Tšehov kokemanani

Käsittelin jo noin viikontakaisessa kirjoituksessani Anton Tšehovia ja lupasin palata aiheeseen. Paneudun nyt kirjailijan tuotantoon ja valaisen suosikkiteoksiani omakohtaisin muistoin. Päähuomioni on novelleissa, joihin sisältyy sekä kirjailijan varhaiskauden lyhykäisiä huumorijuttuja että laajempaa proosaa, joista ainakin osaa voi kutsua romaaneiksi.  Lähden liikkeelle koulu- ja opiskeluvuosistani. Siihen kronologinen etenemiseni kyllä loppuu, kun muistissani ei kaikki ole järjestyksessä. Yhtä kaikki, minulle Tšehovilta löytyy kertomuksia ja tilanteita, jotka tuntuvat olleen muistissani lähes aina. Toisaalta viime aikoina olen jälleen syventynyt kirjailijan pitempään proosaan. Voisi todeta, että ne ovat joko alkaneet avautua minulle uudestaan tai sitten olen niihin tutustunut vasta nyt. Sen vuoksi päätin koota muistojani tähän tekstiini. Ja varoitan heti: vaikka Tšehov saattoi olla tiivistyksen mestari, niin minä en ole. Tšehov kulki elämässään niin pitkän ja monivaiheisen tien, että hän ansaitsee pitkän käsittelyn.

Ensimmäisen Tšehovin novellin sain eteeni keskikoulussa. Muistini saattaa kyllä hieman heittää, mutta en kuitenkaan nosta olettamuksiani ihan mielikuvituksesta. Kertomus oli nimeltään Hevosenkaltainen sukunimi. Luimme sen koulussa oppitunnilla ja siitä jäi muistoksi ehkä hieman hämmentynyt nauru. Kertomuksessa eräs armeijasta eronnut korkea upseeri potee hammassärkyä eikä haluaisi suoralta kädeltä hampaastaan luopua. Tuttava tietää, että toisella paikkakunnalla on ukko, joka kykenee loitsulla poistamaan kivun. Tuon ihmemiehen sukunimi on kuitenkin unohtunut ja siinä siten joukolla yritetään sitä palauttaa mieliin. Juttu oli yhtä mielikuvituksen leikittelyä. Hevosta nimen piti muistuttaa, mutta mikään ei tuntunut kelpaavan, vaikka koko kylä tuntuu auttavan. Viimein potilas hermostuu särkyynsä, menee paikallisen lääkärin luo ja käskee kiskoa hampaan irti. Arvaatte varmaan, että siinä samassa naapuri sen nimenkin muistaa, mutta sillähän ei ole enää merkitystä.

Naurun ohella kertomuksessa avautui eteeni erilainen maailma. Venäläinen maalaiselämä ja sen välitön tunnelma olivat uusi kokemus. Otin tuolloin ensikosketusta venäläiseen kansanluonteeseen, mutta pian siihen totuin. Itse asiassa oli siinä myös jotain läheistä. Äitini suku on kotoisin Karjalasta. Sen koin varsin suulaaksi väeksi ja samaa välittömyyttä saatoin kertomuksen hengestä aistia.

Rehellisyyden nimissä täytyy mainita, että Tšehov jäi kyllä monien muiden nimien varjoon. Keskikouluaikana keskeisin kaunokirjallisuuden lukemistomme oli Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja (osa I, toimittanut Aulis Ojajärvi). Muistan, kun kävin sen kirjakaupasta ostamassa ja laitoin heti sen itseliimautuviin muovikansiin. Se oli ensimmäisiä kirjojani, johon asetin suuria odotuksia. Siitä alkoi tutustumiseni maailmankirjallisuuteen. Kokoelmassa oli muiden ohessa myös venäläisiä klassikoita, myös pari Tšehovin kertomusta. Niistä minulle ei ole kuitenkaan jäänyt muistikuvia, saattoivat jäädä lukematta. Guy De Maupassant, Prosper Mérimée, Edgar Allan Poe, Franz Kafka, August Strindberg, Halldor Laxness, Ernest Hemingway ja muut olivat tuolloin kovempaa kamaa.

Lukioaikana ehdoton suosikkini oli Hermann Hesse. Luimme kuudennella luokalla eli lukion ensimmäisellä luokalla Arosuden.  Se oli luokan yhteinen valinta. Siitä sain kipinän käydä läpi Hessen keskeisen tuotannon. Toinen idolini oli Franz Kafka. Hänen romaaneihinsa minut sytytti tuo yllä mainittu novellikokoelma ja sieltä löytynyt Hiilisangolla ratsastaja. Muistelisin, että luimme koulussa myös Muodonmuutoksen. Sen jälkeen tuli Gogolin Nenäkin tutuksi. Pari muuta tuon ajan suosikkikirjailijaa olivat pohjoisen eroottinen ääni Timo K. Mukka sekä niin ikään erotiikkaa ja italialaista temperamenttia hehkuva Alberto Moravia.

Kirjasto oli tuolloin lähes toinen kotini. Sieltä löytyivät myös Tšehovin novellit. Erityisen vahvaa vaikutusta ne eivät kuitenkaan vielä tehneet. Venäläisen kirjallisuuden aika koitti myöhemmin siirryttyäni yliopistoon.

Pysyttelen vielä kouluvuosissani. Muististani nimittäin löytyy yksi selkeä Tšehoviin liittyvä maamerkki. Vuosi on ehkä 1971. Olin joko keskikoulun viimeisellä luokalla tai mahdollisesti jo lukiossa. Muistan, kun katsoin televisiosta Televisioteatterin esitystä Tšehovin Vanja-enosta (Дядя Ваня). Siinä vaiheessa kirjailijan nimi oli tuttu. Mahdollisesti olen mennyt TV:n ääreen tutustuakseni Tšehovin näytelmään. Näytelmästä ei tuolloin jäänyt mitään erikoista mieleen. Tarina jäi minulle täysin vieraaksi. Se saattoi pettää odotukseni, sillä odotin ruudusta tulevan huumoria. Ei kiinnostukseni siitä kuitenkaan lopahtanut. Päinvastoin, kuva kirjailijasta alkoi monipuolistua.

On kuitenkin myös toinen selitys. Saattoi olla, että meninkin TV:n ääreen Vanja-enon esittäjän vuoksi. Hänen roolissaan oli nimittäin Matti Varjo, joka oli tullut suomalaiselle yleisölle tutuksi kunnon sotamies Šveikin roolista vuosina 1967-1968 esitetyssä TV-sarjassa.  Perheeseemme oli vasta tuolloin ostettu televisia ja Šveik oli ehdottomia suosikkejani.  Siksi halusin nähdä näyttelijän uudestaan. Kun huumori puuttui, en viitsinyt draaman tapahtumia paljoa seurata.

Tšehovin näytelmiin tutustuin varsinaisesti opiskeluvuosinani. Ensituttavuuteni oli näytelmän Lokki elokuvaversio (siitä kerron alempana). Ensi alkuun ne lähinnä hämmensivät, mutta samalla ne myös kiehtoivat jättäen jälkeensä paljon kysymyksiä, joihin tunsin tarvetta hakea vastausta. Nyt kaiken nähneenä totean, että tuo koulupoikana osittain näkemäni Vanja-eno on minulle nykyisin Tšehovin näytelmistä läheisin. Sen oivaltamiseen tarvittiin kuitenkin lähes 30 vuotta. Kävin 90-luvun lopulla Moskovassa katsomassa esityksen, joka osui ja upposi, pääosin Vanja-enon roolin ansiosta. Niin se vain on, että joskus Tšehovin ymmärtäminen vaatii aikansa.   Tuo esitys oli perinteinen ohjaus Moskovan taiteellisessa teatterissa, joka kantaa Anton Tšehovin nimeä (МХТ имени Чехова). Vanjan roolissa oli Andrei Mjagkov. Hänet venäläinen yleisö tuntee pääroolista eräässä 70-luvun romanttisessa kulttielokuvassa ”Kohtalon ironiaa…” (Ирония судьбы или с легким паром).

Andrei Mjagkov (lue: Mjahkov)

Toinen selvä muistikuva liittyy opiskeluvuosille, kesään 1975, jolloin tein ensimmäisen Neuvostoliiton matkani. Olin Moskovassa kielikurssilla Kansojen ystävyyden yliopistossa. Ostin tuolloin kaksi Melodia-yhtiön LP-levyä, jotka sisälsivät Tšehovin tuotantoa. Siinä oli yksi kertomus luettuna ja yksi dramatisoituna. Dramatisoitu kuunnelma oli pienimuotoinen humoristinen näytelmä (vaudeville) nimeltään Juhla (Юбилей). Siitä jäi mieleen selkeästi liioitteleva puhetapa. Ilmeet ja eleet tuntuivat tulevan pikimustan levyn alta näkyviin. Se tietysti aluksi huvitti ja vaikutti eksoottiselta, mutta aika pian siihen kyllästyin. Sisällöstä ei jäänyt mitään mieleen. En siihen levyjä kuunnellessani oikeastaan keskittynytkään. Kielen takia minä nuo levyt hankin. Annoin puheen soljua vapaasti ja luulin, että sillä tapaa kielitaitoni vahvistuu. Ei se kuitenkaan niin helposti käynyt. Näytelmän tarina on purevaa satiiria, joka itse asiassa tuntui silloiselle kielitaidolleni liian vaikealta tyylilajilta. Kuunnelman eloisuus teki kuitenkin vaikutuksen, sillä muutamat fraasit soivat edelleen mielessä. Sisältöä en kuitenkaan pysty kertomaan.

Toinen levy sisälsi luettuna kertomus Rakkaudesta (О любви). Sitä en jaksanut paljoa kuunnella. Lukijan ääni oli tylsän monotoninen. Nuo molemmat levyt ovat muuten vieläkin tallella. Tätä kirjoittaessani pälkähti päähän ruveta niitä etsimään. Ja hyvin helposti ne löytyivät. En ole niitä kyllä kuunnellut sitten 70-luvun.

Vuonna 1975 Helsingin ETYK-kokouksen aikaan Moskovasta ostamani levyt

Näytelmistä

Olen nähnyt elämässäni hyvin monta tulkintaa Tšehovin näytelmistä ja voin todeta, että teksti antaa niille kyllä juonteinensa tilaa. Henkilöhahmot omine odotuksineen, jännitteineen, pettymyksineen, ja epävarmoine valintoineen elävät virran mukana etsien hapuilevina omaa tietään. Naisten elämään liittyy usein pelko oman henkilökohtaisen unelman, itsellisyyden ehkä myös luomiskyvyn menetyksestä. Elämä muuttuu harmaaksi toimettomuudeksi, jossa ei ole tilaa itsensä toteuttamiseen. Vastareaktiona on armoton narsismi, pätemisen tarve, jyräävä itsekeskeisyys. Usein käy niin, että naimaton nainen löytää itsensä toteuttamiselleen mahdollisuuden kansanopetuksesta lasten parissa.

Mies tuntuisi hyväksyvän toimettomuuden. Virkamiehen ura antaa miehelle pakotien, vaimonsa pääsee miehensä rinnalla seurapiireihin ja kykenee samalla kodin hengettärenä toteuttamaan omaa pätemisentarvettaan. Sotilaan, opettajan, lääkärin ja kirjailijan urat tarjoavat omanlaisia valmiita polkuja, joihin myös turhaumastaan pakenevilla on elämisen mahdollisuutensa. Toisaalta aina on niitä menneisyytensä vangiksi jääneitä, joille kaikki tiet ovat tukossa.

Sitten on vielä niitä ”rautatien rakentajia”, teollistumisen ja taloudellisen nousun virrassa eteneviä pyrkyreitä, jotka näkevät elämässä mahdollisuuden taloudelliselle nousulle ja menestykselle. Häikäilemättömyys vie usein näiltä maaorjien jälkeläisiltä omantunnon. Katoaa sidos omiin juuriin, katoaa myös empatia. Myötätuntoa ehkä osoitetaan, jos se vahvistaa omaa asemaa. Kaikki tämä näkyy luonnollisesti kirjailijan kaikessa tuotannossa.

Ensimmäinen ajatuksen kanssa katsomani näytelmä oli Lokki (Чайка, 1895). Itse asiassa kyse oli elokuvasta, jonka näin opiskeluvuosinani 70-luvun puolivälissä ehkä elokuvakerhon esityksenä yliopiston tiloissa. Elokuva on vuodelta 1970 ja katsottavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=SaRhIQB7_wo. Nyt katsottuna se vaikuttaa hyvältä draamalta. Pidin siitä silloinkin, kun sen isossa elokuvasalissa näin. Aikansa vasemmisto-orientoitunutta opiskelijayleisöä elokuva kiinnosti, sillä sali oli lähes täysi, ja hyvin hartaasti se seurasi elokuvan verkkaisesti etenevää maailmaa. Elettiinhän yhteiskunnallisesti tiedostavan kulttuurin aikaa. Elokuvan loppu on lähes veret seisauttava. Lääkäri Dornin kirjailija Trigorinille kuiskaama lausahdus, jossa hän toteaa Trepljovin ampuneen itsensä ja pyytää häntä saattamaan tämän äidin muualle, saa yleisön entisestään jähmettymään. Sitten kaikki loppuu kuin seinään.  Tuo lausahdus jäi elokuvista poistuessani päähäni soimaan ja vieläkin se nousee mieleeni Tšehovin Lokkia muistellessani.

Näytökseen minulla oli suuria odotuksia. Muistan keskustelleeni ennen esitystä siitä, että Tšehov kutsuu näytelmää komediaksi ja että se pitäisi oivaltaa näytelmän virrasta. Nyt tuo kaikki tuntuu hölynpölyltä, mutta silloin yritin kovasti mennä tekstiin ja ihmisten jännitteisiin. Kaikki oli kuitenkin vakavaa draamaa, jossa toki saattoi hetkittäin olla jotain koomista. Nyt voin tunnustaa kokeneeni tuolloin pientä alemmuuden tunnetta (toki vain pientä), kun en sieltä tapahtumien kätköistä löytänytkään kirjailijan syvintä ideaa. Päättelin, että sitä pitää etsiä perusteellisemmin. Sillä tiellä kuljen edelleen.

 

En varmasti ollut tuolloin ainoa, jonka päähän oli elokuvaa katsoessa iskostunut ajatus, että ”pitäähän sen olla hyvä, koska…” Ja yhtenä syynä oli venäläisyys. Elettiin jonkinlaisessa Neuvostoliitto-hurmoksessa, vaikkei sitä avoimesti toki myönnetty eikä se varsinaisesti ollut hurmosta, vaan pelkkää sympatian tunnetta. Suutani en tietenkään tukkinut. Pidin sitä paikoin ikävystyttävänä enkä pelännyt sitä sanoa. Niin kuitenkin on, että tajuntamme sattuu olemaan aikaansa sidottu ja sitä mukaillen laitoin mielen syvyyksissä oman skeptisyyteni itseni viaksi, koska en ”vielä” tarpeeksi hyvin tuntenut Tšehovia enkä venäläisen draaman perinnettä.

Yritän hahmottaa tarkemmin tuon ajan ilmapiiriä. Neuvostotodellisuudessa Tšehovin näytelmiä tulkittiin liian kaavamaisesti. Oli tiettyä hidassoutuista vuorosanojen toistoa, jossa näyttelijät pyrkivät retoriikan standardimaisia periaatteita kunnioittaen ilmaisemaan henkilöhahmojensa sisäisiä tuntemuksia mahdollisimman elävästi. Elämä näyttämöllä oli jäykkää ja pysähtynyttä. Vasta Neuvostoliiton hajoaminen toi vapautumisen. Vanha tulkintaperinne hylättiin ja Tšehov tavallaan löydettiin uudelleen. Tottahan toki jo neuvostoaikana oli perinteitä alettu murtaa, mutta vapautuminen avasi luomisvoimalle uusia mahdollisuuksia, kun tulkinnoille ei ollut enää olemassa auktoriteettien luomia virallisen luonteisia kaanoneita. 

Läheisimpiä

Läheisimmät muistoni liittyvät kirjailijan varhaiskauden humoristisiin tarinoihin, joita ilmestyi vuoteen 1886 saakka. Siitä lähtien tuotanto alkoi monipuolistua ja aiheet vakavoituivat. Huumori ja satiiri jäi paremmin mieleen ja kertomuksista puuttui vakavampaan Tšehoviin toisinaan liitetty pysähtyneisyyden tila. Eräät tuntuivat alusta alkaen kotoisammilta. Yllä jo mainitsin Hevosenkaltaisen sukunimen (Лошадиная фамилия, 1885). Saattaa olla, että ainakin osan olen lukenut niistä ensimmäisen kerran venäjäksi eräästä yliopistovuosieni alussa hankkimastani kokoelmasta.  

”Tšehovia lukiessa tuntuu, että hän kirjoittaa minusta.” Näin on todennut kirjailija Kornei Tšukovski. Samaa olen minäkin tuntenut. Tšehov tulee lähelle ihmistä. Kulttuurin ja aikakausien rajat hälventyvät. Tunnen samaistuvani kertomusten henkilöihin ja henkilöt tuntuvat olevan omassa elämässäni läsnä. Myötäelän ihmisten iloa ja tuskaa.  

Tuo ensimmäinen Tšehov-muistoni kertoo hammassärystä. Se lienee ollut tuona aikana varsinainen vitsaus ja vaiva, sillä Tšehovilla on toinenkin hammassärkyyn tiiviisti liittyvä kertomus. Kertomuksessa Hammaskirurgi (Хирургия, 1884) vanha lukkari joutuu menemään kunnansairaalaan tappavalta tuntuvan hammassäryn vuoksi. Varsinainen lääkäri on tällä kertaa poissa ja potilaan ottaa vastaan sijaisena toimiva välskäri. Itsevarmuudesta huolimatta tämä ei ole niin helläkätinen kuin varsinainen tohtori. Sen saa myös asiakas tuta. Eivät lukkaria hänen vastaanottohuoneessa tekemänsä ristinmerkit auta.  Välskäri yrittää kiskoa hampaan irti, mutta se on niin lujassa, etteivät voimat tahdo riittää. Sisua sijaisella on kuitenkin niin paljon, että jotain sieltä irtoaa. Juuret jäävät kuitenkin edelleen suuhun. Välskäri noituu epäonnistumistaan, mutta lukkarin moitteisiin hän vastaa kyllä kipakasti. Lukkari katsoo parhaakseen juosta karkuun kipuineen päivineen.

Kuvitusta Hammaskirurgi-kertomukseen

Tuota kertomusta on pidetty yhtenä tyyppiesimerkkinä Tšehovin huumorista. Hammaskirurgissa nauretaan kaikelle ja kaikille. Hänen satiirinsa kohteena ovat kaikki kertomuksen henkilöt ja myös ympäristö. Tässä kertomuksessa näkyy myös kerronnan erityinen intonaatio. Lukija pystyy hyvin kuvittelemaan henkilöiden puheen äänenpainot ja tilanteen elävyyden.    

Muita varhaisia tuttujani ovat kertomukset Virkamiehen kuolema (Смерть чиновника 1883), Paksukainen ja ohukainen (Толстый и тонкий, 1883), Kameleontti (Хамелеон 1884) ja Suru (Тоска 1886). Niistä avautuu paitsi kirjailijan huumorin laatu, myös venäläisen yhteiskunnan tyypillisyyksiä, kuten tiukkaa virkavaltaa ja arvohierarkioita.  

Virkamiehen kuolema on minulle huumorijuttujen suosikki. Iso virkamies ja pieni virkamies ovat teatterissa. Pieni virkamies istuu luonnollisesti isomman takana. Häneltä pääsee yhtäkkiä aivastus ja räkä sattuu lentämään päin isomman virkamiehen kaljua. Kostuuhan se ja pikkuvirkamies on kauhistuksissaan. Hän pyytelee esityksen jälkeen kovasti anteeksi. Isompi virkamies ei tunnu tekevän siitä suurta numeroa. Hän on enemmän vaivautunut alempiarvoisen kollegansa liiallisesta pokkuroinnista. Pikkumies ei kuitenkaan kykene selviämään järkytyksestään ja siihen hän sitten äkillisesti kuolee. Onhan toki inhottavaa nauraa toisen kuolemalle, mutta ymmärsin kyllä, että kyse oli parodiasta. Ja lisäksi tällaisella kertomuksella oli minulle, tavallisen duunarin pojalle, myös syvempää sanomaa.

Paksukaisessa ja ohukaisessa tapahtumat sijoittuvat rautatieasemalle. Rautatie esiintyy Tšehovilla  usein monissa eri yhteyksissä. Yleensä tutkijat katsovat, että kirjailijan tuotannossa rautatie symboloi tulevaa aikaa ja edistystä. Tässä kertomuksessa vanha ja uusi aika joutuvat ristikkäin.

Kertomuksen alussa suudellaan. Suutelijoina ovat aikuiset miehet. Lukiessani kertomusta yli 40 vuotta sitten ymmärsin totta kai, että kyse oli tapakulttuurista. Mitään muuta ei tullut edes mieleeni. Miehet ovat lapsuuden kavereita ja tapaavat nyt yllättäen pitkästä aikaa ja tervehtivät toisiaan kyyneleitä vuodattaen. Toinen on rikas möhömaha, toinen melko mitätön pikkuvirkamies. Tšehov kuvaa tapaamiseen liittyviä tuoksuja aivan kuin pitäen luonnollisena, että asemalla aina tuoksuu. Tšehovin maailmassa tuoksuvat ihmiset.  Lihavamman huulet kiiltelevät rasvasta ja hän tuoksuu hienolta sherryltä. Laihempi sen sijaan haisee: ”kinkulta ja kahvinporoilta”.

Kaikki menee ihan normaalisti siihen saakka, kunnes ohukainen ja hänen perheensä (pitkäleukainen laiha nainen ja ”piirusilmäinen” koulupoika) saavat kuulla, mikä tuo paksukainen on miehiään. Hän on kohonnut jo salaneuvokseksi. Aika on vienyt kaveruksia eri suuntiin. Siinä vaiheessa varsin suulas ohukaismies vaikenee täysin ja rupeaa kummasti pokkuroimaan. Muu perhe seuraa isukin esimerkkiä.

Tämäkin kertomus kuuluu edellisen lailla suosikkeihini. Kahden ja puolen sivun juttuun on saatu mahdutettua paljon. Se näyttää jälleen kerran, kuinka ihmisyys on jäänyt byrokraattisen tajunnan kahleisiin. Virkamiehen kuoleman tapaan tässäkin paljastuu yhteiskunnan arvohierarkian alemmilla portaikoille joutuneiden pienuuskompleksi.

Kameleontissa pääosassa on poliisimies. Sen valitsin varmaan nimen vuoksi. Tarinassa ei kuitenkaan ollut kyse matelijoista eikä muistakaan eksoottisista eläimistä. Kameleontit ovat liskoja, joista eräille on kyky muuttaa puolustusmekanismina väriään. Siitä me ne eläimet tunnemme. Tässä kertomuksessa ei ole kameleonttia eikä muitakaan matelijoita. Pieni valkoinen vinttikoiran pentu siinä kuitenkin on. Mutta siihen ei kertomuksen nimi viittaa. Poliisimies joutuu suorittamaan velvollisuuksiaan, kun irti juossut koira puraisee erästä kansalaista sormesta. Vaaditaan aggressiivisen koiran hävittämistä. Poliisin vihaa uhkuva mieli kuitenkin muuttuu äkisti, kun saadaan tietää, kuka on koiran omistaja. Poliisi kuuluu tuon ajan takinkääntäjiin.

Suru kertoo poikansa yllättäen menettäneestä köyhästä vossikkakuskista Jonasta. Tämä haluaisi jakaa jollekulle surunsa, kun se painaa niin raskaasti sydäntä. Mutta kukaan ei halua häntä kuunnella. Miehen puheen yritykset ovat vain häiriöksi. Sama töykeys jatkuu myös vossikkakuskien yömajassa. Kertomuksen lopussa Jona saa kuitenkin purkaa sydämensä. Kuuntelija löytyy hyvin läheltä. Se on hänen vanha tuttu työkaverinsa, oma tamma. ”Sanotaan, että sinulla on oma varsa, ja sitten se ottaa ja kuolee…” Näin hän alkaa. Tamma hengittää isäntänsä käteen ja kuuntelee… Nyt teen paljastuksen: tuo sama hepo on muutaman kerran joutunut minuakin kuuntelemaan.

Näihin kertomuksiin liittyy aina myös omat tunteeni. lisäksi ne myös tavallaan opettivat. Virkamiehen kuolemasta opin, että ei kannata pokkuroida isompien edessä. Kameleontti ohjasi rehtiyteen ja tasapuolisuuteen. Suru toi mukanaan myötätunnon ja toisen huomioonottamisen. Ohukaisen ja paksukaisen tapaaminen ohjasi meikäläistä alemmuuskompleksisen duunarin poikaa tasavertaisuuteen.

Kertomuksen Made (Налим, 1885) olen lukenut aivan varmasti ensimmäisen kerran venäjäksi. Nimittäin se oli alkua kalojen venäjänkielisten kalannimien tuntemukselleni. Oma kalastukseni rajoittuu muutamaan ongella käyntiin pikkupoikana ja nimet ovat menneet joskus sekaisin. Mateesta puhuttaessa ei ole tarvinnut jäädä vastinetta muistelemaan. Itse kertomuksesta on jäänyt mieleeni vain kalareissu, jonka päätökseksi tuo pyydykseen jäänyt isokokoinen made onnistuu kostamaan voitonriemuisille pyytäjilleen. Se hypähtää sulavasti käsistä takaisin veteen ja poistuu ylväästi paikalta.

Opiskeluajoiltani on jäänyt mieleen erityisen hyvin mieleen eräät novellit, jotka koin erityisen omakohtaisesti. Ne ohjasivat, neuvoivat, auttoivat eteenpäin ja varoittivat, mutta samalla varmaankin jollain tasolla myös ivasivat, pilkkasivat ja tekivät kiusaa.  Toki yllä mainitut pikkunovellit vaikuttivat, varsinkin novellin Suru koin vahvan empaattisesti. Ihmisen on löydettävä oma purkautumistiensä, muuten hän pakahtuu eikä pääse elämässään eteenpäin. Tšehoville tuttuun tyyliin siinäkin on mukana pientä ivaa yksinkertaiselta tuntuvaa vanhaa miestä kohtaan, mutta kertomus välittää lukijoilleen myös lohtua.

Jonytš (Ионыч, 1898) kertoo pikkukaupunkiin muuttaneesta lääkäristä. Hän on varsinaiselta nimeltään Dmitri Startsev, mutta jostain syystä kaikki alkavat kutsua häntä isännimen mukaan. Jostain syystä koin mieheen lämmintä myötätuntoa.  Mies on juuri muuttanut uuteen paikkakuntaan, edessä on tutustuminen kaupungin asukkaisiin. Miehellä on totta kai unelmana perustaa perhe, mutta kaikki ei sitten sujukaan suunnitelmien mukaan. Mies jää naimattomaksi, vanhetessaan hän pöhöttyy lähes muodottomaksi ja tylsistyy henkisesti. Minulle hän oli kuin varoittava esimerkki ja alitajuisesti olen elämäntoimissani pyrkinyt tekemään valintoja, joissa tuollaisen elämänkaaren voisin välttää. Olen nähnyt novelliin pohjautuvan elokuvan joskus kauan sitten, ehkä 80-luvulla. Katsoin sen muutama viikko sitten uudelleen. Jotain näistä filmatisoinneista jää aina puuttumaan, vaikkei se huono elokuva ollutkaan.

Jonytšilla on morsianehdokas. Hän on sairaskäyntien kautta jo alkuvaiheessa tutuksi tulleesta perheestä oleva nuori itsellinen neito, joka haaveilee pianistin urasta. Jonytš vieraili tytön vanhempien vieraana perheessä usein ja hänet otettiin sydämellisesti vastaan. Siellä myös kaupungin seurapiiri tuli hänelle tutuksi. Oikeastaan miestä kiinnosti vain talon tytär. Hän oli hulluna rakastunut tuohon taiteellisesti orientoituneeseen hyvin vilkkaaseen nuoreen naiseen. Neito piti kömpelöä Jonytšia pilkkanaan, leikitteli miehen tunteilla. Hän sujautti tämän käteen kerran pienen paperilapun, jossa pyysi miestä tulemaan keskiyöllä hautausmaalle. Mies meni ja odotti hautojen keskellä pilkkopimeässä tuntikausia, neitoa ei näkynyt. Seuraavana päivänä hän torui neitoa asiasta, mutta tämä suurin piirtein nauroi miehelle päin naamaa. Jonytš kosi naista hyvin sopimattomassa tilanteessa ja tämä vastasi kieltävästi. Nainen totesi omistavansa elämänsä taiteelle, tarkemmin sanoen musiikille, ja aikoi muuttaa pikimmiten isompaan kaupunkiin. Hän halusi pyrkiä korkeampaan päämäärään eikä aikonut alistua perhe-elämän rajoituksiin.

Jonytš koki itsetuntoaan nöyryytetyn. Hän tunsi, kuin olisi ollut jossain harrastelijateatterissa näyttelijän roolissa. Mies koki elämänsä suurimman kriisin. Hän oli kolme päivää syömättä, ei pystynyt nukkumaan. Levoton olotila jatkui ja hän rauhoittui lopulta kuultuaan neidon matkustaneen Moskovaan uraa luomaan. Jonytš keskittyi siitä eteenpäin vapaa-aikanaan skruuvin pelaamiseen. Kaikki seurustelu ja keskustelut tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.

Jonytš tapaa neljän vuoden kuluttua vaimokandidaattinsa uudestaan eikä löydä hänestä enää mitään kiintoisaa. Neidon pianistin ura ei edennyt ja hän on haaveensa haudannut. Hän haluaa pitää mieheen yhteyttä mutta Jonytš ei reagoi. Neito yrittää lähestyä miestä myös kirjeitse, mutta tämä ei edelleenkään vastaa. ”Olipa hyvä, etten joutunut hänen kanssaan naimisiin”, hän ajattelee.  Tuo lausahdus jää soimaan miehen mieleen kuin lohdutuksena.

Koteloitunut ihminen (Человек в футляре 1898) on synkän sävyinen kuvaus hyvin ahdasmielisestä kreikan kielen opettajasta. Hän on kaikkea vapamielisyyttä vastaan ja alkaa vähitellen tiukalla asenteellisuudellaan jopa vaikuttaa paikkakunnan yleiseen mielipiteeseen. Nykyaikamme kielenkäyttöä mukaillen voisi todeta, että hän piti tilaa hallussaan. Kaikki varovat sanomasta mitään sellaista, josta tuo mies saattaisi loukkaantua. Häntä yritettiin jopa naittaa erään opettajan naimattomaan sisareen, mutta kun hän näki tämän ajavan polkupyörällä hame yllä, niin kreikan opettaja tyrmistyi niin kauheasti, että tutustuminen ja kanssakäyminen loppui siihen. Lopulta miehen tyrmistyminen johti ennenaikaiseen kuolemaan. Hän lopetti kanssakäymisen ja syömisen ja menehtyi.

Kertomuksen nimen taustalla on miehen pukeutuminen. Hän pukeutui aina mustaan, vetäytyi jo pukeutumisensa kautta kuoreensa. Hän eli kuin kotelossa. Oli sää mikä hyvänsä hän käytti kalosseja ja sateenvarjoa ja pitkää päällystakkia, jossa oli kaulukset ylhäällä. Hänellä oli mustat silmälasit, vaunuilla ajaessaan halusi ajaa kuomut ylhäällä. Hän eli aivan konkreettisesti suojattua elämää. Kyseessä on groteski hahmo, epätodellinen mutta kuitenkin läsnä meidän arjessamme.

Tuo irvikuva on ensilukemisesta jäänyt mieleeni. Ehkä sen vuoksi en mitään kielihistorian koukeroita ottanut elämässäni tosissaan. Suoritin ne alimmalla hyväksyttävällä arvosanalla ja keskityin käytännön kieleen. Varoin fakkiutumasta.

Ensimmäinen pitempi ja pitkäjänteisempi novelli oli Aro (Степь 1888). Siihen piti jo keskittyä, enkä enää kohdannutkaan odottamaani lyhytjänteisen mielen kaipaamaa tilannehuumoria. Se kiehtoi ja samalla hiljensi. Tuli haikea mieli. Novelli kertoo pienen pojan matkasta aron halki kouluun. Poika tajusi, että vanha on väistämättömästi takana, alkaa uusi elämä. Pojan sisäinen maailma kosketti. Tunsin myötätuntoa ja ikäerostamme huolimatta jopa samaistuin hieman häneen, koska novellia lukiessani olin itse jättämässä vanhempieni kotia ja siirtymässä uusiin ympyröihin uudella paikkakunnalla. Kertomus oli aivan kuin tukenani. Kertomuksen karu luontokuvaus lumosi. Edessäni väikkyi laakea venäläinen aromaisema, joka kertomuksen pojalle kuvastui välillä kuin satuna.

Kirjasto oli lapsesta asti minulle kodin ohella tuki ja turva.  Sinne menin irtautumaan ahdashenkisestä kodin ilmapiiristä. Melko varhaisessa vaiheessa käsiini osui Tšehovin tuotannon erikoisuus - dokumentoiva matkakertomus Sahalinin vankileirisaarelta. Se oli Aron ohella toinen suuri yllätys kirjailijan tuotannosta.

Kuva ennen Sahalinin matkaa

Kirjailija päätti vuonna 1890 tehdä matkan Sahalinille. Se kesti muutaman kuukauden. Kirja julkaistiin 90-luvun puolivälissä. Teos oli aikansa sensaatio, lakoninen kuvaus vankileirin elämästä ja ihmissuhteista. Teos avasi minulle aivan uuden sivun Venäjän historiasta. Se oli asiallista, kyynistä kerrontaa, välillä myös uuvuttavan yksitoikkoista. Vasta hieman myöhemmin olen oppinut sitä arvostamaan. Tuon kirjan myötä olin kuitenkin löytämässä aivan uuden Tšehovin. Kirja oli minulle kuin johdantona tulevaan, kun ilmestyi Aleksandr Solženitsynin Vankileirin saaristo. Sen totta kai hankin sen välittömästi käsiini. Samaan kokonaisuuteen sopi erinomaisesti myös Fjodor Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta.

Kerron vielä eräästä suosikistani, vaikka siinä palataankin satiiriseen huumoriin. Kertomus on nimeltään Yö ennen oikeudenkäyntiä (Ночь перед судом, 1886). Se hymähtelee ja irvailee mielessäni silloin, kun olen joutunut omien munauksieni takia joutunut hankaliin tilanteisiin. Mies on matkalla piirioikeuteen syytettynä kaksinnaimisesta. Sää on hirveä ja mies yöpyy postiasemalla, joka löyhkää happamalta kirjelakalta ja kuolleiksi litistetyiltä lutikoilta. Mies luulee olevansa yksin, kunnes huomaa erään verhon takaa pilkistävän naisen pään. Sitten lutikat alkavat kiusata ja mies alkaa hienotunteisesti vikitellä rouvaa. Itse asiassa kyse on siitä, että miehellä on persialaista syöpäläisjauhetta ja hän pyytää saada tuoda sitä verhon taakse. Nainen aluksi kieltää, mutta kun mies valehtelee olevansa lääkäri, ääni muuttuu kellossa. Mies kokee kuitenkin järkytyksen, kun nainen ei olekaan verhon takana yksin. Siellä on myös hänen puolisonsa, valtioneuvos, jota vaimo kutsuu Fedjaksi. Kieltäytyminen on kuitenkin myöhäistä. No miehet tutustuvat ja viimein päästään levolle. Mies ei kuitenkaan saa unta. Ja reilun tunnin kuluttua myös naapurissa alkaa kuulua liikettä. Ei ollut persianpulverista apua. Ryhdytään keskustelemaan. Tohtorilta halutaan aluksi tietää, miksi lutikat haisevat niin inhottavilta. Aiheet eivät kuitenkaan pääty siihen. Verhon takana oleva aviomies Fedja pyytää tohtoria (siis valetohtoria) tutkimaan vaimoaan, kun tällä on jatkuvasti rinnassa ahdistusta. Mies yrittää torjua pyynnön, mutta lopulta tutkittavahan hänet on. Kaikki menee normien mukaan. Valelääkäri kirjoittaa jopa reseptin käyttäen kai ainoita osaamiaan latinan kielen sanoja (kuten ”Sic transit” ja ”gloria mundi”). Loppuyö menee jotenkuten. Aamulla hyvästellään ja mies on iloinen ajatellessaan, etteivät he koskaan enää tapaisi. Aviopuoliso haluaa väkisin maksaa palvelusta, vaikka mies yrittämällä yrittää kieltäytyä. Hän ottaa lopulta kymmenruplaisen vastaan. Aamulla mies lähtee kohti oikeuden istuntosalia. Arvatkaas, tapaako hän vielä Fedjan!

Järkyttävin ja pelottavin lukukokemus

Sali numero 6 (Палата № 6, 1892) oli minulle järkyttävä lukukokemus. Se kertoo yksinäisestä lääkäristä, joka joutuu tekemään vierailukäyntejä pikkukaupungin mielisairaalaan. Siellä on Sali nro 6, erityisen vaikeille tapauksille tarkoitettu suljettu osasto, joka sijaitsee sivurakennuksessa muista hieman erillään. Rakennus on hyvin kurjassa kunnossa ja sisältä erityisen epäsiisti paikka, jota ei viitsitä siivota. Esimerkiksi huoneen potilaiden löyhkästä kerrotaan siihen tyyliin, että tunsin sen lukijana itse sisuksissani. Novellissa päädytään karuun loppuratkaisuun. Se oli sen verran kuvottava ja pelottavakin lukukokemus, että olen sitä vältellyt ja palasin sen pariin vasta hiljattain.

Nyt tiedämme Neuvostoliiton mielisairaaloiden metodeista enemmän ja voimme todeta novellin saaneen toisinajattelijoiden kohtelun vuoksi lisää painoarvoa. Kertomus kantaa nykyisin mukanaan raskasta historiallista taakkaa, mistä Tšehov ei voinut kuin korkeintaan alitajuisesti aavistaa.

Olen nähnyt novelliin pohjautuvan elokuvan. Siitä jäi vähän mieleen. Muistan, että siinä pyrittiin moderniin inhorealistiseen ilmaisuun. Se ei tehnyt vaikutusta. Rosa Liksom on kirjoittanut novelliin epäsuorasti viittaavan, vuonna 2011 Finlandia-palkitun romaanin Hytti nro 6 (linkki). Se on junamatkakuvaus halki 1980-luvun Neuvostoliton. Se on varmaankin syväluotaava teos, jossa avautuu maan historia ja mielisairaalamaailman todellisuus, mutta en ole saanut sitä luetuksi. Aihe tuntuu raskaalta ja Tšehovin tarina tuntuu minulle riittävän.

Lääkäri Andrei Jefimytš vierailee sairaalassa säännöllisesti. Hän kiinnittää huomiota sinne tuotuun Ivan Dmitrytšiin, jonka ajatukset alkavat lääkäriä kiinnostaa. Pian lääkäri alkaa viipyä miehen parissa pitempään huomauttaen myös sairaalan henkilökunnalle salin likaisuudesta. Ulkopuolella lääkärin käytökseen ja toimintaan aletaan kiinnittää huomiota. Toiminnassa nähdään puutteita ja välinpitämättömyyttä. Ja niinhän siinä käy, että hänestä halutaan päästä eroon. Keksittyjen syiden nojalla Andrei Jefimytš huijataan samaan saliin ja suljetaan sinne. Entisestä esimiehestä tuleekin potilas. Vastahankaan ja protesteihin reagoidaan kidutuksin. Eikä tuon entisenlääkärin tarvitse kauaa kitua, kun häntä jo haudataan.

Andrei Jefimytš on eräänlainen toisinajattelija, yhteiskunnallisesta sovinnaisuudesta vieraantunut tyyppi, joka halusi nuorena papiksi mutta päätyi isänsä painostuksesta lääkäriksi.  Ivan Dmitrytš on puolestaan kasvanut varakkaassa perheessä mutta jäänyt ensin isän ja sitten äitinsä kuoleman jälkeen rutiköyhäksi. Hän ei menestynyt työelämässä. Esimerkiksi opettajana hän ei kyennyt sopeutumaan työympäristöön eikä onnistunut voittamaan oppilaiden luottamusta. Mies erkaantui muista ihmisistä, oli yhä enemmän omissa oloissaan keskittyen lukemiseen. Lääkärin tarkkuudella Tšehov kuvaa Ivan Dmitrytšin kehitystä vainoharhaisuuteen ja lopulta erinäisten vaiheitten jälkeen mielisairaalan potilaaksi. Tohtori Andrei Jefimytš löytää Ivan Dmitrytšista potilaan sijasta mieleisensä keskustelukumppanin. Sen myötä hän vieraantuu entistä enemmän työstään alkaen laiminlyödä tehtäviään.

Huone numero 6 on dystooppinen kuvaus, joka poikkeaa kirjailijan muusta proosatuotannosta. Toki hänen tuotannossaan on paljon muutakin poikkeavaa. 24-vuotiaan Vladimir Iljitš Leninin lukukokemuksesta on olemassa tarina.  Hän sai kirjaa lukiessaan klaustrofobisen kohtauksen ja joutui ryntäämään pienestä huoneestaan ulos raittiiseen ilmaan. Minä en ole kokenut sitä niin voimallisesti mutta kyllä se nuorta miestä ahdisti. Ainakin alitajuisesti toivoin pysyväni mieleltäni terveenä, taloudellisesti riippumattomana ja ajatuksiltani järkevänä. Halusin olla kiinni elämässä.

 Lapsia

Jostain syystä olen hanakasti seurannut Tšehovin tuotannon lapsia ja heidän ajatusmaailmaansa. Mies oli lääkäri ja myös ihmistajunnan tuntija. Tšehovin aikaan lapsipsykologiassa oltiin vasta tekemässä löytöjä. Esimerkiksi Freud oli syntynyt vuonna 1856, neljä vuotta häntä ennen. Lääkärinä Tšehov teki tarkkoja havaintoja  ihmisistä ja ympäristöstään ja lapsetkin saivat hänen huomionsa.

Yllä kerroin jo pitkähköstä Aro-novellista. Se on kuvaus matkasta, jossa pientä poikaa viedään vieraaseen kaupunkiin kouluun. Poika tajuaa, että lapsuus saa jäädä, alkaa uusi elämä uudessa kaupungissa, ilman rakkaita sukulaisia. Se tuo mieleen surun. Haikeana pojan silmät seuraavat karun aron maisemia. Tällaiset muistikuvat minulla ovat jääneet kertomuksen lukuhetkestä mieleen.

Kertomuksessa Griša (Гриша, 1886) mennään aivan pienen pojan ajatusmaailmaan. Luulisin, että se on sille ajalle aika uusi lähestymistapa. Kertomuksen päähenkilö on kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen pulska Griša-poika. Hän tarkkailee hanakasti ympäristönsä elämää oman ”njanjansa” eli lastenhoitajan huomassa.  Nyt on lämmin kevätpäivä ja hän on päässyt ensimmäistä kertaa ulos. Huolimatta aurinkoisesta säästä hänet on puettu lämpimästi. Pojalle tulee kuuma ja suoraan sanoen tukala olo. Njanja ei siihen kiinnitä huomiota. Poika yrittää kömpelönä epävarmoin askelin tehdä havaintoja suuresta maailmasta. Kaikki on aivan uutta, kun näkökulma on laajentunut. Ihmeteltävää riittää. Hän katselee kummissaan ”saunavihdat kainalossa” marssivia sotilaita, hän yrittää juosta kahden kissan perään, mutta nanja repäisee hänet takaisin. Hän ottaa ohikulkijan kantamasta laatikosta appelsiinin, mutta saa siitä näpäytyksen njanjalta sormilleen niin, että varoo tekemästä enää mitään. Mukaan liittyy joku pitkä mies. He menevät sisälle johonkin huoneeseen, jossa on keittäjätär. Siellä on myös uuni, jossa paistetaan pihvejä. Grišalla on yllä samat lämpimät talvivaatteet ja hänellä tulee entistä tukalampi olo. Ulkona porotti aurinko nyt porottaa tulikuuma uuni, jonka kita alkaa häntä pelottaa.  Aikuiset syövät piirakkaa ja Grišakin saa palan. Sitten juodaan pikarista jotain ja aletaan laulaa. Keittäjätär antaa Grišankin maistaa pikarista.  Pojan silmät lähes lentävät levälleen.

Lopulta mennään kotiin. Griša yrittää ilmein ja elein kertoa äidilleen kaikesta näkemästään ja kokemastaan. Yöllä poika sairastuu ja alkaa hourailla. Uuni vainoaa häntä ja hän käskee sitä pois.  Äiti ihmettelee ja antaa pojalle kaiken varalta risiiniöljyä.  Siihen tarina loppuu. Kirjailija vain toteaa oheen, että pojan pää on täynnä äsken koetun elämän vaikutelmia.

Myös kertomuksessa Keittäjätär menee naimisiin (Кухарка женится, 1885) on pieni poika nimeltä Griša. Hän on kuitenkin jo seitsemänvuotias. Siinä talon keittäjätärtä Pelagejaa kositaan ja Griša saa seurata sivusta aikuisen maailman ihmeellisyyksiä. Siinä sivussa minä itsekin alan muistella omaa seitsenvuotiaan maailmaani, omien vanhempieni riitelyä ja sen ihmettelyä, kun nuoret aikuiset riiasivat, pyrkivät hanakasti yhteen, ripustautuivat toisiinsa ja menivät lopulta vihille. Ei Grišan ihmettely kovin paljon poikennut omista ympäristöä seuraavan pikkupojan mietteistäni. Tosin Pelageja ei tunnu olevan yhtään innostunut kookkaasta punapartaisesta vossikkamiehestä, joka juoda ryystää teetä ja puraisee välillä sokerinpalasta. Pelageja yrittää peittää kasvonsa touhuten kaikenlaista, mutta Griša näkee avaimenreiästä keittäjättären kaikkia eri värejä vuorollaan hehkuvat kasvot. Griša saa seurata läheltä tuota naisten hallussa olevaa maailmaa, kun kaikki yrittävät miehen poistuttua taivuttaa Pelagejaa suostumaan.

Grišasta maailma on kummallinen. Ei mene pojan aivoihin se ajatus, että vieras mies tulisikin keittäjättären asioista määräilemään. Griša havaitsee lapsen silmin asioita, joita aikuisten mieli pitää niin itsestään selvänä, etteivät he niitä edes ajattele.

Minun huomioni keskipisteenä on Grišan aito myötätunnon osoitus asiasta vaivautunutta Pelagejaa kohtaan, kun hän ykskaks noutaa komerosta isoimman omenan, sujauttaa sen nopeasti hämmentyneen naisen käteen ja syöksyy ulos yhtä pikaisesti kuin oli paikalle ilmestynytkin. Tšehov antoi lapsen tunteille elämän.

Tarina päättyy keittiön naisten mielestä onnellisesti, Grišan mielestä kurjasti. Pojan pelot käyvät toteen.

Kertomuksessa Lapsia (Детвора, 1886; suora käännös ”lapsikatras”) lapset ovat kotona keskenään ja pelaavat seurapeliä. Kyseessä on eräänlainen osakepeli, jossa kerätään omaisuuksia. Nimeltään se on kuitenkin lotto. Tšehov vie lukijansa pelin kiihkeään tunnelmaan. Yhdeksänvuotias Griša-poika pelaa kiihkeimmin. Hän haluaa kahmia itselleen mahdollisimman paljon voittoa. Pelissä häntä kiinnostaa vain raha. Muut lapset ovat passiivisempia, varsinkin nuoremmat tytöt ovat pelkästään mukana, kuin seuraneiteinä.

Kertomukseen on luotu tragikoomisuutta lähenevä tilanne. Ensi alkuun se vaikuttaa aikuisten maailman parodialta omanvoitonpyyntöisestä kaupunkielämästä teollistumisen nosteessa. Griša on kuin nuori nousukas pyrkyri, uuden talouden airut. Hän pelaa kovassa poltteessa, palavasieluisena. Suuret voitot kiiluvat hänen silmien edessä. Hävitä ei saa, se olisi kaiken loppu.  Pienemmät lapset eivät tunne voitonhimoa eikä itserakkautta. Heille kaikki on jännittävää mutta samantekevää. He ovat Grišan vietävissä. Joukkoon haluaa tulla kymnaasilainen, jonka tulo tuo epäsopua ja topakka Griša kokenee hänet uhaksi. Tilanne pysähtyy kuitenkin äkisti. Yksi nukahtaa, pian toinen, peli unohtuu tykkänään, väsymys perii voiton. Rahat jäävät pöydälle eikä niistä ole enää kukaan kiinnostunut.

Lapset näyttävät omaksuneen aikuisten maailman rooliodotukset. Tuntuu, kuin heidät olisi pistetty elämään aikuisten maailmaan aikuisten ehdoilla. Tšehovin aikaan lapsipsykologiassa oltiin vasta tekemässä löytöjä. Esimerkiksi Freud oli syntynyt vuonna 1856, neljä vuotta ennen Tšehovia. Tämä nuorena lääkärinä teki varmaan itse havaintoja ympäristöstään ja osasi tehdä tarkkoja havaintoja lastenkin maailmasta.

Novellissa Kotona (Дома, 1887) virkauralleen omistautunut piirioikeuden johtava syyttäjäviranomainen Bykovski joutuu yllättäen täyttämään myös isän velvollisuuksiaan. Bykovskin nimen valinta lienee kirjailijalla tietoinen valinta, se merkitsee Härkästä tai Sonnista.  Kotiopettajatar on huomannut, että perheen pikkupoika tupakoi. Alkuun tuntuisi, että kyseessä on isokin ongelma, sillä poika on vasta seitsemänvuotias. Jutun alussa koomisuutta lisää, että isä kysyy kotiopettajattarelta pojan ikää. Hän taitaa siis olla aika lailla vieraantunut perheestään. Bykovski käskee kotiopettajatarta pyytämään lapsensa puhutteluun.

Tulee hauska kohtaus, kun isä puhuttelee poikaa. Hän yrittää kertoa tupakoinnin vaaroista. Poika on kuitenkin aivan omissa maailmoissaan. ”Pappa on tullut, pap-pap-pap…”, poika vaan hoilottaa. Mies huomaa puhuttelunsa olevan typerää mutta jatkaa velvollisuudentuntoisesti kuitenkin samaa rataa. Puhuttelun edetessä isä alkaa itse miettiä elämän hulluutta. Jostain kummasta syystä tupakoinnin takia lapsia on piesty ja erotettu kouluista, muttei kukaan tiedä, onko siinä mitään järkeä.

Lopussa isä yrittää ajaa poika yölevolle. Poika pyytää isää kertomaan sadun. Isä keksii päästä yksinkertaisen tarinan. Jätän sen nyt kertomatta. Totean vain, että se saa pojan yllättäen järkyttymään. ”En polta enää koskaan tupakkaa”, poika hokee. Isä jää miettimään, miksi asiat pitää aina kietoa ”sokeriin” että sanoma menisi perille. Sama koskee hänen työtänsä.

Tarina Isä-kulta (Папаша, 1880) kuuluu kirjailijan ensimmäisiin tuotoksiin. Suomennokseksi sopisi myös vaikka murresana ”Isukki”. Kertomus liittyy samaan teemaan kuin edellinen. Nyt vaimo valittaa miehelleen, että poika on tuonut huonoja arvosanoja koulusta. Vaimo yrittää pitää kuria miehelleen ja saada tämän lähtemään puhuttelemaan opettajaa. Ja mies lopulta menee vastentahtoisesti ja tulla äheltää perille hieman sopimattomaan aikaan. Keskustelusta tulee kiihkeä eikä siihen meinaa tulla loppua, kunnes opettaja keksii jotain…

Perheessä äitiä verrataan hollanninsilliin ja isä-kultaa koppakuoriaiseen. Kun siihen liitetään vielä koulua käyvä pojankoltiainen, niin kyseessä onkin tyypillinen ”tšehovilainen” perhe. Ja tyyliin kuuluu, että talon sisäkkö istuu isä-kullan polvella ja pyrähtää verhon taa, kun sillinhoikka äiti varovasti yskähtäen astuu isän huoneeseen. Tämä kuitenkin on tottunut miehensä heikkouksiin ja haluaa olla ymmärtäväinen vaimo. Mutta tiukan paikan tullen vaimo osaa vaatia mieheltään myös velvollisuuksia. Isä tietysti suostuu. Sekin kuuluu tšehovilaisuuteen.

Loppuratkaisu? No, opettaja ei suostu aluksi korottamaan pojan arvosanaa mutta hän keksii lopulta ympäripyöreän kompromissiratkaisun. Isukki suostuu ja luulee lähtevänsä opettajan luota voittajana. Vai mitenköhän siinä loppujen lopuksi käy?

Kirje isoisälle (Ванька, 1886) on katkeransuloinen kuvaus yhdeksänvuotiaan Vankan maailmasta. Poika on laitettu suutarinoppiin ja hän kirjoittaa jouluaattona isoisälleen yksinäisyydessään hellyttävän kirjeen. Unelma pitää pojan elämää pystyssä…

Tietyssä iässä pojan kuuluu olla ilkeä kiusanhenki. Sen saavat kokea miellyttävän näköinen nuori mies Ivan Ivanovitš ja nykerönenäinen neito Anna Semjonovna kertomuksessa Ilkeä poika (Злой мальчик, 1883). Rakastavaiset ovat rantatörmällä ongella. Tärkeintä on, että he saavat olla kahden. Kaikki tuntuu hyvältä, mutta kertomukseen tietysti ilmestyy otsikon viittaama ilkeä poika. Hän näkee heidän suutelevan ja sanoo kertovansa siitä äidille. Puheet eivät auta, mutta raha auttaa. Ivan Ivanytš antaa pojalle ruplan. Poika poistuu vihellellen.  Sama jatkuu seuraavana päivänä ja sitä seuraavana, aina kun nuoret kohtaavat. Poika saa monenlaisia lahjoja. Ivan Ivanytš kiristelee hampaitaan, mutta poika on löytänyt oman rahareikänsä. Hän on kuin pienoismalli nykypäivän mafiasta ja suojelurahan pyytäjistä.

Suhde kehittyi kuin toiveuni. Ivan Ivanytš meni morsiamen vanhempien luokse ja kosi heidän tytärtään. Suostumus tuli. voi sitä onnen päivää! Nuorenparin yhteinen onni vielä moninkertaistui, kun tuli koston hetki. Kiusantekijä sai kuulla kunniansa.

Tuossa tarinassa minua ei kiusaa tuo henkinen väkivalta eikä koston mentaliteetti. Poika sai varmasti ikimuistoisen opetuksen. Ja varmasti pieni pilke silmäkulmassa tuota noloa poikaa ”löylytettiin”.  Mietin sitä, mikä kai kirjailijallakin on ollut mielessä: miksi ihmisten pitää salata omia tunteitaan? Miksi pitää ujostella ja ehkä pelätä vanhempien reagointia, mahdollisesti kiusoittelua? Kyllä tässä on hiukan omakohtaistakin. Itse elin nuoruuttani vielä samanlaisessa maailmassa, mutta monien ikäisteni ei siitä tarvinnut enää kärsiä.

Perhe-elämää, elämää ilman perhettä

Parisuhde tšehovilaisittain on varhaistuotannossa kuvattu hyvin jäykäksi ja kaavamaiseksi, huumorilla höystettynä, joskus karikatyyrisin vedoin. Roolit ovat hyvin perinteisiä. Sittemmin suhteissa on jo variaatioita. Ilmestyy naisia ja miehiä, joille itsensä toteuttaminen on tärkeintä. Toisaalta avioliitto ja perhe tuntuvat kuuluvan elämän perusasioihin. Hänen tuotannossaan on usein lapsettomia pariskuntia, mutta ne kyllä vaikuttavat jotenkin keinotekoisilta ja luonnottomilta, vaikkei sitä sanoin ilmaistakaan. On myös niitä, jotka käyvät vieraissa, kun suhde on kylmennyt. Ja on paljon eri syistä naimattomia ihmisiä. Hyvin usein heidän elämässään on jotakin mennyt pieleen tai he vain eivät pysty elämään kenenkään kanssa, esimerkkinä novellit Jonytš ja Koteloitunut ihminen.

Ainakin ajoittain tuntuu, että naimattomat tai muuten vain aviomiestensä maailmasta irtautuneet naiset olisivat hyvin touhukkaita ja näyttäisivät potevan tavatonta pätemisen tarvetta, mihin liittyy joskus myös miesten halveksuntaa. Tämä päätelmä vaatii kuitenkin tarkempia perusteluja.

Yksi viime aikojen suosikkini on novelli Vaimoni (Жена, 1892). Sen asetelmat ovat minusta hyvin monimuotoiset ja kertomuksesta löytyisi aihetta pitkäänkin analyysiin. Se kuuluu niihin tarinoihin, jotka ovat avautuneet vasta viime aikoina. Mies ja vaimo asuvat samassa kartanossa mutta eri kerroksissa ja käytännössä täysin toisistaan erossa. Alueella podetaan suurta nälänhätää ja novellin alussa mies pohtii jäykänlaisesti, miten voisi järjestää talonpojille apua. Vaimo kuitenkin toimii paljon terhakkaammin ja saa organisoitua keräyksen pystyyn. Miestä se nöyryyttää. Hän pyrkii vaimon kanssa neuvottelemaan työn järkiperäistämiseksi, mutta vaimo ei miestä kuuntele. Hän nykykielenkäyttöä mukaillen lähinnä uhriutuu, ja mies ajautuu naisen tehokkaan toiminnan vuoksi umpioon. Suhteeseen liittyy monia monimutkaisia kuvioita, jotka kyetään osin ratkaisemaan miehen alistuessa vaimonsa toiveisiin. Iso ikäerokin lisää vaimon pätemisen tarvetta ja määräilyä. Tämä liitto on lapseton, eli tavallaan luonnoton kumppanuussuhde, joka pysyy koossa miehen riippuvuuden tarpeen ja liike-elämän maailmaa myötäilevän sopimuksen kautta. 

Taiteilijan tarinassa (Дом с мезонином, 1896) luodaan lähes karikatyyrimaista kuvausta itsenäistä elämää elävästä yhteiskunnallisesti aktiivisesta naimattomasta nuoresta naisesta, jonka persoonassa on miesvihan ja tiukkapipoisen moraalinvartijan piirteitä. Jonytš on jonkinlainen nöyryytetty ressukka mutta kuitenkin Tšehovilla on täysin neutraalisti kuvattuja yksin eläviä miehiä, kuten Taiteilijan tarinan taiteilija, joka ihastuu tiukkapiponaisen haaveilevaan, tuskin täysi-ikäiseen pikkusiskoon. Naimattomina ahertavissa naisissa on yleensä jotain outoa. Poikkeuksena on hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva kertomus Morsian (Невеста, 1903), jonka päähenkilönä oleva nuori nainen päättää valita opiskelun vanhempiensa järjestämän avioliiton sijaan. 

Nuo yllä mainitut naishahmot ovat emansipoituneita kirjailijan myöhäistuotannon hahmoja. Vilkaistaan hieman varhaistuotantoon. Tšehov on ulkoisen olemuksen kuvauksessaan hyvin armoton. Miehiä hän ei helli, mutta yhtä kovan kohtelun saavat naisetkin. Kertomuksessa Albionin tytär (Дочь Альбиона, 1883) esiintyy naimaton englantilainen kotiopettajatar Miss Twice, joka saa osakseen armotonta pilkkaa. Pilkka kohdistuu samalla myös venäläisten miesten ulkomaalaiskammoon ja asenteellisuuteen. Miss Twicella on ”ravun mulkosilmät ja kookas linnunnenä”. Valkoinen musliinipuvun läpi kuultavat laihat, keltaiset olkapäät. ”Hän seisoo kuin variksen pelätti.” Kun toinen mies haukkuu avoimesti venäjää taitamatonta kotiopettajatarta, vierustoveri kauhistelee: ”Miksi ahdistelet naista?” Tämä vastaa:

”Ei hän ole nainen, vaan neitsyt. Sulhasista kukaties haaveksii, mokomakin paholaisen nukke… Ja löyhkääkin joltakin lahonneelta… …Kun hän vilkaiseekin minun, heti minua kouristaa niin kipeästi kuin olisin satuttanut kyynärpääni johonkin rautakaiteeseen.” (Suomennos: Juhani Konkka)

Kun mies tulee maininneeksi naisen nimen, niin nainen kääntyy hitaasti miehiin päin. Siitä he eivät ole kuitenkaan huomaavinaankaan. Sillä pienellä viittauksella kirjailija osoittaa naisen säilyttävän itsekunnioituksensa paksupäisten äijien maailmassa.

Ja onhan tietysti kauniita tarinoita. Nainen ja sylikoira (Дама с собачкой, 1899) on herttainen kuvaus avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Se rakkaus on niin aitoa, että se kestää kaiken huolimatta siitä, että joutuvat myöhemmin elämään eri kaupungeissa. Se on minusta Tšehovin kertomuksista herttaisimpia. Rakkaus on kuvattu aidosti, ilman melodramaattisuutta. Siitä on tehty myös hyvin suosittu elokuva, jossa pääosissa ovat nimekkäät näyttelijät. Siinä ei melodramaattisuutta ole pystytty välttämään.

Esittelen vielä muutaman avioliittoon tavalla tai toisella liittyvän tarinan. 

Kertomuksessa Ei onnistunut! (Неудача, 1886) kuvataan kosintatilannetta. Liian innokkaat vanhemmat onnistuvat kuitenkin pelästyttämään nuoren sulhaskandidaatin siinä määrin, että asia raukeaa. Se on minusta oivaa tilannehuumoria.

Novellissa Kullanmuru (Душечка, 1899) päähenkilö on Olga Semjonovna, tuttavallisesti sanoen Olenka. Se on monen mielestä surullinen tarina, mutta jossakin taustalla väikkyy kuitenkin lämminhenkinen myötämielisyys. Yksinäinen nainen kokee kuitenkin elämänsä hetkinä täyttymyksen hetkiä. Ero tuo mukanaan surun ja lopputilanne näyttää lohduttomalta, kun nainen kokee jääneensä lopullisesti yksin.

Olenka uhraa täysin elämänsä muille. Hänellä ei ole omaa tahtoa. Hän mukautuu kulloisenkin miehensä tahtoon, kokee hänen asiansa omakseen. Kun aviomies kuolee, putoaa elämältä pohja. Mutta elämä jatkuu uuden miehen kanssa. Molemmilla miehillä on työ, jossa vaaditaan myös vaimon täysipainoista panosta.  Lapsia ei Olenkalla ole. Lopussa tulee kuitenkin elämäntilanne, jossa jo vanhentunut ja elämän rapistama Olga huomaa olevansa suloisen koulupojan huoltaja.  Vuokralaisiksi taloon muuttaneet vanhemmat ovat jossakin omilla teillään ja Olenkasta tulee yhtäkkiä korvikeäiti. Sitten poikakin viedään, kun äiti ilmestyy paikalle ja vie lapsensa mukanaan. Taas tuo kullanmuru on yksin. Elämä on aina surullinen asia, menetysten mukanaan tuoma yksinäisyys murtaa Olenkan, vaikka kuitenkin elämässä on ollut paljon lämpöisiä hetkiä.

Novellissa Hepsakka (vuodelta 1892) on kyse epäsuhtaisesta avioliitosta. Tuo novellin otsikko on peräisin 1800-luvun lopussa tehdystä käännöksestä. Alkuperäisen nimen Попрыгунья voisi suomentaa myös sanalla ”Pyryharakka”.  Kyseessä on kuvaus vakaan työhönsä keskittyvän lääkärin ja tutkijan sekä  pinnallisen kulttuuripiireissä ahkerasti pyörivän seurapiirirouvan avioliitosta. Yhteen on jotenkin ajauduttu mutta yhteistä säveltä ei puolisoille löydy. Päinvastoin, vaimon kulttuuripiireissä miestä vähätellään ja hänelle jopa naureskellaan. Tilanne kehittyy kuitenkin dramaattisesti. Vaimo huomaa oman virheensä liian myöhään. Vasta siinä vaiheessa, kun mies on kuollut epidemiatartuntaan osallistuttuaan sitä ennen taisteluun epidemian leviämistä vastaan.

Kuvaavaa tässäkin liitossa on se sama, mikä näkyy myös eräissä muissa Tšehovin parisuhteissa. Liitto on lapseton. Ja vaimo asettaa pianonsoiton tai muun kulttuuriharrastuksen perheen luomisen edelle.  Tämäkin kuvastaa tavallaan tuon ajan naisen itsenäistymistä ja epätoivoista pyrkimystä omalle uralle miehensä rinnalla. Tätä kuvatessaan Tšehov taipuu sarkasmiin ja ironiaan. Elokuvan loppu on surullinen ja lesken suru lohduton. Novellin lopun tapahtumia kirjailija tarkkailee hyvin kyynisesti.

Размазня (1883) on kertomus, jota ei tietääkseni ole suomennettu. Oikeastaan nimen suora suomentaminen on hieman vaikea. Englanninnoksessa on käytetty sanaa ”Namby-pamby”, joka tarkoittaa ’siirappimaista’ ja ’äitelää’ tai toisaalta ’lässyttäjää’. Suomeksi ehdotetaan sanoja ’vetelys’ ja ’vätys’ tai toisaalta tarkoitetaan ’höpinää’. Otsikko on hieman ovela, koska sillä käsittääkseni halutaan viedä lukijaa harhaan. Minä suomentaisin sen joko ”Nahjus” tai ”Nahjustelua” tai ehkä hieman vapaammin sanalla ”Pehmo” tai ”Pehmoilija”.  

Talon isäntä kutsuu kotiopettajattaren luokseen. On palkan maksun aika. Nainen odottaa saavansa 80 ruplaa. Isäntä aloittaa kuitenkin niuhottaen pienentämään summaa vähentäen erinäisistä syistä summaa. Hän perustelee vähennykset lukien kaiken muistivihostaan. Nainen kuuntelee vaieten, mutta silmissä näkyy kyyneleitä. Lopulta jäljelle jää vain 14 ruplaa. Nyt nainen toteaa ottaneensa vaimolta 3 ruplaa. Mies ihmettelee, ettei ole sitä merkinnyt muistiin ja vähentää vielä summaa. Hän laskee hitaasti naisen käteen summan, ensin kolme ruplaa kerrallaan ja lopussa vielä kaksi ruplan rahaa. Nainen laittaa rahat vapisevin käsiin taskuunsa, kiittää käyttäen ranskalaisperäistä sanaa ”merci!” ja nousee nopeasti poistuakseen huoneesta. Tässä vaiheessa isäntä tulistuu. Hän ihmettelee, miksi nainen kiittää, vaikka tämä ryösti hänet. Mies ihmettelee, miksei nainen protestoi, miksei hän puolusta itseään vaan käyttäytyy täysin hampaattomasti. Nainen vain kainon happamasti hymyilee ilmaisten tyytyvänsä siihenkin vähään , mitä annetaan. Mies ottaa sivuun jo laitetut 80 ruplaa, ojentaa ne naiselle pyytäen toki kiusoittelevaa käytöstään anteeksi. Nainen kiittää toistamiseen yhtä eleettömästi ja poistuu huoneesta. Kertomus päättyy miehen lausahdukseen: ”Tässä maailmassa on helppo olla vahva!” Siinä on koko kertomuksen ydin, jossa itse asiassa koko huomio kääntyy mieheen itseensä.

Tästä kertomuksesta minulle nousi mieleen eräs tapaus polkupyöräriksakuskin kanssa Tiibetin pääkaupungissa Lhasassa vuonna 2007. Siitä olen kirjoittanut blogissani hiljattain. Tajusin maksaneeni nuorukaiselle matkasta liian vähän, mutta tämä ei tehnyt mitään selkeää elettä pyytääkseen lisää. Hän jäi vain mököttämään hyvin happamasti, vähän samaan tyyliin kuin kertomuksen kotiopettajatar. Tuossa tilanteessa ei liioin minullakaan riittänyt rohkeutta korjata tilannetta, vaan poistuin seuralaiseni kera paikalta.  Kovin helppoa oli olla vahva, jos toinen ei puolusta oikeuksiaan. Toki kyseessä oli pikkutilanne mutta niitä voi kertyä iso liuta.

Kertomuksessa on kuitenkin vielä salattu puoli. Loppujen lopuksi kertomuksen halventava otsikko viitannee isäntään. Kotiopettajatar on nöyryytetty uhri. Mies toimii novellissa vahvistaakseen omaa itsetuntoaan naisen kustannuksella. Heikkoa alamaistaan kiusaamalla hän tavallaan panee pahan kiertämään. Joku hänen yläpuolellaan tekee hänelle samoin. Oravanpyörässä eletään.

Suuria kertomuksia

Esittelen vielä muutaman pitemmän novellin, jotka ovat erinäisistä syistä avautuneet minulle vasta äskettäin. Niitä voisi kai kutsua romaaneiksi. Vaimoni (Жена, 1891), Ikävä tarina (Скучная история, 1889), Kaksintaistelu (Дуэль, 1891) ja Rotkossa (В овраге, 1899) ovat vaatisivat syvempää analyysia. Kertoessani niistä lyhyesti tuntuu, että paljon jää toteamatta.  Novelleissa Tšehovilla tuntuu olevan kypsempi ote. Niissä Tshehov kuvaa aikansa henkistä ilmapiiriä mm. parisuhteen ongelmien kautta. Siihen, miksi itse olen niihin nyt innostunut, en osaa vastata. Ehkä siinä on aikamme vaikutusta tai ehkä minun oma sisäinen maailmani on antanut niille tilaa.

Vaimoni-novellista kerroin jo yllä. Sen asetelmissa paneudutaan siinä määrin ihmisten kanssakäymisen psykologiaan, että se antaa avaimia myös nykyelämämme ihmissuhdekaaokseen. Vanhenevan miehen nuori vaimo edustaa aikansa uutta naiskuvaa. Se sama kuva paljastuu omalla tavallaan myös kirjoittamassani kirjoituksessa aatelisrouva Lydia Wassiltschikowin elämästä, johon linkki löytyy täältä. Samaa aikaa tuossa muistelmateoksessa eletään, mutta ei saa tietenkään liikaa rinnastaa, koska Tšehov kirjoittaa fiktiota. 

Kaksintaistelun tapahtumat sijoittuvat Kaukasukselle pikkukaupunkiin.  Minun kiinnostukseni tähän teokseen tyrehtyi valitettavasti 1970-luvulla nähtyäni siihen pohjautuvan elokuvan. Ei, elokuva ei ollut huono. Vaikka se hieman uuvutti, niin tapahtumia ja käänteitä riitti. Sen nähtyäni en kuitenkaan innostunut lukemaan reilusti yli satasivuista kertomusta. Velttoa elämää viettävä valtion virkamies Ivan Lajevski ja hänen irrallisiin suhteisiin kiintynyt naisystävä eivät yksinkertaiesti vetäneet minua puoleensa. Nyt teoksen luettuani olen havainnut sen paljon monipuolisemmaksi, kuin suppeahkoon parodiointiin ja karikatyyrimaiseen ihmiskuvaukseen keskittynyt elokuva.

Kyseessä on tämä elokuva: https://www.youtube.com/watch?v=imegBf5-H4Y. Se on käännettynä nimeltään ”Huono hyvä ihminen”. Se on valmistunut vuonna 1973 ja sen on ohjannut Iosif Heifits. Elokuva oli ilmestyessään hyvin suosittu. Siihen on yhtenä syynä erittäin vahva näyttelijäkaarti. Samassa elokuvassa esiintyy neljä legendaarista hahmoa. Pääosassa Ivan Lajevskin roolissa on   Oleg Dahl, joka vietti boheemia elämää ja kuoli seuraavan vuosikymmenen alussa hämärissä oloissa. Hänen varsinaisena vastanäyttelijänään nuoren ja ajattelultaan despoottisen puritaanin luonnontieteilijä von Korenin roolissa on lähinnä laulajana enemmän tunnettu Vladimir Vysotski. Nuo kaksi erikoista näyttelijäpersoonaa eivät käsittääkseni tulleet toistensa kanssa toimeen, mikä vain lisää elokuvan asetelmien dramaattisuutta. Sitten teoksen varsinainen sovunrakentaja on sotilaslääkäri Samoilenko, jota esittää näyttelijänä vielä arvostetumpi nimi – Ivan Papanov. Neljäntenä tähtenä on huikentelevaisen ja irtosuhteisiin taipuvaisen Nadežda Fjodorovnan roolissa Ljudmila Maksakova. Hän on Lajevksin elämänkumppani ja vielä kertomuksen alussa virallisesti naimisissa toisen miehen kanssa. Lajevski on siis vietellyt naisen mukaansa Kaukasukselle rakentamaan yhteistä unelmaa. Kaikki on kuitenkin ajautumassa karille. Nadežda Fjodorovna on lyhyesti sanoen tarinan huora, mutta sitä ei kuitenkaan kerrota suoraan. Sen asenteensa pitävät kaikki novellin henkilöt salassa.

Kertomuksen alkuvaiheessa tulee viesti Nadežda Fjodorovnan virallisen aviomiehen kuolemasta. Lajevski saa siitä ensimmäisenä tiedon ja hän haluaa salata tiedon naisystävältään, koska hän haluaisi jättää naisen. Sinä onkin elokuvan ja kertomuksen moraalinen ydinkysymys. Lajevski tuntee yhtäältä vastuunsa naisesta. Tämä on tyhjän päällä ja varaton, täysin Lajevskin ylläpidon varassa.

Nadežsda Fjodorovan liehittelee vieraiden miesten kanssa ja Lajevski kärsii. Hän on ajautunut elämässään hurjaan velkakierteeseen, josta hän pyrkii pääsemään irti uhkapeleillä. Lisäksi parisuhteen tilanne on vienyt miehen täysin umpikujaan. Hän ei siedä silmissään naista, jonka kanssa hänen täytyy kuitenkin jakaa sama asunto.  Lajevski ja von Koren ajautuvat teoksessa kaksintaisteluun, joka kuvataan elokuvassa karikatyyrimaisesti. Siinä siis kohtaavat paitsi jotenkin Hitleriä muistuttava tuhoamishaluinen luonnontieteilijä ja veltto päämäärätön taiteilijasielu, virassaan ja yksityiselämässään epäonnistunut ressukka. Neuvostoliittolaiselle katsojalle siinä kohtasivat myös Dahl ja Vysotski. Luonnontieteilijä haluaa tiukkana järjestyksen ihmisenä tuhota Lajevskin kaltaisen ihmissaastan. Hän nimittelee tätä ja tämän naisystävää makakiapinoiksi. Taustalla lääkäri yrittää rakentaa sopua ja suostutella Lajevskia eron sijaan viralliseen avioliittoon Nadežda Fjodorovnan kanssa.

Kaksintaistelu päätyy fiaskoon. Ensin Lajevski ampuu laukauksensa pilviin. Luonnontieteilijä von Koren tähtää kauan ja olisi varmasti osunut, mutta juuri ratkaisevalla hetkellä elokuvassa eräänlaisessa pellen roolissa oleva diakoni seuratessaan pusikossa salaa tilanteen kehitystä kirkaisee peloissaan, että von Korenin käsi vavahtaa sen verran, että laukaus menee ohitse. 

Sitten tehdään sopua ja pyydetään toisilta anteeksi. Luonnontieteilijä poistuu kaupungista muihin tehtäviin. Lajevski ja Nadežda Fjodorovna vihitään paikallisessa kirkossa.

Luettuna teos on monisäikeisempi ja syvällisempi kuin elokuva. Mietin itse kovasti von Korenin hahmoa. Hän on kuin parodia Hitleristä mutta luonut sen aikana, kun tämä oli vasta kaksivuotias. Se on tietysti yhtäältä satiirinen kuvaus ihmisten luutuneista asenteista, mutta siinä nähdään ennen muuta myös perinteisten arvojen myönteiset puolet. Mielestäni Tšehov kaiken tämän ohessa haluaa puolustaa perhettä ja siihen liittyvää vastuullisuutta. Elämässään irrallisina ajelehtivat Lajevski ja Nadežda Fjodorovna kuvataan vastuuttomiksi, vaikka toki heitäkin kohtaan kirjailija osoittaa ymmärrystä. Sydän on molemmilla vilpitön ja avioliiton uskotaan luovan suhteeseen syvyyttä. Elämän virrassa avioliitto ja perhe ovat elämän tukipilareita. Siitä positiivisena esimerkkinä on 32-vuotiaana naimisiin mennyt kotiopettajatar Marja Konstantinovna, kahden teini-ikäisen lapsen äiti. Toki hänenkin asenteellisuuttaan irvaillaan, mutta se taas on Tšehovin tyyliä. Hän ei koskaan luo mitään puhtaasti mustavalkoisia henkilöhahmoja.   

Ikävä tarina on elämäänsä kyllästyneen yliopiston maineikkaan lääketieteen professorin tilitystä. Se on kypsä analyysi vanhuuden kynnyksellä olevasta miehestä, joka tuntee kuolemansa olevan lähellä. Yllättävän kypsästi on alle kolmekymppinen kirjailija kuvauksen luonut.

Ikävää tarinaa pidetään yhtenä Tšehovin keskeisistä teoksista. Sen tulkintoja seuratessa huomaan, että siihen löytyy monenlaisia näkökulmia. Eri ihmiset löytävät sieltä ihan omanlaisia seikkoja. Luin esimerkiksi artikkelia, jossa pohdittiin päähenkilön suhdetta aikansa lääketieteen tilaan. Teoksessa keskeisenä sivuhenkilönä on professorin jo aikuiseksi kasvanut ottotytär Katja. Hän elää yksin taloudellisista huolista ainakin toistaiseksi vapaana, sillä hänen varsinaisilta vanhemmiltaan perimät varat ovat hänen käytössään. Katjalla on ollut avioton lapsi, mutta tämä on kuollut. Suhde lapsen isään sammui alkuunsa. Kaksintaistelun ja Vaimoni-novellin lailla Ikävä tarina käsittelee siis itsenäisen naisen osaa venäläisessä yhteiskunnassa. Irralliseksi ja juurettomaksi hän tuntuu jäävän. Naisen näyttelijän ura päättyi alkuunsa eikä hän tiedä, mitä elämässään tekisi.

Katja on päähenkilön elämän arjessa tärkeä vastapaino. Hän on tärkeä keskustelukumppani, jota kasvatti-isä iltaisin rientää tapaamaan. Katja tuo hänelle sisältöä elämään. Oma perhe-elämä tuntuu tukahduttavalta. Katja puolestaan haluaisi kasvatti-isältään vastauksia elämänvalintoihinsa, mutta tämä ei kykene ottotytärtään auttamaan.

Professorin vaimo paheksuu, että mies seurustelee Katjan kanssa. Hän pitää tämän elämänvalintoja moraalittomina. Valitsemalla oman tiensä Katja on samalla noussut niitä arvoja vastaan, joita vaimo pitää tärkeinä.

Itselleni kertomusta lukiessa tuli heti mieleen Leo Tolstoin Ivan Iljitšin kuolema. Ne tuntuvat jotenkin rinnakkaisteoksilta mutta kuitenkin niiden kautta huomaa myös noiden kahden kirjailijan eroavaisuuden. Siinä missä Tolstoin kertomus on lähinnä naturalistinen, inhorealistinen juttu, jossa lukija viedään mukaan vanhenevan ja sairastuneen miehen syvimpiin tuntemuksiin ja elämän mielekkyyden pohdintoihin, niin Tšehovin henkilöt näyttävät olevan eri lailla kiinnittyneinä sosiaalisiin rooleihinsa, mitä toki myös Ivan Iljitškin omalla tavallaan on.  Tässä päähuomion saavat kuitenkin sosiaalisen suhteet, joiden kautta avautuu näkymä ympäröivään yhteiskuntaan.

Leo Tolstoin seurassa

Ikävän tarinan mies on vankina omassa perheessään. Perheen päänä vaimo pitää asioita järjestyksessä sovinnaisuuden alttarille, sanottakoon sitä vaikka poroporvarillisuudeksi. Mies tuntee olevansa vain voimaton ratas ihmissuhteiden ennalta määrätyssä rattaistossa. Hän sairastaa unettomuutta, mutta minusta tuntuu, että se on vain epätoivon reaktio, alitajuista pyristelyä sovinnaisuutta vastaan ja toivetta hypätä sivuun hänelle valmiiksi luodulta ja silotellulta elämänpolulta.

Lopussa mies joutuu vaimonsa painostuksesta matkustamaan Harkoviin selvittämään perheen tyttären sulhaskandidaatin taustoja. Mies ei saa tietää kandidaatista yhtään mitään. Kukaan ei ole hänestä kuulluttakaan. Hän asuu hotellissa tiedon, että tytär on mennyt sulhasensa kanssa salakihloihin. Vaimon tohinoilla ja miehen taustatyöllä ei siis ole mitään merkitystä. Tytär ei taivu vanhan malliseen vanhempien ohjailuun ja määräilyyn. Hän elää omaa tietään.  

Mies tuntee sairastelunsa ja vanhenemisen kriisinsä keskellä elämänsä turhuuden.  Tuo tunne vielä korostuu, kun hotellihuoneeseen ilmestyy yllättäen Katja. Hän on matkalla Krimille ja poikkeaa vielä tapaamaan kasvatusisäänsä. Nyt on kasvatusisän vuoro nostaa hätähuutonsa Katjalle, mutta ei tämäkään häntä kuuntele. Hänellä on omat ongelmansa.  Katja hylkää lopussa kasvatusisänsä, kun huomaa, ettei saa tältä apua elämänsä kysymyksiin. Mies katsoo hotellihuoneen ovelta etääntyvän ottotyttärensä perään. Tämä ei käännä enää selkäänsä.

”Hän tietää, että katson hänen jälkeensä, ja luultavasti käytävänmutkassa kääntyy katsomaan. Ei, ei kääntynyt. Musta puku vilahtaa viimeisen kerran, askelet vaikenevat… Hyvästi aarteeni!” (Suomennos: Ulla-Liisa Heino)

Näin päättyy novelli. Näin katoaa miehen viimeinen kosketus elämään. Tämä jää yksin odottamaan kuolemaansa. Onkohan tämäkin vain parodiaa, sitä samaa jota kirjailijan pikkunovellit ovat täynnä, naurua tyhmyydelle ja epätoivoisuudelle, nyt katkeraksi muuttuneena? Tällaisia alkaa Tšehovia lukiessa miettiä.

Kuva vuodelta 1897

Novelli Rotkossa on mielestäni Tšehovin järkyttävimpiä tarinoita. Joskus kauan sitten olen lukenut sen läpi tuntematta mitään. Nyt syksyllä sitä lukiessani olin kuin uudestisyntynyt. Järkyttävänä taidan yllä pitää myös Salia numero 6, mutta siihen liittyy erilaista järkytystä. Tämä on pelkistävä ja paljastava kuvaus venäläisestä maaseudusta, armotonta menoa, jossa joku toki pärjää, mutta heikkojenkin on selvittävä. Mielisairaala jää tämän rinnalla omaan nurkkaansa löyhkäämään. Sen rinnalla tässä tarinassa on perspektiiviä. Se on tarina syrjäisen kylän ihmisistä, sen rikkaista ja köyhistä sekä siitä, miten uuden ajan tuomat muutokset alkavat pikkuhiljaa muokata yhteisöä ja ihmisten tajuntaa.  Kertomuksesta huokuu välillä outo tunnelma, ollaan kummassa mystisen oloisessa liikkeessä. Sen ihmiskohtalot järkyttävät, samoin eräiden kylmäkiskoisuus…

Novellissa seurataan hieman omituisen kauppiasperheen elämää. Sen keskiöön nousee lopussa talon kaksi miniää. Perheessä on kaksi poikaa, joista toinen on kuuro ja täysin saamaton. Hänellä on kuitenkin kaunis ja toimelias vaimo Aksinja, joka loppujen lopuksi pitää talon liiketoimintaa pystyssä. Perheen isä on kyläläisten inhoama kitupiikki, joka kylläkin ottaa novellissa uuden vaimon. Tämä taas keskittyy hyväntekeväisyyteen. Vanhempi poika työskentelee lähistön kaupungissa poliisietsivänä ja käy kotona harvoin.  Hän on kertomuksen alussa vielä naimaton, mutta sen aikana vietetään hänen ja rutiköyhästä perheestä olevan Lipa-tytön häitä. Lipa on syvästi uskonnollinen, nöyrä, kohtaloonsa alistunut nuori neito ilman omaa tahtoa.

Aksinjan johdolla talon isännän rahoille perhe perustaa tilitehtaan. Se tuo taloudellista hyötyä, koska lähistöllä rakennetaan rautatietä ja siellä tiilistä on kova tarve. Lipa synnyttää vauvan, jolle talon isäntä testamenttaa omaisuutensa. Samoihin aikoihin hänen miehensä tuomitaan vankeuteen väärän rahan teosta. Lipa rakastaa poikaansa suojellen sitä ja pitäen koko ajan sylissään. Aksinja kokee oman uhrautumisensa valuvan hukkaan ja kateudessaan hän heittää vauvan päälle kauhallisen tulikuumaa vettä. Novellissa tuo todetaan rauhallisen kylmäkiskoisesti. Tuolloin Lipa oli joutunut laittaman lapsensa työn vuoksi hetkeksi syrjään. Lipa rientää kivusta huutavan vauvan kanssa pitkän matkan päähän sairaalaan, jossa tämän henkeä ei kyetä pelastamaan.  Kaikki näyttää tapahtuvan ilmeittä ja eleittä. Lipa tuntuu olevan vain kiinnostunut, kuinka kauan lapsen sielu vaeltaa maan päällä ennen katoamistaan.

Sitten novellissa koittaa ehkä koko Tšehovin tuotannon vaikuttavin luontokuvaus ja minulle lukijana järkyttävimpiä hetkiä. Lipa kantaa kuollutta poikaansa yön selässä läpi venäläisen maaseudun takaisin kotiinsa rotkossa sijaitsevaan kylään, Lipan tuntemuksia ei kuvata. Hän todellakin vain miettii, kuinka kauan hänen lapsensa sielu vaeltaa maan pinnalla. Se on varmasti järkyttävä vaellus, mutta Lipalla itsellään ei ole surulle kasvoja. Hän kantaa menehtynyttä ainokaistaan ääneti, ilmeettömänä, luonnon eläessä ympärillä omaa elämäänsä, kuin kiusoitellen tai ehkä hieman myötäeläen.

On auringon purppuraista punaa, pitkiä sinipunervia ja punaisia pilviä vartiossa. Kaulushaikara huutelee kuin vajaan suljettu lehmä. Leivoset livertelevät, käki kukkuu. Sammakot kurnuttavat lammikossa, ärhentelevät kiukkuisina. Kappaleen lopussa on pitkä virke:

”Tuntui, kuin kaikki nuo luontokappaleet olisivat tahallaan huudelleet ja laulanet, jottei kukaan nukkuisi tuona kevätiltana, jotta kaikki, kiukkuiset sammakotkin, olisivat arvostaneet jokaista minuuttia ja nauttineet siitä: elämmehän vain kerran!” (suomennos: Ulla-Liisa Heino)

Kotiinsa – tai appiukkonsa kotiin – saavuttuaan appiukko syyllistää tapahtuneesta Lipan, kun hän ei pitänyt lapsestaan hyvää huolta. Itse pääsyyllinen pääsee täysin ilman syytöksiä. Päinvastoin, Aksinja ottaa talossa lopullisesti vallan ja ajaa Lipan pois talosta. Nyt kun testamentilla ei ole merkitystä, on Aksinja  kaiken pää, ainoa työteliäs ja eteenpäin pyrkivä ihminen rikkaan, mutta vanhenevan ja heikentyvän kauppiaan perheessä. Lopulta itse appi tulee hulluksi. Kulkee kesähelteelläkin turkkipäällä ja unohtaa syödä.

Novellin loppukohtaus on kuvaava. Appi ja Lipa kohtaavat tiellä. Lipa on äitinsä kanssa ja antaa surkeassa kunnossa olevalle miehelle palan piirakkaa. Mies kiittää ja syö hanakasti. Sitten he jatkavat matkaa, molemmat eri suuntiin. Lipa ja hänen äitinsä tekevät ristinmerkkejä.

…

Lipan hahmossa on jotain perivenäläistä. Se on sukua Dostojevskin ”Lempeälle neidolle”. Hän on hyvin yksinkertainen köyhissä oloissa kasvanut nuori nainen, mutta hän kantaa sisässään jotain uskon ja vilpittömyyden voimaa, joka auttaa häntä kulkemaan nöyrästi tietään tyytyen siihen vähään, mitä annetaan. Ymmärrän, että hänen kaltaisten ihmisten ansiosta Venäjä on selvinnyt niin Neuvostoliiton ajan vainoista kuin muistakin koettelemuksista. Ehkä tämä on liian voimakkaasti todettu, sillä Lipahan on vain helposti muiden vietävissä oleva yksinkertainen maalaistyttö. En lopeta kirjoitustani kuitenkaan häneen, vaan nostan rinnalle nuoren naisen hahmon kirjailijan viimeiseksi jääneestä kertomuksesta. Novellissa Morsian (1903) nuori nainen hylkäsi vanhempiensa järjestämän pakkoavioliiton ja päätti lähteä opiskelemaan. Hän teki itsenäisen ratkaisun välittämättä vanhempiensa toiveista ja kurjasta perinteestä. ”Morsian” on tavallaan Lipan vastakohta. Lipaa kantaa usko, Morsiamen nuorta neitoa tieto ja äly. Molemmilla on sydän paikallaan. Tšehov ei päästänyt naishahmojaan helpolla, mutta hän löysi heistä kuitenkin voimaa ja näki heissä toivon.

Tshehov vaimonsa kanssa, kuva vuodelta 1901