Urkuilta Kuusankosken kesässä: Timur Khaliullin (Тимур Халиуллин)

Oikeastaan kyseessä oli urkukonsertti, mutta kun kirkossa esitettävästä urkumusiikista on kyse, vierastan konsertti-sanan käyttöä.  Tapahtuma oli keskiviikkoiltana. Väkeä oli yllättävän runsaasti, vaikka aloitusaikaa aikaistettiin viime hetkellä tunnilla. Onneksi huomasin muutoksen. Edellisellä kerralla urkuillassa läsnä oli vain kourallinen väkeä, yksittäin laskettavissa. Nyt luulisin määrän nousseen lähes sataan henkeen. Urkuri Timur Khaliullin on kotoisin Venäjältä. Se sai kirkkoon myös venäläisperäistä yleisöä. Hyvä niin.

Timur Khaliullinin sukunimi pitäisi oikeastaan kirjoittaa suomeksi ilman k-kirjainta Haliullin, sillä nimen alkuperäinen kirjoitusasu on Халиуллин. Tämä on tyypillinen kirjoitustapa ja palautuu venäläisen passin translitterointiin. Käytän nyt k-kirjainta, koska niin on omaksuttu.

Khaliullin on syntynyt vuonna 1987 eli hän on 30-vuotias. Hän toimii Venäjällä Belgorodin kaupungin filharmonian urkusolistina, soittimenaan piano, urut ja carillon eli tornikellopeli. Kaupunki sijaitsee Länsi-Venäjällä hyvin lähellä Ukrainan rajaa. Rajan takana lähimpänä on Harkovin kaupunki, eikä Kiovakaan (Kiev) ole kaukana.

Khaliullin on menestynyt useissa kansainvälisissä ja kansallisissa urku- ja pianokilpailuissa. Hän on toiminut kotimaassaan aktiivisesti musiikkikasvatuksen piirissä. Hän järjesti jo opiskeluaikana Iževskissä juonnettuja urkuiltoja. Ja hän on mm. järjestänyt lapsille klassiseen musiikkiin perehdyttäviä tapahtumia, esimerkiksi carillon- eli tornikellokonsertteja teemalla ”Belgorodin kellojensoittoa lapsille”. Hänen urkukonserttiohjelmistonsa on erittäin laaja.

 

Belgorodin filharmonia, Timur Khaliullinin työpaikka

Kuusankosken kirkon urkuja ovat urkurit kehuneet Kalevi Kiviniemeä myöten. Luulen, että urkurilla on ollut hyvin innostava Suomen matka, sillä saman matkan aikana hän on soittanut Kuusankosken lisäksi ainakin Kotkassa ja Helsingissä Kallion kirkossa. Kallion kirkon parviurut ovat uudet mutta mukailevat romanttisia urkuja, jollaiset on Kuusankoskella. Kotkan kirkon urut puolestaan ovat barokkiurut. Palaan Kallion kirkon konserttiin kirjoitukseni lopussa.

Nyt Kuusankosken kirkossa istuessani oli koko ajan tunne, että urkuri nautiskeli päästessään hehkuttamaan vuonna 1929 valmistuneen rakennuksen jykevän avarassa kirkkoakustiikassa.

Siirrytään musiikkiin. Illan ohjelma on nähtävissä alla ohjelmasta kaapatussa kuvakopiossa (suurenee klikkaamalla).

Ensimmäiset soinnut jyrähtivät korviini niin jykevinä kipunoiden, että aloin jo pelätä, että käykö tässä niin kuin edellisenä kesänä, jolloin soittamassa oli Vatikaanin kanttori Giampaolo Di Rosa – joka muuten esiintyy tänä vuonna Lahti organ -festivaalilla -  ja tämä soitti lähes koko ohjelmansa samalla voimalla, että välillä tuli äitiä ikävä. Onneksi nyt ei käynyt niin. Konsertissa oli kyllä variaatiota kaikilla tasoilla, myös äänen voimakkuudessa. Hiljaisimmillaan soitto kuulosti hiiren sipsuttelulta. Sitä lähestyttiin jo ensimmäisen säveltäjän jälkimmäisessä numerossa.

Konsertin kokonaisuudessa liikuttiin aikajanalla 1500-luvulta aivan tähän päivään. Tai ehkä kuitenkin olisi parempi puhua 1600-luvusta, sillä vanhin säveltäjänimi on vuonna 1600 ollut 13-vuotias. Hän on Samuel Scheidt (1587 – 1654). Olin kai hänen musiikkiaan joskus kuullut, muttei nimi ollut jäänyt haurastuvaan muistiini. Häneltä kuultiin kaksi numeroa, jotka molemmat kuulostivat hyvin raikkailta. Kommentoin nyt vain jälkimmäistä. Se oli nimeltään ”Kaiku” (Echo) ja antoi hyvin positiivista esimakua siitä, mitä oli edellä tulossa. Khaliullin loi kuulijoiden eteen lähes uskottamattoman salaperäisen äänimaailman, jossa mielikuvat pääsivät heti alkulämmittelynä seikkailemaan aivan outoihin maisemiin.

”Kaiussa” melodian säe toistui kaikuna sointiväriä sävyttäen. Se oli väliin hentoa, väliin kumeaa dialogista reagointia. Tässä vaiheessa tajusin soittajan päässeen tutuksi urkujen ominaisuuksien kanssa. Hän oli löytänyt niistä minulle aivan uusia sävyjä. Erityistä herkkyyttä täytyy urkurin sormenpäissä olla. Oli vaikea uskoa, että sävellys on peräisin varhaisbarokin ajoilta.

Seuraavaksi mentiin taas samaan jykevään soitantaan, kuin konsertin alkukappaleessa. Kuultiin Dietrich Buxtehudea (1637-1707).  Jälleen aloitus keskeytti pitkän valmistelutauon sellaisena jyrähdyksenä, että se pelästytti varmaan muutkin kuin minut. Sydän hypähti paikaltaan, mutta tasoittui hetkessä entiselleen. Kappaleessa oli osat Preludi, fuuga ja Chasonne. Viimeisessä osassa sointi muuttui herkän tanssivaksi. Pääsin mielikuvamatkalle, urkupillien kevyen hento sointu sai minut lähes leijailemaan kirkon avariin maisemiin. Se jäi kuitenkin yritykseksi, sillä olin jämähtänyt puupenkin lokeroon odottamaan jännittyneenä seuraavia ohjelmanumeroita.

Oli vuorossa kolme Johann Sebastian Bachin (1685-17050) numeroa. Niistä ensimmäinen oli Arioso, jolla Khaliullin osoitti, että Bach-soitanta oli hallinnassa. Se meni kuitenkin alkumaistiaisena, sillä ajatukset olivat jo seuraavassa, joka oli perinteinen ja ehkä Bachin urkusävellyksistä suosituin Toccata ja Fuuga D molli (BWV 565). Se soi hyvin jykevänä ja voimallisena. Huomasin kuitenkin nyt ehkä ensi kerran, että jotain olennaista soitosta puuttui. Aivan samanlaista sulavuutta ja tasaista harmoniaa siitä ei hehkunut kuin joskus huippusoittajia kuunnellessa. Omakseni sen kuitenkin koin: Bachin musiikki pitää minua kristillisessä perinteessä ja kirkon sanomassa kiinni. Jos vertaan muistikuvissani Pietarissa kuulemaani toiseen venäläiseen nuoreen urkurikykyyn Maria Vekilovaan, niin kyllä Khaliullin tämän voittaa juuri sointiväriensä ja rytminsä ansiosta. Olin aikoinaan Vekilovan soitosta innostunut, mutta taitaa käyneen niin, että hän sai ulkonäkönsä ja sukupuolensa vuoksi lisäpisteitä.

Kirjoitukseni lopussa palaan vielä tuohon Bachin sävellykseen ja nostan vertailukohdiksi pari mestaria. Khaliullinin soitto ei toki soljunut kuin huipuilla mutta ei tarvitsekaan. Hän on vasta nuori lahjakkuus. Konsertin ohjelmassa on eri tyylistä musiikkia, joiden kautta soittaja on kehittämässä omaa tekniikkaansa ja tulkinnallista taiteilijakuvaansa.

Kolmannessa Bach-numerossa soittaja sai näyttää yleisölle teknistä osaamistaan. Pedal-Exercitium (BWV 598) osoitti soittajan mahtavan jalkiotyöskentelytaidon. Olisinpa kyennyt sen näkemään. Sujuvuudessa ei tällä kertaa ollut puutteita. Vertailukohdaksi sopii ruotsalainen huippuvirtuoosi Gunnar Idenstam, joka sävähdytti mm. jalkatyöskentelyllään Lahden urkuviikolla viime kesänä konsertissa, jonka teemana oli muistaakseni Dancing with Piazzolla.

Arvioin vielä hieman myös kokonaisuutta. Bach on minulle ennen kaikkea syvähenkinen elämys. Nyt sen kaltainen tunnelma ei noussut ainakaan kovin hartaana pintaan, vaikka yllä jo totesin, että koin soiton omakseni. Ehkä hieman töksähtelevät aloitukset ja teknisyyden läpitunkevuus häiritsivät. Kappaleiden välillä valmisteluihin kului aikaa ja kiireen maku tarttui myös soiton taiteelliseen yleisnäkymään. Illan ohjelma oli haastava ja monipuolinen, mutta samalla kuulijalle hieman raskas. Tätä ajatusta eivät varmasti kaikki jaa. Konsertin jälkeen sain kuulla parilta muulta kuulijalta ihastunutta suitsutusta. Siihen minäkin toki yhdyin. Eräs nainen totesi kokeneensa taivaallisen olotilan. Aivan upeaa! Sitähän urkumusiikki kuulijoihin luo. Samassa maailmassa minäkin elin tuon naisen kanssa, vaikka tuonkin tässä kirjoituksessani esille myös toista puolta vähintäänkin kaksijakoisessa persoonassani. Kaikesta huolimatta nautin soitosta.

Bachista siirryttiin 1800-luvun romantiikkaan. Ensin oli vuorossa Franz Liszt (1811-1886), joka tuntuu sopivan Bachin kumppaniksi. Toinen puoli persoonastani haluaisi jälleen kritisoida soittoa osittaisesta jäykkyydestä, mutta jätetään se nyt taustalle vinkumaan. Kaiken kaikkiaan Lisztin kaksi kappaletta olivat minulle komeita elämyksiä ja eläviä kokemuksia. Nun danket alle Gott toi minulle ensimmäisen kerran myös Jumalan mieleen, muunkin kuin nimensä kautta.   Soittaja lähestyi säveltäjän tunnemaailmaa, meni sisään romantiikan ajan musiikillisiin pyrkimyksiin.  Sointivärien kautta löysin tulkinnasta jotain erityistä Lisztiä. Seuraava kappale Consolation in D flat major (des-duuri) soi välillä oikein kauniina. Kyseessähän on alkuperältään pianokappale. Olen muistaakseni kuullut saman kappaleen kirkossa ennenkin. Nyt pidin siitä enemmän, vaikka joudun hieman raa’ahkosti toteamaan, että alussa tuntui, kuin soittaja olisi joutunut etsimään oikeaa saundia. Se on toki mahdollista ja luonnollistakin tämän kaltaisessa iltasoitossa, jossa samalla tutustutaan urkujen ominaisuuksiin ja salin akustiikkaan.

Sitten oli vuorossa eniten odottamani kokonaisuus – Leon Boëllmanin (1862-1897) Suite gothique eli Goottilainen sarja. Kuulimme sen neljä osaa: Johdanto-koraali, Goottilainen menuetti, Rukous Notre-Damessa ja Toccata.

Yllä on jo tullut selväksi, että katkonaisuus oli jo hieman häirinnyt kokonaisuutta. Samoin sisällöltään raskas ohjelma alkoi minua jo hieman uuvuttaa. Ja jälleen oltiin hypähtämässä uuteen teokseen, jonka halusin kuulla kaikki aistini valveutuneina. Yritin pinnistellä. Eikä se loppujen lopuksi tuottanut vaikeuksia. Musiikki imaisi minut jälleen mukaansa.  

Boëllmanin Suite gothique on minulle ehdottomia urkumusiikin suosikkeja. Ehkä sen (ja toki myös Bachin) ansiosta olen aikoinani urkumusiikkiin ”langennut”. Muistan vieläkin, kun aikoinani – vuosikymmeniä sitten - kuulin sen radiossa, samassa se kolahti herkkään mieleeni keskenään sopusointuisine osineen. Sen jälkeen olen sen saanut sitä kuulla moneen kertaan, myös aidossa kirkkoympäristössä. En varmasti pettynyt nytkään, mutten odottanutkaan kokevani mitään samanlaista henkisyyttä kuin joskus ennen. Halusin lähinnä kuulla, miten tuo nuori tekninen virtuoosi siitä selviää ja tuoko hän mahdollisesti siihen mitään uutta näkökulmaa. Erityisesti mieleen jäivät sarjan hiljaiset kohdat. Osa Priere à Notre Dame (”Rukous Notre-Damessa”) teki vaikutuksen, sai herkistymään eikä soitto jämähtänyt paikalleen niin kuin joskus. Lisäksi päätöksenä soinut Toccata oli samaa jykevää soitantaa, jota kuulin jo aiemmin. Se päättyi varsin uhkeaan loppunousuun. Jännite kasvoi ja finaalissa kirkon avaruus kokonaisuudessaan yhtyi mukaan urkujen välittämään hengen voimaan.

Nuo kaksi viimeistä osaa pelastivat kyllä kokonaisvaikutelman. Kaksi ensimmäistä osaa eivät varsinaisesti puhutelleet. Johdanto-osa (Introduction – Choral) oli osin hapuilevaa ja toinen osa Menuet gothique jätti etäiseksi. Tosin vauhtiin päästyä sekin alkoi purra. Kun kyseessä on ennestään hyvin tuttu vahvoja tunteita sisältävä sävellys, niin kritiikkiinkin löytyy helpommin pohjaa.

Boëllmanin päätyttyä yleisöllä alkoi varmasti olla jo takamus turtana. Oltiin istuttu jo yli tunnin ja vielä oli edessä kaksi soittajan omaa improvisaatiota, joiden pituudesta ei ollut mitään aavistusta. Minä itsekin aloin jo olla siinä määrin puuduksissa, että toivoin niiden olevan mahdollisimman lyhyitä. Pelkäsin pahinta, sillä improvisaatioissa soittajalta voi kadota tilannetaju. Jälleen valmisteluihin kului kauan aikaa, mikä loi yleisöön levottomuutta. Keskittymiskyky varmasti ainakin jonkin verran herpaantui. Näin kuitenkin vain yhden poistuvan kirkosta kesken. Siinäkin tapauksessa äidin kanssa oli pieni lapsi.

Improvisaatiot olivat sitten jotain aivan häkellyttävän erikoista musiikkia. Se meni varmasti kuulijoiden tajunnan ylitse. Tuskinpa he sen kaltaista soitantaa olivat ainakaan kovin usein kuulleet. Jos se radiossa alkaisi soida, niin varmaankin edessä olisi kanavan vaihdos. Nyt jokainen joutui sen kuitenkin kuulemaan ja käytännössä kaikki sen kestivät loppuun saakka, vaikka saattoi joku yksittäinen kuvitella olevansa kidutuspenkillä. Aikaa improvisaatioihin meni noin 15 minuuttia. Improvisaatioiden välissä urkuri viritteli soitintaan ja siinä hiljaisuudessa puhki kulunut yleisö liikahteli kärsimättömänä mutta toki uteliaana.

Saatiin kuulla jotain aivan uskomatonta äänimaailmaa. Oli hiljaisuutta kuin hiirten sipsuttelua koskettimilla, uskomatonta virittelyä ja salaperäistä sävytystä, muminan täyteistä äänimaailmaa, josta sitten yllättäen koko luonto laukesi huumaavaan myrskyyn. Voiko sellaista noilla uruilla tuottaa? Sitä ihmettelin. Nähtävästi Kuusankosken urut mahdollistavat mitä vain.

Eräässä tekstissä Kuusankosken urut rinnastetaan Oulun tuomiokirkon urkuihin. Siellä kuulin kerran sveitsiläisen urkutaiteilijan Guy Bovet’n soitantaa. Hän löysi noista minulle niin kovin tutuista uruista aivan uskomattomia sävyjä. Khaliullin meni kyllä vielä pitemmälle. Hän osoitti huikeat teknisen virtuoosin kykynsä.

Tuli mieleen Yleisradion ykköskanavan sunnuntai-illan ohjelma Avaruusromua, äänimaailman erikoisuuksiin uppoutuva ohjelma, joka on soinut radiossa vuosikaudet.

Toista improvisaatiota kuunnellessa mieleen nousi puolestaan Deep Purple-yhtyeen kosketinsoittaja Jon Lord. Joskus 90-luvulla hankin hänen soololevyjään ja kuuntelin lumoutuneena.

Jos vertaan Khaliullinin improvisaatioita keskenään, niin jälkimmäisen taustalla tuntui olevan jokin rock-biisi, joka nosti mieleen Jon Lordin ja Deep Purplen. Yritin sitä tunnistaa mutten kyennyt. Tosiasiassa taustalla voi olla paljon uudempi kappale, eikä sen välttämättä tarvitse olla rockia tai poppia.

Konsertti päättyi. Urkuri tervehti parvelta ujosti mutta leveän välittömästi hymyillen aplodeeraavaa kirkkoyleisöä. Sitten hän saapui parvelta alas ja käveli keskikäytävää alttarille päin kuin kunniakujassa hieman kumarrelleen hämillään edelleen riemuissaan taputtavalle yleisölle. Salin etuosassa hän otti vastaan seurakunnan kanttorin kädenpuristuksen ja kukkapuskan sijaan pienen lahjan. Suosionosoitukset kestivät pitkään.

Seurakunnan kanttori Timo Vikman kertoi omasta ihmetyksestään. Hän ei ollut aikaisemmin tajunnut, mitä kaikkea hänen kotikirkkonsa uruilla pystytään tuottamaan. Ilmaisumahdollisuuden ovat hänen mukaansa käytännössä lähes rajattomat.  

Monet huippu-urkurit ovat Kuusankosken kirkossa vierailleet, esimerkiksi Kalevi Kiviniemi, Petur Sakari ja ruotsalainen Gunnar Idenstam. Udmurtiasta lähtöisin oleva Timur Khaliullin nousee varmasti noiden huippujen joukkoon. Toivottavasti he kaikki sinne vielä palaavat ja toivottavasti siellä saa kuulla mielenkiintoisia ulkomaalaisia vieraita ympäri maailmaa.

Konsertin lopussa vaihdoin muutaman sanan erään vanhemman naisen kanssa. Mainitsin siitä jo yllä, mutta toistan vielä. Hän on varmasti Kuusankosken kirkon urkuiltojen vakioyleisöä, koska mm. Kalevi Kiviniemi oli tullut hänelle tutuksi.  Hän oli vielä pihalla kuin huumeessa, täysin ihastunut eikä sen vuoksi voinut olla kertomatta tuntemuksiaan minulle, täysin vieraalle ihmiselle. Loppuosan improvisaatiotkin saivat hänet täysin hämmennyksiin. Mutta ylitse muiden hän kehui Bach-osiota, josta nousi taivaallinen olotila.

…

Kerron muutaman sanan kirkon uruista. Ne ovat valmistuneet vuonna 1932. Valmistaja on Kangasalan urkutehdas. Niissä on 45 äänikertaa ja kolme sormiota. Urkujen ääni ja sointi perustuivat 1800-luvun saksalaisten urkujen periaatteisiin. Mutta ihanteena oli monipuolisuus. Eri aikakausien ja maiden uruista poimittiin parhaina pidetyt piirteet, ja näiden pohjalta etsittiin yleisurkutyyppiä, jolla olisi mahdollista esittää kaiken tyylistä musiikkia. Kyseessä ovat ns. pneumaattiset romanttiset urut. Oulun tuomiokirkon urut ovat samantapaiset. (lähde)

…

Löysin netistä englanninkielisen jutun Khaliullinin konsertista Helsingissä Kallion kirkossa, joka siis pidettiin muutama päivä ennen Kuusankosken esiintymistä. Kirjoittajana on urkujen ammattilainen ja sitä kautta myös urkumusiikkiin hyvin perehtynyt Helmuth Gripentrog. Se on luettavissa täällä.

Ohjelmisto oli täsmälleen sama kuin Kuusankoskella. Konsertin alkuosa soitettiin kuoriuruilla kirkon etuosasta ja loppuosan kappaleet soitettiin pääuruilla kirkon parvelta. Khaliullinin Bach-tulkintoja hän pitää henkeäsalpaavina, jotka osuvat suoraan sydämeen.

Kirjoittaja panee ammattilaisen pätevyydellä merkille Khaliullinin yrityksen vaikuttaa urkujen tonaalisiin mahdollisuuksiin, nimenomaiesti vaikuttaa mekaanisesti forte- ja pianissimo-äänien tehoihin. Ne olivat pieniä yksittäisiä seikkoja mutta tuo jatkuva kokeilunhalu teki soitosta kiinnostavaa ja kiehtovaa.  Kalliolaisyleisö lumoutui soitosta ja palkitsi urkurin lämpimin aplodein.

Halusin löytää pientä vertailukohtaa Bachin Toccataan ja fuugaan (D molli). Löysin Youtubesta loistavaa tulkintaa. Toisen esittää saksalainen Hans-André Stamm. Se löytyy täältä. Toisen version esittäjä on maineikas Karl Richter. Se on mielestäni hyvin jäsentynyttä ja selkeää fraseerausta, kuin ”tarinan kerrontaa”. Kokonaisuus on hallussa. Lyhyesti todeten se on kirkas tulkinta, josta on havaittavissa hienoja yksityiskohtia.

Näihin kahteen verrattuna Khaliullinin tulkinta toki kalpenee. Ote tuntuu hapuilevalta, kokonaisnäkemys puuttuu. Se on tietysti täysin luonnollista lähinnä teknisiin hienouksiin keskittyneelle ja vasta uraansa aloittelevalle nuorelle konserttiurkurille. Paikoin Khaliullin tuntui soittavan aivan kuin tunnustellen, ei kuitenkaan Bach-numeroissa.

Löysin lisäksi Maria-Claire Alleinin loistavan tulkinnan Boëllmanin Goottilaisesta sarjasta. Se on täällä. Sen yhteydessä herättää tempo keskustelua. Alleinin valitsema tempo tuntuu sopivalta. Mutta tempoa valittaessa on otettava kirkkotilan akustiikka huomioon. Liian nopeasti soitettaessa musiikki saattaa puuroutua. On puolestaan tiloja, joihin nopeampi tempo sopii hienosti.

Khaliullinin soitossa kehun menuetto-osaa. Se on hienosti tanssiva ja rytmikäs. Kiitoksen saa myös hidas osa Notre-Damen rukous. Olen kuullut siitä monenlaisia versioita. Usein aika tuntuu aivan kuin pysähtyvän, ollaan syvässä hiljaisuuden täyttämässä transsissa. Levyltä kuunneltuna tuo tila ei aina välity, musiikista tulee laahaavaa. Khaliullin on valinnut toisen tien. Hänen rukouksensa on eteenpäin pyrkivää, kuin liikettä valoa päin.

 Jään uteliaana seuraamaan Timur Khaliullinin urakehitystä.

Kuusankosken kirkon alttaritaulun Jeesus Getsemanessa on maalannut Alvar  Cawén.