Anton Tšehov – katsahdus kirjailijan elämään.

Käyn kirjoituksessani läpi venäläisen klassikkokirjailijan Anton Tšehovin (1860-1904) elämää ja hieman myös tuotantoa. Tämä on ensimmäinen osa sarjastani. Toisessa osassa tarkastelen kirjailijan tuotantoa omakohtaisesti lähtien nuoruusvuosista, kun ensi kerran tutustuin kirjailijan humoristisiin kertomuksiin.

Jos pitäisi verrata Anton Tšehovia muihin venäläisiin klassikoihin, niin mielestäni hän on lähimpänä tavallista arkea. On kuin ihmiset olisi tuotu eteemme suoraan elämästä, tottumuksiensa, turhamaisuuksiensa tai ongelmiensa keskeltä. Hän lähinnä vain tarkkaili. Muut – kuten Puškin, Gogol, Dostojevski ja L. Tolstoi – halusivat olla elämää suurempia.   Tšehov ei halunnut itseänsä korkealle noteerata. Hän oli lääkäri ja kerrotaan, että paras tapa saada häneltä nimikirjoitus, oli pyytää reseptiä.

Tšehovin isoisä oli maaorja, isä oli kauppias.  Hän syntyi vuonna 1860 Asovanmeren rannikolla, sen koillisnurkassa sijaitsevassa Taganrogin satamakaupungissa Mustanmeren pohjoispuolella. Seitsemäntoistavuotiaana hän muutti Moskovaan. Hän itse valmistui vuonna 1884 yliopistosta lääkäriksi. Hän alkoi parikymppisenä opiskelijana kirjoitella lehtiin humoristisia kertomuksia. Sitä ennen hän oli jo kirjoittanut pöytälaatikkoon mm. näytelmän ”Isättömyys”, jota on esitetty hänen kuolemansa jälkeen nimellä Platonov. Lääkärin uralle hän kertoo ajautuneensa. Mitään kutsumusta hänellä ei ollut, ei hän kuitenkaan koskaan kertonut katuneensa valintaa.

Tšehov sairasti tuberkuloosia. Ensimmäiset merkit sairaudesta huomattiin 80-luvun puolivälissä. Jo noina vuosina hän tajusi kuolevansa nuorena. Lie sekin ollut osasyynä siihen, että vuonna 1886 hänen kertomustensa sävy muuttui vakavammaksi. Toisena syynä oli hänen saamansa kritiikki. Kertomuksiin tuli totisempi sävy. Naurun sekä satiirin ja groteskin ihmiskuvauksen sijaan tuli joskus karunkin kyynisesti elämän arkea kuvailevia tilanteita. Ne herättivät näkemään köyhyyden ja toivottomuuden. Kertomuksessa Nukuttaa (1888) kuvataan 13-vuotiasta lapsenvahtia. Tyttö ei saa hetken rauhaa, kun vauva huutaa vieressä. Oma isä on kuollut suolivaivoihin ja maailma tuntuu olevan sekaisin. Tytön tajunnassa todellisuus tuntuu hämärtyneen. Välillä pitäisi juosta kauppaan, panna samovaari kiehumaan tai puhdistaa suutarin, hänen isäntänsä kalossit. Isännän isku suoraan takaraivoon saa tytön havahtumaan unestaan. Huutavaa vauvaa pitäisi keinuttaa, mutta kun nukuttaa. Viimein unen ja valveen rajamailla houraileva tyttö löytää ratkaisun. Kuristamalla se tapahtuu. Kirjailija toteaa tapahtuneen lakonisesti, ilman selityksiä. Tyttö tuntee saaneensa rauhan. Pian hän nukkuu sikeästi.

Mutta Tšehov alkoi tehdä myös vakavampaa analyysia. Hän oli vasta 29-vuotias, kun hän julkaisi Ikävän tarinan. Se on vanhentuneen, elämäänsä kyllästyneen ansioituneen lääketieteen professorin karu tilitys elämästään. On hämmästyttävää, että kirjailija kykeni jo niin nuorena samaistumaan kuoleman läheisyyden sisässään tuntevan vanhuksen turhaumaan. Samalla tuli tämän perheen kautta ja sen aikuistuneen ottotyttären elämänvalintojen kautta kuvattua yhteiskunnan henkistä tilaa.

Aikalaismuistelmien perusteella Tšehov paljastuu hyvin sosiaaliseksi luonteeksi. Hän oli elämässä kiinni. Hän halusi ympärilleen ihmisiä, kutsui kotiinsa vieraita. Kornei Tšukovski kirjoittaa muistelmissaan Tšehovista, että tämä oli kerran muuttamassa toiselle paikkakunnalle. Hän kutsui kaikki tuttavansa sinne jo vierailulle ennen kuin hän edes tiesi, millaiseen asuntoon hän oli muuttamassa.  Tšehov tuntui tarvinneen ympärillensä elämää.

Kirjailija matkusteli paljon. Vuonna 1890 hän teki matkan Sahalinin saarelle tutustuen pakkotyöleirille. Hän julkaisi matkastaan myöhemmin dokumentoivan kirjan, jossa kuvasi lakoniseen tyyliin vankien elämää.

Luin kirjan jo 70-luvulla. Muistan hyvin Tšehovin lohduttomat havainnot vankilaoloista.  Vankileiri ei parantanut ketään. Se lähinnä kasvatti raakuuteen ja kieroiluun sekä lisäsi vankien katkeruutta yhteiskuntaa kohtaan. Vankiyhteisö eli keskenään kuin rosvojoukko, jossa selviämiseksi kehittyi omat sääntönsä, jotka vapauttivat leirin asukkaat kaikesta vastuusta. Viimeisetkin velvollisuudentunnon rippeet katosivat ja viimeistään siellä ihmisistä tuli petoja. Sahalin oli karu paikka, jossa ei vankien työllä kyetty saamaan mitään kestävää aikaan.  Työ tuntui luodun vain vankeja ja heidän rangaistustaan varten. Se ei siis palkinnut millään tasolla. Teos oli oiva tausta, kun sitten perehdyin Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoon. Neuvostotodellisuudessa oli otettu opiksi ainakin vankityön hyödyntämisessä.

Matka ja karut olot rasittivat kirjailijaa ja hänen terveydentilansa alkoi heiketä. Se ei kuitenkaan estänyt miestä työskentelemästä kärsivien hyväksi. Vuoden 1891 lopussa maassa oli nälänhätä ja Tšehov järjesti talonpojille ruoka- ja muuta apua. Seuraavan vuoden kesällä hän toimi Tulan kuvernementissa koleralääkärinä.

Vuosikymmenen loppupuolella hänen terveydentilansa heikkeni entisestään. Vuonna 1897 hän sai vakavan sairaskohtauksen.  Se ei estänyt häntä saman vuoden syksyllä jälleen matkustamasta ulkomaille Länsi-Eurooppaan.

Tšehov oli hyvin vaatimaton mies. Hän sai ensimmäisen kirjallisen huomionosoituksen – Puškinin palkinnon - vuonna 1888. Hän itse kuitenkin piti itseään korkeintaan keskinkertaisena kynäilijänä. Hänen oman suosikkilistansa kärjessä oli sellaisia nimiä, joita nyt ei tunneta lainkaan.

Olga Knipper

Kirjailija meni naimisiin näyttelijä Olga Knipperin kanssa vuonna 1901, noin kolmen vuoden kuluttua tutustumisesta. Hän kuoli heinäkuussa 1904 ollessaan Saksassa hoitamassa sairauttaan.

Miehen terveys oli heikentynyt jo edellisenä vuonna. Luin Tšukovskin muistelmista, että aivan vuoden 1903 lopussa mies jo kun hän oli hyvin huonokuntoisena Moskovassa hoitamassa omia asioitaan. Hänen oli vaikea liikkua, jopa hengittäminen oli vaikeaa. Tästä huolimatta hän hoiti velvollisuudentuntoisena eräitä tuttavien hänelle antamia tehtäviä. Eräs jaltalainen Varvara Harkejevitš oli antanut hänen mukaansa vanhan kellonsa ja pyytänyt viedä sen jonkun kellosepän korjattavaksi.  Tšehov auttoi. Kelloseppä yritti korjata sitä, mutta joutui parin viikon kuluttua toteamaan kirjailijalle, että ei siitä enää kalua tule. Tämä kirjoitti asiasta naiselle todeten, että hän yrittää vielä myydä sen ja ostaa uuden, mihin nainen suostui. Kirjailijan vaivannäkö sai palkintonsa. Jonkin ajan kuluttua Tšehov saattoi lähettää Jaltalle seuraavan viestin:

”Kello on suoraan sanoen erinomainen. Ostin sen parhaalta kellosepältä Bureelta, sain koneistoon sadan vuoden takuun. Käytiin kauppaa kauan ja perusteellisesti.”

Nainen sai aikanaan kellonsa. Näin toimi kuolemansairas Anton Tšehov.  Minulla tulee mieleen Martti Lutherin omenapuuvertaus.

Tšukovski lisää, että Tšehov toimi Jaltalla pyyteettä. Hänen potilaaksi saapui keuhkotautia sairastavia köyhiä lähiseudulta, kuten Odessasta, Kišinjovista ja Harkovista. Heidät sai liikkeelle huhu, jonka mukaan hänen kerrottiin turvaavan potilailleen vuodepaikan, ruoan ja hoidon. Tšehov oli potilaiden piirittämä. Tämä sai hänet nurisemaan, sillä hän kärsi, oli oman sairautensa uuvuttama. Yhtä kaikki, hän pyrki auttamaan. Ja jos kyseessä oli juutalainen, hän hankki tälle asumisoikeuden Jaltalla.

Kaikkea tätä lukiessa ihmettelen, miten hän kaiken tämän hälinän ja hässäkän keskellä kykeni kirjoittamaan. Hänhän oli erittäin tuottelias. Mietin kyllä sitäkin, että Tšukovskin kertomuksessa saattaa ainakin hiukan olla myyttistä liioittelua.

Kun juutalaiset tuli mainituksi, niin haluan tässä yhteydessä kertoa myös Tšehovin suhteesta heihin. Kirjoitin tammikuussa 2015 kirjoituksen Ivanov-näytelmästä, jossa päähenkilön vaimona on sairaalloinen juutalaisnainen, joka tosin oli kääntynyt ortodoksiksi ja päätöksellään joutunut sukulaistensa hylkäämäksi. Tuossa jutussani sivusin myös Tšehovin suhdetta juutalaisuuteen ja Venäjän juutalaisvainoihin. Asia jäi epäselväksi ja auki. Pinnalle jäi hiukan vääristynyt käsitys, mikä vaatii selvennystä. Kirjoitukseeni voi tutustua täällä: https://perttueemeli.blogspot.fi/2015/01/ivanov-ja-tsehov-ja-muuta-asiaan.html .

   

Mainitsin Ivanov-tekstissäni Tšehovin novellin Susanna vuodelta 1886. Se on alkuperäiseltä nimeltään Тина, jolle itse ehdotin suomennokseksi nimeä ”Hetteikkö”.  Novelli löytyy suomeksi Juhani Konkan suomentamana Tšehovin Valittujen novellien kokoelmasta, osasta I. Julkaisuvuosi on 1963. Novelli kertoo juutalaisesta naisesta ja kuva on kieltämättä negatiivinen.  Voisi kuvitella, että Tšehov olisi antisemitisti. Tšehovin kirjailijaluonteen tuntien päätelmä on kuitenkin hätiköity. Humoristina ja satiirikkona hän kyllä kykeni ilkeilemään kaikille.  Hänen luomansa maailma ei ollut mustavalkoinen. Ihmisissä oli sekä hyvää että pahaa. Ihmisiin mahtui eri värejä sekaisin. Harmaan sävyisiä olivat kaikki.

Toki Tšehovilta löytyy ristiriitaisuuksia. Hänen teinipoikana kirjoittamastaan Isättömyys-näytelmästä löytyy juutalaisia halveksivia sävyjä, joissa myötäillään tuon ajan henkeä. Myöhemmin 80-luvun puolivälissä hän loi Ivanovin, jossa juutalaisuus oli jälleen esillä. Susanna-novellia edelsi Tšehovin oma romanssi rikkaasta perheestä olleeseen juutalaisnaiseen Jevdokija Efrosiin. Susannab hahmossa näkyy tämän piirteitä. Romanssi sammui eikä suunniteltu avioliitto toteutunut. Tšehov kuvasi juutalaisia myös muissa kertomuksissa. Ja esimerkiksi pitkässä novellissa Aro (Степь, 1888) juutalaisen Solomonin hahmo ei vastaa stereotyyppisiä odotuksia.

Tšehov oli yleisinhimillinen humanisti. Ilja Ehrenburg kirjoittaa kirjassaan Tšehovia lukiessa, että tämä lähtökohta sai Tšehovin matkustamaan Sahalinille. Sama lähtökohta oli perustana myös suhteessa juutalaisuuteen. Ehrenburgin mukaan ”Tšehoville omatunto oli korkein tuomari”. Tämä periaate sai hänet myös kiinnostuman ns. Dreyfusin jutusta. Ja sen jutun myötä katkesi totaalisesti myös hänen pitkäaikainen ystävyytensä kirjankustantaja Aleksei Suvoriniin. Tšehov näki tapauksessa oikeusmurhan.

Vuonna 1994-1896 Ranskaa ja koko Eurooppaa kuohutti Alfred Dreyfusin oikeustapaus. Dreyfus tuomittiin elinkautiseen vankeuteen vakoilusta saksalaisten hyväksi. Syyte ja myöhempi oikeuden päätös nostivat kansanliikkeen, jonka eräänä vaikutusvaltaisena hahmona oli kirjailija Emile Zola. Dreyfusin tuomion tärkeimmäksi vaikuttimeksi katsottiin hänen juutalaisuutensa.

Vuonna 1902 Anton Tšehov kirjoittaa vaimolleen kuultuaan Emile Zolan kuolemasta:

”Kirjailijana en hänestä juuri pitänyt, mutta ihmisenä sitä vastoin ahnnoin hänelle suuren arvon viime vuosina, kun Dreyfusin jutusta kohistiin.” (Ehrenburg, Ilja: Tšehovia lukiessa, 1977, s.  24)

Suhteessa juutalaisuuteen on mainittava yksi teos, jossa kiteytyy Tšehovin humaani asenne. Kyseessä on novelli Rotschildin viulu vuodelta 1894. Se on synkkä tarina vanhan katkeroituneen miehen Jakovin kuolemasta. Hän rakentaa pikkupaikkakunnalla työkseen ruumisarkkuja. Tienestit ovat mitättömät ja hän soittaa lisäksi viulua paikallisessa juutalaisorkesterissa. Vaimon kuolema on alkusoittoa myös miehen itsensä lopulle.

Orkesterissa hänen vieressään soittaa huilua juutalainen nimeltä Rotschild. Kuvaus miehestä on ilkeä, siitä kuvastuu Jakovin asenne:

”…laiha, punapäinen juutalainen kasvoillaan kokonainen verkko punaisia ja sinisiä suonia” (Marja Koskisen suomennos kokoelmasta Vaimoni ja muita novelleja, 2010)

Mies alkaa vihata huilistia, haukkua häntä. Katkeruus omassa elämässään alkaa heijastua vihana juutalaisia ja eritoten Rotschildia kohtaan. Kerran hän lähes pieksää tämän, mikä saa Rotschildin itkemään. Jakov on kuitenkin oikein hyvä viulisti. Eikä häntä muuten olisi pyydettykään soittamaan. Ja tuon tapauksen jälkeen häntä pyydettiinkin vain poikkeustapauksissa, kun joku varsinainen soittaja oli sairastunut.

Vaimon kuoleman jälkeen mies itse on hyvin huonossa kunnossa ja hän tajuaa kuolevansa. Tuolloin ilmestyy Rotschild miehen luo ja pyytää häntä kovasti soittamaan. On tulossa isot häät. Jakovia tarvittaisiin nyt kovasti. Hän kuitenkin torjuu pyynnön ja alkaa kiukkuisena morkata miestä käyttäen kaikkia mahdollisia juutalaisista käytettyjä pilkkanimiä, unohtamatta mainita miehen valkosipulin tuoksuisesta ominaishajustaan. Rotschild pakenee ja lähistön pikkupojat kirkuvat perässä nimitellen miestä ”jutkuksi”. Jakovin vointi heikkenee, hän käy läpi elämäänsä ja huomaa katkerana omat virheensä. Rotschild tulee miehen luo vielä kerran. Nyt sävy on lämmin ja sovinnonhakuinen. Rotschild on kovasti pelossaan, mutta hän kuitenkin vielä pyytämällä pyytää miestä tulemaan häihin soittamaan. Jakov kertoo, että on sairastunut eikä voi soittaa. Hän ottaa viimeisillä voimillaan viulun kaulalleen ja soittaa silmät kyynelissä Rotshildin kuunnellessa. Säikähdys ja pelko muuttuu hänelläkin hämmentyneeksi itkuksi.

Illalla tulee pappi tekemään Jakoville rippiä. Tämä pyytää pappia luovuttamaan viulun Rotschildille. Myöhemmin Rotschild hylkää huilunsa ja alkaa soittaa Jakovin viulua. Kaikki ihmettelevät, mistä tämä on saanut niin hyvän viulun.

Tšehovin viimeisissä novelleissa on jo kuolema läsnä. Piispa (Архиерей) valmistui vuonna 1902. Kirjallisuuden tutkija Dmitri Bykov pitää sitä Tšehovin kauheimpana kertomuksena, koska ihminen poistuu elämästä ilman mitään saavutuksia. Hänen mielestään Tšehov osoittautuu kertomuksessa absurdistiksi. Päähenkilönä on piispa, jota viedään paikasta toiseen täyttämään velvollisuuksiaan. Miehen tärkein tehtävä on lähinnä pysyä juhlallisuuksien ajan pystyssä. Hän on vain ”korkeasti pyhitetty” keulakuva. Mies tuntee olonsa voimattomaksi ja hourailee, mutta häntä ei kuunnella. Iltaisin hänen palvelijansa yrittää hieroa miestä ja voidella kynttilällä.

Miehen äiti on tullut katsomaan poikaansa lapsenlapsensa, pienen Katja-tytön kanssa. Piispa tuskin tuntee äitiään. Vierailusta syntyy hieman koomisia tilanteita. Piispa elää omassa sekavassa maailmassaan, mutta hänellä nousee myös mielikuvia lapsuudestaan.

Viimein piispan huomataan sairastavan lavantautia. Sairaus kuitenkin on jo edennyt niin pitkälle, ettei sitä voi enää pysäyttää. Kuoleman jälkeen mummo yrittää ylpeänä kertoa muille, että yksi hänen pojistaan oli ollut piispa mutta hän tajusi, että ei häntä uskota. Novelli on oivasti kuvattu. Kuolevan miehen vaimeneva ajatukset sekoittava tajunta on kuvattu niin aidosti, että tuntuisi, että kirjailija on kuvannut omia tuntemuksiaan. Kuollut piispa korvataan toisella ja elämä jatkuu samaa rataa.

Kertomus Morsian (Невеста) on niin ikään julkaistu samoihin aikoihin kuin edellinen, vuonna 1903. Se kertoo nuoresta naisesta Nadjasta, joka on haaveillut naimisiin menosta mutta vanhempiensa järjestämän avioliiton sijaan hän päättää lopulta tehdä itsenäisen ratkaisun ja pyrkiä opiskelemaan. Naista opastaa valintaan Saša-niminen nuori mies, Moskovasta kotoisin oleva talon kesävieras. Saša saa Nadjan ajattelemaan asiaa itsenäisesti ja auttaa tätä käytännössä pakenemaan kotoaan ja kirjoittautumaan yliopistoon.  Nuoren naisen itsenäistä ratkaisua kunnioitetaan. Kuoleman läsnäolo tulee vastaan siinä, kun tuo ”morsiamen” apuna ollut Saša kuolee pian keuhkotautiin. Sen voisi käsittää aivan kuin nuoren miehen testamentiksi.

Kertomukset Piispa ja Morsian löytyvät Juhani Konkan suomentamina kirjailijan valittujen novellien osasta II.