentoista
muun syytetyn kanssa kuolemaan. Vyšinskin ja Serebrjakovin kesken tapahtui
tuota ennen eli kesällä 1936 varsin ikävä tapaus. Vyšinski ihastui
Serebrjakovin huvilaan siinä määrin, että hän halusi sen itselleen. Ja sen hän
teki järjestämällä puoluetoverilleen pidätysmääräyksen. Ja tuossa tammikuun
oikeusistunnossa saatiin tuomio aikaiseksi. Tuomion saivat myös miehen perheen
jäsenet.
Esimerkiksi tytär joutui pakkotyöhön. Vyšinski sai hamuamansa huvilan
haltuunsa.
Eräässä dokumenttielokuvassa Nikolajevin tytär kertoo
tapauksesta ja myös vuodesta 1956, kun hänet vapautettiin pakkotyöstä ja hän
pääsi palaamaan Moskovaan. Hän lähti kyläilemään samalle seudulle, missä huvila
sijaitsi. Hän päätti poiketa kävelyretkellään katsomaan perheen rakasta
huvilaa. Päästyään portille hän jostain syystä tuli soittaneeksi kelloa. Hetken
kuluttua paikalle tuli ”joku nainen”, joka alkoi raivostuneena huutaa ja vaatia
naista poistumaan. Keskustelua ei syntynyt. Tuo epäkohteliaasti käyttäytynyt
nainen oli joko Vyšinskin vaimo tai tytär. Serebrjakovin tytär ei sanonut
tuolloin kokeneensa mitään kaunaa vaan hän poistui hyväntahtoisesti paikalta.
Tilanne kuitenkin kehittyi pian siihen suuntaan, että tuo laittomasti ja
kieroilemalla hankittu huvila palautui Serebrjakovin sukulaisille ja tytär
pääsi muuttamaan takaisin hänelle niin rakkaaseen paikkaan.
Tuo tv-dokumentissa kerrottu episodi toi vielä julkisuuteen
Vyšinskin perheen. He tosiaan elivät eristäytynyttä elämää. Ystäviä ei ollut ja
vuoden 1956 tapahtumat heidän on täytynyt kokea raskaina. Andrei Vyšinski sai tuomionsa vasta kuolemansa jälkeen.
Kärsijöiksi siitä joutuivat hänen vaimonsa ja tyttärensä. He saivat isän ja
aviomiehen muistosta loppuiäkseen riippakiven kaulaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti