Kävin katsomassa uuden Tuntemattoman
sotilaan. Kannatti käydä. Laitan tähän pikaisia havaintojani.
Aku Louhimies on tehnyt aikaamme sopivan version. Elin
elokuvassa täysillä mukana. Sisältö on
osin rajumpi, koska se pohjautuu romaanin sensuroimattomaan versioon (Sotaromaani). En
suoraan sanoen odottanut siitä ihan näin hyvää. Kolme tuntia meni huomaamatta. Joitakin
entisistä versioista tuttuja kohtia ei nyt näkynyt. Ehkä osa niistä näkyy
myöhemmin esitettävässä TV-sarjassa.
Muihin versioihin verrattuna tässä on suorasukaisemmin näkyvissä
sotilaiden korkeaan upseeristoon kohdistuva kritiikki ja halveksunta. Elokuvan
päähahmon Rokan Antin elekieli kertoo todella aidosta herravihasta.
Lammiosta luotu kuva on yllättävän positiivinen. Se
karikatyyrimainen tärkeily on hänestä pois. Hänet on kuvattu sympatiaa tuntien.
Kuoleman pelossa sotaa käyvän miehen silmissä siintävät vastavihityn kauniin
vaimon silmät.
Rauni Mollbergin vuonna 1985 valmistuneessa versiossa
keskeisin hahmo oli Risto Tuorilan näyttelemä Vilho Koskela. Louhimiehen
versiossa suurimman huomion saa Antero Rokka. Oli todella hieno ratkaisu tuoda
Rokan perhe mukaan elokuvaan. Se toi elokuvaan sodan keskelle kodin rauhan ja
perheen idyllin. Se toi karun sodan ja välillä uuvuttavienkin taistelukuvausten
keskelle oman levollisen rytminsä. Eero
Ahon Rokka antaa todella palaa. Herrat saavat kuulla kunniansa ja mies on
välillä tulta ja tappuraa. Itse välillä todellakin pelkään, että hän saattaa
käydä fyysisesti esimiestensä kimppuun. Näin ainakin everstiluutnantti Karjulan
riehuessa vetäytyvien sotamiesten edessä. Toisaalta miehestä löytyy välillä
myös tunteellinen ja empaattinen puolensa.
Jos elokuvaa pitäisi arvostella, niin ensinnä tulee mieleen kielellisiä
seikkoja, mm. eräät sanavalinnat. Murteiden käyttö on mielestäni ratkaistu
siedettävästi. Itse olisin eräitä repliikkejä hieman hionut. Myös eräät
roolihahmot eivät minua miellyttäneet, joista mainitsen Hannes Suomisen
näyttelemän Vanhalan. Se on toki makuasia.
Lavastus ja maisemat saakoot myös sanasen. Siitä jäi lopulta positiivinen kuva, vaikka alussa hieman pelkäsin, että taisteluja aletaan käydä jossakin pikkumetsikössä saman tapaan kuin eräässä Spede-elokuvassa kierrettiin yhtä hiekkakuoppaa. Erityisesti miellytti metsän makromaailman tuominen mukaan sodan maailmaan. Petroskoi oli jouduttu lavastamaan ja siinä minua ärsytti Leninin patsaan kuvatus. Se näytti niin tökeröltä tekeleeltä, että henkilökohtaisesti tunsin olevani lähinnä jossakin Fellinin Casanovan muovimaisemassa.
Sanasen vaatii myös täydennysmiehenä Koskelalle
ilmoittautuneen sotamies Hauhian lyhyt rooli, jota esittää laulaja Robin. Hän
esittää vuorosanansa niin kömpelösti kuin kokemattoman nuorukaisen pitääkin
lausua. Epäuskottavuus ammattinäyttelijöiden keskellä paistaa lävitse, kohtaus
tuntuu irralliselta mutta jotain vilpitöntä siinä on. Ohessa on lisäksi ammattinäyttelijän
esittämä ylilyönti, kun toisena täydennysmiehenä korsuun astuu sotamies
Honkajoki jousipyssyn kanssa. Hänen ilmestymisensä toi minulle mieleen Laineen
version Tarmo Mannin, jota tuli suoraan sanoen ikävä. Se muisto hämmensi minun katsomistani,
ja Hauhian esittäytyminen pikemminkin pelasti tilanteen. Robinia en katsoessani
tunnistanut. Huomasin hänen mukanaolonsa vasta elokuvan jälkeen. Monet nuoret
katsojat hänet kuitenkin tuntevat heti. Siinä on jonkinlaista bongauksen makua,
pieni syrjähyppy raa’an sodan maailmasta. Olkoon niin, tuollaiset yllätykset
kuuluvat nykyelokuvaan ja ohjaajan tietoinen ratkaisu osuu mielestäni
maaliinsa. Hauhian kaltaiset keltanokat ovat sodassakin todellisuutta.
Onhan elokuvassa toinenkin minulle valitettavasti tuntematon
laulaja – Rokan vaimo Paula Vesala. Hän on kyllä roolissaan tosi hyvä. Lisäksi
perheen lapset suorittavat roolinsa upean aidosti. Joulun idylli välittyy
perheen vanhimman tyttären kasvoissa.
Lavastus ja maisemat saakoot myös sanasen. Siitä jäi lopulta positiivinen kuva, vaikka alussa hieman pelkäsin, että taisteluja aletaan käydä jossakin pikkumetsikössä saman tapaan kuin eräässä Spede-elokuvassa kierrettiin yhtä hiekkakuoppaa. Erityisesti miellytti metsän makromaailman tuominen mukaan sodan maailmaan. Petroskoi oli jouduttu lavastamaan ja siinä minua ärsytti Leninin patsaan kuvatus. Se näytti niin tökeröltä tekeleeltä, että henkilökohtaisesti tunsin olevani lähinnä jossakin Fellinin Casanovan muovimaisemassa.
Louhimiehen versio on hienosti toteutettu
sotaelokuva. Väinö Linnan romaanin filmatisointina se vaatii rinnalleen sen
ainoan oikean ”Tuntemattoman” eli Edvin Laineen version. Yhdessä ne täydentävät
toisiaan. Vuoden 1955 versio on mielestäni ajaton. Rauni Mollbergin versio on
jäänyt oman aikansa vangiksi. Tulevaisuus näyttää, miten tälle elokuvalle käy.
En nostaisi elokuvaa aivan pilviin, vaikka ehkä viisi tähteä
laittaisinkin. Kuulin elokuvan jälkeen aulassa erään nuoren miehen toteavan
katsoneensa sen nyt toiseen kertaan. Se on sinänsä hieno juttu, että hän on sen
parissa viihtynyt. Minulle riittää joka tapauksessa yksi kerta. Jos Jussi-patsaita
saisin jakaa, niin kyllä Eero Aho ansaitsisi sen Rokan roolistaan. Lisäksi myös
Aku Louhimies saisi olla ainakin ehdolla. Sen perusteella, mitä olen
Louhimiehen aikaisempia elokuvia, täytyy todeta, että minut mies yllätti
täysin. Vaikka elokuva saattaa tulla melko piankin TV-ruutuun, suosittelen
kovasti elokuvan katsomista teatterissa. Laajakangas ääniefekteineen luo
katsojalle aidon elämyksen.
Linkkejä:
http://www.tuntematonsotilas2017.fi/#the_movie
, https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuntematon_sotilas_(vuoden_2017_elokuva)
, https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuntematon_sotilas_(vuoden_1985_elokuva)
,
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuntematon_sotilas_(vuoden_1955_elokuva).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti